Toimittajan tuolilta 7.1.1987

 

Mitenkähän se elämä voi joskus tuntua niin nihki tympiältä. Olisikohan se tuo kova pakkanen ja kaamos siinä syynä. Tuntuu kuin sielukin olisi jäässä. Koko maisema on kuin arktisen kaamoksen mainos. Huuruinen pakkanen, pystyyn nousevat savupatsaat, aurinkokin kumottaa verenpunaisena syllän korkuiselta huurreusvan takaa. Tuntuu kuin luontokin ahistaisi ihmisen kokonaan. Ei jaksanut lähtiä viikonloppuna töihinkään. Jotenkin iski matalapaine oiken jysähtämällä.

 

Tällaisina pakkaspäivinä minuun tulee aina kaukokaipuu. Se lienee jonkinlaista suvunperintöä. Veelannin akatkin loikuivat talvella keuhkotaudin ja kuoleman pelossa. Kevättalvella ne äityivät kasvattamaan vehnää ja kesällä kutomaan kankaita. Puheissa vain tietenkin. Olihan se kuitenkin jonkinlainen merkki elämänuskosta. Minua on tympässyt viime päivinä oikein tosissaan. Ei ole jaksanut innostua oikein mistään. Olisikohan se jonkinlainen tressinpoikanen. Jos olisi varoja, niin heti lähtisin Havaijille hula-hula-tyttöjä katselemaan ja palmun alle lököilemään. Siellähän se Kekkosen Urho-vainaakin palmupuuhun kiipesi. Urhon loma meni piloille, kun naapurimaan silloinen isäntä kateuksissa lähetti nootin Urholle ja loma meni pahasti pilalle. En tiedä mihin sapotöörihommiin se Junttilan Veli saattaisi sillä aikaa ryhtyä, kun minä loikoilisin palmupuiden siimeksessä.

 

Arvaisikohan tässä lähteäkään. Täytyy tässä koittaa kitistellä vain. Olen minä tässä lupaillut käydä Tampereella ja Helsingissä juttumatkoilla lähiviikkoina. Onhan sekin jo jotain kun pääsee sinne saakka näiden sydänkuiden aikana. Terveisiä vain, tulossa ollaan.

 

Luin viimeisestä Apu-lehdestä Juicen pakinan. Juice antoi jälleen Nivalalle ilmaista mainosta ja tällä kertaa erityisesti Puustellille. Juice kertoi pakinassaan mieltyneensä Puustellissa vesipatjaan ja saaneensa päähänsä, että hankkii hotellilla varustetun vesipatjan tai ilman hotellia. Juice oli nyt toteuttanut unelmansa ja hankkinut vesipatjan tosin ilman lisukkeita, eli hotellia.

 

Muutoinkin Juice antoi Puustellista varsin myönteisen kuvan, eikä tämä ole ensi kerta kun Juice on muistanut Nivalaa myönteisesti. Juicelle kannattaisi järjestää ensi kesänä ilmainen sorsa-safari Rajaniemen Jukan majalle. Niin, että alahan Jukka ruoppaamaan savikoloa paljaaksi, että sorsa pääsee selvään veteen, eikä tarvitse kammakon päällä rääkyä.

 

Talvinen lintu lenteli vaikean näköisenä Pidisjärven suunnasta kohti Erkkiperää ja raakkui että Pekan synttäreille-Pekan synttäreille.

Mitähän lienee tarkoittanut, kun ei ainakaan toimituksessa ole mitään tietoa Pekan synttäreistä. Taitaa hourata jo vareskin. Ja jos kerran ei saa kirjoittaa synttäreistä, niin me ei puhuta mitään Vuolteenahon syntymäpäivistä.

 

Kunnanhallitus pohti maanantain kokouksessaan mm. missä lehdissä kunnan uutiset julkaistaan. Karttusen Paavo oli päätynyt tekemään esityksen hallitukselle, että Pidisjärvi-lehti jäisi ilmoituslehtenä vain ns. kakkoslehtien asemaan. Mitkähän mahtoivat olla perustelut.

Paavon pitäisi kyllä tietää, että kun ratkaistaan ilmoituslehteä, niin pitäisi ottaa huomioon ainakin lehtien levikit. Paavolla ei taida olla tiedossa kummankaan paikallislehden levikkilukuja tämän vuoden osalta. Taitaa tulla näytön paikat, jollei synny sopimusta valtuutettujen ja lehtien kesken. Valtuutetuthan ne tämän asian päättävät. Pidisjärvi-lehden levikki on aina tarkistettavissa Karttusen Paavonkin, jos vain viitsii soittaa.

 

Levikkimme on nyt 4000 kappaleen nurkilla ja nousee runsaan sadan kappaleen viikkovauhdilla. Koitahan Paavo olla seuraavassa esityksessä hiukan tarkempi. Minä olen siivo mies, mutta mitähän ne arvelevat ne 4000 tähän mennessä Pidisjärvi-lehden tilauksen tehnyttä nivalalaista. Jos kunnanjohtaja katsoo Pidisjärvi-lehden tekijät vähän rupuporukkaan kuuluvaksi, niin lehden omistajat ja tilaajat eivät sitä välttämättä ole. He ovat kunniallisia veroa maksavia kansalaisia, joka on kuntalaisten palvelijoidenkin jo syytä ottaa huomioon.

Toimittajan tuolilta 14.1.1987

 

Heti aluksi on sanottava, että kyllä se Paavali taas tuli isännän paikalle ja pani minut rengiksi. Ei tällä kertaa kilpailemaan hänen kanssaan, vaan minut poloisen höynäytettävän tappelemaan omia heikkouksiani ja sielunvihollisiani vastaan. Kavalampaa temppua ei olisi kukaan muu keksinyt kuin tuo Paavali.

Sai minut höynäytettyä julkisesti tunnustamaan tupakkalakkoni. Lupasi vielä kaikelle kansalle, että meistä tulee solakoita nuoria miehiä, jotka ei ryypätä rellestä, ei polta tupakkaa ja että meistä tulee niin puhtaita ja autuaita, että pierukin haisee ruusuveelle.

