Nivala-Seura ry

Talonpoikaisuus EU-Suomessa

 Takaisin seminaarisivulle

 

Talonpoikaisuus ja talonpoikaiskulttuuri perustuu kahteen tekijään. Pohjois-Euroopassa ja Suomessa on aina vallinnut ihmisten henkilökohtainen vapaus. Orjuus ja erityisesti maaorjuus eivät ole milloinkaan levinneet tänne saakka. Keski-Euroopassa on ollut vuosisatojen saatossa alistettu ja kahlehdittu luokka, jonka kansalaisoikeudet ovat olleet vähäiset.

Toiseksi maassamme on aina vallinnut hajautunut yksityinen omistusoikeus. Vaikka erilaiset läänitysjärjestelmät ovat pyrkineet maahamme, talonpojat ovat pääsääntöisesti omistaneet maansa, ja tila on ollut perinnöllinen.

Tätä hajautunutta omistusta ja henkilökohtaista vapauden säilymistä ovat luonnollisesti edistäneet ankarat luonnonolomme ja harva asutus. Leipä on ollut lujassa, joten suuretkaan tilat eivät ole tuoneet sellaista ylenpalttista vaurautta kuin eteläisimmissä maissa. Siksi vierailla sisäisillä tai ulkoisilla valloittajilla ei ole ollut sellaista houkutusta tänne kuin viljavammille alueille.

Tästä henkilökohtaisesta vapaudesta ja omistusoikeudesta versoi se talonpoikaisuus, jonka merkitys maamme kehitykselle on ollut valtava ja josta me syystäkin olemme edelleen ylpeitä.

Talonpoikaisuuteen kuuluu yritteliäisyys. Tämä on oikeastaan ollut olosuhteiden pakko. Leivän hankkiminen on vaatinut työtä. Ympäristö ja vuodenaikojen vaihtelut ovat rytmittäneet vuosittaisen työrytmin siten, että siitä on tullut monipuolinen, haastava, mutta myös uusia mahdollisuuksia tarjoava.

Talonpoikainen paikallishallinto kehittyi jo varhain. Se perustui lähiyhteisön yhteistyöhön. Etäisyydet valtakunnan keskuksiin ovat olleet pitkät ja kulkuyhteydet vaikeat. Siksi oli varsin luontevaa, että maahamme kehittyi paikallishallinto. Koska talonpoikaisessa yhteiskunnassa periaatteessa jokainen vastasi omasta taloudestaan, taloudellisen ja hallinnollisen vastuun laajentuminen oli varsin luonnollista. Näin syntyi luottamusmiespohjainen demokraattinen paikallishallinto, joka monien kehitysvaiheiden jälkeen on tänä päivänä Suomessa maailman kehittynein.

Yhteiskunnan kehittyessä omavaraistaloudesta kaupalliseen suuntaan syntyi myös talonpoikainen yritystoiminta, osuustoiminta. Se pohjautui siihen samaan riskinotto- ja hallinnointikykyyn kuin paikallishallintokin. Osuustoiminnan merkitys maamme taloudelliselle kehitykselle on ollut ratkaisevan tärkeä. Se on yhtäältä kehittänyt maaseutuelinkeinoja, maa ja metsätaloutta, mutta samalla luonut suuryrityksiä, jotka ovat olleet tehokkaita ja kilpailukykyisiä myös kansainvälisillä markkinoilla. Tämä kaikki on saavutettu olemattomin pääomin sangen pääomaköyhässä maassa. Maamme teollisuus perustui lähes 1960 –luvulle saakka pääasiassa luonnonvaroihimme, pellon ja metsän tuotteiden jalostamiseen.

Henkilökohtainen vapaus ja omistusoikeuden pysyvyys on luonut myös talonpoikaiskulttuurin. Se on ainutlaatuinen kulttuuri, joka on erittäin monipuolinen ja monivaihteinen. Kansallinen kulttuurielämä on syntynyt suureksi osaksi talonpoikaiskulttuurin pohjalle.

EU-jäsenyyden aiheuttama murros

Kun Suomi liittyi Euroopan Unioniin, se merkitsi maaseudulle syvälle käypää murrosta. Suurin muutos ja murros kohtasi peruselinkeinoa maataloutta. Se menetti talonpoikaisen vapautensa. Siitä tuli äärimmäisen säännöstelty ja byrokraattinen elinkeino.

