Nivala-Seura ry

Euroopan unioni kulttuurin rahoittajana

 Takaisin seminaarisivulle

Kun Suomessa 1990-luvun keskivaiheilla harkittiin liittymistä Euroopan unionin jäseneksi, keskusteltiin, paitsi taloudellisista hyödyistä ja haitoista, myös jäsenyyden vaikutuksesta suomalaiseen kulttuuriin ja identiteettiin. Kuten aina tällaisessa keskustelussa, mielipiteet jakautuivat jyrkästi kahtia: toista ääripäätä edusti pelko siitä, että Euroopan unionin kulttuuripolitiikka johtaa eurooppalaisen yhtenäiskulttuurin syntymiseen ja kansallisten kulttuurien häviämiseen, toista ääripäätä edusti usko siihen, että Euroopan unionin jäsenyyden mukanaan tuoma kansainvälinen kanssakäyminen vahvistaa kansallisia kulttuureita ja siten myös suomalaista identiteettiä.

Keskeisten kulttuurivaikuttajien suhtautuminen Euroopan unionin jäsenyyteen oli pääosin kielteistä. Katsottiin, että Euroopan integraatiossa on kysymys pelkästään suurpääoman ja kaupan intresseistä. Kulttuuriväellä ei ole sen kanssa mitään tekemistä.

Historiallinen kokemus

Keskustelun kriittiset sävyt perustuivat tietysti historialliseen kokemukseen. Pienet kansat ovat useimmiten joutuneet puolustautumaan kulttuuriaan ja identiteettiään sitä uhkaavia valtakulttuureita vastaan, suomalaiset ruotsalaistamista ja venäläistämistä vastaan. Valtakulttuurit, erityisesti totalitaarisissa maissa, ovat pyrkineet sulauttamaan vähemmistöt itseensä niiden kieltä ja kulttuuria hävittämällä.

Kymmenen vuoden kokemus Euroopan unionin kulttuuripolitiikasta osoittaa, että pelko kansallisten kulttuurien alistamisesta eurooppalaiselle yhtenäiskulttuurille oli aiheeton, Euroopan unioni ei ole pyrkinyt kansallisten kulttuurien hävittämiseen. Se on pikemminkin tukenut ja vahvistanut kansallisia kulttuureita ja identiteettejä kuin tuhonnut niitä. Se on rohkaissut jäsenvaltioiden kulttuuritoimijoita yhteistyöhön, se on halunnut lisätä Euroopan kulttuurin ja historian tuntemusta, parantaa sitä koskevaa tiedonvälitystä, suojella Euroopan kannalta merkittävää kulttuuriperintöä ja edistää epäkaupallista kulttuurivaihtoa. Se on tukenut kirjallista ja muuta taiteellista toimintaa unohtamatta audiovisuaalisen alan toimijoita, joita on tuettu taistelussa alan amerikkalaista ylivaltaa vastaan.

Historiallinen epäjatkumo

Miksi Suomalaisen kulttuuriväen ei tällä kertaa ole syytä kiinnittyä historialliseen kokemukseen? Miksi pieni kulttuurialue voi suhtautua jokseenkin luottavaisesti suurten kulttuurien kanssa tehtävään yhteistyöhön?

Syy historialliseen epäjatkumoon perustuu ennen kaikkea siihen muutokseen, joka on tapahtunut toisen maailmansodan jälkeen maailman kohtaloita ohjaavassa suurvaltapolitiikassa. Alueeseen kiinnittyneestä valtiojohtoisesta kansallisuuspolitiikasta on länsimaisessa kapitalismissa siirrytty suuryritysten ehdoilla toimivaan markkinatalouteen.

