Nivala-Seura ry

Maaseudun toiminnallinen rooli uuden vuosituhannen Suomessa

 Takaisin seminaarisivulle

Suomen maaseudun evoluutio

Yhteistoiminta

Suomen vanha maaseutu oli alueittain vaihteleva. Itä-Suomessa kaskitalous piti asutuksen  liikkeessä;  ihmiset eivät kuitenkaan eristyneet toisistaan, sillä kaskiviljely edellytti yhdessä tekemistä. Yhteistyön muodoksi tulivat noin kymmenen talon muodostamat kaskiyhtiöt, joiden johtoon valittiin huuhtakuningas. Hän huolehti työnjohdosta kasken polttamisen aikana, ja hänen tehtävänään oli myös jakaa sato kaskiyhtiön osakkaille .

Länsi- ja Etelä-Suomen  kiinteän peltoviljelyn alueen kylissä talot olivat lähellä toisiaan. Peltokappaleet jaettiin sarkoina talojen kesken verolukujen mukaisessa suhteessa. Sarkajaossa pelto pirstottiin satoihin pitkulaisiin maakaistaleisiin. Sarkajaosta seurasi vainiopakko: maan muokkaus ja kylvö sekä leikkuu ja korjuutyöt oli tehtävä samanaikaisesti, yhteistyössä.

Vanhan maaseutu oli alueellisesti erilaistunut, mutta yhdessä tekemisen perinne oli  kaikkialla vahva. Yksi olennainen tiivistyy suomalaisen maaseudun historiasta:  yhteistoiminnan kulttuuri. 

Kultainen vuosisata

Vuonna 1848 aloitettu uusjako lopetti lopullisesti sarkajaon saneleman vainiopakon.  Itä-Suomen kaskitalous alkoi muuntua pientiloiksi. Itsellisen ja itsenäisen talonpojan malli alkoi muotoutua.

Vuodet 1867-68 olivat Suomessa järkyttäviä. Kahden katovuoden seurauksena kuoli nälkään ja tauteihin lähes 140 000 ihmistä, melkein 10% kansasta. Romahduksen jälkeen alkoi   sitkeä pyrkimys kohti elintarvikeomavaraisuutta . Peltoala lähes kaksinkertaistui vuodesta 1880 vuoteen 1910, ja samalla vahvistui karjatalous. Metsäteollisuuden läpimurto lisäsi 1800-luvun lopussa huikeasti metsien arvoa. Metsien myynti kanavoi maaseudulle uudenaikaiseen maatalouteen siirtymisen kannalta elintärkeitä pääomia. Metsätyöt työllistivät  talonpoikia ja tilattomia.

Tsaari Nikolai II antoi Helmikuun manifestin vuonna 1899. Siinä oli yllyke Pellervo-seuralle. Vaikea aika synnytti tarpeen taloudelliselle yhteistyölle, ja siksi tarvittiin Pellervo-seuraa. Sen tehtäväksi tuli osuustoiminnan edistäminen. Vuonna 1901 säädetyn osuustoimintalain jälkeen maaseudulle alkoi syntyä kiihtyvällä vauhdilla pienosuuskuntia: osuuskassoja, osuuskauppoja, osuusmeijereitä. Maaseudun suuren ajan huipentuman aikoihin 1930-luvulla toimi noin 5 500 osuuskuntaa. Yksin osuusmeijereitä oli yli 700.

Maaseutu organisoitui myös poliittisesti. Santeri Alkion taitavan toiminnan tuloksena maaseudun poliittinen voima kanavoitui suureksi osaksi maalaisliittoon. Suomen itsenäistymisen jälkeen perustettiin myös maa- ja metsätaloustuottajien oma etujärjestö MTK. Maaseudun kulttuuri jalostui nuorisoseuroissa. Maaseudun nousua siivitti 1900-luvun alun vuosikymmeninä taloudellisen, ammatillisen ja poliittisen organisoitumisen voimistuminen.

