Nivala-Seura ry

Tehty työ elää

 Takaisin seminaarisivulle

Hyvät kuulijat! Pyrin esitelmässäni lyhyesti pohdiskella sitä mikä isoisäni Kustaa Vilkunan muisto ja perintö on tänään, hänen syntymänsä satayksivuotispäivän lähetessä (26.10.), ja mitä se on huomenna ja kauempana tulevaisuudessa. Isoisä oli monessa mukana, mutta rajoitan tässä esityksessä näkökulmani pääasiassa tiedemies Kustaa Vilkunaan.

                                                     * * *

Onko tämä seminaari muistajaiset?

     Olin keväällä 2001 kenttäretkellä Länsi-Siperiassa Obinlahden rannalla poropaimentolaisina elävien nenetsien eli jurakkisamojedien luona. Retkikunnallemme tarjoutui tilaisuus vierailla nenetsien omassa sukukalmistossa. Perille tultuamme  nautimme isäntiemme kanssa muistajaisaterian eli teetä, leipää ja votkaa, jota tarjottiin maanpäällisissä arkuissaan lepääville vainajillekin. Monilla pohjoisen kansoilla on ollut - ja monilla on yhä - tapana palata haudalle vuoden kuluttua hautauksesta muistelemaan vainajaa. Kyseessä oli viimeinen yhteisön vainajalleen osoittama liittymäriitti, jonka myötä vainajan uskotaan liittyvän tuonpuoleisiin eli pääsevän perille muiden vainajien pariin. Tämä Kustaa Vilkuna-seminaari on pohjimmiltaan samanlainen riitti, mutta jatkuuko hänen muistonsa tämänkin hetken yli? Palaan siihen esitykseni lopussa.

                                                     * * *

Kuka oli kansatieteilijä Kustaa Vilkuna?

     Nousevan kansakunnan suomalaista ja suomalais-ugrilaista alkukotia oli etsitty 1800-luvulla kielitieteilijöiden toimesta ja se löydettiin Volgan mutkasta. Orastavan kansatieteen edustajat lähtivät samaan suuntaan. Kustaa Vilkunan opettaja Uuno Taavi Sirelius oli kerännyt materiaalinsa idästä, mutta Venäjän vallankumous sulki rajat. Tällöin Suomen kansatiede kääntyi länteen, Eurooppaan.   

     Vuonna 1935 painetun väitöskirjansa “Varsinaissuomalaisten kansanomaisesta taloudesta” esipuheessa Kustaa Vilkuna toteaa: “Ja olkoon seuraava, jota kirjoittaessaan tekijä on koettanut pitää esikuvinaan opettajainsa U. T. Sirelius-vainajan ja prof. Albert Hämäläisen luennoilla, harjoituksissa ja kirjallisissa tuotannossaan esittämää asiallista, aineistoa kunnioittavaa ja turhia teorioita karttavaa tutkimustapaa, vaatimattomana näytteenä siitä, minkä tapaisia aineksia ja probleemeja lounaisin Suomi voi tarjota maamme kansatieteelliselle tutkimukselle.”

Siis: asiallista, aineistoa kunnioittavaa ja turhia teorioita karttavaa tutkimustapaa. Sittemmin hän vielä tähdensi tätä pragmaattista eli käytännöllistä näkökulmaansa todetessaan, että: “Jokainen hyvä ratkaisu tarvitsee oman menetelmänsä. Kaavat ovat tarpeellisia vain yleisinä viittoina, mutta niiden orjallinen noudattaminen inhimillisen kulttuurin tutkimuksessa vie epäinhimilliseen tulokseen.” Näillä mielipiteillä ei tänään menestyttäisi esimerkiksi pyrittäessä tutkijakoulutettavaksi tulevaksi tohtoriksi tai haettaessa Suomen akatemian virkoihin.

     Sireliuksen ja Hämäläisen ohella Vilkunan kansatieteellisen tutkimusotteen hahmottumiseen vaikutti suuresti myös Tukholmassa vuonna 1934 professori Sigurd Erixonin johdolla järjestetty kurssi, tänään sanottaisiin ehkä tutkijakoulu, Baltiska insitutet, joka tutustutti Vilkunan sekä pohjoismaisiin- ja balttikollegoihin että ruotsalaisiin kansatieteen menetelmiin.

