Vilkuna Kustaa Gideon

Akateemikko, julki- ja taustavaikuttaja

Syntymäpaikka

Nivala

Syntymäpäivä

26.10.1902

Kuolinpaikka

Kirkkonummi

Kuolinpäivä

6.4.1980

Vain kaksi August ja Anna Wilkunan seitsemästä lapsesta eli aikuiseksi. Kustaan nuorempi veli Frans Josef (Joose) syntyi 1905. Veljensä Kyösti Wilkunan tapaan August oli lahjakas erikoisesti sanankäyttäjänä ja hänen erikoislaatuinen uskonnollis-filosofinen elämänasenteensa vaikutti voimakkaasti hänen molempiin poikiinsa. Toisaalta hän oli myös ailahteleva ja tunneherkkä, mikä esti häneltä tasaisen elämänjuoksun. Poikien onneksi Anna-äiti oli tasapainoinen ja huolehtiva kasvattaja. Näiden tekijöiden ansiosta Vilkunan talon väkevä henkisaineellinen perinne jatkui seuraavassa polvessa Joosen jäädessä isännöimään taloa ja Kustaan lähdettyä luomaan uutta tietä.

Vilkuna kävi vuosittain kuukauden kiertokoulua 1909–12, Nivalan kirkolla kansakoulua, yksityisesti keskikoulun ja Lapualla lukion, josta hän kirjoitti ylioppilaaksi 1923. Jälkeenpäin katsoen luontevasti hän jatkoi opintojaan Helsingin yliopistossa pääaineenaan suomen kieli, sivuaineina kansatiede, arkeologia ja Suomen ja Skandinavian historia. Käytännön ratkaisuna opiskelu Helsingissä ei ollut niinkään helppo, vaan vaati Vilkunalta pitkän sopeutumisajan. Kuitenkin hän valmistui 1927 ja meni saman tien naimisiin Liisa Virkkusen kanssa, jonka isä Pyhännän kirkkoherra J. W. Virkkunen vihki parin. Lapsia he saivat vuosien mittaan viisi.

Vuosina 1928–31 Vilkuna keräsi kotitilallaan asuen Sanakirjasäätiön stipendiaattina Nivalan murretta kunnes tuli Sanakirjasäätiön apulaisjohtajaksi Helsinkiin. 1930-luvulla Vilkuna yhdisti hedelmällisesti leipätyönsä ja opintonsa väittelemällä kansatieteen tohtoriksi 1936. Samalla hän sulautui helsinkiläiseen talonpoikaiseliittiin, joka mm. perusti Talonpoikaiskulttuurisäätiön ja muita instituutioita viljelläkseen perinteitään. Monet Vilkunan elinikäisistä ystävistä kuuluivat tähän ryhmään: mm. Esko Aaltonen, Martti Haavio, Lauri Hakulinen ja Lauri Posti. Kansatieteilijänä Vilkuna kehitti ajan funktionalistisia muotivirtauksia ja siirtyi aiemmin vallinneesta typologisesta suuntauksesta omintakeiseen näkökulmaan, joka korosti tarkoituksenmukaisuuden vaikutusta ilmiöiden luonteessa ja kehityksessä. Sama näkemys tuli sittemmin vallitsevaksi hänen poliittisessa toiminnassaan.

Sotavuodet herättivät Vilkunassa uinuneen poliittisen toimeliaisuuden. Talvisodan puhjettua hänet määrättiin Päämajan alaisen Helsingin erillisen sotasensuuriviraston päälliköksi. Sensuurin palveluksessa hän oli lyhyttä taukoa lukuunottamatta kevääseen 1943, jolloin hänet nimitettiin Valtion tiedoituslaitoksen päälliköksi. Noin vuoden kuluttua hänet erotettiin, mutta hän jäi laitoksen neuvottelevaksi virkamieheksi aina sodan loppuun. Rauhan tultua hän anoi Yliopistolta ”suurempaa dosenttistipendiä” tutkimustensa jatkamiseen. Apurahojen turvin hän jatkoi vuoteen 1950, jolloin hän tuli nimitetyksi kansatieteen professoriksi Helsingin yliopistoon. Siellä hän toimi mm. dekaanina 1952–57. Suomen Akatemian jäseneksi hänet nimitettiin 1959. Aikanaan sitä pidettiin jopa räikeimpänä presidentti Kekkosen poliittisista virkanimityksistä.

