Vuosi 1979

4.1.1979

Vanha sanonta kuuluu: Jos ihminen aikoo pysyä ihmisenä, pitäisi hänen päivittäin lukea raamattua, Shakespearea ja oliko se nyt Tolstoita. Tähän voisi liittää myös Yrjö Kallisen. Kallisen haastattelu nähtiin toisena uusintana viime viikon torstai-iltana. Elämmekö unessa? on tämän ohjelman otsikko. Tämä haastattelu meidän pitäisi nähdä joka päivä, että jaksaisimme noudattaa noita ihmisyyden ja humanismin päämääriä jokapäiväisessä elämässämme. Se oli väkevää ja satuttavaa puhetta.

Joulun tienoo on ainoa hetki monelle ihmiselle, jolloin kerkiää paneutua lukemiseen. Minä sulattelin joulukinkkuani ”tulevan presidentin” Mauno Koiviston kirjan, Väärää politiikkaa, seurassa. Jos kinkku oli huonosti sulavaa, liikunnan puutteen vuoksi, niin hitaasti sulateltavaa on myös Koiviston teksti.

Jos vertaa vallassa olevan presidentin ja ”tulevan presidentin” (jos tätä lainausta sallittaneen) kirjallista ilmaisukykyä, niin eroa on. Mauno Koiviston tekstiä saa lukea sivistyssanasto toisessa kourassa ja nieleskellä hitaasti. Kekkosen tekstissä on poliitikon ja joskus poheeminkin sävyä: Saatanan tunarit jne. Mauno Koiviston teksti on pohdiskelevaa, mutta vahvasti kantaa ottavaa, joka saattaa myös kirjoittajansa usein kritiikin kohteeksi. Tähän ei taitava poliitikko helposti ajaudu, Mauno Koivistolta olemme tottuneet kuulemaan suoraa ja joskus epämiellyttävääkin tekstiä. Koiviston kanta asioihin tulee selvästi ilmi tämän kirjan sivuilta. Merkittäviä olivat mielipiteet mm. oman puolueen puoluetoimikunnalle 10.3.1971 pidetyssä puheessa. Otsikkona on: Tulevaisuuden uusi yhteiskunta.

– Viime aikojen yhteiskuntapoliittista keskustelua seurannut voi päätellä, että yhteiskunnallinen ajattelu on radikalisoitu­massa. Oman puolueemme radikaalit yrittävät pysyä tässä kehityksessä mukana, mutta ovat siinä epäonnistuneet. Puolueelle ei radikalisoitumiskehityksen perässä juoksu nähdäkseni tule kysymykseen: Puolue ei voi eikä sen pidäkään sillä tavalla radikalisoitua kuin opiskeleva nuoriso radikalisoituu. Meillä ei ole mitään syytä lähteä taistelemaan kommunistien kanssa marginaaliäänestäjistä. Tavoitteemme tulee olla toimintakykyisen vasemmistoenemmistön muodostaminen eduskuntaan ja vasemmistoenemmistöisen enemmistöhallituksen aikaansaaminen.

Tässä samassa puheenvuorossaan Koivisto tarkastelee sosialismin ongelmia Euroopassa.

– Merkittävää on, että Saksan Liittotasavallan sosiaalidemokraattisen puolueen on pakko käytännönpoliittisista syistä kääntää selkänsä nuorsosialisteille. Samoin tulee ilmeisesti käymään meilläkin ja se tulee näkymään verrattain läheisessä tulevaisuudessa puolueelle hankalina seurauksina. Kapitalismi on murenemassa ja sen vastineet ideologioiden joukossa menettämässä iskukykynsä. Kommunistien johtamat maat ovat omaksumassa markkinamekanismeja, mikä vahvistaa niitä taloudellisesti ja vaarantaa niiden kehitystä jonkin verran ideologisesti. Neuvostoliiton taloushallinnon kehittämisen pääongelmana ilmeisesti on se, että ellei sallita enemmän liikkumavapautta monessakin mielessä, taloudellinen kehitys ei vastaa Neuvostoliiton suurvalta-aseman vaatimuksia. Jos taas sallitaan enemmän vapauksia ja markkinamekanismin toimintoja, kasvaa hajaannuksen vaara.

Puheensa Koivisto päättää tulevaisuuden tarkasteluun ja raamatulliseen lainaukseen, mikä on niitä harvoja huumorin piirteitä tässä kirjassa.

– Näin ollen tulisi minunkin mielestä siirtää painopistettä kasvusta tasaukseen, mistä tosin seuraa monia vaikeuksia kuten Ruotsin esimerkki osoittaa. Jos tavoittelemamme yhteiskuntajärjestys tuodaan utopioiden joukosta lähemmäksi arkipäivää, saavat kaikki siihen liittyvät kysymykset konkreettisemman sisällön. On otettava kantaa sellaisiin kysymyksiin kuin pääomaan, elinkeinorakenteeseen, tulontasaukseen, omaisuudentasaukseen, mahdollisuuksien tasaukseen.
Työmaata on paljon ja tekijöitä vähän. Maailma ei meidän aikanamme valmiiksi tule, eikä meidän jälkeemmekään.
”Ja silloinkin kun se on parasta ollut, se on tuska ja vaiva ollut”.

Sanat pitää valita kuulijakunnan mukaan. Tämän taidon Koivisto osaa. Kun Turun sataman entinen jätkä Mauno Koivisto puhui Turun yliopistossa 4.11.1977 aiheesta tutkimus ja ennustaminen, oli siinä puheessa sivistyssanojen helinää. Lyhyt lainaus tuosta:

– Ei intuitiossa päättelyprosessissa sinänsä mitään vikaa ole, kysymys on lähinnä siitä, että yksittäinen henkilö ei ehkä itsekään tiedä, millä tavalla hän on johonkin johtopäätökseen tullut. Tämä ei tietysti ole este sille, etteikö alitajuinen päättelyprosessi ole yhtä rationaalinen kuin julkitiedostettu. Intuitiivisen päättelyn haittapuolia on sen heikko eksplisiittisyys, vaikeudet perustella kannanottoa, niin että muukin tulisivat vakuuttuneiksi.

Eipä tahtonut tulla vakuuttuneeksi, vaikka luki kahteen kertaan. Saman puheen loppuosassa Koivisto antaa melkoisen korvatillikan poliitikoille heidän suhtautumisestaan tutkimuksiin.

– Poliittisen päätöksentekijän osalla on olemassa kaksi vaaraa suhtautumisessa tutkimuspohjaiseen tietoon: Joko siihen suhtaudutaan liian kritiikittömästi ja uskotaan tietojen olevan aivan niin täsmällisiä, kuin missä muodossa ne esitetään, tai sitten tutkimuspohjainen tieto pyritään suoralta kädeltä todellisuudelle vieraana hylkäämään. Jälkimmäinen vaihtoehto tulee kysymykseen erityisesti silloin, kun tutkimuspohjainen tieto uhkaa omia etuja.

Kaiken kaikkiaan kirja on Suomen lukutilastoissa kärkipäässä. Taloudellisia asioita pohdiskeleva kirja löytää lukijansa. Onhan oma elintasokehityksemme meistä jokaista koskettava asia ja siinä mielessä tällainen pohdiskelu saa vastakaikua myös tavallisten ihmisten parissa.

Seurakunnan väestötilasto osoitti myönteistä kehitystä. Meitä on nyt 50 nivalalaista enemmän kuin vuosi sitten. Nämä ovat paikallaolevia ja reissussa on vielä 1454 nivalalaista, joten seurakunnan kokonaisjäsenmäärä on 11.690. Kumpa nuo reissulaiset saataisiin takaisin, vaikka tällä kertaa ei sellaista syöttiä ole näkyvissä. Ei siinä auta, vaikka kuinka haikealla äänellä hoilaisi ”Lakeuden kutsua” ja puhuisi kytösavun tuoksuista. Kun ei ole leipää, niin ei laulut ja tuoksut elätä.

Takavuosina oli yksi niin hyvä väestönlisäysvuosi, että seurakunta pystyi tekemään täydet poistot ja vielä jäi tulostakin. Sinä vuonna seurakunta poisti satakunta kuolleeksi julistettua, ja tämänkin jälkeen jäi kasvuksi parikymmentä henkilöä. Se oli hyvä tilinpäätös seurakunnalta.

Myönteistä oli tuossa tilastossa myös se, että syntyvyys oli kasvanut 39:llä, eli 133:sta 172:een. Mistä johtunee. Onko niin, että toisen kesän viljalla on parempi itu.

Sopinee tässä lopuksi hiukan keventää. Muuan äiti oli laitoksella saamassa kahdettatoista vauvaansa. Lapsia oli syntynyt säännöllisesti joka ohrille. Hyvästelles­sään lähtevää äitiä. synnytyslääkäri totesi hänelle, että ensi vuonna taas sitten tavataan.
– Ei tavata enää, vastasi äiti
– No mikäs nyt on tullut.
– Ei tule enää lapsia, kun meille isännän kanssa on selvinnyt se mikä sen vauvantulon aiheuttaa, totesi emäntä.

Toivottavasti nivalalaiset eivät ryhdy kovin asioita pohdiskelemaan, että ei pysähtyisi hyvin alkanut kehitys.

10.1.1979

Yksi nivalalaisten harrastus on mateenpyynti. Viime aikojen kovat pakkaset ovat kuitenkin karsineet pyyntimiesten määrää niin, että katiskoille ja verkoille ovat uskaltautuneet vain kaikista kuumaverisimmät kalamiehet.

Made on ruma ja niljakas kala. Ei ihme, että sen käyttöä on muualla pitkään vieroksuttu. Kun Uljuan altaan madeparvet tulivat tietoon, eivät paikkakuntalaiset hyväksyneet koko kalaa ruokapöytiinsä. Mutta kun ulkopaikkakuntalaiset alkoivat tulla mateita pyytämään, heräsi normaali kalamiehen kateus, ja niin sitä syödään jo Pyhäjoen latvoillakin. Madekeitto on herrain herkkua. Tekisi mieli sanoa Vilku-Joosen tavoin, kun Joose lammasfarmarikautensa lihavina vuosina kehui, että lampaan liha on niin hyvää, että sitä kuulemma syödään taivaassakin. Miksikäs ei made kelpaisi tähän ”menuun”.

Pidisjärven kohdalla mateenpyynnin kulta-ajat ovat takana päin. Näin kertoi Vähäsarjan Matti. Hautaperän altaasta juoksutetaan vettä jään päälle siinä määrin, että koko järvi on tukossa monimetrisenä uhkujäänä. Sieltä ei löydy enää järvenpohjasta hengitystilaa edes rupisammakolle, saatikka sitten kaloille. Kuoppasillan alajuoksulla sekä järven yläpäässä tuntuu madetta ja haukea tulevan. Juusolan Leevi, Vähäahon Yrjö ja Hurskaisen Heikki ovat kimpassa järven yläpäässä.
Malisjoen kohdalla alkaa olla myös vaikeuksia. Viljamaan Otto on kertonut, että Pajusuvannolla on jo lähes metrin jää ja mateet ovat suuremmassa happivajeessa kuin konsanaan Häkkilän Esa maakuntaviestin avauksessa. Kohta saa mateita lapiolla syytää, kun vain saa avannon auki, oli Otto ennustanut.

Kalastusasioista keskusteltiin myös tiistaina Malisjoen perkauksen yhteydessä. Eino Kallio oli tuonut mukanaan faktaksi 40 kiloa saman päivän aamuna Erkkisjärvestä nostettuja haukia osoituksena siitä, että näitä näkökohtia tulisi arvostaa myös vesistöjärjestelyjen yhteydessä. Samassa kokouksessa tiedusteltiin myös rantapuuston säilymistä, Heikkilän vesimyllyn tur­vaamista museokohteena ja tietenkin maanviljelijöiden etujen huomioimista. Kiistaa tuntui lähinnä olevan levitysalueiden korvaussummista, jotka on vahvistettu vesioikeudessa yksipuolisesti viljelijöitä kuulematta. Tähän asiaan palataan laajemmin ensi
viikon numerossa.

Muistakaahan hiihellä, kun ilmat ovat lauhtuneet. Hiihto tuo mielenterveyttä, sillä se on suuri nautinto. Sopinee vieläkin lainata Raivion Askon toteamusta, että jo on kumma, kun sitä ei ole julistettu synniksi.

17.1.1979

Ensiksi kiitokset Kannuksen ”hukelle” Saloon lämpimästä ja kannustavasta kirjeestä. Sinusta näyttää tulleen niiden lapsuusvuosien jälkeen pohdiskeleva tyyppi, joka näkee elämää pintaa syvemmälle. Menestystä sinulle vaativassa tehtävässä ja terveisiä sinne Salon puoleen muillekin nivalalaisille. Sillä suunnalla vaikuttanevat ainakin Koppelon (Pelon) Matti, Kaarlelan Risto ja vähän rannemmalla Pukarin Jouko.

Katsoin viime viikolla television uutislähetystä, jossa näytettiin kuvaa Vietnamin pakolaisista. Laiva kellui veden päällä ja joka puolella laivaa roikkui pieniä lapsia, vanhuksia ja pelokkaita nälkiintyneitä ihmisiä. Tällainen näky ei voi olla puhuttelematta syvällisesti jokaista ihmistä, joka tuntee vastuuntuntoa toisen ihmisen puolesta. Uutisessa mainittiin, että Ruotsin hallitus on päättänyt vastaanottaa 250 Vietnamin pakolaista. Uutinen jatkui sillä, että Suomen hallitus ei tiettävästi harkitse pakolaisten vastaanottamista.

Voi pyhä yksinkertaisuus. Me luemme henkisesti pöyristyen keskiajan raakuuksista, jolloin poltettiin lähimmäisiä vääräuskoisina tai noitina. Tuomitsemme tänä päivänä vääräoppisten polttamisen, mutta teemme tietämättämme yhtä suurta vääryyttä.

Jos meillä on edessä kaksi hukkuvaa laivaa. Molempien lastina on nälkiintyneet, kuoleman pelossa olevat sairaat lapset ja vanhukset. Me nostamme maihin Chilen pakolaiset turvaan, mutta jätämme Vietnamin pakolaiset hukkuvaan laivaan. Heidän itkunsa ja pyytävät silmänsä eivät saa meitä tajuamaan, että he ovat samoja ihmisiä. Tällaistako on puolueettomuus. Tällaistako on länsimainen demokratia.

Missä ovat ne poliitikot, kirkonmiehet, päätoimittajat ja humanistit, joiden tulisi puolustaa inhimillistä yhteiskuntaa. Heitä ei ole enää. On vain vaiennettuja hiljaisia miehiä, jotka tuntevat syyllisyyttä ja masennusta, mutta jotka eivät voi puhua. Tällaiset ihmiset ovat vielä säälittävämpiä kuin nuo hukkuvan laivan pakolaiset. Nämä ihmiset ovat myyneet sielunsa ja ihmisyytensä. He ovat elämän ikuisia henkipattoja. Minne menet ihmisyys?

Monet ovat kyselleet, milloin päästään tutustumaan Nivala-Seuran uuteen kirjapainoon. Johtokunta on päättänyt, että järjestetään avointen ovien päivä. Toistaiseksi eräät asennustyöt ovat viivästyneet, ja halli on siten keskeneräinen. Piakkoin nämä viimeisetkin rakennustyöt valmistuvat, ja ehkä helmikuun alkupuolella tulee sitten nuo odotetut kahvikutsut. Paikkakunnan yrittäjille ja ilmoittajille on myös tarkoitus järjestää tutustumistilaisuus lähiaikoina.

Sitä ollaan menossa kevättä kohti. Jokainen aamu on jo edellistä valoisampi. Päivän nousun mukana nousee myös ihmisen mieli kaamoksen kohmeesta ja meistäkin tulee valoisampia, lämpimämpiä ja elämään uskovia ihmisiä. Hyviä hiihtokelejä.

24.1.1979

Heti alkajaisiksi täytyy oikaista erästä yleisönosaston kirjettä, joka ei ole totuudenmukainen. KTV:n Nivalan osaston kirjeessä mainittiin, että urakoitsijan toimesta sairaalan laajennustyömaalla tuli jälkilaskutuksia. Asia ei pidä paikkaansa. Rakennustoimikunnassa olleet ovat kertoneet, että ainoa harmi oli urakoitsijan ja rakennuttajankin kannalta, että eräässä vaiheessa oli jäänyt ikkunoiden välistä eristeet pois. Tämä on kontrollin ja kyseisen työntekijän huolimattomuutta. Urakoitsija suoritti tältä osin korjaustyöt ilman veloitusta. Mitään kitkaa ei kunnan ja urakoitsijan osalta ollut.

Kirjeen sisältö antaa ymmärtää niin, että tässä puhuttiin vanhan osan saneerauksesta, jossa tapahtui myöhästymisiä ja jälkikin tuli kallista. Tämä työ suoritettiin kunnan omana työnä. Olosuhteet olivat vaikeat. Sairaalatoiminnot pyörivät limittäin muurareiden ja rappareiden seassa. Kustannussäästöön pyrittiin varmasti tällöinkin, vaikka työ suoritettiin omana työnä.

Toimittajan kannalta olisi ollut parempi, jos asianomaiset olisivat suorittaneet oikaisun itse. Vetosivat päätoimittajan vastuuseen, ja siinä täytyi antaa periksi. Kirje antoi tosiaan tältä osin ”väärän todistuksen lähimmäisestä”. Muuhun kirjelmän sisältöön ei liene aihetta puuttua. Kunnanhallituskin on kaikessa ”korkeudessaan” julkisen arvostelun alainen, eikä arvostelun aina tarvitse välttämättä olla viimeistä ”faktaa” . Puolustamisen mahdollisuushan jää aina.

Tässä ajassa pärjätään suhteilla. Ilman kanavia ja suhteita ei pääse eteenpäin. Kaikki meistä eivät kuitenkaan osaa hoitaa suhteita. Omatunto, itsekunnioitus, rehellisyys tai muut syyt saattavat meitä estää käyttämästä vihreille oksille potkivia suhteita. Mitä ihminen arvostaa. Omaa vapauttaan vai huumaavaa riippuvuutta ihmissuhteista. Tässä on vaarana se, että eräänä päivänä, kun suhteet katkeavat, ihminen saattaa pudota alas oksalta ja nyrjäyttää – niin, nilkkansa.

Tämä aasinsilta oli lähtökohta toisenlaiseen suhteidenhoitoon. Kirkkoherramme Heikki Hurskainen yrittää hoitaa ei ainoastaan omasta vaan meidän seurakunnan lammasten puolestakin suhteita ylöspäin. Se on ollut seurakuntalaisille tuntematonta, että Heikillä on suhteita myös muualla. Viimeinen todistus tästä on veden jumalan Ahdin antama nimipäivälahja Heikille.
Kirkkoherramme on ryhtynyt kalastelemaan Nivalassa. Madekoukut ovat tuottaneet hyvää tulosta. Ei ole tietoa kummalle rannalle Kalajokea hän on ne heittänyt, mutta saalista on tullut. Viime perjantaina Heikki sai nimipäivänään varsin runsaan ja erikoisen saaliin. Seitsemästä koukusta vain ensimmäinen oli tyhjä. Yhdellä näistä mateista oli kaulassaan kumirengas ja siinä silkkinen, punainen rusetti. Voiko sitä parempaa nimipäivälahjaa odottaa kalamies. Suhteiden hoitaminen on näköjään runsaasti palkittu.