Toisen maailmansodan jälkeen Suomi joutui luovuttamaan Neuvostoliitolle noin 12 % sotaa edeltäneestä pinta-alastaan. Neuvostoliiton puolelle jääneestä Karjalasta siirtyi Suomen nykyisten rajojen sisäpuolelle yli 400 000 henkilöä, 11 % silloisesta väestöstä. Maanhankintalain perusteella siirtoväelle muodostettiin tiloja Etelä- ja Länsi-Suomesta. Itä-Suomeen asutettiin rintamamiehiä. Sodan jälkeen  Suomen maatalouden perusyksiköksi tuli pientila. Pientilavaltaisuuden perusta oli  muodostunut jo aiemmin: Suomen itsenäistyttyä torppareista tuli itsenäisiä talonpoikia, ja vuonna 1922 säädetty Lex Kallio synnytti suuren joukon pientiloja erityisesti Itä- ja Pohjois-Suomeen.

Sodanjälkeisen asutustoiminnan pontimena oli elintarvikeomavaraisuuden tavoittelu. Lisäksi metsätyöt olivat vielä silloin työvaltaisia. Metsäteollisuuden toiminnan kannalta oli välttämätöntä, että Itä- ja Pohjois-Suomessa oli runsaasti metsätyöhön kykenevää paikallista työvoimaa.

Toisen maailmansodan jälkeinen asutustoiminta piti yllä agraariunelmaa. Maaseutu eli rikasta, monipuolista ja itseriitoista elämää. Vuonna 1956  syntyi maataloustulojärjestelmä; se oli osoitus maaseudun poliittisesta ja taloudellisesta voimasta. Maataloustulojärjestelmä poisti viljelijöiltä menekki- ja hintariskin. Lisäksi se takasi turvallisen ansiotason nousun.

Suuri murros

Maa- ja metsätalouden työt alkoivat koneellistua kiihtyvästi 1960-luvun alusta lukien. Saavutettiin myös elintarvikeomavaraisuus. Pian alkoi ilmetä jo ylituotanto-ongelmia. Maaseudun asuttamisen aika oli lopullisesti ohi, ja alkoi maatalouden rakennepolitiikka. Tavoitteeksi tuli tärkeimpien elintarvikkeiden omavaraisuuden turvaaminen sekä kotimaisen tuotannon ja kulutuksen yhteensovittaminen. 

Maatalouspolitiikan suuren käännöksen symboleiksi tulivat pakettipellot sekä verouudistus, josta hyötyivät eniten koneisiin ja laitteisiin investoineet tilat. Samoihin aikoihin maaseudun suuret ikäluokat alkoivat aikuistua. Maaseudulla oli runsaasti liikaväestöä. Suuri muutto keskuksiin ja Ruotsiin käynnistyi.

 Perifeerinen protesti

Maaseudun tilanteen muuttuminen kohdistui erityisesti metsätyön ja karjatalouden varassa eläneisiin syrjäisten alueiden pientiloihin, Savotta-Suomeen. Sotansa sotineiden ja peltohehtaarinsa raivanneiden elämä järkkyi, sillä elämäntyö näytti menettävän merkityksensä. Katkeruus leimahti perifeeriseksi protestiksi  vuoden 1970 eduskuntavaaleissa. Unohdettuun kansaan taitavasti vedonnut Suomen maaseudun puolue (SMP) lisäsi kansanedustajiensa määrän yhdestä kahdeksaantoista.

SMP ei kyennyt lunastamaan unohdetulle kansalle antamiaan lupauksia; se ajautui hajaannukseen. Yhteiskunnan eliitti kuitenkin havahtui pohtimaan tyhjenevien maaseutualueiden kohtaloa. Aluepolitiikkaa alettiin 1970-luvulla vahvistaa. Alkoivat arat pohdinnat mahdollisuuksista synnyttää maaseudun väistyvien toimintojen tilalle uusia toimintoja.