Vilkuna oli aktiivinen poliittinen taustavaikuttaja jo sotavuosina, mutta varsinkin sodan jälkeen liityttyään maalaisliittoon. Aluksi hänen päämääränään oli vahvistaa kansalaisten henkistä selkärankaa vaikeiden sotavuosien jälkeen, mutta ajan mittaan hänen toimintansa suuntautui yhä selvemmin maalaisliiton kautta ja siellä nimenomaan Urho Kekkosen tukemiseen. Vilkuna oli sotavuosina ystävystynyt opiskeluaikaisten tuttaviensa Lapin maaherran Kaarlo Hillilän ja kansanedustaja Urho Kekkosen kanssa ja heidän neuvonantajanaan hänen poliittinen profiilinsa terävöityi.

Koska Vilkunalla oli kokemusta vaikeista ja luottamuksellisista tehtävistä, kuten vakoilusta, vastavakoilusta ja tiedustelusta, ja hän tuli sekoitetuksi tällaisiin tehtäviin myös sodan jälkeen. Tämä johtui erikoisesti siitä, että ns. Paasikiven linjalla ei ollut paljon toteuttajia sodan jälkeisessä Suomessa. Vielä vähemmän oli niitä, jota suunnittelivat linjaa Kekkoselle. Niinpä Vilkunasta tuli vähitellen presidenttipelin erikoismies sekä junttamiehenä että propagandistina. Hän loi huonomaineiselle Kekkoselle äänestäjiin vetoavan julkisuushahmon, joka onnistui niin hyvin, että siitä tuli pysyvä osa Kekkoskuvaa. Erikoisesti vuosien 1956 ja 1962 presidentinvaalien alla Vilkuna hyödynsi täysimääräisesti kokemuksensa ulkomaisten Suomen asioista kiinnostuneiden vaikuttajien käsittelyssä. Tämä toiminta muokkasi osaltaan Suomen kylmän sodan aikaista poliittista kulttuuria.

Monipuolisena yhteiskunnallisena osallistujana Vilkuna pyrki ohjaamaan suomalaista tiede- ja tiedotuspolitiikkaa. Ensin mainittu juontui hänen ammatistaan, toinen sodan ajan kokemuksista VTL:ssa. Yrittipä hän Yleisradion pääjohtajaksikin Hella Wuolijoen jälkeen mutta epäonnistui. Jonkinlaisen revanssin hän sai ajamalla Eino S. Revon pääjohtajaksi kuin käärmeen pyssyyn. Kaikissa toimissaan Vilkuna pyrki edistämään maailmankuvansa mukaisia asioita. Vilkunan edustaman kulttuurikäsityksen perusta ei ollut snellmanilaisittain kieli, vaan olosuhteiden muovaama paikallisuus. Kulttuurin monimuotoisuus perustui hänen mukaansa siihen, että ilmiöt, keksinnöt tai innovaatiot levisivät kielirajoista riippumatta ja saivat oman paikallisen luonteensa olosuhteiden muovaamina. Tähän perustui Vilkunan mukaan kansallisvaltioiden olemassaolon oikeutus. Ne rikastuttivat kaikkien maailman ihmisten yhteistä kulttuuripääomaa vaalimalla kulttuurin monimuotoisuutta. Vilkunan maailmankuvan hierarkia voidaan luokitella näin: perhe ja sen aatemaailma, kotiseutu ominaispiirteineen, maakunta osana isänmaata, isänmaa ja sen liitokset muuhun maailmaan.

Vilkunan kirjallinen tuotanto käsittää suuren määrän artikkeleita, mutta myös kymmenkunta laajempaa tutkimusta, kuten väitöskirja Varsinaissuomalaisten kansanomaisesta taloudesta (1936), Die Pfluggeräte Finnlands (1971) ja Lohi: Kemijoen ja sen lähialueen lohenpyynnin historia (1974). Suurelle yleisölle suunnattuja, mutta tieteellisellä pohjalla, olivat mm. Isien työ: Maan ja veden viljaa (1943), Työ ja ilonpito (1946) sekä Vuotuinen ajantieto (1950).