Sen minä sanon, että viinanjuonnin lopettaminen ei ole homma eikä mikään. Mutta lopetappa tupakanpoltto. Kyllä siinä on sitten sellaisen elämää kokemattoman kuin Paavalinkin hyvä virnuilla rauhattomista käsistä. Kyllähän minä oloinen lopettaisin sen, mutta Tuula on ollut viikon niin kärttynen, ettei sen kanssa taho pärjätä millään. Ja voi miten hyvältä se tupakka haisee nenään varsinkin kahvin ja ruuan päälle. Sylkyrauhaset kutiavat suussa ja olo on helvetinmoinen. Kyllä se on itestään perkeleestä tuo tupakanhimo. Kyllä minun täytyy nyt julkisesti tunnustaa, että horjuvaista on ollut kilvoitteluni. Viikon se kesti. Nyt olen polttanut muutaman tupakan. Tule hakemaan Hartikaisen Jussi veikkasatasesi pois.

Aloitinkohan minä liian heikolla motivaatiolla. Ei ollut vielä ässittynyt luonto tarpeeksi taisteluun. Kyllä minä tästä vielä yritän. Vaikkapa Paavalin kiusalla.

 

Raivion Asko kehui takavuosina, että hän on Suomen kapitalistisin renki. Nyt minä huomasin tuosta Paavalin pakinasta, että nyt taitaa Pidisjärvi-lehdellä olla Suomen militaristisin “renki”. Siellä se pakinassaan ärhentelee toisen ylivieskalaisen, eli Taanilan Hannun kanssa. Molemmilla taitaa olla vielä toinen jalka juoksuhaudassa, vaikka kumpikaan ei ole ollut sodissa. Toinen toisella puolella juoksuhautaa ärhentelee Paasikiven-Kekkosen linjasta ja jauhaa iänikuista laulua käpykaartilaisista ja suojeluskuntalaisista. Minä en näissä asioissa Paavalille yksin pärjää, vaan minä haastan Raudaskosken Heikin kaveriksi Paavalia vastaan ja kostamaan minun sielullisista kärsimyksistä ja tupakkalakkoon häynäyttämisestä. Siittäs sait.

 

Herrasen Teuvokin täyttää sitten 60 vuotta. Aika rientää. Minä tapasin tämän Teuvon ensimmäisen kerran eräissä häissä Nuottijärvellä 1950-luvun lopulla. Teuvo oli silloin piippua poltteleva nuori, uraputken alkupäässä oleva pankkiiri. Oli silloin Rantsilan Osuuskassan johtajana. Teuvo puhutteli meitä nivalalaisia kovin höylinä. Olisikohan silloin ollut jo mielessä hakeutuminen Nivalaan.

Teuvo on ollut tarmokas kaveri. Nuottijärven pojan uraputki savottahommista talousneuvokseksi ja ison pankin johtajaksi on kunnioitusta herättävä. Minulla on ollut kunnia olla Teuvon hommissa monia vuosia. Apulaismaatalousneuvojan hommista Teuvo nykäisi minut Osuuskassan Nuorten isäntien kerhoon ja minähän innokkaana poikana keräilin isänniltä valtakirjoja ison tukon. Sain siitä oikein lautasen palkinnoksi. Sitten tiemme erosivat pariksi vuodeksi.

Elettiin vuotta 1964. Olin maailmanrauhanturvaajia Nikosiassa. Meillä oli jo uudet sopimukset Marjoniemen Lassin kanssa jatkaa Kyproksella palvelusta. Sitten tuli Herrasen Teuvolta kirje, että kiinnostaisko Karvoskylän konttorissa paikka. Toisella puolella oli luvattu ensimmäisen komppanian lääkintäaliupseerin vakanssi. Ratkaisin asian kotiinpaluun hyväksi.

Olin Osuuskassan ja Herrasen renkinä runsaat kolme vuotta. Teuvo veti minut mukaan myös reservin aliupseerien työhön ja vedettiin vissiin puolenkymmentä vuotta Keski-Pohjanmaan Res.au-piiriä. Teuvo puheenjohtajana ja minä laiskantöhkänä sihteerinä.

Joskus Teuvo sai aiheen huomauttaa sihteeriä hitaudesta. Ja minä tietenkin käytin ainoan vetonaulani pelissä: -Kuulkaapas Herra puheenjohtaja, miten te vanhempaa ylikersanttia puhuttelette. Ei mennyt kauan, kun Teuvo sai Vääpelin jämät ja pisti asiat järjestykseen: Ylikersantti Salmela, nappulat yhteen, kun esimiestä puhuttelette.

Yksi yhteinen himo meillä Teuvon kanssa on. Se on riisipuuro ja paistetut muikut, ja sen päälle Tuulalta ja Irjalta salaa saunassa hyvät tupakansavut. Kyllä on niin autuas olo ja aina pyhä.

Totesin tuosta Teuvon syntymäpäivähaastattelusta, että syvällisyyttä ja elämän kypsyyttä on tullut miehen ajatuksiin Haastattelussa hän puhuu, että elämässä pitää muistaa inhimillisyys. Ehkä vielä kymmenen vuotta sitten Teuvo olisi puhunut rintaäänellä vapaaehtoisen maanpuolustustyön tärkeydestä.

 

Taisipa Teuvo lipsauttaa sellaiset sanat, että joudut vielä ne lunastamaan suurehkolla lainapäätöksellä rukoushuoneessasi. Minä muistutan näistä puheistasi ja alkiolaisesta köyhän asiasta. Katotaan sitten seisooko pankkiiri sanojensa takana. Minä en kuuntele yhtään selityksiä Suomen Pankin korkeista päiväluottokoroista ja määräyksistä kulutusluottojen hillitsemiseksi.

 

Onnittelut pankinjohtajalle ja Tienpään isännälle.

 

Vime viikon kulttuuriuutinen oli Lappeenrannan laulukilpailujen finaali. Siellä voittajaksi selviytyi Paavolan seurakunnan kanttori Soile Isokoski. Hänen sukujuurensa tulevat tuonne Ylivieskaan ja osittain Nivalaankin. Soilen isä oli aikoinaan Ylivieskan seurakunnan kappalainen.

Soile Isokoskia on luonnehdittu monissa arvosteluissa poikkeuksellisen lahjakkaaksi laulajaksi.

Yritimme toimituksesta tavoittaa viikonlopun aikana tuoretta voittajaa Paavolan kanttorista, mutta huonolla tuloksella. Soile oli laulamassa Kuopiossa jotakin oratoriota ja hän kotiutui sieltä vasta loppiaisen pyhiksi.

Saimme sentään puhelimeen laulajan äidin ja hän oli aidosti iloinen tyttärensä puolesta, mutta lujan hengellisen vakaumuksen omaava äiti ei halunnut ottaa kiitosta tyttärensä puolesta itselleen, vaan osoitti kiitollisuutensa Luojalleen.