     Kustaa Vilkuna sanoutui pehmeästi irti Sireliuksen evolutionistisesta ja typologisesta kehitysopillisesta ajattelusta ja ryhtyi omintakeisesti kulttuurihistorialliseksi funktionalistiksi. Vuonna 1954 hän kiteytti kansatieteen ja oman kiinnostuksensa päämäärän virkaanastujaisesitelmässään seuraavasti: “Kaikkinainen kulttuuri on erittäin kansainvälistä, sen ilmiöiden olemukseen ja elämään kuuluu vaeltaminen kansalta toiselle. Tällä vaellusmatkalla kukin seutu ja kansa painaa siihen oman leimansa, tekee sen joko pääomaa kartuttavasti tai kuluttavasti. Siten tutkijan yhdeksi päävelvollisuudeksi muodostuu etsiä vastausta siihen, miten “maa painaa parrelleen”, miten suomalainen kansankulttuuri sen ja sen ilmiön kohdalta syntyy, millä tavoin täällä yhteistä perintöä muokataan, miten suomalaiset kehittävät omaksumansa uudet piirteet kansalliseksi, luontoonsa ja luonteeseensa sopivaksi pääomaksi ja miksi ratkaisu on juuri tämä.” Kun Kustaa Vilkuna täytti 60-vuotta (1962) hänen kunniakseen julkaistu bibliografia sai nimekseen edellisen mukaisesti “Maa painaa parrelleen”. Sama lause sekä lause “Jumala totisin” oli myös tuolloin hänestä lyödyssä mitalissa.

     Toinen Vilkunan tutkimusotteeseen liittyvä mielilause oli funktionaalisuuden mukainen “Tarkoituksenmukaisuus ratkaisee muodon.” Jos hän olisi elänyt toisessa ajassa ja hänet olisi aateloitu, Ritarihuoneen suuren salin seinässä olevassa aateliskilvessä olisi varmasti latinaksi jompikumpi näistä lauseista. Kilven tunnuskuvana olisi ehkä hankoaura.

     Kustaa Vilkuna opasti opiskelijoita kansatieteen työmenetelmien pariin erityisesti Eteläpohjalaisen osakunnan vuonna 1930 alkaneilla kotiseuturetkillä. Professorikauden, jota kesti loppujen lopuksi vain yhdeksän vuotta 1950-luvulla (1950-59) monille opiskelijoille on jäänyt mieleen Vilkunan Sireliukselta aikanaan saama neuvo, jota hän jakoi edelleen: “Työ tekijäänsä neuvoo.” Neuvo on erinomainen, mutta en ole uskaltanut jakaa sitä edelleen, sen verran yksinkertaisen karu se on itsereflektiivisyydestään huolimatta tämän päivän pedagogisista hienouksista haaveileville opiskelijapolville.

     Vilkuna vaikutti monin tavoin yhteiskunnallisesti, mutta entä kansatieteilijänä? Suomalaiselle kansatieteelle on, toisin kuin ruotsalaiselle, ollut leimaa antavana piirteenä se, että ajankohtaisiin kysymyksiin ei juuri ole puututtu. Ei niihin oikein voitukaan puuttua siihen aikaan kun tutkimuskohteena oli kadonnut tai katoava kansankulttuuri. Tuon ajan tutkimuksen päämäärä oli kuitenkin yhteiskunnallisesti mitä merkittävin eli etsiä, löytää ja julkaista Suomen kansan yhteinen menneisyys. Suomen ensimmäiseksi valtionarkeologiksi vuonna 1885 nimitetty Johan Rein­hold Aspelin julisti vuonna 1892 kirjeessään Emil Nervanderille paljastavasti seuraavasti: "Minua elähyttää pyrkimyksissäni ajatus, että kansamme ja heimomme halveksittu asema riippuu puuttuvista muistoista, sellaisen puutteesta jota voi kunnioittaa ja rakastaa. Isänmaan rakkaus perustuu muistoihin, ja minä tahdon antaa kansalle muistoja; mitä viehättävämpiä ne ovat, sitä parempi."

