Perimätiedon mukaan Nivalan ensimmäinen asukas oli Niva-Kaija, joka tuli poikineen Ylivieskasta 1530-luvulla. Niva-Kaijan matkassa -hanke on tuottanut rooliopastusmallin, jossa paikkakuntaa esitellään vieraileville ryhmille. Voit siis pyytää Niva-Kaijaa tai Otto Korkiakoskea oppaaksi kiertoajelulle. Nivalaan voit tutustua myös tämän verkko-oppaan avulla. Tervetuloa selaamaan!
Nivalalaisuus on käsite. Nivalalaiset, myös täältä lähteneet, kehtaavat sanoa mistä ovat kotoisin. Nivalaiseen luonteeseen ovat vaikuttaneet savolainen perusasutus, muuttoliikkeet, itse muokattu avara maisema, sekä maan ja hengen viljely. Nivalalainen on oman arvonsa tunteva, työteliäs, epäileväinen ja tarpeen vaatiessa valmis nousemaan vaikka kapinaan.
Sanotaan, että perusnivalalainen kättelee päivässä vähintää kolme kertaa. Kyseessä on nivalalaisten ruumiinkieleen liittyvä itsestäänselvä tapa. Samalla se kertoo rehellisyydestä. Paljastetaan käsi todisteeksi siitä, että minulla ei ole mitään sinua vastaan eikä kiviä kädessä. Hyvä kättely on reipas, mutta ei liian väkevä. Kätellessä kumppania katsotaan suoraan silmiin. Kerrotaan, että pitkään venyvissä kokouksissa ihmiset alkavat kahden tunnin kuluttua kuiskia nivalalaisten alkavan pian kätellä uudestaan. Kättelyn sanotaan vanhenevan kahdessa tunnissa.
Keski- ja pohjoispohjalaiset murteet lasketaan kuuvan sekamurteisiin, joissa on niin länsi- kuin itämurteiden piirteitä. Nämä murteet ovat epäyhteinäisiä, koska ne ovat kehittyneet sekä läntisistä lounais- ja hämäläismurteista että itäisistä savolaismurteista. Kalajoen–Pyhäjoen murteelle on kuvaavaa Etelä-Pohjanmaan murrepiirteiden heikentyminen ja samalla hämäläis- ja savolaismurteiden tunnusmerkkien lisääntyminen. Seuraavat ovat hyviä esimerkkiä siitä: h häviää painottoman tavun kahden vokaalien välistä: tullaan, lampaat, verkkoon. Kuvaavaa on, että ts:n vastine on ht (mehtä, kahtoo) ja murteessa voidaan kuulla myös saaha (saada), jäähä (jäädä) -tyyppisiä infinitiivimuotoja niin kuin savolaismurteissakin. Tässä murreryhmässä sananloppuisen –i:n säilyminen on silmäänpistävää: sanotaan makasi, antaisi, suureksi, kun taas etelämpänä sanotaan makas, antais, suureks.
Eräs nivalalainen nuorukainen lähti aikoinaan Tampereelle opiskelemaan ja tuli siellä tunnustaneeksi, että hän ei puhu millään murteella. Seuraavaksi hän kysyi: – Paakkonää maitua kahavviin? Nivala-Seuran sivuilla on nivalalaisten murresanojen sanasto, jota voi täydentää.
Tuulimyllyuskovaisuus on nivalalaisten antama nimitys kotiseututyölle. Nivalassa on paljon vahvoja kansanliikkeitä; kotiseututyössä eri alojen ja aatteiden ihmiset voivat tehdä työtä yhdessä. Nivalan Kotiseutuyhdistys, joka myöhemmin sai nimekseen Nivala-Seura, perustettiin vuonna 1936. Yhdistys siirsi 1950-luvulla Nivalan keskeiselle paikalle tuulimyllyn. Tuohon aikaan kaksi isäntämiestä tapasivat toisensa kirkolla. Toinen isännistä oli kotiseutuyhdistykselle myötämielinen, toinen taas vähän epäili, oliko tuo nyt niin tarpeellista. Siinä kylällä kulkiessaan epäilevä isäntä sitten tokaisi vähän harmissaan toiselle: ”Oletkos se sinäkin ruvennut tuulimyllyuskovaiseksi.” Näin syntynyt nimitys on säilynyt ja sitä on haluttu säilyttää. Nivala-Seura ylläpitää talonpoikaismuseo Katvalaa teollisuuskylässä ja kotiseutuarkistoa Tupalassa. Yhdistyksen työhön kuuluu erilaisten tilaisuuksien järjestäminen sekä kustannus- ja hanketoiminta.
Seuran toimisto on Tupalassa, Kalliontie 30
Nivala on runsaan 11.000 asukkaan viihtyisä ja vireä kaupunki Pohjois-Pohjanmaalla Kalajoen keskijuoksulla. Laajat, hyvin hoidetut viljelysaukeat levittäytyvät jokilaakson molemmin puolin kaupungin keskustan ympärille, ja Pidisjärvi piristää kaupungin eteläistä reunaa.
Lähes puolet Nivalan väestöstä saa elantonsa palveluista, noin 20 prosenttia alkutuotannosta ja runsaat 30 prosenttia teollisuudesta. Maidon ja naudanlihan tuottamiseen keskittyneen maatalouden merkitys on ollut perinteisesti vahva, mutta sen osuus työllistäjänä pienenee koko ajan. Maatilat kasvavat ja teknistyvät.
Teollisuus voi hyvin. Nivalassa on pääosin hitec-, puu- ja metallialan teollisuutta. Kaupunki on rohkeasti sijoittanut kasvavaan teollisuuskylään, ja sen sydämeksi on noussut Teknologiakeskus Nitek. Nitekin ympäristössä on korkean teknologian yrityksiä, koulutus- ja kehittämisorganisaatioita.
Nivalan vaakuna on vuodelta 1965 ja sen on suunnitellut nivalalainen kuvanveistäjä Kalervo Kallio. Vaakunan vihreässä kentässä on yksipuolinen kultainen puuportti. Portti, eli veräjä, eli rinki on paikkakunnalla tunnettua tyyppiä ja samalla se muistuttaa N-kirjainta.
Peltopyy on tullut Nivalaan ihmisten myötä. Se säilyy ja selviää vain ihmisten toimenpiteiden avulla. Peltopyyt ovat vähentyneet, mutta kanta on kuitenkin saatu säilymään. Peltopyy on ympärivuotinen ja elintavoiltaan sopivasti salaperäinen laji. Lintuharrastajat ja metsästäjät tulevat kaukaakin katsomaan sitä sen harvinaisuuden vuoksi. Niityillä liikkuessa on sykähdyttävä kokemus nähdä peltopyyparven lähtevän lentoon. Peltopyy on valittu Nivalan nimikkoeläimeksi vuonna 1996.
Eri paikkakuntien nimikkolajien valinta lähti liikkeelle Euroopan luonnonsuojeluvuoden 1995 Suomen työjaoston haasteesta. Nivalassa toteutettiin vuonna 1996 yleisöäänestys paikallislehtien välityksellä. Nimikkolajitoimikunnan esityksestä kaupunginhallitus valitsi nimikkokasviksi timotein seuraavin perustein:
Timotei on viljelykasvi ja menestyy Nivalassa hyvin. Nivalalla on myös oma timoteilajike: Vähäsöyrinki. Timotei tuo mieleen kesäheinän tuoksun, aurinkoiset niityt, myönteiset kokemukset ja tuntemukset. Se on heraldisesti kaunis. Timotei on taloudellisesti merkittävä kasvi Nivalassa. Aikoinaan täällä on tuotettu koko Suomen maatalouden tarvitsema timoteinsiemen. Nykyisin timotei on tärkeä rehuntuotannossa.
Nivalan alueelta tavatut varhaisimmat merkit ihmisen liikkumisesta ovat ns. esikeraamisen eli Suomusjärven kulttuurin ajalta (n. 6500-4200 eaa.). Konttilasta läheltä Pidisjärveä on löytöjä, jotka viittaavat tämän ajanjakson asuinpaikkaan. Myös Erkkisjärven seuduilla on luultavasti jo tähän aikaan asuttu. Kun saviastioiden valmistustaito levisi Suomeen, alkoi maamme kivikaudessa uusi vaihe, jota kutsutaan kampakeraamiseksi kulttuuriksi (n. 4200-2000 eaa.). Suurin osa Nivalan tunnetuista asuinpaikoista ajoittuu luultavasti tälle ajanjaksolle. Asuinpaikkoja on löydetty mm. Välikylän Kiviniemestä, Junttikankaalta, Palolasta, Töllinperältä, Karvoskylän Jänesniittyltä, Haapalasta, Maliskylän Hallakorvesta ja Pihlajaniemestä. Tiheintä asutus oli Erkkisjärven ja Pidisjärven ympäristössä. Kivikaudella asutus keskittyi vesistöjen ääreen, sillä kalastus oli tärkeä elinkeino. Erkkisjärven ja Malisjoen välisestä salmesta löytynyt liistekatiska kertoo tämän elinkeinon harjoittamisesta.
Kivikautinen asutus ei ollut kiinteää, vaan asuinpaikkaa vaihdettiin aina sen mukaan, mistä elanto oli mihinkin vuodenaikaan parhaiten saatavilla. Yhteisö liikkui oman pyyntialueensa sisällä vuotuiskierron säätelemässä järjestyksessä. Toisinaan voitiin kuitenkin asua koko vuosi samalla paikalla ja tehdä sieltä lyhyempiä pyyntiretkiä. Varhaisimmat asumukset olivat luultavasti yksinkertaisia ja vähällä vaivalla pystytettäviä kotarakennelmia, joiden katteena voitiin käyttää nahkoja tai tuohia. Myöhemmin voitiin pystyttää myös suorakaiteen muotoisia rakennelmia, joiden seinämät koottiin pystypuista tai punottiin oksista.
Niva-Kaijaa pidetään Nivalan kantaäitinä. Tarinoiden mukaan hän asui Niemelän kylän Nivakankaalla Ojasuussa 1520-luvun lopulla mökissään neljän poikansa kanssa, joilla kaikilla oli eri isä. Kaijan mukaan on nimetty muun muassa Kaijan vainio. Se sijaitsi Hirvelän vanhan riihen kohdalla Niemelän veljesten torpan takana. Tällä vainiolla Kaija kuokki Niemelän talon peltopalan rangaistuksena lampaan taposta. Kaija tuomittiin myöhemmin käräjillä lammasvarkaaksi ja hänet karkotettiin Nivalan ja Ylivieskan rajalle noin vuonna 1530. Hän asettui asumaan Nivalan Malisjoen mutkaan nykyisen Kalliontien sillan kupeeseen.
Niihin aikoihin kun Kalajoesta tuli koko jokilaakson käsittävä itsenäinen hallintopitäjä vuonna 1540 Nivalassa oli vain yksi talo. Ensimmäisen säilyneen kymmenysluettelon (1547) mukaan Karsikas- eli Malisjoen varrella asui Lauri Juhonpoika Niva. Perimätiedon mukaan Nivalan ensimmäinen asukas oli Niva-Kaija, joka oli tullut poikineen Ylivieskasta. Näin muodostui Nivalan kantatalo, josta pitäjä myöhemmin sai nimensä. Talo jaettiin vuonna 1592 veljesten kesken. Entistä kantataloa kutsuttiin tämän jälkeen Jaakolaksi ja toista puolta Knuutiksi. Muut 1500-luvulla perustetut pysyviksi jääneet tilat Kotila, Sorvala ja Malila eli Laakkonen saivat ensimmäiset asukkaansa Savosta.
Kyösti Wilkuna on kirjoittanut;
NIVA-KAIJAN TULO
Kaikkialla huokaili koskematon korpi. Joen reunalla saattoi nähdä villin peuran tai jalosarvisen hirven janoaan sammuttamassa. Ahoilla kaivelivat kontiot valtaviksi kasvaneita muurahaispesiä.
Vetelät suot laajenivat silmänkantamattomiin. Siellä huutelivat kurjet ja valitteli taivaanvuohi. Laajana, syvänä ja lietteisenä virtaili tämän seudun halki Kalajoki. Sen vesiperäisillä rannoilla kuovit haikeasti huutelivat ja kukkivat väkevät suopursut. Hitaasti liukui virtaa alas ikivanhoja, jokeen suistuneita puunrunkoja.
Niva-Kaija vaelsi poikineen tässä myrkyllisten höyryjen täyttämässä erämaassa. Hän saapui vihdoin pienen lietteisen järven rannalle. Siinä kohti, mihin he olivat pysähtyneet, laski järveen pieni, pohjoiselta suunnalta mutkitteleva joki.
”Tuollapäin näyttävät maat vähitellen ylenevän”, sanoi Niva-Kaija pojalleen, – ”lähdetäänpäs noudattelemaan tämän pikkujoen rantoja.” He lähtivät pujottelemaan joen rantoja verhoavan tiheän koivumetsän läpi. Veden partaassa olevat puut olivat kummaltakin puolen kumartuneet toisiaan vastaan niin, että joki pitkät matkat kulki kuin eheän katoksen alla. Puoli päivää puiden välitse pujoteltuaan ja veteliä kohtia kierreltyään he saapuivat paikalle, jossa joen ranta yleni korkeaksi ahteeksi. Sen kohdalla joki kääntyi oikealle. Vähän matkan päässä kohisi pieni kosken niva.
”Tässähän on samanlainen nivapaikka kuin mistä me lähdimmekin ja maa näyttää tässä olevan lihavaa. Jäädään tähän”, sanoi Kaija pojalleen ja laski konttinsa maahan.
Ja siihen he jäivät. Kaija pani poikansa kaloja onkimaan. Hän itse kaatoi pienen kasken jokiahteen lihavimmalle rinteelle. Siihen hän kylvi tuohikotelossa tuomansa rukiit. Ja sitten hän salvoi pirtin. Sen kurkihirttä paikoilleen lyödessään huusi hän talon nimen, sanoen:
”Nivala nimeksi talolle
ja onni majan ottakohon
alle tämän kurkihirren!”
Vuodet vierivät, Kaija vaipui nurmen alle ja samoin hänen poikansa. Mutta Nivala ei jäänyt enää kylmilleen. Kaijan pojanpojat rakensivat kolme uutta taloa, jotka vielä kantavat heidän nimiään: Heikkilä, Knuuti ja Jaakola. Niitä seurasivat Niku-Mattila, Häkkilä ja niin edelleen polvi polvelta. Ja vihdoin kohosi Sarparannan ahteelle, hiukan alemmas Nivalaa, pieni hirsikirkko.
Eteläpohjalaisten ensimmäinen muuttoliike Kala- ja Pyhäjokialueelle osuu 1880-1890-luvuille ja toinen muuttoliike 1910-luvulle. Muuttoliikkeen taustalla olivat taloudelliset syyt: tieto halvasta maasta houkutti lähtijöitä. Myös maisemallinen yhtäläisyys helpotti muuttamista. Nivalaan saapui eniten väkeä Jalasjärveltä (218), Ilmajoelta (195), Lapualta (183), Ylistarosta (182) ja Isostakyröstä (114). Eteläpohjalaisia asettui eniten Ruuskankylälle, Sarjanahteelle, Sarjankylälle ja Maliskylälle.
Nivalaan sijoitettiin talvisodan jälkeen karjalaista siirtoväkeä Lumivaarasta, Sortavalasta ja Uukuniemeltä. Jatkosodan aikana karjalaiset alkoivat palata entisille kotiseuduilleen, mutta evakuoinnit tulivat jälleen ajankohtaisiksi syksyllä 1944. Vuoden 1945 alusta Nivalan siirtoväen määrä oli 1592 henkeä. Monessa lähikunnassa siirtoväkeä asui huomattavasti enemmän. Nivalaan saapui eniten soanlahtelaisia (278) ja lumivaaralaisia (255).
Kiinnostus Ruotsin tarjoamia työmahdollisuuksia kohtaan kasvoi Nivalassa 1960-luvun lopulla. Houkuttimina olivat hyvä työllisyys ja palkkataso. Ruotsiin muutto oli vilkkaimmilaan 1960- ja 1970-lukujen taitteessa. Kaikkiaan Ruotsiin jäi asumaan 168 henkeä, joista suurin osa oli parhaassa työiässä olevia nuoria. Muuttovirta Nivalasta Ruotsiin oli kuitenkin suhteellisesti pienempi kuin monesta muusta jokilaakson kunnasta.
Vuoden 1547 kymmenysluettelon mukaan Malisjoen varrella asui Lauri Juhonpoika Niva. Tämän Nivalan kantatalon mukaan nimettiin myöhemmin koko pitäjä. Talo jaettiin vuonna 1592 veljesten kesken, minkä jälkeen vanha kantatalo sai nimekseen Jaakola.
Isäntäluetteloa:
Kotila (myöh. Alakotila) perustettiin vuonna 1567. Talo sai ensimmäiset asukkaansa Savosta.
Isäntäluetteloa:
Nivalan kantatalosta vuonna 1592 erotettu talo sai nimekseen Knuuti.
Isäntäluetteloa:
Ylikotila perustettiin vuonna 1607.
Isäntäluetteloa:
Häkkilä perustettiin vuonna 1607.
Isäntäluetteloa:
Sarja perustettiin vuonna 1607.
Isäntäluetteloa:
Jyrkkä perustettiin vuonna 1607.
Isäntäluetteloa:
Hiitto perustettiin vuonna 1607.
Isäntäluettelo:
Nivala erotettiin Knuutin talosta vuonna 1625.
Isäntäluetteloa:
Keskikotila perustettiin vuonna 1633.
Isäntäluetteloa:
Nikumatti erotettiin Jaakolan talosta vuonna 1635.
Isäntäluetteloa:
Pirttiperä perustettiin vuonna 1686.
Isäntäluetteloa:
Laitila eli Sarja II erotettiin Sarja I:stä vuonna 1695.
Isäntäluetteloa:
Sorvala perustettiin vuonna 1573. Talon ensimmäiset asukkaat saapuivat Savosta.
Isäntäluetteloa:
Laakkonen perustettiin vuonna 1578. Talo sai ensimmäiset asukkaansa Savosta.
Isäntäluetteloa:
Konttila perutettiin vuonna 1607.
Isäntäluetteloa:
Vähäsarja perustettiin vuonna 1614.
Isäntäluetteloa:
Karvonen erotettiin Sorvalan talosta vuonna 1663.
Isäntäluetteloa:
Malila perustettiin vuonna 1675.
Isäntäluetteloa:
Ypyä perustettiin vuonna 1675.
Isäntäluetteloa:
Padinki perustettiin vuonna 1675.
Isäntäluetteloa:
Laulumaa eli Laakkonen II erotettiin Laakkonen I:stä vuonna 1686.
Ainasoja perustettiin vuonna 1689.
Isäntäluetteloa:
Harju perustettiin vuonna 1690.
Isäntäluetteloa:
Tervanpoltto oli tärkeä lisäelinkeino Pohjanmaalla 1600-luvulta aina 1800-luvun lopulle saakka. Tervanpoltto oli järjestelmällistä ja monivaiheista työtä. Tervaa poltettiin pyöreässä, pohjastaan suppilon muotoisessa tervahaudassa ja myöhemmin tervahytissä. Monisatavuotinen tervanpoltto kulutti Nivalan luonnostaan niukkoja metsävaroja.
Terva kuljetettiin satamiin maanteitse tai pitkillä ja kapeilla tervaveneillä. Nivalasta terva vietiin aluksi Kalajoen suuhun. Vuonna 1886 rakennettiin rautatie Ouluun, minkä jälkeen Ylivieskasta tuli tervakaupan keskus. Kuljetusmatka lyheni, tuotantokustannukset pienenivät ja tervanpoltosta tuli kannattavampaa. 1800-luvun lopulla tervan kysyntä alkoi maailmalla laskea, kun siirryttiin purjelaivoista höyrylaivoihin. Tervaa valmistettiin enää vain oman paikkakunnan tarpeisiin. Nivalassa tervanpoltto säilyi pisimpään Järvikylällä.
Tervaa poltettiin männyistä. Tervanpoltossa tarvitut tervakset otettiin kasvavasta metsästä, mutta tervauuneihin kelpasivat myös kannot ja juurakot. Työt alkoivat kevätkylvöjen jälkeen puiden kuorimisella. Ensimmäisenä vuonna männyt kuorittiin parkkiraudalla tyvestä ja seuraavina vuosina korkeammalta. Puu eritti pintaansa pihkaa, mutta pysyi hengissä, kun runkoon jätettiin kaistale kuorta. Viimeisellä kuorintakerralla kolmantena tai neljäntenä vuonna kuorenkaistale poistettiin. Puut kaadettiin marras-joulukuussa ja ajettiin tervahaudan läheisyyteen, missä ne kevättalvella ruohittiin eli pienittiin.
Tervahaudat olivat yleensä suppilohautoja. Yksinkertaisin niistä oli maahan kaivettu kuoppa, jonka alla oli savi- tai hirsiseinäinen säiliö. Sen päällä oli tiivis välipohja, jonka reiästä tislautunut terva valui säiliöön.
Pohjanmaalla tervahauta ladottiin kesäkuussa, sillä poltto oli saatava päätökseen ennen heinäntekoa. Tervahauta pohjustettiin kuusenkuorilla, tuohilevyillä tai savikerroksella. Tervaksia vasten ladottiin turvemättäitä tai havuja, sitten raskaampaa maata kunnes koko keko oli peitemaan alla. Tervaskeko peitettiin sammaleilla ja mullalla ilman ja kuumuuden pitäväksi.
Haudan keskikohta eli silmä suojattiin. Keskikohtaan pystytettiin napapuu, josta polton aikana seurattiin latomuksen laskeutumista. Silmästä johti kynä eli halkaistusta puunrungosta onteloitu tukki haudan ulkopuolella olevaan katolliseen komeroon eli halssiin. Terva valui kynää myöten halssissa olevaan ammeeseen tai ruuheen, josta se valutettiin tynnyriin.
Hauta sytytettiin samanaikaisesti eri puolilta, sillä palaminen piti edetä keskustaa kohti tasaisesti. Tervahauta sai palaa vain kytemällä; silloin puu hikoili pihkansa tervaksi. Palamisen aikana hauta pidettiin tiiviinä kurikoimalla sen pintaa suurella puunuijalla.
Kynän tappi pidettiin vedon ja avotulen välttämiseksi suljettuna. Se avattiin ensimmäisen vuorokauden jälkeen, jolloin siitä alkoi valua tervavettä eli tervankusta. Kolmantena päivänä valui jo puhdasta tervaa. Tervan irtautuminen ja laatui riippuivat siitä, millaisiksi tervakset pilkottiin ja miten hyviksi ne olivat ennen latomista kuivuneet.
Tervan suurtuotantokautena Pohjanmaan tervahaudat saattoivat olla halkaisijaltaan 20-30 metriä, ja niistä saatettiin saada 100-200 tynnyriä tervaa. Yhden tervatynnyrin vetoisuus oli 125 litraa. Tervahautoja tehtiin tiheään, jotta säästyttiin tervaksien vetovaivoista. Ison tervahaudan poltto kesti noin viikon. Kylästä kaukana oleville haudoille rakennettiin metsäsaunoja tervanpolttajien majapaikoiksi.
Pohjanmaan tasaista maastoa varten kehitettiin kesäkäyttöinen tervankuljetuslaite, palkkuut. Tervatynnyrin päihin lyötiin tapillinen poikkipiitta ja siitä aisat. Tervatynnyri oli siis rattaana, jota hevonen veti. Tavallisesti palkkuisiin kytkettiin kaksi tynnyriä peräkkäin. Pohjanmaan tervarikkauteen vaikutti tasainen maasto, jossa suuria tervakuormia oli helppo kuljettaa. Lisäksi Pohjanmaan joet olivat liikennekelpoisia; Kala- ja Pyhäjoki pitkine suvantoineen ja loivine koskineen olivat etenkin korkean veden aikana kelvollisia veneliikenteelle. Tervan tuotantokustannukset olivatkin Pohjanmaalla muuta maata alhaisemmat.
Nivalassa Karvoskylällä syntynyt ja Reisjärvellä kuollut Otto Korkiakoski (1825-1883) oli torppari, muurari, kirkonrakentaja ja tervahytin keksijä. Vuonna 1863 Korkiakoski kuuli Oulun läänin Talousseuran kiertävältä tervanpolttoneuvojalta Heikki Seppälältä toiveista kehittää tervanpolttoa. Korkiakoski alkoi suunnitella toimivaa ratkaisua ongelmaan. Kirjoitustaidottomana hän vuoli keksimästään hytistä pienoismallin ja lähetti sen talousseuralle. Korkiakoski sai keksinnöstään 40 ruplan palkinnon, joka oli Nivalan ensimmäinen teollisuuspalkinto.
Tervahytti oli merkittävä raaka-aineen säästöön liittyvä uudistus, joka vaikutti tervanpolton voimistumiseen. Tervahytillä oli monia etuja verrattuna perinteiseen tervahautamenetelmään. Hytti oli helppo koota ja purkaa, ja sitä voitiin käyttää ympäri vuoden. Hytissä voitiin polttaa myös juurakoita ja kantoja. Lisäksi kaikki terva ja sydet saatiin puhtaina talteen.
Korkiakosken kehittämät hytit olivat tiilestä muurattuja onttoja, kaksikuorisia puolipalloja, joiden sisemmän kuoren ja ulkovaipan välissä kiersi spiraalin muotoinen savu- ja tulikanava. Korkiakosken uunit olivat toimivia, eivätkä ne räjähtäneet. Korkiakosken suunnitteleman mallin mukaisia tervahyttejä muurattiin Nivalaan, Sieviin, Haapajärvelle ja Reisjärvelle. Eniten hyttejä muurattiin Nivalaan vuosina 1916-1917. Katvalan museon tervahytin on muurannut Juho Heiska vuonna 1968.
Nivala on maatalouspitäjä. Sata vuotta sitten 92 prosenttia työssäkäyvästä väestöstä sai elantonsa maataloudesta. 2000-luvulla prosentti on alle 20:n. Maatalous tuottaa tänä päivänä enemmän kuin koskaan; peltoja viljellään tehokkaasti, maitoa ja lihaa tuotetaan ennätysmäärin. 1960-luvulla Nivalassa oli 1500 maatilaa – nyt niitä on 400, maitotiloja on 160. Nivalan lehmiltä lypsetään maitoa joka vuosi ämpärillinen jokaiselle suomalaiselle.
Kusti Ainasojan (1895-1950) toimittamat kivinäytteet suuntasivat Geologisen toimikunnan huomion Nivalan Järvikylälle. Lisänäytteiden nikkeli- ja kuparipitoisuuksien hyvät tulokset käynnistivät malmitutkimukset. Kesällä 1937 Makolasta löytyi harvinaisen paljon kupari-nikkelimalmeja ja ultraemäksisiä kivilajeja sisältäviä lohkareita. Nikkelin kysyntä oli nousussa, ja silloisilla markkinahinnoilla kaivostoiminnan käynnistys arvioitiin kannattavaksi. Vuonna 1940 Makolan omistus siirtyi Outokumpu Oy:lle. Vajaassa vuodessa alueelle kohosivat tuotantorakennukset, voimalaitos, huolto- ja toimistorakennukset sekä pieni asuntoyhdyskunta. Kaivoksen tuotanto vietiin aluksi Saksaan, mutta vuodesta 1943 Makola palveli yksinomaan kotimaista jalostusta. Nikkelin hinnan lasku yhdessä energiapulan kanssa johti toiminnan supistumiseen. Kaivos suljettiin vuonna 1948, mutta toiminta ehti käynnistyä vielä uudelleen 1951. Makolan kaivos suljettiin lopullisesti 1954.
Myös Hituran talon ympäristössä tehtiin geologisia tutkimuksia vuosina 1937-1939 ja seuraavina vuosikymmeninä. Malmi todettiin köyhäksi, eikä toimintaa pidetty kannattavana. Kunnan vaikea työllisyystilanne ja valtion myöntämä laina johtivat kuitenkin siihen, että päätös Hituran kaivoksen käyttöönotosta tehtiin Outokumpu Oy:ssä 1969. Nikkelin hinnan vaihtelut ovat vaikuttaneet vuosikymmenten varrella kaivoksen toimintaan. Hituran työllistävä vaikutus on ollut alusta alkaen merkittävä, ja kaivos on kuulunut 2000-luvulla Nivalan suurimpiin teollisiin työllistäjiin. Vuonna 2007 Hitura siirtyi kanadalaisyhtiö Belvedere Resources Ltd omistukseen.
Kyösti ja Kalervo Kallion museo on Nivalan merkittävin käyntikohde. Museo kertoo talonpoikaispresidentti Kyösti Kallion ja hänen vaimonsa Kaisa Kallion sekä heidän kuvanveistäjä poikansa Kalervo Kallion elämäntyöstä.
Museo on avoinna päivittäin juhannuksesta heinäkuun loppuun maanantaista sunnuntaihin klo 12-16, muina aikoina sopimuksesta puh. 044 5440814. Museon osoite on Ruojantie 11.
Talonpoikaismuseo Katvala on Nivala-Seuran ry:n hallinnassa oleva museoalue, jolle on koottu parisenkymmentä rakennusta ja rakennelmaa. Museo on Nivalan seurakunnan entisen kanttorilan tontilla. Kanttorilan aikaisista rakennuksita alkuperäisillä paikoillaan ovat jäljellä navetta, aitta, riihilato ja sikomökki. Muut rakennukset on siirretty eri puolilta Nivalaa. Päärakennus on Niemen talo, joka on rakennettu 1880-90 lukujen vaihteessa Jokikylälle. Pikku-Katvala on Hietapellon talo Haapaperältä ja se on rakennettu alunperin vuonna 1799. Museoalue kuvaa vaurasta ja omavaraista nivalalaista talonpoikaista pihapiiriä tyypillisene ulkorakennuksineen 1900-luvun alussa.
Kyösti Wilkuna (1879-1922) oli nivalalaissyntyinen kirjailija ja itsenäisyysmies. Wilkuna asui viimeiset vuotensa Lapuan Marielundissa. Kyösti Wilkunan vaimo Johanna ja heidän tyttärensä säilyttivät kirjailijan työhuoneen eräänlaisena museohuoneena ja vuonna 1988 Wilkunan tyttäret lahjoittivat Marielundissa sijainneen työhuoneen Nivala-Seuralle. Kirjailija ja itsenäisyysmies Kyösti Wilkunan työhuonemuseo on kirjaston alakerrassa Tillarigallerian yhteydessä ja se on avoinna gallerian aukioloaikoina.
Osoite; Kalliontie 21, 85500 Nivala
Puh. 044 7439 212
Tauno Hirven Museokonepaja toimiva on ainutkertainen, yksityinen ja hyvinhoidettu kotimuseo.
Osoite; Kytöpuhontie 252, 85580 Karvoskylä
Puh. 08 447 234
Vesa Pirnes on koonnut Sarjankylälle oman kotimuseon. Esillä on runsaasti erilaista materiaalia.
Osoite; Sarjankyläntie 661, 85620 Sarja
Puh. 050 5421703
Nivalan kirkko seisoo jykevästi keskellä kylää, se on selkeä maamerkki kaikille Nivalassa liikkuville. Vaikka kaupunkimme keskus-taajaman asutus on levinnyt Kalajoen ja Savontien vartta itään päin, varsinainen ydinkeskusta on kirkon läheisyydessä. Myös kaukaisimmista kylistä katsottuna kirkko on melko keskellä. Kuusisataa-paikkainen kirkko on puurakenteinen ristikirkko, joka on seissyt paikallaan jo yli 200 vuotta.
Osoite; Kirkkotie 2, 85500 Nivala
Nivalan uusi hautausmaa vihittiin käyttöön alkukesästä 1890. Ensimmäinen uudella hautausmaalla siunattu ja haudattu vainaja oli lapsi Maria Liisa Konttila, jonka mukaan koko aluetta alettiin kutsua Maijanahoksi. Uuden hautausmaan ensimmäinen kappeli valmistui vuonna 1922 maanviljelijä Juho Haapalan piirustusten pohjalta. Tämä 8×8 metrin suuruinen rakennus oli käytössä 1990-luvulle asti.
Nykyinen uuden hautausmaan kappeli valmistui vuonna 1998 ja sen on suunnitellut arkkitehti Jorma Teppo. Kappeli on puu- ja tiilirakenteinen ja siinä on istumapaikat 150:lle hengelle. Uusi hautausmaa on seurakunnan päähautausmaa Kirkkomaan lisäksi.
Ajo-ohje:
Kokkola-Kajaani-tien risteyksestä n. 2 km Kajaaniin päin, kyltti vasemmalla: ’Koivuahontie ja Hautausmaa’, aja vielä eteenpäin n. 800m. Osoite Koivuahontie 80.
Nivalan vanhin kylähautausmaa vihittiin käyttöön Karvoskylällä vuonna 1931. Ensimmäinen Karvoskylän hautausmaan multiin kätketty vainaja oli Niika Ainasoja eli Törmän Niika, jonka mukaan hautausmaa sai kansan suussa nimen Niikantörmä. Hautausmaan yhteyteen ryhdyttyttiin puuhaamaan kappelia vuonna 1938. Pinta-alaltaan 7×12 metrin kappelin suunnitteli Nivalan kunnalliskodin tilanhoitaja Yrjö Pesämaa. Kappeli palveli kesäisin myös seuratupana. Kylmä rakennus korvattiin runsaat 30 vuotta myöhemmin Mikko Saviluodon suunnittelemalla kappelilla, johon tuli noin 120 istumapaikkaa.
Karvoskylän nykyinen kappeli valmistui vuonna 2010. Se on rakennettu kyläläisten talkoovoimin ja seurakunnan antamin varoin. Kappelin suunnittelija on rkm. Aapo Tölli. Puurakenteiseen kappeliin sopii n. 150 henkilöä. Kellotapuli uusittiin myös v. 2010.
Ajo-ohje:
Nivalasta Haapajärventietä 15 km, kappeli oikealla ortodoksisen kirkon jälkeen.
Osoite Autiorannantie 14
Piispa Väinö Malmivaara vihki Järvikylän hautausmaan vuonna 1948. Saman vuoden syksyllä hautausmaahan siunattiin ensimmäinen vainaja, joka oli Henna Laurila ja hänen mukaan aluetta kuulee kutsuttavan Hennanahoksi.
Järvikylän kappelin rakennustyö alkoivat rakennusmestari Eero Seppälän suunnitelmien pohjalta vuonna 1959. Piispa Hannes Leinonen vihki 100-paikkaisen vuonna 1961 rakennetun kappelin syyskuussa 1962. Kappeliin hankittiin vuonna 1997 alueen diakoniatoimikuntien kanssa yhteistyössä kirkkotekstiilit. Samassa yhteydessä hankittiin myös uusi alttaritaulu, keramiikkareliefi ”Elämänkaari”, jonka on suunnitellut savenvalaja Sisko Kangas.
Ajo-ohje:
Nivalasta Kokkola-Kajaani-tietä Sieviin päin n. 2 km, Käänny vasemmalle Järvikylän tielle, aja sitä n. 12 km, viitta on vasemmalla puolella tietä ja ohjaa kääntymään oikealle.
Osoite Järvikyläntie 946.
Malis- ja Ruuskankylän seudun asukkaat panivat kylähautausmaa-asian alulle vuonna 1960. Siunauskappelin piirsi Väinö Peltola Haapavedeltä. Rakentaminen aloitettiin vuonna 1964 ja harjannostajaisjuhlia vietettiin syksyllä ruumiskellarissa. Kappeli vihittiin syyskuussa 1965. Maliskylän kappelissa siunattiin ensimmäisenä Eino Karhu, lokakuussa 1965. Ensimmäinen kappelissa kastettu lapsi oli Päivi Pauliina Kangas ja ensimmäinen vihkipari Maija Luoti ja Unto Pelo.
Ajo-ohje:
Nivalasta Kokkola-Kajaanin tietä n. 15 km Kajaanin suuntaan. Kappeli vasemmalla puolella tietä. Osoite Kajaanintie 1331.