Noissa kilpailuissa oli erilaisissa tehtävissä ja muuten vain seuraamassa myös entisiä nivalalaisia, ja heidän kommenttinsakin oli yksimielinen, että tämänkertainen voittaja on suuri lahjakkuus. Terveisiä tässä vain Pelon Matille ja kiitoksia yhden tilauksen välittämisestä.

Toimittajan tuolilta 21.1.1987

 

Tupakkalakkoni, tai pitäisikö sanoa voimaton yritykseni, johdosta olen saanut monenlaisia kommentteja. On silitetty myötä- ja vastakarvaan.

Vuolteenahon Martti kävi kahden kuukauden tupakoitsemattomuuden rintaäänellä ohjaamassa minua oikealle tielle:

-Sinä Jaska teit aivan väärän henkilön kanssa tupakkalakon. Paavali on vieras henkilö niissä asioissa. Sinun olisi pitänyt tehdä Jaskan kanssa se lakko ja sanoa, että nyt ei Jaakon haluta tupakkaa. Niin minä onnistuin. Minä sanoin Martille, että Martti ei nyt vedä savuja. Näin valmensi Vuolteenahon Martti.

Mehtälän Benjamia tuli oven täydeltä toimitukseen. Benjami taas tunnusti olevansa tupakkamiehiä ja poltelleensa jo pian 50 vuotta. Benjami aloitteli jo poikasena ja kertoi, että kouluun mennessä hän vähän välillä vähensi. Benjamin on piipunpoltostaan huolimatta kovakuntoinen. Hän on joka kesä mukana veteraanien kisojen kuularenkaassa.

Tiedä tässä sitten.

 

Kansanedustaja Kalle Könkkölä esitti tässä hiljattain, että presidentin puheen tai esiintymisen yhteydessä soitettava Porilaisten marssi tulisi vaihtaa sovinnollisempaan lauluun esim. Finlandiaan.

Minun piti soittaa kilauttaa kirjastoon, ja Sailaksen Ritva kopioi minulle Porilaisten marssin sanat, kun en oikein enää varmasti muistanut. Ja melko karmeat ne sanat olivat ja uhoovat sitoutumattomaksi julistautuneen maan puolesta vähän kyseenalaista voimaa:

 

“Pojat kansan urhokkaat,
mi Puolan Liizzin, Leipzigin
ja Narvan mailla vertaan vuoti,
viel on Suomi voimissaan,
voi vainolaisen hurmehella
peittää maan.

 

Pois pois rauhan toimi jää,
jo tulta kohti kalpa lyö
ja vinkuen taas lentää luoti.
Joukkoon kaikki yhtykää,
meitt entisajan sankarhenget
tervehtää.

 

Kauniina välkkyy muisto
urhojemme, kuolossammekin
vasta kalpenemme.
Ees päin rohkeasti vaan,
kunniaansa myös sun poikas
milloinkaan.

 

Uljaana taistolippu liehuu,
voitosta voittohon
sä vielä meitä vie.
Eespäin nyt kaikki taisto alkaa,
saa sankareita nähdä
Suomenmaa.”

 

Kuvitelkaapa tilannetta, kun presidentti istuu televisiokameroiden ja radion mikrofoonien ääreen avaamaan vaikkapa yhteisvastuukeräystä, jonka tuotto käytetään sotien ja nälänhädän tuoman puutteen auttamiseksi Afrikassa. Kontrasti on suuri sellaisille, jotka sattuvat muistamaan nämä porilaisten sanat.

Porilaisten marssin esittelyssä todetaan mm., että tämä tuli puolustusvoimain kunniamarssiksi 1918 ja se kuuluu edelleenkin Tasavallan Presidentin juhlamenoihin. Ensimmäinen sanoittaja oli Topelius, mutta 1860 luvulla vakiintui käytäntöön Runebergin runo.

Minä olen aina ollut vastaan vanhan suomenkielen hylkäämistä ja samoin virsikirjan uudistamisesta. Jos veisataan tai luetaan vanhan virsikirjan tai Siionin laulujen ja virsien sanoja, niin ne on ottavia kuin Juho Vesaisen tappara. Ne käy luihin ja ytimiin ja synti sanotaan selvästi synniksi. Nykyiset sanat ovat niin liberalisoituneita ja konsensuksen läpilyömiä, että niissä ei ole mitään riskiä sanomaa. No Porilaisten marssin sanoissa on tuota riskiä sanomaa. Onko ehkä liikaakin?

 

Ajeltiin viime viikolla Paavalin kanssa Haapajärvellä ja Paavali siinä äityi muistelemaan Haapajärven kirkkoherran kanssa käymäänsä keskustelua. Paavali oli kiusannut Vihantolan Jussia, että kyllä siinä piru-parka on yksin lujilla, kun teitä on tuhansien armeija vastassa. On komentajat, pataljoonankomentajat, patterinpäälliköt, joukkueenjohtajat ja muut toimiupseerit joka seurakunnassa ja satoihin tuhansiin nousevat “kodinturvajoukot” päälle. Ja piru-parka vain yksin, oli Paavali todennut Jussille. Jussi oli vähän aikaa tuuminut ja todennut sitten:

-Siitä huolimatta tahtoo tuo piru olla meitä joutuisampi, vaikka onkin yksin asialla. Toimettomaksi ei jätä sotilaita, oli Jussi todennut.

Tämän pirun läsnäolo ja joutuisuus tuli varsin pian ja konkreettisesti esille.

Mentiin baariin haukkaamaan jotain puoliseksi. Meitä palveli siinä tosi näpsäkkä tyttö tiukoissa farmareissa. Mitenkä ollakkaan. Taisi tulla vähän katseella saateltua poistuvaa tarjoilijaa ja oitis sai Paavali aiheen huomauttaa:

-Jaako, Jaako, synti on sinun silmissäs.

Niin siinä todettiin, että ei ollut yhtään taivaallista vartiomiestä tai kodinturvajoukkojen edustajaa paikalla, mutta pirupa oli siinäkin sielunvihollisen muodossa kuiskuttelemassa sellaisia, että melkein punastuin Paavalin huomautuksesta. Ei hän onneksi ajatuksia lue ja niitähän minä en kerro.

