Nivala-Seura ry

Maaseutupolitiikan haasteet 2000-luvulla

 Takaisin seminaarisivulle

Nivala on juuri sopiva paikka seminaarille, jossa käsitellään meidän vuosiemme suurten  muuttoliikkeiden vaikutusta maaseudun nykyiseen ja tulevaan elämään. Onhan Nivala pitäjä, nykyään kyllä jo kaupunki, joka itse on kokenut itse suuria muuttoliikkeitä, ensin merkittävän asutuksen tulon harvaan asutulle seudulle Pidisjärven kappelin 1600- ja 1700- luvulla ja vielä 1800-luvun alkupuolella, edelleen liikakansoitetun  Etelä-Pohjanmaan väen siirtymisen tänne 1800-luvun lopulla ja 1900-luvun alkuvuosina, sitten  Karjalan siirtoväen asuttamisen Nivalan kyliin 1940- ja 1950-luvulla ja vihdoin  1960- ja 1990-luvun muuttoliikkeet.

  Nämä väestöliikkeet saivat aikaan sellaisenkin kummajaisen, että näiden sanojen lausuja kuulutettiin lähes puoli vuosisataa sitten kristilliseen avioliittoon Nivalan Karvoskylällä, vaikka minulla itselläni eikä entisellä ja tulevillakaan sukulaisilla ollut mitään kosketuksia pitäjään. Tuleva vaimoni näet kuului laaja-alaiseen Kiuruveden ortodoksiseen seurakuntaan, jonka pappi sinä sunnuntaina sattui suorittamaan palveluksen Karvoskylän Revon talossa. Muistan käyneeni Nivalan kunnanmiesten kanssa Revon talossa jollakin  virkamatkalla 1970-luvulla, mutta nyt kuuluu kylässä olevan oikea tsasouna.

  Hyvät Kuulijat,

  Palvelin vuosia sitten vuosina 1962-1966 valtioneuvoston kanslian eli pääministerin alaisessa valtakunnansuunnitelutoimistossa kulttuuripolitiikan tutkijana. Toimiston päällikkönä oli muistossa säilyvä valtiotieteen maisteri Väinö Paavilainen, räisäläläinen poliisi  jo 1930-luvulla, jonka sodan poikkeusolosuhteet olivat nostaneet esiin niin kuin monen muunkin lahjakkaan miehen ja joka oli tullut Johannes Virolaisen johtaman valtakunnansuunnittelukomitean  sihteeriksi ja nähnyt tilaisuutensa kehittää sihteerin tehtävistä toimisto, jossa nyt työskenteli vajaa kymmenen nuorta tutkijaa. Virat oli perustettu suunnittelijoiksi, mutta varovainen ja taitava Paavilainen ymmärsi, että demokraattisessa ja hajautetussa Suomessa ei voitaisi suunnitella mitään valtakunnan kaavaa, vaan meidät oli alennettu tutkijoiksi.

  Muuan tutkijoista oli valtiotieteen lisensiaatti Kai Palmgren, hänkin nyt jo manan majoille siirtynyt, aikanaan hyvin tunnetun Raoul grenin, Vapaa Sanan toimittajan ja pakinoitsija ”Happamen” ja myöhemmän Oulun yliopiston professorin veli. Maaherra Martti Miettusen johdolla oli vuoden 1963 joulukuussa asetettu ns. kehitysaluekomitea, jolle Kai Palmgren nyt kehitteli  indikaattorijärjestelmää. Sen avulla piti Suomen eri alueiden kehittyneisyyttä keskenään verrattaman.

Muistan että toimiston kahvitunnilla kävimme ankaraa keskustelua siitä, oliko oikein valita 14 vai peräti 24 eri indikaattoria kehittyneisyyttä mittaamaan tai olivatko alueen kirjavarat  ja sen teolliset toimipaikat mitenkään keskenään verrattavissa ja mikä painoarvo kummallekin oli annettava kehittyneisyyttä arvioittaessa.  Toimistossa muuten vieraili usein aiheesta keskustelemassa Oulun yliopiston ensimmäinen maantieteen professori Uuno Varjo.