Jäsenyyksiä Vilkunalla oli erilaisissa tieteellisissä seuroissa, yhdistyksissä ja neuvostoissa lukemattomasti:

• Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran johtokunnan jäsen vuodesta 1945 ja hallituksen puheenjohtaja 1971
• Sanakirjasäätiön hallituksen jäsen 1954–64 ja 1967–80
• Talonpoikaiskulttuurisäätiön varapuheenjohtaja 1938–66 ja puheenjohtaja 1966–70
• Suomen kotiseutuliiton hallituksen jäsen 1949–80 ja puheenjohtaja 1966–70
• Maaseudun sivistysliiton puheenjohtaja 1952–66
• Lepikko-Säätiön puheenjohtaja 1965
• Oulun kesäyliopiston rehtori 1953–55
• Suomen ja Neuvostoliiton välisen tieteellis-teknillisen komitean jäsen 1955–74, varapuheenjohtaja 1955–60 ja puheenjohtaja 1960–74
• Pohjoismaisen kulttuurikomitean jäsen 1954–57
• Suomalais-unkarilaisen kulttuurikomitean jäsen 1959–63 ja puheenjohtaja 1964–67
• Yleisradion johtokunnan jäsen 1950–59 ja hallintoneuvoston jäsen 1964–67
• opetusministeri 1958
• Tasavallan presidentin valitsijamies 1962
• Arvonimikomitean ja lautakunnan jäsen 1949–80.

Oman merkittävän osan Kustaa Vilkunan elämäntyöstä muodostaa hänen maakunnallinen toimintansa. Hän eli koko elämänsä ajan kiinteästi mukana Keski-Pohjanmaan elämässä. Lukemattomat olivat ne Nivalassa ja Kalajokilaaksossa pidetyt tilaisuudet, joiden tärkeänä puheenvuoron käyttäjänä ja asiantuntijana hän vieraili elämänsä viimeisiin vuosiin saakka.

Pohjalaisten osakuntien yhteydessä toimivassa Keskipohjalaisessa ylioppilaskerhossa Kustaa Vilkuna oli kiinteästi mukana 1930-luvulta lähtien. Sen toimesta järjestettiin Keski-Pohjanmaan eri kuntiin, mm. Lohtajalle 1936, Veteliin 1949, Pyhäjärvelle 1950, Toholammille 1952, Kannuksen Mutkalammille 1953 ja Kaustiselle 1956 kotiseuduntutkimusretket, joiden järjestelyssä Kustaa Vilkuna oli mukana. Hän osallistui itse Vetelin, Mutkalammin ja Kaustisen tutkimusretkille ja kirjoitti mm. Vetelin retken tuloksena syntyneeseen Vanhaa Veteliä -teokseen artikkelit entisajan naimisiinmeno- ja häätavoista sekä Vetelin raivaajapatsaasta. Kustaa Vilkunan toimesta valmistettiin yhdessä Eino Mäkisen kanssa kansatieteellinen elokuva Vetelissä 1939. Se kuvasi viljan korjuuta ja talkoita ja sen pohjalta syntyi myös kirjoitus- ja kuvasarja Isien työ -teokseen.

Keskipohjalaisen ylioppilaskerhon rinnalla pääkaupungissa toimi niinikään 1930-luvulta alkaen 1950-luvulle keskipohjalaisten vaikuttajien kerho, joka kokoontui etupäässä kauppaneuvos S. A. Hariman kodissa. Sen keskeisimpiä henkilöitä olivat Hariman ohella Kustaa Vilkuna, Viljami Kalliokioski, Alfred Salmela, Josua Ruotsala ja myöhemmin myös Kauno Kleemola. Tämän vaikuttajakerhon piiristä lähti lukuisia Keski-Pohjanmaan kehittämiseen liittyviä aloitteita ja toimenpiteitä. Vaikuttajakerhon pohjalta syntyi myös Helsingin keskipohjalaiset -yhdistys, jonka toimintaan Kustaa Vilkuna osallistui aktiivisesti elämänsä viimeisiin vuosiin saakka. Hän oli pitkään yhdistyksen puheenjohtaja ja johtokunnan jäsen, aloitteiden tekijä sekä eri tilaisuuksien keskeinen esitelmien ja puheiden pitäjä.

