Tasavallan presidentti, maanviljelijä
Syntymäpaikka
Ylivieska
Syntymäpäivä
10.4.1873
Kuolinpaikka
Helsinki
Kuolinpäivä
19.12.1940
Kyösti Kallio syntyi 12-lapsisen sarjan kolmantena. Koti oli varakkaanpuoleinen, valistunut maalaistalo, jossa harrastettiin yhteisiä asioita sekä maallisella että hengellisellä puolella. Isä oli Ylivieskan johtavia kunnallismiehiä. 12-vuotiaana Kyöstistä tuli isänsä serkun Anttuuna Kankaan kasvatti. Tämä lähetti hänet oppikouluun, ensiksi 3-luokkaiseen keskikouluun, Raahen alkeiskouluun, josta hän siirtyi syksyllä 1890 lukioon Oulun lyseoon. Ylioppilastutkinto jäi suorittamatta, mutta lukiovuodet olivat hyvin tärkeitä myöhemmälle uralle. Kallion yhteiskunnallinen aktiivisuus ja hänen poliittisten mieltymystensä suuntaukset näkyivät jo.
Koulutien katkettua Kallio mietti kauppiaaksi ryhtymistä ja toimikin hetken voialalla. Elämänura ratkesi, kun Anttuuna Kangas osti Nivalasta suurtilan, Heikkilä-Mehtälän. Kalliosta tuli heti isäntä, vaikka omistus siirtyi hänelle asteittain. Heikkilä-Mehtälässä oli maata yhteensä 636 hehtaaria, siitä peltoa 55 hehtaaria.
Kallio osti sittemmin lisää isoja maa-alueita Nivalasta ja Haapavedeltä ja pani talonsa erinomaiseen kuntoon. Hänen johdollaan ja kustannuksellaan raivattiin suosta jatkuvasti lisää peltoa. Hänen luopuessaan isännyydestä 1939 oli talojen peltoala 250 hehtaaria. Enimmillään Heikkilässä oli 70–80 lypsylehmää ja toistakymmentä hevosta. Koneistuksessa ja uusien viljelytapojen omaksumisessa Heikkilä kulki maakunnan kärjessä. Myös laajat metsät kunnostettiin tuottaviksi. Isäntä osallistui itse kaikkiin talon töihin sekä niitä valvomalla ja ohjaamalla että käytännön ruumiillisessa työssä, josta hyväkuntoinen, nuorena urheiluakin harrastanut Kallio piti.
Nivalaan muutettuaan Kallio tutustui nuorisoseura-aatteeseen ja perusti syksyllä 1895 Nivalaan nuorisoseuran, jonka ensimmäisenä esimiehenä hän oli vuosikymmenen. Nuorisoseurassa hänen taitonsa esiintyjänä ja johtajana hioituivat ja ihanteet, kuten koko elämän läpi kestänyt ehdoton raittius, vahvistuivat. Nuorisoseurassa Kallio tutustui myös tulevaan puolisoonsa Kaisa Nivalaan.
Kunnan tehtäviin Kalliota alettiin valita heti hänen muutettuaan Nivalaan. Vuonna 1897 hänestä tuli köyhäinhoitolautakunnan esimies, 1900 kuntakokouksen varapuheenjohtaja ja 1906 puheenjohtaja eli kunnan esimies. Kun kuntaan 1912 valittiin valtuusto, Kalliosta tuli senkin puheenjohtaja. Tehtävien lisääntyminen sai hänet 1917 luopumaan puheenjohtajuuksista ja 1920 muistakin kunnan luottamustoimista. Myös yhteisissä taloudellisissa, etenkin osuustoiminnallisissa tehtävissä Kallio oli paljon. Hän oli kunnallisen säästöpankin kirjurina (johtajana) ja hallituksen jäsenenä.
Kallio oli 1900 Helsingissä ensimmäisillä Pellervo-päivillä, jolloin hän innostui maamiesseura- ja osuustoimintatyöstä. Nivalan maamiesseura perustettiin hänen johdollaan; viisi ensimmäistä vuotta Kallio oli sen esimies. Maamiesseura antoi alkusysäyksen osuusmeijerille, -kaupalle ja -kassalle, joissa Kallio oli mukana käynnistäjänä ja toiminnassa.