14.2.1979

Olen tässä pitänyt pari viikkoa ”sydänkuita” toimittajan turinan suhteen. Tässä työssä käy tuo ”sielun vihollinen” pirusti päälle. Mitä paskaa sinä itserakkaudessasi kirjoitat. Ei ihmisiä kiinnosta se, että joku toimittaja yrittää olemattomilla lahjoillaan sammakkoperspektiivistään tarkastella maailman menoa. Turhuuksien turhuus.

Joku ystävällinen paljon ulkona ollut ihminen osasi taas vedota niihin ihmisen heikoimpiin vaistoihin ja kehoitti kirjoittelemaan: Kirjoita vain sydämestäsi, niitä luetaan. Saattoi nauraa tämän jälkeen. Pistä vain sielusi osuuskaupan näyteikkunaan. Se siitä.

Nyt on kaamos voitettu Nivalan niityillä. Näin valon ja varjon leikit puhtailla hangilla. Vielä koskemattomat, mutta pian elämän täyttämät. Villiminkki hiipii ylös Rutkun ojasta ja haistelee hangille. Varis laapottelee aivan yli ja näkee hangilla jo jälkiä. Kevät on tulossa. Luonto palaa voimalla elämän kiertoon.

Ihmettelin tuossa, kun huomasin että meiltä lähtee kaksi linja-autolastia ihmisiä hakemaan sielulleen ”mannaa”. Toiset menevät Ouluun, toiset Lapualle kuuntelemaan Yli-Vainion julistusta. Ei yksin leivästä. Tämä sama pätee ilmeisesti aina. Ihminen on sielunlento, joka etsii ja etsii. Jos saa rauhan, on onnellinen. Monet pysyvät kysyvinä etsijöinä läpi elämän. Yksi tällainen on minun henkinen isäni, joka tänä päivänä lepää Nivalan terveyskeskuksessa valmistuen lopullista ratkaisuaan kohden. Tälle palavalle taistelijalle toivoisin ratkaisun löytyvän ja rauhan sydämeen. Inhimillisesti ottaen hän on sen saanut jo. Ihmisenä hän on ollut meitä voimakkaampi ja parempi. Tätä kautta hän on vahvistanut muiden kyselijöiden tietä ja uskoa.

Näihin perimmäisiin kysymyksiin palattuani haluaisin tutkailla sitä taistelua, jota jokainen ihminen [käy] sisimmässään. Äkkiä luulee, että vain joku oivallisesti sanansa sijoittava ja raamattuun perusteellisesti syventynyt pystyy näistä asioista puhumaan. Tuskaa on liian paljon ja useimmiten näiden ohjattujen ”väylien” ulkopuolella. Yrityksistä huolimatta mikään ohjelmoitu palvelumuoto ei pysty tavoittamaan koskaan näitä ihmisiä, jotka ovat lähimpänä näitä ratkaisun hetkiä. Se, joka uskaltaa ottaa yhteyttä, on jo voiton puolella, mutta se joka yksin kysyy, on pimeyden keskellä. Kaikki me olemme joskus tunteneet suurta hätää. Kysymyksiä on paljon: Olenko oikealla tiellä, arvostetaanko minua, olenko pannut asiat oikeaan arvojärjestykseen, kuuntelenko sydäntä vai järkeä, mitä sanovat toiset ihmiset?

Minulle kauhein menetys on ihmissuhteiden katkeaminen. Me tarvitsemme jokainen vilpittömiä ihmissuhteita. Tällaisen siteen katkeaminen heittää aina ihmisen keskelle erämaata.

Nyt kun valo on voittanut varjon, haluan kertoa omasta voimastani. Kaamos on se, joka tekee meistä apaattisia, tuntemattomia, rakkaudettomia, kylmiä ihmisiä. Valo tuo voiman, rakkauden, uskon ja toivon. Olen perinyt tämän kenties mummoltani Veelannin Anna-Liisalta, joka vahvanakin ihmisenä eli täydellä sydämellään vain valon aikana. Suurin on tuska silloin, kun kaamoksen sunnuntaipäivä käy kohti iltaa. Tuntuu kuin ei jaksaisi uskoa, että aurinko varmasti aamulla nousee.

Voi sitä maanantaiaamun riemua, kun saa herätä valoon. Laiskakin mies hyppää ylös sängystä. Lämpimiä sanoja riittää joka puolelle ja haluaisi huutaa: ”Nyt tulkaa te murheet ja vastukset, niin saatte te kokea muuta! Nyt raudasta mulla on jänteret, nyt luuni on yhtä luuta. Kas pikku Apolloa, joka hymyilee, sitä voita ei Olympo jumalineen, ei Tartaaus, Pluto ei Poseidon, hymyn voima on voittamaton.”

Jos Eino Leinolle annetaan hänen syntymän 100-vuotispäivänään paljon anteeksi, niin siinä sivussa toimittajankin sydämenpurkaus anteeksi annettakoon.

Ja nyt päivän tekstiin. Leikun Rauhalla ja Hildalla ei pyyhi hyvin. He ovat siirtolaisia pois kotoaan. Tuli tuhosi heidän rakkaan kotinsa. Muukalaisina asuvat he nyt vieraassa talossa, vaikka inhimillisesti ottaen muutto on ollut lyhyt. Huituperän tienvartta 200 metriä ylöspäin vuokratorppaan. Hildan ja Rauhan elämässä se on kuitenkin ikuista siirtolaisuutta, kaipaus luvattuun maahan, Leikun torppaan, on ikuinen kaipaus, jota kohti he käyvät uskoen ja toivoen. Ensi sunnuntaina on seurakuntakodilla päivällistilaisuus, jonka tuotolla pyritään rakentamaan Leikun sisaruksille uutta kotia. Nyt kehitystyö on kerrankin konkreettista. Tulos menee lyhentämättömänä Huituperälle, ei Sambiaan, eikä Angolaan, vaan kahdelle ihmiselle, joiden koti on palossa tuhoutunut.

Näin tuolta päivällislistalta rapapotut ja suutarinlohta. Mitä sen enempää syntinen ruumis kaipaisi. Laittakaa nyt sitä suutarinlohta tarpeeksi. Oikein tuli hiukainen olo. Ensi sunnuntaina mennään syömään ja kulinaarisuuden keskellä rakennetaan Leikun sisaruksille uutta kotia. Kotia, joka on ihmisen olemassaolon, jatkuvuuden, säilymisen ja terveyden perusehto. Sen me voimme luvata Leikun sisaruksille hyvästä sydämestä.

Varhain tiistaiaamuna tuli toimitukseen tieto, että Toivo Hissan taistelu on päättynyt. Teemme kunniaa aatteen miehelle, jolla oli sydän paikallaan. Muistosi elää.

21.2.1979

Naisjärjestöjen tempaus Hernetkosken sisarusten asunto-olojen parantamiseksi tuotti runsaat 4000 markkaa. Kyllä ne tomerat naisihmiset saavat paljon aikaan ja vähin puhein. Kiitoksia maittavasta päivällisestä.

Tuolla päivällisillä oli mukana mm. Laitilan emäntä Maliskylältä. Katselin tätä suuren lapsilauman kasvattajaa. Mistä riittää äidille se voima, joka kestää vuosikymmeniä. Tälläkin äidillä on ollut elämänsä aikana työtä, huolehtimista ja taas työtä. Kuitenkin tämä äiti on vielä tänäkin päivänä nuorekas, pirteä ja elämään valoisasti suhtautuva ihminen ja luo ympärilleen turvallisuutta ja lämpöä. Olen usein äitienpäivänä ajatellut sitä, missä ovat ne Nivalan suuriperheiset äidit, kun tasavallan päämies ojentaa vuosittain valtakunnallisessa äitienpäiväjuhlassa ansiomerkkejä. Milloinkahan viimeksi nivalalainen äiti on päässyt tästä kunniasta osalliseksi. On tainnut Raudaskosken Emmi olla viimeinen tämän huomionosoituksen saanut, ja siitä on jo paljon vuosia. En tunne asiaa, mutta merkkitoimikunta on saattanut tehdä esityksiä myös Nivalasta. Ainakin meillä esitettäviä henkilöitä olisi paljon. Eipä silti, että tällainen huomionosoitus olisi kaikenkattava äidin työn palkitsemisessa. Parhain merkki on varmasti se, kun muistamme käydä katsomassa ja tervehtimässä omaa äitiämme.

Varmasti keskustelua herättävä asia on ensi valtuustossa tuo uimalippujen hinnan korotus. Uiminen ja uimahalli on aina aiheuttanut valtuustossa värikästä keskustelua. Muistuu tuossa mieleeni vuosien takaa Toivoniemen Iikan antama nimitys tästä uimahallista. Iikka ei asiaa paljon arvosta, vaan totesi, että se on vain sellainen kirkonkylän herrojen rypykolo, jota maksatetaan veronmaksajain rahoilla.

Nyt näitä rypykoloja on tullut joka kuntaan, ja kaikissa tuetaan hallia verovaroin. Meillä tappio on noussut viime vuosina hälyttävän suureksi, kun kysymys on ”minihallista”. Tappio viime vuodelta lienee runsaat 150.000 markkaa.

Nivalan Uimahalli perustettiin eräiden henkilöiden toimesta. Asian vahvimpana virittäjänä oli talousneuvos Antti Vähäsarja. Hanke toteutui, kun Kiviahteen Lasse tuli mukaan. Silloin laskettiin, että kun uimahallille saadaan 44.000 kävijää vuodessa, niin talous pysyy pystyssä. Ensimmäisinä vuosina tämä laskelma melkein piti paikkansa. Halli oli tuolloin yksityisten käsissä, ja sitä markkinoitiin tehokkaasti. Kahden ensimmäisen vuoden kävijämäärät olivat 40.000 luokkaa. Tulot eivät kuitenkaan riittäneet, vaan kunta joutui avustamaan muistaakseni 20.000 markalla. Tästä nousi mekkala, ja mieluummin otettiin koko halli kunnalle kuin ryhdyttiin avustamaan osakeyhtiötä. Tämän jälkeen uimahallin kävijämäärä on laskenut ja tappio kasvanut. Meillä uimahallin käyttö on keskimääräistä vähäisempää. Kannuksessa kävijöitä on lähes 40.000. Pyhäjärvellä samoin, vaikka näiden kuntien asukasluku on huomattavasti alhaisempi.

Mistä lääke tappion pienentämiseen. Lippuja korottamalla, vai markkinoimalla. Uimakyydityksistä ei lääkettä asiaan löytynyt. Kyyti maksoi kunnalle viisi kertaa enemmän kuin tontti uimalipputuloina. Kerran tuli Padingista kaksi linja-autolastillista uimareita, mutta silloin tuli kaaos uimahallin kapasiteetin vuoksi. Loppui löyly ja lämmin vesi. Siitä syntyi mekkala, ja uimakyyditykset tyrehtyivät.
Alkuvuosina uimahallia markkinoitiin rajusti. Oli uimakilpailuja, kampanjoita ja haasteotteluja. Nyt kun laitos on kunnan, ei kukaan kanna vastuuta siitä, meneekö hyvin vai huonosti. Mielestäni uimahalli on liikelaitos, jota pitää myydä. Ei tänä päivänä mikään laitos kannata, jos sitä ei tehokkaasti johdeta ja markkinoida. Hyvällä markkinoinnilla uimahallin kävijämäärä olisi helposti nostettavissa lähes kaksinkertaiseksi. Se toisikin jo huomattavasti paremmat tilinpäätösnumerot.

Tuosta uimahallin tappiosta tulee mieleen se ikävä totuus. Että kunnassakin ollaan helposti unohtamassa liiketaloudelliset näkökohdat. Sain tämän karvaasti huomata eräässä kunnanhallituksen kokouksessa.

Näissä asioissa päätöksentekijäin kädet ovat pitkälle sidottuja, mutta toisaalta on kuntien ja keskusjärjestöjen välillä tehty sopimusasiakirja aivan toisenlaiseen päämäärään pääsemiseksi. Tässä sopimuksessa velvoitetaan julkisen vallan supistavan menojaan, että talouselämälle syntyisi tervehtymisen edellytykset. Tällainen sopimusasiakirja on helppo laatia ja allekirjoittaa, mutta vaikea käytännössä toteuttaa. Onneksi me olemme käymässä kohti niukkoja aikoja, jolloin vastuu veromarkoista kasvaa. Me tarvitsemme tällaisen opetuksen.

28.2.1979

Heti alkuun täytyy korjata viime viikon turinassa ollut asiavirhe. Emmi Raudaskoski ei ole saanut valtakunnallista äitienpäivätunnustusta. Juhani Raudaskoski soitti ja kertoi, että asia oli vireillä, mutta asiakirjat myöhästyivät tai jäivät pöytälaatikkoon. Oli kovin ikävää kuunneltavaa. Se siitä.

Nivalan kaupparintamalla tapahtuu jälleen muutoksia. Meitä pitkään ja auliisti palvellut Ykä jättää Nivalan. Kiitokset meidän kaikkien puolesta siitä työstä, minkä teit Nivalan parhaaksi. Vaikka lähdet täältä sinun ja perheesi työ muistetaan ja tulkaa aina ystäviä tapaamaan.

Uusi mies tulee K-rintamalle. Uusi, mutta vanha tuttu. Konikapinan kapteeni Pärmi, alias Kari Krapu saapuu Nivalaan uudelleen. Takana on muutaman vuoden ”ulkona” olo. Sanotaan että maailmalla ei liho, mutta siellä viisastuu. Karilla on ollut nyt muutama vuosi oma nokka tuulta kohti ja näinä vuosina taito ja itsevarmuus ovat kasvaneet ottamaan uuden haasteen vastaan. Tervetuloa Nivalaan.
Nämä veljekset ovat K-kaupparintamalla kova sana. Vanhin veljes Harri hoitelee Raahessa tehokkaasti elintarvikemyymälää, Kari tulee nyt Nivalaan ja kolmas veli Pentti siirtyy Pulkkilasta Lampinsaareen itsenäiseksi yrittäjäksi. Melkoinen ruletti pyörähti sitten ympäri. Veljesten menestymisen takana on suvun geenit ja vankka käytännön kokemus. He ovat olleet kaikki setänsä Hannu Haviston opissa ja koulutuksessa. Hannun taidot ja menestys eivät esittelyjä kaipaa.

Näitä elinkeinoelämän huipulla tapahtuvia rajuja muutoksia pohtiessa tulee auttamattomasti eteen se, että kohta olemme Ruotsin tilanteessa. Siellä tuottavuus on maailman huippua, mutta Ruotsin menestyvän teollisuuden johdosta on turha etsiä yli 40-vuotiaita johtajia. Siellä mies ei kestä kauan remmissä. Näinkö meilläkin. Kilpailu puristaa ihmisestä kaiken luovuuden muutamassa vuodessa.

Noita talouselämän huippujohtajien ominaisuuksia tarkastellessa huomio kiintyy koulutuksen ohella henkiseen ”kanttiin”. Mikä tekee ihmisestä lujan ja päättäväisen. Monella on takanaan lapsuudesta johtuvat heijastumat.

Ahti Meskus ei loukkaantune, jos kerron hänen tarinansa. Meskuksen veljekset Lumijoelta tunnetaan. Urheilijana legendaarista mainetta saavuttanut Paavo Meskus menehtyi vaikean sairauden murtamana kesken nousukauden. Hänen muistokisansa pidetään vuosittain Oulussa.

Meskuksen veljekset jäivät varsin nuorina orvoiksi. Isä kaatui sodassa, ja pienen mökin perhe jäi suuriin vaikeuksiin. Noilta ajoilta Ahdilla on karvaat kokemukset. Ahti oli 12-vuotiaana poikasena noutamassa asemalta hevospelillä isänsä ruumista. Vielä pienemmän veljensä kanssa hän raahasi vaunusta arkkua liisterekeen. Asemalaiturilla seisoivat kylän isot isännät turkit päällä ja katselivat poikien työtä. He eivät menneet auttamaan, mutta huomionosoitus heiltä riitti. – Siinä tuli Lumijoen kunnalle kalliisti maksettavia elättejä paljon. Nämä orvot pojat olivat raahaamassa isänsä ruumista rekeen. Nämä sanat syöpyivät ikuisiksi ajoiksi näiden lasten herkkään sydämeen. Ja miten se näkyi.

Pojista tuli niin sitkeitä, että heidän piti olla kaikessa ensimmäisiä. Niin urheilussa ja myöhemmin kaupanteossa. Ahti kosti tavallaan noille isännille. Hänellä on nyt Lumijoen suurin tila ja pönäkin pytinki. Hän ajaa pisimmällä autolla ja on vahva isäntä. Hän voisi olla pahakin, mutta ei kosta kärsimäänsä vääryyttä. Hän on päässyt päämääräänsä sellaisten kokemusten kautta, että hän osaa jo kunnioittaa toistakin ihmistä.

Ehkä me jokainen ihminen voisimme olla osaltamme rakentamassa yhteiskuntaa niin, että suvaitsevaisuus lisääntyisi, kovuus vähentyisi ja kunnioittaisimme jokaista ihmistä. Yhteiskunnan kehitys parempaan suuntaan lähtee liikkeelle meistä jokaisesta itsestämme.

14.3.1979

– No päivää täältä Malisperältä. Mitä sinne maalikyliin kuuluu? Minkälaiset kotkotukset ne on nykyään kirkonkylän herroilla. Oon tässä pitänyt syvänkuita. Nythän tuo jo vähän huovittaa ja meikäläinenkin virkkuu.
– Onko sitä Mehtälän Einua näkyny käppäilevän. Haluttas tässä sinne Einolle kyllään. Se lempo keittää niin hyvän huituvellin, että sitä ei osannut muut kuin äitivainaa. Mistähän lie oppinut suurustuksen ja kaikki. Se pittää sitte olla eedvarttia. Sillä paranee leessu ja köhä ja mielikin tullee hyväksi. Pitäs tässä päästä Einolle kyllään.

Se oli Kumpusalon Hugo, joka sieltä eräänä kauniina aamuna soitteli. Se on varmoja kevään merkkejä tämäkin, kun Hugo työntyy ulos ”talvipesästään”.