  Niin vaatimatonta kuin tämä alku olikin, luulen kuitenkin, että nämä Kai Palmgrenin indikaattorit olivat yhtenä lähtökohtana sille korkeatasoiselle ja kansainvälistäkin mainetta saavuttaneelle aluemaantieteelliselle metodille kehittyneisyyspiirteiden, keskushierarkioineen ja vaikutusalueineen, jota sitten Vaasan yliopiston maantieteen professorin Mauri Palomäen ja useiden muiden suomalaisten aluetieteilijöiden  toimesta kehitettiin. Mainita sietää, että nyt vaikuttava Oulun Läänin maaherra Eino Siuruainen kuuluu tämän suomalaisen aluetieteen eteviin edustajiin.

  Valtakunnansuunnittelutoimisto siirtyi aikanaan hyvässä järjestyksessä 1960-luvun suunnittelumanian vallittaessa valtioneuvoston kanslian osastoksi ja sieltä edelleen suunnitteluidealismin vähitellen hälvetessä sisäasiainministeriöön, jossa sen perintöä nyt ansiokkaasti hoitaa ministeriön alueiden ja hallinnon kehittämisosasto.

  Tämän osaston mutta myös lääninhallitusten, maakuntien liittojen ja lukuisten muiden aluekehitystä edistävien virastojen ja laitosten, tutkimuslaitosten ja yliopistojen sekä erilaisten selvityselinten toimesta on viime vuosina syntynyt lukuisa joukko tutkimuksia ja selvityksiä, joissa Suomen aluekehitystä ja alueiden kehittyneisyyttä, niiden nykyisyyttä ja myös tulevaisuuden näkymiä selvitetään. Suomen  etevään ja nyt jo pitkään kartografiseen perinteeseen liittyen on näissä selvityksissä julkaistu lukemattomia karttoja sekä väestökehityksestä  ja väestöliikkeistä että myös eri alojen palveluiden kehityksessä. Voi sanoa, että tiedollisesti hallitsemme tilanteen erittäin hyvin. Samalla on tehty lukuisia aluepoliittisia niin valtakunnallisia kuin alueellisia ja seudullisiakin kehitysohjelmia. Jos paperit synnyttäisivät lapsia, kartat loisivat työpaikkoja ja sanat tuottaisivat, olisimme hyvässä asemassa.

  Laajalti joudutaan kuitenkin myöntämään, että aluepolitiikan toteuttamisessa on Suomessa viime vuosina epäonnistuttu. Hallitsemattomiin mittoihin kasvanut muuttoliike aiheuttaa lisääntyviä ongelmia sekä väestöä menettävillä että väestöä vastaanottavilla alueilla, Useimmat miestä ajattelevat perinteellisesti lähinnä niitä vaikeuksia, joita muuttoliikkeestä koituu harvanasutuille seuduille. Mutta viime aikoina on yhä enemmän ja yhä voimakkaammin alkanut kuulua ääniä myös niistä vaikeuksista, joita väestöä vastaanottaville alueille, ennen kaikkea etelän kasvukeskuksille tulee puuttuvien palveluiden ja riittämättömien asuntojen takia sekä suunnattomien rakennustarpeiden ja niiden rahoitusvajauksen myötä. Näin esimerkiksi pääkaupunkiseudun vaikeudet, joihin viime kuukausina on kiinnitetty jatkuvasti lisääntyvää huomiota, näyttäisivät viime kädessä juontuvan riittämättömästä aluepolitiikassa.

  Mutta on vielä kolmaskin huolestuneiden ryhmä. Olen viime vuosina saanut kunnian osallistua eräiden talouselämän kokeneiden asiantuntijoiden piiriin, ns. Komin ryhmään. Olen huomannut, että tässä ryhmässä on suorastaan hämmästyttävällä tavalla kannettu huolta siitä, miten Suomen kansantalous ei kestä tällaista väestöliikettä. Laajoilla Suomen alueilla vain muutamia vuosia sitten rakennetut hyvät tilat, niin asunnot kuin palvelustilatkin, jäävät käyttämättä tai ovat ainakin vajaakäytössä. Samaan aikaan muuttovoittoalueilla joudutaan rakentamaan uudet asunnot ja koulut, päiväkodit ja terveyskeskukset. Rahat menevät tällaisiin investointeihin, eikä vielä yhtään tuotannollista työpaikkaa synny.

