Korkiakoski Otto

Terva oli merkittävä vientiartikkeli Oulun läänille ja koko Suomelle. Maalaisväestölle se oli usein ainoa rahanlähde. Oulun läänin maaherraksi ja Talousseuran puheenjohtajaksi 1833 tullut eversti Eversti Robert Wilhelm Lagerborg kiinnitti huomiota tervanpolttoon – vietiinhän Oulun sataman kautta silloin vuosittain noin 50 000 tynnyriä tervaa.

Havumetsien väheneminen pakotti miettimään keinoja hautapolttomenetelmää taloudellisempaan tervantuotantoon. Maaherra yritti valistaa läänin tervanpolttajia käyttämään kantoja ja juurakoita raaka-aineena, ja kokeilipa talousseura muurattua tervauuniakin. Uuni ei toiminut, ja räjähtäneenä se oli Oulujoen törmällä yleisenä pilkan kohteena. Epäonnistuneet kokeilut lamauttivat talousseuran toiminnan useiksi vuosiksi.

Otto Korkiakoski kuuli talousseuran kiertävältä tervanpolttoneuvojalta maaherran toiveista hautapolton kehittämiseksi. Muurarina Otto alkoi suunnitella toimivaa ratkaisua. Syntyi nerokas keksintö. Tervahytti on ontto, kaksikuorinen puolipallo. Sisempi kuori on tiilikerran vahvuinen, ulkovaipassa on kaksi tiilikertaa ja kuorien välissä kiertää spiraalin muotoinen savu- ja tulikanava. Kahta puolta hytin kupua sijaitsevat pitkät tulipesät, joista johtaa aukko mainittuun kupua useaan kertaan kiertävään kanavaan, joka päättyy savupiippuun.

Koko keksinnön ydin on tämä kierteinen pitkä savukanava. Kun hytti on täytetty tervaksilla, alapelti suljettu ja yläpellin padasta tehty maatäytteinen kansi laskettu paikoilleen ja pesiin sytytetty tuli, niin savu joutuu kiertämään pitkästi ennen kuin se poistuu piipun kautta. Kuumetessaan myös savukaasut syttyvät ja kuumentavat tiiliseinää, jonka alla tervakset alkavat hikoilla ensin vesihöyryä, sitten tärpättikaasuja ja tervaa.

Paine hytin sisällä kasvaa, mutta hytti ei räjähdä, sillä kaasut tunkeutuvat tiilien muurausraoista savukanavaan ja syttyvät palamaan. Näin hytti alkaa itse lämmittää itseään ja varsinaisissa pesissä tarvitsee pitää enää vain niin pientä tulta, että savukanavan alapäät pysyvät kuumina. Kun poltto on ehtinyt niin pitkälle, että puukaasut ovat syttyneet palamaan, nousee vielä piipustakin monen metrin korkuinen punaisena hohtava liekki, ”ketunhäntä”. Vanhaan tervahautaan verrattuna hytillä oli suuria etuja. Sitä voitiin käyttää ympäri vuoden, siihen sopivat myös juurakot ja kannot, se oli helppo ladata ja purkaa, koska peiteturpeita ja maata ei tarvittu, ja kaikki terva ja sydet saatiin puhtaina talteen.

Kirjoitustaidottomana Otto Korkiakoski vuoli keksinnöstään pienoismallin ja lähetti sen Ouluun. Talousseuran arkistosta löytyy vuoden 1863 tileistä tositteena paperilappu, jossa mainitaan (ruotsiksi), että ”5. päivänä syyskuuta luovutettiin tervahytin mallista torppari Otto Korkiakoskelle Pidisjärveltä 40 ruplaa”. Palkinto oli Nivalan ensimmäinen teollisuuspalkinto.

Korkiakosken suunnitteleman mallin mukaan muurattiin muut Nivalan, Sievin, Haapajärven, Haapaveden ja Reisjärven tervahytit. Eniten hyttejä muurattiin Nivalaan 1916–17. Viimeksi Juho Heiska oli poikansa Uunon kanssa muurannut tervahytin Köyhänperälle 1949. Otto Korkiakoski oli rakennusalan ammattimies, joka toimi muillakin aloilla: hänet tunnettiin mm. huomattavan Kalajanjärven jakotoimitusten toteuttajana. Hän jakoi Kalajan järvikuivion 123 ¾ miesosaan, joista jokainen jaettiin vielä 16 arpaan. Jakohommissa Korkiakoski kuuluu muistutelleen itseään: ”Otto, linjat suorat.” Näin raivaukseen osallistuneet saivat panostaan vastaavan osan saavutetusta hyödystä.

Korkiakoski oli rakennuttamassa Kinnulan nykyistä kirkkoa 1864–67. Piirustuksia kirkosta ei ennalta tiedetä laaditun. Korkiakosken sanotaan piirtäneen ensimmäisen luonnoksen laudankappaleelle. Tästä kirkon ääriviivoja kehiteltiin, yksityiskohdat ratkaistiin vasta rakennusvaiheen kuluessa. Kinnulan kirkon rakennusaikana Korkiakosken tiedetään kulkeneen Sievistä johtamassa rakennustöitä.

Hänen vaimonsa Johanna on kuvannut pojantyttärelleen heidän elämäänsä kirkon rakennusaikana seuraavasti:

”Minä palelin niin monta kertaa sen kirkon rakentamisaikana, kun Otto oli pois kotoa ja minulla oli Johanna-tyttö silloin pienenä. En jaksanut aina hakata puita riittävästi ja avotakkaan niitä piti olla, että pysyi lämpimänä. Lapsi nukkui uunin päällä ja minä kahlasin lumessa. Sananmukaisesti tappelin lasten elämän puolesta noina hirveinä nälkävuosina. Mutta siunausta se silti meille tuotti, se kirkon rakentaminen. Meiltä ei kuollut ketään vaikka monet menetti kaikki lapsensa.”