Kalliota alettiin tuntea laajemmaltikin, koska hän edusti usein Nivalaa maakunnallisissa ja valtakunnallisissa elimissä ja kokouksissa. Sortokausien alkaminen teki hänestä poliitikon. Hän oli jo kouluvuosina omaksunut suomalais-perustuslaillisen katsomuksen, joka muuttui poliittiseksi vakaumukseksi ja toiminnaksi. Hän toimi ns. kagaalissa asevelvollisuuskutsuntoja vastaan ja otti osaa Ruotsin Bodenissa järjestettyyn aktivistikokoukseen 1904.
Samana vuonna hänet valittiin valtiopäiville Piippolan tuomiokunnan edustajaksi talonpoikaissäätyyn. Säätyä hallitsivat perustuslailliset, joihin kuuluvana Kallio sai huomattavia luottamustoimia. Eduskuntauudistusta käsiteltäessä uudistusmielinen Kallio puolusti mm. naisten äänioikeutta ja 21 vuoden äänestysikärajaa sekä vastusti köyhyyteen perustuvaa äänivallan rajoitusta.
Yleinen äänioikeus mullisti Suomen puolueolot. Syntyi itsenäinen maaseutupuolue, joka sai heti laajan kannatuksen Kallion kotimaakunnassa. Kallio oli aluksi varovainen uuden puoluehankkeen suhteen, vaikka antoikin valita itsensä Suomen maalaisväestön liiton ensimmäiseen puoluehallintoon syyskuussa 1906. Eduskuntavaaleissa 1907 Kallio oli entisen eli nuorsuomalaisen puolueen ja SML:n yhteislistoilla. Hän liittyi heti SML:n eduskuntaryhmään, jonka ensimmäiseksi puheenjohtajaksi hän tuli. Pian ryhmään liittyi myös nuorsuomalaisten listoilta valittu kirjailija Santeri Alkio, Kallion läheisin ystävä nuorisoseuratyössä ja politiikassa. Kun maalaispuolueet 1908 yhtyivät, Kallio valittiin puheenjohtajaksi, mitä tointa hän hoiti vuoteen 1917 saakka. Eduskuntaryhmää hän johti sen toiminnan alusta vuoteen 1912 ja uudelleen 1914–17.
Kallion kaudella maalaisliiton organisaatio vakiintui ja laajeni ja eduskuntaryhmä kasvoi 9:stä 19:ään. Sekä ohjelmatyössä että käytännön politiikassa Alkio ja Kallio olivat läheisessä yhteistyössä. Heitä yhdisti näkemys puolueen olemuksesta myös sivistysliikkeenä, ei vain oikeiston ja sosialistien väliin sijoittuvana poliittisena puolueena. Toisellakin sortokaudella Kallio kuului vastarintamiehiin ja osallistui jääkäriliikkeen värväystoimintaan.
Vallankumouksen puhjettua 1917 hän joutui tapahtumien keskipisteeseen. Kallio nimitettiin 24.3.1917 Tokoin senaatin maanviljelystoimituskunnan päälliköksi (maatalousministeriksi), joka hoiti myös vaikeita elintarvikeasioita. Toukokuussa Kallio oli useiden maatalouslakkojen sovittelijana. Kallio kannatti Suomen täydellistä sisäistä itsenäisyyttä, mutta oli varovainen täydelliseen eron nähden viitaten sekä ruokapulaan että maassa olevaan venäläiseen sotaväkeen. Hän äänesti 17.7.1917 hyväksyttyä ns. valtalakia vastaan. Kun Kerenskin hallitus hajotti eduskunnan, Kallio äänesti senaatin porvarillisen enemmistön mukana hajoitusmanifestin toimeenpanon puolesta.
Vaalien jälkeen tilanne yhä paheni. Sosialistit menettivät eduskuntaenemmistönsä ja asettuivat oppositioon. Bolševikit kaappasivat 7.11. vallan Pietarissa, mikä kiihdytti vallankumoustunnelmaa. 14.11. alkoi suurlakko, jonka aikainen anarkia lopullisti kahtiajaon. 15.11. eduskunta otti korkeimman vallan, mikä tarkoitti tosiasiallista eroa Venäjästä. Sosialistien kieltäydyttyä yhteistyöstä porvarilliset puolueet muodostivat P. E. Svinhufvudin johdolla senaatin, jossa Kallio jatkoi paikallaan.