Maataloudelle oli siihen saakka ollut tyypillistä yrittämisen vapaus. Nyt siihen tuli mitä erilaisimpia rajoituksia kiintiöiden, tukiehtojen ja moninaisen kirjanpitovelvollisuuden muodossa.

Koska EU:n maatalouspolitiikka perustuu keinotekoisen mataliin tuottajahintoihin, jotka korvataan tuottajille erilaisina tukina, maatalouden yrittäjäluonne koki kovan takaiskun. Enää ei ollut selvää, että menestyminen ammatissa riippuisi ahkeruudesta tai edes ammattitaidosta, puhumattakaan pelkästä talonpoikaisjärjestä. Enää Saarijärven Paavon esimerkki ei riittänyt. Tärkeimmäksi vuotuiseksi tapahtumaksi muodostui tukihakemusten täyttäminen. Koska erityisesti viljan tuottajahinta laski tasolle, joka ei edes riitä välittömien suorien kustannusten kattamiseen, seurauksena on ollut , että ikivanha pyrkimys hyviin satoihin koki kovan kolauksen.

Perinteiselle talonpoikaiselle kulttuurille oli kuitenkin turmiollisinta byrokratian räjähdysmäinen kasvu. Edes sodan aikana, elintarvikepulan varjossa ja säännöstelyn vallitessa maatalous ei ollut niin kovin viranomaishallinnon alla.

Byrokratian kasvamiseen on ollut lisäksi omat kansallisesta perinteestä lähtevät syyt. Suomalaiset ovat aina kunnioittaneet lain kirjainta. Esim. autonomian aikana maamme kävi taistelua venäläistämispyrkimyksiä vastaan vetoamalla lain kirjaimeen. Siksi maataloutta koskevat säännökset on toteutettu kirjaimellisesti. Ja säännösten tulkitsemiseksi on luotu lisää säännöksiä eli lain kirjaimia. Niinpä lopputuloksena on, että esim. viime keväänä tukihakemuslomakkeiden pelkät täyttöohjeet käsittivät yli 200 sivua.

Byrokratia on kuin antiikin monipäinen lohikäärme. Kun siltä katkaisi yhden pään, tilalle kasvoi kaksi uutta. Byrokratialla on taipumus paisua.

Byrokratiaan kuuluu valtava valvonta. koska EU:n eri osissa valvonnan seuraaminen on vaikeaa, valvonnasta on säädetty erilaisia kiintiöitä, esim. 5 % tukihakemuksista on valvottava tilakohtaisin käynnein, ympäristötukea vielä enemmän jne. Tästä on ollut seurauksena valvonnan räjähdysmäinen kasvu. EU:n rahojen valvonta on moninkertainen verrattuna kansallisten rahojen valvontaan. Esim. verotarkastukset ovat häviävän vähäisiä EU-tarkastuksiin verrattuna.

Byrokratiaan kuuluu myös rangaistusten kohtuuttomuus. Ne määrätään yleensä kaavamaisesti ottamatta huomioon kokonaisuutta. pari esimerkkiä: Viljelijä otti yhden sonnimullin kasvamaan 26 sonnimullin lisäksi. Tämä ylitti tietyn rajan ja seurauksena oli n. 20 000 mk:n tuen menetys. Viljelijältä oli tipahtanut apulantasäkki pellon pientareelle, josta se kesän mittaan löytyi. Seurauksena 3000 mk:n tuen vähennys. vanhan tuomarin ohje: Mikä ei ole kohtuullista, ei ole oikein, ei päde tämän päivän EU –byrokratiaan.

Pahinta, mitä EU:n hallintokulttuuri on aiheuttamassa maaseudulle, on virkavaltaisuuden kasvu. Viljelijä toteaa olevansa mielivallan alla. Tukien tilitykset voivat viivästyä kuukausikaupalla ilman, että asianomaisella viljelijällä olisi siihen pienintäkään syyllisyyttä. Jos kunta on erityistarkastuksen alla, tuet viivästyvät siksi, kunnes Arvoisa Byrokraatti ehtii muilta kiireiltään työnsä suorittaa. Valitustie on yleensä tukkoinen, koska monia päätöksiä ei anneta kirjallisesti, mistä voisi valittaa.