Olinpa melkein unohtanut koko huituvellin, kunnes tuo puhelinsoitto toi sen mieleeni. Minä en koskaan oppinut pitämää huituvellistä ja jouduin kerran melkein pakokauhun valtaan, kun olin joutua huituvellin syöntiin.Vein Korpelan Veskalle postia, ja kiitokseksi siitä hän laittoi minulle kanapeen kannelle ison lautasellisen huituvelliä. Voi kauhistus tuota. Yritin panna suuhuni, mutta sydän nousi kurkkuun ja oli tulla entisetkin eväät takaisin. Niska punoittaen ähräsin huituvellin kanssa rykin, ja eväs ei kulunut. Sitten Vienokin muisti, että sehän taitaakin olla Jaakko se Veelannin kaksosista, joka ei tykkää huituvellistä. Kyllä löytyi äkkiä reipas mies. Minä hyökkäsin ylös, tempaisin lakkini ja ovelta mennessäni karjaisin, että se on Jaakko, joka ei syö huituvelliä. Minusta tuossa huituvellissä on se vika, että se on liian imelää.

Ei se sijo syväntä. Siihen tarvitaan suolasilakkaa tai perunain päällä keitetyt silakat. Tällainen ateria saunan päälle on juhlaa. Vielä kun sen voi nauttia niin, että ei tarvitse nousta välillä viittä kertaa puhelimeen vastaamaan. Nämä rauhalliset iltasyönnit ovat monelle suuri kiusaus ja sopivat varsin huonosti tämän päivän ravintobiologien ohjeisiin.

Ensi viikon vaihteessa mennään sitten äänestämään. Tai sanontaan poliitikkojen ammattikielellä, että ajellaan vaalikarjaa. Kyllä tuo on aika osuvasti sanottu, kun ottaa huomioon suomalaisten äänestyskäyttäytymisen. Kannat ei jämähdä puoleen eikä toiseen, vaikka oma puolue tekisi mitä tahtoo. Meille suomalaisille näyttää perinteinen puolue olevan uskonnon asemassa eikä demokratian välikappale. Niin vakaita ovat olleet vaalit sodanjälkeisen ajan tässä maassa. Ellei nyt oteta huomioon Vennamon kerrallista nousua, jossa Sänkiahon ”roknoosiotkin” menivät sekaisin, kun tietokone ei hyväksynyt yli 100 % heilahteluja.

Me olemme käyneet vaaleihin apaattisina. Tämä sen vuoksi, että muutosta parempaan ei kukaan enää usko tapahtuvan. Sen sijaan ollaan melko lailla yksimielisiä siitä, että ajat sen kun huononee. Näin ajattelevat etupäässä ne, jotka pitävät yllä suurinta puoluetta, eli nukkuvien puoluetta.

Vielä tuohon äänestyskäyttäytymiseen. Meidän demokratiamme on vielä niin nuorta, että emme pysty sitä käyttämään hyväksemme, vaikka siihen mahdollisuudet ovatkin. Me emme pysty äänestämään esim. harjoitetun hallituspolitiikan suhteen, tukemaan tai kaatamaan. Meille puoluekannan vaihtaminen on yhtä kuin oman uskonnon kieltäminen. Kuitenkin vaalit ja demokratia ovat kansalaisia varten, jotka vaaleissa pystyvät sanomaan vallankäyttäjien toiminnoista, onko hyvä vai huono. Jatketaanko tähän suuntaan vai annetaanko opetus. Tästä johtuu, että aina vaalien [jälkeen] on pettyneitä paljon. Nyt meillä on kuitenkin vielä muutama päivä harkinnan aikaa. Maanantai-iltana meidän on tyydyttävä siihen, mitä tulos näyttää.

Kun ajattelee tuota kuukausia kestänyttä vaalitaistelua, tulee pakostakin mieleen säälinsekaiset tunteet. Rajun vaalikamppailun jälkeen tuntee varmasti itsensä tyhjäksi puristetulta. Vaalien jälkeen tulee eteen ”paluu normaaliin päiväjärjestykseen”. Harvoille pääsy eduskuntaan – useimmille paluu entisiin kuvioihin. Leikki on kovaa, ken sen aloittaa, se leikin kestäköön.

4.4.1979

Viime sunnuntaina hiihdettiin joka puolella pitäjää. Kevään viimeisistä hiihtopäivistä nautittiin, vaikka päivä olikin pilvinen ja sohjoinen.

Ojalanperän kinkeripiirin kisat käytiin läpi perinteisesti. Hautalan Eino on saavuttanut jo lakimiesurallaan jo päätepis­teensä eli herastuomarin arvon. Toisen loppututkinnon Eino sai viime sunnuntaina, kun hänet korotettiin arkkidiakoniksi hiihtokisojen yhteydessä. Uskaltaisin tässä kuitenkin vähän epäillä tuon Einon vilpittömyyttä ja pyyteettömyyttä. Einon menettely kisaladulla oli varsin ovelaa.

Kaikki tietävät, että Ojalanperän kinkeripiirin hiihtojen parhain palkinto on jumpopalkinto. Hautalan Eino oli kärkkymässä tätä palkintoa, mutta oli vähällä menettää sen. Hänen edellään hiihtäneeltä Viljamaan Laurilta irtosi side, ja Eino sauttoi Laurin. Diakoniamieltä mukamas osoittaakseen Eino lainasi oman suksensa ja kehoitteli Lauria ripeästi matkaan. Itse jäi suksipuolena perästä lyyhäämään. Maalissa leikki marttyyria ja esimerkkiä, mutta vasta palkintojen jaon aikana huomasivat, että taisi sittenkin olla Einolla mielessä tuo jumpopalkinto. Lieventävänä asianhaarana tähän voidaan mainita, että kylänvanhimpana Einon tulee valvoa, että kaikki tulevat ladulta maaliin saakka.

Olisi väärin Einoa kohtaan, jos en tunnustaisi malkaa omassa silmässä. Kerronpa tässä vastaavan esimerkin.

Olin ajelemassa muutama vuosi sitten pääsiäislomille vaimon kotiin Turkuun perheeni kanssa. Oli kiirastorstain ilta. Auto särkyi Rauman ja Porin välimaille. Huoltoasemat olivat kiinni. Liikenne oli hiljentymässä pääsiäisen ajaksi. Yritin turhaan pysäyttää autoja, lainatakseni heiltä avaimia, joita olisin tarvinnut autoremontissa. Lapset alkoivat valittaa kylmyyttä autossa. Huomasin läheisestä talosta valoa ja lähdin kysymään avaimia lainaan.

Pienessä asunnossa istui yksinäinen naisihminen valmistuen pääsiäisen viettoon. Kun esitin toivomukseni ja kerroin surkean tilanteeni särkyneestä autosta sain yllättävän vastauksen.
– Kyllä meillä avaimia on, mutta ne on tuolla lukkojen takana. Miesvainaani, kuollut jo kymmenen vuotta sitten, sanoi aina että lainassa ei kalu parane ja minä en oo lainannu mittää.
Nainen jatkoi syöntiään. Pöydässä oli riisipuuroa ja soppaa, minun herkkuani. Nieleskelin nälkääni ja pahaa mieltäni. Autossa istuivat hytisevät lapset, ja päälle painoi pitkäperjantain vastainen yö. Silloin minuun iski vanha Aatami. Aloitin messiaallisesti ja Jyringin nuotilla:
– Se on kiirastorstai-ilta. Niin se jäi Vapahtajammekin yksin, vaikka oli kaikkien köyhien ja ahdistettujen apuna. Ei meillä riitä rakkautta, vaan armoon ja pelastukseen meidän syntisten on luottaminen. Toivotan teille Korkeimman siunausta ja että pääsiäisen sanoma koskettaisi teitä.

En ollut tiennyt miten hyvä puhuja tarpeen vaatiessa olen. Ei ollut ennakkopaineita, sillä tiesin ettei tämä koskaan tulisi julki. Kun kumartelin kohteliaasti ja painoin oven kiinni, näin mummon lusikan pysähtyneen puolitiehen ja suun jääneen auki.
Mennessäni kartanolla uhittelin mielihyvää tuntien.
– Perhanan muori, jos oot vähääkään herätystä saanut, niin kyllä kompuroit kipeillä jaloillasi huomenna valvotun yön jälkeen kirkkoon. Ähä kutti, siitä sait kun et lainannut avaimia.

Kysyin kerran kirkkoherraltamme, että kumpi meistä oli pahempi. Toteamus oli, että mummo oli tavoilleen uskollinen, mutta minä olin häijy. Niin sitä kuormaa vähitellen täällä elämän varrella kertyy.

19.4.1979

Sain maanantaina karistaa kipsin pois koivesta. Sitä ei kokematon tiedä, miten suuri ja hekumallinen nautinto on raaputella kipsin alta paljastunutta kutisevaa koipia. Jokainen tämän vamman sairastanut tietää, mihin tarvitaan naisten liivinruotoa. Tämän puutteessa käy rautalankakin. Se on tärkiää työtä, kun yrittää rautalangalla löytää sen kaikkein eniten kutiavan kohdan. Ei ihme, että kaatuu kyljelleen, kun sitä aikansa raaputtaa. Niin nautinnollinen tunne se on.

On se luuvamman hoitaminen tänä päivänä inhimillisempää kuin takavuosina. Muistuupa mieleeni luuvammoihin erikoistunut Jaakolan Oskari Ylivieskasta, joka oli laajalti tunnettu ammattimies.

Vanhin veljeni Erkki tömäytti Viirimäessä mäntyyn, ja sääriluu rysähti poikki. Opettaja touhusi paikalle hevosen, ja niin potilas tuotiin kotiin. Elettiin sota-aikaa. Taisi olla vielä sydänkuita ja lehmätkin ummessa. Joka tapauksessa tyyriin lääkärin palveluja ei harkittukaan käyttää, vaan lähetettiin sanaa Jaakolan Oskarille Ylivieskaan, että sais tulla yläjuoksulle pojan jalkaa lastoittamaan, kun kerkiää. Missä lienee ”tohtori” ollut virkamatkoillaan, kun ei heti saatu kiinni. Tuli kuitenkin viikon päästä. Tällä välin potilas makoili kovin vaisuna sängyn pohjalla. Sääriluut mollottivat pahasti limittäin ja jalka oli mennyt mustaksi.

Oli sota-aika, miehet olivat rintamilla. Löytyi kylästä kuitenkin yksi raavas mies, joka haettiin Oskarille kaveriksi vetämään luunpäitä vastakkain. Mahtoi olla potilaalle tuskallinen toimitus. Työ tuli kuitenkin tehtyä, ja kuukauden kuluttua saatiin ottaa lasta pois ja lähettää Oskarille Ylivieskaan. Sääri jäi vähän lengoksi, vaan eipä tuo näy liikkujaa haittaavan. Lasuaa Finlandia-hiihdot ja suunnistuskilpailut siinä kuin toisetkin. Ammattimies oli Jaakolan Oskari.

Eipä ole aikoihin ollut niin surkiaa kokkoiltaa kuin nyt sattui. Kaunis lauantaipäivän sää muuttui tunnin sisällä sakeaksi lumituiskuksi. Siinä meni monet suunnitelmat myttyyn. Oikein tuli paha mieli Ojanperän maamiesseuran puolesta, joka oli laittanut kokon ja tehnyt suuret valmistelut. Taisi jäädä maamiesseuralta myrkkyruisku uusimatta ensi kesänä. Harmi myös niiden lomalaisten puolesta, jotka olivat tulleet tänne pääsiäisaaton tunnelmia kokemaan. Minkäpäs säille mahtaa.

Naapurimme Pyhäjokiseutu on viettänyt juhlia neljännesvuosisadan merkeissä. Tämän lehtiyrityksen luoja ja perustaja on Yrjö Talvi, Nivalan poikia hänkin. Nivalalaiset ovat valloittaneet tiedotusalan melko hyvin. Piuhat on käsissä, jos vallankumous syntyy.

Onnittelut Yrjö Talvelle ja Pyhäjokiseudulle. Kuukauden kuluttua mekin vietämme synttäreitä. Nivala-lehti on ”taaplannut” 30 vuotta. Juhlanumeroon tulemme pyytämään ainakin kaikilta entisiltä toimittajiltamme pienen ”muistelon”.

Alkakaapa jukertaa juttua kokoon. Sensuuria ei ole, mutta elkää nyt kovin herjatko.

25.4.1979

Toimittajan kannalta viime maanantai oli turhan tukkonen. Oli meijerin kokousta, oli maatalouden kehittämispäivää, oli Liinamaan vierailua ja kunnanhallitusta. Ja kaiken tämän lisäksi muutakin touhua. Hyvähän se on, että hommia on mutta minkä takia ne kaikki herrat justiin maanantaina patuleeraa, kun lehtiä yritetään kasata. Siinä pitää puhua jo nätisti latojalle, kun vielä tiistaiaamuna yrittää tuputtaa hankasellista tekstiliuskoja ladottavaksi. Aikataulun viivästymisen toisessa päässä on postittajien puoliskot, jotka odottavat pikkutunneilla vaimoväkeä kotia. No se on sitä lehtityön rytmiä, ja tämä tuo työhön oikean fiilingin, kun kilpaillaan ajan kanssa.

Noilla maatalouden kehittämispäivillä herrat ukkeili, että on se kumma tuo maatilojen kasvukysymys. Kun terveen maatalouspolitiikan tavotteita noudattaen yritetään lainoituslakien ja muiden toimenpiteiden kautta suurentaa alle 10 hehtaarin elinkelvottomia tiloja, niin näin ei kuitenkaan tapahdu. Pienet pysyy pienenä, ja suuret lisää entisestään peltoalaa. Herrat ovat ymmällä. Kehitys ei ole tervettä normaalia perheviljelmää ajatellen.

Maatalouspolitiikka ei milloinkaan ole ollut puhdasta maatalouspolitiikkaa. Siihen on aina liittynyt yhteiskunnallisia tukitoimia. Tällaisia ovat pinta-alalisät, häntärahat, kesannoimispalkkiot ja pakettikorvaukset. Näillä tukitoimilla on selvästi sosiaalipoliittinen merkitys. Halutaan turvata pienviljelmien säilyminen. Näin on maatalouteen muodostunut tavallaan kaksi ryhmää. Toinen tyytyy säilyttämään asemat, ja toinen juoksee elintason perässä. Jos haluaa säilyttää puhelimen, auton ja vesijohdon, täytyy kasvattaa joka vuosi yksi hieho lisää. Kukapa sitä saavutetuista eduistaan luopuisi. Näin todettiin maatalouden kehittämispäivillä.

Häkkilän Niilolle tuli taas töitä, kun Rinki sai A-oikeudet. Niilon nimitys Landrinki ei enää pädekään, kun ravintolan B-oikeudet ovat muuttuneet luokkaa ylemmäksi ja Ringissäkin saa nyt terävät tömpsyt. Ehkäpä tuo Nikun ja Katajaniemen Eskon team tuottaa hyvän nimen, jolla on markkinointimielessäkin iskevyyttä.

Niin ja hyvää valpurinpäivää kaikille lukijoille. Nivalassa löytyy tapahtumia moneen sorttiin, vaikka työväestön vappujuhlat ovatkin keskittyneet naapuripitäjiin.

SPR myy perinteisesti orjansa ja keräämänsä tavaran huutokaupalla. Tämän lisäksi on tapahtumaa ja tempausta monenlaista. Perinteisesti vapunpäivä on Nivalassa perunansiemenen nostopäivä ja kulonpolttopäivä. Isännät kävelevät niityllä käsi liitingin taskussa ja katselevat, miten tuli ahneesti nieleskelee auringon kuivattamaa kuloheinää. Haistelee kevään tuoksuja ja kuuntelee kuovin, kiurun ja kottaraisen konserttia. Kevään kiihkeä luomiskausi on palannut niityille. Kevät on tullut.

Hyvää Valpurinpäivää.

4.5.1979

Herrasmies tuo maaherramme. Kehua retosteli nivalalaisia vanhainkodin vihkiäisjuhlassa olan takaa. Entuudestaan hän tietää sen, että Nivalassa höystö tuntuu. Maaherra Haukipuro oli puheensa aineksiksi penkonut Nivalan kirjaa ja arkistoja. Hän lainasi 50 vuotta vanhoja tapahtumia Yliniemen rakentamisesta ja vihkiäisistä. Kaikki hyvin myönteistä. Toisenlaistakin aineistoa maaherra olisi löytänyt Yliniemen rakentamisen tiimoilta, jos olisi halunnut.

Tuossa juhlassa istui takanani Nivalan sosiaalitoimen veteraani Toivo Takalo ja muisteli asiaa toiseltakin laidalta. Nivalan kunnalle Yliniemen rakentaminen oli taloudellisesti niin raskas, että kunta joutui konkurssitilaan ja maaherran valvontaan. Osuuskauppa oli tavallaan kunnan pankkina, ja Juholan Mattikin joutui lopettamaan luotonannon kunnalle. Kaikki kunnan ostot pantiin maaherran peukalon alle.

Kun Johannes Vähäaho nimitettiin nuorena opettajana kasvattajan tehtäviin Sarjankylälle, oli hänen hankittava koulutarvikkeita. Hän meni osuuskauppaan, valitsi muutamia vihkoja ja kuusi lyijykynää, joista katkaisemalla tuli 12 oppilaalle kynät. Kun tuli maksun aika, tuli tenkkapoo eteen. Kunnalla ei ollut luottoa.
– Hae Pehkosen nimi lappuun, niin saat velaksi, totesi Juhola. Ei auttanut mikään. Kunnanesimies keräsi muitakin lappuja ja lähti hakemaan Oulusta Pehkosen nimeä.

Mitenkähän lienee nyt kunnan rahapussin laita? Toivottavasti maaherran ei tarvinnut tällä kerralla kirjoittaa nimeään pitkin eikä poikin.

– Lakki päästä kun minua puhuttelee, sanoi korpraali alokkaalle. Samaa voisi sanoa, kun puhutaan Nivalan sekakuorosta. Puoli vuosisataa tämä kuoro on laulanut Nivalaa Suomen kartalle ja onnistunut siinä. Siitä ovat osoituksena monet voitot. SULASOL:in laulujuhlilta. Aiheetta ei olisi Heikki Klemetti aikoinaan todennut kuoron laulua kuunnellessaan, että siinä on hyvin piiskattu kuoro. Uudiskynnön ja peruskasvatuksen tämän kuoron osalta on tehnyt Kustaa Kiviniemi. Hänen ansionsa ovat kiistämättömät. Kiitosta ansaitsevat myös ne kuorolaiset, jotka vuodesta toiseen jaksavat tulla harjoituksiin. Toivottavasti he saavat harrastuksestaan sen sisällön elämäänsä, joka elämästä rikkaan tekee. Lukijoiden puolesta kiitokset teille ja menestystä jatkossakin.

Lopuksi onnittelut Rauhalan Sokolle, joka täyttää myös 50 vuotta. Soko on tarvittu ja kysytty mies kylällään. Kukapa muu tekisi mojovat kronikat. Kukapa muu esittäisi ohjelmaa. Kukapa muu hitsaisi suunnanvaihtajat ja pakoputket, kukapa muu sirkkelöisi laudat ja lankut. Ei kysytä kerkiäisitkö.