Ortodoksisuus saapui Kalajokilaaksoon karjalaisen siirtoväen mukana. Vuoden 1950 alussa perustettuun Kiuruveden seurakuntaan on kuulunut Kiuruvesi ja 12 kuntaa Kala-, Pyhä- ja Siikajokilaaksosta. Nivalan Karvoskylän rukoushuone vihittiin Pyhän Kirstuksen kirkastumisen kirkoksi 6.8.2007. Rukoushuoneen rakentaminen aloitettiin vuonna 1961 kauppias Vasili Lipposen lahjoittamalle tontille, joka oli saanut nimekseen Tavor. Arkkipiispa Paavali vihki rukoushuoneen elokuussa 1962. Johannes Ottavainen oli ensimmäisen rukoushuoneella siunattu vainaja. Ensimmäinen hääpari puolestaan oli Anna-Liisa Jeskanen ja Tauno Jämsä. Toimenpiteet rukoushuoneen laajentamiseksi ja kirkoksi muuttamiseksi käynnistyivät 1990-luvun lopulla.
Herännäisyys eli körttiläisyys tuli Keski-Pohjanmaalle 1800-luvun alussa. Tiedettävästi Nivalan ensimmäiset kotiseurat pidettiin Junttilan talossa vuonna 1819. Maallikkopappina oli talon isäntä Matti Samuelinpoika Junttila. Nivalan ensimmäinen herännäispappi oli armovuoden saarnaajana vuosina 1819-1820 toiminut Matias Woldsstedt. Häntä seurasi 1830-luvulla Niilo Kustaa Malmberg, joka vaikutti suuresti herännäisyyden leviämiseen. Heränneet rakensivat 1860-luvun alussa yhteisen seuratuvan Jaakolan mutkaan, Mantilaan johtavan tien haaraan. Uuden seuratuvan rekantamishanke nousi esille 1930-luvulla, taustalla oli erityisesti huoli nuorisosta. Seuratupaa varten hankittiin tontti Matti Häkkilältä. Karvoskyläläiseltä Tapani Kaarrolta ostettiin tuparakennus, joka siirrettiin vuonna 1937 kirkon vieressä sijaitsevalle tontille. Uuden seuratuvan vihkiäisiä vietettiin 19.11.1938. Välillä seuratupa on ollut muussa käytössä mm. lastensairaalana, kirjastona ja päiväkotina.
Lestadiolaisuus kotiutui Nivalaan 1860-luvun puolivälissä. Uskoa levittivät erityisesti Eeli Juola ja Hauta-Jussi eli Juho Hautala. Nivalan Rauhanyhdistyksen perustava kokous pidettiin 26.helmikuuta 1892 Järvikylällä. Ensimmäinen seurahuone vihittiin käyttöön vuonna 1897. Uutta toimitaloa rakentamisurakka alkoi vuonna 1961. Uuden toimitalon vihkiäisiä ja rauhanyhdistyksen 70-vuotijuhlia vietettiin samassa yhteydessä elokuussa 1962. Toimitaloa laajennettiin 1970-luvun lopulla. Samaan aikaan aloitettiin uuden toimitalon suunnittelu. Tontti ostettiin Pirttirannalta. Arkkitehtitoimisto Palorannan suunnitteleman uuden toimitalon vihkiäisiä vietettiin vuonna 2001.
Nivalan kirkkokujan suussa oleva muistomerkki on omistettu vuosien 1918 ja 1939-1945 sukupolville. Risto Saalastin veistämä kolmisärmäinen kivipaasi kuvaa kolmea viimeksi käytyä sotaa. Kivessä on teksti: Heidän uskonsa, työnsä ja taistonsa loivat vapaan isänmaan. Säilyköön aina tämä kallis perintö. Muistomerkki paljastettiin vuonna 1987.
Nivalassa vuoden 1918 sodassa kaatuneiden muistomerkistä käytetään nimistystä Vapaussodan muistomerkki. Kuvanveistäjä Emil Wiksrömin reliefi kuvaa polvillaan rukoilevaa sotilasta. Yläosassa on Pohjanmaan vaakuna ja teksti: ”Eestä vapauden, isänmaan ja isäin uskon”. Sodassa menehtyi 27 nivalalaista. Muistomerkistä on myös teksti Antti Marjoniemi poltettu Kiimasjärvellä. Se muistuttaa nivalalaisen Antti Antinpoika Marjoniemen traagisesta kohtalosta Karjanlan retkellä vuonna 1922.
Kuvanveistäjä Kalervo Kallion tekemä talvi- ja jatkosodan muistomerkki paljastettiin vuonna 1960. Patsas kuvaa perhettä, jossa isä on poistumassa sankarien joukkoon. Pohjaton suru näkyy äidin kasvoilla ja murheesta tietämätön lapsi äidin sylissä katsoo tulevaisuuteen. Tekijä antoi teokselle nimen Lähtö. Valkoisia ristejä sankarihaudalla on 212.
Kuvanveistäjä Kalervo Kallion käsialaa on myös Karjalaan jääneiden muistomerkki, joka paljastettiin vuonna 1966. Patsaassa on Karjalan vaakuna ja sisäkkäin molempien uskontosuuntien ristit sekä sanat: ”Karjalan multaan rakkaaseen he jäivät töineen ja taistoineen”.
Kuvanveistäjä Kalervo Kallio teki vanhempiensa presidentti Kyösti Kallion ja hänen vaimonsa Kaisa Kallion hautamuistomerkin, joka valmistui vuonna 1949. Kallion sukuhauta on Nivalan kirkkomaalla.
Nivalan ensimmäinen kirkkorakennus kohosi vuonna 1682 Malisjoen töyräälle Sarparannalle, myöhemmin Mantilan talon maille. Se oli pieni ja vaatimaton neliseinäinen saarnahuone. Kuvanveistäjä Kalervo Kallion suunnittelema reliefi vanhasta kirkosta muotoutui vanhan kirkon muistomerkiksi, joka paljastettiin vuonna 1953. Kustaa Vilkuna laati muistomerkkiin tekstin; Kotiseutumme Nivalan ensimmäinen Herran huone – Pidisjärven saarnahuonekunnan kirkko – on seissyt tällä Sarparannan ahteella vuosina 1682-1802. Maa on pyhä.
Maitotalous on ollut ja on tärkeä elinkeino Nivalassa. Nivalaiset lehmät lypsävät 41 miljoonaa litraa maitoa vuodessa eli noin ämpärillisen (=sankollisen) jokaista suomaista kohden. Tänä päivänä Nivalassa on 150 maidontuottajaa ja 30 lyspyrobottia. Roboteilla lypsetään neljännes Nivalassa tuotetusta maidosta.
Tillari on lypsäjä ja tillarointi lypsämistä. Sanan juuret ovat ruotsin kielen sanassa stilla; ruokkia karjaa. Tillata=ruokkia elämiä, vaivata vastakirnuttutua voita, tillari=karjanhoitaja, karjakko. Nivalalaisille tillari on lypsäjä.
Nivalalaisten lypsäjien kunniaksi ja työn muistomerkiksi paljastettiin tuulimyllykentälle vuonna 1983 taiteilija Miina Äkkijyrkän tillaripatsas.
Niilo Kustaa Malmberg (1807-1877) oli Nivalan kappalaisen apulainen ja välisaarnaaja vuosina 1833-1838. Joose Vilkunan suunnittelema Malmbergin muistomerkki paljastettiin vuonna 1966 Pirttirannalle.
Ypyä-Junno valittiin valtakunnan kauneimmaksi maitotieksi vuonna 1997. Alue on tekokas ja laadukkaan maidon tuotantoalue. Laitumista löytyy myös muokkaamattomia kivikko- ja metsälaitumia, jotka tuovat luonnon monimuotoisuutta maaseutumaisemaan. Maitotien varressa on vuonna 1898 rakennettu Välikylän koulu, joka palvelee myös kylätalona. Päivärinnan aitta on vuodelta 1857. Ypyänjärvi on lintujärvi, jossa viihtyvät niin joutsenet kuin vesilinnutkin. Kyläläisiä palvelee myös uimaranta. Maitotien varressa on komea näkymä lakeudelle. Metsänreunalaitumilla karja viihtyy osittain puuston suojassa. Perinnemaisemassa on nähtävissä muokkaamatonta luonnonlaidunta. Junnon tilan vanha päärakennus on 1900-luvun alusta.
Tuiskula on Nivalan Urheilijoiden toimitalo. Nivalan Urheilijat sai alkunsa kokouksessa, joka pidettiin loppiaisena 6.1.1925. Vuonna 1928 luettiin ja hyväksyttiin nuorisoseuran, suojeluskunnan ja NU:n tekemä sopimus urheilukentän rakentamisesta. Ostettin Savimäen tila eli Tienhaara, johon rakennettiin urheilukenttä. Päärakennus tuli toimitiloiksi.
Vuonna 1935 Vanha Tuiskula purettiin ja rakennettiin uusi toimitalo. Jatkosodan jälkeen ryhdyttiin laajentamaan urheilukenttää. Uuden urheilukentän vihkiäiset pidettiin 14.7.1946.
Vuonna 1964 rakennettiin uusi toimitalo, joka oli vuosikymmenten ajan legendaarinen ja suosittu tanssipaikka.
osoite; Tuiskutie 2
Nivalan Seudun Golf on vuonna 1999 perustettu, nyt 656-jäseninen golfseura. Tasokas, 18-väyläinen kenttä sijaitsee aivan Nivalan kupeessa.
Yhteystiedot:
Nivalan Seudun Golf ry
PL 47 (Ravitie 60)
85500 NIVALA
Pyssymäki on ulkoilualue Nivalan kupeessa Kokkola-Kajaanitietä 6 km Nivalan keskustasta Sievin suuntaan. Alue kattaa pururata- ja hiihtolatuverkoston. Huoltorakennuksena toimii Pyssyhovi, jota vuokrataan myös juhlien ja muiden tilaisuuksien pitoon.
osoite; Pyssymäentie 195
Nivalan Liikuntakeskus Oy on Nivalan kaupungin omistama yhtiö, jonka toimiala on liikuntapalvelujen tuottaminen ja omistamiensa kiinteistöjen ylläpitäminen sekä vuokraaminen. Vuoden 2009 alusta Nivalan Liikuntakeskus Oy on tuottanut kaikki Nivalan kaupungin liikuntapalvelut. Nivalan Liikuntakeskus Oy on perustettu 17.1.2005. Entinen Jokilaaksojen Jäähalli Oy on perustettu 1992. Jäähalli on valmistunut vuonna 1995. Uimahalli on otetettu käyttöön vuonna 2006. Nivalan kaupunki omistaa yhtiön osakekannasta 98 %. Nivalan Liikuntakeskus Oy kuuluu NIVALA kaupunki konserniin.
Nivalan Liikuntakeskus koostuu liikuntapalveluiden lisäksi Uimahalli Uikosta ja Nivalan Jäähallista.
osoite; Kalliontie 59
Yhdistystoiminta Nivalassa on vireää. Nivalan Nuorisoseura on perustettu vuonna 1895, ja sen toimitalo on vanhalta nimeltään Rientola. Kineva on ollut työväenliikkeen toiminnan keskuksena yli sadan vuoden ajan. Liittola on vuonna 1907 perustetun Maliskylän Nuorisoseuran toimitalo. Karvoskylän kylätalo toimii entisen kunnalliskodin Yliniemen pihapiirissä.
Nivalan kaupungintalo valmistui vuonna 1985. Kirjasto pääsi väliaikaisten tilojen kierteestä, kun uusi kirjastotalo valmistui vuonna 1987. Kirjaston alakerrassa on kokoustiloja, näyttelytila Tillarigalleria ja Kyösti Wilkunan työhuonemuseo. Niva-Kaijan koulu on saanut nimensä Nivalan ensimmäisen asukkaan mukaan, ja sen remontoidut tilat otettiin käyttöön 2013. Nivalan Lukio sai omat toimitilat vuonna 1988. Ammattioppia Nivalassa on saanut viidenkymmenen vuoden ajan.
1920-luvun lopulla puhkesi yleismaailmallinen pulakausi, joka heijastui monin tavoin myös Suomeen. Viljan ja maidon hinta laski, lisäansiot hupenivat ja vuodesta 1928 tuli katovuosi. Talousvaikeudet nostivat 1930-luvulla huutokauppojen aallon. Nivalalaisilla maanviljelijöillä oli ollut voimaa ja intoa raivata uutta peltoa ja lisätä konekantaa. Väärään suhdannevaiheeseen ajoitetut investoinnit johtivat maatalouden syvään rahoituskriisiin. Vuosina 1929-1934 Nivalassa tehtiin yhteensä 2 180 ulosmittaushakemusta. Samaan aikaan 664 vekseliä meni protestiin. Vuosina 1929-1936 kuulutettiin yhteensä 140 pakkohuutokauppaa. Vasaran alle joutuneiden tilojen velkamäärä oli noin 86 000 markkaa tilaa kohden. Pakkohuutokauppojen myötä velkojen määrä nousi. Talonpoikien ja pienviljelijöiden tyytymättömyys johti Kalajokilaakson pulaliikkeen syntyyn. Pulakokouksia pidettiin helmikuusta 1931 alkaen erityisesti Nivalassa ja Ylivieskassa.
Kalajokilaaksoon levisi 1930-luvun alussa hevosten näivetystauti. Syyskuun alkuun 1931 mennessä sairastuneita hevosia oli diagnosoitu koko maassa jo yli 200, joista 130 oli tapettu. Tilanne paheni syksyn mittaan. Nivalan terveydenhuoltolautakunta kuulutti Oulun läänin maaherran määräämänä, että hevoset on tuotava 28.-30.12.1931 tarkastettavaksi ns. makasiinin tontille. Jokaisesta talosta oli tuotava yksi heikoimmassa kunnossa oleva hevonen. Hevoset tarkisti piirieläinlääkäri Kaarle Engelberg sihteerinään Mikko Salonen. Kolmen päivän aikana Nivalassa tarkistettiin 756 hevosta. Verinäytteiden mukaan näivetystautia sairasti 24 hevosta.
Vuonna 1909 syntyi Ypyän Järvelän talossa Hilppa-niminen varsa, joka alle yksivuotiaana sai uuden kodin Sigfrid Ruuttusen talosta Nivalan Padingissa. Ruuttusen Väinö-poika toi talon vanhimman hevosen Hilpan näivetyssyyniin viimeisenä tarkastuspäivänä 30.12.1931. Ajossa aamuyössä ollut ja märäksi ajettu hevonen joutui odottamaan vuoroaan pitkään. Se vilustui ilman lointa ja karva kuivui takkuiseksi. Hevonen tärisi ja selkä oli köyryssä. Hilppa ontui ja sillä oli patti takajalassa. Piirieläinlääkäri Kaarlo Engelberg tarkasteli hevosta pitkään. Poliisikonstaapeli Tahvo Korkalainen lausui jotain teurastamisen puolesta. Tilanne kiristyi, kun tarkastusta seuranneet miehet osallistuivat hevosen arviointiin. Lopulta Engelberg katsoi Hilpan työhön kelpaamattomaksi ja määräsi sen lopetettavaksi eläinrääkkäyksen välttämiseksi. Väinö Ruuttusen kerrotaan vastanneen: ”Ilman verikoetta tätä tammaa ei tapeta.”
Lauantaina 11. kesäkuuta 1932 Sigfrid Ruuttunen ilmoittautui poliisikonstaapeli Tahvo Korkalaiselle aamulla kello yhdeksän aikoihin. Hän oli valmistautunut suorittamaan eläinrääkkäyksestä saamansa sakkotuomion Oulun lääninvankilassa. Kansan keskuudessa Ruuttuselle langetettu tuomio oli koettu aiheettomaksi, laittomaksi ja epäoikeudenmukaiseksi. Korkalainen kehotti Ruuttusta menemään edeltä rautatieasemalle. Kun konstaapeli klo 11 aikoihin ennätti asemalle, paikalla oli jo noin sata miestä. Paikalle alkoi kokoontua myös Kalajokilaakson pulaliikkeen johtomiehiä. Väkeä virtasi asemalle yhä enemmän. Sittemmin moni tunnusti tulleensa paikalle silkasta uteliaisuudesta. Korkalainen ilmoitti klo 11.40 aikoihin väkijoukon kokoontumisesta nimismies Bertel Wahlgrenille, joka taas soitti paikalle konstaapelit Heikki Niemelän ja Kalle Oksasen.
Kun tuli aika viedä Sigfrid Ruuttunen junaan, syntyi arviolta kolmeensataan henkeen nousseessa väkijoukossa levottomuutta. Kerrotaan, että väkijoukosta kuului huutoja: ”Tätä miestä ei viedä!” ja ”Toimeen Välikylän miehet!” Pian tämän jälkeen väkijoukko riisti Ruuttusen viranomaisilta. Muutaman minuutin nujakassa viranomaiset jäivät väkijoukon jalkoihin ja muutamia iskuja vaihdettiin puolin ja toisin. Korkalainen lähti hälyttämään apua. Nimismies Wahlgren moitti riistäjiä häpeällisestä teosta. Väkijoukko kiihtyi, sulki poliisit keskelleen ja vaati Korkalaisen ja Oksasen erottamista. Paikalta poistunut Korkalainen kohtasi väkijoukon Jaakolan talon kohdalla. Painostuksen edellä hän suistui erottamisvaatimukseen. Väkijoukko hajaantui tahoilleen.
Lausunnossaan nimismies Wahlgrenin sanoi mm. että ”tämän valitettavan tapahtuman on katsottava johtuneen enemmän pulan aiheuttamasta kiihtymyksestä kuin harkitusta suunnittelusta johtuneeksi.” Nimismies tunsi nivalalaiset paremmin kuin tapahtumien tutkijaksi nimetty poliisitarkastaja Väinö Suhonen. Tilanne oli kuitenkin sen verran vakava, että nimismies pyysi virka-apua ja Nivalaan komennettiin 50 poliisia. Rauhallisesti sujuneen sunnuntain jälkeen joukko pulamiehiä lähti varhain maanantaiaamuna kirkonkylälle neuvottelemaan viranomaisten kanssa lauantain tapahtumista. Suhosen neuvosta nimismies ei kuitenkaan laskenut miehiä sisälle. Tämän jälkeen väkijoukko kerääntyi nimismiehen asunnolle ja paikalle kuljetettiin myös aseita. Joukko siirtyi kunnantalolle. Kunnanvaltuuston puheenjohtaja Heikki Kivimäki ja kunnankirjuri H.E. Olkkonen tekivät turhan välitysyrityksen. Väkijoukot eivät hajaantuneet, vaan siirtyivät klo 17 aikoihin Kuoppalaan.
Kuoppalan talosta muodostui pulamiesten keskeinen kokoontumispaikka, kun konikapinaksi kutsuttu liikehdintä alkoi Nivalan rautatieasemalla lauantaina 11.6.1932 ja jatkui parisen päivää. Kuoppalan seudulle kokoontui enimmillään satoja henkilöitä. Pulamiehet antautuivat poliiseille tiistaina 12.6.1932. Kapinan johtomiehet olivat ehtineet paeta metsiin. Kuoppalassa pidätettiin 234 henkilöä, joista 134 oli nivalalaisia. Moni oli tullut paikalle uteliaisuudesta ja joukossa oli muutamia rippikoululaisiakin, jotka pappi haki seuraavana päivänä takaisin koulunpenkille. Myöhemmin Kuoppalan läheisyydestä löydettiin kaksi sotilaskivääriä ja 208 ammusta, joten kapinallisten tulivoima oli vähäinen. Pidätettyjä kuulusteltiin kunnantalolla. Oulun lääninvankilaan passitettiin kapinasta syytettyinä 18 miestä, nivalalaisia heistä oli 14.
Kesäkuun 1932 tapahtumien jälkeen voimistunut pulaliike organisoitui myöhemmin samana kesänä kansapuolueeksi. Puolueen ohjelman pääpaino oli talouspolitiikassa ja siinä korostui virkamiesvastaisuus, uskonnolliset arvot ja maamiehen edut. Nivalassa puolueen paikallistoimintaa organisoitiin kaikilla suurilla kyläkunnilla. Lehtitietojen mukaan kansanpuoluetta kohtaan tunnettiin suurta kiinnostusta. Maliskylän paikallisosaston perustava kokous houkutteli paikalle 200 henkilöä. Vuoden 1933 eduskuntavaaleissa kansanpuolue sai Nivalassa 43 prosentin kannatuksen. Paikka eduskunnassa avautui nivalalaisille Heikki Niskaselle ja Yrjö Hautalalle. Niskanen uudisti mandaattinsa vuoden 1936 eduskuntavaaleissa. Saman vuoden lopulla Suomen pienviljelijäin puolue ja kansapuolue päättivät yhdistää voimansa pienviljelijäin ja maalaiskansan puolueeksi. Puolueen kaksi kansanedustajaa, joista toinen oli Heikki Niskanen, siirtyivät kesällä 1941 maalaisliiton eduskuntaryhmään.
Ruuskankylällä puhkesi vuonna 1944 halkokapina. Sota-aika vaati ponnistuksia kotirintamallakin mm. työvelvoitteiden suorittamisena. Ylimääräiset työt koettiin joskus kohtuuttomiksi. Syystalvesta 1943 Ruuskankylän talojen ja miesten työvelvoitteeksi osoitettiin hakkuutyömaa Maaselän metsäpalstalla. Urakan loppuvaiheessa kansanhuollosta tuli uusi määräys puutavaran ajosta. Kylän miehet eivät hyväksyneet vaatimusta. Ristiriitaa sovitteli nimismies Sune Valkonen ja kompromissi löytyi. Vuoden 1955 verokapinan taustalla olivat Nivalan 30 miljoonan markan verorästit. Tarmokas ulosottomies päätti järjestää Välikylällä neljä pakkohuutokauppaa. Pian tämän jälkeen hän ja hänen vaimonsa saivat uhkaussoittoja. Kyläläisten kokouksessa ulosottomiehen tehotoimet saivat lähes yksimielisen tuomion. Sovittelija oli tälläkin kertaa nimismies Sune Valkonen. Nivalan kapinaperinteeseen voidaan liittää myös vuoden 1958 vesikapina, jonka taustalla olivat kahden vesiyhtiön välejä kiristäneet koepumppaukset.
Jouduinhan minäkin mukaan liikkeeseen joka syntyi kuin kuohuva koski tulvien aikana. Pula ja puute puristi koko jokilaaksoa. Surullista se oli, miten perintötiloja menetettiin ja kovin mitättömistä rahamääristä – veloista kuitenkin kysymys. Mutta ei ollut rahaa, eikä pankeilla keskuslainarahastoilta vähääkään mahdollisuutta tälle alueelle rahan saantiin. Kyllä mielet katkeroitui. Tunnen tämän yrittävän väestön tässä jokilaaksossa. Olin SMK:n koneosaston myyjänä tullut tuntemaan jokilaakson isäntiä hyvin paljon. Minutkin pidätettiin. Kerron siitä:
Oli kuuma kesäkuun päivä. Yhtenä aamupäivänä huomasin poliiseja lähestyvän kotiani, tulivat harvana ketjuna, kymmenkunta miestä. Käsitin heti, että tämä koskee itseäni, olinhan monissa kokouksissa ollut sihteerinä ja vastannut kotini monista asioista ja vastustanut isäni omistaman Hilppa-tamman tappamista. Olin siis syyllinen.
Seisoin kartanolla. Komentaja Suhonen: – Oletteko Väinö Ruuttunen? – Kyllä. – Meillä on pidätysmääräys. Ojensin kalvosimet ja sanoin: – Tuossa on kädet. Tähän komentaja Suhonen: – No, ei nyt sentään. Siinä seisoskelivat poikani, jotka olin pyyhkinyt tervalla, heissä olevan syyhykutkan vuoksi, seisoskelivat niin kuin poikaset kaikkina aikoina ovat tehneet, hyvin uteliaina. Poliisitkin nauraa ja virnuilee, hoksaan nyt, että terva siinä ihmetyttää. Poliisikomentaja Suhonen kysyykin: – Sanokaahan, isäntä, miksi nuot pojat on tervattu? Minun pisti vähän vihaksi ja totisena hiljaa puhelin: – No joo, ne on lujempia talavella pakkasta vastaan. Kauhistuen katsoivat – onkin kaistapää. (Väinö Ruuttunen oli, kuten suuret humoristit, leikinsanoissaan totista näyttelevä. T.J:n huomautus.)
Kertoi Väinö Ruuttunen, s.1900.
Kirj. Toivo Junttila lokakuussa 1949 Raudaskylässä Ruuttusen kodissa
Kyllä minulla semmoinen käsitys on, että poliisikomennuskunnan johtaja, konstaapeli Suhonen, oli oikea mies sille paikalle. En minä painostusta huomannut hänen taholtaan, kertoi Raudaskoski. – Ajatellaanpa nyt, niinkin suuren poliisijoukon ympäröimänä ja heidän tukensa olisi voinut johtaa kiivasluontoisen johtajan äkkipikaisiin tahattomiinkin tekoihin.
Olin kuulustelussa Oulussa, sitä johti etevä tuomari. Komentaja Suhonen asiallisena sivustalla. En voi ymmärtää ikävämpää tapahtumaa, mikä sattui ollessani tuomarin puhuttelussa kuulusteltavana, tämä ei ollut vielä oikeusistunto, paikalle tulla tömähtää yksi poliisi ja tokaisee: – Sujuuko asiat, vai annetaanko pamppua?
Olin vähällä sekaantua ja kovasti tuommoiseen tekoseen, mutta tuomari ehätti ensin: – Kyllä sujuvat, menkää pois. Tuolloin huomasin konstaapeli Suhosen nyökkäävän hyväksyvästi ja katsoi närkästyneen näköisenä poistuvan poliisin jälkeen.
Kertoi Ville Raudaskoski, s.1887.
Kirj. T. J. 1949.
Nivalassa olleen poliisikomennuskunnan johtajana ollut konstaapeli Suhonen toimi tuomioita jaettaessa yleisenä syyttäjänä. Tuli minun vuoroni, kertoili Raudaskoski. Kyllä se siitä kovin syyte minulle oli, jatkoi kertoja, että olin vain liikaa näitten miesten puolesta, jotka syytteisiin oli joutuneet. Tietenkin arvostelin noita kauheita pankkien asenteita, kun ei jousta yhtään. Minun sukulaisen menettämää Raudaskosken vanhaa sukutilan menetystä pidin erittäin pahana, tämän tilan vaikeudet tulivat noina aikoina.
Oulun käräjillä minulle oli luettu kaikki kuulustelukirjat minun kohdaltani ja kysyttiin oliko näihin vielä jotain sanomista. – Ei ole, vastasin. Mulle kuitenkin yllättävää kuulla kysyttäessä yleisen syyttäjän kantaa hän sanoi: – Puoltaisin mahdollisimman lievää rangaistusta, sillä Raudaskoski on esiintynyt kuulusteluissa aina suorasti.
Kertoi Ville Raudaskoski, s.1887.
Kirjoitti 1949 Toivo Junttila.
Kesällä oli suuri kokous Eino Raudaskosken talossa Raudaskylässä. Kokouksesta levisi sanoma mieheltä miehelle. Oli siitä myöskin lehti-ilmoitus. Aiheena toimenpiteet pakkohuutokauppojen jatkuvan vyöryn hillitsemiseksi neuvotteluin, niitten siirtäminen tai lainoitus, tai mitä keinoja löytyisi.
Miehiä koolla Ylivieskasta, Sievistä, Nivalasta ja Haapajärveltä, ehkä muualtakin. Kokouksessa toimi sihteerinä Väinö Ruuttunen. Lähetystö, joka oli käynyt valtiovallan puheilla ilmoittikin, että on aivan turhaa pyydellä apua. Siellä ei voitu ymmärtää meidän asiaamme, meille sanottiin tämä aivan selvästi.
Monien, hyvin monien puheenvuorojen jälkeen päätettiin, että tehdään edes ponsilause tästä kokouksesta. Hyvämuistinen Raudaskoski jatkoi: – Oma apu, paras apu. Tässä tuon suuren kokouksen sanat ulospäin annettavaksi. Tämä rohkaisuksi masentuneille miehille. Tulihan ponsi tietoon lehtien välityksellä. Tuli kiire Ylivieskan nimismiehelle ja tuli Raudaskylään yhden poliisin kanssa tutkimaan asioita: – Kuka kysyi huoneet kokoukselle, kysyi nimismies. Eino Raudaskoski ja Ville Niskanen vastaili: – Täälä kukkaan kysy, niitoon kilipa-ajokokkouksia ja pikku ompeluseuroja, niitä ny kukkaan kysy, sitä tullaan vain ja onhan ovia auki ja jossakihan sitä sitte asioistaki puhellaan, niin ja eikä niitä tupia tarvihte kysellä, kyllä se niin on.
Salasivat asian. Kysyjinä oli Lassilan Auku ja minä, kertoili Ville Raudaskoski. Ei se nimismies tästä tietoa saanut, lopetti Raudaskoski.
Kertoi Ville Raudaskoski s,1887.
Kirj. T. J. 1949
Se oli poutakesä se –32. Ulkoilmajuhlat onnistui ja niitä pidettiin. Tuolloin kesällä oli Junnossa häätkin ulkona, niin kuin entisinä aikoina aina. Kesällähän saattoi olla ulkona. Sade tietenkin sääteli sisälle. Ne Junnon ulkohäät olivatkin erilaiset. Miehet pohdiskeli penkeillä ja seinustoilla ”ahasta aikaa”. Oli tullut pula. Pulastahan jatkuvasti puhuttiin. Yksi Välikylän muori ei tainnut enää jaksaa kaikkea saamaansa tietoa siivilöidä, kun oli kysynyt: – Mitä se on se pula? Onko se semmosta jota sais kaupasta ostaa? Jaksettiinhan tälle sentään hymyillä noissakin Junnon ulkoilmahäissä.
Mutta äkkiä havahtui pihamaalla olijat. Havahtui kun kaksi pystöpäistä poliisia pamput vyöllään autosta astelivat. Kiiltävä autokin sinänsä ihme. Nehän kyselee, se ilmeni. Nyt pitäisi tietää onko täällä tai missään nähty Urho Junno tai Ville Autio nimistä miestä. Kahavarina sattui olemaan tuo palveluvalmis Aution Ville, jolle kysymys esitettiin. Ville kaateli kannuihin maitoa ja kuin sivumennen sanoi: – Eihän täällä ny semmosia roistoja oo näkyny. Näittenpä miesten osuutta kansan kokouksiin olisi kuulusteltu.
Kertoi Ville Raudaskoski, s.1887.
Kirj. Toivo Junttila syksyllä 1949.
Niitä pulaliikkeen toimesta syntyneitä juhlia järjestivät nuoretkin innokkaasti ja minäkin olin niissä mukana, kertoi Arvi Ruuttunen. Oli niitäkin jotka tahtoi leimata liikehdintää suorastaan epäisänmaalliseksi. Papistossa eivät kaikki hyväksyneet eikä halunneetkaan ymmärtää pula-liikkeen pohjalta alkanutta ja jo näkyvää kokoontumista.
Mutta olihan esim. täällä Padingissa pidetty elojuhla osoitus papiston myönteisestä suhtautumisesta talonpojan vaikeaan asemaan 1932. Tuona vuonna syyskesällä hain Raudaskylän asemalta juhlapuhujan elojuhlaamme, ajelin tuolla Hilppa-tammalla, hyväkuntoinen se tappotuomion saanut hevonen. Kyydittävänä oli Kalajoen pappi Vilho Heikki Kivioja. Juhlassamme puhui myös Nivalan kirkkoherra Lauri Mustakallio. Osoituksena niille, jotka tahtoi leimata epäisänmaalliseksi pulamiesten puuhia me pystytimme lipputangot siniristilippuineen.
Muistan yhdet ompeluseurat, joiksi talvisia illanviettoja kutsuttiin, mutta yhtenä kesäisenä iltana Aution elosuojassa arki-illan tilaisuudessa piti esitelmän Suomen historiasta Soini Junttila. Tämä Junttilahan kaatui Kannaksella aktiiviluutnanttina, sanoi Arvi Ruuttunen lopuksi. (Talvisodassa, kirjoittajan huomautus).
Kertoi Arvi Ruuttunen, s.1912.
Kirjoitti tammikuulla 1949 Toivo Junttila.
Miesjoukko täytti sen Walkreenin kartanon, siellä minäkin olin, kertoi Raudaskoski. Olin ollut puuhamiehenä Välikylän ja Raudaskylän miesten monissa kokoontumisissa ja enkä voinut olla pois enää, vakaumus näitten miesten puolesta. Syytetty Ruuttunen kun ei tammaansa lopettanutkaan, oli tietysti saanut meiltä kaikilta siihen tukensa, kertoili Raudaskoski, jatkaen: – Siellä nimismiehen pi-halla tuli luokseni Raudaskylän mies sanoen: – Tehkää nyt kapina, minä saan äkkiä yhteyden Lapualle, sieltä saadaan apu, he tämän lupasivat. Tuon miehen, jonka nimeä en antaisi sinun kirjoittaa (lupasin vaieta nimestä) esitettyä näin asiansa sanoin hänelle hyvin selvästi: Ei me tee kapinaa! Me emme täällä hyväksyneet niitten lapualaisten tekosia. Niitten aikeethan oli poliittisia. Me täällä yksinomaan ja lähinnä sitä vastaan, että onko oikein tuomita se, joka ainoan hevosensa kuitenkin halusi pitää. Tämä Raudaskylän mies myöhemmin kyllä myönteli ymmärtäneensä kantani, vaikkakin itse olikin ”lapualainen”.
Kertoi Ville Raudaskoski Nivalan Välikylästä, s.1887.
Kirj. TJ-1949.
Pulan pohja
Yksi yhdeksän kaksi ja kaksi
syntyi piiriimme köyhä lapsi,
nimi on sillä Osuuskassa –
jota nyt pidetään murheen lassa.
Ensiksi antoi se rahaa ja työtä
ja onnikin näytti olevan myötä.
Pellervo neuvoi ja konsulentit huusi;
– Kurssi on otettava aivan uusi,
osuuskassat ne rahaa antaa,
jolla voi saada apulantaa,
karjalle ostaa kaupasta rehut
– hyljätä pois saa kotoiset pehut.
– Ei niillä helunat maitoa anna,
kakut ja rouheet likohon panna.
Muistakaa aina aamuin ja illoin
– maitokin rasvaista tuleepi silloin.
——–
Ei ollut kumma sillä suuri oli summa,
joka meni leivästä ulkomaille
ja moni jäi sittenkin leipää vaille.
– Tuhlarin nimeä saa nyt kantaa,
joka on raskas kuin säkki santaa,
kun omistaa ei sitä itselle voisi
ja kun ei tiedä, että tuhlari oisi.
Kansani armas, tilasi on surkea,
vieläkö tahdot nurjana kulkea.
Eikö jo särjy sydämesi kova,
kun näet kärsii veljesi oma,
vaimot ja lapset kun leipää itkee
turmat ja ryöstöt jo jääköön sikseen.
Kronikan kirjoitti 1935 mv. Elo Junttila, Veikko Junttilan pyynnöstä, perusteilla olevan Kansanpuolueen kokoukseen Junttikankaalla Erkkilän talossa. Kronikan luki kirjoittajan tytär Hellin. Aikaa tämän kirjoittamiseen isältäni meni noin kaksi tuntia – juuri ennen kokousta kun Veikon tytär Irja toi runopyyntöä. Tämä runo julkaistiin Kansan Sana-lehdessä. Olikohan nimi näin? Mahtoi olla.
Nivala 22.10.1985
Toivo Junttila
(Kronikan muisteli etevä hyvämuistinen kertoja Lydia Yli-Junttila, s.1907, al-lekirjoittaneelle 1960-luvulla.)