Torjuntavoitto

Teollistava aluepolitiikka synnytti uusia työpaikkoja maaseudun keskuksiin. Eniten vaikutti kuitenkin laaja aluepolitiikka. Merkittävä laajan aluepolitiikan toimi oli  hyvinvointivaltion  vahvistaminen 1970- ja 1980 -luvuilla. Tuolloin perustettiin kuntiin suuri määrä yhteiskunnan rahoittamia palvelualan työpaikkoja: terveyskeskuksiin, kunnanvirastoihin, kouluihin sekä valtion paikallishallintoon. Noiden työpaikkojen merkitys oli aluekehityksen kannalta tähdellinen, sillä syrjäkuntiin syntyi paljon työpaikkoja: osa suurista ikäluokista saattoi opiskelujen jälkeen palata kotiseudulleen.

Laajan aluepolitiikan tärkeitä toimia olivat 1960-, 1970- ja 1980-luvuilla myös maakuntayliopistojen perustaminen ja laajentaminen sekä maatalouspolitiikan toteuttaminen niin, että monet syrjäisenkin maaseudun pientilat pystyivät  sittenkin valtion tuen turvin jatkamaan toimintaansa.

Vuosien 1973/74  ensimmäinen öljykriisin laukaisema lama ylsi myös Suomeen. Maaseudun muuttotappio alkoi vaimentua ja maaseudun arvostus lisääntyä. Myönteisten tunnelmien vahvistumisen symboleiksi tulivat kylien edunvalvojiksi ja hengen nostattajiksi perustetut kylätoimikunnat. Ne osoittivat kyläläisille itselleen ja myös muulle yhteiskunnalle, että maaseutu ei ollut vielä hiljentynyt. Kylätoiminta sai myös runsaasti myönteistä julkisuutta tiedotusvälineissä. Se elähdytti ja valoi uskoa. Nykyään Suomessa on yli 3 000 kylätoimikuntaa.

Suuruuden ekonomia

Torjuntavoittoon liittyi myös maatalouden erikoistuminen. Maatalouden perusyksiköksi tuli yhden sukupolven perheviljelmä. Työssäkäynti tilan ulkopuolella alkoi yleistyä. Erikoistumiseen liittyi myös elintarvikkeiden tuotantoketjun vertikaalisen integraation vahvistuminen: erikoistuva alkutuotanto, jalostus ja kauppa alkoivat muodostaa yhä kiinteämmän kokonaisuuden. Erikoistumisen myötä maaseudusta tuli puhtaasti raaka-aineiden tuotantoalue. Viljelijöiden tuottajaidentiteetti vahvistui ja yrittäjäidentiteetti heikkeni. 

Vuosisadan alussa syntynyt osuustoiminnallinen elintarviketeollisuus alkoi tavoitella suurempia ja tehokkaampia yksiköitä, ja jalostava toiminta alkoi kuoriutua pois maaseudulta. Kehitystä vahvisti  maatalouden  ammatillisen ja poliittisen edunvalvontakoneiston maaseudun uusia yrittämisen muotoja vähättelevä asenne; uusia toiminnallisia suuntia ei pystytty kokonaan  ohittamaan, mutta niiden vähäarvoisuuden korostamiseksi alettiin puhua ”sivuelinkeinoista” tai ”liitännäiselinkeinoista”.  Käsitteet osoittavat, että maaseudun uusi toiminnallisuus nähtiin hyvin maatilakeskeisesti. Tilaan kytkeytymättömän maaseutuyrittäjyyden mahdollisuutta ei nähty 1970- ja 1980-luvulla todellisena.

Laatu ja uskallus

Maaseudulla on totuttu elämään perinteisen maa- ja metsätalouden varassa. Osassa maaseutua suurten keskusten läheisyys on tarjonnut mahdollisuuksia: monien maaseutukuntien kehittämisstrategiaksi on riittänyt tonttien kaavoittaminen lähikaupungeista houkuteltavien uusien asukkaiden tarpeisiin. Maaseudulla ei ole ollut suurta tarvetta kehittää uusia elinkeinoja. Vielä kymmenen vuotta sitten pienimuotoisia maaseutuelinkeinoja pidettiin näpertelynä ja näennäiselinkeinoina.