Joskus tulisi ajatella sitäkin, että Sokokin tarvitsisi omaakin aikaa. Emäntä huitelee vielä tuhtina kylällä, kun Soini ei ole kerinnyt katselemaan. Sanovat syyksi sirkkelin, kun parhaaseen kosima-aikaan kevään kynnyksellä täytyy kiertää sirkkelin kanssa pyöreitä vuorokausia kylällä. Eipä ne tytöt tule sirkkeliltä kysymään, että ”tahdotko”. Kun sirkkelin lisäksi on vielä toukotyöt ja elläinristiä, kuin Koukelan Heikillä, niin ei siinä yksi mies moneksi repiä.

Viidenkympin virstantolopalla on tapana vilkuilla taaksepäin kuin kynnöstä tarkkaillen… Mitä on jäänyt jälkeen. Pysähdy nyt sinäkin Soini ja ajattele noita aviollisiakin asioita. Olisi se mukava nähdä Soinikin turvallisen kotikomentajan alamaisena. Meistä olisi niin lämmin näky, kun Soko kevätkänsäisillä ja pihkaisilla käsillään auttaisi tuttia vauvan suuhun, katselisi kohti Rutkun aavaa ja juttelisi pojalleen: Koitappas joutua siitä mieheksi, että päästään Valmetin kanssa suolle kaurankylvöön. Lepertelisi leppoisasti ja katselisi lämpimällä silmällä lieden luona pyöriskelevää ehtoisaa emäntää. Elä lähe Soku tänä keväänä sirkkelin perään!

9.5.1979

Mitenkäs se eräs tunnettu nivalalainen sanoikaan Luojan töistä. Meitä on miljoonia ihmisiä, miljoonia kasveja, miljoonia kiveroisia, mutta ei kahta samanlaista. Niinhän se taitaa olla.

Olen monesti verrannut meitä ihmislapsia ja elämäämme instrumentteihin ja niiden sointuihin. Meitä on kaikissa sävella­jeissa ja instrumenteissa soivia ihmisiä.

Otetaanpa nyt vaikka Järvelän Auku. Eikö vaan tule mieleen patarumpu, joka lyö kohtalonomaisesti, peruuttamattomasti ja jylhästi. Aukun harkitut sanat putoilevat kuin patarummun kapulat.

Entäs sitten tuo aina nauravainen ja iloinen seurakuntatalon emäntä, Kiviojan Elsa. Niin on kuin keväinen västäräkki saunan harjalla hypähtelee, keikuttelee ja laulaa iloisesti. Elsan hersyvä nauru tuo mieleen iloisen pianistin, jonka juoksutuksissa on Elsan kujertava ja tarttuva nauru. Tämä tekee mielen iloiseksi ja kevyeksi.

Raivion Askon sielunelämää voisi verrata viulun portaattomaan skaalaan. Viulussa ei ole asteikkoa, vaan siitä lähtevät soittajan tarkkuudella ja taiteellisuudella kaikki elämän sävyt, syvästä murheesta hurmokselliseen onneen, joka nousee taivaita tavoittelemaan ja syöksyy taas kotkan pojan lailla kohti vuoren rotkoa, taittaa äkisti siipensä ja nousee tuulenvirin myötä kohti korkeutta ja vapautta. Huimaavaa ihmislentoa, jota kestävät vain vahvat ja itsenäiset.

Entäs sitten Mäntylän Matti. Ihminen, jonka elämänkuvaan on kuulunut työtä, tuskaa, pettymyksiä, toivoa ja epätoivoa. On tullut takapakkeja, on puhjennut traktorin rengas, on saattanut kauppalanko pettää ja verottaja iskeä. Kaiken jälkeen on kuitenkin päiväkin paistanut. Matin elämästä löytyy sahansoiton tuskaiset vibraatot ja ujellukset. Löytyy korkeita ja iloisia sointuja ja tuskan ujellusta, joka käy luihin ja ytimiin. Mikään instrumentti ei voi kuvata tuskaa, kaipausta ja ahdistusta niin kuin taitavan soittajan käsissä pistosahan terä rokan vetäessä pitkin hamaraa.

Äitienpäivän lähestyessä me miehetkin herkiämme tunteellisiksi ja käymme hypistelemässä osuuskaupan laamapaitaa lahjaksi. Mielikuvitus ei riitä kovin pitkälle. Taitamattomana sitä tekee melkoisia tyhmyyksiä, mutta paljon sitä saa anteeksi.

Muistuu tuossa mieleeni, kun vein vaimolleni ensimmäisenä äitienpäivänä kukan. En tuntenut kukkaiskieltä, vaan ostin rotevan hortensian. Arvelin, että koko on tärkeämpi kuin laatu. Kovin vaisuna oli vaimo äitienpäivän aamuna, ja vasta vuosien ja vasta seuraavan kahnauksen jälkeen sain kuulla kunniani, että kehtaa nuorelle vaimolleen tuoda hortensian, vaikka kaikki muut kylän miehet ostivat vaimoilleen ruusuja. Lohduttelin, että kukka kumminkin. Olisikohan se nyt vuorossa laamapaita vai hortensia? Tunneköyhän suomalaisen lahjatkin ovat kovin mitäänsanomattomia. Liekö tämä hätävarjeluksen liioittelua?

Onnea äideille.

16.5.1979

Pitää tässä taas aluksi osoittaa lukijoille, että Nivala-lehti ei sotkeudu lillukanvarsiin, vaan uskaltaa ottaa kantaa laajemminkin. Kehutaan aluksi Vähäsarjan Erkkiä ja haukutaan Ajatholla Khomeinia.

Kiitokset Vähäsarjan Erkille, hänen perheelleen, Nivalan mieslaulajille ja Nivalan Osuuspankille hyvästä äitienpäiväkonsertista. Kiitokset äitien puolesta.

Henki se on, mikä tilaisuudesta juhlan tekee. Viime sunnuntaina koettiin tällainen lämmin yhdessäolon musiikillinen juhlahetki. Kuoron ohjelma oli varsin monipuolinen ja hyvä. Kalajutut ja lämpimät kotiseutulaulut saivat herkistymään ja nauramaan vuoron perään.

Erkki Vähäsarjan pääinstrumentti on aikoinaan ollut vetopasuuna. Vuosiin ei Erkkiä ole nähty kuitenkaan tämän instrumentin kanssa. Nyt Erkki teki paluun ja sai siitä yleisön suosionosoitukset. Ja lopuksi sokeri pohjalla. Erkin lapset, viisivuotias tytär ja kahdeksanvuotias poika, saivat yleisön lämpenemään. Kun kysymyksessä on musiikkiperheen vesat, niin vihta on väännetty nuorena. Viisivuotiaan tyttären viulusoolot olivat kerrassaan ”ukkeilun” arvoisia.

Ja nyt haukkumaan Ajatholla Khomeinia. Siinä mulla uskovainen. Tapattaa ihmisiä kuin mikäkin Idi Amin tai entisaikojen hirmuvaltias. Ei uskalla kukaan valtio tai lehti haukkua, kun on mokoma Arabiliiton suosiossa ja iso isäntä öljymarkkinoilla. Pääsi ukko vallanmakuun uskonnon varjolla. Siellä vallankumous syö poikiaan. Tämän verran ihmisyys ja kristillisyys on pystynyt tuhansien vuosien aikana vaikuttamaan. Heille uskonto antaa kaiken vallan. Me kristityt kyyristelemme, ettemme menettäisi elintasoa. Pelkäämme joutuvamme epäsuosioon. Missä on kirkkokuntiemmekin omatunto? Sopii kysyä.

Tänä iltana Nivala-lehti viettää 30-vuotissynttäreitä. Merkkipäivänä on aihetta kiitoksiin. Me olemme saaneet paljon tukea, joka on tehnyt toimintamme mahdolliseksi. Haluan kiittää niitä kaikkia, jotka ovat kantaneet kekonsa yhteisen Nivala-lehden parhaaksi. Kiitokset asiamiehille, ilmoittajille, avustajille, lukijoille, ja erityisesti haluaisin kiittää työtovereitani.

Nivala-lehti on pieni yritys, jossa jokaisen työ on korvaamatonta. Jos joku likkaa, ei ole varamiestä heitettävänä tilalle. Sen vuoksi jokaisen työpanos on arvokas. Työpaikalla harvoin tulee annettua kiitosta hyvin tehdystä työstä. Tulkoon se tässä. Tiedän, että näin keväällä jokaisella on omat menonsa. Kuka lorkkii katiskoilla, kuka lakaisee pihaa, ja maanviljelijät tietenkin valmistelevat jo pellolle lähtöä. Me toivomme kuitenkin, että tulisitte kaikkien kiireittenne keskeltä tänä iltana ”Köpikselle”, Kyösti Kallion koululle, nisukahville ja kuuntelemaan juhlamme ohjelmaa. Ilman teidän läsnäoloanne ei tule juhlaa. TERVETULOA.

23.5.1979

Oliko Niva-Kaija miehiin menevä?

Nivalan kunnanvaltuusto kokoontui maanantaina Teollisuuskylässä. Suurimpana asiana piti olla Winin konekannan osto, jossa kauppasumma on peräti miljoona markkaa. Kunnallispolitiikassa suhteellisuusteoria on toisenlainen kuin muussa elämänmenossa. Se nähtiin tämänkin asian kohdalla. Winin kauppa jäi varjoon entisen yhteiskoulun uuden nimen ristiäisissä, jotka olivat tuossa kokouksessa.

Yhteiskoulun uudeksi nimeksi on esitetty monia eri vaihtoehtoja. Koululautakunnan kokouksessa äänestettiin nimestä, ja ääniä saivat nimiehdotukset: Niva-Kaijan koulu 7 ääntä, Pidisjärven koulu 3 ääntä ja Pötkälä yhden äänen. Koululautakun­nasta asia tuli kunnanhallitukseen, mistä se lähti uudelle lausuntokierrokselle. Aikansa kierreltyään ja entisin kannanotoin se palasi uudelleen kunnanhallitukseen, jossa äänestyksen jälkeen päätettiin esittää valtuustolle Niva-Kaija nimeä.

Valtuustossa syntyi pitkä ja perinteellinen keskustelu: Valtuutettu Einari Eskola ei pitänyt Niva-Kaija nimestä. Eskolan mielestä henkilönnimiä haettaessa sopisi koulun nimeksi vaikka Jussinkoulu.

Tämän jälkeen asiaan tarttui kunnallisneuvos ja jyrisi asian tiimoilta kovasti.
– Jo on aikoihin eletty. Luulisi valtuustolla olevan tärkeämpiäkin tehtäviä kuin riidellä yhden koulun nimen päältä. Nimi tulee vain koulurakennukselle, eikä se muuta lukiota ja yläastetta miksikään.

Koululautakunnan puheenjohtajana Asko Aho katsoi velvollisuudekseen kerrata nimiehdotusta, siihen liittyvää avointa nimikilpailua ja eri johtokuntien ja neuvostojen käsittelyä asian tiimoilta.

Valtuutettu Palola esitti, että lukion johtokunta ei ole ollut nimiehdotuksen takana. Palola ilmoitti, että Niva-Kaijan, joka on taruolento, menneisyys on kyseenalainen, eikä sitä voi ottaa koulun nimeksi. Perimätiedon mukaan Niva-Kaija on tullut Nivalaan kahden pojan kanssa, joiden isyydestä ei ole ollut tietoa.

Niskanen totesi, että ei se ole mikään synti, jos Niva-Kaija on ollut miehiin menevä. Ei meitä nivalalaisia olisi 10.000 asukasta, jos ei Niva-Kaijan esimerkkiä olisi seurattu.

Paavo Kujala totesi, että lukion opettajakunta on Niva-Kaija nimitystä vastaan juuri tämän Niva-Kaijan kyseenalaisen moraalin johdosta.

Terttu Taanila totesi, että kun aikoinaan koko Nivala on valinnut tämän Niva-Kaijan, viitaten kunnan nimeen, niin eiköhän tämä sukupolvi voisi nimetä edes yhden koulun hänen nimelleen. Naisen nimi näin tasa-arvon vuoksikin olisi kovin paikallaan.

Keskustelun aikana kuului monia välihuomautuksia. Niva-Kaijan siveellisyyden tarkastelu tuntui monien mielestä kovin tekopyhältä. Ehdotettiinpa välihuutona nimeksi Pyhän koskemattomuuden neitsyen koulua, että paikkakunnan moraali tulisi varmasti vartioitua. Keskustelun aikana kävi esille, että vastakkain olivat suuressa määrin tosikot ja toisella puolella vapaamieliset. Vielä valtuuston jälkeenkin selvitettiin Niva-Kaijan siveellisyyttä. Mentiin ajassa taaksepäin 500 vuotta ja tultiin tilanteeseen. Koskemattomalla Kalajoen rantarämeillä harhaili yksinäinen neito. Asumattomassa erämaassa häntä tuli vastaan kiivas mies, joka ei kysellyt tahdotko. Ei kuulunut Kaijan kielto, eikä lupaus. Tarunkin mukaan avoimeksi jää, oliko Kaija miehiin menevä, vai käyttikö luomakunnan kruunu, mies, häntä luojan asettaman vietin voimalla hyväkseen?

6.6.1979

Meistä jäyhistä pohjalaisista tuntui käsittämättömältä se hurmoshenkinen vastaanotto, minkä sai osakseen maanpaosta palannut Ajatholla Khomeini Iranissa. Kansajoukot tukkivat tien ja roikkuivat johtajansa auton konepellin päällä. Luonteenlaatumme pidättää meitä ilmaisemasta tunteitamme kovin rajusti, mutta kyllä niitä meilläkin on.

Sakari Repola on edelleenkin Nivalan patakörttisten ja vähän muidenkin hengellinen johtaja – körttisten poppari. Se nähtiin viime sunnuntain seurojenkin aikana. Repola on nimi, joka panee körttikansan liikkeelle. Todistuksena tästä karskin varsityöntekijän, Jyrkän Veikon, toteamus jumalanpalveluksen jälkeen seurakuntakodilla: – Kyllä pittää olla liian luja maha, jolta ei rääky päässyt, kun kuuntelin tuota Repolan saarnaa. Kyllä ossaa rassata luihin ja ytimiin ja passaa tuo Repolan puhe patakörttisille ja tämmöisille vähän ”suruttomillekin”. Siinäpä se tuli sanottua Jyrkän Veikon suulla.

Luiskahti tämä asia kovin vakavalle kantille. Lienee kuitenkin tarpeellista pohdiskella ihmisen oloa ja eloa tältäkin laidalta. Kun luin Anna-Liisa Kaipiaisen erinomaista tekstiä Niva-Kaijasta, tarttui silmääni ja mieleeni eräs kohta, jossa vedottiin katekismuksen käskyyn selittää lähimmäisestä kaikki parhain päin.

Armoton kirja tuo Lutherin vähäkatekismus. Joka luulee olevansa hyvä tai kelvollinen, niin lähteköön kahlaamaan katekismusta. Montako käskyä luulee pääsevänsä tutkivalla tunnolla läpi, ettei havaitsisi oman viheliäisyytensä. Kukaan ihminen ei pääse läpiasti näitä käskyjä. Jokainen kompastuu johonkin, vaikka kuinka olisi elämänsä ”hurskaasti” kulkenut.

Tuo Kaipiaisen mainitsema käsky: Selitä kaikki parhain päin, ei tuntunut käyvän kaikista lujimmin kohti, muta sanakin on paha. Me voimme puheillamme haavoittaa lähimmäistämme pahoin. Me voimme käyttää puheitamme oman asemamme vahvistamiseen ja toisen löytämiseen. Tässä auttaa vielä asiaa ihmisen rajallisuus. Ihminen suggeroi itsensä, pitää käsityksiään oikeina ja itseään erehtymättömänä.

Tästä pääsee käsiksi kolmanteen lukemaani tekstiin pyhänajan puheista: Tule toimeen itsesi kanssa. Tämä on Repolan tekstiä. Oman itsensä tunteminen ja tunnustaminen ja sitä kautta tasapainoisen elämän saavuttaminen on tavoittelemisen arvoista. Itsenäisen ihmisen kasvatuspäämääränä on viisaiden kertoman mukaan tasapainoinen ihminen, joka yksilönä pystyy kantamaan vastuun itsestään ja lähimmäisistään. Pitäisi kai lisätä nykyisin, että myös yhteiskunnan jäsenenä kaikkia ihmisiä kohtaan.

Noiden lainausten aiheuttajana taisi olla se, että olen viime päivinä törmännyt ihmisiin, jotka eivät ole huomanneet edes kesän tuloa. On liikaa työtä. Korkeasta nimellisestä asemasta huolimatta liian vähän arvostusta. Ei ole tullut riittävästi huomatuksi miten pätevä minä olen työssäni. Ei ole päässyt politiikassa tarpeeksi pitkälle, vaikka olen ryhmäni terävin ja ovelin, minulla on vihollisia, jotka yrittävät estää ansaitun nousuni. Tällaisia asioita me pohdimme ja olemme varpaillamme. Vähäsöyringin Erkki tapasi sanoa, että jos sinulla on murhetta tai mielipahaa, mene metsään kävelemään ja ajattelemaan. Tätä lääkettä sopisi kokeilla jokaisen kiireisen ihmisen. Ehkäpä täältä löytyy lääke, joka saa meidät löytämään kesän ja iloitsemaan siitä. Me kaamoksen lapset tarvitsemme suven lämmön. Löytäkäämme se.

13.6.1979

Syväluoman Veska ei antanut kiitosta Artturi Iivari Virtaselle, vaikka hänen rehukeksintönsä onkin nostanut viljelijäin tulostasoa ja saavuttanut maailmanmainetta. Veska katseli asiaa toiselta kantilta.

– Ennen ei ollut kuin yksi työhuippu kesässä ja se oli heinäaika. Nyt se on heinäntekoa koko kesä, eikä tarvitse ajatellakaan että ehtisi kalareissuille. Hyvä on jos ehtii päiväseltään maatalousnäyttelyyn. Mitä enemmän tehokkuutta ja kehitystä tulee, sitä joutuummin isännät juoksevat. Tehokkuuden ja muodin rattaat pyörivät ja isännät siinä mukana että päätä huimaa. Kyllä tämä alkaa olla jo kouhon hommaa.

Näin Syväluoman isäntä puolileikillään. Asiassa on kuitenkin syvällinen totuus. Vähitellen tällainen materialisoituminen johtaa siihen, että ihminen ei pääse irti työstään. Hänen puheensa ja tekonsa pyörivät yksipuolisesti oman navan ja ammatinharjoittamisen ympärillä. Tästä tehokkuusajattelusta ja sen seurauksista minulla on omakohtaisia kokemuksia.

Olen kymmenen vuoden ajan kesälomallani seurustellut varsinaissuomalaisten viljelijöiden kanssa. He ovat oman työnsä vangitsemia. Yrityksessä on paljon kiinni. Sen vuoksi heitä ei kiinnosta mikään muu kuin oma sokeri- tai rypsipelto. Tällainen materialistinen ajattelu näkyy yksinomaan maakunta- ja kotiseutulauluissa. Kun varsinaissuomalainen laulaa vakaasti kotiseudustaan ja elinkeinostaan se on melko tosikkomaista.