Jouduin pidätetyksi noissa kahinoissa, olinhan läheltä seurannut tapahtumia. Minun osuuteni lähinnä suunsoitosta, kertoili Ville Raudaskoski, jatkaen: – Joo, suunsoitto kai minulta oli pahinta. Tuli sanotuksi Nivalan poliiseille, yhdelle heistä liiankin suoria sanoja, muisteli Raudaskoski.
Tokihan käsitin sen, että kieroilu on turhaa ja mistäpä kieroilla. Enhän ollut ainoa joka piti asiattomina noita paisuneita pidätyksiä kuulusteluineen. Kovassa tentissä en tahtonutkaan muuta kuin pysyä asiassa, jotka varmasti tunnen. Niinpä kun pöytäkirja kuulustelustani annettiin allekirjoitettavaksi, en pannut nimeäni. Sanoin heille etten ole noin puhunut. Tuotiin toiseen kertaan kirjoitettu kuulustelupöytäkirja, en pannut nimeäni. Väitin tuntoni mukaisesti kohdat eräiltä osin väärin kirjoitetuiksi. Kauan ne minua puhutteli. Sanoin heille, noille kuulustelijoille, että haluan vain sen, että kertomani on totuuden mukainen. Se tuli sitten. Kirjoitin sen alle nimeni.
Ville Raudaskoski, s.1887 kertoi kuulusteluista, joihin joutui osallisuudestaan konikapinaan. Kirjoitti 1949 Toivo Junttila.
Hilppa-tamma. Suomalaisrotuisten tammojen kantakirjatodistus n:o 1167. Syntymävuosi 1909, korkeus säältä 151 cm, korkeus lautasilta 152,5 cm, pituus 162,5 cm, rinnan ympärys 179 cm, rinnan syvyys 75 cm. Väri rautias, liinakko.
Nivala, 17.6.1916
Wilhelm Henkigsson
Isäni muisteli useinkin aikaa jolloin hän osti Hilpan kesävarsana, kertoi Ruuttunen ja muisteli mitenkä suorasanainen Rättyän Janne oli. Hän oli sanonut nähtyään pienikokoisen varsan: – No, kaikkia sitä sitte mies ajattelee ku ostaa tuommosen varsan, tuo ny mikkään oo.
Hyvin kehittyi, luonne verraton, aikansa hevoseksi aivan riittävä korkeudeltaan ja muiltakin mitoiltaan sekä synnytti viisi varsaa. On mainittava, että aikansa kuuluja hevoskasvattajia, apteekkari Yrjö Hirvensalo, osti Hilpalta varsan. Me todellakin pidimme hyväluonteisesta Hilppa-tammasta. Näin Arvi Ruuttunen.
Kertoi Arvi Ruuttunen, s.1912.
Kirjoitti tammikuulla 1949 T.J.
Elo Junttila kertoi: – Pulamiehet joutuivat ottamaan Nivalan Osuuskaupasta kauraryynejä eräänä pitkänä päivänä, olihan kuulusteluja kunnantalolla ja vatsa vaati osansa. Lähistöllä muuripadassa keittivät ja olihan joukossa monia pito-kahvareita, puuro syntyi. Laskuun otetut tarvikkeet tulivat jälkiperintänä esille Osuuskaupan hallintoneuvoston kokouksessa. Siitä syntyi sanaharkka ja tuimasti toistensa puheenvuoroja kuulematta jäsenet sanansa sanoivat.
Näissä hallintoneuvostoon kuuluvissa oli useitakin pulamiehiin lukeutuvia, joten kantaa ottivat asiansa puolesta ja paheksuivat tarvikkeiden perintää. Kaupan lasku oli yksityiskohtainen. Kokouksessa johti puhetta Herman Salanne. Nytpä kaupan johtaja Matti Juhola sanoi: – Kuulkaapas, otetaanpa kahvitauko. Näin tehtiin, eikä kokouksen jatkuessa enää laskuun palattu.
On mahdollista, kertoi Junttila edelleen, että johtaja Juhola ja Herman Salanne sopivat vaikenemisesta. Sitä laskua ei kukaan esille kaivanut.
Kerätessäni syyskaudella 1949 pulatapahtumiin liittyviä juttuja talletin edellä olevan isäni muistelman.
Nivala 20.9.1986
Toivo Junttila
Hyvin suuri oli miesten joukko nimismiehen pihalla ja mielet kiihtyneet. Nähtiin-hän koko näivetystauti jotenkin joutavana ja asiattomana, senkin vuoksi, kun ei kuitenkaan hevosia kuollut vaikka näin vannotettiin, tappotuomioita luettaissa. Sen huomasin ja kuulin tuolla Walkreenin pihalla, että jos räjähdys tulisi, se saattaisi olla hirveä. Kun poliisikomentaja Suhonen suurin äänin kärähti tunkeileville miehille, kuulin miten nimismies Rautelli sanoi Suhoselle: – Älä ärsytä näitä miehiä.
Tuona hetkenä, kun Nivalan asemalla Järven Auku otti Siivertti Ruuttusen tukevaan syliinsä ei tainnut Ruuttusen jalat maata siinä aseman pihalla kosketella, junan portailta otettuna. Tuli kova kuohunta. Ypyästä Someron isäntä seisoi jalat haaralla poliisi Korkalaisen edessä sanoen synkästi kätensä nyrkissä: – Mitähän, jos maajussi tiivaa? Taitamaton, huonosti harkittu olikin liike tuolla mainitulla poliisilla, kun asettaan tapaili. Mitähän olisi tapahtunut ellei Heikki Niskanen olisi huutanut: – Rauhoittukaa, pohjanmaan miehet. Nämä samat kertoi allekirj. isäkin. Hän sanoi kuulleensa Aukusti Järven kysyneen lähellä olevilta miehiltä, kun Ruuttunen jo oli junan portailla: – No, otetaanko se Ruuttunen? Tähän ääni: – Onhan se päätetty ottaa. Alkoi tapahtua.
Kertoi Ville Raudaskoski, s.1887.
Kirjoitti Toivo Junttila 1949.
Vähäsarjan hopea-aarre löytyi vuonna 1891 Nivalan Sarjankylän Kolmikankaalta. Aarteeseen kuuluu 12 hopeaesinettä. Sen löysi kruununtorppa Puuhan poika Leonard Mustakangas eli Puuhan Nartti, joka oli kävelyretkellä alueen läheisyydessä. Aarre oli kätketty maahan ilmeisesti isonvihan aikaan vuosina 1714-1721. Perimätiedon mukaan löytöpaikan läheisyydessä on ollut Vähäsarjan piilopirtti ja näin ollen, Vähäsarjan isäntä, Heikki Pertunpoika olisi kätkenyt aarteen Kolmikankaalle varkaiden pelossa. Muinaistieteellinen toimikunta lunasti aarteen Puuhan Nartilta 450 kultamarkalla. Hopeaesineet on ajoitettu 1500-1700-luvuille, ja ne ovat Tallinnan, Tukholman ja Turun hopeaseppien valmistamia. Nykyään hopea-aarre on Kansallismuseon kokoelmissa, aarrekammiossa.
Lokakuun lopulla 1891 palaili Puuhan Nartti metsästysretkeltä Sarjankylän sydänmailta. Hän seurasi karjan tekemiä näkyviä ja löyhissä paikoin syviäkin polkuja, jotka tarkasti seurasivat kovemman maan rajaa Ranttisnevaa kaartaessaan kohti Sarjankylää.
Tapio oli ollut antelias, painava laukku puudutti olkapäitä, mutta lämmitti mukavasti selkää, väsytti ja paljo puolukansyönti hiukaisi, piti istahtaa lepäämään. Kun karjan uurtama polku oli tavallista syvempi eivät polvet kovin koukkuun nousseet, vaikka mättääseen mukavasti painui.
Sadan sylen päässä sivulla matalalla KolmikankaalIa erottui puustolta ja kasvillisuudelta Isonvihan aikainen pakopirtin paikka. Nartille muistui mieleen, miten viisikolmatta vuotta sitten raivokas metsäpalo oli tuon pirtin paikan jättänyt polttamatta ja miten hänen väinämöispartainen isänsä kerran yökkölehmiä hakiessa oli tuolla pirtin paikalla kertonut kaamean tarinan isonvihan aikaisten sarjasten kohtalosta polttotuhoon asti ja lopuksi juhlallisesti sanonut: ”Pane poika mieleen, että viaton veri ei kahdesti pala”.
Joose Vilkunan artikkeli Sarjankylän hopea-aarteesta on julkaistu ensimmäisen kerran Uudessa Kuvalehdessä, josta se oli lainattu tekijän luvalla 1960 Kalajokilaakso-lehteen.
Mutta mitä? Erämiehen tarkka silmä keksi polun reunassa parin sylen päässä pyöreän kuvion, jota lounaaseen avautuvan aavan Ranttinevan takainen illan kajo tavallista paremmin valaisi. Pyöreä kuin linnun silmä mutta iso, myyrän reikä? Ei, ihmisen tekemä rengas se on? Katsoa pitää, mitä kaikki kuluttava karjansorkka on esiin mättäänreunasta mullistanut. Koukkusormeen tuli maanvärinen juomalasin kokoinen musta muki. Nartti näpsäytti näpillä: ei raudalle rämähtänyt vaan vaisusti helähti. Kiiltävin silmin Nartti sieppasi puukon, raapaisi tutkaimella varovasti, vuolaisi hitusen ja puraisi mukin reunasta. ”Hopeaa!” pääsi Nartilta ääneen ja päälle sihahtava nauru.
Kiihkein vapisevin sormin penkoi Nartti mätästä. Silkkitomun, kärventyneiden nahkan- ja tuohenpalasten joukosta tuli esille mukia, pikaria, kymmenkunta lusikkaa ja kaiken keskellä kookas kannu ja kannessa nuppina komea sotilas täysine varusteineen.
Joose Vilkunan artikkeli Sarjankylän hopea-aarteesta on julkaistu ensimmäisen kerran Uudessa Kuvalehdessä, josta se oli lainattu tekijän luvalla 1960 Kalajokilaakso-lehteen.
Lähes kaksisataa vuotta maassa maannut aarre oli paljastunut. Kuusi miespolvea oli ylitse kulkenut, raivokkaat metsäpalot olivat kärventäneet nahkaiset ja tuohiset suojat, yhden mukin laita oli sulanutkin. Sisimmäisenä suojana olleet silkit pakkanen ja kosteus olivat hajoittaneet tuskin tunnettavaksi mullaksi.
Ympärille pälyillen ja puhallellen Nartti puhdisteli ja laukkuunsa sijoitteli hopeoita, lopuksi hän irroitti kannun kannessa olevan soturinupin ja kääri sen varovasti kuin vastasyntyneen lapsen luodikon puhdistustappuroihin ja sijoitti liivinsä povitaskuun.
Joose Vilkunan artikkeli Sarjankylän hopea-aarteesta on julkaistu ensimmäisen kerran Uudessa Kuvalehdessä, josta se oli lainattu tekijän luvalla 1960 Kalajokilaakso-lehteen.
Uskomattomalla vauhdilla levisi tieto, että Nivalan ja Haapaveden rajalla asuva Puuha-nimisen kruununtorpan poika Leonard Mustakangas oli löytänyt aarteen. Aarteet ja kätköt valkeoineen ovat aina ihmismieltä ja mielikuvitusta enimmän kiihottaneet. Kansaa tulvi katsomaan. Vaunuilla ajaen tulivat kirkkoherra Simelius ja vallesmanni Pettersson, joka toi kruununvouti Odenwallin määräystä löydön luovuttamisesta Muinaistiteteelliselle toimikunnalle.
Joose Vilkunan artikkeli Sarjankylän hopea-aarteesta on julkaistu ensimmäisen kerran Uudessa Kuvalehdessä, josta se oli lainattu tekijän luvalla 1960 Kalajokilaakso-lehteen.
Puuhan torpan peräkamarin pöydällä hurstisella alustalla oli kaunis kasa hopeaa. Mustasukkaisen tarkasti Nartin äitimuori vartioi aarteita päästämättä ketään käsin kannuja ja lusikoita kopeloimaan. Hallavapartainen ja hampaaton isä Antti haasteli Isonvihan tarinoita. Laveasti ja värikkäästi kertoili kiinnostuneille kuulijoille Nartti löytönsä tapahtumista visusti vaieten nupista, joka puuttui keskellä pöytää olevan kahden korttelin korkuisen kannun kannesta.
Mutta löytöä ei niin vain luovutettu. Oulunläänin kuvernöörikirjekin määräyksineen 5. päivänä marraskuuta jäi tuloksettomaksi kunnes saapui valtionarkeologi Aspelin kirjelmä, jossa luvattiin 200 kultamarkan löytöpalkkio. Se johti tulokseen: Hopeat, 12 eri esinettä luovutettiin Muinaistieteellisen toimikunnan haltuun.
Joose Vilkunan artikkeli Sarjankylän hopea-aarteesta on julkaistu ensimmäisen kerran Uudessa Kuvalehdessä, josta se oli lainattu tekijän luvalla 1960 Kalajokilaakso-lehteen.
Mutta löydön ja luovutuksen tarina ei päättynytkään tähän. Kansallismuseossa huomasivat, että komeasta kannusta puuttuu kannennuppi. Irroitusjäljistä päättäen sen pitäisi olla löytäjän hallussa.
Seurasi liki vuoden kestävä kirjeenvaihtokierros uhkauksineen ja lupauksineen, kunnes syksyllä 1892 asia oli selvä: ”Leonard Antinpoika Mustakangas luovuttaa hopeakannuun kuuluvan kannennupin 250 kultamarkan maksusta”. Nuo rahat sydän maalla olivat suuria.
Rennosti Puuhan Nartti leikkasi terävälIä puukollaan kateellisten kyläläisten nähden mahorkkaa viitosen setelin päällä ja tarjotessaan piippuun pantavaa köyhille kessunpolttajille päästi sihahtavan naurun.
Joose Vilkunan artikkeli Sarjankylän hopea-aarteesta on julkaistu ensimmäisen kerran Uudessa Kuvalehdessä, josta se oli lainattu tekijän luvalla 1960 Kalajokilaakso-lehteen.
Hopeat olivat 1600-luvun mestarien töitä, kaukaa kaupungeista. Perimätieto kertoi, että ne olivat syrjäisen Vähäsarjan talon isäntäväen maahan kätkemiä Isonvihan aikana. Oli oltu varakkaita. Eipä ihme.
Tasavetisen, koskemattoman Kalajoen suuhun oli muodostunut melkoinen kauppakeskus suurine markkinoineen, myytiin ja ostettiin. Jo 1600-1uvulla.
Vähäsarjan miehetkin sauvoivat ja soutivat kesäisin sinne täysiä venekuormia tervaa, potaskaa, kapahaukia, nahkoja, liha-, hillo- ja puolukkasaaveja. Talvisin hevospeleillä turkiksia, lintuja ja käsitöitä poikkimaisin myös Raahen porvareille.
Paluukuormissa oli suolaa, rautaa, kupariesineitä ja löytyipä isännän arkun pohjalta silkkiäkin naisväelle. Isäntä nosti pöydälle hopeaesineenkin, jonka tekotaidossa Tallinnan, Turun tai Tukholman hopeasepät olivat panneet parastaan. Olihan hopea varma sijoitus, kun seteleitä ei tunnettu, mihin liiat talarit sopi sijoittaa, kun ensin oli kaikki välttämätön varattu.
Näin kertyi Vähäsarjankin isäntäin nurkkakaappiin esine kerrallaan osoittamaan omistajansa vaurautta.
Joose Vilkunan artikkeli Sarjankylän hopea-aarteesta on julkaistu ensimmäisen kerran Uudessa Kuvalehdessä, josta se oli lainattu tekijän luvalla 1960 Kalajokilaakso-lehteen.
Mutta myrsky oli tulossa. Suomenhistorian kovin aika alkoi suurilla nälkävuosilla 1697, jatkui suurena Pohjansotana ja ennen kuin päättyi Uudenkaupungin rauhaan 1721 oli kolmannes Kalajokivarrenkin asukkaista tuhoutunut. Miehet kerättiin monena nostona sotimaan merten taakse. Ani harvat palasivat ja loputkin, Armfeltin armeijan hävittyä Napuella 1714, tuhoutuivat myöhemmin Norjan tuntureilla, ja niin Pohjois-Suomi oli vihollisen armoilla. Alkoi Isoviha.
Tapansa mukaan Kalajokilaakson siviiliväkikin tarttui aseisiin puolustamaan kotiseutuaan, vieläpä säälimättömin keinoin yltiöpäisen kuninkaansa Kaarle XII:n suosimilla tavoilla, joihin vihollinen kaksinverroin vastasi, armoa ei pyydetty eikä saatu. Koskelan Kyöstin ja Raudas-Pekan johdolla tuhottiin monta kasakkajoukkoa, mutta järjestäytynyt sotaväki voitti. Koskelan Kyösti kaatui Malilan kahakassa Nivalassa ja pian temmelsivät hurjat kasakat ja kalmukit kaikkialla.
Kauhuissaan väestö pakeni metsiin kätkien maahan kirkkojen kellot, rahat ja arvoesineet, joita vihollinen innokkaasti etsi, kiduttaen kiinni saamiaan ilmaisemaan aarteet.
Joose Vilkunan artikkeli Sarjankylän hopea-aarteesta on julkaistu ensimmäisen kerran Uudessa Kuvalehdessä, josta se oli lainattu tekijän luvalla 1960 Kalajokilaakso-lehteen.
Pahinta lähti perheineen pakoon myös vauraan Vähäsarjan isäntä Heikki Pertunpoika tutulle tervapirtilleen penikulman päähän Heiskannevan taakse. Aitto-, ja Ranttisnevan kulmaan Kolmikankaalle arvoesineet mukana, sillä irralliset paikkakuntalaiset olivat pahimpia varkaita.
Hetken katseli ja muisteli Heikki hopeoita kaivamansa kuopan laidalla. Viimeksi käytössä, kun juuttien kuninkaasta ja Narvasta voiton sanomia juhlittiin ja Kaarle XII kehuttiin. Hyi! Esillä olivat kun isä Pertun maahanpaniaisia pidettiin – siellä on isäkin nyt Sarpanrannan ahteessa, ei tiedä mihin panen tuon painavan kannunkin, jonka hän oli kerran ”Kokkolan porvareilta paljolla rahalla ja tavaralla rempseällä tuulella ollessaan lunastanut”.
Huolella Heikki kääri hopeat ja silkit levällään vuotaan, asetteli tuohilevyt suojaksi joka laidalle kuoppaan, nosti varovasti irroitetun mättään tarkasti entiselle paikalleen. Tulevaisuus pelotti. Kohtalo oli kova, ilmaisipa aarteensa tai ei, talojen isäntiä vihollinen erikoisesti etsi. – Tämän enempi hopeat eivät kerro näkemiään. Ne ovat kyllä kuulleet vieraiden ratsujen töminää, huutoja, tulipalon räiskettä ja etsintää, kuinka keihäillä laajalta alalta maata pisteltiin.
Joose Vilkuna
Niin kävi, että omistajaa ei tullut, eikä Vähäsarjan hopeoita uudestaan sulatettu eikä saaliina vieras vienyt, vaan ne ovat nyt Kansallismuseon aarrekammiossa kertomassa aikansa tavoista ja tekijäinsä tyyleistä.
Maakirjat kertovat lyhyesti rivien välistä sitä enempi: Vähäsarjan isäntä Heikki Pertunpoika 1701-1713 vaimo Pirkko, Mikko Pertunpoika edellisen veli 1723-31, siis kymmenen vuotta myöhemmin ilmestyi Vähäsarjaa lämminnä pitämään ja veroja maksamaan.
Liki neljäsataa vuotta vanha Vähäsarjan jättiläismänty tietäisi paljon, mutta se visusti vaikenee, kätkee kaikki tietonsa paksun kolhitun kaarnansa alle.
Joose Vilkunan artikkeli Sarjankylän hopea-aarteesta on julkaistu ensimmäisen kerran Uudessa Kuvalehdessä, josta se oli lainattu tekijän luvalla 1960 Kalajokilaakso-lehteen.
Isoissa taloissa saatettiin kerätä sydäntalven pyykki alkukesän aikana pestä-väksi. Tuollainen suuri kesäpyykki kerran Taanilassakin pestynä ja kuivumassa, kun sen mehtärosmot veivät. Ei niitäkään takaisin saatu. Pitkät ja hoidetut on ollut noitten rosmojen huoltokanavat. Halki sydänmaitten toisiin pitäjiin.
Ehkäpä olivat omilla huoltomatkoillaan kerran taasen yhdessä. Oli Lostikka-Heikki, Tappura-Mikko ja Noppa-Eelu. Matkallaan Kalajoella he varasti Santa-holmalta hevosen. Mitäpä sattui, sattuipa vain joku kuuleman pimeästä miesten puhelua, joka tunnettiin Lostikka-Heikin ääneksi, jukertelivat puukkonsa kanssa, kun Lostikka sanonut: – Annapa ku minä, mulloon aina vähä terävempi puukko. Hevonen tässä tapauksessa löytyi Kiekon niitulta, peitettynä loimilla tuona talvisena päivänä. Täysi heinälato edessään.
Kertoi Kusti Taanila, s.1885.
Kirjoitti Toivo Junttila 1949.
Isäni Nehe Manninen oli ollut Eerolassa renkinä. Eräänä myöhäissyksyn päivänä mennessään jokinevalle uudisraiviolle kuokkimaan havaitsi hän kuuraisessa maassa miehen jäljet. Tuolloin tuli ajatus, ne voivat hyvinkin olla mehtärosmon jälet. Isäni oli lähtenyt seurailemaan. Jälet johtivat eräälle suoriihelle. Isoilla taloillahan riihiä oli useita. Tuossa riihessä kauraa parsilla kuivumassa. Sinne lyhteitten sekaan mies kiivennyt. Nehe Manninen herätteli kulkijan esille. Se mies olikin Noppa-Eelu, oveluudestaan kuuluisa tekijä rosmojen joukossa.
Nehelle kypsyi nopea päätös, miten saattaisi Eelukin erehtyä. Nehe alkoi hieroskella housujen vaihtokauppaa: – Minulta saisit kotua semmoset housut, että hentoisin maksaa sulle välirahojaki. Kauppahan alkoi Eelua kiinnostaa. Eelu esitteli, etteihän hänenlainen mies voi kylälle tulla. – Ei sinun tarvitsekaan tulla valoisana aikana, tule keskiyöllä Eerolan saunaan, minä oon siellä niitten housujen kanssa.
Isä olikin hiljaisuudessa muutaman miehen siihen saunan katveikkoon sopinut saapumaan, merkkinä, että kun akkunaräppänästä valo tuikahtaa, niin silloin Noppa-Eelu on sisällä. Tämä ainainen kiusankappale, tämä ovelista ovelin Eelu lensikin isän virittämään ansaan. Välikylän vahvat, pelottomat miehet sitoivat sisukkaan varkaan. Kylien rohkeat miehet olivat virkavallan tukena. Järjestys hiljalleen palasi Nivalaan ja sen laitapuoltenkin kyliin.
Kertoi Antti Manninen, s.1874 Nivalan Välikylässä.
Joulun jälkeisinä pyhinä kävin Mannisen kodissa Haikarassa 1950.
Toivo Junttila
Erikoislaatuisen tarinan metsärosvoista kertoi Emil Hakula eräänä talvisena päivänä: – Onhan ne käynyt mehtärosmot täällä Hakulassakin, kertoi siitä isoäitini. Tottahan ne syrjätaloissa kävi, metsähän niitten rosmojen turvana on ollut. Tullut niitä muutama tänne. Talossa ollut sillä hetkellä leipomus. Niitä näitä miehet laverrelleet ja hupaisesti aika kulunut.
Mutta miten nuo rosmot päässeet kotimme aittaan sen lukkoa särkemättä, se on selvinnytkin vasta jälkeenpäin tapahtumia kertaillessa, jotka talon väki myöhemmin hoksasi. Jossain välissä on täytynyt noitten ”vieraitten” painaa aitan avaimesta kuva nousemassa olevan leivän pohjaan. Tämä huomattiin, kun miehet aivan välttämättä halusi tuota yhtä leipää ostaa. Saivatkin, jonka he myöskin maksoivat. Avain naulassa tuvan seinällä.
Emäntä muisti myöhemmin mitenkä nuo useat miehet taitavasti peittivät näköaloja, yhden tarvitsi tuo painojäljennös ottaa, josta avaimen muotoilu voitiin valmistaa. Noina aikoina aitassamme oli kuitenkin käyty viljaa vieden. Lukkoa rikkomatta.
Kertoi Emil Hakula, s.1899.
Kirj. T. J. 1969.
Minun isoäitini on Välikylän Junnosta, kertoi Emil Hakula, jatkaen: – Tämä vanha mummo muisti oikein hyvin mehtärosmojen surkeaa aikaa. Aina sai Junnossakin olla pelko mielessä niitten varasteluista. Kyllä ne niitä laitapuolia ovat kulkeneet. Sieltä tulivat ja teuhtojaan tekivät, muisteli useinkin meidän vanha mummo. Kun niille kelpasi yksin sahrojen peräraudatkin. Niillä ne tietenkin kauppaa sitten tekivät.
Kerran rosmot olivat tulleet isoäitini kotiin ja vieneet riukusta kaikki leivät. Tulivat kun silmällä pitivät ajankohtaa, milloin aikuinen väki on kotoa poissa. Nytpä kun he veivät leivät lopulleen niin kotonani olivat lapset ruvenneet kaikki itkemään. Kyllähän ne leivät meni rosmojen mukana, mutta semmoinen ihme oli tapahtunut, että yksi rosmo oli leikannut viipaleet noille itkeville lapsille.
Kertoi Emil Hakula, s.1899.
T. J. 1969.
Kelemihän se on ollut Lohona-Jaako, lienee joukossa johtanut monia varkauksia. Lohonasta puhuttiin paljon juttuja, tuosta paalussakin piiskatusta miehestä. Sitten vielä tunnettiin Jaako puhetaituriksi. On osannut puheellaan liikuttaa ja, niin tahtoessaan, ärsyttää, puheli Kusti Taanila, joka näitä kertomuksia isältään kuuli.
Mehtärosmojen valtakausihan on päättynyt, hiljalleen jo vähennyttyä, vuosisadan lopulla. Virkakunta on tiukasti ahdistellut 1880- ja 1890-luvun vaihteessa nimismies Odenvallin toimesta.
Siitä on myös kerrottu. Joutuipa Lohona riippumaan, kädet sidottuina paalussa. Piiskuri paikalla. Syynä Mäntylän lehmän varkaus. Jaako sanoo piiskurille: – Minä tässä kuuntelen Mäntylän lehmänkelloja. Kipakat iskut alkoi ja vitsa viuhahti. Jaako sanoi piiskaajalle ärhennellen: – Tuokaa savitynnyri, että tuo piiskaaja pystössä pyssyy. Tämähän kiukutti lyömämiestä ja Jaakon tarkoitushan näin olikin, lyönnit käyvät läpisuuttuneelta huonommin.
Mutta uusia juttuja Jaakolla riitti äänekkäästi puhellen: – Hoo, auttaapahan raha tuohonki mieheen, ku minä makson sille – nohoo, eihän se ny lujasti raahi minua lyyvä.
Kertoi Kusti Taanila, s.1885.
Kirjoitti Toivo Junttila 1949.
Nimismies Odenvall keksi narrata Noppa-Eelun erikoisella tavalla kiinni. Nämä rosmot sattui pidätettäviksi useitakin kertoja kuulusteltaviksi, useinkin tullen vapautetuksi todistajien puutteessa. Eihän heidän omat voineet toisiaan vastaan ilmiantoja tehdä.
Mutta Odenvallin konsti olikin erikoinen, kertoili Antti Manninen, jatkaen: – Nimismies antoi Kassara-Mannalle komean laukun palkkioksi, että opastelisi Noppa-Eelun sellaiseen satimeen, että tulisi napatuksi kiinni. Keksihän Kassara-Manna konstin. Viitalan Peltokankaalla kävi vahvoille miehille sopimassa, että lähiöinä tulisitte apuun kun kartanolla metelin nostan. Näin sitten tapahtui.
Saamansa laukun innoittamana alkoi etsintä, olihan Kassaralla kanavia ja parin päivän kuluttua tavoittikin taasen tuon etsityn Noppa-Eelun. Kassara toimitti, miten onnistui sieppaamaan näin kovin komean laukun, yhen herran jäliltä. Mutta nyt me lähettäs ja siepattas Peltokankaalta täysi saavillinen voita ja helepossa paikassa ko pikku aitassa olematon lukko. Eelu innostui. Peltokankaan kartanolla Kassara-Manna piteli Noppa-Eelua sylissään huutaen ja tuvasta tuli isäntä ja rengit sitomaan etevän rosmon.
Kertoi Antti Manninen, s.1874.
Kirjoitti Toivo Junttila 1950.
Kyllähän se on ihmettelyä herättänyt, siitä isänikin usein puhui, miksikä Heikki Hautala liittyi mehtärosmoihin. Olihan Karinkannan talo kylänsä vaurain Välikylällä. Hyvinvoipa ja voimakas on talonpito ollut.
Sen isäntä, Heikin isä, aikansa etevimpiä kirvesmiehiä, ns. Vanha Karinkantanen. Hänen johdollaan on hyttisiltakin Raudaskylässä tehty kaksikin kertaa. Kunnes sitten vuosisadan lopulla teetti Haapajärven Karjanlahti, taikka hänen valvomana. Mutta Vanha Karinkantanen, tuon ns. Lostikka-Heikin isä, hänpä rakensi sen suuren 12-airoparisen Padingin kirkkoveneen – veneen, joka kantoi lähes sata henkeä.
Mitenkähän saattoi kuitenkin kotikylällään tehdä tekosensa tämä rosmojen joukko. Kunnoton teko, onhan Lostikan täytynyt olla siitäkin tietoinen kun menivät Padingin Haaralassa aittaan katon kautta. Varastettuja rukiita löytyi sitten kaksi säkkiä joesta Raudaskylästä. Näistä teki Haaralan talo maltaita.
Kertoi Antti Manninen, s.1874.
Kirj. Toivo Junttila 1950.
Joutuihan näistä Siperiaan muutamia. Ainakin Sarjan-Mikko, samoin Tappura-Mikko, olivat Siperiassa karkotettuina. Mutta heidät Nikolai II vapautti tultuaan Venäjän keisariksi, jolloin tuo yleinen armahdus koski näitäkin rosmoja.
Kertoi Kusti Taanila, s.1885.
Junttikankaan niittumaita on Takanevalla, jossa niitä rajoittuu Mehtälän maa-alueisiin. Kyösti Kallion niitut ovat rajamaita Junttilan tilan suoniittyihin. Havaittuaan Junttilan heinähommien etenevän lopulleen kulki Kallio Takanevan tietä Junttikankaalle ja sitä kautta rämetietä Mehtälään. Kaikille kohtaamilleen aikuisille sanoi tuo pitkin askelin kävelevä isäntä, joutamatta pysähtymään: – Jos joutaa, saa tulla meille luovolle.
Merkittävä ansio oli niittupäivät Mehtälässä. Kyllä maksu luokopäivistä oli aivan oikea tuolle ajalle. Ylitti summan siitä mitä palkkalainen sai vuosipalkalla. Kyllä sinne Takanevan niitulle mentiin oikein joukolla. Kerran yksi kolttio sanoi tilin saatuaan: – Minä ostan tällä rahalla Heikkilän talon. Kallio oli hymähtänyt: – Onpa rivo mies. Hupaista oli erään 1840-luvulla syntyneen akkaihmisen tuumaillessa: – Mitähän se rivo oikein tarkoittaa? Noo, oohanse Kyösti käyny korkijaa koulua. Jahkailu tapahtui Junttilassa. Kun piikan palkka oli vuosisadan alkukymmenillä 200 markkaa vuosi, renkillä vähän enemmän. Niin 3 markkaa päivältä jo tuntui kohtuulliselta ennen 1920, jolloin joukolla Takanevalle mentiin.
Kertoi Elo Junttila, s.1893.
Kirj. Toivo Junttila 1945.
Kyösti Kallio oli valittu tasavallan presidentiksi, mutta siinä hän kotinsa ulkovajan seinustalla istuen takkavitsoja laittoi kuntoon. Tuolloin vielä hyvin paljon kannettiin heinää selässä latoon. Siinäpä kantimia, ”takkavihtoja”, laittaessaan puheli remonttimies Pekka Aksilalle: – Minä muistan, se Junttilan Elo nuorena miehenä ollessaan kantoi heiniä siellä takanevalla ja sillä oli tämmöinen jatko tähän vitsan selkään, tämmöinen ohut ja notkea köysi, paljon nostelin Junttilan Elon selkään heinätakkoja. Pekka Aksila puheli mitenkä Kallion tuona kertomansa ajankohtana sanonut ensi kerran nähneensä nuorajatkeen. Perustellut sen paremmuutta. Mitenkä vitsaksesta kierretty jatkos kuluttaa nopeasti liitoskohtaa pihlajaisessa ”vihtanselässä”. Kallio päätti muistelunsa: – Noistakin ajoista on jo lähes kolmekymmentä vuotta.
Kertoi Pekka Aksila, s.1885.
Kirj. kertojalta 1938 (TJ).
Kirvesmies Pekka Aksila teki rakennuksissa remonttitöitä Heikkilän, samoin kuin Mehtälän tiloilla. Pekka ja poikansa Arvo Aksilan ollessa veistotyössä eräänä päivänä Mehtälässä oli siihen tullut Kyösti Kallio kysellen ja kuunnellen Amerikan asioita, josta jokin aika sitten Aksila oli kotiinsa Junttikankaalle palannut (Aksila tuli Amerikasta n. 1931). Kallio puheli Mehtäperän kirvesmiehestä Janne Mehtälästä mainiten hymyillen siitäkin, miten Janne teki millimetrityötä: – Veistettyä hirttä katsoessani sanoinkin taitavalle veistäjälle: ”No, eihän sitä nyt olisi tarvinnut höylätä”.
Eräänä aamuna, heinäaikana Kyösti Kallio tuli Mehtälään pysäkiltä ollen tulossa junalta. Astuessaan sisälle oli heinämiehet eineeltä ja ovelta kuului kuin hopeaa oisi lyöty vastakkain: – Huomenta, kahdeksantoista miestä. Tietenkin tämä herätti naurua, kun luku passasi täsmälleen. Roiva-Heikki kysyikin: – Nytkö te jo laskitte? Tähän hymyilevä Kyösti Kallio: – No, sen huomion minä sain.
Elo Junttila, s.1893, kertoi:
Menimme kunnan asioissa Helsinkiin Herman Salanne, Janne Malila ja minä. Menostamme oli Salanne puhellut Kalervo Kalliolle, hän sitten siitä tasavallan presidentti Kyösti Kalliolle. Tuolloin oli Kyösti Kallio ilmoittanut Kalervon välittämänä kutsun linnaan Nivalan miehille. Näytellessään linnaa oli Kallio valtiosalissa kääntynyt vieraisiin päin ja sanonut: – Tännehän ne minut toivat.
Linnassa Kallio esitellyt tyttärelleen Nivalan uuden Hevosjalostusyhdistyksen Hurtti-nimisen orin valokuvaa, sen oli juuri antanut Elo Junttila (Kallio edellä mainitun yhdistyksen perustaja).
Onhan selvää, että Kyösti Kallio käyttäytyi luontevasti, kertoili Junttila. Tasavallan presidentin aseman vierailleen hän halusikin pysyvän vain jossain taustalla. Kuitenkin kaikki hyvin kotoisesti, lämmin muisto jäi tavasta miten tuo kotiseutunsa kuulu mies sanoi erotessamme, sanoi niin kuin Nivalassa on tehty kaikkina aikoina: – Käykäähän talossa.