Tässä muutoksessa, jota Euroopan unioni välivaiheena ilmentää, on kysymys tuottamisen ja kuluttamisen ideologiasta. Se on saavuttanut maapallolla niin ylivoimaisen aseman, että se läpäisee koko ihmiskunnan sen kansojen kulttuurisista, ideologisista ja identiteettiä koskevista eroista riippumatta. Kaikki haluavat tuottaa ja kuluttaa. Kapitalismin kulutusjuhlasta saatavat aineelliset edut ovat niin houkuttelevia, ettei ihmisiä tarvitse pakottaa niitä tavoittelemaan.

Länsimaisen kapitalismin näkökulmasta katsottuna ihmisten rodulliset, uskonnolliset ja kulttuuriset erot eivät ole olennaisia. Kaikki kukat voivat kukkia. Toisen maailmansodan päättäneen ydinaseen tuhovoima on tehnyt maailmansodat kannattamattomiksi. Siitä lähtien länsimainen, erityisesti eurooppalainen kapitalismi on tavoitellut toimintaympäristössään vakautta. Se on ollut myös yleiseurooppalainen poliittinen tavoite aina Euroopan unionin perustamisesta lähtein. Tämän vakauden tavoitteluun ei sovi kansallisten kulttuurein tukahduttaminen. Sitä vastustettaisiin intohimoisesti, niin kuin kaikkea pakkoa, ja se synnyttäisi vain järjestelmää uhkaavaa epävakautta.

Kulttuuripolitiikkaa ja rakenteellista ohjausta

Tämän kaiken tietäen kulttuuriväen on kuitenkin hyvä olla selvillä siitä, että Euroopan unionin kulttuuripolitiikka tähtää omalla myönteisellä tavallaan eurooppalaisen identiteetin ja sen arvoperustan vahvistamiseen. Euroopan unionin rahoittamissa varsinaisissa kulttuuriprojekteissa edellytetään, että mukana on kolmesta viiteen Euroopan unionin jäsenmaata. Tärkeää on myös, että kaikissa Euroopan unionin rahoittamissa projekteissa pidetään esillä Euroopan unionin tunnuksia, ennen kaikkea lippua. Yhteistyö ja sitä ilmentävät symbolit ovat keskeisimpiä identiteettiä luovia ja sitä ylläpitäviä asioita.

Euroopan unionin tuki kulttuuritoimintaan suuntautuu karkeasti kolmeen osa-alueeseen: varsinaisiin kulttuuriohjelmiin, alueelliseen kehittämiseen tarkoitettuihin ohjelmiin sekä koulutukseen, tutkimukseen ja nuorisotyön tarkoitettuihin ohjelmiin.

Euroopan unionin varsinainen kulttuuriohjelma on Eurooppa 2000 -puiteohjelma, josta rahoitetaan paitsi yksi- ja kolmevuotisia kulttuuriprojekteja, myös Euroopan kulttuuripääkaupunki-, kulttuurikuukausi- ja ystävyyskaupunkiohjelmaa. Siihen on sisällytettävä myös vuosittain vietettävä Euroopan rakennusperintöpäivä, jolla on eurooppalainen teema, mutta jonka toteutus pohjautuu voimakkaasti kansalliseen ja paikalliseen rakennusperintöön.

Nämä projektit vaativat perusteellista valmistelua, hyvää englannin kielen taitoa ja suuruutensa vuoksi runsaan omarahoitusosuuden. Näitä taitoja ja valmiuksia ei pienillä kulttuuriyhdistyksillä yleensä ole, joten niiden vastuuorganisaatiot ovat usein yliopistoja ja muita alueellisia tai kansallisia kulttuuri-instituutioita.

Euroopan unionin rakennerahastoista tuetaan ensisijaisesti kehityksessä jälkeen jääneitä tai rakennemuutosten kanssa kamppailevia alueita, niiden elinkeinoelämää ja työllisyyttä, mutta niistä voidaan rahoittaa myös kulttuurihankkeita. Rahastojen toiminnan ohjeistuksessa on Mastrichtin sopimuksen jälkeen korostettu yhä enemmän sitä, että kulttuuritoiminnalla on myönteinen vaikutus alueiden kehitykseen ja että se on syytä ottaa huomioon tukia myönnettäessä. Omaksi sisäiseksi ohjeekseen Euroopan unioni on hyväksynyt sen, että kulttuurinäkökulma on otettava huomioon kaikessa Euroopan unionia koskevassa päätöksenteossa.