Toimittajan tuolilta 28.1.1987

 

Piipahdin viikonlopun aikana Helsingissä. Tapailin tuttuja ja kävin Helsingin Nivala-Ringin illanvietossa. Tuo Helsingin “sivukylän” kyläkierros ei mahtunut kuitenkaan tähän lehteen. Katsotaan ensi viikolla. Kiitokset tässä kuitenkin rinkiläisille ja ennenkaikkea Jaakolan Väiskille, Tyynelle ja Ellille, joiden rahteerauksesta nautin retkelläni.

 

Nivalan valtuusto päätti viime viikolla asioista, jotka olivat monella tapaa kovin hämmästeleviä. Nivalan kunta maksoi viime vuonna tiettävästi runsaat puoli miljoonaa markkaa kunnan kehittämisprojektista, jonka tarkoituksena oli käynnistää Nivalassa yrittäjäystävällinen kampanja. Kymmenissä tilaisuuksissa pumpattiin yrittäjä-henkeä ja kunta antoi ymmärtää, että Nivala on yrittäjäystävällinen. Nyt oli näytön paikat. Valtuuston tahto puhui toista. Pidisjärvi-lehti jätettiin ulkopuolelle kunnallisista ilmoituksista. Päätös syntyi tosin kovin täpärästi, joten koko valtuustoa ei sovi syyttää.

Pidisjärvi-lehti on tainnut olla ainoa neljä vakinaista henkilöä työllistävä yritys, joka on syntynyt tuon kehittämisprojektin aikana Nivalaan. Tosin ilman kunnan tukea. Kapuloita rattaisiin pantiin jo siinä vaiheessa, kun lehti tiedusteli kunnan ilmoitusten julkaisemista maksuttomina. Päätös syntyi vasta äänestyksen jälkeen.

Minä kiitän yhtiön ja osakkaiden puolesta Isoniemen Eskoa ja Toivoniemen Keijoa, jotka kunnanhallituksessa uskalsivat ottaa asioihin rehdin kannan. Kiitoksen ansaitsevat myös valtuutetut Einari Eskola, Aarne Sailas, Niilo Leppikangas ja ne muut 12 valtuutettua, jotka olisivat nähneet asiassa toisenlaisen ratkaisun oikeudenmukaisemmaksi.

Minä en aikonut nostaa mitään kärhämää Nivala-lehteä kohtaan, kun perustettiin uusi yhtiö julkaisemaan toisenlaista lehteä. Nyt on tullut kuitenkin tilanne, josta en pääse yli enkä ympäri. Minä olin lähes 20 vuotta Nivala-Seuran palveluksessa ja ainakin minun aikanani toiminta oli rehtiä asiakkaita ja ilmoittajia kohtaan. Onko tilanne nyt muuttunut? Miksi Nivala-lehti ei ole julkaissut virallisia levikkitietojaan tämän vuoden osalta. Nivala-Seuran tulisi olla avoin seura, niin kuin näköjään mainostetaan.

Kun kunta ratkaisi kunnallisten ilmoitusten julkaisemista se pyysi viralliset levikkitiedot tälle vuodelle uusituista ja maksetuista tilauksista. Ei siis ilmaisjakelusta, jota Nivala-lehtikin suorittaa ns. peitejakeluna.

Minun tietooni on tullut hyvin ristiriitaisia tietoja Nivala-lehden levikistä. Kunnassa päättäjät puhuivat kahdeksan tuhannen kappaleen levikistä. Miksi kunnalle ei toimitettu tammikuun alun virallista tilausten määrää? Minä haluan saada tästä asiasta oikeat tiedot, onko kunnan päättäjiä harhautettu?

Minä toivon, että Nivala-lehti julkaisee luotettavasti nämä tiedot ensitilassa. Ei vanhaa levikkitietoa, eikä jakelua vaan paljonko oli maksettuja tilauksia Nivalaan tammikuun puolivälissä. Sehän on ainoa oikea kriteerio tilauspohjaisen lehden kohdalla.

Pidisjärven Kustannus Oy on osakeyhtiö, mutta me olemme antaneet kaikkien sitä haluavien tarkistaa tilausmäärämme.

No tällaiset päätökset saattavat koitua myös häviölle jääneen voitoksi. Olemme saaneet huomata sen, että ihmiset haluavat asettua usein “vähäosaisten” puolelle. Se tästä koitoksesta on kuitenkin lohdullista, että se on käyty puoleltamme puhtain asein, eikä kenenkään tarvitse kärsiä huonoa omaatuntoa. Ehkä näitä poltteita joillakin on.

 

Istuskelen tässä toimituksen ikkunan ääressä ja minulla on varsin mielenkiintoista katseltavaa. Kukaan ei huomaa vilkaista tänne toiseen kerrokseen, mutta minäpä huomaan ketkä ovat käyneet “pitkäripaisessa”. Juuri puoli tuntia sitten avattiin viinakauppa ja se oli historiallinen tapahtuma Nivalassa. Pakkanen vain paukahti kovin mataliin lukemiin ja se varmasti hillitsi monen ensivierailijan käyntiä. Kovin vilkkaalta ei ensimmäinen päivä näytä, vaikka avausryntäyksessä olikin ainakin kuutisenkymmentä asiakasta paikalla. No ei toki kenenkään tarvitse pelätä, että meillä olisi mitään kirjanpitoa täällä toimituksessa vaikka saattaisihan se joskus tulla näin hyvältä tarkkailijan paikalta kutkuttava letkautuksen paikka pakinaan. Pois se minusta.

Toimittajan tuolilta 4.2.1987

 

Viime päivinä olen taas saanut huomata, että en ole yksin. On tullut kymmeniä soittoja ja kun olen liikkunut kylällä, ovat ihmiset tulleet puhuttelemaan. Valtuuston ilmoituspäätös on nostanut tavalliset kansalaiset kapinamielelle ja he ovat antaneet sympatioitaan Pidisjärvi-lehteen. Tämä on muuten kumma ilmiö, että tässä kovassa ajassa ihmisillä on kuitenkin sydän paikallaan ja he mieluusti asettuvat tällaisen vähäosaisen ja päähänpotkitun kuin minunkin puolelle. Syy lienee syvemmällä. Ei ne nyt minusta tykkää, mutta olen käsittänyt olevani välikappale. Ehkä monet ihmiset ovat joutuneet elämässä ylitallatuksi ja he ovat kärsineet sen tähden epäoikeudenmukaisuutta ja varmasti monesti henkisen väsymisen rajoille. Moni ihminen on poliittisessa tai uskonnollisessa vähemmistössä saanut tuntea elämänsä ahdistuneeksi. Ehkä näistä tuntemuksista nousee myötätunto lehteämme kohtaan, joka pyrkii olemaan myös pienen, painetun ja köyhän ihmisen asialla.