Viime vuosina maaseudulla on kuitenkin havahduttu.  On käynnistynyt monia mielenkiintoisia hankkeita. EU on tuonut mahdollisuuksia uusiin käytännön kokeiluihin. Maaseudulla on oivallettu, ettei tulevaisuus voi perustua pelkästään perinteiseen maatalouteen, julkisen sektorin työpaikkoihin ja keskuksissa työssä käymiseen. On alettu miettiä perusmaatalouden erikoistumista ja mekaanisen puunjalostuksen suuntia, monitoimisen maatilatalouden ja matkailun mahdollisuuksia, paikallisten bioenergiaan liittyvien ratkaisujen kehittämistä sekä pienimuotoista elintarvikeyrittäjyyttä ja etätyön edellytyksiä.

Uuden maaseudun oleellinen tiivistyy sanoihin laatu ja uskallus.

Laatu tarkoittaa  markkinalähtöistä erikoistumista, osaamisen edistämistä sekä luonnon ja eläinten hyvän elämän kunnioittamista.  Uskallus tarkoittaa rohkeutta edetä uusiin suuntiin sekä keskittymistä maaseudun perinteisten elinkeinojen kilpailukykyisten osien kehittämiseen. Uskallus on sellaisesta luopumista, jonka ylläpitäminen on yhteiskunnallisesti ja inhimillisesti liian raskasta. Toivoton viivytystaistelu ei ole uskalluksen, vaan periksi antamisen politiikkaa.

Menestys eriytyy

Suomen alueellisen kehityksen suuri suunta on muuttoliike Etelä-Suomen keskusseuduille. Yleiskuva ei kuitenkaan kerro koko totuutta. Esimerkiksi kuntien tasolla on käynnissä kiintoisa kehitys. Osassa kuntia tapahtuu paljon: hankkeita syntyy, vireyttä kehittyy ja uusia asukkaita muuttaa. Kuntien menestys ei selity sijainnilla, sillä menestyksen paikkoja on yhtä lailla keskusten lähimaaseudulla ja syrjäisellä maaseudulla. Kunnan sijainti ja rakenteelliset ominaisuudet eivät näytä selittävän menestystä tai menestymättömyyttä.

Sosiaalinen pääoma selittää menestystä

Parhaiten menestyneillä kunnilla on kuitenkin tiettyjä yhtäläisyyksiä. Menestykseen liittyy ensinnäkin monipuolinen sisäinen vuorovaikutus ja keskinäisen luottamuksen ilmapiiri: virkamiehet, kunnallispoliitikot, yritykset, oppilaitokset ja kansalaisjärjestöt kehittävät yhdessä omaa kuntaansa. Tähän liittyvät myös monipuoliset yhteydet ulkomaailmaan. Parhaiten menestyvät kunnat seuraavat yhteiskunnallista kehitystä ja siivilöivät tapahtumien ja mahdollisuuksien virrasta itselleen sopivia aineksia. Nuo ainekset pystytään soveltamaan käytäntöön omassa kunnassa luottamuksen ja yhteistyön ilmapiirissä. Menestyneillä kunnilla on sosiaalista pääomaa.

Yksi  viesti välittyy vanhalta maaseudulta uudelle vuosituhannelle: ihmisten, monipuolisen vuorovaikutuksen ja yhteistoiminnan maaseutu on vahva.Tätä perinnettä kantaa sosiaalisen pääoman käsite. Jotakin pysyvää näyttää olevan maaseudun menestyksen tekijöissä eri aikoina ja erilaisilla maaseuduilla. Sellainen maaseutu menestyy, jonka asukkaat ovat omaksuneet periaatteekseen: "Menestymme yhdessä tai emme menesty ollenkaan".