Kun Perä-Pohjolan poika laulaa kotiseudustaan, niin siinä on lapsenomaista haikeutta ja uskalletaan tunnustaa laulussaan ”aittakin ihanasti kallellaan…” Lapin pojalle tämä ei ole vielä heikkouden merkki ja tehottomuuden sympooli, vaan elämällä on muitakin arvoja. Onko niin, että tulevaisuudessa kaikki samaistuu. ei ole muuta kuin tyyppipiirustuksia, profiilipeltiä ja saman mittaisia ja mielipiteiltään samanlaisia isäntiä. Kuiva yhteiskunta. Sitä tuntuu Syväluoman Veikkokin pelkäävän.

Jaakko-Ilkka alias Tuomo Häkkilä laulelee parhaillaan Lontoossa Viimeisiä kiusauksia ja Punaista viivaa. Takana on rankka viikko Ilmajoella, ja viimeiset mehut imetään varmasti tällä Lontoon matkalla. Tuomo kertoi palaavansa Lontoon matkan jälkeen muutamien viikkojen lomalle Nivalaan. Kautta aikojen ovat suurmiehet ja sankarit palanneet isiensä maille voiton juhlia viettämään tai lepäämään matkan rasituksista.

Tervetuloa lomalaiset virheille niityille henkistä leiliä täyttämään. ”Leili kun tyhjä on täytät sen uudelleen varalle helteisen matkan…”

20.6.1979

Kyllä se mummuvainaani sana vielä edelleenkin pätee: ”Olokaa ahkeria, peläkkää Jumalaa ja pysykää rikkaijen kanssa hyvissä väleissä, niin pärijäätte maailmassa.” Näillä hyvillä suhteilla pääsin monen vuoden jälkeen pahnueeni kanssa parin päivän mökkilomalle Lestijärvelle.

Kesäisin tämän järven rantamilla asustaa nivalalainen siirtokunta. Tämän siirtokunnan jäseniä ovat myös Junttilan Kalle ja Aili, jotka ovat onnistuneet hankkimaan kesämökin Lestijärven ihanimmalta paikalta. Näin ainakin vieraan silmin, joka ei voinut onnensa ohella täydellisesti peittää kateuttaan. Tällainen parin päivän onkiloma ihmeesti irrottaa ihmistä päivän askareissa. Ei nyt ihan samalla tavalla päässyt asioista irti kuin Kivimäen Heikki käpsehtiessään vuosisadan alkupuoliskolla Intian maaseudulla laivan lähtöä odotellen. Heikki kertoi, että siellä ne nivalalaisten tieriidat tuntuivat pieniltä asioilta. Kaiken hälinän keskeltä irroittautuminen on tosiaan elämys. Kun lämpimänä kesäpäivänä istuu veneessä eikä kalansyönti liiaksi rauhallisuutta häiritse, huomaa siinä hiljaisuudessa monia asioita. Huomaa esim. sen, miten oma jälkikasvu on ikään kuin huomaamatta varttunut. Siinä jutellessaan tulee esille asioita, joita muutaman minuutin hätäisen kotivierailun aikana ei ehdi hoitaa. Työ ja vouhotukset vievät ihmisen pois todellisen elämän parista. Tällaiset pysähdykset ovat paikallaan.

En uhallakaan pilaa täydellisen lomani kuvaa omantunnon rienauksilla siitä, että miltä mahtoi kesämökin omistajista tuntua. Syötiin jääkaapit ja kellarit tyhjiksi, röyhtäiltiin syönnin päälle ja otettiin pienet nokoset, mentiin valmiiksi lämmitettyyn saunaan ja koettiin isännän katiskat. Teenpä entisen miehen lailla, en uhallakaan kiitä vaan totean pala kurkussa, että miksi te ootte niin hyviä meille.

Toivon mukaan tämä lomareissu ei jää ainoaksi. Ruuskankylän senaattori Kauko Mäenpää on lupaillut kutsua Pirnesjärvelle ongelle.

Lestijärven loma päättyi sunnuntaina, ja sieltä suoraan kirkkoon ja vanhan kansan häihin. Tämäkin oli elämys. Raijan Lainan ja Aarnen tyttöä saateltiin avioliittoon kirkontäyteisellä ystäväjoukolla. Kotona oli hääjuhla, ja tällaiset kotihäät alkavat olla harvinaisia. Noissa häissä katseli seurojen aikana sitä perhejuhlien monisävyistä tunnelmaa. Tästä kaikesta heijastui lämpö ja vastuuta kantava henki. Tällaiset yhdessäolot kasvattavat ihmistä vastuuseen lähimmäisestä. Kukapa viihtisi tällaisten tilaisuuksien jälkeen kiskaista naapuriltaan ylimääräistä heinänsiemenen hinnassa tai olisi tulematta auttamaan silloin, kun apua tarvitaan. Näiden suurten perhejuhlien sanoma myös yhteistä taivalta aloittaville on varsin merkityksellinen. He ovat tavallaan näiden ystävien luottamuksen ja menestyksen toivotukset saaneet eväiksi yhteiselle taipaleelle.

Noista hääseurojen puheista on helppo siirtyä kesän juhlan, juhannuksen sisältöön. Pappi puhui tavanomaisen kauniisti uskosta, toivosta ja rakkaudesta. Kaikki nämä ovat ihmisen tunteita ja hyviä tunteita. Näistä kolmestakin kuitenkin suurin on rakkaus.

Juhannus on nuoruuden ja rakkauden juhla. Mitenkäs se on meille arkielämässä kovettuneille ihmisille tämän oikean tunnelman löytäminen. Meille ei ole vieraita sellaisetkaan tunteet kuin viha, kateus, pelko, mustasukkaisuus ja monesti ihminen saattaa olla niin apaattinen, ettei pysty tuntemaan mitään.

Mistä löytää juhannusmieleemme tarvittava rakkaus. Tuon sanan merkitys on kovin monenlainen. Nuorille se on välttämättä hyväilyjä, kiihkeitä tunnustuksia, yhdessäoloa. Varttuneemmille tämän tunteen ilmaiseminen saattaa olla paljon hillitympää. Rakkauden osoitukseen riittää monesti pieni myönnytys, huomaavaisuus ja vaatimatonkin ele, sillä onhan se tunteiden näyttäminen varsinkin miehille kovin vaikeaa. Siinäkin se saattaa jo näkyä, että isäntä ja emäntä köpöttelevät juhannuspäivänä peltojaan katselemaan tai naapuriin kylään ja tällä kertaa ei isäntä astelekaan kymmentä metriä edellä tai jäljessä vaan melkein rinnalla.

Juhannusmieltä kaikille.

27.6.1979

Herat on syöty ja muutkin eväät loppuun kulutettu. Helteinen juhannus oli varmasti kaikkien mieleen. Kesästä nauttivat kaikki. Kävin ensimmäisenä juhannuspäivänä vanhainkodilla, ja sieläkin oltiin ulkona. Tuttu ja lämmittävä näky on vanhainkodilla, kun Haaraojan Aali taluttelee kainalosta Konttilan Villeä ja Aikomuksen Vilhoa. Toinen on täysin sokea ja toinen muuten autettava. Nämä kaverukset ovat eroittamattomat. Aali on nyt sitonut avuliaisuudellaan itsensä niin näihin autettaviin lähimmäisiin, että mikäli ero tulisi, se olisi hyvin vaikea. Konttilan Villeä ei saa ulos kävelemään kukaan muu kuin Aali. Kauppisen Pirkko tunnusti sen, miten suureksi avuksi tällaiset henkilöt voivat olla hoitohenkilökunnalle. Aali tekee tämän mielellään palkkaa ja tunnustusta pyytämättä. Kaunis piirre.

Neuvoksien määrä Nivalassa lisääntyy jälleen yhdellä, kun Pauli Vaaralle myönnettiin opetusneuvoksen nimi ja arvo. Onneksi olkoon. Pauli itse soitteli tiistaiaamuna toimittajalle ja varoitteli ja pyyteli, ettei saisi kovin näkyvästi lehdessä puhua. Tämä on vain huomionosoitus opettajakunnalle, ja minä olen joutunut ”sijaiskärsijäksi”, totesi Pauli vaatimattomasti.

Minkähänlaista yhteistoimintaa mahtanee olla nykyisellä ”neuvoklubilla”. Takavuosina ruukasivat neuvokset käydä kerran kesässä Kivijärvellä ongella. Oli maanviljelyneuvos Veikko Kallio, kunnallisneuvokset Kivioja ja Kivimäki sekä talousneuvokset Antti Vähäsarja ja Heino Myllylä. Näistä osa on siirtynyt rajan taakse. Onhan meillä toki tälläkin kertaa kunnallisneuvos, talousneuvos ja kaksi opetusneuvosta. Puuttuneeko kokoonkutsuja. Ehkäpä Nivala-Seura kutsuu nämä arvon neuvokset tässä kesän jälkeen kahville Katvalaan ja nauhoittaa vähän paikallisperinnettä niiltä elämän eri sektoreilta, joihin näillä henkilöillä on syvä näkemys.

Lomalaisten ja nivalalaisten kesäkalenteria varten sopinee jo hieman kertoa lähestyvistä Nivala-päivistä. Pitäjäpäivää vietetään nyt vuosien tauon jälkeen.

Kuluvan vuoden aikana kotiseututoiminnassa on kaksi keskeistä teemaa. On Lapsen Vuosi ja Katvalan esineistön näytteillepano ja kotiseututyön elävöittäminen.

Lapsille museo on tähän saakka ollut varsin tunteeton paikka. Tänä kesänä perheen pieni väki on suunnannut kulkunsa Katvalaan, koska siellä on tavannut herttaisia eläimiä. Kanatarhassa tepastelee kukko ja neljä kanaa. Kanttorilan vanha sikamökkikin on saanut asukkinsa, kun Järvelän Martti rötkäytti sinne eräänä aamuna kaksi possua. Kuluvan viikon aikana tulee vielä lammasperhe, ja Pihlajamaan Hannu on luvannut kesäksi ”arentille” kaksi vuohta. Tarkoitus on saada vielä Nivala-päiville myös kanimökki asukkeineen.

Tämän vuoden Nivala-päivillä ei ole pitkiä puheita eikä ohjelmanumeroita, vaan kotiseutupäivä on toiminnallinen. Lapsille on ohjattua leikkitoimintaa. Eri puolilla museoaluetta on työnäytöksiä, joista kannattaa mainita ainakin seuraavat: Pajasta kuuluu vasaran kalke, Sipilän Antti sielä takoo viikatteita. Takapihalla heiluu hihat ja kirveet. Kirvesvarren tekokilpailuun on haastettu joukkueet. Naiset kilpailevat vähän sivummalla tervahytin tuntumassa vastanteossa. Tervahytti röyhyää omaa tuoksuaan. Sisällä Katvalassa suutari neuloo kenkiä, Aution Matti höylää saavin kimpilautoja ja Viljamaan Otto ja Aarre tekevät tuohitöitä. Naiset ovat myös askareissa. Siellä kehrättään ja karstataan, kirnutaan ja separoidaan. Pihalla tarjoilevat maatalousnaiset heraa ja kampsupaistia. Kesken kaiken pöllähtää takaniityiltä palaava heinäväki kontteineen, leileineen ja työkaluineen Katvalan pihalle ja särpää siinä puolista. Kokkelipiimää, kovaa leipää ja keltakorvasilakkaa. Siinäpä on tämän vuoden kotiseutupäivien teemasta. Pistäkääpä kesäkalenteriin. Tavataan Katvalassa sunnuntaina 15. heinäkuuta.

Hyviä lomasäitä.

4.7.1979

Aluksi täytyy kiittää kahdesta postikortista. Toinen tuli Pariisin siltojen alta, ja lähettäjänä oli Ylioppilaslehden päätoimittaja Vesa Haapala. Toinen kortti tuli lähettäjän mukaan ”Mieron tieltä”. Haapaperän originelli Tauno Tienvieri oli lähtenyt reissumatkalle. Leimasta ei saanut selvää, mistä saakka kortti oli lähetetty. Ei kuitenkaan Ruuskankylältä.

Sanonta kuuluu, että onni yksillä kesä kaikilla, ja jatkoksi voisi sanoa, että tasan ei käy onnen lahjat. Nivalalainen kantturoiden ja emännän kanssa naimisissa oleva pienviljelijä tapasi saada vähintään kerran vuodessa paremmalle oksalle kivunneelta serkultaan postikortin milloin mistäkin päin maailman kolkkaa: ”Olen nyt täällä Keniassa. Tämä on ihmeellinen maa”. Tai ”Heipä hei. Kirjoitan tätä postikorttia nyt Niagaran putouksen reunalla.” No tämä tietenkin risoi serkkupoikaa, joka ei kantturoiltaan ja askareiltaan päässyt Nivalaa pitemmälle. Päätti kuitenkin kerran letkauttaa serkulleen. Ahteen pienviljelijälle tuli asiaa Ruuskankylälle. Varasi lähtiessä postikortin ja kirjoitti siihen: ”Terveisiä taas täältä maailmalta. Olen käymässä Ruuskankylällä ja täällä on ihana ilmasto ja vieraanvaraisia ihmisiä, kyllä tällaiset matkat avartavat maailmankatsomusta. Koitahan pärjäillä. Serkkusi Ville Nivalasta.” Tarina ei kerro, harveniko kirjeenvaihto tämän jälkeen.

Nivala on taas täyttynyt lomalaisista. Sitä monet ihmettelevät, minkä vuoksi palataan kotiin. Minä en. Onhan se nyt aivan toista lökötellä täällä. Saa impata mahan täyteen makiaa juustokeittoa ja mennä sen jälkeen pihakoivujen varjoon ruokaunille. Tai kuokkia pellosta uudet perunat ja pistää nokare voita, sipulia ja silliä kyytipojaksi, niin kyllä kelpaa. Toista se on noissa etelän maissa. Ei tiijä mitä syö ja minkälaisia salmonelloja ja mönkijäisiä tulee. Ainaki saapi olla varuillaan, niin kuin tuo Sarjankylän mies Espanjassa.

Pöytään tuotiin jonkun sortin etanoita tai äyriäisiä. Isäntä arveli, että en perhana syö nuita. Näytti siltä, että jää ilman evästä ellei syö nuita ilettävän näköisiä elukoia. Niimpä isäntä tempaisi kourallisen etanoita suuhun, nielaista jutkautti alas ja otti kiireesti päälle lasillisen raakaa viskiä ja totesi, jos ylös tuutta, niin päissään tuutte.

Heinänteko on alkanut. Se on lekoisaa hommaa, jos ei pane kiireellä pilalle. Nauttikaa nyt lomalaiset siitä. Se on mukavaa, kun saa puolisen jälkeen oikaista pellolle ja ottaa pienet nokoset.

Heinä tuoksuu ihanalle. Paarman pörinä on kuin kehtolaulua. Heinäsirkan sirinä hiljenee vähitellen, ja sininen kesätaivas haipuu unen taakse. Kesäpäivä retkottaa, ja ihmislapsi uinuu onnellisessa nirvanassa. Mutta kun jalkaterä luiskahtaa toisen päältä on päivällisuni päättynyt ja alkaa uusi rupiama, mutta ilman kellokorttia ja pakolla saneltua tavoitetta.

29.8.1979

Kuulin maanantai-iltana, että hyvä naapurimme Ylivieska on jälleen käynnistämässä ”maaottelua”. Aiheena on vuosien takainen ammattikouluasia. Ylivieskan edustajat ovat kuuleman mukaan jälleen asialla oman ammattikoulun perustamiseksi. Muutama vuosi sitten Ylivieska yritti Pohjois-Pohjanmaan ammattikoulun alaista yksikköä. Silloin asia raukeni.

Sanotaan, että kun antaa pikkusormen, niin se jokin vie pian kohta koko käden. Nivalan ammattikoulun kuntainliitto on pisimmälle hajautettu koulu koko maassa. Pyhäjärvellä on pitkään toiminut omat linjansa. Ylivieskaan annettiin omat linjat pari vuotta sitten. Lisäksi on erilliskursseja järjestetty melkein jokaisessa jäsenkunnassa. Hyvää tahtoa on siten riittänyt, mutta nyt näyttää siltä, että ollaan nakertamassa yhteistä vaivalla kasvatettua lasta.

On selviö, että oppilaspaine ammattikouluun tulee laskemaan. Ammattikoulutuspaikkoja on koko maassa jo yli tarpeen ja Kalajokilaaksossakin tilanne on pian sama. Sopii kysyä, onko nyt järkevää, lähteä repimään yhteistä kuntainliiton ammattikoulutusta hajalleen. Ylivieska on saanut toisen asteen koulutuspaikan, mutta sekään ei tunnu riittävän. Ylivieskalla on takanaan tietenkin poliittista valtaa, mutta toivoisi sille vastuullisempaa ja koko jokilaaksoa käsittävää käyttöä. Terveiset mennevät perille oikealle henkilölle. Valitettavaa, jos juorussa on perää. Tällaisissa asioissa pitäisi riittää yksituumaisuutta. Kukaan ei usko, että kenttäväki on repimisen kannalla, mutta jollakin on aina repussaan ”Marsalkansauvoja” jotka pullistelevat ja ajavat miehiä tällaisiin töihin.

Terveiset tässä Töllinperälle. Toivo Raudaskoski on ollut vuosia Nivala-lehden uskollinen ystävä, eläkeläisten retkien ja kerhoiltojen armoitettu tunteiden tulkitsija. Toivolla on takanaan kirjallinen aineisto, joka joutaa tulla tarkastelun kohteeksi. Tämän viikon lehteen sain jälleen mojovan juttusi viimeiseltä retkeltä. Valitettavasti jouduin sen siirtämään seuraavaan lehteen, kun tekstin toimittaja terhakkaasti puolusti sitä näkökantaa, että lyhennellä ei saisi. Toimituksen laatikossa on paljon muutakin tekstiä, joka valitettavasti joutuu odottamaan julkaisuvuoroaan. Ei sen vuoksi, että olisi laadullisesti heikkoa, mutta useimmat käsinkirjoitetut on kirjoitettava uudelleen, että latoja voisi siitä tekstiä tuottaa. Perästä kuuluu ja Hyvää vointia Toivolle.

Mitenkäs se olikaan se reppumiehen ja ministerin keskustelu. Kun reppumies tiedusteli junan penkillä vastapäätä istuvalta herralta, että mitä sinä hommailet. Kaveri vastasi, että minä olen ministeri. Naapuri totesi tähän, että se taitaa olla hyvä jobi.

Sain vihjeen kiertoteitse, että valtiovarainministeri Pekkalalla saattaisi olla jotain asiaa Nivala-lehdelle. Yritin tiistaina kymmenen minuutin välein soittaa aamu yhdeksästä puoli kolmeen, ja aina sihteeri vastasi, että neuvottelut jatkuvat. Sivut olivat auki tähän saakka, ja niin täytyi luopua leikistä. Sen verran kuitenkin on tietoa, että ministeri Pekkala olisi kertonut noiden Nivalan paikallistiehankkeiden taustaa ja muutakin. Tulkoon tässä nivalalaisten kiitokset tieasioiden puolesta. Ehkäpä se puhelukin vielä joskus tärppää.