     Kustaa Vilkunan kantaaottavuus ilmeni muun muassa lohitutkimuksissa. Hän tutustui lohenkalastukseen jo oppikoululaisena osallistuessaan kahden muun pojan kera opettaja Veli Räsäsen Petsamon retkikuntaan 1920-luvulla (1921). Ensimmäinen aihetta käsittelevä tutkimus “Huomioita koltanlappalaisten merikalastuksesta” ilmestyi Suomen museossa 1930-luvulla (1930), ja 1950-luvulla (1954) hän julkaisi sekä Suomessa että Ruotsissa yhden merkittävimmistä artikkeleistaan: “Lohenkalastus kokonaisuutena”. Lopulta 1970-luvulla (1975) valmistui teos “Lohi. Kemijoen ja sen lähialueen lohenkalastuksen historia”. Teos on nimensä mukaisesti laaja kuvaus ikiaikaisesta lohikulttuurista, mutta uutta oli se, että teoksessa otetaan kantaa. Sen viimeinen pitkä lause on seuraava: “Vieläkin (1974) on teollisuudesta ja vesivoimasta hurmaantuneita johtohenkilöitä, jotka ihmettelevät entisten lohitalonpoikien korvausvaatimuksia muistamatta, että tältä väestönosalta on viety tuottava kalastuselinkeino, pilattu parhaat rantapellot ja johdettu voima kuparilankoja pitkin etelään täyttämään tällä hetkellä vähäistä osaa valtakunnan sähkövoimatarpeesta.” Kalastuksen tutkimuksella on vankat perinteet suomalaisessa kansatieteessä ja kantaaottavuuskin on säilynyt, viimeksi otti kantaa Ari Lappalainen viiden vuoden takaisessa (1998)  Höytiäisen kalastusta koskevassa väitöskirjassaan.

     Tämän päivän työn perässä kulkevien perheiden aikana ihmisten kotiseudut ovat kovin erilaisia ja niitä voi olla useitakin. Olen itse syntynyt Helsingissä, mutta viettänyt lapsuuteni Etelä-Ruotsissa (kesät tosin Lappajärvellä) ja nuoruuteni Jyväskylässä. Opiskeluajastani suurin osa kului jälleen Helsingissä, mutta aikuisuuteni olen elänyt Jyväskylässä. Niinpä en pidä kotiseutunani syntymäpaikkaani pääkaupungissa enkä lapsuuden seutuja ulkomailla vaan olen tällä hetkellä jyväskyläläinen ja keskisuomalainen. Kustaa Vilkunan kotiseudun kaipuu heijastui myös hänen tutkimuksiinsa. Hän vietti loppujen lopuksi vain vajaat 20 vuotta elämästään Nivalassa. Silti hän oli kiistatta koko ikänsä nivalalainen ja pohjalainen, ei helsinkiläinen. 

     Kustaa Vilkuna siis koki kotiseudun katoamisen sekä paikassa että ajassa. Siten talonpoikaisen elämäntavan ajan ihmiset, joihin Kustaa Vilkunakin kuului, huomasivat aikakautensa olevan katoamassa ja katoavan. Siksi alkoi talonpoikaisen kansankulttuurin museoimisen, arkistoimisen ja kirjastoimisen kausi, jolloin kaikki vielä jäljellä olevat ilmiöt piti kerätä, dokumentoida ja tallentaa muistiorganisaatioihin ja sitten vielä tutkia ja julkaista. Tätä ilmiötä on jälkeenpäin irvittykin, mutta samalla ei olla huomattu kuinka irvijät eli teollistumisen ja kaupungistumisen ajan ihmiset ovat suhtautuneet aivan samalla tavalla omaan kadonneeseen ja katoavaan aikaansa.

     Vilkuna tutki siis talonpoikaiskulttuuria ja sitä edeltäneitä kulttuurivaiheita. Sen sijaan hänestä ei enää tullut nk. kaupunkikansatieteilijää. Sen teoriat ja aiheet olivat hänelle kovin vieraita. Ja syystä!