Mehtälän Takanevalla kertoi 1915 niittypirtillä Kyösti Kallio Elo Junttilalle:
Olen kerran ollut tässä pirtissä yötä, aivan yksinäni. Tultuani sotapalveluksesta oli muilla jo heinätyöt lopullaan tai kokonaan tehtyinä. Meillä oli tämä Takaneva ja kaikki heinikot vielä tekemättä. Silloin meillä oli vain yksi yhden hevosen niittokone, mutta oli kuusi hevosta ja ne täällä nevaniityllä mukanani. Aloin niittämisen maanantaiaamuna aikaisin. Hevosta vaihdoin aina kahden tunnin kuluttua ja sitä tein yhtämittaa torstai-iltaan saakka, jolloinka niittäminen loppui. Näin tuli niitetyksi heinää neljä päivää ja kolme yötä yhteen menoon.
Ensimmäisenä yönä ei vielä nukuttanut, mutta toisena yönä kyllä, kolmantena yönä ei unettomuus haitannut niinkään, mutta se neljännen päivän ilta, kun niittäminen loppui oli niin väsyttävä, etten olisi jaksanut Mehtälään asti mennä, vaan yövyin tähän pirtille.
Kertoi Elo Junttila, s.1893.
Kirj. Toivo Junttila 1945.
Niissä niittutöissä Takanevalla, niissä oli kova ja semmoinen innostunut työnteon tahti. Isäntä oli itse mukana, kilpaillen sarkaojan ylityksessä heinätakka selässään. Kerran korpihaalla kehaisi, miten hän vie suovanpäälle kaksi yhdistettyä heinätakkaa (Tämän kertoi Matti Taanila, s.1899). Nyt tietenkin tuli vastahaaste: – Se on mahotonta. Ne rappuset suovanpäälle melkoisen jyrkästi ja kuusi- seitsemän metriä pitkät. Kyllä Heikkilän isäntä vei suuren kantamuksensa.
Kun Kallio maksoi tiliä niittumiehille, ihmetteli nuo Junttilan heinämiehet korotettua korvausta. Tähän isäntä: – No, asiahan on näin, että innostuneet ja työssään ahkerat vetää muitakin mukaansa, olette niitä miehiä.
Kertojat muisteli miten Kyösti Kallio sanoi niittupirtillä: – Saa minunki kanssa samasta astiasta ryypätä, muttei tupakkimiehet. Tähänpä oli hyvin hiljaa jurnutellut Mehtälän Matti: – Kuka ny tuommosen partasuun astiasta vihtis.
Muisteli Elo Junttila, s.1893 ja Pekka Aksila, s.1885.
Kirjoitti Toivo Junttila 1938.
Lyydia Yli-Junttila kertoi:
Kun Kyösti Kallio valittiin tasavallan presidentiksi, herätti se laajaa keskustelua. Hyvin monia tapahtumia puheltiin ja muisteltiin. Tokihan Junttikankaan väestö Heikkilän isännän tunsi. Muisteltiin sitäkin, mitenkä Yli-Junttilan ukkoa oli tullut tiellä vastaan Takanevan suunnasta Kallio ja ukko kysynytkin: – Mistä sinä tuut. Samanikäisiä he olivat ja pitkän ajan tuttavia. Kallio selvittänyt: – Tulen Takanevalta, siellähän oli hyvä heinä. Tähän tuo läpileikkisä Yli-Junttilan ukko: – Yksikö vain?
Entäpä Aukustin Heikin vastaus Kalliolle. Heikin isä oli läheinen sukulainen Pirttiperän talon Kaisalle, Heikkilän emännälle. Kyösti Kallio arveli Heikille heinäpäivän aamuna: – Onkohan se tämän päivän poutaa? Tähän tuo hidaspuheinen Heikki: – En oo vissi ennenkö illalla.
Lyydia jatkoi: – Minä toistuvasti Elomäen isäntä Elolle uutistani toistelin: – Se ny kuuluuki tulevan Kallio Nivalaan oikein salonkivaunulla. Tietysti minulle, muisteli Lyydia, valtavan hienoa presidentin tulo Nivalaan ja taasen toistin: – Kuuluu tulevan salonkivaunussa. Mutta tuo asiallinen Elo-isäntä, jota olin neljä vuotta palvellutkin hänen kotonaan, vastaili: – Jouten kai niillä ne vaunut on.
Pekka Aksila kertoi:
Oltiin taasen Takanevan niitulla. Heinämiehiä ja naisväkeä paljon, monia, monia kymmeniä niitä oli. Työnjako oli aina Kyösti Kalliolla lyhyt ja selvä. Sanoi asian semmoisesti, etteipä tehtävästä kyllä kysellä tarvinnut. Kerrankin luki oorteleita selvin sanoin ja saattoipa joskus muutaman leikkisän sanankin sanella, kuten Mehtälän Matille: – Matti niittää pyörtänöitä ja kaikki pajunvesat aivan visusti poikki, jos jää pystyyn, minä piiskaan Matin. Helteinen päivä kului, suuri väkimäärä täytti heinillä kymmeniä latoja. Puolisille kokoontui koko väkimäärä johon sarkojen poikki lähenee vetävin askelin Kyösti Kallio, kädessään kolme pajunvitsaa, joita heristäen sanoo: – Matti, näitten takiako itket, aioinhan piiskata. Niittuväki nauraa ja katsoo nolon näköistä Mattia, joka jutisee: – En kyllä itke. Kallio nakkaa vitsat maahan sanoen: – Ei tarvitsekaan, nämät oli Matin kaatamia. Senhän arvaa miten Takanevan pirtin eessä naurettiin. Kalliohan verrattain vähän leikillä kiusoitteli.
Pekka Aksila, s.1885, kertoi työnjaosta, jonka Kyösti Kallio antoi Heikkilän pihalla:
Siinä Heikkilän kartanolla oli miesväkiä noin 40-50 henkeä ja akkaväkiä ainakin puolet tästä miesten kokonaismäärän lisäksi. Isäntä tuli ja antoi heti selvän ohjeen: – Ikämiehet ja naiset Korpihaalle, alle 40-vuotiaat joelle.
Väki hajautui eri suuntiin selvinä ryhminä, Hakalaan nimeltä mainiten ne, jotka syytävät latoihin siellä olevat pakkiot. Mutta nytpä Kallion tarkka silmä havaitsi, miten joelle lähteväin joukossa onkin reilusti 40 vuottaan ylittänyt Matti Mehtälä. Kallio terävin äänin: – No, eikö Matti ole yli neljänkymmenen? Tähänpä juronpuoleinen Matti jutisee karhealla äänellään: – Joo, ooham minä. Tähän Kyösti Kallio: – Ei armoa, Korpihaalle vain. Nytpä luuli Matti pitkän tuttavuuden auttavan ja vielä tuumiskeli: – Ko minä, minä menisin jojelle. Siihen sanoi selkein painotuksin yhden ainoan sanan talon voimakas isäntä: – Korpihaalle.
Kerran oli Nivalan kirkolla kokous jossa olin mukana, kertoi isäni Elo Junttila. Tämä oli Maalaisliiton kokous 1910-luvun lopulla. Asian vahvistamiseksi käsitellyistä virallisista asioista vaati vielä toisenkin kokoontumisen, päätöksen siten tultua vasta vahvistettavaksi. Tapahtui outo jallitus, eräs jäsen tapansa mukaisesti jurnutti: – Minoon kuullu, että viime kokkouksessa sen puhheenjohtaja on käyttänyt mielipittelleen painostavan puhheenvuoron, eppäilen ny vain että tulleeko ees oikia päätöskään. Todellakin outo puheenvuoro.
Edellisen kokouksen puheenjohtaja oli ollut Kyösti Kallio, kuten juuri menossa olevassakin. Elo Junttila jatkoi: – Olen ollut sadoissa kokouksissa, mutta niin vakuuttavaa puhetta en ennen enkä jälkeen ole kuullut Kallion sanoessa: – Minua saa henkilökohtaisesti loukata, eikä se minuun koske, mutta että käyttäisin painostavaa sanontaa puheenjohtajana, niin syytös on väärä. Siihen en sentään alennu.
Kertoi Elo Junttila, s.1893.
Kirj. Toivo Junttila v.1945
Keväinen ensimmäinen uloslasku lehmille tehtiin vuosisadan alkukymmenellä Välikylän Viitalassa semmosesti, että pantiin ulkopuolelle kynnystä pajapihdit siten, että lehmät astuvat noitten pihtien yli. Näinpä tehden säilyi yli koko kesän karjaonni.
Kertoi Viitalan talossa palvelijana ollut vanhaemäntä Manda Nuolioja, s. 1887.
Kirj. Toivo Junttila v. 1949.
Talon vanhat ämmät asettu navetan ovelle joillekin korokkeille haaraperin seisomaan, niin että lampaat juoksivat haarojen välistä, tulivat sitte paremmin kotia.
Näin Välikylän Haikarassa vuosisadan alussa. Kertoi Matilda Mattila, s. 1887.
Sarjankylällä oli ennen vanhaan kaukaisia metsälaitumia ja marjapirttejä. Noille majatuville tuli lehmät iltaisin lypsettäviksi kaukaisiltakin suo- ja lehtoalueilta. Lehmät yleensä pysyivät yhdessä laumassa, joista yhden kaulaan oli kiinnitetty vahvasta peltistä tehty kello. Sepä äänellään ilmaisi lauman liikkeitä. Kellojen soinnut kyllä oli opittu tuntemaan ja eroittamaan vieraat äänet.
Mutta mitä tehtiin silloin kun karja ei tullutkaan ootettuna aikana lypsypaikalle? Silloin lehmiä kutsuttiin sormuksen läpi, siten että sormus asetettiin suun eteen ja siitä kutsuhuuto: – Tule pois ämmää, tule pois tuuluuhu …
Näin kertoi vanhaemäntä Kaisa Rautoja, s. Sarjankylässä 1889. Kirj. Toivo Junttila 1969.
Pani Heusalan vanha emäntäkin Junttilassa lukinverkkoa lehmän poikima-juomaan, sitä lämpimänä juottain.
Aivan samoin teki Siirtolan Anna-muori Sarjankylässä. Mutta teki myös voileivän jonka päälle silakkaa, jonka vähittäin syötteli sanoen: – Se sen tarvihtee.
Kertoi Hanna Kurvinen synt. Maliskylässä.
Varsin paljon on käytetty lukin verkkoa avohaavojenkin hoidossa. Lukki, jota ei saanut tappaa, olikin mystillinen olio. Kodissani sanottiin: – Elekää lapset toki lukkia tappako, lehemät rupiaa lypsämään verta. Eikä tapettu, kyllä tämä sellaisin äänenpainoin sanottiin, että tieto kuulijan tavoitti.
Poikimajuoma Padingista: Eesijuomaan pantiin kepin avulla koottua lukinverkkua navetan katosta ja hiiliä sekkaan ja ne ämpärissä hämmennettiin sekasi, lämpimässä veessä.
Tämän kertoi Välikylän Jaakolanrannalla Jaakolan muori vuonna 1950.
Kirj. Toivo Junttila.
Jos lehmässä oli utaretulehdus, sanottiin: – Sen on pannut mato. Tuumenta (utaretta) talvella painettiin turppeella. Entinen vikate-niiton aikana oli turppaita jotka heinissä kulkeutui karjalatoihin. Luonnontilassa olevilta lohkoilta irtosi noita kara-mättäitä niittokoneen terän niitä leikaten. Tällaiset turppaat otettiin erilleen ja saattoivat aikanaan olla paikallaan.
Näin kertoivat 1880-luvulla syntyneet Matilda Mattila Junttikankaalta ja Kaisa Rautaoja.
Jos nuori hieho meni syömättömäksi, alkoi se purra hampaitaan niin että vaahto tippui suupielistä. Tähän käytettiin seuraavanlainen hoitotapa eli konsti. Vikate-tikkuun (liippaan) käärittiin vaatetta ympäriinsä ja tämä työnnettiin sivultapäin lehmän (yleensä hieho) suuhun, mutta tervalla siveltynä. Näin joutui välttämättä huonosyöntinen eläin pureksimaan ja täten terästämään kipeytyneitä hampai-taan. Keino lienee tepsinyt – eihän muuten oisi näin tehty. Se, että tervaa pantiin vikatetikkuun uskottiin välttämättä aiheuttavan niittuheinän ahmimista ja elukan nopeaa toipumista.
Kertonut Nivalan Välikylällä syntynyt Wilhelmiina Salo tyttärelleen Aino Jokitalolle, s. 1919.
Kirj. Toivo Junttila v. 1986.
Jos otti lehmän tuumeneen (utaren) ja näytti, että se ois jonkun ihmisen pahantahdon aiheuttama, niin pantiin pieneen pussiin suoloja jonka kanssa kierrettiin lehmä kolme kertaa myötä- ja kolme kertaa vastapäivään tuon sairastuneen lehmän ympäri. Sittepä kutsuttiin kylään se, jota epäiltiin sairauden aiheuttajaksi. Vieraalle, tuolle kutsutulle, keitettiin hyvä kahvi ja pantiin tuosta taiotusta pussista kahviin suolaa. Kyllähän siitä sitten sairaan lehmän pitikin parantua. Tuumen tuli kuntoon.
Tämän kertoi Matilda Mattila, s. Haikarassa 1887.
Kirj. Toivo Junttila.
Jos navetassa sattui eläimen kuolema, varsinkin vasikoita kuolee kevättalvella puutosoireisiin, ruokintakin on puutteellista ollut noina entisinä aikoina. Kivennäisvalmisteita ei lehmille ole ollutkaan. Ihmekös jos pieniä vasikoita kuoli.
Mutta – siihen saattoi syitä löytyä vaikkapa aivan lähirannistakin. Pahansuopa, katteus, nekin tekijöitä, jotka pian puntaroitiin ja päätelmä kehittyi: – Joo, siellä ne kajehtii. Siihen suuntaan tuulen kääntyessä, jossa ”eppäilynkohe” oli, poltettiin vasikka kodan pesässä ja savun saivat silmilleen. Niin silläpä selvisi.
Tämä on kerrottu Raudaskylästä 25.1.1986. Taika ja tarina suurelta osin samankaltaisia pitäjäin rajoilla. Mutta sitähän ne ovat koko maassakin, jopa yleiseurooppalaisia – johtaahan monet uskomukset myös itämaihin.
Toivo Junttila
Tapahtunut 1910-luvulla.
Kertoi v. 1967 Matilda Mattila, syntynyt Haikarassa 1887.
Olin nuori miniä torpassa Junttikankaalla. Talossa hallitsi mieheni isä, tiukka pappa. Eipä paljoa kuunnellut vaimonsa, anoppini, esityksiä. Niinpä lehmän myömisestä tulikin heille väitös. Kannuslainen ostaja mieltyi lehmään torppamme navetassa. Vaari aikoikin tuon lehmän myydä. Anoppi- muori oli kovin vastaan, samoin itsekin, vaan enhän toki uskaltanut näihin asioihin mitään sanoa. – Jos tuon lehmän vaan viet, sanoi anoppi ostajalle, niin kourarupuhun se sulle vaan maitua antaa, usko tämä – jos sinä tämän viet ja minä vaan niin tahon, niin kourarupuhun sulle vaan maitua antaa.
Tekihän vaari kaupan. Arvaahan sen, että minua kiinnosti tämä ennustus, nuori olin ja kiinnostunut taikojen tekijöistä, sempä vuoksi sanoinkin miehelleni Erkille kun lähti Kannukseen halontekoon: – Koeta ottaa selvää miten tuo mummon (emäntä silloin) loitsima ennustus toteutui. Toteutuiko mitenkään. Näinhän sitten kävi. Selveni semmoisesti, että lehmä olikin poikinut pahasti kesken, synnytys liian aikaisin. Semmoisessa tapauksessa käy aina siten, että kourarupuun maitoa voi tulla – jos sitäkään. Erkki Mattila, torpan poika nämä tiedot sai helposti siellä Kannuksessa talven oltuaan.
Entiseen aikaan käsinkylvössä oli käytettävä ojattomilla rinnelohkoilla kylvötikkuja, jotka osoittivat osviitan kylvöedulle, jota sanottiin sitkaimeksi. Kymmenen metriä leveä peltosarka tuli kylvetyksi yhdellä kierrolla – kahdella sitkaimella.
Kun isäni Elo Junttila 1952 aloitti ranninsa, Frans Yli-Junttilan jonkin verran ylileveää peltoa käsinkylvönä tekemään, sanoi vanhus: – Siihen peltoon min’oo kylyväny kolome sitkainta.
Nuo kylvötikut oli Junttikankaan Erkkilässä maalatut joten ne erottui kylväessä hyvin. Talon isäntä Eelis Junttila, s. 1889, olikin tehnyt huolella kylvötikkunsa. Niissä oli reiät ja nuoralla laitettiin aitan sisäseinälle.
Joilta puuttui rinnelohkot, harvoillahan niitä onkaan ja kun on kylvökoneet käytössä, ovat merkitkin hävinneet.
Kirj. Toivo Junttila
Elo Junttila, s.1893, kertoi heinän leikkuusta seuraavaa:
Varsin paljon pieniä peltopinta-aloja niitten omistajat leikkasi polviltaan. Työtapaan vaikutti se, että mökit ja torpat, joissa heinä-alat olivat hyvin vähäiset, saivat juuresta leikaten oljetkin tarkasti talteen. Toisaalta, eipä näin tehden selkä rasittunut.
Vuonna 1863 syntynyt Heikki Jaakonpoika kertoi kerran Junttilalle: – Moomma Mannan kaas kaksi viikkua kontannu mäkipeltua. 1870-luvun alussa syntynyt Joonas Jylhä leikkasi pientä ohra-alaansa kontallaan vielä 1945. Tietysti tavat, kuten sanottu, sopivat vähäisille, pienille aloille.
Mutta olkisiteellä sitomiset kuului 1920-luvulla perinteellisiin työtapoihin. Side joka väännettiin latvoistaan kiertäen olikin pitkä ja sopi siihen neljä, jopa viisikin lyhdettä. Tämä viisikko olikin kätevä hattulyhde tupun suojaksi. Ojalassa Petlehemin ukko teki tuppurivin niin suoraksi, että kylän poikaset ilkeyttään halusivat yhden tupun linjastaan siirtää – tekivätkin aikomansa. Kyllä ukko rivinsä suoraksi oikaisi, eivätkä poikasetkaan enempää ilkeyksiään tuon tunnollisen ukon tuppuriville tehneetkään.
Sideoljet, rutikuivia kun olivat, kasteltiin vedellä. Näin ne olivatkin taipuisia siteeksi väännettäviksi. Samoin tehtiin heinänsiemenlyhteitä aloittaessa sitelemään. Kun puimakoneet yleistyi aloitettiin heinänsiemenlyhteitäkin sitoa ihtellään, kuten ohralyhteitäkin. Ohran seipäillepano tuli 1930-luvulla tavaksi.
Kirj. Toivo Junttila
Heinän naputtaminen eli napittaminen tehtiin sadesään selvästi puututtua heinäntekoon. Heinätukko haravalla muotoillaan jalkoja vasten. Tämä heinäannos nostetaan toisella kädellä heiniä pidellen ja toisella kädellä haravaa auttaen. Kun haravalla painetaan, jää napu kedolle ja ilma-aukko siihen, verraton konsti. Tässä ei voinut pilaantua heinä. Sateen lakattua heinät kuivuivat nopeasti – saattoi olla koottaviakin, mutta useimmiten ne hajotettiin kuivumaan.
Kävi niinkin, että naputuksen jälkeen sateen kiusatessa työ oli uusittava. Varmaa oli vain, että tällaisessa käsittelyssä ei heinät kokonaan pilaantuneet. Haittapuolena oli se, että suurempien alojen naputtaminen oli epätoivoisen hidasta. Tällaiseen tehtävään tarvittiin monia työntekijöitä.
Kirj. Toivo Junttila
Niin kuin kaikessa työnteossa oli kouraviikatteenkin käytössä rytmistä etua. Viikatteen liike ei saanut lopahtaa, sen täytyi jatkua vauhdillaan ja nostaen niitty-edun jälkeen ja palautusliikkeessä laskettiin kouraan kaatunut vilja kouralle (lyhteenteelmälle). Taidon oppi, mutta vaati harjoitusta. Isäntiähän ne olivat ja itsenäisiä entisetkin eläjät omassa kodissaan, niin kuin emännätkin. Ei aivan hevin hyväksytty kaikkea uutta. Jos hyväksyttiinkin, kyllä uusi sai ensiksi tuomion. Maasepän takoma nelisiipinen kouraviikate, johon vilja sopivasti ja hyvin selvänä ”kumartui”, sai tuomion rannin Anna-emännältä. Kun eräänä elokuun päivänä 1924 niitin ohraa, jonka palvelija Mari sitoi viisinkertaisen määräalan siitä mitä olisimme sirpillä saaneet tuona päivänä tupulle, Anna-emäntä tokaisi sivu mennessään: ”Miksi sitä pittää tuota vilijaaki olla nii palijo, ettei ees Jumalan vilijaa voi kunnialla ottaa”. Näin arvostelu siitäkin huolimatta, vaikka jälki oli erittäin puhdasta.
Kouraviikatteen huono puoli oli siinä, että se oli raskas käyttää. Mutta kyllä tervetekoinen nuori mies jaksoi sitäkin heilutella. Suorukiissa, joka helposti saattoi olla kasvulleen lyhyttä ja harvahkoa pääsi kouraviikate voitolle sirppiin nähden. Ruista niitettiin sotien jälkeisenä aikana nojolleen, pystyssä olevaan josta takaperin kulkien helppo kourata, tehdä lyhteisiin. Yhden niittäjän jäljessä oli työtä kolmelle – neljälle henkilölle, tietenkin edellyttäen vahvaa niittäjää.
Kirj. Toivo Junttila
1920-luvulla heinäseipäät olivat noin 250 cm:n pituisia ja niissä oli lisäksi välitappi, jota ei monikaan käyttänyt enää 1950-luvulla. Mutta karjalan siirtoväki ”välitappia” käytti, mikä olikin luonnollista: pienet aukeat ja metsän kainalot, joissa tuulet eivät vapaasti vaikuta, tarvitsevat välttämättä tuon siirtoväen luontevasti lausuman vältapin.
Noin 1937 heinäseipäiden pituus lyheni n. 2 metriin. Noina aikoina tuli kairitun reiän sijalle isokokoinen naula ja puutapit jäivät pois. Ohraa niitettiin hevoskoneilla 1930-luvun puolivälin tienoilla. Tämä herätti aluksi ihmettelyä, mutta kun kylvöalatkin suureni ja tehokkuus, niin pian omaksuttiin tämäkin työtapa. Irtoviljaa seivästettäessä sidottiin lyhde painaen se naulaa vasten, tämä jätti alaosaan väljän ilma-aukon. Hattulyhde esti tuulen hajottamisen ja suojaus sateilta näin tehden oli todella hyvä.
Kirj. Toivo Junttila
Heinänsiemenen lyhteet kuivui ulkona parhaiten avaralla vainiolla. Pystyasentoon, hatuttamatta ja selvästi erilleen, että tuuli vapaasti ympäröi välistä kulkien. Riihitontilla näin ei voinut tehdä. Kun puimakoneet tulivat kylille, saattoipa saada ilmojen ollessa suotuisia kotikäyttöön kuivaa siementä. Riihessä heinänsiemenpuintipäivä oli tosi touhua. Niissä yleensä pyrittiin useamman henkilön päiväsuorituksiin. Lyhteitä myöskin joskus latvoista hangattiin ja kuiva siemen irtosi. Riihipuinnissa etuna, ettei siemen menettänyt kuorta.
Kun puimakoneita tuli, nuo sidotut kuvot (käsinpuiduista, vartoilla) laskettiin ryskystä läpi. Heinäriihi täytti rinnan pölyllä, mutta siemenet tuli vaaleita ja puhtaita. Varttapuinti väheni 1930-luvun lopulla, eikä sotien aikana vartoilla heinänsiementä enää puitukaan.
Kirj. Toivo Junttila
Junttikankaalla (tietenkin muuallakin) käytettiin heinän kuivatukseen ns. aakkosia. Näitten käyttö alkoi 1920-luvun lopulla ja ne jäivät käytöstä n. 1930. Aakkoset olivat erittäin hyvä keino kuivatukseen, käyhän ilmanvaihto lävitse ja tällaiseen saa sopimaan suuren määrän heinää, eikä pilaantumisen vaaraa ole. Tällaisen aakkosen ”katto” tehtiin huolella, eikähän tällaiset rakenteet koskaan kaatuneet. Aakkosten huono puoli oli hankala kuljetus, sillä niitä oli vaikea asetella kärryille. Kuljetus vaati paljon ja melkoisen tukevaa riukupuuta. Aakkosristikon asetus oli tehtävä sopivin kaltevuuksin tai muuten ne romahtivat kasaan. Näitten talvisäilytys oli pystyyn asetettuina joko riihenpäässä tai pellolla ladonpäässä.
Kirj. Toivo Junttila
Junttikankaan Heusalassa, jossa hyvin paljon olin ”riihimiehenä”, oli jokaiselle päivälle rukiin puintipäivä, eli ruisriihi. Luuva, puintilattia oli keskellä ja kahenpään eloriihet, joista vuoropäivin puitiin. Ilmojen ollessa suotuisia kuivasi riihet nopeasti, kun jo käläviintyneet olet nopeasti rutikuiviksi tulivat.
Päivän urakka oli yksi riihi. Miesväki sen kahdella, kolmella hevosella ajaen täytti iltapäivällä. Kyllä riihi oli aina puituna puolenpäivän korville, mentiinhän sinne aikaisin, neljän seutuihin mentiin, einekahvi ja parin- kolmen tunnin päästä hajettiin eineelle. Kymmenkahvi oli jäntisti, joskus pöydässä nisua.
Mikko-isäntä oli kehittänyt hyvin nopean vartantahdin. Kerranki oli jo puitu kappaleen päivää, niin isäntä tahtoi Ruuti-Hannan puintiparikseen, tahtihan meni heti sekaisin, näin mahtoi isäntä arvellakin, koskapa vaihtoa esitti. Yritykset ei nopeaan tahtiin onnistuneetkaan, mutta leikkisä Mikko-isäntä lempeästi Ruuti-Hannalle puheli: – Kyllä sinä niitä jokia ja järviä tiijjät, mutta et sinä vielä oikein ossaa puijja.
Kertoi Matilda Mattila.
Kirj. Toivo Junttila 1969.
Multien lykiminen, vanha työtapa, on sekin jäänyt kokonaan käytöstä pois. Ruiskesantojen kylvön jälkeen pyörtänöille vierineen savikokkareet lykittiin lapiolla pellolle. Niin vastuksellista ja vaikeaa työtä ei voine kukaan unohtaa joka joutui sitä tekemään. Nämät kokkareet ruohon seassa nuoren lapiopojan ja tyttärien tehtäviin kuului – poistaa ne takaisin peltoon.
Vaikea uskoa, että tehtävä niin kovin tärkeä olikaan. Mutta sehän tehtiin ensi kerran kun kesannot oli ennen juhannusta kynnetty. Työtä helpotti jos ojat olivat sinä kesänä luotuja ja niitten pohjia helpompi kulkea kuin väkevästi kasvaneessa ojanpohjaheinikossa. Kesäaurinko armottomasti porottaa, janottaa ja pöly liimautuu kurkkuun – siinäpä lykijän arkipäivä.
Kirj. Toivo Junttila
Savireen jalasten väli oli normaalia väliä soukempi, minkä vuoksi kuorman kangella kaataminen oli helpompi. Kolmikaplaisessa reessä kanki asetettiin kaataessa keskellä olevaa kaplasten tukipuun alle ristiin niin, että kaatokanki tukeutuu kaplaisiin.
Savirenkku, rakenteeltaan keveästi tehty, saattoi poikasillekin olla helpohko siirrettävä. Renkkanan ajettiin palliksi, sekä oikealta että vasemmalta puolelta, joten siirto kahden kuorman välein. Pitkiä matkoja ajettaissa saatettiin lisälaitteilla liittää kololta lähdettäissä lisäkuorma (reki) vieden kahta kuormaa.
Talojen naisväkikin osallistui keväiseen savenhajoitukseen. Mutta hankkeena toisissa taloissa ei ollut kovinkaan tuottoisa: vuosina 1938-39 taksa oli 50 penniä kuormalta, kun muutamia vuosia aikaisemmin oli 30 penniä kuormalta. Mutta kesäisen retonkikankaan tyttäret tienasi vaatevärkikseen. – Eihän se akka silikissä kävele, sanoi Aution Hermanni savenhajoituspalkoista.
Kirj. Toivo Junttila
Kertoi emäntä Ida Niskala 28.2.1986 Nivalan Niskakankaalla, syntyjään Latvala: – Olen ollut mukana Kaisa Rautaojan pestessä ruumista. Kyllä sitten muutamia kertoja jouduin niitä tekemään yksinkin. En osannut sellaisesta palvelusta kieltäytyäkään. Tavallisessa kivikupissa vesi haaleana, jolla se luutu kosteana ruumis pyyhittiin. Eihän siinä vettä holvaten käytetty. Tuo kivikuppi sitten ulkona särettiin ja sirut sinne.
Arkkuun pantiin pohjalle kaikki höylänlastut. Liiat laudan kappaleet poltettiin, niistähän ei enää otettu muuhun tarpeeseen. Tässä Niskakankaalla oli arkuntekijänä Matti Latvala, isäni, mutta kyllä Kalevi Ekdahl kuitenkin teki arkkuja erittäin paljon. Hän nikkaroi niitä ja varastoi myyntiä varten. Arkut olivat enimmäkseen mustaksi maalattuja ja kuppaali siihen sivelty, tuo väritön lakka-aine. Samoin kun lastutkin, pantiin liiat liinanpalaset arkkuun, jonnekin sinne sisälle, etteivät suinkaan näkyneet.
Pitoruoka oli vakiintunut 1920-luvulla ja tuohon kokoperunat, pöystin paisti, lihavelli, alatoopi, nämä kädestä käteen pitkissä pöydissä. Riisipuurohan oli sijansa saanut, samoin viskunasoppa. Leipä viipaleina, sitten aina sahti ja maito.
Antti Manninen, s.1874 Välikylässä kertoi 1950: – Ei minun nuoruuden aikana 1870-luvun lopulla ja 1880-luvun alussa pitopaikoissa vielä kahvikuppeja pesty. Niistä samoista joivat pitotalon vieraat. Samoin ryyppyastiat, nekin samat.
Kyllä, paljonkin olen ollut mukana ja kuullut myöskin vanhojen kertovan heidän aikansa tavoista ruumiin pesusta ja arkkuun laittamisesta. Uskon, että tavoissa ei olekaan muutoksia tapahtunut, paitsi että ovat jäämässä kokonaan pois. Näin Matilda Mattila jatkaen:
Toiminta ja hetki ruumiin lähellä oli hyvin hiljaista. Melua ja kolinaa ei koko talossa saanut kuulua. Ei saanut kuulua keritsimien ääntä, siksipä liinavaatesuikaleet tehtiin repimällä, niin, kyllä se käy, mutta sekin hiljaa ja hitaasti.
Sitten koottiin aivan kaikki langanpätkät, pienet resunpalaset ja käärittiin myttyräksi. Ne pantiin arkkuun jonnekin sopivasti nurkkaan. Ei tokikaan näkyville. Näin puhui Erkkilän Maijakin minulle. Myös neulan painaminen lattian rakoon, neulan, joka käytössä oli liinoja laittaissa. Näihin perinnäissääntöihin ei muutoksia tehty. Eikä vainaja pääse sitten muistuttamaan. Näin Välikylän Haikarassa. Näin sanoi edellä mainittu Maijakin Järvikylässä tehdyn. (Maija Junttila s. Kauppila, syntynyt n.1890).
Kertoi Matilda Mattila, s.1887 Nivalan Haikarassa.
Talletti Toivo Junttila 1969.
Kyllä näin lapsuudessani surutalossa talven aikana sen että arkku tuotiin tupaan. Arkkuhan asetettiin poikkipäin rakennukseen nähden, niin kuin se ns. havumajakin. Yksinäisiä kuusia muutamia, sitä sanottiin havumajaksi, lapsuudessani ja vielä kauan senkin jälkeen. Surutalossa arkku oli suljettuna sen aikaa, kun saattoväkeä kahvitettiin. Kun lähdön aika läheni, avattiin arkusta kansi. Omaiset ja kyläläiset siinä viivähtivät. Lähiomaiset viipyivät sitten siinä lähtöhetkeen asti.
Kun kantta suljettiin kylän veisurit lauloi virren. Veisureita aina kaksi, joskus kolme. Saattoväki yhtyi esiveisaajien virteen. Porraspäässä veisasivat ne jotka jäivät saatosta eri syistä pois, kuten kokit ja kahavarit. Saatto saattoi jo olla pitkänä hevosten jonona matkalla lähtövirren loppuessa. Milteipä aina ne kylän veisurit lähöllä ollen veisasi siitä Wanhasta Wirsikirjasta Juur’ hartaasta maailmast tästä (virsi 391).
Kokit olivat talonväen avustamana koonneet ruokailuastiat. Eihän ennen pitokalustoja lapsuudessani ollutkaan. Kyllä ne mökit ja torpatkin muistojuhlan järjestivät kotinsa vainajalle. Mutta se perinne, mikä vielä nytkin tulee osittain esille, että surutaloon vietiin, ja huomattavissa määrin, ruokatarpeita. Näin oli. Eräskin osallistuva mies muisteli: – Sehän K-n voihulikkaki karsui vain ja hyvin paljon. Kun näin kerrotaan pienen mökin surujuhlasta, on sekin koettu erittäin myönteisesti.
Kertoi Lydia Yli-Junttila, s.1907.
Kirjoitti Toivo Junttila 22.2.1986.
Syntymäkylältäni Haikarasta lähti ruumissaatto kohti Kirkonkylää. Olimme Saarimaan kohdalla menossa ja oli kesäpäivä. Mitenkähän lienen päässyt mukaan? Mutta unohtumaton muisto jäi, kun Saarimaan hevoset villiinty ja laukkasi maantievierushaassa eestakasi aivan vauhkona. Mikä oli syy noilla hevosilla? Nehän ne, ns. luokkiliinat, niitä oli hevosten siloihin solmeiltu ja voi miten ne tuulessa lepattivat. Siitä ne hevoset pillastu. Meille tyttösille tällainen näky oli hirveän mukavaa, mutta vakava saattoväki näytti näkyä kauhistelevan.
Noihin aikoihin kuulin kerrottavan juttuja pikku-ukoista ja kirkonväestä. Pelkoahan semmoiset puheet synnyttivät. Parastaan kun kertojat yrittivät. Meissä tuon ajan lapsissa oli ne pelkotilat niin pinnalla, joka ilmeni myös siinä kun vain joku ei tahtonut viimeisenä tulla esille vaikka jo piimälle huudettiin, mutta silloinpa huudettiin: – Okko ottanu luokkiliinaa. Niin kyllä sisukkainkin tyttö esille tuli.
Matilda Mattila, s.1888 Nivalassa.
Kirjoittanut T. Junttila 1969.
Kun Haikarassa saatto lähti viemään ruumista, niin niistä arkkuliinoista tavan mukaisesti oli reväisty suikale ruumista kuljettavan hevosen luokkaan. Miehenpuolisen vainajan oikealle puolelle ja naispuolisen vasemmalle puolelle luokkaa takaa katsoen.
Kerran yksi tyttönen, kun jo saatto oli juuri lähdössä, juoksi syriästä ja repäisi liinasta suikaleen, luultavasti ajatellen lettirihmoiksi itselleen. Tämänpä huomasi yksi vanha muori ja sanoi: – Voi sinua tyttöparkaa minkä teit, sinustahan tullee sokia. Sitten sanoivat vielä, että voi saada rupia käsiinsä ja mahaansa ja voi tulla vaikka ruumiinmato. Olinhan tuolloin vielä aivan hurvaton minäkin ja tietysti seurasin, miten tyttöriepun oikein käykään, mutta eipä sille sattunut mitään. Puheet tyttösen tekosestakin loppui aikanaan.
Jos haudalla oli omaisten risti, jos ei, olipa kuitenkin jokin pensas, siihen jätettiin sitomalla kiinni tuo liinanpätkä.