5.9.1979

Varmaan moni Nivala-lehden lukija on kaivannut viime viikkoina Kitupiikin satuttavaa pistoa lehdestä ja pettynyt, kun sitä ei ole löytynytkään tutulta paikalta. Maanantaiaamuna piikki kuitenkin asteli toimitukseen kevein jaloin ja sydämin ja sapettomana, kun häneltä kaiveltiin purkillinen sappikiviä viime keväänä. Ja mitä vielä. Kun on niin hävittömän höveli, että osaa aina munata meidät tökerömmät, niin taaskin. Tuli toimitukseen syli täynnä syksyn kauniita kehäkukkia ja lämpimät saatesanat jokaiselle. Voisi vaikka runoilla, että ”kukkakimppu piikkilankaa”. Kiitoksia riemullisesti häkellyttävästä vierailusta ja kiitoksia lukijoiden puolesta Kitupiikin värssystä.

Palaan muutama vuosi taaksepäin. Nivala-Seuran johtokunnassa tehtiin päätös, että meidän on puututtava tuohon hillittömään rakentamisvimmaan, joka tuhoaa arvokasta rakennuskantaamme. Päätettiin suorittaa vanhojen talonpoikaisrakennusten inventaario ja pyrkiä Nivala-lehdessä ”painostamaan” ihmisiä siihen, että vanhoja rakennuksia pyrittäisiin säilyttämään ja kiinnittämään huomiota rakentamisen laatuun. Asialle saatiin kannattajia, mm. Oulun läänin Taidetoimikunta, joka myönsi tarkoitukseen pienen avustuksen.

Kun tämä mielestämme suuri työ aikanaan sitten laajoine kuva-aineistoineen luovutettiin sitten kunnan rakennustoimistolle, oli se melkoinen shokki ainakin toimittajalle, joka ”sydänverellään” oli käynyt aiheeseen palavasti kiinni. Kunnan vastuuhenkilö rakennustoimistosta sanoi lahjoitusta vastaanottaessaan kyynisesti, että me pyrimme ottamaan tässä mainittuja asioita huomioon sikäli kun se on taloudellisesti mahdollista ja järkevää. Samainen henkilö totesi, että monien rakennusten säilyttämisen kohdalla on epärealistista lähteä kunnostamaan. Se tuntui pahalta.

Nyt on herätty. Tarvittiin viisi vuotta, ennen kuin samat miehet heräsivät. Viime kertaisessa rakennuslautakunnan kokouksessa velvoitettiin Nivala-lehti valistamaan ihmisiä siitä, että rakentamisen laatuun tulisi kiinnittää huomiota. Rumentavista elintasopateista on tullut maisemamme kauhistus. Tähän kiinnitti huomiota myös Asuntohallituksen julkaisu AH-uutiset, jonka artikkelin monet epäonnistuneet esimerkit voisivat olla suoraan Nivalasta.

Kysymys on suunnittelijoista. Ihminen tekee itselleen suurimman karhunpalveluksen, kun käyttää epäpätevää suunnittelijaa. Tässä vaiheessa kustannukset eivät saa olla määräävinä tekijöinä, sillä halvin voi olla lopuksi kallein ja tuloksena koko elinikäinen murhe. Rakennuslautakunta ilmoittaa nyt vihdoinkin, että se tulee hylkäämään suunnitelmat myös sen perusteella, että suunnittelu ulkoisesti on epäonnistunut. Vihdoinkin.

Missä viipyy muuten julkisivulautakunta. Tällaista elintä tarvittaisiin rakennuslautakunnan kovaksi työrukkaseksi, joka uskaltaisi puuttua räikeimpiin virheisiin. Meillä on kaava-alueella riittävästi esimerkkejä tyylittömästä rakentamisesta ja kyläkuvaan sopimattomista julkisivumateriaaleista. Tämä ei ole rakennuttajan vika, vaan rakennuslautakunnan vika. Minkäs teet. Poliittinen lautakunta ja oman mielipiteen vahva puolustaminen saattaisi nakata yli laidan seuraavissa valinnoissa. Vielä ikävämpi, jos tuota tervettä omaa näkemystä ei ole ollut lainkaan. Ammatti-ihmisistä muodostettu riippumaton julkisivulautakunta voisi käydä rakennusluvat jo ennen lautakunnan kokousta läpi ja katsoa, täyttääkö ne esteettiset, tyylilliset ja muut maisemaan sopeutumisen vaatimukset. Lautakunnassa tällaiset asiat jäävät valvomatta.

Vielä yksi asia, joka liittyy rakentamiseen. Tiettävästi rakennuslaissa on säännös, että kaava-alueella ei saa kaataa yhtään puuta ilman rakennuslautakunnan lupaa. Tätä säännöstä rikotaan jatkuvasti. Johtokuntamme sihteeri rehtori Heikki Sytelä on esittänyt, että aina kun rakennuspaikalla revitään vanha rakennus ja puut, jää tontti sen jälkeen hoitamatta. Rakennusluvan ehdoksi tulisi ainakin keskeisillä paikoilla ja julkisten rakennusten osalta edellyttää myös istutussuunnitelma. Meillä on päätien varressa betonia ja asfalttia, mutta vehreys on kadonnut. Hyvä esimerkki löytyy aivan Nivalan keskustasta valmistuvan kerrostalon rakennustyömaalta. Tontilla olevia puita ei ole suojattu vaan päinvastoin niistä on revattu rakennuksen formaukset. Toinen hyvä esimerkki on metsään rakennettu teollisuuskylä, jossa tarvittaisiin istutuksia, kun melkein kaikki puut kaadettiin rakentamisen aikana.

Tulipa paatoksella. Kovin ikävystyttävää tekstiä niille, joilla järki käy edelle sydäntä ja kauneustajua. Kevennetään vähäsen. Koulut ovat päässeet jo työvuoden rytmistä kiinni ja meidän lapset ja muiden kakarat tiedonjyvien lähteille. Pahkalan koululla opettaja kyseli historiantunnilla oppilailta, että mainitkaa kaksi naista, jotka vaikuttivat toisen maailmansodan tapahtumiin. Syntyi hetken hiljaisuus, mutta viimein nousi Kallen käsi innokkaasti viittaamaan ja opettaja kysyi Kallen vastausta: – Toinen oli Tildu, joka puhui Suomen radiossa, ja toinen oli Rauha, jota Paasikivi kävi ahkerasti Moskovassa hieromassa.

12.9.1979

Maanviljelijät, turvenuijat, herneiset, tai miten itse kukin haluaa. Hyvällä lapsella on monta nimeä. Tämä ammattiryhmä taitaa olla ainoa, joka on vielä eräistä kehittyvän sosiaaliturvan ulkopuolella olevista. Mitenkähän lienee työterveydenhuolto järjestetty, ja miten lienee mielenterveyshoito? Muutamien viikkojen kokemuksista voi kuitenkin sanoa sen, että ainakin näin syksyllä Outi Tuomi ja muut mielenterveystyötä tekevät saavat olla rokulissa maanviljelijäin osalta. Ainakin niin kauan kuin kyläkuivaamoilla on elämää.

Kun entisaikojen ennalta ilmoittamattomat iltakyläilyt ovat loppuneet maaseudultakin, on se merkinnyt perinteisen elämänmuodon köyhtymistä. Mielenterveyden kannalta tärkeät ihmis- ja naapuruussuhteet ovat löyhtyneet – melkein katkenneet. Liekö ”töllöttimen” syytä? Tarvetta tällaiseen yhdessäoloon tuntuu kuitenkin olevan piilevänä. Se näkyy niissä hedelmällisissä turinailloissa, joita sivukylien kuivaamoilla parhaillaan vietetään. Sinne kokoontuvat isännät iltaisin huulta heittämään. Taitavatpa lintsata lypsyreissuiltakin, kuivaamovuoron alibilla. Siellä kun kuulee parhaat jutut isännistä, kauppiaista ja yleismaailmallisista ilmiöistä.

Haapaperän kuivaamo lienee niitä eloisimpia kuivaamoita koko ”käpykylästä”. Tämä on yhden isännän arvio. Sinänsä tämä 40 viljelijän osuustoimintatila arkkitehtuurisesti on saanut jo maailmanmainetta. Viimeksi Kalajokilaakson toimittaja kävi Aaronin mieltymyksestä kuvaamassa tätä laitosta. Lippaa ja levennystä on niin paljon, että Kerimäen kirkon rakentajakin olisi kateellinen nähdessään tämän luomuksen. Monet ovat yrittäneet matkia, mutta eivät ole päässeet puoliväliinkään. Parhaiten tämän rakennuksen hyötynäkökohtia kuvasi viljalaarin laidalla rönöttävä ”Haapaperän Veikko Sinisalo”, Haapaniemen Oiva: – Se on rakennustekniikan ja taiteen suuri luomus. Sitä ei vähimmillä pöngillä rakenneta tällaista laitosta. Jos yhen pöngän potkaset pois, niin kaikki luhistuu. Ei sitä passaa kallista puuraaka-ainetta haaskata turhoseen.

Siellä kuivaamolla ne kuulee myös isäntien arvosteluasteikot. Haapaperällä isännät ovat herneisiä. Heitäkin on kolmen laajuisia. Jyvitys on puhtaasti hehtaaripohjainen: Rajaniemen Jukka on pikku-herneinen. Ahtelan Jorma on väli-herneinen ja Kankaan Heino iso-herneinen. Yleisiä puhuttelunimiä – naurussa suin ja vasten naamaa. Peräkärryjä lainataan ja yhteistyössä ollaan.

Ja kun miehet istuu, ja terveitä ovat, niin naisiinhan se puhe kiertyy. Pikku-herneinenkin muisteli ensimmäisiä riijuureissujaan. – Minä olin vielä pikku kossi silloin. Haapaperällä kierti silloin se kolomikyynäräinen karijakko. Sainku sainkin sen puhuttua nuorisoseuran puhvetissa ympäri, että meillä on yhteinen polokupyörä ja matka Köyhänperälle. Sen rasvakoneet ja vempeleet oli silloin Köyhänperällä. Niin sitä talutettiin pyörää kitisevässä pakkaslumessa. Sitte rupes tekemään pusuja mieli, mutta millä otat, kun oma pää ylti vain karjakon vyötärölle. Käännätin tyttyä kohti Haapalan pajaa. Ja sehän onnistui. Siellä otin vähän tasotusta. Kiipesin ison alasimen päälle ja pusut lähti. Niin nytkyteltiin matkaa kohti Köyhänperää. Luonto rupes nousemaan kun kukonpojalla uuvelleen. Ehottelin tytölle, että eikö otettas uusiksi. Iso-karijakko oli kuitenkin tunnollinen työntekijä ja aamulla oli aikainen navettaanmeno, että ois tullut oikiat rasvaprosentit. Tyttö tyrmäsi kylymästi esitykseni. Silloin multa luonto nytkähti ja tilanne selkiintyi. Tokasin tytölle, että polustahan minä sitten tätä Haapalan alasinta raahaan.

Ne on niitä syysiltojen turinoita. Kun kuivaamojen valot sammuvat, hiljenee elämä kyliltä juuri silloin, kun luontokin kohmettuu syksyisen rapakon myötä. Silloin tarvittaisiin sielunhoitoa maakylissä. Pienenä apuna on kansalaisopistot, mutta nekin painottuvat naisväen puolelle. Toki se ilo heille sallitaan. Pitäisikö isännille perustaa puhdetyöpiirejä, joissa voisi vuoleskella kirvesvarsia ja turinoida sivussa siitä, kuka minkinlaista alasinta ja millä tuloksella on elämänsä aikana kantanut. Masentaa vain tuo elämäntyylin madaltuminen. Jotain räyhäkkää olisi keksittävä. Kohta loppuu puheet ja turinat. Puhutaan vain edellisen illan televisio-ohjelmasta tai muusta turhuudesta. Näin isännät ja koko kulttuuri. Huolestuneena.

19.9.1979

Sain maanantaina langan päähän nivalalaisen, joka on viime päivinä ollut melkoisessa helteessä tämän tasavallan juuri valmistuneen tulo- ja menoarvion kanssa. Budjettineuvos Raimo Sailas vastaa valtionvarainministeriössä pitkän aikavälin suunnittelusta valtion tulo- ja menoarvion osalta. Vastuun ja työn laadun voi aavistella, kun ajattelee sen, että tämä kaikki on yhden miehen harteilla ja työ täytyy sovittaa puolueiden nykivään talouspolitiikkaan. Työ on varmasti epäkiitollinen ja paineita aiheuttava, kun poliitikot tekevät yllättäviä täyskäännöksiä ja suunnitelmat romuuttuvat. Siinä kysytään hilausta, mutta sitä tällä maan nuorimmalla budjettineuvoksella on. Näitä neuvoksia on tasavallassa vain kolme kappaletta.

Nivalalaisten kannalta tämä Raimon paikka on varsin merkittävä. Hallitusneuvos Väinö Knuuti on istunut vuosikymmenet valtionvarainministeriön korkeimmilla palleilla, ja monesti ovat nivalalaiset työntäneet Väinön kautta kenkää ovenrakoon, kun asiat ovat olleet vaikeita. Nyt Väinö on jättämässä paikkansa. Raimo kertoi, että Väinö on vuosilomalla ja virallinen eläkkeelle siirtyminen tapahtuu lokakuussa. Ministeriössä valmistellaan Väinön erojaiskahveja. Olisipa mairittelevaa, jos tuohon tilaisuuteen pääsisi paikallislehden toimittaja ”varpusena orrelle”.

Päätin pyhällisen tuloksettoman marjareissuni kokemuksiini, jotka korvasivat täysin menetetyn marjasaaliin ja mielipahat. Ajelin Pölhölän takalistolla Alasydänmaalle ja sieltä Kaijalan kautta Latvaan. Päätin käydä tervehtimässä vanhoja tuttujani Latvan vanhaa emäntää ja Veikko-isäntää. Tässä talossa syötettiin ja juotettiin ”ojan mittaria”, kun 1960-luvulla kiertelin Haapaveden ja Nivalan maatalousneuvojien ”kappalaisena” tarkastelemassa isäntien uudisraivauksia ja pienvaltaojia. Latvan Sydänmaa-talo sijaitsee Nivalan ja Haapaveden rajamailla. Kumpaankin tapulikylään on matkaa runsaat 20 kilometriä. Matkaa Ojanperän Vatjusjärven maantielle on vajaa pari kilometriä. Latvan talo sijaitsee laajan rahkaisan koivinevan kainalossa. Tätä asumusta eivät ole vielä kulttuuri ja kunnallistekniikka päässeet ”pilaamaan”. Sähköä ei ole, vesi otetaan omasta kaivosta, maito kiikutetaan itse tienvarteen.

Ja sitten talon persoonalliseen henkeen, joka uhmaa virtauksia ja vouhotuksia. Taloa asuvat kahdestaan vanha emäntä ja jo miehuusvuosiin ehtinyt Veikko. Sijainnistaan huolimatta tämä talo on ollut monen matkalaisen ja kulkijan vieraanvarainen levähdys- ja korttelipaikka. Tämän talon väessä elää vielä se aito, pyyteettömyyteen ja rehellisyyteen nojaava talonpoikaisaateli. Tämä ylevyys näkyy hienotunteisena käyttäytymisenä, pyyteettömyytenä ja vieraanvaraisuutena. Tähän kuuluu myös valveutuneisuus yhteiskunnallisia tapahtumia kohtaan. Keskusteltiin Veikon kanssa maailmanmenosta, puhuttiin Norjan ja Englannin öljylöydöistä ja niiden hyödyntämisestä, puhuttiin Ruotsin vaaleista ja naapurimaan ongelmista. Ajankohtaisista asioista oli Veikolla täydet tiedot ja myös oma näkemys, jota ei tosin tyrkytetty ehdottomana oikeana.

Tuossapa olikin johdatusta meidän ihmisten heikkouteen ja rajallisuuteen. On olemassa valtakunnallinen väittämä, että Tampereen yläpuolella ei asu enää ihmisiä. Helsinkiläinen vetää rajan jo Vantaalle, ja sen rajan takana asuvat ”landelaiset”. Itsekeskeisyys on niin suurta, että he ovat sokeita sille tosiasialle, että elämää on muuallakin.

Maalaisen on vaikea peittää tuntomerkkejään, ja yleensä tämän erottaa Helsingin katukuvasta. Helsingin asemalla jo tietää, mikä porukka on Suonenjoen osuusmeijerin miehiä ja mikä porukka Rantsilan maataloustuottajia (vaikka ei Eino Tolonen olisikaan mukana). Maalaisen erottaa, vaikka ei olekaan hevosen lantaa kengän kannan päällä ja joka seitsemäs loikka pitempi, kun on sarkojen yli tottunut kävelemään.

Sain tämän nimityksen kerran Kyproksella ollessani eräältä salolaiselta tavarapäälliköltä pienen sanaharkan jälkeen, ja voi piru kun otti luonnolle. Siinä ja siinä, ettei kävellyt raiveleihin. Nyt tuolle asialle voi jo hymyillä. Oikiassahan se poika oli, mutta kun se käy asiaan, jota pitää aliarvostuksena, niin lujalle puree.
Ei sitä takavuosina uskaltanut joka paikassa möläyttää, että on maalta lähtöisin. Tämän saman on kokenut varmaan moni siirtotyömailla ja suurissa tehtaissa ollut. Piti mieluummin syntyperänsä salassa kuin assyyrilaiset. Pian sai kuulla siitä, miten isännät tukiaisilla imevät kansan verta – tai muuta maalaisuuteen verrattavaa.

Satuin paikalle kerran, jossa sain makiasti raadollista sieluani kutkuttavaa palautusta tästä yksipuolisuudesta. Oltiin Niirasen Tapsan ja Korkiakosken Arvon kanssa pääkaupungissa sipulineuvotteluissa MTK:n herrojen kanssa. Otettiin taksi ja ajeltiin. Nokkela taksikuski tunsi heti, että pojat on pohjoisesta. Ajettiin autolla lujaa, ja Arvoa taisi jo kyyti hiukan huolestuttaa, ja hän päätti lisätä vauhtia. Arvo alkoi kehumaan poikaa, miten ne nämä kaupunkilaiset osaavat ja että kyllä täällä meikäläiselle maalaiselle tulisi äkkiä veritulppa, kun pantaisiin rattiin. Tämä meni pojalle kuin häkä päähän. Kaarrettiin kadun kulmat kahdella rattaalla, ja poika ajeli kuin Euroopan omistaja. Seuraavan kadunkulman takana oli pitkä musta henkilöauto liikennevalojen eteen pysähtyneenä, ja sen tavaratilaan syöksyimme rajulla vauhdilla. Muistin vain, miten pari kaljua nytkähti rajusti tuon auton takapenkillä ja pitkän auton kupeet pullistuivat kuin tiineellä kissalla. Kyllä siinä poikakin huomasi, että oli joutunut kavalan yllytyksen uhriksi.