     Muistan kuinka isoisä kerran ilmestyi ruokapöytään pahantuulisena. Tuo hänelle harvinainen ja outo mielentila johtui siitä, että hän oli juuri yrittänyt tutustua aika tuoreeseen vuonna 1970 ilmestyneeseen kotimaiseen kulttuuriantropologiaan johdattelevaan oppikirjaan. Hän oli tuohtunut siitä kuinka kirja oli kirjoitettu: vaikeatajuisesti vieraita sivistysanoja kylväen. Tuolloin hän painotti minulle sitä, että kaiken tieteellisenkin tekstin voi kirjoittaa kauniilla suomella niin, että jokainen vähänkin asiaan paneutunut sen ymmärtää.

     Kustaa Vilkunan oppilaat seurasivat opettajaansa tieteen poluilla, mutta sitä seuraavan sukupolven tehtävä olikin jo ottaa etäisyyttä häneen ja hänen aikalaisiinsa. Tuosta irtiotosta tuli tavattoman raju naapurimaassamme Ruotsissa, missä etnologia omaksui vaikutteita sosiologiasta ja antropologiasta. Historiallinen perspektiivi katosi ja esineiden tutkimus hylättiin. Suomessakin otettiin mallia naapurista, mutta hieman laimeammin. Nyt Ruotsissa ollaan jälleen ottamassa uusia suuntia . Uudenlainen esinetutkimus kasvattaa suosiotaan ja tuoreet professorit vannovat kulttuurihistorian nimiin.

                                                     * * *

Miten Kustaa Vilkunan tutkimusten tuloksiin suhtauduttiin hänen jälkeensä?

     Jotkut ovat ymmärtäneet Vilkunan tutkimusta ja kehittäneet ja jatkaneet sitä edelleen. Tämä käy ilmi esimerkiksi seuraavasta muistosta. Aloitin arkeologian opintoni Helsingin yliopistossa syksyllä 1973. Asuin isovanhempieni luona Jollaksessa. Eräänä iltana isoisäni, Ukko, otti minut mukaansa Kansallismuseon Suomen muinaismuistoyhdistyksen kuukausikokoukseen, missä yhteydessä minut liitettiin tämän seuran jäseneksi. Esitelmäaihekin jäi mieleen: tohtori Aarne Erä-Esko kertoi Kiuruveden kuvakivestä, joka sittemmin osoittautui tuoreeksi väärennökseksi. Pois lähtiessämme Ukko osoitti minulle erästä miestä ja sanoi: “Janne, tuossa on viisas mies.” Kun kysyin miehen nimeä vastaus oli: “Professori Jorma Koivulehto, germanisti”.

     Turun yliopiston suomen kielen professori Aimo Hakasen täyttäessä 60 vuotta marraskuussa (1.11.) 1995 häntä muistettiin juhlakirjalla. Yksi kirjoittajista oli Helsingin yliopiston germaanisen filologian professsori Jorma Koivulehto, jonka artikkelin otsikko oli “Ala-Satakunnan Kainu ja pohjoisen Kainuu”.

     Artikkelin alussa Koivulehto toteaa:”Kustaa Vilkuna esitti oivaltavassa monografiassaan Kainuu-Kvenland, missä ja mikä? vuonna 1975 tulkinnan, joka uutuudellaan ehkä hämmästytti, mutta sai samalla myös huomion kiintymään tähän asti tuntemattomiin tai ohitettuihin tosioihin.” ... “Kustaa Vilkunan kokonaan uusi ajatus oli, että Kainuun nimi on yhdistettävä Vakka-Suomen seudun harvinaiseen apellatiiviin kainu t. kainus ‘työreen keskimmäinen kaplas’, yhdyssanana kainu-ors, ‘kyseistä kaplasparia yhdistävä poikkipuu’.” Koivulehto päättää laajan artikkelinsa seuraavasti: “Lopuksi todettakoon: vaikka Kustaa Vilkunan keskeinen teesi olikin hylättävä, hänen tutkielmansa on merkittävä, ilman sitä tässä esitettyä ratkaisuakaan ei olisi löytynyt.” Olen isoisäni kanssa edelleenkin samaa mieltä Koivulehdosta: “Siinä on viisas mies!”