Matilda Mattilan kertomaa, s.1887 Nivalan Välikylässä.
Kirjoittanut Toivo Junttila 1969.
Tyttösenä ollessa oli Nivalassa vielä tapana, että talviseen aikaan hautauspäivänä ruumis lähdettiin viemään tuvasta, jossa se oli ollut hetken aikaa kansi avoinna.
Arkut tehtiin kotona. Kaksi, joskus kolmekin nikkaria tekivät arkun. Lautaa ei saanut jäädä ajelemaan, jos jäikin, kyllä ne aivan heti poltettiin. Näin myöskin vainajan sänkyoletkin. Kansi arkussa sai aivan erityisen huolellisen käsittelyn. Hyvästä, suorasyisestä puusta saivatkin aikansa tekomiehet siliästi kiiltävän kannen. Arkku maalattiin mustaksi, sai vielä kuppaalin päälle (lakka).
Tarkkana kuunneltiin kannen naulausta, kun se viimeisen kerran kiinni naulattiin. Lyöntejä sai olla vain kolme, nekin pienin napauslyönnein. Reikähän oli nauloille tehty jo valmiiksi pienellä nävertimellä, mutta kyllä noihin neljään nurkkaan lyötävien iskujen äänet luettiin varmaankin monen kymmenen laskijan ajatuksin. Jos töskäämällä naulattiin ja iskuja liikaakin sattui tulemaan, tiesi naulaajalle jotain huonoa.
Kertoi Matilda Mattila, s.1887 Nivalan Haikarassa, Välikylässä.
Kirjoitti Toivo Junttila 1969.
Matti Junttila (s. 1909) kertoi ryskysaunan hämärissä näin: – Menin pimiänä iltayön hetkenä riiheemme, menin kun tulipesä huolena, olihan rukiin kuivatus menossa. Oli pilvessä ja pimeää. Tuuli ulisi ja tohisi nurkissa ja melkein paljaissa puissa. Aloin olla jo riihen eessä, kun valkea olento kurkisti elosuojan ja riihen hulaan takaa. Minä pysähdyin ja säikähdin kovasti. Jähmetyin paikalleni. Taas tuo valkea olento kurkistaa ja vetäytyy jälleen. Teen tiliä itseni kanssa. Muistelen sanontaa, että: – Kuollu ei kurkista. Mutta vielä vilahtaa vaalea olento. Menin siihen. Miten selittäisin jos pakenen. Niin siinä kävi. Siihen elosuojan sideparrun päälle oli jätetty vaalea hurstisäkki roikkumaan, otin sen alas. Takalaudoituksesta muutamia lautoja pois ja läpiveto tuota hurstisäkkiä tuuletteli. Minäkin rauhoituin, sanoi kertoja.
Huuvin tervahauta Padingissa Nevalan mehtässä Kalliokankaan ja vanhan Rajalan torpanpaikan välimaissa on tunnettu ikivanhana tervahaudan paikkana. Tarinan mukaan tuolla tervanpolttopaikalla on kuollut mies nukuttuaan lähellä täytettyjä tervatynnöreitä ja ylempää pyörähti suuri astia surmaten alle jääneen nukkujan. Tämä mies, ”Huuvinhauvan Pekka” liikkuu haudan seudulla vieläkin. Näin on kertonut Rantalan Jussi: – Kerran marjamatkalla tuli tuolta Huuvinhauvvalta se pikku-Pekka. Se oli hirviä säikäys. Juoksin pakkoon minkä suinki pääsin, mutta se pikku-Pekka vain juoksi jälessä. Vastako Kalliokankaan talo alako näkyä, ja ko takasi kahton, oli pikku-Pekka jääny.
Tämän kertoi Taneli Koskenkorva, s. 1903 Padingissa.
On se tullut kerran korttimiehille äkkilähtö täällä Hakulassakin. Oli pelattu monia öitä, pelattiin lauantai, pyhä ja ne väliyötkin – aina vain pelattu. Miesten mielet väsyi. Oli tullut ärhennellyksi toisilleen, oli noijuttu melko kovin sanoin. Mutta kävipä vain yhden kerran peloksi ja tuli äkkilähtö kaikille pojille. Pienen saunan akkunaräppänästä työntyi yhtäkkiä karvainen käsi. Kiiru oli tullut lähtö.
Se toinen korttijuttu jo ennen vanhaan naurattikin. Juttu siitä Tomulan Mannasta, jolla oli kaksi korttipakkaa lakkarissaan. Mutta sitten sattui aivan äkkiä yhen kerran olemaan siinä Mehtälän – Hakulantien varressa hyvin pitkän kuusen pituinen mies, se tuli ja laaposteli hiljalleen Mannaa vastaan. No, siinähän tuli hätä kätteen, että mitäs tämä nyt oikein onkaan ku niin mahottoman pitkä mies on liikkeellä. Niin suuri oli Mannalla ollut hätä ja tunnonvaivat ryöpsähti pinnalle ku kahta korttipakkaa lakkareissaan kuljettaa, että roppasi toisen pakan heti pitkin tienvartta menemään. Mutta kaikkein suurin ihme olikin siinä, että tuo tarkka mies tiesi sen kummassa lakkarissa on se huonompi korttipakka ja heitti sen. Tämähän herätti kuulijoissa lämmintä myötätuntoa, kun oli varovainen tunnustus tullut, että: – Onneksi leesi se huonompi pakka.
Kertoi Emil Hakula, s. 1889.
Elettiin vuotta 1954. Oli loppiaisen seutu. Tuli hälyytys, että yhdessä mökissä on valot palaneet läpi päivien jo parikin päivää. Siihen pyydettiin mukaan. Sovimme, kun sisällä ei näkynyt mitään, että soitetaan poliisi, kun murtautua täytyy sisälle. Tuli poliisit Kokkoniemi ja Kunnari. Tuohon mökin eteiseen oli sen omistaja päättänyt päivänsä. Ruumiin haki pyydetty autoilija.
Mutta tuona yönä sairastui meillä kotonamme lehmä ja hyvin selvästi poikimahalvaukseen. Oli jo lähes tajuton. Tiesimme sen, että Ylivieskasta ei joutuisi yösydännä apu, siellähän vain oli tuo piirilääkäri Jussila. Päätin hakea oman kylän taitomiehen. Esitin siellä asiani, kun viimein ovi avattiin. Sanoin, että saattelen myös takaisin. – No tietenkin, sanoi tuo aina avulias parantaja. Sanoi näin, olihan tuo illallinen tapahtuma jo sinnekin surullisesta kuolemasta tullut. Puhelin rauhoittavasti mökin ohi kulkiessamme, mitenkä meillä on jo kiehuvat vedet välineille. Nännineula ja pallopumppu siinä puhdistettiin.
Lehmä sai avun ja saattelin miehen. Mutta palatessa havaitsin miehen seisovan tuon mökin edessä, oven kohdalla. Mutta eihän näin voine olla. Kysyin onko siinä ketään. Ei vastausta. Menin vierelle. Siihen oli hankeen jätetty pystyyn laudat, jotka porstuan ovipielestä jouduttiin ottamaan, että sisähaan saattoi avata.
Kertoi Toivo Junttila.
Eräässä talossa kuoli naishenkilö kesäkuussa 1957. Hautaamisen jälkeiset tapahtumat olivat näin:
– Öisin jälkeen puolenyön kuului kolinoita, joista päivän tullen otettiin selvää. Tarkistettiin yläkerta, useammankin kerran, eikä poikkeavaa havaittu. Ilmeni jälleen häiritseviä kolahduksia – taaskin yöllä. Nyt tuli tutkimuksen kohteeksi kamari komeroineen, kamari, joka selvästi nuo häiriöt ilmaisi. Erittäin tarkka tutkimus ei tuonut esineitä eikä vaatteita jotka olisi vainajalle, äsken haudatulle kuuluneet. Jälleen yö ja hyvin voimakas häiriö ja kaksitoistavuotias koulua käyvä poikakin heräsi, takoen nyrkillä tyynyään sanoen: – Miksi tässä talossa ei saa nukkua? Asettui ja nukkui aivan heti. Edellä mainitut eivät milloinkaan tuolle nuorelle pojalle häiriöistä kertoneet.
Vielä kerran otettiin kamari perusteellisen tarkastuksen alle, takka, sen taus ja päällys. Takan takaa löytyi noin metrin korkuiselta naisen kenkä. Siihen ei yltäneet ainakaan mahdolliset hiiret tai rotat – ei, tähän ei edes mahdollisuutta. Mutta mitä tapahtui? Löydetty kenkä poltettiin, sillä hetkellä syntyi rauha levottomiin öihin. Minkälainen oli naisen (kuolleen) persoona? Vaatimaton, mutta erittäin lujatahtoinen, auttavainen, hiljaisesti elävä ihminen. Näin puheltiin ilman pelkoa, asiallisesti.
Tulimme iltayöstä talvista tietä Ylivieskasta. Ojelmuksen päässä kun Hyttisillalta laskimme huuteli rannin isäntä minulle, olin vielä poikakossin kirjoissa, hän huuteli: – Kuuleppa poika, aja tuosta syriästä ny sinä eelle. Minua huvittikin tuo isännän huutelu, sillä selvästi havaitsin hänen äänessään semmoisen tietyn vakuuttavan soinnun. Ajoin edelle. Vasta kaukana Nivalan puolella käveli isäntä rekeeni puhellen: – Kuuleppa poika ku siel oli sitte palijo pikkuväkiä siellä sillan seutuvilla. Kuule, emminä siitä ois yksin päässy, en ois yksin päässy, toisti näin hyvin vakuuttavin äänin. Nyt minullekin selvisi minkä takia isäntä siellä takanani ajellen veisaili virsiä. Vissi tarkoitushan siihen olikin. Eihän pikkuväki kestä kuunnella virsiä. Näinpä tuo miellyttävä ranninikin sai rauhan – virsillään.
Kertoi Emil Hakula, s. 1889 Nivalassa.
4 dl vettä
1 rkl voita
½ tl suolaa
8 dl ohrajauhoja
Kiehauta vesi, voi ja suola. Ripottele ohrajauhot veden pinnalle ja tee jauhokannen keskelle reikä puuhaarukalla. Keitä seosta hiljaisella lämmöllä 30-40 min., kunnes ohrajauhot kypsyvät ja vesi haihtuu. Hierrä seos haarukkavatkaimella murumaiseksi. Mutti syödään perinteisesti lämpimänä voisilmän ja maidon kera.
Nivalalaisia sanontoja mutista;
Mutti mukava ruoka, puuro ruuvan puutteessa, talakkuna talon hävittää.
Mutti, mutti mukava ruoka, mutta Ojakankaassa syöttiin puurua.
Kirnupiimävelli eli Huituvelli
½ l vettä
½ dl riisiä
½ dl rusinoita
2½ dl kirnupiimää
1 rkl vehnäjauhoja
½ dl siirappia
½ tl suolaa
200 g leipäjuustoa
Laita riisit ja rusinat kiehuvaan veteen ja keitä kypsiksi. Sekoita vehnäjauhot piimään ja lisää riisien ja rusinain joukkoon. Anna vehnäjauhojen kypsyä noin 5 min. Sekoita velliä koko ajan. Lisää siirappi, suola ja leipäjuustokuutiot ja anna niiden kuumentua.
Nivalalainen sanonta:
Söi vähitellen ku Saimi mummu huituvellin.
6 l täysmaitoa
1 rkl juustonjuoksutinta
(½ tl suolaa)
Lämmitä 5 l maitoa kattilassa kädenlämpöiseksi. Nosta kattila liedeltä ja lisää juustojuoksutin hyvin sekoittaen. Anna maidon seistä lämpimässä, kunnes juustomassa on erottunut herasta eli maito on juoksettunut, (noin ½ tuntia). Tee juustomassaan veitsellä pari viiltoa ja nosta kattila liedelle. Kuumenna keitto koko ajan varovasti sekoittaen ja anna kiehua. Keitä juustoa välillä sekoittaen 6-8 tuntia, kunnes juusto ja hera muuttuvat punertaviksi. Lisää loppu maito keittämisen puolessa välissä.
Nivalalainen sanonta:
Seon sairas, joka ei saata punastaherraa syyvä.
Pohjalainen ohrarieska
vettä tai kurria
suolaa
ohrajauhoja
Kylmään nesteeseen tehtiin kova taikina, josta leivottiin parin sentin paksuisia rieskoja. Rieskojen pinta hierottiin tasaiseksi jauhoilla niin, että leipä oli laidoilta vahvempi. Leivät pisteltiin ohutpiikkisellä pistimellä. Leivät paistettiin kuumassa uunissa.
Pohjalainen leipäjuusto
8 l maitoa
2 tl juustonjuoksutinta tai 1 rkl makovettä
1 rkl suolaa
Lypsylämpimään maitoon lisättiin juoksutin. Annettiin juoksettua lämpimässä paikassa esim. hellan reunalla. Kun maito oli juoksettunut, rikottiin juustomassa niin, että hera erottui massasta. Hera kaadettiin pois ja massaa paineltiin astian pohjalle, jotta heraa saataisiin pois. Juustomassa nosteltiin juustolaudalle ja annettiin valua. Ripoteltiin pinnalle suolaa ja paistettiin raasun (avotulen) loisteessa molemmin puolin niin, että pinnalle muodostui ruskeita täpliä.
2 keitettyä punajuurta
2 keitettyä porkkanaa
3 keitettyä perunaa
½ sipulia
3 suolasilakkaa
½ l lanttukuutioita
½ tl suolaa
2 tl siirappia tai fariinisokeria
paistamiseen rasvaa
Ruskista lanttukuutiot rasvassa. Lisää mausteet ja anna hautua kannen alla kypsiksi 15-25 minuuttia.
herneitä
vettä ja suolaa (sokeria)
vehnäjauhoja
maitoa tai kermaa
voita
Herneet keitettiin vähässä vedessä kypsiksi ja suurustettiin kermaan tai maitoon sekoitetuilla vehnäjauhoilla. Maustettiin suolalla ja joskus sokerilla. Tarjottiin pidoissa perunoiden ja lihan lisäkkeenä.
Lihasoppa 200:lle
18 kg luullista naudanlihaa
2 kg sianlapaa
1 kg porkkanakuutioita
1,5 kg makaroneja
1,5 kg herneitä
maustepippureita
suolaa
(tarvittaessa vehnäjauhosuurus)
Keitä lihat pippurilla maustetussa vedessä kypsiksi ja kuutioi ne. Lisää yön yli liotetut herneet, makaronit ja porkkanakuutiot lihaliemeen. Lisää lihakuutiot joukkoon, kun muut aineet ovat kypsiä. Mausta suolalla ja suurusta tarvittaessa vehnäjauholla.
aamunen; aamiainen
alatoopi; lihahyytelö
alusruoka; alkuruoka
eeskäyvä; pitojen tarjoilija, passari, kenkkäri, pitokokki
ehtoollinen; illallinen, iltaruoka
eine; päivän ensimmäinen ateria, aamiainen, aamupala
förleeka(ri); soppakauha
huitu; kirnupiimä
höystö; mauste, suuruste: hienoksi hakattua, keitettyä, suolattua eläimen talia, eläimen sisälmyksistä valmistettu liharuoka
iltanen; ilta-ateria, päivällinen
iltapuolinen; päivä- ja ilta-aterian välillä syötävä ateria
jankki; kuivista leivänpalasista veteen keitetty puuro, johon voitiin lisätä voita, liha tai perunaa
kahavari, kahvari; pitojen yleismies, miespuolinen häämenojen ohjaaja, miestarjoilija, kahvinkeittäjä pidoissa
kampsu; verileipä, palttu
kenkkäri; tarjoilija, edeskäypä, hääpitojen järjestyksenvalvoja, juomanlaskija
klimppi, limppi; vehnäjauhoista, rasvasta ja rusinoista tehty jauhokokkare
kormu; kova syömään
kropsu; veriohukainen, veripalttu: ohut pannukakku, uunissa paistettu, imelletty perunalaatikko
pikkueine; varhaisaamiainen
puolinen; lounas tai päivällinen
päällysruoka; jälkiruoka
pöysti; kinkku; paisti, jossa lihat ensin keitetään ja sitten vielä paistetaan; liharuoka
roppa, roppavoi; lämpimästä kermasta nopeasti kirnuttu pehmeä, valkea voi, jota ei juuri huuhdottu eikä vaivattu, vaan se jätettiin huituiseksi ja suolattiin karkealla suolalla
rupeama; kahden aterian välinen työaika
rössy, rössö; kampsu, kropsu, veripalttu
särvin; leivän tai perunan höysteenä syöty ruoka
klo 5 PALJAS KAHVI
klo 8 EINE: leipää, roppavoita, suolasilakkaa, potut ja läskisoosi tai puuro tai jankki tai maitoperunat
klo 11 PÄIVÄKAHVI
klo 1-2 jpp PUOLINEN: leipää, roppaa, kurria, lihapotut tai lihavelli tai kalapotut tai rössyvelli
klo 5 jpp ILTAKAHVI
klo 8 jpp ILTANEN: leipää, roppaa, kurria, suolasilakoita, leikattua lihaa, mahasylttyä tai verimakkaraa vuodenajasta riippuen
klo 6-7 AAMUKAHVI
klo 7-8 EINE; viili, suolaa, leipää tai kamspu- tai leipäpaistia
klo 10 AAMUPÄIVÄ- ELI KYMMENKAHVI
klo 12 PUOLINEN; maito- tai lihaperunoita tai lihavelliä, puuroa tai muttia
klo 15-16 ILTAPÄIVÄKAHVIT
klo 17-18 ILTAPUOLINEN; piimää, leipää ja silakkaa
klo 20-21 ILTANEN; maitovelli tai -keitto, voileipää ja sen pääällä lihaa tai suolasilakkaa
Pitojen ruokalistoja Nivalasta:
I
lihavelli tai lihaperunat
pöystipaisti, perunat ja hernemuhennos
paistettu ohraryynipuuro tai punanen hera
II
hapanleipää, nosteleipää, rieskaa
voi, maito, sahti
alatoopi, etikkapunajuuret
maksalaatikko
lihasoppa
pöystipaisti
hernetuuvinki
perunat
lanttulaatikko
punanen hera tai
marjasoppa ja uunissa paistettu ohra- tai riisipuuro
Kyösti Kallio syntyi Ylivieskassa vuonna 1873. Hän kävi Raahen ala-alkeiskoulun ja siirtyi sieltä Oulun lyseon IV luokalle. Hän kuitenkin keskeytti koulunkäynnin parin lukuvuoden jälkeen. Kallio muutti Nivalaan isännöimään Heikkilän ja Mehtälän tiloja, jotka hänen kasvatustätinsä Anttuuna Kangas oli ostanut. Kallio tutustui nuorisoseura-aatteeseen ja perusti Nivalaan nuorisoseuran 1895. Nuorisoseurassa hän tutustui myös tulevaan puolisoonsa Kaisa Nivalaan. Kallio ehti toimia monissa kunnan tehtävissä ennen kuin hänet valittiin talonpoikaissäädyn edustajana valtiopäiville 1904. Kallio kuului Maalaisliiton perustaviin hahmoihin, ja hänet valittiin puolueen ensimmäiseksi puheenjohtajaksi. Kallion maatalousministerikaudella 1919-1922 käynnistettiin ja toteutettiin Lex Kalliona tunnettu asutuslaki. Kallio toimi pääministerinä neljään otteeseen ja eduskunnan puhemiehenä kaikkiaan 13:lla valtiopäivillä.
Pitkä poliittinen ura huipentui, kun Kallio valittiin 1937 tasavallan neljänneksi presidentiksi. Kotimaassa hänet tunnettiin kansanomaisena talonpoikaispresidenttinä. Kallio katsoi tärkeimmäksi sisäpoliittiseksi tehtäväkseen ennen muuta yhteiskunnallisen eheyttämisen. Kallion ulkopoliittinen linja oli maltillinen; hän ajoi pohjoismaista yhteistyötä ja suhteiden parantamista Neuvostoliittoon. Talvisodan aikana presidentti oli kansan rohkaisija ja moraalinen selkäranka, mutta joutui pysymään heikon terveytensä vuoksi paljolti syrjässä poliittisesta päätöksenteosta. ”Kuivukoon käteni”, Kallio totesi katkerasti allekirjoittaessaan valtakirjaa Moskovan rauhanneuvottelijoille, ja puolen vuoden päästä käsi halvaantuikin. Hän pyysi eroa presidentintehtävistä 27.11.1940 ja valmistautui palaamaan Nivalaan. Kallio tarkasti viimeistä kertaa kunniakomppanjaa Helsingin rautatieasemalla, kun sai äkkiä sairaskohtauksen ja menehtyi Porilaisten marssin soidessa eversti Paasosen ja eversti Airon käsivarsille.
Israel Karvosenoja syntyi vuonna 1828 Nivalan Karvoskylällä. Hänen oli tarkoitus jatkaa uudistilallisena isänsä ammattia, mutta löi nuorena kirveellä polveensa. Ruumiillinen työ oli hankalaa vamman vuoksi, joten Karvosenoja ryhtyi hankkimaan elantoaan kynämiehenä toimien aluksi Pidisjärven seurakunnan kirjurina ja myöhemmin kunnankirjurina. Hän harjoitti myös maanviljelyä ja piti kestikievaria Hyppylä-nimisessä talossa. Loukkaantunut jalka teki Karvosenojan kävelystä hyppelehtivää ja koska hän omisti myös Hyppylän talon, hänet tunnettiin Nivalassa nimellä Hyppy-Isko. Karvosenoja valittiin valtiopäiville vuosina 1877-1878 talonpoikaissäädyn edustajana. Valtiopäivillä hän esiintyi usein ja aktiivisesti. Karvosenoja pyrki valtiopäivillä köyhien aseman parantamiseen. Paras keino tähän hänen mielestään oli suomenkielisten koulujen perustaminen. Hän oli fennomaani ja omaksui ajatuksen, että kansallisesti valveutuneina suomalaiset olisivat voimakkaita. Puheenvuoroissaan Karvosenoja nosti myös esille ajatuksia ja visioita, joiden toteuttamisen aika tuli vasta myöhemmin. Näin hän teki puhuessaan silloisen neliluokkaiseen säätyjärjestelmään perustuvan valtiojärjestyksen uudistamisen tarpeellisuudesta. Karvosenoja kuoli Nivalan kirkolla Hovin torpassa vuonna 1904.
Iisalmen pitäjän Ruotaanlahden Haapajärven kylässä syntynyt Paavo Niskanen (1836-1916) muutti vanhempiensa mukana vuonna 1843 Nivalan Välikylään Niskakosken taloon. Paavo jäi yhdessä Antti-veljensä kanssa viljelemään Niskakoskea. Paavo Niskanen oli aktiivinen yhteiskunnallisten asioiden hoitaja. Hän toimi manttaalikunnan valtuutettuna neuvottelijana ja viljan hakijana kruunun makasiinista. Niskanen oli kunnallislautakunnan jäsenenä Nivalan kunnan perustamisesta 1867 alkaen. Hän oli allekirjoittajana itsenäisen pitäjän perustamisasiakirjassa. Kunnallislautakunnan puheenjohtajana hän oli 1873–85. Niskanen valittiin vuoden 1872 valtiopäiville talonpoikaissäädyn edustajana. Sortovuosina helmikuun manifestin jälkeen 1899 Paavo Niskanen valittiin talonpoikaissäädyn edustajana suureen lähetystöön keisarin luona käyntiä varten. Niskanen valittiin lautamieheksi 1871. Hän sai herastuomarin arvon 1878 ja toimi lautamiehenä vuoteen 1887.
Matti Oja (1865-1936) viljeli kotitilaansa Nivalan Välikylällä. Hän ei ollut käynyt kansakoulua, mutta oli oppinut lukemaan ja kirjoittamaan kiertokoulussa. Hän kuului kunnanvaltuustoon 1910- ja 1920-luvuilla. Lisäksi hän osallistui maamiesseuran ja kansakoulun johtokunnan toimintaan. Kun heränneet alkoivat etsiä itselleen sopivaa edustajaehdokasta, Oja huomattiin tehtävään sopivaksi. Oja valittiin eduskuntaan 1919 maalaisliiton listoilta. Vakavamieliseksi ja harkitsevaiseksi mainittu Oja käytti eduskunnassakin koko ajan körttipukua. Vuoteen 1921 kestäneen kansanedustajakautensa aikana Oja ei tehnyt aloitteita, eikä juuri käyttänyt puheenvuorojakaan. Oja oli jokaisilla valtiopäivillä lakivaliokunnan jäsen, ja vuonna 1921 hänet valittiin jäseneksi myös suureen valiokuntaan. Eduskunnassa Oja oli kiinteässä yhteistoiminnassa puoluetoverinsa Kyösti Kallion kanssa.
Tervolassa vuonna 1877 syntynyt Karl Konstantin eli Konsta Vuokila kuului vuoden 1918 sisällissodan aikana Nivalan keskeisiin työväenliikkeen hahmoihin. Vuokila eli vuodet 1918-1927 Nivalassa maatyömiehenä ja pienviljelijänä. Hänet valittiin vuoden 1924 vaaleissa eduskuntaan Työväen ja pienviljelijöiden vaaliliiton listoilta. Vuokila julistettiin kuitenkin oikeudettomaksi edustajantoimeen, koska hänet oli tuomittu valtiopetoksen valmistelusta kolmeksi vuodeksi kuritushuoneeseen ja menettämään kansalaisluottamuksensa viideksi vuodeksi. Kärsittyään tuomionsa Vuokila toimi maatyömiehenä ja pienviljelijänä Haapajärvellä, missä hän kuoli 1941.
Lauri Mustakallio syntyi 1883 Revonlahdella. Pappisvihkimyksensä jälkeen Mustakallio ehti hoitaa virkaansa Pyhäjärvellä ja Ylivieskassa ennen kuin hänet valittiin Nivalan seurakunnan pitäjänapulaiseksi 1913. Hän oli pidetty ja vaatimaton herännäispappi, joka ei kaihtanut osallistua maanviljelystöihin. Mustakallio toimi eduskunnassa kahteen otteeseen: 1922-1923 ja 1927-1930. Tällä välin Mustakallio oli valittu suurella äänten enemmistöllä Nivalan kirkkoherraksi. Hän toimi jäsenenä ja varajäsenenä monessa valiokunnassa sekä kahteen otteeseen presidentin valitsijamiehenä. Hän ei kuitenkaan esiintynyt kovin paljon eduskunnassa. Mustakallio ajoi Oulun diakonissakodin laajennusta läänin puutteellisten sairaanhoito-olojen kohtentamiseksi. Polttavaan kielikysymykseen hän otti kantaa kieltäytymällä valtiopäiväsaarnasta, koska se olisi täytynyt pitää myös ruotsiksi. Mustakallio kuului parin vuosikymmenen ajan myös Nivalan keskeisiin kunnallisvaikuttajiin. Nivalassa syntyi kuitenkin Mustakalliota vastaan oppositio, sillä hänen kerrottiin äänestäneen virkamiesten palkkojen korottamisen puolesta. Kannattajien hupeneminen näkyi seuraavissa vaaleissa, sillä Mustakalliota ei valittu enää kolmatta kertaa eduskuntaan. Hän suhtautui myötätuntoisesti pula-ajan koettelemiin seurakuntalaisiinsa ja pyrki tasoittamaan virkamiesten ja tavallisen kansan välistä ristiriitaa. Rovasti Mustakallio kuoli vuonna 1937.
Heikki Niskanen (1896-1962) oli valtiopäivämies Paavo Niskasen pojanpoika. Hän palveli vuoden 1918 sisällissodassa vapaaehtoisena Vilppulan ja Tampereen tienoilla. Ennen eduskuntaan pääsyä hän keskittyi hoitamaan isältään perimäänsä tilaa, joka oli Nivalan suurimpia. Niskanen kuului konikapinan huomattavimpiin johtajiin, ja suureksi osaksi hänen ansiostaan pulaliikkeestä muodostui oma puolue, Kansanpuolue. Niskanen valittiin eduskuntaan vuoden 1933 vaaleissa, mutta hän pääsi mukaan vasta seuraaville valtiopäiville, sillä hänet armahdettiin vasta jouluksi 1933. Niskanen kuului heränneisiin, ja hän esiintyi myös eduskunnassa körttipuku päällä. Niskanen oli voimakas tunnepuhuja, ja kerrottiin naisten itkeneen ja miesten köhineen häntä kuunnellessaan. Niskanen toimi eduskunnassa vuoteen 1945 saakka ja kuului jäsenenä ja varajäsenenä useaan valiokuntaan. Ennen sota-aikaa Niskanen teki varsin paljon eduskunta-aloitteita. Hänen aloitteestaan saatiin mm. pakkohuutokauppalaki, jonka mukaan oman suvun jäsenet voivat lunastaa tilan. Sodan aikana Niskanen liittyi Maalaisliittoon ja osallistui vapaaehtoisena talvi- ja jatkosotaan.
Yrjö Hautala (1903-1969) syntyi Kotkassa, mutta muutti 16-vuotiaana äitinsä kanssa isovanhempiensa kotitilalle Nivalan Maliskylään. Kansakouluvuosinaan Hautala liittyi opettajansa Maria Alhovaaran kannustuksesta nuorisoseuraan ja pääsi pian mukaan seuran johtotehtäviin. Lisäksi hän toimi raittiusseurassa ja suojeluskunnassa. Nuorisoseurassa Hautalasta kehittyi vähitellen hyvä puhuja, jonka puheiden aiheet koskettelivat tavallisesti terveitä elämäntapoja ja raittiutta. Hautala harrasti innokkaasti urheilua ja menestyi etenkin keihäänheitossa. Hautalan kiinnostus politiikkaan virisi konikapinan aikana. Hän ei osallistunut itse kapinaan, mutta ryhtyi sen jälkeen pitämään puheita pulakokouksissa. Hautala oli eduskunnassa vuosina 1933-1935, 1945-1957 ja 1962-1965. Pääosan eduskuntatyöstään hän teki maatalousvaliokunnassa. Hautala teki ahkerasti aloitteita, joista suurin osa koski maakunnallisia tarpeita ja rakentamiskohteita. Hautala kuului Nivalan kunnanvaltuustoon vuodesta 1957, ja hänellä oli runsaasti myös muita luottamustoimia. Hautalaa arvostettiin kotipitäjässään jämeränä miehenä, joka ajoi tarmokkaasti myös yksityisten ihmisten asioita näiden puoluekantaan katsomatta.
Haapajärvellä syntynyt Yrjö Saari (1908-1968) tuli tunnetuksi lestadiolaisten saarnamiehenä ja erittäin lahjakkaana puhujana, joka tempaisi kuulijat mukaansa ja vakuutti heidät sanomastaan. Saari kiersi saarnamatkoillaan Nivalaa ja Reisjärveä, ja hänestä tuli Nivalan Rauhanyhdistyksen vahtimestari 1947. Saari valittiin eduskuntaan 1948 Maalaisliiton listoilta. Hän toimi kansanedustajana yhden kauden eli vuoteen 1950. Jokaisilla valtiopäivillä hän oli työväenvaliokunnan jäsen. Suureen valiokuntaan hän kuului vuoden 1950 valtiopäivillä. Saari ei tehnyt eduskunnassa kovin paljon aloitteita, eikä käyttänyt puheenvuoroja. Hänen aloitteensa koskivat mm. määrärahan osoittamista vaikeuksiin joutuneille kunnille ja sähköistyksen edistämistä. Saari muutti Reisjärvelle 1949. Hän ryhtyi sittemmin toimittajaksi ja piti kukka- ja hautaustoimistoa.
Kerttu Saalasti (1907-1995) syntyi Kyösti ja Kaisa Kallion perheeseen kolmantena lapsena. Hän osallistui jo nuorena laajasti erilaiseen järjestötoimintaan ja oli aktiivisesti mukana mm. nuorisoseuratyössä. Koulutukseltaan hän oli agronomi. Puolisonsa Filip Saalastin kuoleman jälkeen 1947 hän vastasi yksin viiden lapsensa kanssa Keskitalon tilan hoidosta. Saalasti valittiin ainoana naisena Nivalan kunnanvaltuustoon 1937 ja Maalaisliiton naisten asettamana ehdokkaana eduskuntaan 1948. Hän toimi kansanedustajana yhtäjaksoisesti vuoteen 1962 saakka ja sen jälkeen vielä nelivuotiskauden 1966-1970. Hän kuului pitkään suureen valiokuntaan ja oli sivistysvaliokunnan jäsen melkein kaikilla valtiopäivillä. Toimiessaan opetusministerinä 1955-1957 Saalasti ajoi tarmokkaasti Oulun yliopiston perustamista. Tästä tuli Saalastin suurin henkilökohtainen saavutus hänen poliittisen uransa aikana. Saalasti valittiin moniin komiteoihin, toimi- ja neuvottelukuntiin. Lisäksi hän toimi lukuisissa muissa luottamustehtävissä ja maatalousjärjestöissä. Saalasti sai opetusneuvoksen arvonimen 1969, ja kolme vuotta myöhemmin Oulun yliopisto myönsi hänelle lääketieteen ja kirurgian kunniatohtorin arvon.
Martti Linna (1911-2008) syntyi Järvikylän Korpirannalla. Hän toimi nuorena suojeluskunnassa ja palveli rajavartiostossa. Hän hankki elantonsa ensin maanviljelijänä ja siirtyi myöhemmin töihin rautateille. Sotien jälkeen Linna pääsi kunnanvaltuustoon SKDL:n edustajana. Vuonna 1958 hän asettui kansanedustajaehdokkaaksi. Linna kulki ahkerasti vaalikiertueella junalla, linja-autolla ja jalan ja lupasi kuulijoilleen ”aina painaa köyhän nappia”. Linnan aktiivinen agitaatio sekä välitön ja kansanomainen tyyli tuottivat myönteisen tuloksen. Linna toimi eduskunnassa aina vuoteen 1969 saakka. Hän ajoi aloitteillaan paljon paikallisia asioita. Ne koskivat mm. Keski- ja Pohjois-Pohjanmaan peruskuivatusta, rautatien rakentamista Ylivieskasta Kalajoelle ja puunjalostustehtaan perustamista Kalajokilaaksoon. Lisäksi Linna pyrki edistämään raittiusasioita, sotiin osallistuneiden eläketurvaa ja työllisyyden parantamista kotiseudullaan. Linna oli vanhoillislestadiolainen ja sai vaaleissa huomattavan osan äänistään lestadiolaisilta ja herännäisiltä. Linnan epätavallinen puoluevalinta herätti kuitenkin närkästystä paikallisissa uskovaisissa, mikä johti siihen, että hän liittyi vuonna 1960 elämänsanalaisuuteen.
Kyösti Wilkuna (1879-1922) syntyi Nivalassa Vilkunan talossa. Hän aloitti oppikoulun Raahessa ja siirtyi sitten Ouluun. Wilkuna ehti toimia vuoden kansakoulunopettajana Kolarissa ennen kuin kirjoitti ylioppilaaksi Oulun suomalaisesta lyseosta 1903. Ylioppilaskesänään hän työskenteli Kaleva-lehden aputoimittajana ja kirjoitti novelleja Kaikuun ja Työmieheen. Wilkuna aloitti opinnot Helsingin yliopistossa, mutta kirjalliset työt veivät hänen aikansa, kun hänestä tuli Raataja-lehden toimittaja ja myöhemmin päätoimittaja. Hän avioitui Johanna Niskalan kanssa 1905. Wilkuna oli haaveillut jo oppikouluvuosinaan kirjailijan urasta. Hän aloitti varsinaisen kirjallisen tuotantonsa 1907 novellikokoelmalla Novellit. Hän kirjoitti aluksi maalaishenkisiä novelleja ja myöhemmin kansallismielisiä historiaromaaneja kuten Tapani Löfvingin seikkailut isonvihan aikana. Wilkunan runsaaseen tuotantoon kuuluu lisäksi runoja ja näytelmiä. Hän toimi myös kirja-arvostelijana eri lehdissä.