Senaatti antoi 4.12. eduskunnalle esityksen itsenäisyysjulistukseksi, jota täydentävän päätösehdotuksen laati Kallio. Se hyväksyttiin 6.12.1917. Vaikka Leninin hallitus tunnusti 31.12.1917 Suomen itsenäisyyden, yltyi Suomessa bolševikkien kiihottama anarkia ja väkivalta. Punakapinan alettua 27.1. senaatti jakautui kahtia. Toinen puoli lähti Vaasaan, toiset, myös Kallio, menivät Helsingissä ”maan alle”.
Saksalaisten vallattua Helsingin sikäläiset senaattorit kokoontuivat muutaman päivän Kallion johdolla. Svinhufvudin tultua valtionhoitajaksi senaatti muodostettiin uudelleen Paasikiven johdolla; Kallio jäi siihenkin. Kansalaissodan jälkiselvittelyissä Kallio edusti sovittelevaa linjaa sekä puheissaan kotiseudulla että hallituksessa. Puolueensa tapaan Kallio vastusti monarkiaa ja suunnitelmia kansanvaltaisten uudistusten peruuttamiseksi. Kuningasvaalin alla 17.8. hän erosi senaatista. Sen jälkeen hän toimi tasavaltalaisten puolueiden keskusjärjestön johtoelimissä.
Kallio palasi eduskuntavaalien jälkeen 17.4.1919 maatalousministeriksi Kaarlo Castrénin hallitukseen ja jatkoi samalla paikalla J. H. Vennolan hallituksessa, joka kaatui 3.3.1920. Seuraavasta hallituksesta Kallio jäi omasta tahdostaan pois. Toukokuussa 1920 Kallio valittiin eduskunnan puhemieheksi. Koska hän ei osannut eikä halunnut käyttää ruotsin kieltä, RKP:n edustajat syrjäyttivät hänet seuraavassa vaalissa. Muut olivat Kallioon tyytyväisiä. Hänet valittiin puhemieheksi useammin kuin kukaan toinen, yhtämittaisesti vuosina 1930–36.
Maaliskuussa 1921 Kallio oli ehdolla pääministeriksi. Ehdotus kuitenkin raukesi, ja hän tyytyi Vennolan II hallituksen maatalousministerin paikkaan. Siinä hän käynnisti Lex Kalliona tunnetun asutuslain valmistelut. Maareformi, sekä torppien itsenäistyttäminen että oman maan hankkiminen maattomille, oli Kallion sydämen asia. Tokoin senaattiin Kallio oli suostunut ehdolla, että torpparivapautus toteutettaisiin. 15.10.1918 säädetty laki vuokra-alueiden lunastamisesta perustui suurelta osalta Kallion johtamaan valmisteluun. Nyt Kallio paneutui tilattoman väestön maanhankintaan. Maalaisliitolle voitollisten vuoden 1922 eduskuntavaalien jälkeen Lex Kallio toteutui oikeiston vastustuksesta huolimatta.
Vuoden 1922 vaalien jälkeen Kallio oli maalaisliiton tosiasiallinen johtaja. Alkio oli jäänyt pois eduskunnasta, eikä muiden auktoriteetti ollut verrattavissa kokeneeseen Kallioon. Kallio muodosti ensimmäisen hallituksensa maalaisliiton ja edistyspuolueen varaan 14.11.1922. Hallitus istui siihen asti ennätyspitkän ajan, vuoden.
Hallitukselle tuottivat vaikeuksia mm. virkamiesten palkkakiistat, armeijan ”puhdistukset” ja kommunistien aktivoituminen. Hallitus murskasi SKP:n organisaation joukkopidätysten avulla; toimi tunnetaan Kallion leikkauksena. Hallitus erosi 16.1.1923 jouduttuaan ristiriitaan presidentin kanssa, kun se ei halunnut suostua hajotusvaaleihin vajaalukuiseksi tulleen eduskunnan täydentämiseksi. Vaalien jälkeen 1924 muodostettuun hallitukseen Kallio ei lähtenyt vaan jäi puhemieheksi. Vuoden kuluttua hän ryhtyi Tulenheimon hallituksen kulkulaitosministeriksi. Tuolloin valmistui Ylivieskan–Iisalmen rata, jota hän jo säätyvaltiopäivillä oli ajanut.
