Vanhassa järjestelmässä oppilaat oli jaettu kansa- ja oppikouluihin jo hyvin nuorina, 11-vuotiaina. Oppikouluun päässeillä oli mahdollisuus jatkaa keskikoulun jälkeen lukioon ja korkeakouluihin. Kansakoulun puolelle jääneet oppilaat kävivät 6 vuotta kansakoulua, jonka jälkeen kansalaiskoulun ja jatkoivat mahdollisesti vielä ammatilliseen koulutukseen. Oma elämänura määräytyi siis hyvin varhain.
Uudistuksille oli tilausta. Yleissivistyksen tasoa haluttiin nostaa, sillä työelämässä yhä useammalta suomalaiselta vaadittiin muun muassa kielitaitoa. Lisäksi tasa-arvon ja yhdenvertaisuuden vaatimukset olivat nousseet nyt tärkeiksi monilla elämän osa-alueilla.
Peruskoulu-uudistus nähtiin tärkeänä osana hyvinvointiyhteiskunnan rakentamista. Kaikille haluttiin taata samanlaiset koulutusmahdollisuudet perhetaustasta ja asuinkunnasta riippumatta, eikä lapsia nähty enää järkeväksi jakaa niin varhain käytännöllisten tai teoreettisten ammattien pariin.
Uudistus herätti kuitenkin monessa epäilyksiä. Peruskoulujärjestelmään siirtyminen ja siihen liittyneet kokeilut herättivät hyvin kiivasta keskustelua, aivan kuten kansakoulukin aikanaan.
Joillekin ajatus yhtenäiskoulusta oli liian radikaali. Rinnakkaiskoulujärjestelmää oli totuttu perustelemaan ajatuksella kahdenlaisesta sivistyksestä ja lahjakkuudesta. Kun peruskoulu avaisi nyt opintien kaikille, sivistyksen pelättiin laskevan massoille sovelletulle tasolle. Oli pelkona, että peruskoulussa opetettaisiin vain ”alhaisimman oppilasaineksen” tason mukaisesti.