 

Joku minulle jo ehdotti, että ensi vaaleissa pitäisi ryhtyä valtuustoehdokkaaksi. Nyt olisi kuulema kannatusta. “Mik ompi ihmis-suosio..” runoilee virrentekijä ja on niin hirveän viisaassa siinä asiassa. Tänään nostetaan, huomenna painetaan. Politiikassa vieraiden painamisen ymmärtää, mutta omien painamisessa vahvakin ihminen saa sieluunsa rupia. Se on tämä poliittinen suosio vähän niin kuin naisen tunteet runon mukaan.

“On naisen rakkaus pysyvää, vain kohteet muuttuvat sen..”

 

Kyllä sitä Pidisjärvi-lehdellä on näköjään tuota vaikutusvaltaa. Harva lehti pystyy yhdellä huomautuksella vaikuttamaan tukevasti tuolillaan istuvan Tasavallan Presidentin tapoihin ja käytöksiin.

Turisin tässä pari viikkoa sitten samalla palstalla, että Porilaisten marssin sanat ovat vähän karmeita esimerkiksi Presidentin Yhteisvastuukeräyksen yhteydessä soitettuna. Tähän antoi kyllä kimmokkeen Könkkölän huomautus. No sunnuntaina sitten kuultiin Presidentin puhe, ja niin kuin kuulitte ja näitte, ei Porilaisten marssia soitettu.

No en minä nyt tarkoittanut niin sitä heti lopetettavaksi, vaan harkittavaksi. Soittivat jonkin kauniin sävelmän, niin kuin esitinkin. Nyt tekisi mieli nauraa, kun Hauta-Riku, noo-noo. Tämä lienee sitä kissan hännän nostamista.

 

Nyt käydään Keskustapuolueen sisällä taas armotonta taistelua. Juhantalo lyö Väyrystä kuin vierasta sikaa. Mikä ihme ja kumma isäntälinja sitä tätä keskustapuoluetta riivaa, kun aina on tuhat tulimainen riita ja vallantavoittelu puolueen huipulla.

Nivalan puoluekokouksessa kamppaili Sukselainen ja Vennamo, ja kun Vennamo hävisi, hän perusti uuden puolueen. Kouvolan puoluekokouksessa kaadettiin Sukselainen tiukassa kamppailussa ja tunteet olivat kuumina. Edesmennyt appiukkoni kertoi, että he olivat Varsinais-Suomen edustajina Haaviston Heikin edesmenneen maatalousministeri Jussilan ja Einari Karvetin kanssa kokouksessa, niin he suuttuivat niin paljon, että lähtivät kesken pois. Tullessa pojat olivat aikoneet käydä silloisessa ravintola Kaisaniemessä ottamassa lohdutukseen yhdet ryypyt, mutta porttieripa katsasteli pojat kovin maalaisiksi eikä päästänyt sisälle. Silloin oli maltillisena tunnettu Haaviston Heikkikin kimahtanut, että paljonko tämä kioski maksaa. Haaviston varoissa tuo “kioski” ei olisi paljon koloa tehnyt.

Turun kokouksessa käytiin sitten viimeinen taistelu itsevaltiaaksi väitetyn Virolaisen Jussin kaatamiseksi. Virolaisen kannattajat syyttivät “väyrysläisiä” ja hänen takanaan olleita puoluetoimistoja, että he keräsivät kaikki paperiyhdistyksetkin äänestämään juurevaa Jussia nurin.

Turun puoluekokouksesta jäi jäljelle sellainen episoodi, että silloin oli puoluekokousäänestyksessä mukana myös MTV:n uutiset. Jussin linja oli vapaan markkinatalouden kannalla ja Väyrynen olisi jarrutellut. Kiperä äänestys oli seuraavana aamuna ja kun Jussin kannattajat ja “maitopojat” olivat vain paikalla, meni kymppiuutiset huutojuttuna läpi.

Sitten tuli armoton kahden tohtorin taistelu Kekkosen tyhjäksi jättämästä tuolista. Kuopioon ajettiin sadoilla linja-autoilla ja vastoin puolueen johdon esitystä presidenttiehdokkaaksi äänestettiin Jussi Virolainen. Tätä edelsi valoisat ja hämärät kierrokset lähestystöissä ja maaseudulla. Toista haukuttiin juopoksi ja toistan ison naapurin suhteen hovikelvottomaksi. Katkeraa jälkeen päin, kun Koivisto lopuksi meni kertaäänestyksellä läpi. Nyt syytetään Väyrystä itsevaltiaaksi. Ehkäpä onkin kihahtanut valta nuorelle miehelle päähän. Juhantalo on ilmestynyt uutena haastajana ja on pannut viikon aikana koko keskustalaisen kentän sekaisin ja puolueen presidenttiehdokkaan kyseenalaiseen  asemaan. Puolueessa näyttää olevan liikennesääntönä Kekkosen perintö: vasemmalta ohi. Mitähän siinä vanhat “maalaisliittolaiset” ajattelevat, kun K-linjaiseksi leimattu Väyrynenkin ohitetaan vasemmalta.

 

Noita isojen poikien valtaleikkejä pohtiessa tulee mieleen myös Nivalan poliittiset kuviot.

Kyllä ne oman ryhmän miehet kerran minuakin mykryytti olan takaa, kun olin uskaltanut puolustaa niitä 900 keskustalaista palkannauttijaa, joiden edustajana olin kunnanhallituksessa. Muljauttivat tekosyyllä yleistentöiden lautakunnasta hevosenottolautakuntaa. Päivärinnan Matti, joka oli ulkopuolella tästä jutusta piti sitä pahana: -Kyllä teittä pojat ruman tempun, totesi Matti juurevasti ja vakavasti. No silloin se tuntui pahalta, mutta ei enää.

Minulle riitti tuo makea valta. Kohta en olisi pian malttanut lopettaakaan. Se siitä. Nyt tuli niin tympiä pakina, että tätä ei moni sulata. Ei se aina irtoa.

Toimittajan tuolilta 11.2.1987

 

Viime sunnuntaina vietettiin vanhainkodilla Matti Kaarlenkasken 80-vuotispäiviä. Matin synttäreitä vietettiin seurojen muodossa. Eira-tytär perheineen oli saapunut Matin seuroihin ja mukana oli myös entisiä naapureita ja ystäviä Karvoskylältä ja tietenkin vanhainkodin väki.