Ståhlbergin seuraajaksi valitun, samoin maalaisliittolaisen Lauri Kr. Relanderin ja Kallion välit olivat ongelmalliset. Presidentti sekaantui aktiivisesti entisen puolueensa sisäisiin kiistoihin, joissa päävastustajina olivat Kallio ja luokka-agraristinen J. E. Sunila. 31.12.1925 nimitettiin Kallion II hallitus, jossa olivat maalaisliitto ja kokoomus. Presidentin ja pääministerin kylmistä suhteista kärsinyt hallitus kaatui 23.11.26 SDP:n välikysymykseen, jossa oppositioon yhtyi kymmenkunta maalaisliittolaista.
Seuraavan kahden ja puolen vuoden aikana Kallio oli hallituksen ulkopuolella ja muutenkin sivuraiteella. Häntä ei valittu puhemieheksi. Puolueessa Sunila kohosi hänen ohitseen tärkeimpänä johtajana. Välit Relanderin kanssa tulehtuivat pahoin. Kallio harkitsi politiikasta vetäytymistä. Niin ei kuitenkaan tapahtunut. Hänet nimitettiin Suomen Pankin johtokunnan jäseneksi keväällä 1927. Maalaisliitolle voitollisten vuoden 1929 vaalien jälkeen Kallio nimitettiin taas (16.8.) pääministeriksi; Kallion III hallitus oli keskustalainen vähemmistöhallitus.
Vuoden 1929 aikana Suomeen vyöryi talouspula ja sen kintereillä oikeistoradikaalinen liikehdintä. Hallitus tuki Suomen Pankin markan arvoa korkealla korolla puolustavaa politiikkaa, jota varsinkin maatalous vastusti. Kritiikki Kalliota kohtaan kiihtyi pulan edetessä. Kallio suhtautui aluksi ymmärtävästi kommunisminvastaiseen kansannousuun Etelä-Pohjanmaalla; Kalliota pyydettiin sen johtoon, jopa diktaattoriksi, mitkä pyynnöt hän torjui. Hänestä tuli radikalisoituneen lapuanliikkeen vihatuimpia porvarillisia vastustajia, jonka murhaamistakin suunniteltiin. Presidentin ja oikeisto-opposition tukema ulkoparlamentaarinen painostus pakotti Kallion hallituksen eroamaan 2.7.1930.
Vuoden 1931 presidentinvaaliin maalaisliitto asetti ehdokkaakseen Kallion. Yritys epäonnistui. Kallion 69 valitsijamiestä hajaantuivat ja äänestivät lopulta kaikki Svinhufvudia. Voittaja tarjosi Kalliolle pääministeriehdokkuutta, mutta lapuanliike kaatoi hankkeen.
1930-luvun alussa Kallion poliittinen ura oli katkeamaisillaan talouspulan paineeseen. Kalajokilaakson ns. pulaliikehdintä huipentui väkivaltaisuuksina Nivalassa 1932. Vuoden 1933 eduskuntavaalit olivat Kalliolle raskaat ja äänikato suuri – hänet valittiin vain niukasti. Vuoden 1936 eduskuntavaaleissa Kallion äänimäärä palasi ”normaaliksi”, ja hän muodosti taas hallituksen, joka nimitettiin 7.10.1936. Hallitusneuvottelujen aikana maalaisliitto ja SDP sopivat hallitusyhteistyöstä, mutta Svinhufvud torjui SDP:n hallituksesta.
Kallio oli presidenttiehdokkaana taas 1937. Vaikka valitsijamiesvaalit menivät huonommin kuin edellisellä kerralla (56), hänet valittiin toisella kierroksella 77 äänellä, lähinnä maalaisliittolaisten ja sosiaalidemokraattien.
Presidenttinä Kallio korosti parlamentarismia. Presidentin päätehtävän hän katsoi olevan tukea enemmistöhallitusta ja sovitella puolueiden kiistoja. Nimittämäänsä A. K. Cajanderin punamultahallitusta presidentti tuki taustalla pysyen.
Presidenttipari matkusteli paljon kotimaassa. Kalliot olivat hyvin suosittuja mutkattoman kansanomaisuutensa tähden. Tammikuussa 1939 Kallio sai sydäninfarktin, josta toipuakseen hän oli pitkässä levossa seuraavana kesänä. Virkaansa hän palasi elo–syyskuun vaihteessa 1939, sodan uhan jo tuntuessa.