     Vaan toisin ajatteleviakin on. Kustaa Vilkunan oltua kuolleena monta vuotta eräs akateemikon arvon saanut kirjailija arvioi, muistaakseni Suomen Kuvalehdessä,  häntä tiedemiehenä tunariksi, joka ei ollut edes käsittänyt 1960-luvun alussa (1960 ja 1961) suomeksi ja ruotsiksi Pähkinänsaaren rauhan rajasta kirjoittaessaan rajojen problematiikkaa. Tältä arvostelijalta oli jäänyt ymmärtämättä yksi keskeinen seikka. Olennaisin edellytys tutkimustyössä menestymiselle lienee nimittäin tie­teel­li­sen työn prosessi­luonteen ymmärtäminen. Tutki­mus­työhön kuuluu to­sio, ettei­vät työn tulokset ole ikui­sia. Uusi tut­kimus pon­nis­taa enti­ses­tä, täydentää sitä tai jopa kumo­aa sen. Kumou­tunut­kaan tutki­mus ei ole huonoa, koska se on vie­nyt tutki­musta eteenpäin, se on toiminut tärkeänä prosessin vai­heena. Li­säk­si yhden ongel­man rat­kaisu ei tuo tut­ki­jalle rauhaa, päin­vas­toin se vie yleen­sä uu­sien on­gel­mien äärelle ja synnyttää tutki­jassa miellyttä­vää levottomuutta, uteliaisuuden ja tiedon­halun ener­giaa.

     Tieteellinen tieto on aina aikansa tuote, sillä vaikka tiede operoi löytämillään ja analysoimillaan tosioilla, eri aikojen muuttuva maailmankuva muovaa sekä tutkimuksen asettamia kysymyksiä että sen antamia vastauksia. Vaikka menneisyys on yksi ja ainoa, jokainen aika kysyy omat kysymyksensä ja antaa omat vastauksensa. Näin menneisyyskin, tai tarkemmin sanottuna käsitys menneisyydestä, muuttuu koko ajan. Esimerkiksi jos Kustaa Vilkunan isoisän isä, harras herännyt Efraim eli Eppo Vilkuna olisi löytänyt 1800-luvun puolivälin aikoihin peltoa kyntäessään terällisen kiven hän olisi tiennyt varsin hyvin, että se oli taivaalta singotun salaman terä, ukonnuoli, jolla saattoi loitsun kera parantaa pistoksen saaneita eläimiä ja ihmisiä. Nyt 150 vuoden päästä tiedämme arkeologian valaisemina, että tuo kivi on kivikautinen kirveen terä.

                                                     * * *

Miten muistomme säilyy?

     Kustaa Vilkunan merkitys Suomen kansatieteen oppihistoriassa on kiistatta merkittävä, mutta aikanaan useimmat hänenkin tutkimustensa tulokset siirtyvät historiaan. Toisin on laita niiden keruuaineistojen, jotka hän toimitti ja järjesti arkistoihin, ja toisin on laita eräiden hänen suurelle yleisölle suuntaamiensa julkaisujen, jotka jo nyt voidaan katsoa klassikoiksi.

     Isoisän työhuoneen kirjahyllyssä oli teos, jonka selässä oli teksti “A. M. Tallgren Muinaistutkijan työpöydältä”. Sellaista kirjaa ei kuitenkaan ole koskaan painettu, vaan teoksen nimi selittyy sillä, että Vilkuna sidotti yhteen kaksi Tallgrenin kirjaa: “Muinaistutkimuksen työmaalta” ja “Museomiehen työpöydältä”. Toimitin vuonna 1989 Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran julkaiseman kokoelman Kustaa Vilkunan tutkimuksia ja kirjoituksia. Edellä mainitun Tallgrenin kirjakompilaation mukaan se sai nimen “Kansatieteilijän työpöydältä”. Teoksen ensimmäinen painos meni kokonaan kaatopaikalle. Syy oli se, että kun Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran pääsihteeri Urpo Vento sai käsiinsä uunituoreen teoksen hän huomasi sen takakannessa fataalin virheellisen sanan. Häntä ennen kirjapainon faktorikin oli kiinnittänyt huomionsa samaan sanaan. Hän nimittäin huomasi takakannen esittelytekstissä akateemikko Kustaa Vilkunan tittelissä virheen kun siinä luki kansatieteilijä, siis ilman n:ää. Hän korjasi tuon virheen ja niin valmiissa kannessa luki kansantieteilijä. Vennon pyynnöstä painos hävitettiin, n poistettiin ja uusi painos painettiin. Ymmärrämme kaikki tapahtuneen, mutta silti kesäisten kotiseutujuhlien ahkera puhuja, lehtiartikkelien uuttera kirjoittaja ja kuunneltu radioesitelmöitsijä Kustaa Vilkuna oli mitä suuremmassa määrin juuri kansan tuntema ja omima tieteilijä.