 

Matti on tehnyt pitkän päivätyön yhteiskunnan ja kotikylänsä parhaaksi. Monet muistavat “Posti-Matin” tutun hahmon, kun hän pyörän kanssa kieri Jokikylän ja Koskenperän postilaatikot pyryllä, pakkasella ja sateessa.

 

Täsmällisyyttä vaativan tehtävänsä Matti hoiti tunnollisesti vuosikaudet ja oli niitä viimeisiä pyörällä kulkevia postiljooneja. Oli lämmittävää nähdä, miten kyläläiset muistivat Mattia kiitollisuudella ja lämpimin tuntein.

Vanhalle ystävälle hyvää terveyttä ja vointia.

 

Täytyy tässä pyytää Matilta ja Eiraltakin anteeksi. Niin siinä vaan on käynyt, että minä olen tullut vanhaksi, eikä päivänsankari. Otin pontevana kuvia seuroissa, mutta filmi oli pöydällä harvassa kotelossa valottunut ja kuvat jäivät haamuiksi. Vanhuus ei tule yksin.

 

Synttäreitä viettää myös Muilun Yrjö. En vain ole varma täyttääkö 50 vuotta vai peräti 60. Niin on pyöreät ja punakat posket, että paremmin tuntuisi passaavan tuo viisikymppinen. Ja mistäkö arvelen synttäreiden vieton olevan kyseessä. No kun Yrjö on karannut ulkomaille. Köllöttele nyt sielä rauhassa Espanjan hietikoilla. Muistele vitisiä pakkaspäiviä hevosenpakolla Huituperän metsissä ja ojan kaivua suoniityllä. Nyt on osat vaihtuneet ja Yrjö saa lepäillä viikon maallisista huolista vapaana kuin Latsarus taivaassa. Hyvää syntymäpäivää Yrjölle.

 

Tuosta Latsaruksen jutusta tulee mieleen Vilku-Joosen tarina rengistä, joka keväisenä talvipäivänä ajeli liistereellä rennon näköisenä reenperään nojaten ja lauleli Vilkunan ohi ajellessa ja lauleli vähän uhmakkaasti ja tarkoituksella vihjaista talonväelle tulevasta elämästä:

-Latsarus lepääpi Taivaassa, rikas mies helevetin vaivassa…

Se oli sellainen mielenosoitus se.

 

Eräs kiltintuntuinen täti soitteli Pidisjärvi-lehteen ja oli pahoillaan eräästä pakinasta, jossa puututtiin Paavo Väyrysen ja Juhantalon kamppailuun. Tämä pakina koski sikäli läheltä, että hän oli juuri aikaisemmin tilannut Väyrysen Paavon lähisukulaisille Pidisjärvi-lehden kehujen kanssa, ja kun sitten odotettu lehti meni, niin siinä heti vähän huonoon sävyyn kirjoitettiin Paavosta ja Juhantalosta. No se on nyt kyllä harmillinen tapaus ja tilaajalle ikävä asia.

Sovittiin niin, että ei mollata politiikkojakaan. Hehän ovat kovilla kamppailun paikoilla ja monesti itse syyttömiä. Sitten saa vain lukea lehdistä, miten säälimättömästi mollataan. Tämän ovat varmasti monet politiikon omaiset saaneet kokea. Se on sen ammatin ikävä kylkiäinen.

Näistä politiikankuvioista ei voi olla kokonaan sivussakaan. Niitä seurataan kuin ilmojen vaihtelua. Pakostakin niihin ryvettyy joissain määrin, mutta yritetään me olla kiltimpiä näissä asioissa.

 

Päivittäin saa ihmisten kanssa keskustellessa kuulla elämän huolia ja murheita. Ihmisillä on paineita elämän keskellä. Yhteiskunta on kuitenkin pyrkinyt löytämään “varaventtiileitä”, mutta kaikkia ne eivät tavoita. Vanhuksilla ja eläkeläisillä on omat piirinsä. Vammaiset saavat mielenvireyttä omissa kerhoissaan. Vaan on paljon monia muita, jotka tuntevat olevansa yksin. Ajattelen tässä yrittäjiä, nuoria perheitä, jotka ovat rakentaneet, ajattelen tässä maanviljelijöitä, jotka ovat raskaasti lyöneet kinttaansa omaan tilaansa ja velkahuolet painavat. Kestääkö terveys. Sortuminen ja epäonnistumisen pelkokin hiipivät joskus rintaan. Tuntuu kohtuuttomalta, kun kaikkensa antaa ja yötäpäivää painaa töitä. Tällaistako se elämä ja itsenäisenä yksinäisenä yrittäjänä riehuminen on? Elämä luisuu ohi. Perhe jää vähälle huomiolle. Kotona on vain kärtyinen ihminen, joka ei jaksa kertoa huolistaan, vaikka tiedostaakin tilansa ja halua olisi toisenlaiseen elämään.

Mitähän tällaisille ihmisille sanoisi. On olemassa projekti MIES 2000. Kaukaiselta tuntuva kylmäksi jäävä lause.

Et Sinä ole yksin. Eivät kaikki kadehti. Sinun työsi huomataan ja toivotaan Sinulle voimia. Sinua kannustetaankin, vaikka ne terveiset harvoin irtoavat sanoiksi asti. Koita löytää keskustelukumppani ja varaa myös aikaa itsellesi. Sinä olet kuitenkin tärkein ja Sinun mukanasi elää ja kaatuu monta. Voimia.

Toimittajan tuolilta 18.2.1987

 

Vanhoja perinteitä ei kannata rikkoa. Niistä minä olen aina pitänyt huolen. Varsinkin silloin, jos niistä on ollut minulle suurta hyötyä, nautintoa tai iloa.

 

Meillä on Saalastin Tapanin kanssa jo kahdenkymmenen vuoden perinne. Hiihdon maailmanmestaruuskilpailujen tai talviolympialaisten miesten 30 metrin hiihto on katsottu Keskitalossa ja Anja-emäntä on rätännyt meille kaikenlaista mukavaa suuhunpantavaa. Niimpä soittelin viime viikon keskiviikkona Tapanille, että huomenna tullaan kahtomaan kisoja ja onko sitä kuppipannukakkua?

-Eiköhän sitä sen verran löydy, lupaili Tapani.