Poliittisesti Wilkuna oli valkoinen aktivisti, suojeluskuntaorganisaattori ja heimosoturi. Maailmansodan puhjettua Wilkuna ryhtyi jääkärivärväriksi kotiseudullaan. Hänet ilmiannettiin tästä toiminnasta keväällä 1916 ja vietiin vangiksi Pietarin Shpalernajan vankilaan. Venäjän maaliskuun 1917 vallankumouksen jälkeen Wilkuna pääsi palaamaan Suomeen. Wilkuna valittiin Nivalan suojeluskunnan päälliköksi, ja hän osallistui sisällissodassa Tampereen taisteluun. Myöhemmin hän otti osaa Aunuksen retkeen. Vuonna 1920 Wilkuna muutti perheineen Lapualta ostamaansa Marielundin taloon, jossa hän asui viimeiset vuotensa.
Iisalmessa vuonna 1796 syntynyt Gustaf Vilhelm Niskanen liittyi nuorena heränneisiin ja alkoi käydä seuramatkoilla Kiuruvedellä ja Pyhäjärvellä. Hän sai ajatuksen Kalajokilaaksoon muuttamisesta tutustuttuaan Pohjanmaan heränneisiin. Asuttuaan jonkin aikaa Ylivieskassa hän osti Nivalan Välikylästä Niskakosken talon ja muutti kuusilapsisen perheensä kanssa sinne. Kun Niilo Kustaa Malmberg siirtyi Lapualle ja Jonas Lagus Pyhäjärvelle, heränneiden johtajuus jäi Niskasen vastuulle. Niskanen liikkui ahkerasti seuramatkoilla Kalajokivarressa ja tallensi uskonnollisia mietteitään ja pohdintojaan paperille. Syntyivät Hengellisten asiain muistokirja sekä Heränneen ja langenneen ihmisen tilasta ja sen armoituksesta, joka painettiin vasta parikymmentä vuotta Niskasen kuoleman jälkeen. Niskasen opilliset erot johtivat kärjistyvään ristiriitaan Laguksen ja useiden muiden herännäispappien kanssa. Hajaannuksen seurauksena Kalajokilaakson herännäisyys jakaantui kahteen leiriin, niskaslaisiin ja toistupalaisiin. Vilhelm Niskanen kuoli vuonna 1860 kotinsa lähellä sijaitsevassa Eerolan talossa, jossa oli pidetty samana iltana seurat.
Lenni Alfred Laakso (Lakso) syntyi opettajaperheeseen vuonna 1898. Hän kävi pari vuotta Nivalan Järvikylän koulua ja siirtyi sitten Kokkolan yhteislyseoon. Täällä Laakson opettajana oli kirjailija Teuvo Pakkala, joka innosti Laaksoa pyrkimään kirjailijan uralle. Laakso kävi upseerikoulun ja osallistui sisällissotaan valkoisten joukossa. Sodan jälkeen hän jatkoi pitkään toimintaansa suojeluskunnassa. Laakso aloitti toimittajana Koti-lehdessä Helsingissä ja jatkoi uraansa Porissa, Vaasassa ja Seinäjoella. Hän teki myös opintomatkoja eri puolille Eurooppaa. Laakso aloitti kirjallisen uransa Unto Karrin nimellä yhdessä Tulenkantajiin kuuluneiden runoilijoiden kanssa 1926 ilmestyneessä Nuoret runoilijat 11 -kokoomateoksessa. Laakso ei kuitenkaan koskaan sopeutunut Tulenkantajiin, joiden enemmistön arvomaailma poikkesi suuresti hänen omastaan. Laakson ensimmäinen oma teos oli 1928 ilmestynyt sota-aiheinen runokokoelma Tulilinjaan. Laakso julkaisi seuraavan kymmenen vuoden aikana useita romaaneja ja runoteoksia, joista hän sai kaksi valtionpalkintoa 1933 ja 1938. Häntä kiitettiin erityisesti taitavaksi ja herkäksi luonnon kuvaajaksi. Laakson tuotanto oli isänmaallista ja kotiseutuaiheista; useat hänen teoksensa saivat aiheensa Nivalasta. Laakso joutui riitoihin monien paikkakuntalaisten kanssa, jotka tunnistivat itsensä tai sukulaisensa näistä kirjoista. Laakso osallistui komppanianpäällikkönä talvi- ja jatkosotaan. Hän julkaisi 1940-luvulla vielä muutaman romaanin, joista Isänmaan perijät sai hyvän menekin. Vuonna 1957 kuollut Laakso katkeroitui viimeisinä vuosinaan jäätyään vaille taiteilijaeläkettä ja kaipaamaansa tunnustusta.
Siiri Lundén (1896-1971) syntyi Nivalan kirkonkylän liepeillä Tällinginkankaalla. Työläisperheen hajottua lapset jäivät Nivalan kunnan huollettaviksi. Lapset myytiin huutolaisina, ja Siiri joutui Ypyän Pikkumäen torppaan huutolaistytöksi. Hänen tiensä johti kuitenkin Helsinkiin amiraali Karl Toppeliuksen perheeseen, jossa hän oppi ruotsin kielen. Valmistuttuaan kansakoulunopettajaksi 1914 Siiri Lundén sai viran Sauvosta ja Saustilan kartanosta Schaumanin lasten opettajana. Sisällissodan jälkeen hänestä tuli päätoiminen Kotikasvatusyhdistyksen matkapuhuja aina 1930-luvulle saakka. Aviopuoliso, ruotsalainen hissiteknikko Karl Åkerberg sai surmansa talvisodan alussa Helsingin ensimmäisessä pommituksessa. Jatkosodan aikana Siiri Åkerberg muutti Ruotsiin huolehtimaan Suomen sotapakolaislapsista Suomen avustuskomitean palveluksessa. Rauhan tultua hän ryhtyi kansakoulunopettajaksi Ruotsin Ådals-Lioniin. Päästyään eläkkeelle 1960-luvun alussa Siiri Åkerberg muutti takaisin Nivalaan. Eläkevuosina hän kirjoitti kaksi omaelämäkerrallista teosta, Huutolaistyttö ja Päivien paljous. Esikoisteosta on kiitetty merkittäväksi kuvaukseksi 1900-luvun alun suomen- ja ruotsinkielisten säätyläistavoista.
Arvi Pirttiperä (1902-1970) lähti 15-vuotiaana kansalaissotaan ja taisteli valkoisten puolella Tampereella, Kämärässä ja Viipurissa. Hän osallistui vapaaehtoisena myös Viron vapaussotaan. Vuonna 1923 hän muutti Kemin maalaiskuntaan. Pirttiperä kirjoitti nimellä Olavi Veenkivi vuonna 1938 ilmestyneen teoksen Köyhän lapsen isänmaa, jossa hän kuvailee nivalalaisen torpan pojan ankaraa elämää ja sisällissodan aikaisia tuntojaan. Pirttiperän runot Kasku ja Nero on julkaistu Nivala-lehdessä ja kertomus Lammasmaista tarinaa teoksessa Kotiseutumme Nivala. Nivalakirja IV:ssa on hänen kirjoittamansa runo Kotiseutu. Pirttiperä julkaisi vuonna 1969 omakustanteena runokirjan Runoja.
Seppo Urpela (1937-1993) jätti oppikoulunsa kesken, meni 17-vuotiaana armeijaan ja hankki sen jälkeen elantonsa toimittajana sekä erilaisilla hanttihommilla. Esikoisteos, novellikokoelma Kommunisti Karvarinta, ilmestyi 1967. Pääosa Urpelan tuotannosta on novelleja ja kuunnelmia, joiden lempeän satiirisen kuvauksen kohteena on suomalainen mies. Asuessaan Helsingissä Urpela puolusti teoksissaan maalta tullutta miestä ja kuvasi kaipuuta luontoon ja lakeuksien keskelle. Takaisin Nivalaan muutettuaan Urpela kertoo miehestä puhtaassa luonnossa, mutta samalla ahtaassa henkisessä ilmapiirissä, uskonnon, politiikan ja vanhoillisuuden puristuksessa. Urpelan teosten kieltä on kiitetty taiturilliseksi ja omaleimaiseksi. Hänen kuunnelmiaan on esitetty Yleisradiossa kymmeniä kertoja ja kuunnelmatekstejä on käännetty ainakin viidelle eri kielelle. Kuunnelma Matti Joenmutka matkalla Jäämeren tielle edusti Suomea Euroopan Yleisradioliiton, EBU:n, kuunnelmakatselmuksessa Ranskassa. TV 2 on esittänyt Urpelan novelleihin perustuvan Joo, kyllä minä kansani tunnen -pienoisnäytelmäsarjan. Myös romaanista Tuuli leppeä lounaasta on tehty tv-näytelmä ja kuunnelmat Lehmä ja tuulimylly sekä Tutustu niittykylään on ohjattu näytelmäversioiksi. Kotipaikkakunnallaan Urpela oli kiistelty ja arvosteltu hahmo; kauempana hänet nähtiin eri valossa mestarillisena satiirikkona, jonka komediallisen kuvauksen kohteena oli maalaisseudun elämänmeno, mutta myös sen ihmisten todelliset perusmotiivit.
Nivalan Karvoskylältä kotoisin oleva Kerttu Kastelli os. Urpela (s. 1923) teki elämäntyönsä kirjastonhoitajana Pattijoella. Hän on myös tuottelias kirjailija, jonka tuotantoon kuuluu niin pakinoita, runoja kuin lastenkirjojakin. Lisäksi hän on kirjoittanut Pattijoen kirjastotoimen historiikin ja lukuisia kotiseutua käsitteleviä artikkeleita paikallislehtiin. Kalajokialueen kotiseutuliitto kokosi 2006 Kastellin Nivala-lehdessä julkaisemista pakinoista teoksen Lasiverannolta jokilaaksoon. Kastellin tekstejä on julkaistu myös monissa antologioissa. Lisäksi hän on kirjoittanut näytelmiä, sanoittanut jouluvirren Ylitse Juudean laidunten ja vetänyt kirjoittajapiiriä Raahen työväenopistossa. Kastelli on palkittu vuonna 2003 Pro-Raahe mitalilla sekä vuonna 2006 Raahen kulttuurilautakunnan myöntämällä taidetunnustuspalkinnolla.
Niilo Kustaa Malmberg (1807-1858) valmistui ylioppilaaksi Vaasan triviaalikoulusta vuonna 1827. Samana vuonna hän kirjoittautui Turun akatemiaan ja ryhtyi opiskelemaan teologiaa. Malmberg sai kirkkoherran sjaisen viran Pietarista, missä hän tutustui evankeliseen liikehdintään ja koki herätyksen. Palattuaan Suomeen Malmberg jatkoi opintojaan Helsingin yliopistossa. Hänet vihittiin papiksi Turussa 11.6.1830 ja määrättiin Kalajoen kirkkoherran apulaiseksi. Myöhemmin hän siirtyi Nivalaan kappalainen Fredrik Alanin apulaiseksi. Nivalassa hän solmi yhteyden Savon heränneisiin ja tapasi Paavo Ruotsalaisen Häkkilän talossa pidetyissä seuroissa. Tästä tapaamisesta alkoi Savon ja Keski-Pohjanmaan heränäisyyden jatkuva yhteys. Malmberg toimi pappina Nivalassa 1.5.1838 saakka. Hän joutui monien juonittelujen tähden sivuutetuksi kappalaisen vaalissa, ja hänet määrättiin Lapuan kappalaisen apulaiseksi. Vuonna 1838 Malmberg oli monien muiden herännäispappien ja maallikoiden kanssa syytettynä Kalajoen käräjillä hartausseurojen pitämisestä ja tuomittiin pidätettäväksi virantoimittamisesta 1.1.–1.6.1842. Virkaeron jälkeen Malmberg määrättiin Uudenkaarlepyyn kappalaisen apulaiseksi ja myöhemmin Lapuan pitäjänapulaiseksi. Tässä virassa hän toimi kuolemaansa asti.
Taneli Rauhala (1813-1883) syntyi Karvoskylässä Sorvalan talossa. Perhe muutti sittemmin Rauhalan taloon, jonka nimi jäi Tanelin pysyväksi sukunimeksi. Avioiduttuaan Rauhala muutti vaimonsa kanssa Möykkylän taloon. Tästä hän sai kaikkialla käytetyn liikanimen ”Möykky-Taneli”. Tavattuaan Niilo Kustaa Malmbergin Rauhala koki herätyksen. Rauhala johti heränneitä ns. ukkojen aikana 1860-1870-luvuilla. Hän alkoi puhua seuroissa ja kävi puhujamatkoilla laajalla alueella. Elämänsä lopulla Rauhala asui Palosaaren talon Kepuli-nimisessä torppassa.
Laukilan talossa syntyneen Matti Marjoniemen (1841-1909) asuinpaikkoja Karvoskylässä olivat Karvonen, Marjoniemi ja viimeksi Palosaari, jonne hän oli rakentanut uuden talon. Herännäisyyden historiassa oli alkanut ns. ukkojen aika, jolloin lahjakkaat maallikot siirtyivät pappien paikalle ”kellokkaiksi”. Marjoniemestä tuli Nivalan kellokas ja hän alkoi puhua seuroissa 1883. Seurapuheissaan Matti oli suppea-aiheinen; hän oikeastaan toisti aina samaa ajatusta: ”Ottakaa ajasta vaari.” Marjoniemen talossa Palosaarella pidettiin Nivalan ensimmäiset herättäjäjuhlat 4.7.1894. Marjoniemi toimi monissa luottamustehtävissä kuten kirkkoraadin jäsenenä, Nivalan ensimmäisen kansakoulun johtokunnan jäsenenä, kunnallislautakunnan puheenjohtajana sekä Nivalan säästöpankin ensimmäisen hallituksen jäsenenä.
Josef Cajan (1850-1923) syntyi vanhaan pappissukuun. Ylioppilaaksi päästyään 1869 hän ryhtyi opiskelemaan teologiaa. Cajan vihittiin 1872 papiksi ja määrättiin Lohtajalle. Hän toimi väliaikaisena pappina Lestijärvellä, kunnes siirtyi 1882 Reisjärven kirkkoherran virkaan. Josef Cajan ystävystyi Kalajokilaakson heränneiden kanssa ja koki vaimonsa Idan kanssa herätyksen. Reisjärveltä Cajan siirtyi Lohtajan kirkkoherraksi 1897. Kun Nivalassa tuli kirkkoherran virka avoimeksi 1905, Cajan haki ja pääsi virkaan. Herännäisjohtaja tunnettiin omalaatuisena, sanavalmiina ja läpeensä kansanomaisena miehenä, joka ”puhui mitä tahtoi, muut mitä tohtivat”.
Edvard Ainasoja (1891-1969) kävi nuoruudessaan puusepän opin ja oli aktiivinen urheilija. Hän ilmoittautui jääkäripataljoonaan ja saapui Saksaan Pioneerikomppaniaan 7.12.1915. Ainasoja osallistui Kuninkaallisen Preussin Jääkäripataljoona 27:n taisteluihin Missejoella, Riianlahdessa, Schmardenissa ja Aa-joella. Varavääpeli hänestä tuli 11.2.1918. Vapaussodassa Ainasoja oli joukkueenjohtajana 2. Jääkärirykmentin XII pataljoonassa Tampereen seudun taisteluissa. Ainasoja haavoittui vaikeasti polveen ja olkapäähän Kalevankankaalla 28.3.1918. Toivuttuaan hän oli joukkueenjohtajana 2. ja 5. Jääkärirykmentin Täydennyspataljoonassa. Ainasoja osallistui vielä 1919 rajakahakoihin ollessaan pioneerierikoistehtävissä Karjalan kannaksella. Hän erosi palveluksesta vuonna 1920 invaliditeetin vuoksi. Sotilasuran jälkeen elämä jatkui aktiivisena omalla tilalla Haapaperällä maanviljelyksen, metsänhoidon, osuustoiminnan ja nuorisoseuratyön parissa.
Vuoden 1913 alussa Aukusti Aitto-oja (1894-1923) lähti työmieheksi Kemiin, mistä hän lähti Saksaan Lockstedtin koulutusleirille 3. Komppaniaan 7.12.1915. Jääkärinä hän osallistui Kuninkaallisen Preussin Jääkäripataljoona 27:n mukana taisteluihin Liivinmaan Missejoella, Riianlahdessa ja Kuurinmaan Aa-joella. Suomeen hän palasi 29.11.1918 jääkäreiden jälkijoukossa. Aitto-oja palveli Kajaanin Sissipataljoonan (myöhemmin Pohjanmaan Jääkäripataljoona) 3. Komppanian koulutusaliupseerina. Vuosina 1919–21 hän toimi Jääkäriprikaatin Aliupseerikoulun vääpelinä ja vuodesta 1921 kuolemaansa saakka Pataljoonan Esikunnan varastonhoitajana.
Heikki Gummerus (1893-1918) saapui Saksaan Lockstedin koulutusryhmään 3. Komppaniaan 7.1.1915. Hän palveli Saksan armeijassa Kuninkaallisessa Preussin Jääkäripataljoona 27:ssa ja taisteli Missejoella, Riianlahdessa ja Aa-joella. Gummeruksesta tuli varavääpeli 11.2.1918. Vapaussodassa Gummerus toimi aluksi 1. Jääkärirykmentin 1. Pataljoonan joukkueenjohtajana, ja myöhemmin hänet siirrettiin 2. Jääkärirykmentin IV Pataljoonan joukkueenjohtajaksi. Neljä päivää myöhemmin Gummerus kaatui Tampereen Kalevankankaalla 24-vuotiaana.
Juho Koutonen (1894-1959) saapui Lockstedin leirille 3. Komppaniaan 7.12.1915 ja osallistui jääkäripataljoonassa Misse-joen ja Riianlahden taisteluihin Saksan itärintamalla. Aliupseeri hänestä tuli 11.2.1918. Koutonen taisteli vapaussodassa 2. Jääkärirykmentin XIII Pataljoonan 2. Komppaniassa Tampereella. Huhtikuussa 1918 hänet siirrettiin 5. Jääkärirykmentin XIII Pataljoonan 2. komppaniaan joukkueenjohtajaksi Kannaksen taisteluihin. Sotilasura jatkui vapaussodan jälkeen vuoteen 1926 saakka, jolloin Koutonen sai sairauden vuoksi eläkkeen ja palasi perheineen Nivalaan. Koutonen kuului pulakapinan johtomiehiin ja istui viisi kuukautta kuritushuoneessa ennen kuin presidentti Svinhufvud armahti konikapinasta tuomitut. Talvisodassa Koutonen taisteli komppanian vääpelinä Jalkaväkirykmentti 40:ssä Pelkosenniemellä ja Savukoskella, missä hän haavoittui joulukuussa 1939. Jatkosodassa Juho Koutonen oli 58. Sotasairaalan ilmansuojelu-, väestönsuojelu- ja vartiopäällikkönä. Sodan jälkeen Koutonen osallistui aktiivisesti kotiseututoimintaan; hän kuului Nivalan kotiseutuyhdistyksen johtokuntaan ja kirjoitti Nivala-lehteen kotiseutuaiheisia kertomuksia.
Edvard Vähäsarja (1890-1945) kävi kansakoulun Haapavedellä ja muutti sen jälkeen työmieheksi Nivalaan alle 17-vuotiaana. Hän saapui Saksaan Lockstedtin koulutusleirille 1. komppaniaan ja osallistui jääkäripataljoona 27:n mukana taisteluihin Missejoella, Riianlahdessa ja Aa-joella.Varavääpeli hänestä tuli 11.2.1918. Vapaussodassa Edvard Vähäsarja taisteli Raudun ja Kannaksen rajaseudulla 4. Jääkärirykmentin VIII pataljoonan 1. komppaniassa joukkueenjohtajana. Talvisodassa Edvard Vähäsarja taisteli Polkupyöräpataljoona 5:n vääpelinä mm. Halolassa ja Hatjalahdessa. Jatkosodassa Vähäsarja toimi asealiupseerina 2. Jääkäripataljoonan Esikunnassa ja osallistui Laatokan Karjalan, Itä-Karjalan ja Karjalan kannaksen taisteluihin. Edvard Vähäsarja ylennettiin luutnantiksi 1944. Hän kuoli vuotta myöhemmin sotasairaalassa.
Herman Olkkonen (1874-1947) muutti Nivalaan 1897 ja teki pitkän päivätyön Nivalan kunnan palveluksessa. Hän pääsi kirjurin apulaiseksi kunnankirjuri Israel Karvosenojalle vuonna 1900 ja peri kunnankirjurin tehtävän Karvosenojan jäädessä eläkkeelle 1904. Tässä virassa hän toimi kuolemaansa asti. Kirjurin toimensa ohella Olkkonen hoiti lukuisia luottamustehtäviä. Hän oli perustamassa Nivalan osuuskauppaa ja mukana laatimassa osuuskunnan sääntöjä. Olkkonen oli kirkkoneuvoston jäsenenä vuodesta 1922 ja kirkkovaltuustossa vuodesta 1926 kuolemaansa saakka. Olkkonen oli Nivalan kotiseutuyhdistyksen ensimmäisen johtokunnan jäsen 1936 ja toimi samalla yhdistyksen sihteerinä. Hän oli mukana myös nuorisoseuratoiminnassa ja oli Nivalan nuorisoseuran kunniajäsen. Kunnankirjuri Olkkosen sovittelevasta neuvottelutaidosta esimerkkinä kerrotaan, että Nivalan konikapinan aikaan juuri Olkkonen oli se välittäjä, joka sai pulamiesten johtajat antautumaan viranomaisille.
Herman Salanne (1870-1961) syntyi Lapualla. Muutettuaan puolisonsa kanssa Nivalaan Salanne hankki Haapaperältä Alanko-nimisen tilan, jonka hän nosti tuottavaan kuntoon kuivaamalla ja raivaamalla soita pelloiksi. Vuonna 1906 Salanne sai Keisarillisen Suomen Senaatin kunniapalkinnon ”kokonaisuudessaan hyvin hoidetusta maataloudestaan”. Salanne oli perustamassa maamiesseuraa Nivalaan 1900. Hän oli aktiivisimpia puuhamiehiä Nivalan osuuskauppaa perustettaessa. Salanne oli osuuskaupan hallituksessa vuosina 1904–1956 lähes koko ajan joko puheenjohtajana tai varapuheenjohtajana. Salanne kuului Oulun läänin talousseuran johtokuntaan 1919–1956, ja talousseuran kunniajäseneksi hänet valittiin 1928. Varsinaisen kunnallismiespäivätyönsä Salanne teki sosiaalihuollossa. Kunnallisneuvoksen arvonimi hänelle myönnettiin 1950.
Veikko Kallio (1906-1980) ryhtyi viljelijäksi käytyään ensin Oulun lyseon ja Ruukin maamieskoulun. Aluksi hän oli viljelijänä Mehtälän tilalla ja vuodesta 1937 kotitilallaan Heikkilässä. Hän edisti uudistuksia: muun muassa Nivalan ensimmäinen puutarha nähtiin Heikkilässä. Kallion erityisen huomion kohteena oli metsien hoito. Veikko Kallio laajensi Heikkilän tilaa raivaamalla uutta peltoa ja rakentamalla talousrakennuksia. Kallio vaikutti monipuolisesti Nivalan kehitykseen. Työpaikkoja paikkakunnalle toivat Nivala Oy, Nivalan Leipä Oy ja Nivalan Savi Oy, joissa Veikko Kallio oli johtokunnissa ja perustajana. Kallio osallistui laajalti paikallisiin, alueellisiin ja valtakunnallisiin luottamustehtäviin. Hän vaikutti Nivalan kunnalliselämässä vuosikymmeniä ja oli kunnanvaltuuston puheenjohtaja 1954–1956. Veikko Kalliosta tuli maanviljelysneuvos 1973.
Kalle Kivioja (1911-1992) eli paikkakuntalaisittain Kivi-Kalle oli maanviljelijänä Nivalan Aittolassa, mutta hänen merkittävin työsarkansa oli kuitenkin toiminta Nivalan kunnallispoliitikkona. Kivioja oli kunnanvaltuuston jäsen 1946–1964 ja 1969–1972. Hän oli kunnanhallituksen jäsen lähes yhtäjaksoisesti vuodesta 1946 aina vuoteen 1980. Pitkän luottamusmiesuransa aikana Kivioja ehti toimia jäsenenä lähes jokaisessa lautakunnassa. Lisäksi hän edusti kunnanhallitusta monissa kunnallisissa lautakunnissa, johto- ja toimikunnissa. Kiviojan aikaansaamat työllisyyskurssit, joita Nivalassa järjestettiin 1950-luvun alussa, olivat lajissaan ensimmäisiä Suomessa. Kivioja toimi 1950-luvun alusta lähtien puuhamiehenä, kokoonkutsujana ja yleensä myös puheenjohtajana neuvotteluissa, joiden tarkoituksena oli perustaa Nivalaan ammattikoulu ja kurssikeskus. Kotiseutuyhdistys Nivala-Seuran puheenjohtajana Kivioja toimi 1959–1978.
Teuvo Herranen (1927-1991) syntyi Pihtiputaan Muurasjärven Sopenkylässä. Perhe asettui sittemmin asumaan Haapajärvelle. Herranen kävi Raudaskylän kristillisen kansankorkeakoulun ja Kalajokilaakson maatalouskoulun. Hän valmistui Mustialan maamiesopistosta agrologiksi 1952. Vuodet 1953–56 hän toimi Oulun läänin Talousseuran maatalousneuvojana, kunnes päätyi pankkityöhön. Ensin hän oli Rantsilan osuuskassan hallintoneuvostossa, sitten Pulkkilan osuuskassan toimitusjohtajana, Oulun seudun osuuskassan Kempeleen-konttorin hoitajana ja Rantsilan osuuskassan toimitusjohtajana, kunnes muutti Nivalaan osuuspankin toimitusjohtajaksi 1963. Tässä toimessa hän oli eläkkeelle jäämiseensä asti vuoteen 1989. Työ toi hänelle useita luottamustoimia. Lisäksi Herranen toimi mm. Nivalan lukion ja Nivalan Urheilijoiden johtokunnassa. Teuvo Herrasesta tuli talousneuvos 1985.
Matti Laajanen (1922-1993) kirjoitti ylioppilaaksi Seinäjoen yhteislyseosta 1942. Sodan jälkeen hän siirtyi vaatetusalalle. Laajanen oli Tiklas Oy:n tekninen johtaja Vaasassa 1949–65. Nivalaan muutettuaan Laajanen perusti yhdessä Niilo Halosen kanssa Nivatex Oy -nimisen tekstiilitehtaan, joka pian siirtyi yksin Laajasen omistukseen. Laajasen tehdas oli Nivalan suurin teollisuusyritys. Nivatex Oy loi varsinaisen pohjan Nivalan teollistamiselle, sillä tehdas houkutteli paikkakunnalle muutakin teollisuutta. Laajanen johti Nivatex Oy:tä vuoteen 1972, jolloin hän luopui yrityksestään terveydellisistä syistä. Laajanen toimi myös Nivalan kunnan teollisuuslautakunnassa.
Toivo Salanne (1902-1986) valmistui agrologiksi Mustialan maatalousopistosta 1929 ja viljeli Nivalan Haapalassa kotitilaansa Alankoa 1949–1976. Salanne toimi Oulun läänin talousseuran maatalousneuvojana 1930–1934 ja maatalouskirjanpidonneuvojana 1936–1940. Varsinaisen elämäntyönsä hän teki Nivalan osuuskassan toimitusjohtajana 1941–1962. Nivalan kunnalliselämään Salanne osallistui muun muassa kunnanvaltuuston varajäsenenä 1934–1936 ja valtuuston jäsenenä 1946–1953. Kunnanhallituksen varapuheenjohtaja hän oli 1954–1957. Toivo Salanteen harrastuksista läheisimpiä olivat nuorisoseura- ja kotiseututyö. Nivalan kotiseutuyhdistyksen, sittemmin Nivala-Seuran, johtokunnan jäsen Salanne oli 1948–1976.
Maria Alhovaara (1868-1954) muutti 1886 kiertokoulunopettajaksi Maliskylälle, missä hän teki elämäntyönsä. Alhovaara valittiin epäpätevänä väliaikaiseksi opettajaksi heti koulurakennuksen valmistuttua 1897. Hän pätevöityi kursseilla ja seminaarin kuunteluoppilaana ja sai viran vahvistuskirjan 1907. Alhovaara oli hyvin pidetty ja arvostettu opettaja, ja hän palasi opetustyöhön vielä eläkeelle jäätyään sotavuosina. Opetustyön lisäksi Alhovaara toimi monissa yhdistyksissä. Hän kuului Nivalan nuorisoseuraan ja perusti Maliskylälle seuran alaosaston, joka erosi omaksi nuorisoseurakseen 1906. Muita hänen perustamiaan yhdistyksiä olivat Raittiusseura Alku XIV 1920 ja Maliskylän maatalousnaiset 1932. Alhovaara toimi 36 vuotta Maliskylän maamiesseuran sihteerinä 1917–1953. Hän järjesti isänmaallisia juhlia ja toimi Lotta Svärd -järjestössä kotirintamalla. 1920-luvun alkupuolella Alhovaara oli kunnanvaltuuston varajäsen ja kuului kirkkovaltuustoon 1923–1926. Nivalan Kotiseutuyhdistyksen johtokuntaan hän kuului 1947–1950.
Liisa Kujala os. Knuuti (1902-1982) valmistui opettajaksi Raahen seminaarista 1924. Hän toimi kansakoulunopettajana Paavolassa, Kiuruvedellä, Nivalan Ypyän koulussa ja vuodesta 1935 lähtien Nivalan kirkonkylän kansakoulussa aina vuoteen 1965. Liisa Kujala teki merkittävän työn Lotta Svärd -järjestössä, jonka Nivalan paikallisosaston puheenjohtajana hän toimi sotavuodet 1939–1944. Vuosina 1941–1943 Liisa Kujala toimi lottana ja apulaisjohtajana KEK (Kaatuneiden evakuointikeskus) 25:ssä, KEK 35:ssä ja KEK 15:ssä sekä lottatoimen tarkastajana Itä-Karjalassa, Vekselyksessä, Petroskoissa, Tomitsalla, Pälkjärvellä ja Viipurissa. Sodan jälkeen hän kieltäytyi luovuttamasta Nivalan Lotta Svärd -kortistoa ja piilotti sen. Liisa Kujala toimi Mannerheimin lastensuojeluliiton Nivalan osaston puheenjohtajana 1962–1977 sekä liiton Pohjois-Pohjanmaan piirin johtokunnassa 1968-1971. Nivalan kunnan sosiaalilautakuntaan hän kuului 18 vuotta.
Johannes Vähäaho (1905-1968) kävi Raudaskylän kristillisen kansanopiston ja valmistui kansakoulunopettajaksi Kajaanin seminaarista 1931. Hän tuli johtajaopettajaksi syntymäpitäjänsä Sarjankylän kouluun. Sodan jälkeen Vähäaho toimi kirkonkylän kansakoulun koulunjohtajana aina vuoteen 1966 saakka. Hän oli perustamassa lukuisia järjestöjä ja osallistui moniin luottamustehtäviin. Hän oli muun muassa kotiseutuyhdistyksen, Nivala-Seuran, johtokunnassa 1947–1968 ja kuului Nivala-lehden toimitusneuvostoon seitsemän vuotta. Johannes Vähäaho oli Nivalan Savi Oy:n perustajajäsen ja yhtiön johtokunnassa 1951–1963. Hän oli kouluvaliokunnan jäsen ja sihteeri 1936–1945 ja sitä seuranneen kansakoululautakunnan jäsen ja sihteeri 1945–1964. Vähäaho oli Nivalan seurakunnan kirkkohallintokunnan jäsen ja sihteeri 1948–1964. Lisäksi Vähäaho oli monien aikakauslehtien ahkera avustaja. Hänen artikkelinsa koskivat yleensä koulua, uskontoa ja kotiseututyötä.
Ida Basilierin (1846-1928) isän suku oli lähtöisin Ranskasta. Perhe muutti Nivalasta Kalajoelle Idan ollessa kolmen vuoden ikäinen. Hän sai päästötodistuksen Oulun tyttökoulusta 1862 ja pääsi Helsinkiin Ruotsalaisen teatterin laulunopettajan Filip Jacobsonin oppilaaksi. Vuosina 1867–1870 Ida opiskeli Pariisin konservatoriossa valtion apurahalla. Jo syksyllä 1870 hän esiintyi ensimmäisessä suuressa oopperaroolissaan Verdin Trubaduurin Leonorena. Idan pirteä ja kuljeileva olemus sekä hänen kuviolaulutyyliinsä sopivat erinomaisesti Rossinin Sevillan parturin Rosinan rooliin. Rosinasta tulikin hänen bravuuriosansa. Ida Basilier konsertoi ahkerasti kotimaassa ja ulkomailla. Avioitumisensa jälkeen Ida Basilier asettui asumaan Osloon, missä hän esiintyi ja toimi konservatorion laulunopettajana.
Kustaa Kiviniemi (1900-1968) valmistui Helsingin kanttori-urkurikoulusta 1921. Hän toimi Lapuan seurakunnan vt. urkurina 1922–1928 ja Lapuan yhteiskoulun laulunopettajana 1923–1928. Kiviniemi jatkoi opintojaan Helsingin konservatoriossa sekä suoritti arvosanat kasvatusopissa ja musiikkitieteessä. Hän hankki laulunopettajan pätevyyden ja suoritti kuoronjohtajatutkinnon. Kiviniemi muutti Nivalaan vakinaiseksi kanttori-urkuriksi 1928 ja toimi tuntiopettajana Raudaskylän kristillisessä opistossa 1929–1930. Nivalan nuorisoseuran kuoro sai Kiviniemestä ammattitaitoisen johtajan 1929. Hän ei kuitenkaan halunnut vetää kuoroa nuorisoseuran jaostona vaan omana yhdistyksenään, jossa voisivat laulaa muutkin kuin nuorisoseuralaiset. Näin syntyi Nivalan sekakuoro 1931. Kustaa Kiviniemi vaikutti ratkaisevalla tavalla torvimusiikkiharrastuksen kehittymiseen Nivalassa; hän johti poikatorvisoittokuntaa toistakymmentä vuotta. Hän oli aktiivisesti mukana Keski-Pohjanmaan kanttori-urkuriyhdistyksen toiminnassa ja kuului Kalajokilaakson musiikkiopistotoimikuntaan. Director cantus -arvonimi hänelle myönnettiin 1950.
Inkeri Kangas os. Kiviniemi (1925-1995) pääsi opettajaksi Nivalan Maliskylälle 1947 ja toimi tässä virassa peräti 38 vuotta eläkkeelle pääsyynsä vuoteen 1985 saakka. Inkeri Kangas lauloi koko aikuisikänsä Nivalan sekakuorossa ja oli tarvittaessa myös kuoron varajohtaja. Heti Maliskylälle opettajaksi tultuaan hän perusti kylälle sekakuoron, jota hän johti vuoteen 1994 saakka. Maliskylän sekakuoro sai osakseen runsaasti tunnustusta ja arvostusta. Inkeri Kangas kuului mm. Nivala-Seuran johtokuntaan 1981–1984 ja toimi Nivalan seurakunnan kirkkoneuvoston jäsenenä 1968–1978 sekä jumalanpalvelus- ja musiikkityön johtokunnan puheenjohtajana 1979–1994. Inkeri Kangas sai director cantus -arvonimen 1990.