     Kustaa Vilkunan sedästä, lehtimies Kyösti Wilkunasta sukeutui tunnettu kirjailija, jonka esimerkki osaltaan varmasti johti siihen, että Kustaakin halusi vaikuttaa kirjoituksillaan kirjoittamalla kansalle. Ensimmäinen populaariteos syntyi Kansatieteellinen Filmi Osakeyhtiön kuvausten ohessa. Kyseessä on yhdessä maisteri Eino Mäkisen kanssa tehty ja vuonna 1943 ilmestynyt teos “Isien työ - Veden ja maan viljaa”.

     Kustaa Vilkunan lukijoiden käsissä kulutetuin teos on kuitenkin vuonna 1950 ilmestynyt Vuotuinen ajantieto. Vilkuna totesi radiohaastattelussa, jonka toimittaja Aarre Nymankin valitsi muisto-ohjelmaansa viime vuonna, että: “...täsmälleen 365 vuorokauden, 5 tunnin, 48 minuutin, 46 sekunnin kuluttua tämä maa on jälleen aurinkomme suhteen tarkalleen samalla paikalla kuin juuri nyt jatkaakseen kulkuaan sekunnilleen saman aikataulun mukaan samaa rataansa.” Tämä ajan syklisyys ja ihmisen, erityisesti talonpojan, sopeutuminen siihen viehätti häntä. Julkaistuaan sotien aikana ja jälkeen Uudessa Suomessa runsaan joukon vuoden merkkipäiviä käsitteleviä artikkeleita hän kokosi ne teokseksi “Vuotuinen ajantieto - Vanhoista merkkipäivistä sekä kansanomaisesta talous- ja sääkalenterista enteineen”. Näin jälkeenpäin katsoen teko oli varsin ovela, sillä juuri tuo, että teos käsitteli mennyttä aikaa hauskoine enteenottoineen ja etenkin ajan syklisyys takasi sen, että teos ei vanhene vaan ajankohtaistuu jokaisen vuoden jokaisena päivänä. Ajankohtaistuminen on näkynyt suurena suosiona ja lukuisina painoksina, myynnissä on tällä hetkellä 23:s painos. Tekijänoikeuspalkkiotkin tulevat hyvin käytetyiksi, sillä ne kartuttavat Suomen kulttuurirahaston Keski-Pohjanmaan rahastossa olevaa Liisa ja Kustaa Vilkuna rahastoa.

     Hyvät kuulijat! Me ihmiset olemme aikojen alusta saakka pyrkineet kaikin voimin vapautumaan ajan ja paikan kahleista ja tulemaan jumalien kaltaisiksi. Vanhan testamentin ensimmäisen Mooseksen kirjan (eli Genesiksen) kolmannen luvun hedelmän syömisen jälkeisiä tapahtumia kuvaava 22. jae kuuluu seuraavasti: “Ja Herra Jumala sanoi: "Katso, ihminen on tullut sellaiseksi kuin joku meistä, niin että hän tietää hyvän ja pahan. Kun ei hän nyt vain ojentaisi kättänsä ja ottaisi myös elämän puusta ja söisi ja eläisi iankaikkisesti." Niinpä ihminen karkotettiin paratiisista ja näin meistä tuli Vanhan Testamentin selityksen mukaan ajallisia. Siksi jokainen meistä kuolee kahdesti. Ensin kuolemme kun sydämemme pysähtyy. Toisen kerran kuolemme sosiaalisesti silloin kun kukaan ei meitä enää muista. Näennäisestä hyvinvointiyhteiskunnastamme paljastaa paljon se tosio, että moni kuolee nykyään sosiaalisesti jo eläessään.