Niin sitä istuttiin Keskitalon tuvassa ja jännättiin suomalaisten menestystä. Tulihan sielä hopeamitali, kun oikein puristettiin tuolin karmia. Kiitoksia vain Anja-emännälle suunmukaisesta tarjoilusta. Tekisi mieli sanoa kuin Iki-Kinato, että käytän vastakin palveluksianne hyväksi. Ainakin niin kauan kuin ne ovat ilmaisia. Taitaa kohta Anja-emäntä ajatella, että on hyvä kun noita kisoja ei sentään ole joka vuosi.

 

Tienvieren Taunokin piipahti viime viikolla toimituksessa. Tauno oli tehnyt uuteen viinakauppaan ostosmatkan. Ja kun Taunosta on kyse, viinakauppa joutui maksun puolelle. Tauno oli kerjännyt kylältä muutaman tyhjän pullon ja kävi ne myymässä viinakauppaan.

-Bisnes on bisnes, sihautteli Tauno naurun seasta.

Jos vaan kaikki olisivat Taunon kaltaisia asiakkaita, niin Nivalan viinakaupalle kävisi kehnosti. Nivala ei sentään ihan pärjää Laihialle. Sielä loppui ensimmäisenä päivänä viinakaupan vaihtokassa, kun ihmiset kantoivat vain tyhjiä pulloja kauppaan ja kukaan ei ostanut täysiä pulloja.

Rissasen Antti soittelee Imatralta usein. Olen luvannut mennä käymään Karjalan mailla nivalalaisia tapaamassa ja Antti on valmistanut minulle tietä kuin konsanaan profeetoille. Antti käski kertoa kiitoksen terveiset Niskasen Topille, joka yleisönosaston kirjoituksessaan muistutti meille suhtautumisestamme jokapäiväiseen leipäämme. Kyllähän se vähän niin on, että kun tuon leipäannoksen saa tuolta Priman hyllyltä niin kovin vaivattomasti, niin tahtoo unohtua tuo jokapäiväisen leivän todellinen antajamme. Toivo muistutti oikeasta asiasta.

 

Kello tässä käydä rapsuttaa jo maanantai-iltana lähellä puolta yötä. Paavalikin tuli vielä iltatöihin ja tässä äidyttiin muistelemaan minun sukuani ja Paavalin tuttuja tuolta Reisjärveltä ja Sievistä.

Paavali muisteli isoisäni veljeä Antti Salmelaa. Maankuulua länkimestaria ja tarinankertojaa. Aikalaiset eivät päässeet selvyyteen ja yksimielisyyteen oliko Antti aivan pähkähullu vai yliviisas. Tapasin poikasena Leppälahessa savotoilla ollessani tämän kuuluisan Antin ja hän teki Leppälän tuvassa meidän Sirkka-tammalle länget, jotka ovat vieläkin tallessa. Kovin tarkkaa kuvaa minulla ei hänestä ole, mutta sen muistan että ihmiset suhtautuivat häneen pelonsekaisesti.

Minua on aina syytetty huonosta pukeutumisesta. Sanovat, että vaatteet on niinkö vieressä. Viita-ahonenkin töksäytti tässä muutama viikko sitten, että käy ostaan sinäkin kunnon vaatteet, että et oo niinkö varkain tehty lehtikerppu.

 

Paavali muisteli, että tuo maineikas sukuni edustaja, Antti, olisi pukeutunut aina tip-top. Kiiltävät jatsarit, puolisturkki ja salkku kainalossa. Ei ihme, jos hän sai jymäytettyä jätkät kaatamaan koko Teeriharjun komean männikön alas esiintymällä päämetsänhoitajana.

 

-Tervarosoa joka puussa. Maahan vain koko kangas, komensi Antti muina miehinä metsiä kierrellessään. Jätkät uskoivat hienoa herraa ja tekivät työtä käskettyä. Karmealla tavalla selvisi myöhemmin totuus, että miehet kaatoivat säästömetsät, josta tuli ankarat rapsut ja varoitukset valtion taholta.

 

Paavali lupasi tuonnempana pakinassaan muistella tämän paljon viisaita kirjoja lukeneen Antin lennokkaita tarinoita ja seikkailuja ruhtinas Obolewskin kanssa. Tällä ruhtinaalla oli komeita arabialaisia ratsuja ja rikkauksia ja hänen kanssaan Antti reissasi maailmaa.

 

Näitä kertomuksia kuuntelivat varsinkin lapset haltioituneina, mutta vanhempi väki murahteli Antin jutuille. Sellaisia elämän “salamatkustajia” ja sitä meidän suvussa on ollut. Vähän on jäänyt jälkeläisille mielikuvituksen lentoa Anttiin verrattuna. Jospa se Paavali näitä Antin tarinoita joskus muistelee. Terveisiä vain sinne Kiiskilänpäähän, Kangaskylään ja Reisjärvelle sukulaisille.

 

Aloitin tämän pakinoinnin hiihdon maailmanmestaruuskilpailuista ja niihin taidan lopettaakin.

Vähäsöyringin Veikko soitteli tiistaiaamuna Haapajärven Kalakankaalta ja pyysi korjaamaan lehden osoitetta. Siinä meni juttu oitis mm-hiihtoihin. Veikon poika Pekka nousi viime vuonna hiihdon päävalmentajaksi ja Pekka on tietenkin kisapaikalla. Veikko oli soittanut lauantaina Oberstdorfiin ja aihetta oli. Päävalmentaja täytti lauantaina 30 vuotta ja isä halusi muistaa poikaansa syntymäpäivänä. Jos vaan vähänkään on Pekasta tullut Söyringin vanhoihin veljeksiin, niin kyllä siellä hiihtäjät hyvässä mutta tiukassa hoidossa ovat. Söyrinkiset ovat kovasyrjäistä porukkaa. Odotellaanpa lisää mitaleita.

Toimittajan tuolilta 25.2.1987

 

Päivän puheenaihe tuntuu Nivalassa olevan Nivala-lehden päätoimittajan ja hyvän ystäväni Veli Junttilan pikainen paluu Turkuun. Ihmiset kyselevät lisäsyitä. Veli on palstallaan kertonut oman syynsä pikaiseen lähtöön. Olivatko ne yksin tuossa artikkelissa mainitut?

Me olemme Veli Junttilan kanssa tunteneet toisemme jo vuosikymmenet. Veli-hopea on sellainen mies, että hän on hyväksynyt meikäläisenkin känttyrän ystäväkseen. Jos Velin kanssa tulee riitaa, niin syyllinen löytyy kyllä peiliin katsomalla.