EU:n maatalouspoliitiikassa viljelijä on vallankäytön kohde. Hänen toimiaan säännöstellään ja hänen toimiaan tarkkaillaan. Tässä suhteessa maaseutu on kokenut suuren kulttuurin muutoksen.

Vanhastaan maaseutukulttuuri ja maaseudun elämä on perustunut itsenäisyyteen, ihmisten tasa-arvoisuuteen ja luottamukseen. Toisen ihmisen toimintaan ei ole puututtu enempää, kuin mitä yhteisten päämäärien saavuttamiseksi on ollut tarpeellista. Nyt tilalle on tunkeutumassa keskieurooppalainen feodaalinen perinne, jossa hallitsijat hallitsivat alamaisiaan. Samalla toteutetaan vanhaa neuvostoliittolaisten hallintotapaa: luottamus hyvä, kontrolli parempi.

Pahinta on, että hallitsija on kasvoton EU-byrokratia. Valitusosoite on etäällä, väliportaan virkamiehet pelkäävät EU-säännöksiä ja vetäytyvät mielellään niiden suojaan. ”EU vaatii ja määrää”. Raja kansallisen hallinnon ja EU:n välillä hämärtyy. Monia kotoperäisiä säännöksiä luullaan EU-säädöksiksi.

Vanhaan talonpoikaiseen yhteiskuntaan kuului kuninkaissa käynti. Epäkohdista käytiin valittamassa kuninkaalle, mikä käytännössä merkitsi valtakunnan keskushallinnon korkeita virkamiehiä. Tämä perinne on säilynyt vieläkin. Kunnanisät ja kyläläiset voivat hankkia kansanedustajansa välityksellä tapaamisen ministerin tai muun päättäjän puheille. Tapa, joka ei urbaanissa yhteiskunnassa toimi.

Tämä tapa ei istu oikein hyvin EU-olosuhteissa. Brysselin virkamiehet ovat nimettömän nimittäjän nimittämiä, ja heidän yhteiskunnallinen vastuunsa on harmaa ja etäinen. Asenne on: säädökset ovat säädöksiä, pumaaka pumaaka.

Onko EU sitten ollut pelkästään paha

Kohtalaisen epäonnistuneeseen maatalouspolitiikkaan verrattuna EU:n tuomat maaseudun kehittämistoimet ovat olleet myönteisiä. Maaseudun kehittämistoimet perustuvat EU:n rakennerahastoista saatavaan tukeen. Jo EU:n perussopimuksessa todetaan alueelliseen tasa-arvoisuuden ja maaseudun kehittämisen kuuluvan EU:n  tavoitteisiin.

Vaikka EU:n rakennepolitiikassa on paljon arvosteltavaa, varsinkin sen toimeenpanossa, kokonaisuudessaan se on myönteinen askel maaseutumaisen asutuksen vahvistamiseen, koska se tulee, ja ainakin pitäisi tulla, kansallisten toimien lisäksi eikä niitä korvaamaan. Suomi on saanut EU:n rakennerahoitusta vuositasolla reilut 300 milj. euroa, josta pääosa on suunnattu maakuntiin ja maaseudulle. Koska tämän rahoituksen ehtona on kansallinen vastarahoitus, maaseudun kehittämiseen ohjattua kokonaispottia ei ole syytä väheksyä.

EU:n maaseutupolitiikka tähtää maaseudun monipuoliseen kehittämiseen. Tämä tarkoittaa erityisesti pienyritystoiminnan edistämistä, rakennetun ympäristön parantamista sekä asumisviihtyisyyden kohentamista.

Yritystoiminnan edistäminen tarkoittaa sekä yritysystävällisten olosuhteiden kehittämistä, yrittämiseen kannustamista, työvoimakoulutusta ja alkurahoituksen helpottamista. Rakennetunympäristön parantaminen merkitsee paitsi perinteisen perusrakenteen, tiestön, puhtaan veden ja sähkön varmistamista, ennen kaikkea uuden teknologian, kuten nopeiden tietoliikennepalvelujen ja internetin levittämisen edistämistä. Samaan ryhmään kuuluvat myös ympäristön kehittämiseen ja suojeluun liittyvät toimet, joilla voidaan myös merkittävästi edistää viihtyvyyttä ja mm. matkailuelinkeinoa. Asumisviihtyvyyden parantaminen voi merkitä pienimuotoisten myös muuta investointien tukemista, kuten liikunta- ja kokoustilojenrakentamista.