Kallion ulkopoliittinen linja oli aina maltillinen. Hän oli vastustanut Mannerheimin suunnittelemaa Pietarin-retkeä 1919 ja suhtautui pidättyvästi heimosotiin. Presidenttinä hän ajoi pohjoismaista yhteistyötä ja suhteiden parantamista Neuvostoliittoon, kun taas Hitlerin Saksaan hän suhtautui kielteisesti.
Suomen suhteet Neuvostoliittoon kiristyivät kutenkin vuoden 1937 lyhyen suojasään jälkeen. Sodan uhan kasvaessa Kallio paneutui ulkopolitiikkaan ja puolustuskysymyksiin. Kiistely puolustusmäärärahoista uhkasi hallituksen ja puolustusneuvoston johtajan Mannerheimin suhteita. Kallio tuki tehokkaampaa varustelua, joskin hän samalla varjeli hallitusyhteistyötä. Kun Mannerheim uhkasi erolla kesällä 1939, Kallio esti sen henkilökohtaisella väliintulollaan.
Moskovan neuvottelujen aikana syksyllä 1939 Kallio tuki taipumatonta linjaa peläten sisäisen yhtenäisyyden vaarantuvan alueluovutuksista. Hän vieraili Ruotsissa pohjoismaisessa valtionpäämiesten kokouksessa 18.–19.10, jossa joutui toteamaan, ettei sotilaallista apua olisi odotettavissa. Neuvostoliiton hyökkäys alkoi 30.11.1939. Kallio vaikutti siihen, että Mannerheim suostui ylipäälliköksi ja Ryti uuden hallituksen pääministeriksi.
Talonpoikaispresidentistä tuli tärkeä kansan eheyden ja puolustustahdon personoituma sekä kotona että ulkomailla. Rauhantunnusteluja käsiteltäessä hän oli lähempänä taipumattomampia kuin joustavampia, mutta joutui alistumaan välttämättömyyteen. Hänen sanontansa ”kuivukoon käteni” hänen allekirjoittaessaan Moskovan rauhanneuvottelijoille valtakirjan jäi historiaan.
Sodan jälkeen Kallio keskittyi etenkin siirtoväen asutus- ja korvauskysymyksiin, joiden suotuisaan ratkeamiseen hänen panoksensa oli tärkeä. Ulkopolitiikan suureen käänteeseen elokuussa 1940 hän ei enää ottanut osaa. Terveys luhistui vaikeaan halvaukseen 27.8., eikä Kallio enää toipunut kuin arvoistaan lähtöä varten. Eron presidentti pyysi 27.11.1940.
Kallio oli seuraajavalintansa jälkeen 19.12. lähdössä vanhuuden lepoon kotiin Nivalaan, kun sydän uupui lopullisesti. Hän sai Suomen historian mieliinpainuvimman kuoleman, kunniakomppanian edessä, marsalkka Mannerheimin käsivarsilla.
Kyösti Kallio on itsenäisen Suomen kaikkein vaikutusvaltaisimpia henkilöitä. Hänen uransa kulki kauemmin korkealla kuin yhdenkään toisen ns. ensimmäisen tasavallan aikana. Hän oli sitkeä ja uupumaton asiainhoitaja, päämäärätietoinen, mutta maltillinen ja sovitteleva.
Kyösti Kallion patsas eduskuntatalon läheisyydessä, hänen poikansa Kalervon työ, paljastettiin vuonna 1962. Suomen Kulttuurirahaston Keski-Pohjanmaan rahaston yhteydessä on Kyösti Kallion rahasto, ja Nivalassa on Kyösti ja Kalervo Kallion museo.
Vanhemmat
maanviljelijä Mikko Kallio (myös Kalliokangas) ja Beata Knuutila
Puoliso
Nivalassa 17.10.1902 Kaisa (Katariina) Nivala, synt. 28.5.1878 Nivala, kuollut 24.11.1954 Nivala, vanhemmat talollinen, lautamies ja herastuomari Matti Nivala ja Maria Raitala
Kirjoittaja
Kari Hokkanen
Tekstin lähde
Keskipohjalaisia elämäkertoja. Kokkola, 1995