Maaseudun ensimmäinen, toinen ja kolmas  tie

Suomessa ei ole  käyty  monipuolista keskustelua maaseudun tulevaisuudesta. Keskustelua ovat hallinneet  maatalouden edunvalvojat ja maaseudun menneenä maailmana näkevät markkinaehtoisen aluekehityksen ihannoijat. Mutta maaseudun kehittäminen tarvitsee  muitakin näkökulmia, kolmannen tien. Kolmannelle tielle on keskeistä maaseudun näkeminen monimuotoisten toimintojen mosaiikkina. Tulevaisuuden maaseudulla on luonnollisesti maanviljelijöitä, mutta enemmistön muodostavat pienyrittäjät, palveluista huolehtivat, etätyöntekijät ja keskuksissa työssä kävijät.

Maatalouden edunvalvojien ja markkinaehtoisen kehityksen ihannoijien voimin maaseudusta tulee niukka. Toimeliaisuutta on ainoastaan suurten keskusten lähistöllä. Jäljelle jää 30 000 suurtilaa, paljon eläin- ja pinta-alayksiköitä, mutta vähän ihmisiä. Kolmannen tien tarjoamien monimuotoisten toimintojen avulla voidaan mahdollisuudet säilyttää myös syrjäseuduilla. On opittava ajattelemaan, että maaseudun toiminnallisuus ei rakennu pelkästään maatilojen, niiden liitännäiselinkeinojen ja julkisen sektorin työpaikkojen varaan.

Kolmannen tien oikeutus           

Maaseudun kehittämisessä on oleellista, mikä arvo maaseudulle annetaan yhteiskunnassa ja millainen rooli sille määritellään alueellisessa työnjaossa. Maaseudun kolmannen tien oikeutus ei synny eturyhmien ristiriitaisten intressien eikä yksipuolisten maaseutu/kaupungit -asetelmien kautta. Kolmas tie on voitava perustella yhteiskunnan kokonaisedun kannalta.

Mielenkiintoisella tavalla maaseudun kehittämisen oikeutusta on pohtinut Mikko Valtakari vuonna 1999 ilmestyneessä lisensiaatintutkimuksessaan "Maaseutupolitiikka suomalaisessa aluesuunnitelussa". Seuraavaksi esitettävät ajatutukset maaseudun kolmannen tien oikeutuksesta perustuvat Valtakarin pohdintoihin.

Kolmannen tien mukaisen maaseudun lähtökohtina voisivat olla uudistaminen, tasa-arvo ja maan tuottavana pitäminen. Uudistaminen merkitsee taloudellisen kilpailukyvyn korostamista, tasa-arvo sosiaalisesta ja alueellisesta oikeudenmukaisuudesta huolehtimista sekä maan tuottavana pitäminen omavaraisuuden ja luonnon moninaisuutta palvelevan maaseudun tunnustamista.

Uudistamisessa on kysymys maaseudun tuotantojärjestelmän sopeuttamisesta markkinoiden kysyntää vastaavaksi. Päämääränä on kilpailukykyinen ja taloudellisesti omaehtoinen maaseutu. Ellei maaseudun  mahdollisuuksia käytetä hyväksi, jää työpaikkoja ja toimeliaisuutta syntymättä. Taloudellisesti menestyviä toimintoja voivat olla esimerkiksi erikoistunut maatalous ja matkailu, bioenergian tuotanto, mekaaninen puunjalostus, elintarvikkeiden pienimuotoinen jatkojalostus ja etätyö.

Tasa-arvossa on kyse siitä, että Suomessa on kansalaisilla oikeus valita vapaasti asuinpaikkansa. Myös maaseudulla asuvien elinolosuhteista ja hyvinvoinnista on huolehdittava. Tähän liittyy myös riittävän tehokkaiden tietoverkkoyhteyksien varmistaminen keskusseutujen ulkopuolisille alueille. On kansantaloudellisesti tuhlausta, jos maaseudun infrastruktuuri ja palvelut jäävät käyttämättä, kun kaupunkeihin synnytetään kalliilla rahalla uutta.