EU:n  maaseudun kehittämistoimet ovat hankepohjaisia. Koska käytettävät rahamäärät ovat tarpeeseen nähden joka tapauksessa vähäisiä, toimenpiteet on tarkoitettu lähinnä esimerkinomaisiksi. Niillä pyritään etsimään ja kannustamaan hyviä toimenpiteitä. Ne eivät pysty tyydyttämään olemassa olevaa tarvetta, vaan ainoastaan kannustamaan ja rohkaisemaan kansallisia toimia. Perusvastuu jää jäsenmaalle ja sen hallinnolle.

Mikä on sitten talonpoikaisuuden kohtalo EU-Suomessa

Suuri linjaratkaisu on EU:n maatalouspolitiikan suunta. Jos sen keskeinen päämäärä on sopeuttaa Euroopan maatalous maailmanmarkkinoihin ja vapaaseen kilpailuun, niin tien päässä on kansainvälisten elintarvikejättien hallitsema agrobusiness, plantaasimaatalous, jossa perheviljelmillä  ja talonpoikaisella vapaudella ei ole mitään tekemistä. Maatalous palaa moderniin feodalismiin. Siksi perustelut, jonka mukaan maailmankaupan vapauttaminen parantaisi erityisesti kehitysmaiden köyhien viljelijöiden asemaa, ovat pötypuhetta. Niillä aloilla, joilla maailmankauppa on suhteellisen vapaata, kuten kahvin ja hedelmien tuotannossa, potin keräävät kansainväliset suuryritykset, eivätkä suinkaan kehitysmaiden pienviljelijät.

Jos sen sijaan EU:n maatalouspolitiikka siirtää painopisteen oman elintarketuotannon turvaamiseen, ruokaturvallisuuden parantamiseen, ympäristön kunnioittamiseen, eläinten kohtelun parantamiseen ja vakaan ja häiriöttömän tuotannon takaamiseen, silloin perheviljelmät menestyvät. Tämä merkitsee silloin , että maatalouspolitiikkaa kehitetään omista eurooppalaisista ja suomalaisista lähtökohdista käsin eikä vain varautumalla maailmankaupanvapauttamisneuvotteluihin ja voimassa oleviin kansainvälisiin sopimuksiin maataloustukien luokittelusta. Nämä ovat parhaimmillaankin vain maatalouspoliittista aivovoimistelua, jolla ei välttämättä ole mitään tekemistä enempää arkirealismin kuin ruuan tuottamisenkaan kannalta.

Perheviljelmäpohjainen maatalous on maaseudun kehittämisen kulmakivi. Elävä maaseutu ilman maataloutta on kuvitteellinen yhteiskunta. Maatalous, tai Suomen oloissa maa- ja metsätalous luovat sen materiaalisen pohjan, jonka varaan maaseudun asutus pohjautuu. Sen lisäksi maaseudulla voi olla ja on muitakin elinkeinoja ja toimintaa, mutta ruuan tuottaminen on maaseutumaisen asutuksen perusta.

Perheviljelmäpohjainen maatalous on talonpoikaisuuden kulmakivi. Se vahvistaa ja palkitsee yrittämistä ja työntekoa, se kannustaa vastuun kantamista paitsi omista myös yhteisistä asioista, se lujittaa ja vakauttaa yhteiskuntaa ja yhteisvastuuta ja se pitää ihmisen kosketuksessa luontoon ja elämän perusarvoihin.

Henkilökohtaisesti uskon suomalaisen talonpoikaisuuden tulevaisuuteen. Sillä on sitkeät juuret maamme historiassa luonnonolosuhteissa. Se on osoittanut jo mitä erilaisemmissa olosuhteissa niin rauhan kuin sodan aikana. Se on osoittanut sopeutumiskykynsä mitä erilaisimmissa järjestelmien muutoksissa. Ja se pitää sisällään ikuisen elinkeinon.