  Kaikki nämä kolme tekijää, muuttotappioalueiden kasvavat vaikeudet, suurimpien kasvukeskuksen lisääntyvät ahtausongelmat ja investointien suuntautuminen tuotannollisen toiminnan ulkopuolelle, vaativat nyt entistä voimakkaamman huomion kohdistamista aluepolitiikkaan. Erityisesti joudumme kääntämään katseemme maamme harvaanasuttuihin seutuihin, laajoihin Pohjois-Suomen ja Itä-Suomen alueisiin, itse asiassa pinta-alaltaan suurimpaan osaan Suomen aluetta, joka on joutunut suuriin vaikeuksiin väestön vähenemisen,  työmahdollisuuksien puuttumiseen, nuorten kaikkoamisen, palveluiden poistamisen ja kaikesta aiheutuvan sosiaalisen ja taloudellisen kurjistumisen ja ennen kaikkea henkisen alamielisyyden myötä.

  Näissä oloissa joudumme kysymään, tuleeko meidän pitää koko Suomi asuttuna. Joudumme kysymään, tuleeko meillä edelleen olla se kokonainen ja jakamaton, tasapuolisesti kohdeltava isänmaa, johon me olemme nuoruudestamme lähtien kasvaneet. Olen varma, että useimmat suomalaiset vastaavat tähän kysymykseen myöntävästi.

  Hyvät Kuulijat,

  Äsken mainitussa sisäasiainministeriön alueiden ja hallinnon kehittämisosastossa on viime vuonna valmistunut maaseutupoliittinen ohjelma – se taitaa olla jo kolmas järjestyksessä. Etevällä ja todellisuuspohjaisella tavalla siinä Suomen maaseutu jaetaan kolmeen ryhmään, ensinnäkin harvaan asuttuun syrjäiseen maaseutuun, josta nuori väki kaikkoaa ja jossa palvelut kaiken aikaa ohentuvat, toiseksi ydinmaaseutuun, jossa vielä perinteellisesti maaseutuelinkeinot toimivat, jopa kukoistavat, ja kolmanneksi kaupunkien läheiseen maaseutuun, joille on luonteenomaista kaupunkikeskuksen palvelu on muun muassa työvoiman asuinpaikka. Ohjelmassa lähdetään siitä, että kaikki nämä eriluonteiset alueet tarvitsevat omia erityisiä toimenpiteitään.

  Lähiajan keskeinen aluepoliittinen tehtävä onkin löytää näille erilaisille alueille kullekin sopivat kehittämiskeinot. Erityisesti on huolehdittava siitä, että ikääntyvän väestön palvelut turvataan ja ihmisarvo säilytetään. Samalla tulisi tietysti huolehtia siitä ,että näidenkin alueiden palvelu varustus ja liikenneyhteydet  antavat mahdollisuuden paluumuuttajien tai yrittäjien asuttua alueelle. Ellei esimerkiksi kylässä ole koulua, ei lapsiperhe voi sinne asettua.

  Oikea aluepolitiikka, ollakseen todella vaikuttavaa, vaatii tässä  vaikeassa kehitystilanteessa monia toimenpiteitä, joihin minun ei tässä tilanteessa ole mahdollista kovin syvällisesti paneutua,  Rohkenen kuitenkin kiinnittää huomiota pariin seikkaan ja käsitellä  aluehallintoa laajemmin.

   Yleisesti myönnetään, että verotus on elinkeinopolitiikan kannalta avain asemassa. Jos maaseutualueiden tilanne nähdään todella vaikeana, ovat verotukselliset keinot käytettävissä. Yrittäjien verohelpotukset ovat keino, jota nyt pitäisi käyttää. Tiedämme, että eräissä Lapin kunnissa ja parissa saaristokunnassa on pantu käyntiin kokeilu, jolla yrittäjille on poistettu eräät sosiaalimaksut, siis vain muutamia prosentteja. Kokeilu kattaa vain liian pienen alueen, jotta sen

perusteella menetelmän vaikutuksesta voisi saada selvän kuvan. Tämä kokeilu pitäisi laajentaa Itä-Suomen ja Pohjois-Suomen laajoille harvaanasutuille alueille, jotta todellisia tuloksi saavutettaisiin. Tietävästi näitä menetelmiä on sovellettu Norjassa varsin hyvällä menestyksellä.