Keski-Pohjanmaan maakuntaliiton toimintaan Kustaa Vilkuna osallistui merkittävästi. Hän oli yksi tärkeistä pääkaupungin taustavaikuttajista maakuntaliittoa perustettaessa 1930. Sotien jälkeen maakuntaliittotyön käynnistyttyä oli Kustaa Vilkuna 1945–46 liiton hallituksen jäsen sekä pitkään historiallis-kansatieteellisen sekä kunnanvaakunavaliokunnan jäsen. Hän vaikutti keskeisesti Keski-Pohjanmaan maakuntafilmien toteuttamiseen 1940-luvulla, maakuntavaakunan, kunnallispäivien, maakuntajuhlien, Keski-Pohjanmaan kotiseutulukemiston, maakunnan historiasarjan sekä laajan julkaisutoiminnan syntymiseen ja toteuttamiseen.

Maakunnan historian tutkijana hän on ratkaisevasti vaikuttanut Keski-Pohjanmaan maakuntaidentiteetin vahvistumiseen. Hän oli myös valtioneuvoston asettaman Keski-Pohjanmaan läänikomitean jäsen ja kirjoitti komitean mietintöön Keski-Pohjanmaan historiallista kehitystä käsittelevän osan. Hän toimi myös taustavaikuttajana 1960-luvun alussa Keski-Pohjanmaan maakuntakorkeakouluhanketta suunniteltaessa sekä Keski-Pohjanmaan kesäyliopiston toimintaa aloitettaessa.

Suomen Kulttuurirahaston Keski-Pohjanmaan rahaston perustamiseksi Kustaa Vilkuna toimi aktiivisesti ja oli mm. rahaston perustajajäsen ja 1963 pidetyn perustamistilaisuuden juhlaesitelmöitsijä. Hänen aloitteestaan Keski-Pohjanmaan rahaston yhteyteen muodostettiin 1965 Kyösti Kallion rahasto jäljelle jääneiden Kallion patsasvarojen turvin. Vilkuna toimi Kallion rahaston hoitokunnan varapuheenjohtajana sen perustamisesta vuoteen 1975. Keski-Pohjanmaan rahaston yhteyteen muodostettiin Kustaa Vilkunan 75-vuotissyntymäpäivän johdosta Liisa ja Kustaa Vilkunan suostumuksella heidän nimeään kantava rahasto. Tälle nimikkorahastolle Vilkuna lahjoitti tekijänoikeudet niihin kansatietellisiin filmeihin, joita hän oli ollut valmistamassa maisteri Eino Mäkisen kanssa 1930-luvulla.

Liisa ja Kustaa Vilkunan omaiset lahjoittivat vuonna 1993 rahaston lisäpääomaksi kaikki Kustaa Vilkunan tekijänoikeudet. Kaustisen kansanmusiikkijuhlien syntymiseen Kustaa Vilkuna myös vaikutti huomattavasti. Hän oli 1968 pidettyjen ensimmäisten kansanmusiikkifestivaalien kunniapresidentti sekä pääjuhlan juhlapuhuja. Hän myötävaikutti Vetelissä olleen ”talonpojan hirsilinnan” eli Aapintuvan siirtämiseen Kaustisen Pelimannitaloksi, ja hänen ansiostaan tasavallan presidentti Urho Kekkonen kunnioitti läsnäolollaan pelimannitalon vihkiäisjuhlia kesällä 1974. Kustaa Vilkuna on kirjoittanut Keski-Pohjanmaata ja sen historiaa koskevia lukuisia kirjoituksia eri julkaisuihin, ollut esitelmöitsijänä ja puhujana sadoissa eri tilaisuuksissa Keski-Pohjanmaalla, ja häntä on käytetty asiantuntijana erilaisissa Keski-Pohjanmaata koskevissa asioissa lukemattomia kertoja. Keski-Pohjanmaa ja keskipohjalaisuus liittyi hyvin merkittävästi Kustaa Vilkunan elämään.

Vanhemmat

talollinen August Wilkuna ja meijerska Anna Nikula

Puoliso

Pyhännällä 28.12.1927 Liisa Virkkunen (alkuaan Snellman), synt. 28.12.1904 Piippola, kuollut 1.12.1988 Helsinki, vanhemmat Pyhännän kirkkoherra J. W. Virkkunen ja Hilma Maria Karlsberg

Kirjoittaja

Ilkka Herlin

Tekstin lähde

Keskipohjalaisia elämäkertoja. Kokkola, 1995