Aune Rättyä-Pälli (1936-1980) aloitti opiskelunsa Raudaskylässä, missä hänen musikaalinen lahjakkuutensa havaittiin. Hän pääsi opiskelemaan Sibelius-Akatemiaan 1955. Hän suoritti yksinlaulun diplomin Antti Koskisen johdolla ja piti ensikonsertin Helsingissä 1963. Hän jatkoi opintojaan ulkomailla, mm. professori Erik Werban lied-kurssilla Salzburgissa. Äänialaltaan Aune Rättyä-Pälli oli lyyrinen sopraano, ja hänen taiteellinen uransa oli erittäin monipuolinen. Hän esiintyi useita kertoja Helsingin, Turun, Tampereen, Lahden, Jyväskylän, Kuopion ja Oulun kaupunginorkestereiden solistina. Ooppera- ja operettirooleja olivat La Bohème Lahdessa, Tampereella ja Suomen Kansallisoopperassa, Mustalaisparoni ja Wieniläisverta Kansallisoopperassa. Aune Rättyä-Pälli konsertoi mielellään synnyinseudullaan Kalajokilaaksossa. Ulkomaisia esiintymisiä hänellä oli mm. Kööpenhaminassa, Nizzassa, Moskovassa, Pietarissa ja Salzburgissa. Laulunopettajana Aune Rättyä-Pälli toimi Oulun musiikkiopistossa 1966–69, Espoon musiikkiopistossa 1969–70, Hyvinkään musiikkiopistossa 1972–73 ja Sibelius-Akatemiassa vuodesta 1973.
Kustaa Tyhtilä (1920-1993) suoritti musiikkiteorian opinnot Kansanvalistusseuran kirjeopiston kautta. Tyhtilästä kehittyi taitava kanteleensoittaja ja arvostettu kuoronjohtaja. Sotien jälkeen hän johti koti- ja naapurikylien kuoroja sekä Seuratuvan nuorten kuoroa 1960–1974. Vuonna 1975 Tyhtilä perusti Nivalan keskustanuorten kuoron, Nivalan nuorisokuoron, jota hän johti koko kuoron toiminnan ajan. Hän perusti ja johti nokkahuiluyhtyeitä ja kantelekokoonpanoja sekä antoi yksityistunteja. Hän esiintyi ahkerasti kuorojensa ja yhtyeittensä kanssa sekä kiersi esiintymässä kanteleineen eri tilaisuuksissa ja juhlissa. Tyhtilän merkitys Jokilaaksojen musiikkiopiston perustamisessa oli suuri. Hän toimi Jokilaaksojen musiikkiopiston liittohallituksen jäsenenä ja varajäsenenä 1970-1980 sekä Jokilaaksojen musiikkiopiston johtajana lukuvuoden 1971 alusta vuoden 1972 loppuun.
Kustaa Vilkuna (1902-1980) oli akateemikko, kansatieteilijä, kielitieteilijä ja historiantutkija. Hän syntyi August ja Anna Wilkunan perheeseen ja aloitti opintonsa kiertokoulussa ja Nivalan kirkon kansakoulussa. Vilkuna kirjoitti ylioppilaaksi Lapuan lukiosta ja jatkoi opiskelua Helsingin yliopistossa pääaineenaan suomen kieli. Valmistuttuaan 1927 hän avioitui Liisa Virkkusen kanssa. Vuosina 1928-1931 Vilkuna keräsi Sanakirjasäätiön stipendiaattina Nivalan murretta, kunnes tuli Sanakirjasäätiön apulaisjohtajaksi Helsinkiin. Hän väitteli kansatieteen tohtoriksi 1936.
Sotavuosina Vilkunasta tuli aktiivinen poliittinen taustavaikuttaja. Talvisodan puhjettua hänet määrättiin Päämajan alaisen Helsingin erillisen sotasensuuriviraston päälliköksi. Sota-aikana Vilkuna toimi myös Valtion tiedoituslaitoksessa ensin päällikkönä ja myöhemmin neuvottelevana virkamiehenä. Rauhan tultua Vilkuna jatkoi yliopistotehtävissä. Hänet nimitettiin kansatieteen professoriksi Helsingin yliopistoon 1950 ja Suomen Akatemian jäseneksi 1959. Vilkuna liittyi Maalaisliittoon ja suuntasi toimintansa Urho Kekkosen tukemiseen. Hänestä tuli Kekkosen neuvonantaja, jonka tehtävänä oli luoda presidenttiehdokkaasta äänestäjiin vetoava julkisuuskuva. Monipuolisena yhteiskunnallisena osallistujana Vilkuna pyrki ohjaamaan suomalaista tiede- ja tiedotuspolitiikkaa. Hänellä oli lukuisia jäsenyyksiä erilaisissa tieteellisissä seuroissa, yhdistyksissä ja neuvostoissa. Vilkunan kirjallinen tuotanto käsittää suuren määrän artikkeleita sekä kymmenkunta laajempaa tutkimusta. Suurelle yleisölle suunattuja tietokirjoja ovat mm. Isien työ sekä Vuotuinen ajantieto.
Kaisa Nivala (1878-1954) oli kotoisin Nivalan Pirttiperän talosta. Hän tutustui nuorisoseurassa tulevaan puolisoonsa, joka oli tuolloin nuorisoseuran esimies. Heidät vihittiin 1902, ja avioliitosta syntyi kuusi lasta. Elämäntyönsä pääosan Kaisa Kallio teki kodissaan Heikkilä-Mehtälän suurtilan emäntänä. Hän selviytyi raskaasta ja vaativasta tehtävästään tarmonsa ja lujan uskonsa avulla. Puolison valinta tasavallan presidentiksi 1937 merkitsi Kaisa Kalliolle täydellistä elämänmuutosta. Kalliot muuttivat asumaan Presidentinlinnaan, ja julkiset tehtävät täyttivät presidentin puolisonkin päivät. Kaisa Kallion selviytymisestä presidentin puolison tehtävistä oli esitetty monenlaisia epäilyjä. Kaisa Kallio hoiti kuitenkin osuutensa edustustehtävistä luontevasti ja tyylikkäästi. Erityisen tärkeä Kaisa Kallion rooli oli talvisodan aikana. Hän esiintyi radiossa ja lehdissä ja vieraili sairaaloissa ja siirtoväen luona lohduttamassa ja rohkaisemassa. Kaisa Kallio lahjoitti 60-vuotissyntymäpäiväksi saamansa kansalaislahjan säätiölle, jonka toimintaperiaatteet hän määritteli. Perustettiin Kaisa Kallion kansalaislahjasäätiö, jolle kertyneillä varoilla perustettiin hoitokoti sellaisia naisia varten, jotka elämän vaikeuksissa ja ruumiillisista sairauksista masentuneina tai henkisesti väsyneinä kaipaavat tervehtymistä ja sielunrauhaa. Näin perustettu Kaisankoti toimii edelleen. Miehensä kuoltua Kaisa Kallio muutti asumaan Heikkilän lähelle rakennettuun Pajarin taloon.
Kalervo Kallio (1909-1969) suuntautui alun perin kotitilansa Nivalan Heikkilän isännäksi ja kävi maamiesopiston Mustialassa. Kallion kuvanveistoharrastus alkoi vasta 1930-luvun alkupuolella. Syksyllä 1935 Kallio pääsi opiskelemaan Suomen Taideyhdistyksen piirustuskouluun. Kallio menestyi opinnoissaan hyvin, ja opetus antoi hänelle vankan perustan kehittyä kuvanveistäjänä. Sodan jälkeen keväällä 1945 Kalervo Kallio piti ensimmäisen suuren yksityisnäyttelynsä, joka sai kriitikoilta kuitenkin varsin penseän vastaanoton. Heikentyneet mahdollisuudet menestyä kotimaassa saivat Kallion suuntautumaan ulkomaille. Hänen näyttelynsä Göteborgissa ja Tukholmassa saivat tunnustusta, jonka rohkaisemana kuvanveistäjä siirtyi Yhdysvaltoihin. Menestys jatkui: Kallio voitti Washington DC:ssä järjestetyn kansainvälisen veistoskilpailun puolustusministeri James Forrestalin muistomerkistä vuonna 1949. Muistomerkki tilattiin Kalliolta ja se paljastettiin Pentagonissa. Kalervo Kallion maine muotokuvanveistäjänä levisi laajalle. Hänen malleinaan istuivat mm. Yhdysvaltain presidenteistä Hoover ja Truman, Nobel-fyysikko Albert Einstein sekä Monacon ruhtinas Rainier. Kotimaassa Kallio veisti kaikkiaan 19 kaatuneiden muistomerkkiä sekä useita maatalousaiheisia muistomerkkejä. Hän saavutti toisen sijan 1954 Marsalkka Mannerheimin ratsastajapatsaan uusintakilpailussa. Viimeiset vuotensa Kallio asui Helsingin Munkkiniemessä, jonne hän oli rakennuttanut oman ateljeensa.
Laina Kivelä (1916-1992) toimi jatkosodan aikana runsaat kaksi vuotta viesti- ja lääkintälottana. Sodan jälkeen Kivelä auskultoi Tyttönormaalilyseossa ja toimi Sallan seurakunnan tyttö- ja naistyöntekijänä vuoteen 1946 asti. Laina Kivelä kävi lähetyskurssin, ja hänet siunattiin lähetystyöhön 15.6.1948 Helsingin Johanneksen kirkossa. Ura lähetystyöntekijänä alkoi Namibiassa 3.3.1949 ja kesti vuoteen 1986, jolloin Kivelä jäi eläkkeelle. Hän oli Olukondassa pappisseminaarin opettajana vuoden 1952 alusta, Engelan seurakuntaopiston opettajana 1959–1961, koulujen tarkastajana Ambomaalla vuodesta 1961 alkaen ja Omukwetu-lehden toimitussihteerinä. Kivelä oli mukana perustamassa Oniipan partiotyttölippukuntaa. Hän käänsi lukuisia kirjasia partiotytöille ja -johtajille englannista ndongan kielelle. Varsinaisen elämäntyönsä Kivelä teki raamatunkäännösten parissa. Hänet on palkittu mm. Etelä-Afrikan koululaitoksen kultaisella merkillä, Britannian Raamattuseuran merkillä ja Missio Ecclesiae Finlandiae -mitalilla.
Lyyli Salminen (1885-1970) kävi Tampereen suomalaisen tyttökoulun. Hän valmistui farmaseutiksi 1906 ja proviisoriksi 1915. Saatuaan Nivalan apteekin apteekkioikeudet hän siirtyi Nivalaan syyskuussa 1933. Nivalan apteekissa hän teki mittavan päivätyön, joka kesti eläkkeelle jäämiseen 1964 saakka. Lyyli Salmista on kuvattu määrätietoiseksi ja voimakastahtoiseksi ihmiseksi, joka hoiti työnsä ammattitaitoisesti, piti apteekkipalvelut ajan tasalla ja tuli erittäin hyvin toimeen niin asiakkaiden kuin henkilökuntansakin kanssa. Lyyli Salminen kuului mm. Nivalan kirkkovaltuustoon 1938–1947 ja Mannerheimin lastensuojeluliiton Nivalan osaston johtoon.
Martti Taanila (1908-1978) teki merkittävimmän elämäntyönsä ammattivalokuvaajana. Hän tallensi kuvauksillaan nivalalaista paikallishistoriaa ja kotiseutuperinnettä. Taanilan kuvaama valokuvamateriaali muodostaa tärkeän osan kotiseutuarkiston aineistosta. Taanila oli Nivalan kotiseutuyhdistyksen (vuodesta 1959 Nivala-Seuran) johtokunnan varajäsen 1954–1962 ja johtokunnan varsinainen jäsen 1963–1977. Nivalan säästöpankin isännistöön Taanila kuului 1956–1973. Lisäksi hän toimi sotaveteraaniyhdistyksen puheenjohtajana 1966–1969 ja oli mukana kehitysvammatyössä, muun muassa Nivalan kehitysvammaisten tuki ry:n puheenjohtajana.
Joose Vilkuna (1905-1989) kävi Raudaskylän kristillisen kansanopiston ja Kauhavan maamieskoulun. Vuonna 1931 hänestä tuli Vilkunan vanhan sukutalon isäntä. Vilkuna oli perustamassa Nivalan metsänhoitoyhdistystä 1936 ja toimi sen puheenjohtajana. Sodan jälkeen Joose Vilkuna kiinnostui pienteollisuudesta. Hän oli perustamassa maakunnallista salaojaputkitehdasta, Nivalan Savi Oy:tä ja toimi sen johtokunnassa. Joose Vilkuna tunnettiin aktiivisena kotiseutumiehenä. Nivala-Seuran johtokunnassa hän oli 1960–1978. Joose Vilkunan aloitteesta pystytettiin hänen suunnittelemansa Niilo Kustaa Malmbergin muistomerkki Nivalan Pirttirannalle 1966. Joose Vilkuna tunnettiin huumorintajuisena ja omaperäisenä persoonana. Hän oli myös ahkera kynänkäyttäjä, jonka kirjoituksia sai lukea usein eri lehdistä. Vakituisena avustajana hän kirjoitti Pellervoon ja Metsälehteen.
Kansakoulun jälkeen Otto Viljamaa (1907-1990) aloitti opintonsa muurarin ammattia varten. Ensimmäinen oma urakka oli Haapalan koulun muuraus 1925. Otto Viljamaa muurasi vielä 70-vuotiaana; mm. Nivalan kotiseutumuseossa on hänen muuraamansa takka päärakennuksessa. Otto oli innokas kilpapyöräilijä ja voitti monia kilpailuja sekä piirimestaruuksia. Suurin saavutus oli Pyöräilyliiton Suomen-mestaruus 50 kilometrillä ikämiesten sarjassa 1950. Seuratoiminnassa hän oli mukana kymmeniä vuosia mm. Nivalan Urheilijoissa. Lisäksi Viljamaa oli raittiuslautakunnan jäsen 1932–1933, urheilulautakunnan jäsen 1954–1956 ja puheenjohtaja 1957–1968 sekä kunnanhallituksen varajäsen 1957–1960.
Pienehkö kangas, jolla nykyinen Järvikylän kansakoulu sijaitsee. Nimen synnystä kerrotaan erilaisia tarinoita: ”Mönkköö (Mönkönsaari Pidisjärven kaakkoispäässä) oli tullut tämän kylää eesimmäiset asukkaat. Toisia oli sitte tullut täältä merimaasta päij ja täält oli (nähtävästi Aikakyydinkankaalta) alakanuh hake kuulua, niin oli (Mönkön asukkaat) sanonu että lähettää anttaan niille aikakyytiä (ajamaan heidät pois)”. Felix Ainasoja, s. 1890.
”Ennev vanhahaa (1910-luvulla) ov vaii Elomäki ja Koutonee ollut taloja ja välissä oikkeim mörkönen kangas (paikka jossa kummitteli) nii siit om pitänyk kulukia aika kyytiä (kovaa vauhtia)”. Antti Konttila, s. 1917.
”Nek kait oj joskus tapellut täälä (Aikakyydinkankaalla) ja siinoj jollekki annettu aika kyytit (kova lähtö tai mahdollisesti selkäsauna)”. Leevi Ainasoja, s. 1913.
Viimeinen versio liittyy mahdollisesti ensimmäiseen, joka lienee vanhinta perua.
Tervahaudanpaikka jossakin ”kylän pinnassa, vaii ee oos saanus sseleville missä.” Kertoman mukaan tervanpolttajat olivat riidelleet hyvistä metsistä. Kun hauta oli jo polttovalmis, poistuivat polttajat kotiinsa syömään. Heiltä jäi juomaleili haudalle ja ”sillon ne vihamiehet oli paskantanus sinnel leillii.”
Lohkotila, alk. kruunun torppa (perust. Kala-Matiksi sanottu mies joskus 1800-luvun alkupuolella, nykyisin rakennukset ovat hävinneet). Kansankeskisessä puheessa nimeä käytetään myös tarkoitettaessa Pihlajamäkeä. Alkuperäinen Pihlajakangas sijaitsi eri paikalla kuin myöhempi karttaan merkitty Pihlajakangas: ”Kur ruunuj jako (isojako) tuli se (Pihlajakangas) tuli Vähääsaukoo sarkkaa. Saukoo ukko (kirkkoväärti Johannes Rivander-Kaarlela) oli pitänyn niim pahana että s-oli Kontti-Pekalla poltattanus sem mökim puolesta kannusta viinnaa ja tapulista kahtonuk kus savu nousee.” Taneli Konttila, s. 1884.
Lohkotila (alkuaan Toivolan torppa). Virallinen nimi Kilpala. Nimen alkuperästä kerrotaan, että torpan isäntä ”teki mehttää aukion, josta sitte näki torpasta valon pilkistävän, nii osas tulla pimiässä töistä kottii.”
Suuri ja korkea kivi (porattu Jokelan kivinavetaksi kymmeniä vuosia sitten). ”Vanahat puhu että sinne (kiven alle) on kymmenijä oveja ja että ne pirut assuu siellä.” Juho Konttila, s. 1889.
Kerran oli päätetty mitata kiven alla olevan ontelon syvyys ja laskettu mies köydellä luolaan. Mutta pohjaa ei tullut vastaan. Sen jälkeen miehelle unessa ilmoitettiin, että jos hänet olisi laskettu vielä alemmaksi, hän olisi jäänyt luolaan iäksi. Kiveä porattaessa sen alta löytyi vuosia aikaisemmin kadonneet vienankarjalaisen kauppiaan, ”laukkuryssän” laukku, jossa oli kangaspaloja. Otaksuttiin, että mies oli surmattu ja laukku kätketty jälkien peittämiseksi Pirukiven alle. Kiven ympärillä oleva kangas on nimeltään Pirukivenkangas.
Laajahko kivinen kangas. Vanhojen kertoman mukaan ”Pyssymäjelle oo hauvattu asseita joskus hyvin kauvaa sitte (mahd. isonvihan aikoina) oikkein kiviseem paikkaa.”
Pieni mäki Nakkaperäntien ja Nytkäyksen välissä. Lähellä mäkeä tervahaudan paikka. ”Silimämäjellä on tervaa-ajaja, markkinamies tappelussa puhkassu silimää mustalaiselta.”
Korkea metsäsaari peltojen keskellä (rinnakkaisnimi: Kuppula). Nimen alkuperästä ei ole varmoja tietoja. Kertoman mukaan ”Sirviössä oo olluk kalapirtti muumpitäjäläisillä”, ennen kuin Pidisjärven tällä rannalla oli varsinaista asutusta. Nähtävästi uudempi tieto kertoo: ”Se oo olluj jokus Sirviö-niminen tukkipomo. Tukkilaiset piti ennen taasseja (Sirviönsaaressa), kun ne joutu säitä makkaammaa (odottelemaan suotuisia uittoilmoja).” Alueella myös iso tervahaudanpaikka: Sirvijöösaareehauta.
Kangas Koivuojan varressa. Vanhat kertovat yli 100 vuotta sitten eläneestä Sohvista (ollut Pylkönperältä kotoisin), jonka nimen kangas on säilyttänyt näihin päiviin asti. ”S-oli vanaha mummu, mikä lie yksinäinee ollu. S-oli päättäny ihtesä puuokssaa sinne ja kujelmasa jättänyk kannonnokkaa.” Jaakko Maijala, s.1892. Rinnakkaisnimi: Ryskälänkangas.
Lato Puroniityn laidassa. Kerrotaan, että ladon läheisyydessä ”pitäs olla aarre maahan kätkettynä, vanahav vihaa aikuisia aarteita. Joku on nähäny aarretulee”. Aili Hosionaho, s. 1917.
Viljelty pelto, joka on raivattu rämeestä. Kertoman mukaan rämeeseen olisi joskus hukkunut Olli-niminen mies ja musta hevonen.
Iso kivi Ainaslammin pohjoispäässä. Ennen vanhaan peloteltiin lapsia, jotka halusivat yksin tai vanhempien mukana lähteä Ainaslammille: ”Sielloo Solomuu Olli (paholainen).” Ja sanottiin myös: ”Saapa nähä, anttaako Solomuu Olli kaloja.” Aili Hosionaho kuullut Kristian Anttilalta (s. 1883).
Metsittynyt viljelysmaa. Nimen alkuperä epävarma: ”Nuuti niminen mies oli ollus siellä ja se om piipusttaa saanu tulet nii se kyti talavikauven niinkus suopelto kyttee.” ”Se ov vaij joskus kytönys (palanut) se maa ja sitte Nuutiset (Nivalankylän Knuutin asukkaat) ov vilijelleet.”
Pieni kangas nevan keskellä, jossakin Ainaslammin lähellä. Lapsille, jotka ensi kertaa menivät Ainaslammille, sanottiin: ”Sieloo Askelkangas välillä. Siinä pittää mennäk kahella askelleella.”
Suoalue jossakin Koivumäen takana, Ruhannevalla. Kertoman mukaan Nakkauksen emäntä Iida Pokela hukkui nevaan joskus 1890-luvulla.
Nevan lähellä ollutta luonnonniittyä kutsuttiin nimellä Iitanniittu.
Kantatalo, joka on perustettu 1782. Ensimmäinen rakennus on perimätiedon mukaan sijainnut nykyisen Alpuan paikalla. ”Kortteempitkä, semmonen hullu joka kuluki talosta talloo oli höpöttänyk kulukkissaa: ’ Kirkoo alta lähtee piru ja kaataa Jokelan tuvaa. Sitte se mennee Pyssymäjelle puolisellej ja sitte Sieviin tappeluttamaal lukkaria akkask kaas.’ Nii sitte serovaa aikkan koko talo kaatuva retkahti syrijällee.” Kun lähelle rakennettu uusi talo oli palanut, asukkaat tulivat nykyisen Jokelan paikalle. Jokelan kohdalla on maantiessä mäki nimeltään Jokelanmäki.
Metsäalue Uutelanhaan eteläpuolella. Kertoman mukaan lapset juoksivat ennen vanhaan Yrjön päivänä lehmänkello kaulassa tällä kankaalla ajaakseen pahat henget pois ennen kuin karja laskettiin ulos. Tämän jälkeen kellot pantiin karjan kaulaan. Aate Alpua, s. 1895.
Korkea ja pitkä kangas (rinnakkaisnimi: Kirkkokangas). Nimen alkuperästä ei ole varmoja tietoja, mutta kerrotaan, että kankaaseen olisi isonvihan aikoina haudattu venäläisiä. Toinen tarina kertoo entisinä aikoina, kun kuljetusolot olivat huonot, haudatun ruumiita kesällä Kirkkokankaaseen, josta ne lumikelin aikana vietiin hautausmaalle.
Kaistale Pidisjärven etelärantaa, järven kaakkoispäässä. ”Pirttirannalle on tullum metsästäjiä. Sitte ne on tulluj järvee ylikim metsästelemmääj ja ripustanneet konttisa puuokssaan tuohor ranttaa.” Manna Konttila, s. 1912.
Toisen tiedon mukaan ”Sirviössä oo olluk kalapirtti muumpitäjäläisillä (todennäköisesti ennen kuin rannalla oli asutusta). Kun ne ol lähtenyj järvelle, niilt oj jäänyk kontti tällep puolee.” Felix Ainasoja, s. 1890.
Lamposen maalla sijainnut mökki, joka hävisi 1800-luvun puolella. Kerrotaan, että mökistä olisivat lapset kuolleet nälkään ja heidät olisi haudattu mökin läheisyyteen. Paikalla on kuultu lapsen itkua ja nähty kummituksia.
Kangas, jolla mökki on sijainnut, on nimeltään Kummalankangas. Rinnakkaisnimi Hyttimäki (mäellä on sijainnut Kummalaahytti eli Rahulaahytti). Kankaasta pohjoiseen sijaitsee Kummalan pikkumäki.
Syvä, mutainen lampi. Perimätieto kertoo lampeen isonvihan aikana hukutetun paljon ihmisiä. N.H. Kerrotaan myös, että vanhoina aikoina joku akka oli karhua pakoon juostessaan tullut lammelle ja huudahtanut: ”Onpa musta lampi!” Lampeen laskee Vähä-Vinnurva –järvestä oja mustallampiioja tai mustallammiioja. Lammen itäsivulla Hautaniemen viljelty niitty: mustallammin niittu.
Luonnonoja, joka saa alkunsa Koskikankaan koillislaidalta, laskee Koskennurkan vainioon Purolan lähellä, mistä sille on kaivettu jatke Kalajokeen. Perimätiedon mukaan seudulla on ollut metsästäjiä, jotka ammuttuaan sutta tai karhua ovat hukanneet nuolensa. Löytäjä on sitten huutanut toisille: ”Täälä on nuolija ojassa.”
Talo, jonka perusti 1800-luvulla Heikki Kaarlela, Ison-Saukon poika. ”Siit oli siittä Heikistä ollus semmonev vastus kus s-oli laiska ja juoppo niin ne erotti sille tämän maaj ja pani Vastuksen nimeksi.” Nykyisin on entisestä talosta jäljellä vain pieni tontti, jolle rakennettu mökki on saanut nimen Vastus.
Talo, joka on kertoman mukaan perustettu 1800-luvulla. ”S-oli iso talo ennee. Koulua käytii siinä. Taneli Eerola oli isäntä.” Otto Järvelä, 1907.
Keskellä pihaa (nyk. Mikkilän puolella) on ollut isonvihan aikainen hautakumpu. Mikkilän ja Eerolan välissä kerrotaan olleen isonvihan aikana venäläisten sotilaiden piilopirtti, johon on poltettu 300 ihmistä. ”Maasta nousi hirsiä kuk kaivettiij ja rahoja löyty, venäläisiä ja suomalaisia.” Lauri Mikkilä, 1915.
”Siin oo olluv venäläistä sotaväkiäkin siinä Eerolan paikalla. Kuk ketettiim maata, löyty nappeja. Siin oo ollup pirtti, jossa ne ryssät oo olluk kortteerija. Rauvvas-Pekka om pönkännyn ne sinne ja toinee oo ampunuv vahin katolta. ’Maat ylene, metsät lähene’ pitäs ryssää sanoneen kun ne oli tullu pullatvain suojassa. Ne poltti ryssät sinne. Ryssät lupas kaikkija, että nois päässyv vappaaksi: ’Ah kuh päästäsiin pois, kuumah tinah kurkkuhuh valettah’. Oja-Manna sitä kerto.” Otto Järvelä, 1907.
”Rauvvas-Pekka ja Junnu Junnumpoika (Junnosta) tuli vajemmaalta kuusennärreittee suojassa ja ne poltti venäläiset pirttii.” Vieno Sammalkangas, 1911.
Tervahaudanpaikka. Tarina kertoo, että tervanpolttajat lämmittivät liikaa majapirttiään ja kuolivat yöllä häkään.
”Surmasissa oo olluk kuus velijestä Kalajoelta polttamassa tervaa ja ne on kaikki kuollus sinne häkkää.” Joonas Vähätiitto, s. 1916.
Hautapaikka sijaitsee Surmanevan lähellä.
Kalajoen ranta-alue Uutelasta Arolaan asti. ”Koko tätä puolta jokija sanottii ennev vanahaa. Mökit oli aina ruikuttamasa talloilta milloo heinää, millom puuta.” Kertoman mukaan Niskas-Heikki ja Koskenkorvan ukko olivat riidelleet koulun paikasta. Niska-Heikki: ”Mitä se koulu tekee Ruikurrannalla?” Koskenkorva: ”Mitä se sitte tekkee Leipärannalla (nimeä ei ole koskaan käytetty)?” Saima Jaakola, s. 1898.
Talo (virallinen nimi Keskitalo), joka on autioitunut kymmeniä vuosia sitten ja purettu 1960.
Kertoman mukaan on joulukirkkoon matkalla ollut väki säikähtänyt sutta Keskitalon riihen kohdalla. Tästä talo sai synkeän nimensä. Toisen tiedon mukaan paikalla on kummitellut miestapon jälkeen. Keskitalon (nykyisin Marjamaan) vieressä on pelto nimeltään Mörkölänvainijo.
Peltovainion pää lähellä Keskitaloa, jota on kansanomaisesti nimitetty Mörköläksi. Kertoman mukaan näillä paikkeilla on joskus kauan sitten tapettu mies, minkä jälkeen metsätaipaleella ennen Keskitaloa on kummitellut.
Metsässä oleva kivi Kankaanpäästä Suopellolle menevän tien varressa. ”Se oo ollu Mailimal-Liisa, se kuluki joka paikassa ja se siellä ruukas kutuva kujelmia (mainitulla kivellä)”. Ville Honkala, s. 1900.
Kangas Puronsaaren eteläpuolla. Kerrotaan, että ison- tai pikkuvihan aikana joku olisi jättänyt sinne lapsen heitteille ja sitten sieltä on kuulunut itkua: ”Tuo äiti sukkaa, tuo isä kenkää, tikku pistää pieneen jalkaan.” Irma Saviluoto, 1929, Heikki Saviluoto, 1899.
Kauppi-Jussin (Jussi Kauppilan) käyttämä nimitys mökistään Pihkaniemestä. Matti Mäntylä hääti hänet äsken rakennetusta mökistään Suojalasta ostettuaan tilan itselleen. Jussi joutui siirtämään mökkinsä uuteen paikkaan. Muut eivät käyttäneet Häätölä-nimeä, vaikka Jussi kirjoitti sen hiilellä lautaan, jonka naulasi seinään.
Nykyisen Karinkannan paikkeilla 1800-luvun lopulla sijainnut asumus, johon perimätiedon mukaan 1860-luvun suurina nälkävuosina on ihmisiä ”kuollu aivan kymmeniä päivässä”.
”Siin or Rikki-isäntä asunuj ja keittänyk konillihasta soppaa:
Karinkannar Rikki
se konillihakokki,
jonka se korpilta
väkisellä otti.”
Otto Järvelä, 1907.
Kantatalo, joka on perustettu v. 1794.
Nimen synnystä kerrotaan seuraavanlainen tarina: Mustalaisnainen oli Vanhan-Haikaran tienoilla ollut polkua pitkin vähällä kompastua, kun joku puu tarttui hänen hameeseensa. Tällöin nainen huudahti: ”Hai, kara!”
Kara = kannon kova sydän, joka jää jäljelle puun lahottua.
Ypyänojan monihaarainen yläjuoksu. Ojasta kerrotaan tarinaa: ”Haaraojaa suussa on kaas ollu aarre. Siin oo yöllä palanu aarrettuli. Ne oo ukot saanus see aarteev venneessee, vaii se on toinee sanonuj jotakin nii, se oli puonnuj jokkee.” Saima Jaakola, 1898.
Kangas (Rajakankaan jatketta), josta kerrotaan: ”Ennev vanahaa aina puhuvat, että se oj jokut Tuomas polttanuj ja se oo syttynyp palammaa se kangas ja se oo siitä tullus se nimi.” Ville Honkala, s. 1900.
Saari Kalajoessa. Kertoman mukaan saaressa ”oli ennel lamppaita. S-oli semmonem majapaikan nimi, kun ne oli majolla ne junttiset (Junttilan asukkaat)”.
Kerrotaan myös, että ”Hauholta asti on tulluk kalastajia tänne ja ne or ristinyt tuoo saaree kun ne oo ollus siinä kortteerija (majailleet saaressa)”.
”Ne oo hauholaiset kulukenu, niitylläkö ne oo olluv vaik kalassa. Vanahap puhunu perimätietona.”
Kansakoulusta ympäri Nivalaa käytetty nimitys koulun historian ensimmäisinä vuosikymmeninä. Vanhan kansan ihmiset suhtautuivat kouluun epäilevästi, koska arvelivat siellä käytetyn ajan menevän hukkaan ja että koulua käytyään ihmisistä tuli vain ”laiskoja pötkylöitä”, jotka eivät osanneet tehdä kunnollista työtä. Eräs 1950-luvulla kuollut kansakoulunopettaja oli kysellyt Alarik Värniltä vanhoja asioita. Värn vastasi: ”Joo, kyllä minä muistan. Nivalassa oli vain yksi kansakoulu (Kirkonkylässä) ja kun siellä soitettiin kelloa, ihmiset sanoivat, että siellä Pötkälän kello mouruaa.”
Kun Järvikylän vanha, 1900-luvun ensimmäisinä vuosina rakennettu koulu purettiin, löytyi seinäpaperien alta hirteen piirretty kirjoitus: ”Tämä on Pötkälä.” Teksti oli ilmeisesti rakennusmiesten tekemä. Kansakoululaisten tullessa koulusta saatettiin sanoa: ”Sieltä Pötkälää herroja tullee.”
Kiertokoululaiset sanoivat kansakoulukkaiden olevan ”virkaa vaille herroja”, nämä puolestaan sanoivat ylemmyydentuntein heikompiosaisista: ”kärsää vaille sikoja”. Yrjö Suojakorpi, s. 1902.
Ranta Vähässäjärvessä ennen järven kuivatusta. Nykyään alueella kasvaa pajukkoa. Maliskylän Alatalossa isonvihan aikana taistelussa kuoli muutama venäläinen, jotka haudattiin Alatalon taakse Malisjoen rantaan, mutta myöhemmin siirrettiin Vähäjärven rantaan. Pentti Harju, s. 1927.
Talo, joka on perustettu 1900-luvun alussa. Talo on lohkaistu Tanelasta 1956. Kertoman mukaan ”oo ollu tervahautoja tuola ojaa ahteessa, sysimiiluja ja oo siihee hauvattu ryssiäki.” Leevi Mäki, s.1916.
”Neeri-Kusti kaivo laukkuryssien vaatteita tuosta kohalta. Tyttössä pelättiin niin kauhijasti, kus siinä oli kummituksiaki ennee.” Lempi Viljamaa, s. 1897.
Lato jossakin Itäahon niityllä. ”Ennev vanahhaa olttiiv viikkokunnissa niityllä niin siinä sitte keitettiin kaikki ruuvat. Lihasoppaa siinä keitettii.” Hannes Myllylä, s. 1901.
Karvoskylän Työväentalo, joka perustettiin 1935 Herman Pysäykseltä ostetulle tontille. Virallinen nimi Sointula ei vakiintunut puhekieleen. Kansanomaisen nimen synnystä kerrotaan seuraava tarina: Talolla oli menossa railakkaat iltamat. Koskenperän Ahtolan talon isäntä tuli sinne humalapäissään ja järjestysmies heitti hänet ulos. Suutuksissaan isäntä viskasi kiven ikkunasta sisään ja lausahti: ”Takapuolesa se pyllistää tuo teijää yhistys kuitenki.” Siitä pitäen taloa sanottiin Pyllistykseksi. Toiset käyttivät vähän sievempää muotoa Pyllykkä.
Viljelyspalsta. ”Siellä oj joskus ryssä piileksinyj ja ne sai see sitte ammutuksij ja ser ryssän vuoksi oo sitte alettus sanuas sitä Punapöksynniityksi.” Heikki Yliniemi, s. 1909.
Vähäinen mäki Poutalan talon pohjoispuolella. Kerrotaan, että ”isovvihaa aikana ois siihen kun ne oo ajanneet hevosilla ja ne ov väsynyn nii, siihee oo hauvvattu hevosija ja kärryjä ja siinä piti kummitellakki.” Väinö Mäenpää, s. 1918.
Suuri Jokitien varrella oleva mänty, johon oli kiinnitetty veräjäpuut. ”Se on tuola jojelle päii. Jokitiev varressa oli veräjäriuvvut pantup petäjjää.” Veräjä hävisi kymmeniä vuosia sitten, mutta mänty on vielä olemassa.
Lato jossakin Itäahon niityllä. Nimestä kerrotaan, että paikalle on ”isovvihaa aikana ryssijä hauvvattu” tai että ”siihee ois laukkuryssä tapettu ennev vanahaan kus se oo sieltä mehtällaittaa kulukenu. Sieltol löyvetty puuristikir rahkasta”.
Viljelty niittyalue Ylöstenkankaan ja Järvenpään välissä, Väliojantien eteläpuolella. Kertoman mukaan Lankilan isäntä ”on tulluk kottiij ja sanonu, että minä löysii sitte hyvvää tekomaata (luonnontilainen maa, joka on helppo raivata viljelykselle)”.
Vielä vuonna 1907 niitty on ollut luonnontilassa.
Löytölän kohdalla on Väliojan niittytiessä mutka: Löytölänmutka.
Metsäsaari niittyjen keskellä. Kerrotaan, että kauan sitten ”puut oli niin pitkiä, että ku on kahtonu ylös nii ol lakki puonnu.” Lauri Ainasoja, s. 1927.