  Toinen keskeinen toimenpidealue on liikenne- ja tietoliikenneyhteyksien parantaminen. Vaikka menneillään onkin isoja tie- ja ratahankkeita, keskisen ja pohjoisen Suomen yhteydet ovat vaarassa jäädä pahoin kehityksestä jälkeen. Liikenne- ja viestintäministeriön asettaman työryhmän

äskettäiset ehdotukset erityisen liikenneväylien verkon muodostamisesta merkitsisivät toteutuessaan, että useiden maakuntien keskusalueet jäisivät ydinverkon ulkopuolelle. Tasapuolisen aluekehityksen näkökulmasta työryhmän ehdotukset vaativat korjausta.

   Vähintään  yhtä tärkeätä on nopeiden ja kohtuuhintaisten tieliikenneyhteyksien turvaaminen koko maassa. Näyttää ilmeiseltä, ettei kaupallisilla yrityksillä ole liiketaloudellisia mahdollisuuksia kytkeä erityisesti syvää maaseutua osaksi tietoyhteiskuntaa. Verkkopolitiikan tavoitteeksi asetettu laajakaistapalvelujen saaminen kaikkien ulottuville vuoden 2005 loppuun mennessä edellyttääkin valtion voimakasta myötävaikutusta. Yhdessä tie- ja rataverkon kohentumisen ja asianmukaisen ylläpidon aiheuttamien menotarpeiden kanssa tästä huolehtiminen on vaikea liikenne- ja viestintäministeriön nykyisen menokehityksen puitteissa.

 Tietoliikenneyhteyksien parantamisessa ei itse asiassa ole kysymys vain harvaanasuttujen maaseutualueiden edusta, vaan juuri tällä alalla me voimme kehittää suomalaista osaamista, luoda tekniikkaa, joka kelpaa malliksi ja vientitavaraksi maailman muillekin harvaanasutuille seuduille.

  Entäs sitten osaajien houkuttelu maaseutualueille. Siihenkin voisi hakea Norjasta mallia. Ehkä maaseutualueelle tuleville taitajille pitäisi antaa opintolainat anteeksi tai maksaa kunnon palkkaa tai jotakin muuta. Entisessä maailmassa virkamiehet Lapissa saivat kaksinkertaiset virkavuodet. Näin minunkin isoäitini isä siirtyi vanhemmilla päivillään Inari Kappalaisen köyhästä virkatalosta suuren Ruoveden emäseurakunnan kirkkoherraksi tai räyrinkiläinen Alfred Salmela tuli palveltuaan ensin kansakoulutarkastajana Lapissa jo runsaan kolmenkymmenen ikäisenä kouluneuvokseksi ja saattoi aloittaa suurimittaisen työnsä Suomen maaseudun kouluolojen kehittäjänä.

   Mitä muutoin palveluihin, esimerkiksi sosiaali- ja terveyspalveluihin, tulee, osoittavat vastikään tehdyt ennusteet, että maahan on nopeasti muodostumassa kuntia ja alueita, joissa taloudellinen huoltosuhde on karmea: yksi työssä käyvä ja ansaitseva henkilö kolmea huollettavaa kohden. On selvä, että tämä on yhtälö, joka ei toimi. Tähän ongelmaan on nyt nopeasti paneuduttava ja löydettävä aivan uusia ennakkoluulottomia ratkaisua. Näille alueille on luotava työpaikkoja, muutoin yhteiskunnan huoltovelvollisuus kasvaa ylivoimaiseksi.

  Muuan tärkeä edellytys oikealle aluepolitiikalle on tehokkaan ja ymmärtävän aluehallinnon luominen. Alueen väestön on päästävä itse huolehtimaan hallinnosta ja alueensa kehittämistä. Tämä vaatii maakuntaitsehallinnon  toteuttamista Suomessa.