Me jouduimme poliisikuulusteluun myöhemmin Nivalassa, ja kun rehellinen on, niin täytyy sanoa, että tunsin suurta vahingoniloa. Se oli pojalle opiksi. Ei maailmalla liho vaan siellä viisastuu. Ja se, joka aliarvioi toisen, on tuomittu häviämään. Ei pidä mennä Latvan Veikon kanssa väittelemään, vaikka mies asuukin korvessa ilman intiimisavettia, sähköä, televisiota ja baaripalveluja. Jää pian toiseksi, ja tyhmyyttä on vaikea peittää.

26.9.1979

Kyllä ne nivalalaiset osaavat tuon mainostamisen taidon. Aina on Nivala ”maailman kartalla”. Tällä kertaa puhutaan huhujen mukaan Helsinkiä myöten, miten ne nivalalaiset ammuskelevat. ”On ne kapinallisten penikat kuumia. Painetta tuntuu olevan, kun ei muuten päästä paukuttelemaan, niin ammutaan vaikka toisiaan.” Onhan tämä nyt vähän kyseenalaista mainetta, kun miehiä ammutaan milloin tavina, milloin teerenä tai jäniksenä. Siitähän saattaisi tulla jo kunnianloukkausjuttu.

No leikki sikseen. Vahinko on vahinko, mutta turhan monta yhden syksyn osalle. Metsällä liikkuminen saattaa olla kohta vaarallista, ja aviopuolisot panevat kohta aamuöiset juoksut pannaan. Eihän ne nyt muutenkaan tykkää siitä hyvää, että mies nousee verevän vaimon lämpimästä aviovuoteesta ja lähtee pyssyn kanssa kolmen aikaan tavirääpäleen perään juoksemaan. On kovin nopeasti unohtunut se, kenen perään lähti juoksemaan Pyllistyksen tai Sarjanperän pirtin iltamien jälkeen. Mokomakin metsästäjä. Nuo aamuyön tunnit voisi käyttää toisenlaiseen pyydystämiseen, eikä joutuisi alttiiksi naapurin ammuskelulle.

Tämän päivän metsästäjä on suuresti tekstiili-metsästäjä. Hänellä on tyyriit varusteet ja sotilaan maastosta eroittumaton kenttäpuku. Tällainen mies sulautuu kanervikkoon paremmin kuin koppelo. Läheppä sielä sitten liikkumaan aamuhämärissä, niin kyllä pitää olla hermonsa hallitseva metsämies, joka ei päräytä kahinan perään. Myllylän Leo myy töikseen maastopukuja, mutta kehoitteli silti metsästäjiä varustautumaan värikkäimpiin asuihin ampumisvaaran välttämiseksi. Hirvimiehillehän on jo asetuksessa määrätty punainen pipo, että metsämiehet tuntisivat minkä riistan saa ampua. Pipottoman hirven saa kuulemma kaataa.

Syksy on tullut, ja Katvalan osaltakin ollaan valmiina vuodentulon tarkasteluun. Kovin hääviksi ei tuo katetuotto kotiseutuyhdis­tyk­selle jäänyt noista eläimien pidosta, eikä yhdistyksen tarvinne maksaa tuotantokattojen ylityksistä vientitukea. Kaikki eläimet eivät selvinneet läpi kesän.

Parhaiten pärjäsivät Järvelän Martin siat. Liekö lautamies jalostanut näihin sikoihin immuniteetin kaiken maailman pahuuksia vastaan, koskapa ne saivat kesänmittaan lasten käsistä purukumia, karkkia, jäätelöä ja kaikkea, mitä lapsesta on hyvää. Siat söivät ja kasvoivat niin, että Katvalan tanner tärisi.

Pihlajamaan Hannu uhrasi kotiseutuyhdistykselle ja Lasten vuodelle kaksi kiliä, yhden lampaan ja kaksi karitsaa. Lampaan mahapa ei kestänytkään kaikkia. Lapset toivat niille leipää, ja lampaat söivät. Söivät niin paljon, että halkesivat. Kilipukit ovat sen verran vielä kulttuurin pilaamattomia, että niiden vaisto sanoi, mitä syödä ja minkä verran. Lumikki ja Täplä vietiin viime viikolla takaisin Laakkosen Vilhon navettaan Pahkaperälle. Jospa ne saataisiin ensi kesänä takaisin. Pihlajamaan Hannu suhtautui lampaiden kuolemaan kovin ymmärtäväisesti. – Ne lampaat ovat antaneet henkensä hyvän asian puolesta, kun ovat kuolleet lasten ruokkimina ja Lasten Vuotena. Pyhimyksiksi saisi nuo lampaat julistaa, totesi Hannu.

Niin ja olihan siellä Katvalassa neljä kanaa ja kukko. Muninta ei lähtenyt heti alkuun, ja moitittiin kukkoa, että taidatkin olla rotari, kun ei synny mitään. No rupes niitä munia viimein tippumaan harva se päivä. Ajateltiin jo, että saadaan laskea Nivala-lehden hintaa ensi vuonna, kun tuli kaksikin munaa päivässä. Sitten loppui muninta yks kaks. Missä vika? Viikon päästä löytyi oikein läjä olkipaalun sisältä.

Yhdelle Niemen Pentin kanoista kävi köpelösti. Haukka hoksasi paistin ja tasoitti luonnon tasapainoa – kanalta nirri pois ja oma kupu täyteen. Kolme kanaa ja maineensa pelastanut kukko ovat nyt Viljamaan navetassa talviteloilla.

Viidenkymmenen prosentin tappio tuli myös kanitalouden osalle. Vähäsöyringin Juhan emokani menehtyi penikoimiseen. Se oli kova pala selvittää lapsille, mihin toinen kani on joutunut. Helpompi oli selittää omalle lapselle kysymys isä, mistä minä olen tullut?

Kun Koukelan Heikki-vainaa valitteli minulle aikanaan narisevalla äänellä ja elämään tuskastuneena, miten surkiaa se elämä on, kun on nuita elläinvahinkojakin, niin ei tuo puhe vielä käynyt kohti. Nyt se on tunnettu omakohtaisesti, mitä se on noiden elukoiden kanssa tuo elämä. Mutta hauskaa ja vilpitöntä iloa se toi Katvalaan. Voi niitä helliä hyväilyjä, mitä Lumikki ja Täplä saivat osakseen kesän aikana. Voi niitä kirkkaita lasten silmiä, jotka puhuttelivat ja ruokkivat Katvalan elukoita. Kyllä maksoi vaivan. Katvalassa kävi vissiin nelinkertainen määrä yleisöä ja tuhansia lapsia. Ja sainhan minäkin kutkutella vanhaa aatamiani.

Kun Katvalan tanhuville koitti kesän suven suuri juhla, juhannus, ei elukoille tahtonut löytyä hoitajia. ”Kauas Toukolan kylään riensi nuoriso”. Niinpä päätin uhrautuvasti jäädä juhannuksen pyhiksi elukoiden pariin. Kun sitten pyhien jälkeen johtokunnan jäsenet kyselivät toisiltaan, miten juhannusta vietettiin, kysyi joku minultakin, että mitenkäs se Jaakko. Marttyyriksi tekeytyen minä apaattisena manguin, että mihinkäs sitä nyt meikäläinen noilta elukoilta pääsee, se on sitä yhtä ja samaa tuo meikäläisen elämä. Juhulikoot herrat vaan.

Vahvasti on ollut elossa elämisen maku. Näistä ja muista Nivala-Seuran moninaisista riennoista tehdään tiliä ensi perjantaina seuran virallisessa vuosikokouksessa. Tulukaa nyt jäsenet nisukahaville ja ”ylös rakentamaan” kotiseutuyhdistystä yhteistoimin. Tapaamisiin.

10.10.1979

Olen tarkoituksella vältellyt ottamasta esiin Urpelan viimeistä romaania Nivala-lehden palstoilla. Tähän on kyllä patistettukin eri tahoilta ja erilaisilla evästyksillä. Nyt kun keskustelu asiasta on avattu muilta tahoilta, lienee paikallaan myös omat näkemykseni.

Tämän asian kohdalla tuomariksi heittäytyminen on kovin näsäviisasta. Näiden kohtalokkaiden tapahtumien olisi pitänyt pysähdyttää meidät jokaisen ajattelemaan, mitä me kanssaihmisinä olemme. Meidän tulisi osata asettaa oikeaan järjestykseen poliittisen vallanhimon merkitys ja toisella puolella ihmisyys. Keskustelun tuoksinassa on unohdettu eräitä asioita, jotka ovat todistettavia.

Se, että rauhanyhdistys ja uskovaiset ovat joutuneet aiheettomasti kärsimään tästä tapauksesta, on kiistattomasti totta. He eivät ole halunneet lähtiä puolustelemaan niitä valheita ja vääriä väittämiä, joiden kohteeksi ovat joutuneet. Pitää muistaa lähtökohta. Oli tehty häpeällinen kirjelmä, jonka tarkoituksena oli häväistä uskovaiset ja keplotella kunnallispolitiikassa. Kun tätä kirjettä ei haluttu oikaista, jäi ainoaksi tehtäväksi puhdistaa syyttömien maine. Vielä vähän ennen lopullista tietoa, kun jäljet johtivat epäiltyyn kohteeseen, tarjottiin asianomaiselle hiljaisen peruuntumisen mahdollisuus. Tämä mahdollisuus torjuttiin kiihkeästi, ja tutkimukset menivät näyttöasteelle. Kun lopullinen näyttö sitten tapahtui keskustapuolueen valtuustoryhmässä, se oli kuolemantuomion julistus. Tuossa tilaisuudessa lyöty mies jätettiin yksin. Missä olivat ihmiset silloin? Missä oli lähimmäinen? Missä olivat ne kirjeen muut laatijat, jotka jättivät k.o. henkilön yksin?

Otan oikeuden myös arvostella Urpelan käsittämätöntä kannanottoa tähän asiaan. Ei pitäisi kirjoitella uskonasioista, jos ei itsellä ole minkäänlaista käsitystä herätysliikkeiden sisällöstä ja merkityksestä tälle kansalle. Se on tyhjän tynnyrin kolistelua ihmiseltä, joka ei henkisesti pysty näkemään herätysliikkeen sisäistä olemusta. Näistä asioista on puhuttu aikaisemminkin. Takavuosina Kustaa Vilkuna ryöpytti Unto Karria voimallisesti körttiläisyyden halveeraamisesta. Minä olen kasvanut kahden voimakkaan herätysliikkeen vaikutuksessa. Sen verran olen päässyt sisälle näihin liikkeisiin, että en lähde huitaisemaan näiden merkitystä muutamalla halveeraavalla lauseella. Tässä sinä, Seppo hyvä, tölväisit pahasti niitä ihmisiä, jotka ovat vakaumukseensa nojaten kasvaneet yhteiskunnassa vastuullisiksi ja lähimmäistään rakastaviksi ihmisiksi ja joita tämä kova yhteiskunta tarvitsee. Panit riman liian alas. Koko herätysliikkeen tuomitseminen jonkun ulkonaisen piirteen vuoksi on kovin kyseenalainen.

Meidän ihmisten rakkaudettomuus tulee kovin helposti esille. Me olemme hyviä ja auttavaisia ihmisiä silloin, kun kysymys on itseä lähellä olevasta ryhmittymästä. Mutta meidän suhtautumisemme muuttuu täysin, kun kysymyksessä on lestadiolainen, körttinen, kommunisti tai porvari. Meillä on niin vahva ennakkoasenteiden panssari, että emme pysty löytämään vieraasta ryhmästä ihmistä lainkaan. Viha, kateus, arkuus oman persoonan paljastumisesta kahlitsevat meissä olevaa hyvää. Niin tämänkin murheellisen tapahtuman taustalla voidaan löytää vain rakkaudettomuutta.

Me kaikki tiedämme sen, että kirjettä ei kirjoittanut yksi henkilö, joka siitä joutui vastuun kantamaan. Jotkut kantavat tänäkin päivänä sielussaan Kainin merkkiä. Heidät olisi helppo tuomita, mutta tämäkin olisi rakkaudettomuutta. Tapahtuneelle emme mahda mitään, mutta me voimme vahingosta viisastuneena oppia kunnioittamaan elämää ja rakastamaan lähimmäisiämme. Meidän on hyvitettävä niille, joita olemme loukanneet. Jokainen olemme vastuussa.

31.10.1979

Nivalassa on totuttu mittaamaan aikakausia virkamiesten toimikausien mukaan. Me tunnetaan Karman aika, Kinnusen aika, Gajannuksen aika, Mustakallion aika ja Repolan aikakausi. Kaikki nämä kunnan ja seurakunnan virkamiehet ovat kyntäneet Nivalassa vakoja, mikä hengelliseen sarkaan, mikä lääkärin veitsellä autettavan kuntalaisen mahaan tai suonikohjuun. Historiaan kuitenkin.

Pastori Arto Kourin virkakausi jäi lyhyeksi. Kuitenkin hän aktiivisena ihmisenä ja seurakunnan virkamiehenä ehti paljon Nivalassa. Arto lienee ainoa julistava pappi, joka tunnustautuu kommunistiksi eli kansandemokraatiksi. Hänen virkanimityksensä herätysliikkeistään ja vakavuudestaan tunnettuun Nivalaan herätti aikoinaan huomiota. Pelättiin, että tulee konflikteja ja että nivalalaiset isäntämiehet äimistyvät. Nyt kun Arto on muuttanut pois, voi tehdä suppean tilannearvion. Tämä Kourin virkakausi on ollut tarpeellinen Nivalassa.

Työläisväestö ei ole tuntenut kirkkoa kovin omakseen. Suhtautuminen on ollut varsin välinpitämätön. Hyvänä puhujana Arto pystyi herättelemään hengen nuotioita sellaisiinkin piireihin, joissa niitä ei aikaisemmin ollut. Seurakuntaelämä sai uutta ilmettä, ja kaikki tämä tapahtui rauhallisesti. Kun Arto läksiäistilaisuudessaan nöyrästi kiitti Nivalan seurakuntaa, työtovereita ja seurakuntalaisia siitä, että he ovat kasvattaneet häntä, niin tuossa kiitoksessa oli varmasti vilpittömyyttä. Seurakuntalaisten puolesta on myös lausuttu, että Arton aikana kasvoi suvaitsevaisuus ja ymmärrys, ja siitä seurakunta voi olla Sinulle Arto kiitollinen.

Kun sinä nyt olet siirtynyt sinne lähemmäs synnyinseutujasi, me nivalalaiset toivotamme Sinulle ja perheellesi kaikkea hyvää. Toivotaan myös, että Ville pian tervehtyisi ja pääsisi kotiin. Meillä nivalalaisilla on ollut kirjoittamaton laki, että kaikille poislähteville papeille ja lääkäreille on luvattu elinikäinen rälssioikeus tulla kalastamaan ja metsästämään, aina kun sopii, Nivalan niityille. Tämän tohtii helposti luvata ainakin Artolle, kun hän ei tunne himoa kumpaankaan. Toivotaan, että lupaamasi julkaisu ”Muisteloita Nivalan ajoilta” pian toteutuu ja saamme nähdä mitä Sinä oikein meistä ajattelit. Hyvää jatkoa.

Kunnallispolitiikassa ei tuo asioiden suuruus ole aina se, joka puhuttaa ja teetättää töitä. Kolmen millin lisätalousarvio menee yleensä nuijankopautuksella. Mu’ paa pois, kun on joku henkilökysymys ja niissäkin vain tietyn tyyppiset. Lääkäri tai insinööri valitaan nuijan kopautuksella, mutta jätevesipuhdistamon hoitaja voi tuntea itsensä arvokkaaksi. Valmisteluvaiheessa on käyty niin paljon keskusteluja, että puhelinosuuskunta on hyötynyt junttapuheluista ainakin kymppitonnin.

Niin siinä vain kävi, että hiihtäjät saivat tahtonsa läpi. Suomi on urheilukansaa. Päätös oli kunnanhallituksessa yksimielinen, joskin todettiin, että kyllä se paikka olisi voinut kuulua jollekin toisellekin. Oli monia entisiä nivalalaisia, jotka ovat käyneet reppurina kotikuntansa ulkopuolella jopa vuosikymmenet, ja nyt otettiin varsin nuori nivalalainen Jorma Erkkilä. Tässä asiassa kunnanhallitus oli yksimielinen, mutta totesi leikkisästi perään, että paineita syntyy, jos Jorma päästää maakuntaviestissä vielä Torven Heikin ”torveilemaan”.

Viime sunnuntaina oli Nivalassa lausuntatilaisuus, joka vähän hämmensi ylevään heristykseen tottuneita kuulijoita. Tuossa tilaisuudessa sanottiin suoraan ja nykykielellä millaisia ”pasiaisia” me miehet olemme. Rakastamisessakin. Meillä ihmisillä on omat roolikasvot. Ihmisten seurassa me olemme hienoja, huomaavaisia ja auttavaisia. Annapa olla arkioloissa. Kyllä sitä osataan karkeita sanoja ja osataan olla hankalia. Kun tässä lausuntatilaisuudessa puhuttiin meille pelkistetyllä arkikielellä, niin siinäpä olikin monelle sulattelemista. Asiasta se tyttö puhui. Petetyn naisen tuskasta. Joka haluaa lähemmin aiheesta, lukekoon Pirkko Saision Elämänmenon.

Sellaista se on elämänmeno, kun on vuotava pata ja itkevät lapset.

7.11.1979

Kunnallisneuvos Kivioja toi Oulusta terveisiä, että Haapalan Matilla olisi jotain arvokasta lahjoitettavana kotiseutumuseoon. Tällaiset terveiset otetaan kiitollisuudella vastaan.

Viime kunnanhallituksen kokouksessa murjaistiin maakauppa, joka antaa aihetta monenlaisiin kommentteihin. Nivalan kunta myi maataan haapajärvisille. Tähän kauppaan olisi voinut liittää ponneksi saman kuin Tienvieren Tauno lehmänmyynti-ilmoitukseensa: ”ei rahanpuutteen vuoksi”. Maakauppa käsitti peräti kolmen aarin suuruisen alueen, ja kauppahinta oli 450 markkaa. Miksikö tällainen kauppa? No kun Raja-ahon Aarnen navetta on Nivalan kunnan rajassa kiinni, ja Aarnen pitäisi rakentaa lietelantala. Vaihtoehtoja oli kaksi. Joko pihalle tai Nivalan kunnan maalle. No onhan sitä Nivalan kunnassa inhimillisiäkin tunteita, vaikka viime aikoina toisin on väitetty.