Haasteellista on myös kuntien välinen yhteistyö palvelujen tuottamisessa. Yhteistyöasetelmat voivat parhaimmillaan taata pientenkin kuntien itsenäisyyden. Kuntaliitokset  eivät ratkaise kuntien palvelutarjonnan pulmia, sillä kunnan koko sinällään ei ole ratkaiseva, vaan palvelujen organisoinnin tapa.

Maan tuottavana pitäminen  tulisi tulkita suomalaisessa yhteiskunnassa moraaliseksi velvollisuudeksi; luonto on pidettävä elinvoimaisena, monimuotoisena ja uusiutuvana, kyse on luonnon  kunnioittamisesta. Maan tuottavana pitäminen takaa Suomen oman  elintarvikeomavaraisuuden kaikissa olosuhteissa. Arvokkaita toiminnallisia suuntia ovat luomutuotanto, luonnolliseen uusiutumiseen perustuva metsätalous sekä uusiutuvaan bioenergiaan perustuva lämmön- ja polttoaineentuotanto.

Maaseudun arvoketjut: esimerkinomaista luonnehdintaa

Maaseudun kolmas tie perustuu arvoketjuihin. Klassinen suomalainen arvoketju on metsän jalostaminen paperiksi. Arvoketjun ympärille on ryhmittynyt monenlaista yritystoimintaa: metsäkoneiden valmistajia, kuljetuksista huolehtivia, paperikoneiden suunnittelijoita ja valmistajia, erikoisaluksien suunnittelijoita ja valmistajia, markkinoinnin asiantuntijoita ja lopulta varsinainen paperiteollisuus.

Arvoketjuihin perustuvassa maaseudun monimuotoisuudessa on ajatuksena, että suhteellisen harvojen "suurten ideoiden" varaan synnytetään monipuolista maaseutuyrittäjyyttä. Erityisesti kuntien näkökulmasta arvoketjut sisältävät aineksia, joiden varassa voisi käynnistää pitkäjänteistä kehittämistyötä. Yksittäisistä kehittämishankkeista päästäisiin "suuria päämääriä" tukeviin toimenpidekokonaisuuksiin.

Elintarviketalouden arvoketju

Ensimmäinen elintarviketalouden arvoketju on jo valmis. Se ulottuu perinteisestä maataloudesta jo varsin keskittyneeseen elintarviketeollisuuteen. Tähän arvoketjuun liittyvät EU:n yhteinen maatalouspolitiikka, maatalouskone- ja lannoiteteollisuus, kansallinen ja kansainvälinen maatalous- ja elintarviketutkimus sekä kansalliset ja kansainväliset tuotemerkit. Ensimmäisen arvoketjun menestyminen on myös jatkossa maaseudun kohtalonkysymys. Pelkästään sen varassa tulevaisuuden ei kuitenkaan tarvitse olla.

Toinen arvoketju liittyy pienimuotoiseen elintarvikkeiden jatkojalostukseen ja kolmas luomutuotantoon ja sen jalosteisiin. Nämä molemmat arvoketjut ovat alkutekijöissään. Toistaiseksi on käynnistetty suuri joukko yksittäisiä hankkeita, mutta ne ovat olleet sattumanvaraisia, toisiinsa liittymättömiä ja liian usein keskenään kilpailevia. Kummankaan arvoketjun todellisia markkinoita ei tunneta, viljely- ja tuotantotekniikka ovat kehittymättömiä, tuotemerkeissä on liikaa kirjavuutta ja tehokkaat markkinointikanavat puuttuvat. Myös arvoketjuja tukeva tutkimus on heiveröistä ja sattumanvaraiseen projektirahoitukseen perustuvaa.