Suomessa on keskusteltu maakuntaitsehallinnosta jo 1870- luvulta lähtien. Suuren kielitieteilijän Matias Aleksanterin poika etevä nuori lakimies Robert Castren ajoi sitä useissa artikkeleissa. K. J. Ståhlberg varasi ylemmänasteiselle itsehallinnolle mahdollisuuden jo vuoden 1919 hallitusmuodossa, ja tämä mahdollisuus sisältyy edelleen myös perustuslakiimme. Ståhlberg myös myöhemmin lainvalmistelukunnassa luonnosteli asiasta esitystä.

  Maakuntaitsehallinnosta keskusteltiin 1920-luvulla, ja 1960- luvulla sitä käsiteltiin useassakin komiteassa, minäkin istuin yhdessä ja kirjoitin tarmokkaasti eriäviä mielipiteitä. Toimitin myös Suomalaisuuden liiton toimesta kaksi kirjaa asiasta nimeltään ”Maakuntapolitiikka” ja ”Maakuntaitsehallinto”, joissa useat etevät nuoremman polven yhteiskuntapolitiikot, muuan muassa Erkki Salonen, Kauko Sipponen, Jouko Hulkko ja Paavo Pekkanen, ottivat kantaa asian puolesta.

  Monista suunnitelmista huolimatta maakuntahallintoa ei Suomessa ole toteutettu. Esteenä on toisaalta ollut maamme suhteellisen voimakas kunnallishallinto ja sen epäily oman asemansa heikentymisestä ja toisaalta keskushallinnon halu holhota myös maakuntia. Lisäksi on vaikuttanut pelko kolmannen verottajan tulosta.

  Selväpiirteisen maakuntahallinnon puuttuminen on Suomessa pakottanut viime vuosikymmeninä lukuisiin korvaaviin järjestelyihin. Keskeisenä valtion viranomaisena ovat kauan toimineet läänihallituksen ja niille pyrittiin aikaa myöten antamaan aikaisempien järjestys- ja valvontatehtävien lisäksi myös alueidensa kehittämistehtäviä. Lääninhallituksen lukumäärä kuitenkin epäonnistuneesti viiteen. Ne menettivät merkityksensä eivätkä ainakaan eteläisessä Suomessa pysty enää toimimaan alueidensa. kehittämiseksi. Oulun ja Lapin lääninhallitukset ovat selvästi paremmassa asemassa..

  Valtiohallinnon puolelle ovat viime vuosina syntyneet maakuntahallintoa ja myös aikaisempia järjestelyjä korvaamaan työvoima- ja elinkeinokeskukset eli Te- keskukset sekä alueelliset ympäristökeskukset. Kunnallisella puolella on alue- tai maankuntatasolle muodostunut lukuisia kuntayhtymiä  eri toimialoilla. Maakunnan liitoille taas on annettu aluekehityslainsäädännöstä ns. aluekehitysvastuu ja niiden tehtävänä on toimia myös maakunnan edunvalvojina. Viimeksi on uudenlaisen aluepolitiikan  välineeksi alettu kehittää 34 kaupunkiseudun verkostoa sekä vapaaehtoisella pohjalla kahdeksaa seutua koskevaa seutuyhteistyökokeilua. Uusia elimiä perustettaessa entisiä ei ole lopetettu.

  Näin aluetasolle on luotu useita keskenään kilvoittelevia toimijoita. Jokainen niistä yrittää parhaansa - monissa niistä on ahkeria viranhaltijoita, jopa hyviä innovaattoreita, lahjakkaita uuden keksijöitä, kunnon miehiä ja naisia – mutta auttamattomasti ajaudutaan tällaisesta hallinnosta instanssien kilpailuun. En epäile sanoa, että kokonaisuudessaan aluehallinto on kansalaisten silmissä sekava, toiminnan kannalta tehoton, kustannuksiltaan kallis ja kansainvälisestä näkökulmasta tarkastellen omituinen.