Menköön tämä kolme aaria nyt Raja-ahon Airi-emännän myötäjäisinä, kun hän on Hautamäen tyttöjä Karvoskylältä. Aarne olisi mielellään vuokrannut tämän kolme aaria, mutta kunta ei siihen suostunut. Tästä tuli Aarnelle sellainen riesa, että joutuu tekemään aina veroilmoituksen kolmena kappaleena, joista kaksi tulee Nivalaan tämän kolmen aarin kiinteistön osalta. Taisi siinä olla kunnanmiehillä taka-ajatuksena se, että kun Aarne ajaa tätä veroilmoitusta Nivalaan tuomaan, niin ottaa samalla Airi-emännän kyytiin ja Airi vänkää tietenkin myös Nivalan kauppoihin ostoksille. Näin se Raja-ahon navetta heruu sitten vähän Nivalaankin. Tervetuloa Nivalan veronmaksajien joukkoon.

Toimitukseen on soiteltu ja pyydetty ottamaan lehdessä kantaa ns. ”navettakapinaan”. Tämä on tietenkin helppoa osoittaa, mutta vaikea tehdä niin, että se olisi kaikkien mieleen. Tässä asiassa on kysymys virkamiehen lakiin ja päätökseen perustuvasta menettelystä. Rakennuslautakunta voidaan tässä rinnastaa lainvalvojan eli poliisin asemaan. Jo perustuslaki turvaa virkamiehelle koskemattomuuden hänen suorittaessaan lainvalvontaa. Virkamiehen painostaminen on rikos. Tämä tulee aina muistaa, kun puhutaan rakennuslautakunnasta, joka on rakennusasioissa viranomainen.

Mutta milloinkas sitä on poliisia kiitelty, kun hän suorittaa tehtäväänsä ja rike sattuu omalle kohdalle. Me emme jaksa ymmärtää, että viranomainen toimii meidän kaikkien parhaaksi. Me tarvitsemme yhteiskunnassa säännökset ja normit. Muuten vahvempi sortaa heikompaa ja asioita hoidetaan rahan ja vaikutusvallan turvin.

Suomalaisen käytännön mukaan virkamiesten menettely on kuitenkin mukautunut hyvin pitkälle inhimillisten asioiden tunnustamiselle päätöksiä toteutettaessa. Siihen tässäkin asiassa on toinen osapuoli vedonnut. Tämän päivän yhteiskunta pystyy myös joustamaan lain ja päätösten edessä. Sitä tässäkin asiassa on toteutettu. Päätös navetan purkamisesta olisi pitänyt toteuttaa jo vuoden 1974 aikana. Jos viiden vuoden lykkäys ei ole joustamista, niin mikä sitten? Tämän asian yhteydessä on myös puhuttu siitä, että kukaan ei ota huomioon Hilja ja Toivo Takalon tunteita. He ovat näillä sijoillaan asuneet ja kasvattaneet perheensä ja tehneet työpanoksensa yhteiskunnan hyväksi. Nyt he joutuvat näkemään sen, että heidän elämäntyönsä päättyy ikävästi. Kuntoa ja terveyttä olisi ollut hoitaa karjaa vielä. Tämän tunteen aitoutta ei kieltäne kukaan.

Valitettavasti moni ihminen on joutunut kuitenkin kaava-alueella kokemaan saman kohtalon, ja ymmärtäminen yhteiskunnan taholta ei ole ollut näinkään myönteistä. Tämän tietävät nahoissaan Häkkilän Jaakko, Kuoppalan Toivo, Häkkilän Toivo, Kujalan Mikko, Knuutin Olli ja monet muut kaava-alueen viljelijät, jotka ovat joutuneet samaan kurimukseen. Niiskutettu on näissäkin kodeissa, kun viimeiset eläimet on pantu autoon. Taloudellisen edun menetyksestä ei tässäkään tapauksessa ole kyse. Tämä asia on ratkaistu silloin, kun on valittu joko navetta tai rivitalotontti puistoalueelle. Kukaan ei kieltäne sitä, etteikö sympatiat olisi Hiljan ja Toivon puolella.

Koomillinen piirre tässä asiassa on, että nivalalaiset kinastelevat keskenään. Navetan purkamisen on pannut ehdoksi lääninhallitus, joka valvoo kaavoittamista. Purkamisen on päättänyt Korkein Hallinto-oikeus, joka näissä asioissa on suvereeni ja kiistämätön. Ei meidän tule syytellä toisiamme tässä asiassa. Jokainen voi tehdä ratkaisunsa perehtymällä asiaan ja kuuntelemalla omantuntonsa ääntä. Täytyy muistaa, että asiat riitelevät. Ihmissuhteet eivät saisi kärsiä tämän asian takia. Me joudumme tarvitsemaan toisiamme tämänkin asian jälkeen.

21.11.1979

Urheilun terminologiaan on Nivalassa syntynyt uusi sanonta – myöhäisheränneet. Tällä tarkoitetaan noita oikein kilpamielessä kuntoilemaan äityneitä kolmivuotiaita ja sitä varttuneempia. Tällaisia ovat Vähäsöyringin Ellu, Leppimaan Tauno, Haviston Hannu, Kivijuuren Juhani, Kiviojan Matti ja viimeisenä tulokkaana Karhun Eero.

Lipakoin sunnuntaina Hiitolan sohjoisella ladulla, ja ohi suhahti kuin veturilla punapukuinen hiihtäjä. Jäin seuraavalla kiekalla tarkkailemaan, että kuka tämä komeetta on miehiään. No Eerohan se. Sain kuulla, että mies on keväällä käynyt läpi mielenmuutoksen ja tullut siihen vakaumukseen, että suksilla mennään vielä ja lujaa. Takana on kuulemma rankka peruskunnon harjoittelu, ja nyt ollaan töissä heti ensilumista lähtien. Taisi Kiviojan Matti saada kovan kilpakumppanin.

Näillä miehillä on ainakin henkistä kanttia. Miten lienee meidän maakuntaviestin hiihtäjillä? Ei auta, jo on tekniikkaa. Pitää olla kova syrjä. Tämä sanotaan ärsytyksellä sen vuoksi, että miehet oikein ässittyisivät tulevaa koitosta varten. Huonosti toimineen hiihtojaoston jäsenenä minä voisin kutsua maakuntaviestiin valmistautuvat Katvalaan yhdeksi illaksi latautumistilaisuuteen. Tarjoilulistalla olisi verimakkaraa ja pikiöljysokeri. Jos nämä Katvalan puitteet sopisivat tähän tilaisuuteen, niin tervetuloa. Tarjoilussa voidaan neuvotella muistakin vaihtoehdoista.

Ensi sunnuntaina kokoontuu Nivalaan erikoislaatuinen ihmisryhmä, jotka kuuluvat myös eräänlaiseen omaan herätysliikkeeseen. Atrin-kävijöistä on muodostunut epävirallinen järjestö, joka kattaa suuren määrän samoin ajattelevia ihmisiä.

Tämän ”herätysliikkeen” isä, ainakin Nivalassa, on hiljattain edesmennyt Martti Taanila. Kun Martti palasi ensimmäisiltä Atrin-matkoiltaan, me muut hymähtelimme: Kerrankos sitä nyt etelän mies joutuu Lapin lumoihin. Martti jaksoi puhua asiasta. Hän vei sinne ystäviään ja tuttujaan. Jumalan ja luonnon puhutteluun. Ja nämä yksinäisyyden ja hiljaisuuden puhumattomat sanat saarnasivat monia uskoon. Joukko kasvaa ja voimistuu jatkuvasti. Martin tuomasta kipinästä on syttynyt palava liike. Näitä ihmisiä yhdistää erämaassa koettu Jumalan läheisyys. Viihtykää vierainamme Nivalassa.

Viime päivinä on kansainvälisen tiedonvälityksen järkyttävä uutinen tullut Iranista. Käsittämätön viha ja julmuus ovat siellä vallalla. Ihmiskunta on mykistynyt. Voiko tällaista julmuutta olla tämän päivän ihmiskunnassa?

Monien televisionkatsojien mieliä järkytti se, miten lasta käytettiin hyväksi hirvittävässä mielenosoituksessa. Lapsi pantiin ampumaan USA:ta symbolisoivaa nukkea. Muutenkin lapsia käytetään täysin häikäilemättömästi hyväksi.

YK:n peruskirjassa tällaiset asiat on tuomittu jo järjestön perustamisesta alkaen. Kun tällainen tapahtuu vielä lapsen vuotena, niin se tuntuu meistä käsittämättömältä. Kaikki tämä tehdään Jumalan nimeen, niin kuin Kallinen aikoinaan totesi. Voi voitettuja, voi voittajia.

28.11.1979

Painovirhepaholainen pystyi viime viikolla riepottelemaan niinkin raavasta miestä kun Vuolteenahon Marttia, tekemällä hänestä Matin. Anteeksi kauhiasti. Joutaisi tuo iänikuinen kirjapainojen vihollinen jo eläkkeelle.

Niin, myöhästyneet onnittelut Martille. Tarkoitus oli toimituksessa, että olisi tehty oikein juttu Martista, mutta kun miestä on vaikea tavoittaa. Martti on yksi niitä reppureita, joka on aina joutunut lähtemään työn perään pois Nivalasta. Kotikunta ei ole pystynyt tarjoamaan hänelle työtä, vaikka Martti on uskollisesti kantanut veromarkkansa Nivalaan. Sama perintötauti näyttää kiertyvän myös jälkeläisten osalle. Talosta lähtee joka aamu kolme ihmistä töihin ja kaikki Nivalan ulkopuolelle. Ei ihme, että Martti on joskus asiasta vähän nurealla mielellä. Saisi se kotikunta järjestää edes yhdelle työpaikan.

Viime kesänä piipahti toimituksessa entinen nivalalainen Vilho Viljamaa. Kankaan Seppo teki miehestä tarinaa, jonka kertomukset tuntuivat kovin lennokkailta ja utopistisilta. Viljamaahan tunnusti omaavansa sellaisia voimia, joiden turvin hän on parantanut useita vaikeita sairauksia. Nämä jutut jätin omaan arvoonsa, mutta myöhemmin olen joutunut palaamaan samaan asiaan uudelleen. Toimitukseen on soitettu ja vahvistettu nämä Viljamaan kertomukset. Vilhon käsittelyllä on parantunut astma, ihottuma ja reuma. Sanotaan, että jos oikein vahvasti uskoo, niin kaikki toteutuu. Mikä maaginen voima mahtaneekaan Vilholla olla, kun saa ihmiset lujasti uskomaan, että tauti lähtee. Terveisiä vain sinne Hyvinkäälle.

Ja kun kiukkuisia terveisiä teollisuuskylän isännöitsijälle. Teollisuuskylä rakennettiin metsään, mutta kohta koko kylässä ei ole yhtään puuta. Ne muutamat harvat, jotka ovat vielä jääneet pystyyn, ovat vaurioitettuja. Se on helppo puu kaataa, mutta hidas kasvattaa. Yhden miehen ikä tarvitaan uuden puuston kasvattamiseen. Onhan se nyt komeaa tietenkin, että hallit näkyvät maantielle asti, mutta kyllä asialla on toinenkin näkökohta. Pistä nyt Alho ne moottorisahamiehet lomille.

Meidän kirkonkylämme alkaa olla betonierämaa. Meillä ei ole tilaa yhdellekään puulle. Muualla rakennetaan jalkakäytäviä ja teitä, mutta annetaan puiden kasvaa. Asumisviihtyvyys on tänä päivänä paljon käytetty sana. Sana tulee kuitenkin eläväksi vasta tekojen kautta. Me on annettu tehokkuuden määrätä liikaa ja hävitetty puut ja siinä tuhottu vanha maisema. Ehkäpä lähivuosina ajattelutapamme kehittyy, mutta ehditäänkö jokainen puu sitä ennen kaataa?

5.12.1979

Palautetta tuli viimekertaisen toimittajan tuolin osalta Vilho Viljamaalta ja hänen parantamaltaan potilaalta. Molemmat olivat pahoittaneet mielensä sen johdosta, että rivien välistä oli ollut luettavissa toimittajan väheksyvä kannanotto. No sitä en tietenkään tarkoittanut, kun tunnen Vilho Viljamaankin pitkäaikaisena Nivala-lehden avustajana ja taitavana sanankäyttäjänä.

Mutta sitä on tässä matkan varrella sen verran parkkiintunut, että mitään yliluonnollista ei hevillä purematta nielaise. Kun puhutaan ihottuman, jäsenten, astman ja muiden vaikeiden sairauksien parantamisesta hivelemällä, eli käsittelemällä, kun Vilho kutsuu, niin tässä on kysymys yliluonnollisesta asiasta. Jos lääkärit, lääkkeet ja lääketiede ovat voimattomia tällaisten asioiden kohdalla eikä järkisyin perusteltua taudin paranemista pysytä selvittämään, niin kyllä tämä on yliluonnollista. Se, että tänä päivänä tällaisiin uskotaan entistä vähemmän, on ns. tiedon lisääntymistä.

Vilho Viljamaa ilmoitti kirjeessään, että hän on valmis tulemaan Nivalaan ja parantamaan täällä potilaita. Tervetuloa. Jos ei Nivala-Seura ry maksa matkalippua, niin toimittaja maksaa itse. Yritän hankkia täältä potilaita. Suomalainen ei usko ennen kuin näkee. Kaikella ystävyydellä.

Seppo Erkkylä soitteli toimitukseen, että nimismies on toivonut Nivala-lehdessä juttua uudesta koiratarhasta. Erkkylä hoitaa kyliltä talteen poimittuja koiria Järvikylässä. Koiran kiinniottamisesta maksetaan 20 markan palkkio. Lisäksi koiran hoitamisesta peritään 20 markan hoitopäivämaksu. Jos omistaja ei hae koiraansa pois seitsemän vuorokauden kuluessa, lopetetaan se. Tästä seuraa eläinlääkärin piikkipalkkio ja hautauspalkkio. Kaikkiaan koiran omistajalle voi tulla melkoinen maksu, vaikka koiraa ei enää saisikaan takaisin. Jos joku tästä lähtien kaipailee koiraansa, kannattaa ensin ottaa yhteyttä koiratarhan hoitajaan. Kun kunnanhallituksessa tätä asiaa puitiin esitti joku, että nyt on irtokoirat äkkiä kiinni. Jos sattuu olemaan esim. satasen vajaus omissa rahantarpeissa, niin äkkiäkös sitä puolikymmentä koiraa kerää ja kiikuttaa ne Järvikylälle tarhaan. Toivottavasti tätä ei kukaan ota pelkän bisneksen kannalta.

Huomenna vietetään tasavaltamme itsenäisyyspäivää. Toisille se on juhlaa ja kunniamerkkejä. Toisille tämä juhlapäivä ei tuo eroa jokapäiväiseen elämänmenoon, se on navetoimista, tiskaamista ja vaatteiden parsimista. Monelle työssä käyvälle äidille itsenäisyyspäivä on pyykkipäivä ja siivouspäivä. Kaikki eivät jaksa istua juhlissa kuuntelemassa komeita puheita. Kuitenkaan heidän isänmaallisuutensa ei ole muita heikompi. He tekevät työtä lasten, kodin ja isänmaan parhaaksi. Tänä vuonna itsenäisyyspäivän vietto saa piirteensä talvisodasta, jonka alkamisesta tulee kuluneeksi neljäkymmentä vuotta.

Nuo talvisodan kurimukset on kuultu kertomuksina isältä pojalle. Miehet joutuivat silloin kestämään epäinhimillisiä rasituksia. Tuo talvi oli armoton pakkastalvi. Yli 40 asteen pakkasessa miehet joutuivat kyyhöttämään avonaisen kuorma-auton lavalla kohti itärajaa ja kiivaita taisteluja. Matka saattoi kestää jopa vuorokauden. Noina tunteina karaistui monesta nuorukaisesta taistelukypsä soturi. Tämä kunto ja päättäväisyys tuli koetelluksi ja tunnustetuksi talvisodassa.

Teille talvisodan veteraanit osoitamme tänä itsenäisyyspäivänä kiitoksemme.

12.12.1979

Itsenäisyyspäivää vietettiin monella tavoin. Nivalassa kävi murtokopla, joka anasti lähes kymppitonnin tavarat. Kaikki vieraat eivät kuitenkaan ole näin itseensä päin. Lankilan isäntäpari oli itsenäisyyspäivänä kyläilemässä, ja talo oli tyhjillään. Kun he illan kähmissä koteutuivat ja menivät navettaan, he huomasivat lehmän poikineen. Vasikka löytyi pyyhittynä karsinasta. Käyntikorttiaan ei tämä avulias ihminen ollut jättänyt, mutta talonväki kaipailee ”kätilöä”, että saisi muistaa ternimaidolla.

Niemimäen Teuvo soitteli Helsingistä ja pyysi vaihtamaan lehden osoitetta. Oli hankkinut uuden osakkeen Laajasalosta. Siinä kuulumisia kysellessä luiskahti puheet Nivalasta lähtöön. Teuvo muisteli rippikouluaikaansa ja sitä, miten joutui vähillä tiedoillaan kirkkoherran ”nokkapaistille”. Teuvo tuli pyrkimään rippikouluun suoraan Viitasaaren savotoilta. Olihan Teuvolla katekismus mukana kämpillä, mutta sen esille ottaminen olikin jo toinen asia. Jätkät pistivät asian nauruksi, ja niin Teuvo ujona miehenä työnsi katekismuksen reppuun takasi ja piti sen siellä kinkeripäivään saakka. Tarinansa kerrottuaan kirkkoherra suhtautui asiaan ymmärtäväisesti, mutta kehoitteli siitä huolimatta lukemaan läksynsä. Tarina tuntui kovin tutulta, sillä toimittaja tuli kinkereille myös savotoilta eikä katekismus ollut mukana lainkaan. Lukeminen taisi jäädä päivän tankkaamiseen. Ei ihme, että polvet vähän tutisivat Haapaniemen peräkammarissa, kun Kiviniemen Kustaa ryhtyi kyselemään kinkeriläksyä ja luetun ymmärtämistä.

Hakalan Nikolai (keisarin kaima) täyttää ensi viikolla kahdeksankymppisen. Nikolai muisteli kauppiasuransa alkuaikoja. On siellä Nikolaillakin takanaan konkurssi, vaikka on siitä tähän saakka visusti vaiennut. Nikolain setämiehellä oli kyläkauppa Jalasjärvellä. Nikolai oli jo koulupoikana varsin vilkas, ja niimpä setä alkoi houkutella, että Nikolai ottaisi makeisia ja pikkutavaraa kouluun myytäväksi. Tämähän kävi päinsä, ja pian kyläkoululla rehoitti vilkas kauppatouhu. Kun asia tuli lasten vanhempien tietoon, tulivat he opettajan puheille. Koulusta löytyi myös koulukaupan johtaja, ja Nikolai joutui ankaraan puhutteluun. Kauppa oli lopetettava, mutta tuskimpa tappiolla. Tämä ”konkurssi” ei peloittanut Hakalaa, vaan heti kun rippikoulu oli käyty, alettiin kaupan tekoon, ja sitä on jatkunut jo yli 60 vuotta, ja kun mies on noissa voimissa, niin varmasti jatkuu kauankin.