Euroopan unionin monimuotoiset yhteisöaloitteet tukevat valtioiden, kansallisuuksien ja alueiden rajat ylittävää yhteistyötä. Euroopan unionin kulttuuripolitiikan näkökulmasta katsottuna erityisen merkittäviä ovat Interreg -ohjelmat, jotka keskittyvät raja-alueiden, myös Euroopan unionin rajojen yli ulottuvien, yhteistyön kehittämiseen. Ne tekevät eurooppalaisen arvomaailman ja eurooppalaisen identiteetin lähetystyötä avaamalla ovia länsimaiselle demokratialle ja kapitalismin markkinavoimille ja valmistamalla näitä raja-alueita hyvin pitkällä tähtäyksellä Euroopan unionin jäsenyyteen.

Rakennerahastoista ja yhteisöaloitteista rahoitettavat kulttuuriprojektit käyvät hyvin osaksi kuntien ja vahvojen yhdistysten kehitystyötä. Pienten kulttuurihankkeiden rahoittajiksi puolestaan soveltuvat parhaiten Euroopan unionin maaseudun kehittämisrahaston Leader- ja toimintaryhmät. Niiden rahoittamilta kulttuuriprojekteilta edellytetään vain, että ne edistävät toimialueidensa taloudellista toimeliaisuutta. Hyvällä tahdolla ja suunnittelulla tällainen yhteys useimmiten löytyy.

Eurooan unioni käyttää runsaasti rahaa; myös koulutukseen, tutkimukseen ja nuorisovaihtoon liittyviin projekteihin. Myös näissä edellytetään useamman Euroopan unionin jäsenvaltion välistä yhteistyötä. Vaikka kysymyksessä on tavallisesti eriasteisten oppilaitosten tutkija-, opettaja- ja oppilasvaihtoon painottuva toiminta, sillä on selvästi monikulttuurista sisältöä. Varsinaisten kulttuuriohjelmien tapaan ne edistävät eurooppalaista integrraatiota ja luovat eurooppalaista identiteettiä vahvistaen samalla kansallisia kulttuureita ja identiteettejä.

Lopuksi

Euroopan unioni ei pyri kansallisten kulttuurien hävittämiseen vaan Euroopan kulttuurien monimuotoisuuden säilyttämiseen. Se ei puutu jäsenvaltioittensa harjoittamaan kansalliseen kulttuuripolitiikkaan. Euroopan unionin kulttuuripolitiikkaa ei ole pyritty, ei edes rahoitusjärjestelmillä, harmonisoimaan niin kuin Euroopan unionin ulko- ja ennen kaikkea talouspolitiikkaa. Euroopan unioni edistää eurooppalaisen identiteetin syntymistä tukemalla yhteistyötä. Tämä yhteistyö vahvistaa samalla sekä kansallista, alueellista että paikallista kulttuuria. Tähän tarkoitukseen Euroopan unionilla on käytettävissään rahoitusjärjestelmä, jonka vaikutukset ulottuvat kaikille hallinnon tasoille ja kaikkiin kansalaisryhmiin.

Väite, että Euroopan unioni pyrkii samanaikaisesti sekä eurooppalaisen, kansallisen, alueellisen että paikallisen kulttuurin ja identiteetin vahvistamiseen, voi tuntua ristiriitaiselta. Ristiriitaa ei kuitenkaan ole, kun oivaltaa, että ihmisellä voi olla samanaikaisesti monia eri identiteettejä: paikallinen identiteetti, maakunnallinen identiteetti, kansallinen identiteetti ja eurooppalainen identiteetti. Sen, mikä näistä identiteetistä kulloinkin aktualisoituu, määrää toimintaympäristö.