Mekaanisen puunjalostuksen arvoketju

Suomessa osataan sekä sahata puuta että jalostaa sitä paperiksi. Sellainen puunjalostuksen arvoketju on kuitenkin kehittymätön, jossa puun jalostusarvo kohotetaan todella suureksi. Erityisen tärkeä mekaanisen puunjalostuksen arvoketju on vientiä tavoitteleva, omaleimaiseen muotoiluun perustuva huonekaluteollisuus. Tämäkään arvoketju ei synny yksittäisillä hankkeilla, vaan tarvitaan  kunnianhimoisia kehittämisohjelmia.

Bioenergian arvoketju

Bionergian käytön laajentaminen on maaseudun toiminnallisuuden vahvistumisen kannalta tärkeä teema. Tällöin on huomiota kiinnitettävä erityisesti puuhakkeen, kotieläinten lietteen ja teollisuuden orgaanisten jätteiden mahdollisuuksiin. Bionergian käytön laajentumisessa kuntien rooli on tärkeä. Esimerkiksi paikallisessa kaukolämmön tuotannossa kunnat voivat omilla päätöksilllään joko edistää tai olla edistämättä bionergian käyttöä.

Matkailun arvoketju

Monien maaseudun matkailuhankkeiden tähänastisena ongelmana on ollut sirpaleisuus ja kunnianhimottomuus. Hankkeiden toteuttajat ovat kopioineet ideoita toisiltaan. Pettymyksiä on tullut paljon.

Matkailun arvoketjuissa tuotteet synnytetään useiden toimijoiden yhteistyönä. Meillä on esimerkkejä onnistuneista matkailun arvoketjuista. Hyvien käytäntöjen erittely ja niihin liittyvien toimintamallien laajentaminen on tärkeä osa matkailun arvoketjujen vahvistamista. Matkailun kohdalla ei voi liiaksi korostaa markkinalähtöisen erikoistumisen merkitystä.

Etätyön arvoketju

Etätyö on maaseudun suuri mahdollisuus. Teknisesti työn hajauttaminen on nykyään jo mahdollista. Suurta läpimurtoa ei ole kuitenkaan tapahtunut, etätyöhankkeet ovat jääneet yksittäisiksi, ja usein ne ovat tietotekniikkakeskeisiä. Ongelmana ei ole kuitenkaan tietoteknisen osaamisen puute, vaan työelämän käytännöt: työnantajat ja työntekijät vierastavat etätyötä. Etätyön lisäämisen esteenä on lähinnä sosiaalisten innovaatioiden puute.

Arvoketjuajattelun soveltaminen etätyöhön tarkoittaa koko etätyön kentän hahmotusta. Ei riitä, että maaseudulla käynnistetään etätyöhankkeita. Alusta pitäen on mukana oltava myös työnantajia. Ensin on löydettävä etätyölle aidot markkinat ja vasta sen jälkeen käynnistettävä käytännön hankkeita.

Palvelujen arvoketju

Maaseudun yksi kohtalonkysymys on palvelujen säilyminen. Palvelujen poistumisen myötä maaseutu menettää kilpailukykynsä vetovoimaisena asuinalueena. Suuret ikäluokat ovat jäämässä lähivuosina eläkkeelle. Heistä useat kymmenet tuhannet harkitsevat Vaasan yliopiston Levón-instituutissa hiljattain valmistuneen tutkimuksen mukaan vakavasti muuttoa maaseudulle. Huomattavasti useammat suunnittelevat viettävänsä kesäasunnoillaan vähintään kolme kuukautta vuodessa. Nämä mahdollisuudet menetetään, jos maaseudun palveluiden annetaan näivettyä.

Palvelujen tuottamisen perinteinen malli on käymässä liian kalliiksi. Erityisesti pienten kuntien taloudelliset resurssit ovat pienentyneet huolestuttavasti; kunnat eivät kauan jaksa huolehtia edes peruspalveluista.Palvelujen tuottajien arvoketjuun on liitettävä kuntien ohella yrityksiä ja kansalaisjärjestöjä. Erityisesti kylien palvelujen organisoiminen uudella tavalla on tärkeää. Tässä työssä kylätoimikunnat  ja paikalliset toimintaryhmät voivat tulla kuntien avuksi.

