Tarinoiden mukaan Niva-Kaija asui 1520-luvun lopulla Ylivieskan Niemelänkylän Nivakankaalla Ojasuussa mökissään neljän poikansa kanssa. Pojista kaikilla oli eri isä, ja itsellisen Kaijan leipä tiukassa. Kaija syyllistyikin lammasvarkauteen, josta hänet kerrotaan tuomitun käräjillä noin vuonna 1530. Hyvitykseksi varkaudestaan Kaija joutui kuokkimaan Niemelän talolle peltopalan. Lisäksi hänet tuomittiin tämän jälkeen karkotettavaksi Ylivieskasta.
Kaijan kerrotaan Ylivieskasta lähdettyään asettuneen asumaan Nivalaan, Malisjoen mutkaan, nykyisen Kalliontien sillan kupeeseen.
Niva-Kaijasta ei ole löydetty säilyneitä asiakirjatietoja, mutta Ylivieskassa peltopala Hirvelän vanhan riihen kohdalla, Niemelän veljesten torpan takana kantaa edelleen hyvitystyöstä muistona Kaijanvainion nimeä.
Kyösti Wilkuna
Niva-Kaijan tulo
Kaikkialla huokaili koskematon korpi. Joen reunalla saattoi nähdä villin peuran tai jalosarvisen hirven janoaan sammuttamassa. Ahoilla kaivelivat kontiot valtaviksi kasvaneita muurahaispesiä.
Vetelät suot laajenivat silmänkantamattomiin. Siellä huutelivat kurjet ja valitteli taivaanvuohi. Laajana, syvänä ja lietteisenä virtaili tämän seudun halki Kalajoki. Sen vesiperäisillä rannoilla kuovit haikeasti huutelivat ja kukkivat väkevät suopursut. Hitaasti liukui virtaa alas ikivanhoja, jokeen suistuneita puunrunkoja.
Niva-Kaija vaelsi poikineen tässä myrkyllisten höyryjen täyttämässä erämaassa. Hän saapui vihdoin pienen lietteisen järven rannalle. Siinä kohti, mihin he olivat pysähtyneet, laski järveen pieni, pohjoiselta suunnalta mutkitteleva joki.
”Tuollapäin näyttävät maat vähitellen ylenevän”, sanoi Niva-Kaija pojalleen, – ”lähdetäänpäs noudattelemaan tämän pikkujoen rantoja.” He lähtivät pujottelemaan joen rantoja verhoavan tiheän koivumetsän läpi. Veden partaassa olevat puut olivat kummaltakin puolen kumartuneet toisiaan vastaan niin, että joki pitkät matkat kulki kuin eheän katoksen alla. Puoli päivää puiden välitse pujoteltuaan ja veteliä kohtia kierreltyään he saapuivat paikalle, jossa joen ranta yleni korkeaksi ahteeksi. Sen kohdalla joki kääntyi oikealle. Vähän matkan päässä kohisi pieni kosken niva.
”Tässähän on samanlainen nivapaikka kuin mistä me lähdimmekin ja maa näyttää tässä olevan lihavaa. Jäädään tähän”, sanoi Kaija pojalleen ja laski konttinsa maahan.
Ja siihen he jäivät. Kaija pani poikansa kaloja onkimaan. Hän itse kaatoi pienen kasken jokiahteen lihavimmalle rinteelle. Siihen hän kylvi tuohikotelossa tuomansa rukiit. Ja sitten hän salvoi pirtin. Sen kurkihirttä paikoilleen lyödessään huusi hän talon nimen, sanoen:
”Nivala nimeksi talolle
ja onni majan ottakohon
alle tämän kurkihirren!”
Vuodet vierivät, Kaija vaipui nurmen alle ja samoin hänen poikansa. Mutta Nivala ei jäänyt enää kylmilleen. Kaijan pojanpojat rakensivat kolme uutta taloa, jotka vielä kantavat heidän nimiään: Heikkilä, Knuuti ja Jaakola. Niitä seurasivat Niku-Mattila, Häkkilä ja niin edelleen polvi polvelta. Ja vihdoin kohosi Sarparannan ahteelle, hiukan alemmas Nivalaa, pieni hirsikirkko.