 Euroopan unionissa pyritään alueiden eli regionien, siis maakuntatason vahvistamiseen kautta Euroopan. Ajatuksena on, että eri maiden tietyt maakunnat voivat hakeutua läheiseen yhteistoimintaan keskenään. Varoja halutaan erityisesti osoittaa maakuntien keskinäisillä yhteistoiminalle. Näin halutaan luoda kiinteän ja toimivan Euroopan edellytyksiä. Euroopan neuvostossa Strasbourgissa valmistellaan parhaillaan maakunnallisen itsehallinnon peruskirjaa. Näissä oloissa Suomen on syytä kiiruhtaa  maakuntahallintonsa järjestämisestä, jotta se voi täysimääräisesti hyödyntää uuden eurooppalaisen kehityksen.

  Voimien kokoaminen maakuntatasolla on mielestäni edelleen viisas ajatus. Maakuntia voidaan pitää pienempinä aluekokonaisuuksina, jotka pystyvät tehokkaaseen aluekehittämispolitiikkaa ja kykenevät vastaamaan väestökehityksen aiheuttamiin hyvinvointipalveluiden järjestämisestä. Maakunnilla on myös vahva identiteetti. Ihmiset ovat ylpeitä maakunnastaan ja valmiita kehittämään. Maakuntatunne elää edelleen voimakkaana.

 Mallin siitä, millainen maakuntahallinto nykyisissä oloissa voisi olla, on hiljattain esittänyt eläkkeellä oleva kollegani, sisäasiainministeriön entinen kansliapäällikkö Juhani Perttunen, kun hän on hallituksen toimeksiannosta suunnitellut Kainuun maakunnalle kokeilumallin.

  Ehdotuksen mukaan Kainuusta maakuntavaltuustoon valittaisiin kunnallisvaalien yhteydessä nelivuotiskaudeksi 41 valtuutettua, jokaisesta alueen kunnasta vähintään yksi. Valtuusto jakaisi maakuntaan  tulevan valtion rahoituksen sekä toimisi maakunnallisten peruspalvelua hoitavan kuntayhtymien samoin kuin maakunnan liiton ylimpänä toimielimenä. Maakuntavaltuustolla olisi toimivalta ja vastuu maakunnan kehittämiseksi ja peruspalveluista.

  Maakuntavaltuuston päätöksiä valmistelevana ja toimeenpanevana toimielimenä olisi maakuntahallitus, joka olisi myös maakunnallisten kuntayhtymien hallitus. Toimintaa johtaisi päätoiminen vaaleilla valittu maakuntajohtajana,

  Maakuntavaltuuston käyttöön koottaisiin Kainuuseen tuleva valtion rahoitus. Tärkeätä on, että Euroopan unionin rakennevarat, niiden edellyttämä kansallinen vastinerahoitus sekä muu alueen kehittämiseksi osoitettu kansallinen rahoitus koottaisiin kokonaisuudeksi, mistä päättäisi maakuntavaltuusto. Maakuntatason valtion viranomaiset saisivat osan rahoistaan sekä sen käyttöä koskevan ohjauksen maakuntavaltuustolta. Kuntayhtymänä toimiva sosiaali- ja terveyspiiri hoitaisi erikoissairaanhoidon ja perusterveyshuollon sekä pääosan sosiaalipalveluista. Kunnille jäisivät esimerkiksi päivähoito, kotipalvelu ja muut lähipalvelut. Koulutuksen kuntayhtymä vastaisi koulutuksesta lukuun ottamatta peruskoulua, joka jäisi peruskunnille.

  Tärkeätä on, että maakuntaitsehallinnon perustamisella ei luoda uutta verottajaa, vaan että olemassa olevat resurssit kootaan käytettäviksi maakunnan oman väestön hyväksi näkemällä tavalla. Uutta maakuntahallintoa järjestäessä ja kehittäessä ei riitäkään ainoastaan uusien toimielinten perustaminen, vaan samalla on mahdollisuuksien mukaan purettava aikaisempia toimielimiä, karsittava  päällekkäisyydet sekä pyrittävä tehokkaisiin kustannussäästöihin. On tärkeää, että maakuntahallinnolla on myös käytännössä edellytykset vahvistaa alueiden perusrakenteita, osaamista ja yrittäjyyttä.