EU:n kehittämisvaroja on käytetty runsaasti erilaisiin kylien rakennushankkeisiin: on korjattu urheilukenttiä, seurojentaloja ja muita yhteisiä tiloja. Jatkossa on mietittävä mahdollisuuksia suunnata varoja aiempaa enemmän kylien palveluhankkeisiin. Komeat urheilukentät tai valaistut kuntopolut tuskin lohduttavat lapsiperheitä tai vanhuksia, jos kylässä ei ole koulua tai hoivapalvelut ovat hunningolla.

Laaja- ja suppea maaseutupolitiikka

Maaseutupolitiikan käsite on maassamme edelleen epäselvä. Kun puhutaan maaseutupolitiikasta, ei voi olla varma, minkälaisen sisällön kulloinenkin puhuja sille antaa.  Maaseutupolitiikka kytketään edelleenkin hyvin läheisesti maatalouteen.  Seurauksena maaseutupolitiikan sisällön epäselvyydestä ei ole yhteistä näkemystä maaseudun tulevaisuuden kuvasta. Strateginen näkökulma maaseutuun puuttuu.

Maaseudun kolmannen tien toteutuminen edellyttää maaseutupolitiikan vahvistumista. Maaseutupolitiikan  tavoitteena on vaikuttaa yhteiskunnallisiin päätöksiin, jotta niiden  seuraukset arvioitaisiin maaseudun kokonaisuuden näkökulmasta. Toisaalta tavoitellaan eri  hallinnonalojen yhteistyötä maaseudun toiminnallisuuden ja kulttuurin edistämisessä. Näitä pyrkimyksiä kutsutaan laajaksi maaseutupolitiikaksi.

Toistaiseksi  laaja maaseutupolitiikka on ollut  ponnetonta. Poliittisesti maaseutu on jäänyt keskustapuolueen ja perinteisen edunvalvontansa vangiksi. Tilanne on maaseudun kannalta ongelmallinen: muiden ei tarvitse välittää, koska  keskustapuolueen ja MTK:n oletetaan huolehtivan maaseudun asioista.

Maaseutu ja sen tulevaisuus eivät ole tärkeitä kansallisia kysymyksiä. Yllättävästi myös Matti Vanhasen punamultahallituksen ohjelmassa laajan maaseutupolitiikan painotukset jäivät oudon aneemisiksi. Nähtävästi Suomen Keskustakin näkee maaseudun enemmän maatalouspolitiikan kuin laajan maaseutupolitiikan näyttämönä.

Laajan maaseutupolitiikan ohella puhutaan  myös suppeasta maaseutupolitiikasta. Sen piiriin kuuluvat erilaiset maaseudun kehittämishankkeet, joilla tavoitellaan uusia työpaikkoja, annetaan koulutusta,  kohennetaan ympäristöä ja monipuolistetaan kulttuuria. Suppean maaseutupolitiikan välineet ovat lisääntyneet  ja monipuolistuneet Suomen Euroopan unioniin liittymisen jälkeen. Tämä ilmenee tuhansina yksittäisinä maaseudun kehittämishankkeina.

Sektoriviranomaiset tekevät jatkuvasti oman hallinnonalansa kehittämisen nimissä maaseutua heikentäviä ratkaisuja. Toisaalta sama sektoriviranomainen voi esimerkiksi EU:n rakennerahastojen kautta ohjata maaseudulle määrärahoja, joiden avulla käynnistettävillä hankkeilla yritetään korjata aiemman päätöksen aiheuttamia haittoja. Laajan maaseutupolitiikan aukkoja tilkitään suppean maaseutupolitiikan heiveröisillä välineillä. EU:n laajeneminen todennäköisesti  vähentää Suomeen ohjautuvia suppean maaseutupolitiikan voimavaroja oleellisesti. Maaseudun kehittäminen on vuoden 2006 jälkeen nähtävä selkeästi kansallisena kysymyksenä. Ainoa tie on laajan maaseutupolitiikan vahvistaminen.