Hävinnyt mökki, josta kerrottiin: ”kyläläiset or rakentenneet sen Jaakolle, se oli semmonen kykyrä (kyttyräselkäinen) mies, suutari, se mökki rakennettiin kiven pielleen nii että iso kivi tuli yheksis seinäksi – ne oli niin onnettomija, että hurvattomat poikasetkij juoksi talavellakin melekkee avojalon niin ne välillä seiso lakissa, että jalat lämpenis.”
Laitalan maalla sijainnut mökki, joka hävisi noin 1910. Kerrotaan, että ”Kitu-Manna (mökin isäntä) oli semmonen natisija, hyvin koukkunee (piikikäs) ukko.” Toisen tiedon mukaan mökissä ”elämä oli köyhhää ja kituliasta (vaivalloista).”
Laitalan pihapiirissä oli Kitulankaivo ja talonpaikan eteläpuolella viljelty pelto, Kitulanvainio.
Laaja, Pohjojärven eteläpuolella oleva alue, joka käsittää metsää ja niittyjä. Sen osia ovat Karahkanmehtä ja Karahkanniitty, joka on nykyisin Kotisaaren omistuksessa (ollut alkuaan Myllylän luonnonniittyä). Alueella on myös sijainnut Karahkanmökki ”siellä jossakip Pohjojärver rannalla, Kilipalan numeron puolella”
Nimen synnystä kerrotaan seuraavanlainen tarina: ”Siel oo ollum mehtäpirtti ja sielt ol löyvetty hirtettynä joku ukko jonka nimi oo olluk Karahka. Mistä lie olluk kotosis se Karhakav vaari. Sitte ne sano jokka oli näkijöitä, niinkun niitä ennee oli, niin ne sano että, sielä se vaari köppäsee jalaka koukussa sielä Karahkassa.” Hannes Myllylä, s. 1901.
Lohkotila, joka oli alkuaan Tyhtilän torppa. Torppaa tehtäessä olivat Pyhäjärven rahtimiehet olleet juuri menossa viereisellä maantiellä, ”ja ne huomas että rakennus oli jotenkiv vinossa eli kanissa, niin ne sano, että tuosta tullee Kanila.” Antti Junttila, s. 1896.
Metsikkö, josta kerrottiin: ”no siihee oj joku Kunnaa (kunnalliskodin) ukko paleltunut talavella ja sitä ukkua sanottiin Jörkkö-Iskoksi nii sitä ruvettiim pelekkää sitä paikkaa.” Iida Leppänen, s. 1912.
Viljelty pelto Myllylästä etelään maantien molemmin puolin (uudempi rinnakkaisnimi: Mökssäyksenvainio). ”Se oo ollum meillä (Myllylällä) hakana ja se oo ollun niiv vetellää, että siihee oo hevonee hukkunu. Ne on sitte tuohitorvella huutanu ihimisijä appuu.” Hannes Myllylä, s. 1901.
Vainiolla on ollut myös riihi: Torviriihi, jonka luona on aarretuli palanut.
Peltoalue Malisjoen varressa Pääkönperällä. Niemeen kerrotaan piilotetun kattilallinen rahaa isonvihan aikana. Niemessä näkyy tuli, kun ruoste palaa rahoista. Joillekin näytetään unessa, kuinka aarteen saa ylös. Matti Juola, s. 1906; Eino Juola, s. 1912; Aukusti Järvi, s. 1905.
Suoalue Olkkosenkankaan pohjoispuolella. Aimo Karhu nähnyt meteorin putoavan v. 1946 alueelle. Puut katkeilivat, ääni oli valtava, hevonen otti hypyn ja lähti juoksemaan äänen suuntaan. Aimo Karhu, s. 1920.
Kuuselan vieressä sijainnut talo.
”Ei sillä nimellä mittäät tekemistä onnen kansa ollu, yhtä huonosti niillä oli asijat ku muillakiv vaikka kyllä ne yritti kaupustella ja kirkkoherraaki mielistellä…vaa empä heitä moittimaar rupija.”
Talo, jossa asui 1900-luvun vaihteessa Veeli-niminen mies. Veeli poltti talon, koska luuli saavansa voimassaolevasta vakuutuksestaan 10.000 mk. Vakuutus osoittautuikin petokseksi, ja Veeli sai kärsiä tappiot. Veeli sai myös lisänimen Vätkylä-Veeli.
Metsäalue Mökkiperän pohjoispuolella. Alueella on ollut talo, jonka perustukset näkyvät vielä. Alueella asui Tappura-Mikko, joka oli Nivalan kuuluisin metsärosvo. Hän kuului Maliskylän rosvokoplaan ja varasti mm. lampaita. Tappura-Mikko vietiin Siperiaan. Hän eli tiettävästi vielä 1910-luvulla.
Alueen rinnakkaisnimi: Tappurakangas.
Pihlajaperällä sijaitseva tila, jonka virallinen nimi on Jylhä. Taloa asui Veetu, joka oli oikealta nimeltään Fredrik Jylhä-Ollila. Veetu ”ei puhunu ihimisittäi vaa laski rouvia leikkiä ja seisoa lekotti tiev varressa käjet selän takana”. Hän huusi kirkonkylältä tuleville ihmisille: ”Höö, mistäs tuut, oliko herrat pyhävaatteissa?” Veetu kuoli 1950-luvulla.
Vauhkapuhdossa Leponiemen länsipuolella sijainnut mökki. Mökissä asuneista veljeksistä toinen tappoi toisen. Mökki hävisi 1920-luvulla. Kerrotaan, että Annalan kohdalla olisi nähty kummituksia. Kun Jörkkölän Otteli oli tullut illalla pyörällä kirkonkylältä, oli Annalan kohdalla lakana vedetty tien yli.
Vainio Hiidenkallion pohjoispuolella. ”Ennen ku Isuakangasta oli ruvettu rakentamaan, nii siihen vanahallepaikalle oli tehty ensiksi asunto. Ulos tehtiin kallionkuppeeseen kiviuuni, mutta sitten tuli kova ukonilma ja vei leivät uunista, nii asukas vei talonsa toiselle paikalle (nyk. Isollekankaalle).”
”Sillo näläkävuosina yksi köyhä mies oli hakannu halakoja kirkonkyläläisille, nii illalla oli siihe tuupertunu ja vasta kevväällä oli löytyny, vaan tuskinpa ne sitä on sillo välittäny hakia.” Mies oli asunut Taarilassa.
Puro, joka laskee Linttirämeestä Vihtanevan pohjoispäässä olevaan korpeen. ”Veet virtaa siitä Jörkköläv viemäriä, lähtee siittä ison someron tykyä. Ylivieskam mies ollu tervahaualla, lähteny siitä leiliä viruttammaan ja runti puonnu sinne. Mies sano että: oo ny ikäs Runtipuro.”
Entinen tervahauta Ruiskusta Vasamaan menevän polun varressa Kauniillakankaalla Linttinevan kupeessa. ”Siinä om menny iso työ polusta aikonaan. Siihen oli pitäny heittää sata tynnöriä tervaa kesäksi ja mielenvikanen mies oli sytyttäny ne palamaan. Menny sitte kauas puullatvaan kahtomaan.”
1910-luvulla naiset lopettivat korsettien käyttämisen ja tyyli muuttui maskuliinisemmaksi.
1918 Max Factor loi ensimmäisen väriharmonia-mallin, jolloin puuterin väri valittiin ihon värin mukaan. 1910-luvulla meikkipohjan tuli olla vaalea ja puuterilla haluttiin luoda pehmeä iho, joten sitä käytettiin runsaasti. Punaista poskipunaa levitettiin poskiluiden päälle. Silmät haluttiin saada näyttämään suurilta ja värit olivat tummat: musta, harmaa ja tumma violetti. Kulmien kuului olla vahvat ja ne värjättiin mustiksi esimerkiksi hiilellä. Huulet haluttiin pieniksi, sydämenmuotoisiksi ja suosituin väri oli tummanpunainen.
Hiukset olivat usein lyhyet ja niihin tehtiin kiharoita tai laineita. Suorat hiukset miellettiin omapäisyyden merkiksi.
Eräs ajan tyyli-ikoni oli Theda Bara. Tärkeimmät kosmetiikkavaikuttajat olivat Max Factor, Elizabeth Arden ja Helena Rubinstein.
1917 perustettiin Suomen Kähertäjäliitto, joka toimii edelleen nimellä Suomen Hiusyrittäjät ry.
1920-luvun naisten tyyli oli poikamainen. Coco Chanel teki rusketuksesta sallittua ja tavoiteltua. Ihotyypit jaettiin nykyäänkin käytössä oleviin: rasvainen, kuiva, arka sekä sekaiho.
Hiukset pidettiin edelleen lyhyinä ja laineilla tai kiharoilla, joskin myös suora polkkatukka tuli suosioon. Suosituin hiusten väri oli tumma. Miesten hiukset olivat lyhyet ja myös niissä oli laineita. Keikari suosi kapeita, mustia viiksiä.
Meikkipohjan tuli olla matta, kasvot eivät saaneet kiiltää. Posken keskelle levitettiin oranssinpunaista poskipunaa. Tummat kulmat nypittiin ohuiksi, pehmeiksi kaariksi. Silmät haluttiin saada näyttämään suurilta ja viattomilta. Värit olivat edelleen tummat, musta tai ruskea ja luomelle laitettiin kuparia tai harmaata. Huulten haluttiin näyttävän pieniltä sydämiltä kuten 1910-luvullakin, mutta amorin kaari pehmeni. Värinä suosittiin tummanpunaista.
Ajan tyyli-ikoneita olivat Louise Brooks, Joan Crawford ja Coco Chanel.
1930-luvulla naisten tyyli muuttui jälleen naisellisemmaksi. Ihannointiin Hollywood-tähtiä, kuten Greta Garboa, Vivien Leighia ja Marlene Dietrichia. Toisaalta ihailtiin myös androgyynia Amelia Earhartia, joka ensimmäisenä naisena lensi yksin Atlantin yli.
Hiustyyleissä suosituinta olivat platinanvaaleat kutrit, jotka kasvatettiin puolipitkiksi. Päälaelta hiukset menivät päätä myöten, sillä pieni pää oli ihanne, mutta latvat kiharrettiin tai muotoiltiin laineille. Miesten hiukset olivat lyhyet ja tarkkarajaiset.
Meikkipohjan tuli jälleen olla vaalea. Varjostuksilla tavoiteltiin ovaalinmuotoisia kasvoja. Poskipunan käytössä uutta oli kahden sävyn käyttö, toisella korostettiin poskiluuta ja toisella luotiin varjostus. Kulmat nypittiin pois ja ohuet uudet kulmat piirrettiin korkeammalle. Myös luomivakoa nostettiin vaaleilla helmiäishohtoisilla luomiväreillä, kuten kullalla tai hopealla. Ripsiväriä käytettiin paljon, samoin tekoripsiä. Huulet olivat täyteläiset, mutta amorin kaari matala. Ajan muoti-ilmiöihin kuuluivat myös punaiset tekokynnet.
Kosmetiikassa alettiin hyödyntää vaikuttavia aineita, kuten A- ja D-vitamiinia, hormoneja ja kalaöljyjä. Myös aurinkorasvat ja ensimmäiset itseruskettavat tulivat markkinoille, joskin niiden laatu ei ollut hyvä.
Suomeen perustettiin ensimmäinen kosmetologikoulu Académie Scientifique de Beauté 1933. Koulun perustaja Margit Grönroos kehitti myös ensimmäisen suomalaisen kosmetiikkasarjan Pompadourin, joka oli käytössä koulussa.
Helsingin Naiskampaamoyhdistys perusti kampaajakoulun 1933. Jo aiemmin Suomen Kähertäjäliitto oli perustanut Helsingin Parturiammattikoulun. Nämä kaksi koulua yhdistyivät 1949 Helsingin Kähertäjäkouluksi.
Vuonna 1940 syttynyt toinen maailmansota näkyi myös kosmetiikassa: esimerkiksi huulipunien hylsyt tarvittiin aseteollisuudessa. Meikkien laatu huononi, koska rasvasta ja glyseriinistä oli pula.
Vaikka käytännöllisyys oli tärkeintä, ei ehostusta unohdettu. Hatut tulivat takaisin muotiin; niillä sai peitettyä pesemättömät hiukset. Otsahiukset järjesteltiin edelleen laineille tai kiharoille, muuten hiukset pidettiin nutturalla tai lyhyenä. Miesten hiukset olivat sotilaallisen lyhyet ja siistit. Kampaamoissa kerättiin hiukset lankatarpeiksi.
Max Factor toi ensimmäiset peitepuikot ja kiinteät puuterit markkinoille 1940-luvulla. Kulmat olivat paksut ja kulmikkaat, väreinä hiilenmusta tai tummanruskea. Yläluomelle tehtiin ohut rajaus, vain yläripsissä käytettiin ripsiväriä. Huulet olivat meikin painopiste. Ne punattiin samankokoisiksi ja täyteläisiksi, amorin kaari oli loiva ja väreinä tumma viininpunainen ja purppura. Huulipunan ja kynsilakan tuli sopia sävy sävyyn.
Tyyli-ikonit olivat Rita Hayworth ja Ingrid Bergman. 1947 tulivat aerosolipakkaukset, jolloin deodorantit ja hiuslakat yleistyivät.
Hiuksissa alettiin kiinnittää enemmän huomiota leikkaukseen ja muotoiluun. Yleisimmät kampaustyylit olivat poninhäntä tai banaaninuttura. Miesten hiukset olivat edelleen siististi leikatut ja rajatut. Ne kammattiin niskaan ja erityisesti nuorisolle eteen kohosi töyhtö, joka muotoiltiin hiusrasvalla. Tunnetuin hiusrasvamerkki oli Brylcreem. Parrat ja viikset nähtiin epäsiisteinä, mutta pulisongit olivat muodikkaat.
Meikkipohja oli omaa ihoa vaaleampi, posken korkeimmalla kohdalla käytettiin korallinväristä poskipunaa. Kulmat olivat luonnolliset, siipimäiset ja ryhdikkäät. Väreinä olivat musta tai punertavanruskea. Silmiä kehysti pitkät ripset, kissamainen, vino rajaus tuli muotiin ja luomiväri oli turkoosi tai sininen. Huulissa suosittiin oranssinpunertavaa, muoto oli täyteläinen ja amorin kaari terävöityi.
Tyyli-ikoneita olivat Marilyn Monroe, Audrey Hepburn, Grace Kelly ja Brigitte Bardot, joka toi erityisesti nuorison suosioon myös pastellinsävyt meikissä. Miesten tyyliin vaikuttivat muunmuassa Marlon Brando, James Dean ja Elvis Presley.
1960-luvun alkupuolella kampaukset olivat suuria, niihin käytettiin hiuslisäkkeitä ja toisinaan ne korvattiin peruukeilla. Hiusalalla nousi uusi tähti, Vidal Sassoon, joka loi geometrisia leikkauksia. Hipit antoivat hiustensa ja partansa kasvaa usein vapaina. Myös afromallin hiukset tulivat muotiin, ja miehetkin alkoivat ottaa permanentteja.
Meikkipohjan tuli olla matta, vaikutelmasta haluttiin nukkemainen. Poskipunaa ei välttämättä käytetty ollenkaan, mutta poskiluun alle saatettiin sipaista vaaleaa tai tummaa helmiäissävyä. Kulmat olivat massiiviset, mutta ryhdikkäät, väriltään tummanruskeat tai yönmustat. Vuosikymmenen alkupuolella silmämeikissä oli vaikutteita Egyptistä: paksut kissamaiset rajaukset ja turkoosi luomiväri. Loppupuolella tuli mustavalkoinen look: edelleen mustat rajaukset, mutta luomiväri oli valkoinen. Lisäksi käytettiin tekoripsiä. Huulet olivat välillä lähes näkymättömiin meikatut, muulloin suosiossa olivat vaalean pastellin sävyt.
Nuorekkuus oli ihannoitua, joten ihonhoito oli tärkeää ja nuorentavia tuotteita tuli markkinoille.
Ajan tyyli-ikoineita olivat Twiggy, Sophia Loren ja Jackie Kennedy. Miesten tyylin vaikutti The Beatles.
Permanentti oli 1960-luvulla edelleen molempien sukupuolien suosiossa. Miehillä suosituinta oli minivogue-permanentti. Miesten hiukset saivat olla pitkät ja pulisongit ja parta olivat muodikkaat. Naisille suosituin hiustyyli oli Charlien enkelit -tv-sarjan näyttelijätär Farrah Fawcettin kerrostetut ja föönatyt pitkät hiukset. Hiuksissa muodikasta olivat myös aurinkoraidat.
Meikin tavoite oli yleensä luonnollinen kauneus, terveys ja päivettyneisyys. Rusketus oli vaurauden ja vapaa-ajan merkki. Puuteria ei käytetty paljon, sillä kasvot sai kiiltää. Meikissä ei ollut yhtenäistä tyyliä enää: kulmat saattoivat olla ohuet tai paksut, silmämeikki vaihteli huomaamattomasta ja luonnollisesta työmeikistä rajuun ja värikkääseen punk-tyyliin. Huulikiillot tulivat suosioon.
Kosmetiikassa alettiin ajatella ekologisesti, luonnonkosmetiikka kasvoi suosiossa ja valveutuneemmat kuluttajat vaativat tarkempia tuoteselosteita. Levon ja liikunnan merkitys kauneudenhoidossa korostui. Suomessa perustettiin kosmetiikkamerkki Lumene, Englannissa The Body Shop.
Hiuksissa oli kreppauksia, lettejä, tupeerausta ja permanentteja. Edelleen myös miehet ottivat permanentteja. Miehillä nähty tyyli oli myös pieni poninhäntä niskassa. Naisilla taas saattoi oli lyhyitä ja maskuliinisia hiustyylejä, kuten Grace Jonesilla ja Annie Lennoxilla. Hiuksissa oli myös lisäkkeitä, jotka saattoivat olla hyvinkin värikkäitä. Suosituimmat hiusten värit olivat musta, valkoinen ja punainen. Kampaus oli joko hyvin litteä tai hyvin tuuhea.
Meikkipohjan tuli jälleen olla vaalea ja virheetön. Kulmat olivat tummat ja niitä mieluummin vahvistettiin kuin nypittiin. Silmämeikissä oli huikea värikirjo ja kissamaiset rajaukset tulivat jälleen suosioon. Huulissa pyrittiin täyteläisyyteen, mutta tyylejä ja värejä oli monta.
Tyyli-ikoneita olivat Madonna ja prinsessa Diana.
Meikki oli vahva koko 80-luvun, mutta kosmetiikkatuotteet olivat hoitavia ja luonnonystävällisiä. Kosmetologipuolella alkoi olla enemmän koulutusta ja alalle tuli ammattilaisia. Ihonhoitoon panostettiin ja mediassa kerrottiin meikkivinkkejä.
Trendit vaihtuivat nopeasti, mutta koko 90-luvun kannatettiin hiuksissa taidokasta leikkausta ja värjäystä. 90-luvun suosituin kampaus oli Frendit-sarjassa näytelleen Jennifer Anistonin pitkät ja kerrostetut hiukset. Muotoilutuotteet eivät saaneet näkyä valmiissa kampauksessa. Hiuspidennykset yleistyivät.
Meikkipohjassa pyrittiin virheettömyyteen, meikkivoiteen raja ei saanut näkyä. Meikin värit suositeltiin valittavan värianalyysin pohjalta jokaiselle sopivaksi. Meikissä tärkeää oli kolmiulotteisuus, eri sävyillä korostettiin ja varjostettiin. Kulmat muotoiltiin kehystämään kasvoja. Jos silmämeikki oli tumma niin huulet olivat vaaleat ja päinvastoin. Kokonaisuuden tuli olla harmoninen.
Kauneudenhoidossa korostettiin tervettä ja elinvoimaista olemusta. Lapsenlapset olivat kyselleet isoisältä miksi hän oli valinnut juuri mummon vaimoksi aikoinaan. ”se oli punainen ja lihava, se oli hyvä” oli ollut selkeä vastaus. Vaatteilla korostettiin vartalon muotoja niin linnoissa kuin torpissa. Paksu hame, jonka sai kurottua tiukasti vyötärölle, korosti ehtoisaa muotoa. Rintojen kohtaa voitiin hieman topatakin villoilla tai tappuroilla.
Rusketus oli rumaa. Se kertoi pitkistä päivistä pellolla raataen. Kesakoista pitäisi päästä eroon, teerenpaskoista.
Luukamman raaka-aineena käytettiin lujaa sileäpintaista sonnin sarvea. Lehmän sarvia käytettiin hyvin vähän. Pässin sarvesta olisi saanut kauneimman, läpikuultavimman ja lujimman kamman, mutta se oli hyvin työlästä käsitellä.
luukampa | luukampa |
Aluksi sarvi sahattiin poikittain noin 8 – 5 cm:n pituisiin kappaleihin ja siten saatu rengas sahattiin sivusta pitkittäin auki, minkä jälkeen palat heitettiin vesipataan. Pata nostettiin tulelle ja vettä kiehautettiin kovasti, kunnes palat alkoivat hiukan pehmetä ja ne nostettiin suippopäisellä oikomakepillä vedestä. Keppi työnnettiin syvemmälle sarven onteloon, minkä johdosta rengas alkoi aueta. Suoristamista jatkettiin puristamalla puoleksi auenneet renkaat lautapalojen välissä luviin eli suuteilla varustettuihin hammaspuihin. Luut työnnettiin lämpimään uuniin, jonka kuiva ilma jähmetti palat levyiksi. Paloja kuivailtiin noin vuorokausi uunissa.
Sitten alkoi varsinainen kampamestarin työ. Veistetään terävällä kirveellä kuhmuiset ja röpelöiset palaset suoriksi, ohuiksi ja symmetrisiksi kampaluiksi, jotka vielä nahkaan hinkkaamalla silitettiin mahdollisimman kiiltopintaisiksi. Sitä seurasi piitten sahaus. Veistelty pala puristettiin kampapihtiin ja mestari pöytään nojaten sahasi ohutteräisellä aseellaan kunkin piin raon erikseen. Silmän piti olla tarkka ja käden vakaa.
Heikki Helavirta (aik. Helander) oli nivalalainen kampamestari, joka teki kampoja 1950-luvulle asti. Hän asui Sarjankylällä. Kampamestari teki päivässä noin tusinan kampoja ja hän voitti näyttelyissä ensimmäisiä palkintoja. Helavirran kammat tunnettiin laadukkaina ja kestävinä ympäri Suomea.
Eräänä päivänä vuonna 1928 Kustaa Vilkuna poikkesi Heikki-mestarin tupaan Kastariin. Oli kerrottu, että tuvassa on aina joku kulkukauppias odottelemassa tilauksensa valmistumista, mutta nyt tupa oli tyhjä. Nivalan Osuuskauppa oli hankkinut yksinoikeuden kampoihin ja toimi niiden välittäjänä. Mestari puolestaan oli hankkinut leiman: Heikki Helander, Nivala, joka painettiin jokaiseen kampaan, ettei huonoja teoksia voitu myydä hänen tuotteinaan.
Nivalan museon kokoelmissa on miesten ”kauneudenhoidon” perinteisiä välineitä; partaveitsiä ja niiden usein yksilöllisiä ja kauniita puukoteloita, partasuteja ja uudempia partahöyliä.
partaveitsi | partaveitsikotelo |
partaveitsikotelo | partaveitsikotelo |
partaveitsiliippa | partaveitsiliippa |
partasuti | partahöylä |
Kuppaus perustui käsitykseen, jonka mukaan taudit aiheutuvat pahasta verestä. Entiseen aikaan kylillä oli ammattikuppareita, jotka kiersivät ”saunasta saunaan”. Apuvälineinä heillä oli sarvia sekä veitsi tai vasara, jolla kupattavan ihoon lyötiin pieniä haavoja. Kunkin haavan kohdalta kuppari imi kuppaussarvella ”pahan veren” pois.
Se on sama sarijanperäsille ja yhtä ypyäisille hiero niitä eli kuppas. (nivalainen sanonta)
kupparin vasara |
suoneniskurauta ja kotelo | suoneniskurauta ja kotelo |
suoneniskurauta |
Suoneniskentä on vanha parannuskeino. Kotiliesi -lehti vuodelta 1931 kertoo suoneniskennästä seuraavasti:
”Suonta isketään tavallisesti kyynärtaipeen laskimoista ja se tapahtuu seuraavalla tavalla. Olkavarsi puserretaan kumiletkulla niin, että verenkierto on juuri tyrehtymäisillään. Laskimot sidonnan alapuolella turpoavat pieniksi kynänvarren kaltaisiksi kokomiksi. Tällaiseen suoneen isketään haava ja siitä suihkuaa verta ulos. Veri kootaan mitta-asiastaan ja sitä lasketaan noin 1/4 litrasta 1/2 litraan asti. Hyvin sirosti ja puhtaasti käy verenlaskenta, jos terävä onttoneula työnnetään suoneen ja tämän kautta tapahtuu verenpoisto. Neulan toiseen päähän on yhdistetty kumiletku, joka johtaa veren mittalasiin.”
Suun puhdistusta ei juuri nähty tarpeellisena. Kansanomainen lääkintä tuntee satoja parannustapoja hammassärkyyn, hammasta kaivertavaan matoon. Keinoja oli ruumisarkun tikuista aina iilimatoihin. Kyläsepät saivat itse tehdyillä pihdeillään irrotella tulehtuneita hampaita. Vielä 1800-luvun lopulla hammasharjaa pidettiin lähinnä herrasväen ylellisyytenä. Hammasharjaa pidettiin ylellisyysesineenä erikoisena ylellisyytenä. Hammasharja oli keksitty 1400-luvun Kiinassa ja sen matka tänne pohjolan perille oli pitkä ja nihkeä. Suomen maaseudulla eli vielä 1950-luvulla ihmisiä, jotka eivät olleet koskaan kuulleetkaan hammasharjasta. Hammasharjan vaihtokin saattoi tapahtua esimerkiksi kerran viidessä tai kolmessakymmenessä vuodessa niillä, jotka sellaisen omistivat.
Kansanomainen käsitys puhtaudesta jakautui pyhä- ja arkipuhtauteen. Siivoaminen ja kodin puhdistaminen ja laittaminen liittyivät lähinnä suuriin juhliin kuten jouluun ja juhannukseen. Joulu oli siivouspäivistä tärkein ja savutupien aikaan silloin luudittiin seinille kertynyt noki ja lika pois. Saatettiinpa lattialankutkin käännellä ja siivota jopa tuvan alusta joulun kunniaksi.
Muuten tupien siisteys ei ollut niin tärkeää. Tärkeää oli kuitenkin erottaa likaiset ja puhtaat asiat toisistaan.
Nivalalaisessa perinteessäkin pyhäksi siivoaminen oli oleellista. Lauantai oli usein siivouspäivä, jonka päätteeksi pyhämatot levitettiin tuvan lattialle. Kaiken piti olla valmista ennen ehtookellojen soittoa lauantaiehtoona klo 18. Pyhä sai tulla. Sunnuntai oli lepopäivä ja silloin tehtiin vain pakolliset askareet.
Lattioille syljeskelyä ei pidetty mitenkään huonotapaisena. Eräs lapsuutensa joenvarsitalossa asunut muisteli, kuinka äiti oli levittänyt lattialle olkia uittomiesten tullessa isolla väellä taloon yöpymään. Runsaat nuuskasyljet oli helpompi siivota pois. Tuberkuloosia aiheuttavan bakteerin löytyminen aiheutti muutoksen suhtautumisessa kodin siisteyteen ja tuuletukseen. Ennen oli arvostettu lämpöä, nyt ihanteeksi tuli raikas ilma, pyyhittävät pinnat ja säännöllinen pölyjen pyyhintä. Olihan vuosisadan vaihteessa osoitettu että bakteerit elivät pitkään tartuntakykyisinä huonepölyssä. ”Älä sylje lattioille” – kyltistä tuli yleinen huoneentaulu. 50-luvulle tultaessa puhtaus ja siisteys tulivat tärkeiksi arvoiksi kaikessa kotiin liittyvässä suunnittelussa arkkitehtuuria myöten. Modernismi karsi turhat koristeet ja pitsit kaikesta. Ihannekeittiö oli lähes laboratorion kaltainen ja pienten lasten hoito alkoi muistuttaa sairaan hoitoa hygieenisyytensä puolesta. Siisteys ja älykkyys kulkivat käsi kädessä.
Lasten kohdalla saatettiin todeta ”lapset herran lahja, mutta ne tuhannet tupapaskat..”. Pienten lasten ei odotettukaan käyvän ulkona, vaan emäntä saattoi napata lastun palalle lattialle päättyneet tuotokset. Maaseudulle käymälät levisivät vasta 1800-luvun lopulla. Tätä ennen olivat siirrettävä riuku pellolla tai pelkkä olkikasa portaan pielessä riittänyt. Sopivia paikkoja poiketa tarpeilla olivat nurkantakunen, tunkio ja hakotarha.1920-luvulla sisävessoja oli yhdessä asunnossa sadasta. 1970-luvulla kylpyhuone löytyi jo melkein joka toisesta suomalaisesta asunnosta.
Katvalan museon hyyssi eli makki on siirretty museoalueelle vuonna 1970 Kotilasta. Käymälä on rakennettu kuvernöörin piirustusten mukaan.
Suomalaisten puhtauden perustana on ollut aina sauna. Tavallisin tapa oli saunoa kerran viikossa. Talvella väli saattoi olla pitempikin, mutta kesällä peltotöiden lomassa saatettiin saunaa lämmittää vaikka päivittäin. Saunan jälkeen ei kuitenkaan välttämättä vaihdettu edes alusvaatteita, vaan samoilla kalsareilla mentiin vaikka kuukausi. Sukkien katsottiin kaipaavan pesua vasta kun ne olivat niin koppuraiset, etteivät ne lämmittäneet. Saippuaa keitettiin kyllä talossa kuin talossa, mutta se oli karkeaa ja vahvaa. Ostosaippuat tulivat kaikkien ulottuville vasta 1930-luvulla. Kiertävät kulkukauppiaat ”laukkuryssät” myivät tosin jo aikaisemmin kellanruskeaa ryssänsaippuaa.
”Jos ei sauna viina ja terva auta nii tauti on kuolemaksi.”
saippuateline |
Ennen oli ollut kunnia-asia, että pyykkiä oli pesty harvoin, suurina pyykkeinä. Ennen kuin lakanat 1920-luvulla yleistyivät sänkyvaatteina käytettiin matontapaan kudottuja alusia. Niiden katsottiin kaipaavan pesua vain keväisin. Väliaikana riitti pelkkä puolen kääntäminen.
30-luvulla mankelointi, tärkkäys ja silitys levisi pappiloista pienempiin talouksiin. Äärimmillään tyynyliinojen nauhatkin krepattiin sieväksi kiharaksi.
Kaulauslautaa ja pyöreää kaulaustukkia on käytetty liinavaatteiden silitykseen Suomessa ainakin jo 1600-luvulla. Euroopasta on tietoja näiden välineiden käytöstä 1500-luvulla. Kaulauslaudan käyttö on ilmeisesti tullut Suomeen Ruotsin välityksellä. (Ruots. Kavla = kaulata). Kosteahko tai kostutettu vaate käärittiin kaulaustukin ympärille (kaulausliinan sisään) ja sileällä alustalla tukkia työnnettiin laudan puristuksessa kunnes vaate oli silennyt.
Kuvassa oleva kaulauslauta on vuodelta 1826. Lautaan on kaiverrettu vuosiluku ja puumerkkejä ja toisessa päässä on sydäntä tai kalaa muistuttava aukko.
Kaulauslautoja on kahta päätyyppiä. Läntistä, skandinaavista tyyppiä edustava kaulauslauta on tunnettu koko maassa. Siinä on sileä pohja ja kädensija laudan päällä. Itä-Suomessa on käytetty kaulauslautaa, joka on kurikkamainen: kädensija on laudan jatkeena, pohja on myös usein uritettu. Itäsuomalaisilla kaulauslaudoilla on Venäjältä saadut esikuvat. Venäläisiä kaulauslautoja kulkeutui kuitenkin Krimin sodan aikoihin sotaväen mukana Länsi-Suomeen asti.
Leveä, koristelematon, uurrepohjainen kaulauslauta, jossa on sekä itäisiä (uurrepohja) että läntisiä (kädensija keskellä) piirteitä.
Alushousujen käyttö ei ole vanha asia. Maalaisnaisen pukuparteen alushousut eivät siis ole alun perin kuuluneet. Housuttomuus oli kuitenkin ongelma varsinkin talvisissa ulkotöissä. Housut yritettiin korvata käyttämällä talvella hameen alla miesten alushousuja, pitkiä sukkia, useita hameita päällekkäin tai erillisiä talvialushameita, jotka olivat turkis- tai toppahameita.
Malli housujen käyttöön saatiin säätyläisiltä, joille niitä alkoi tulla jo 1800-luvun alkuvuosikymmeninä vähitellen. Kaupungeissa housujen käyttö yleistyi vasta 1870-luvulla ja maaseudulla paria vuosikymmentä myöhemmin. Housujen käyttö koettiin aluksi hankalana ja niitä pidettiinkin aluksi vain tilapäisesti: erilaisilla matkoilla, kirkossa, koulussa, vierailuilla. Aluksi housuihin suhtauduttiinkin ennakkoluuloisesti: niitä pidettiin turhana ylellisyytenä ja säädyttöminä.
Housujen käyttötapa levisi siis ylemmiltä piireiltä alemmille, herrasväeltä talonpoikaisnaisille. Monet herrasväessä palvelleet talonpoikaistytöt omaksuivat housujen pidon ja mallit palveluspaikassaan. Kansakoulun opettajat antoivat myös housuja oppilailleen tai ehdottivat niiden hankkimista. Koulut opettivat myös ompelemaan niitä. Yleisesti ottaen muualla olleet toivat tapaa ja malleja kotipaikkakunnalleen, esim. Amerikassa käyneet. Kaupungit ja kauppapaikat vaikuttivat siihen, että housujen käyttö yleistyi maaseudulla; niistä tuodut housut olivat mallina omatekoisille. Housuja myivät myös kiertävät laukkukauppiaat, kuten Nivalassa 1900-luvun alkupuolella.
Ensimmäiset käyttöön tulleet naisten alushousut olivat avohousut. Avohousut tulivat ylemmissä yhteiskuntaryhmissä ja kaupungeissa käyttöön 1870-80-luvun kuluessa, maalaisoloihin ja alempiin yhteiskuntaryhmiin ne kotiutuivat 1890-luvun kuluessa. Avohousuja käyttivät naisten lisäksi lapset ja koulutytöt, joista monet ompelivat ne kansakoulussa. Avohousut jäivät pois käytöstä umpityylin tullessa tunnetuksi. Yleisestä käytöstä ne jäivät pois vähitellen 1910-luvulla.
Tyypillisissä avohousuissa lahkeita yhdisti toisiinsa kaulus ja tavallisesti siitä alaspäin vatsan päällä 10 – 20 cm pituinen sauma. Kauluksen päissä oli kiinnitystä varten nauhat. Housujen takaosista oli leikattu niin laajat, että osat menivät runsaasti limittäin, kun kauluksen nauhat vedettiin takaa ristiin ja solmittiin edestä. Toinen tapa oli panna housut kiinni takaa kaulukseen ommellulla napilla. Lahkeet ulottuivat polvien alapuolelle.
Umpihousuja alettiin tehdä 1890-luvulla. Säätyläisillä niitä oli kuitenkin jo aikaisemmin. Alkuaikoina avo- ja umpihousuja käytettiin rinnakkain.
Umpihousut erosivat avohousuista siinä, että jalkojen välinen sauma oli ommeltu kokonaan umpeen. Päälle puettaessa avohousut kiinnitettiin vyötärönauhalla takaa, näin oli aluksi myös umpihousuissa. Umpihousut olivat ensin ns. luukku-, lahvi- l. lämpsäpöksyjä, joissa vyötärökappale napitettiin selästä kiinni ja jotka voitiin avata riisumatta housuja.