   Miten ajankohtainen uuden hallinnon tarve on, osoittaa toisaalta Kainuun kokeilun nopea liikkeellelähtö, toisaalta kiihtyvä keskustelu pääkaupunkiseudun ongelmista. On mielenkiintoista havaita, että useammat pääkaupunkiseudun hallintomiehistä ja poliitikoista, viimeksi Helsingin kaupunginvaltuuston puheenjohtaja Pekka Sauri, vaativat nyt laajemman aluehallinnon luomista.

  Hyvät Kuulijat,

  Iloksemme olemme voineet havaita, että nykyisen hallituksen  ohjelmaan sisältyy laaja osasto aluepolitiikasta. Siinä painotetaan maaseudun yritystoiminnan edellytysten parantamiseksi ja julkisten peruspalveluiden saatavuuden turvaamista ; siinä halutaan parantaa keskusten ulkopuolisten alueiden osaamis- ja teknologiaperustaa, siinä vaaditaan liikenneväylien ja liikenneyhteyksien ylläpitoa sekä nopeita ja kohtuuhintaisia tietoliikenneyhteyksiä koko maahan ; siinä halutaan poistaa etätyönesteitä ; siinä vaaditaan turvaamaan osaavan työvoiman saanti väestöä voimakkaasti menettäville alueille.

  Tällainen ohjelma antaa erinomaiset puitteet ja laajat toimintamahdollisuudet työlle harvaan maaseutualueiden hyväksi. Vanhasen hallituksella on mahdollisuus asettua historialliseen sarjaan. Kun 1920- luvun alussa aloitettiin rajaseutupolitiikkaa ja neljä vuosikymmentä myöhemmin 1960- luvulla kehitysaluepolitiikkaa, jotka molemmat tuottivat tuloksia, on nyt jälleen neljä vuosikymmentä myöhemmin olemassa todellinen poliittinen ja yhteiskunnallinen tilaus uudelle maaseutupolitiikalle tai – jos sanaa maaseutu jostakin syystä vierastetaan – uudelle haja-asutuspolitiikalle. Sosiaalidemokraattien ja keskustan yhteishallitus näyttäisi asettaneen keskeiseksi tavoitteekseen koko kansakunnan hyvinvointipolitiikan. Menestyksellisessä maaseutupolitiikassa on sillä yksi suuri mahdollisuutensa, yksi osa-alue tavoitteensa saavuttamiseen.

  Hyvät Kuulijat,

Juuri nyt Suomen harvaanasuttujen alueiden tulevaisuus saattaa monen silmissä näyttää vaikealta, lähes toivottomalta, kun monet kylät ja suuret alueet ovat tyhjenemässä ja palvelut niissä loppumassa. näissä oloissa me saatamme ajatella, että Suomen maaseutu ja harvaanasutut alueet ovat Euroopan periferiaa, kaukaista, merkityksetöntä äärialuetta. Tämä on harhaa. Vähänkin pitemmälle suuntautuvassa tulevaisuuden perspektiivissä nämä alueet ovat itse asiassa tärkeän maanäären keskus. Ympärillä ovat suunnattomat luonnonvarat, metsät, pohjoisten merialueiden energiavarat ja vesivarat. ne ovat ennen pitkää muodostumassa elintärkeiksi koko Euroopalle. ne joudutaan aikanaan kuljettamaan Keski-Eurooppaan juuri näiden alueiden kautta. Laajan Luoteis-Venäjän ja Siperian yhteydet Eurooppaan tulevat kulkemaan Suomen kautta. Harvaanasuttu Suomi on Euroopan tärkeitä reservialueita. Tulee päivä, jolloin näitä alueita tarvitaan.

Ei vain Suomen vaan myös Euroopan kannalta on tärkeätä, että nämä alueet pidetään asuttuina, että ihminen voi täällä elää ja että näilläkin alueilla säilyvät ihmiselle ja hänen liikkeilleen ja elämiselleen tarpeelliset tiet, tieverkot, terveyspalvelut, majoitusmahdollisuudet, kaupat, jopa koulut.