     Muistaminen on siis kuoleman, unohtamisen, vastavoima. Meidät muistetaan kahdella tavalla. Omakohtaisesti kuten oma sukupolvemme eli veljemme, siskomme, serkkumme ja toverimme. Sitten meidät muistavat seuraavat kaksi tai jopa kolme sukupolvea eli lapsemme ja oppilaamme ja edelleen lapsenlapsemme ja ehkä vanhimmat lapsenlapsenlapsemme. Kaikki he muistavat meidät itse, mutta kukin sukupolvi eri roolissa aina nuorukaisesta vaariin. Tämän piirin ulkopuolella meidät muistetaan sekä ajallisesti että paikallisesti, jos sitä voi muistamiseksi sanoa, esimerkiksi vain yhteiskunnallisen muistiorganisaation eli museon, arkiston tai kirjaston asiakirjan nimenä tai muotokuvan, valokuvan, äänitteen tai elokuvan henkilönä.

     Muistamme eläviä ja etenkin kuolleitamme hautamuistomerkein (Kustaa Vilkunan hauta on Kulosaaren viereisessä Leposaaressa), julkisin muotokuvin (KV:n muotokuva on Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran juhlasalissa), kadunnimin (KV:lla ei vielä tätä kunniaa ole), muistohuonein (KV:n on Nivalan kotiseutumuseossa  Katvalassa), mitalein (KV 1962), juhlakirjoin (KV:n bibliografia 1962 & “juhlakirja” Codex Aboense 1972), nekrologein ja elämäkerroin (tyttärenpoika Ilkka Herlinin väitöskirja Kivijalasta kurkihirteen 1993).

     Kaikkein kestävimmän muiston me jätämme kuitenkin jälkeläisissämme ja omissa töissämme. Tietysti elämme lapsissamme, siinä mitä olemme jättäneet heille henkiseksi ja fyysiseksi perinnöksi. Kustaa Vilkunan lapsista Askosta tuli etnologian professori ja Kirstistä suomen kielen maisteri, ja muutkin kolme veljeä osallistuivat isänsä mitä moninaisimpiin hankkeisiin kukin vuorollaan. Peräti kuusi lastenlasta on päätynyt kansallisten tieteiden pariin.

     Jos olemme kirjoittaneet ja julkaisseet, muistomme voi kestää kauankin, sillä lukijamme saa meistä ja maailmastamme kiinni parhaassa tapauksessa kymmenien, jopa satojenkin vuosien päästä. Suurimmaksi kohtaamisen esteeksi nousseekin kielemme vanhentuminen, jopa katoaminen. Näistä uhkista huolimatta Vuotuinen ajantieto tullee olemaan Kustaa Vilkunan parhaiten aikaa kestävä muisto.    

     Kirjahyllyssäni on perintökirja isoisältäni. Sen etulehdellä on omistus: “Kustaa Vilkunalle ystävyydessä 6.10.60 tekijä". Tuo tekijä on edesmennyt arkeologian professori Ella Kivikoski ja teos on paljon Kustaa Vilkunankin elämään vaikuttaneen ensimmäisen Suomen ja Pohjoismaisen arkeologian oppituolin haltijan Aarne Mikaël “Mikko” Tallgrenin (1885-1945) elämäkerta. Juuri Tallgren houkutteli Vilkunan kirjoittamaan Varsinais-Suomen historiasta ja juuri hän esitti yllättäen “Varsinaissuomalaisten kansanomaisesta taloudesta” teosta väitöskirjaksi. Kivikoski valitsi elämäkerran nimeksi “Tehty työ elää”. Nuo sanat Suomen muinaismuistoyhdistys nimittäin kaiverrutti Tallgrenin hautakiveen. Uskon niiden luonnehtivan  erinomaisen hyvin Kustaa Vilkunaakin.  Tehty työ elää!