Olen itse ollut Veliä monesti höynäyttämässä Nivala-lehteen. Veli mainitsi jossain artikkelissa, että hän haluaisi minut kaverikseen Nivala-lehteen. Uskon, että Veli oli vilpitön. Tunnustan tässä sen, että Veli myös tiedusteli minulta tätä mahdollisuutta. Veli lupasi kaiken tukensa, jos painostuksia ja linjariitoja alkaisi tulla. On kuitenkin kovin tuoreessa muistissa Nivala-seuran puheenjohtajan ja johtokunnan yksimielinen päätös siitä, että minun palveluksiani ei Nivala-lehdessä enää tarvita. Olen käsittänyt asian niin, että kun aikaiset ihmiset tekevät päätöksen, niin se pysyy, ja ainakin nykyisen johtokunnan aikana siihen ei tule muutosta. Minun on vaikea vakuuttaa itselleni, etteikö sama toistuisi tulevaisuudessa. Nämä epäilyt kerroin Velille. Tiedän, että me olisimme Velin kanssa tulleet hyvin toimeen. Uskon ja toivon, että tämä ei olisi ollut Velin lähtemisen syynä. Se on hyvä tässä asiassa, että ystävyytemme ei tänä “kilpailukautenakaan” ole kärsinyt. Vain se on tärkeää.

 

Olen Velin vuoksi ja muutenkin koittanut välttää kärjistämistä lehtien kesken. Niin on tehty myös Nivala-lehden toimihenkilöiden osalta. Nivala-lehdellä näyttää kuitenkin olevan sellaisia ulkopuolisia “asianmiehiä”, jotka ovat kovin aktiivisia. Viime viikolla jouduin yhden juorun perään. Ja niin kuin tavallista, asiassa ei ollut päätä eikä häntää. Ilmoittajiamme vain oli ikävällä tavalla informoitu. Nämä tällaiset “viestinviejät” tekevät monta kertaa suuremman vahingon kuin palveluksen. Yrityksissä toimitaan kuitenkin rehellisesti ja vain rehellisyys on kestävää. Ulkopuolisilla harvoin on taloudellista ja muutakaan vastuuta ja hän voi sotkea pahasti asioita. Toivon, että ihmiset tajuaisivat tilanteen. Epäasiallinen keskustelu ei palvele ketään.

 

Toimittaja Osmo Vasala oli kirjoittanut sunnuntain Keskipohjanmaassa palstallaan Nivalan paikallislehtiasioista. Asiallinen artikkeli, mutta yhden oikaisun haluaisin kolleegan juttuun tehdä.

Ei Pidisjärvi-lehti, enkä minä käy mitään valloitustaistelua Nivala-lehteä vastaan. Eihän Keskipohjanmaakaan taistele Pohjalaista tai Kalevaa vastaan valloitusmielessä. Jo Suomen historiasta tiedämme, että nämä valloitusretket tahtovat päättyä huonosti. Me teemme omaa paikallislehteämme ja toivon mukaan lukijoita riittää molemmille. No meillä toimittajilla joskus lentää ajatus tarkoituksellakin vähän liian korkealle, että juttuun tulisi mausteita tarpeeksi.

Paavali sai myöskin muistutuksen Pidisjärvi-lehden ja Kalajokilaakson suhteista. Paavali totesi että Ylivieskan ilmaisjakelulehti olisi varmasti saanut painopaikan Kalajaskassa, jos se hänestä olisi ollut kiinni. Lehden painaminen ei liity mitenkään kilpailutilanteisiin. Lehden painaminen on tekninen toimenpide valmiiksi tehdyiltä sivuilta ja kuka tahansa painaa sen, jos saa siitä korvauksen. Nämä tällaiset työt ovat sitä paitsi haluttuja, sillä rotaatiot ovat aina vajaalla kapasiteetilla ja “peistinä” tulevat työt ovat tervetulleita. Me puolestamme painamme siellä, missä on edullisin tarjous.

 

En jaksa oikein ymmärtää eräiden lehtien sensaatiohakuisuutta sellaisilla asioilla, joissa tahallisesti tuotetaan tuskaa ihmisille ja heidän syyttömille omaisilleen. Viime viikolla kertoivat eräät lehdet jopa nimillä mainiten erään liikemiehen veroasioista. Tätä vanhaa asiaa lämmiteltiin taas ja siinä oli selvästi leimaamisen maku ja jopa pahansuopainen tarkoitus. Edes se, että syyttäjä luopui osasta syytteistä ja ko. henkilö on maksanut jo verot, ei vaikuttanut jutun sisältöön. Tämä henkilö on kopunsa kärsinyt ja maksanut useita miljoonia markkoja veroja yhteiskunnalle. En ala puolustelemaan hänen laiminlyöntejään, mutta minusta tällainen jatkuva toistaminen ja kirjoitusten laatu on liian yksipuolista ja tuomitsevaa. Se aiheuttaa varmasti syvää murhetta ja masennusta myös syyttömille omaisille. Pitäisi muistaa, että lehti ei ole tuomari. Epäilen jo sitä, että uutisaineisto syötetään tietyssä hengessä ja nuoria kokemattomia toimittajia käytetään aina hyväksi. Se joka itse on ollut painostuksen kohteena, ei lähde helposti lyömään toista.

 

Osuuspankin hallintoneuvoston kokousuutisen perään oli yhdellä lauseella isketty uutinen, että pankki ottaa käytäntöön uuden perhepankkijärjestelmän. Soittelin asiasta Herraselle. Tuleeko nyt pankkiinkin sellainen perhelääkärijärjestelmä, että kun yksi sairastaa rahapulaa, niin koko perhettä hoidetaan. Useinmiten se on niin, että yhden perheenjäsenen kohdalle tulee pankkien lainaosastoilla “nivelkulumia” ja muita merkintöjä niin paljon, että niitä olisi syytä tasata. Tavallisesti se on isäntä, jonka nimi kuluu lainaosastoilla. Vaikka kyllä se vaimo meilläkin merkkaa jo veroilmoitukseen ammatikseen velallisen vaimo.

Herrasen Teuvo kertoi, että idea osuuspankkijärjestöön on tullut Keski-Euroopasta. Suomessakin on jo näitä perhepankkeja. Pankkiin tulee kolme osastoa: kotitalouksien, maa- ja metsätalouden, sekä yritystoiminnan osastot. Pankkitiskiin avataan näille omat palvelupisteet. Henkilökunta koulutetaan nimenomaan näihin erikoistehtäviin. Uusi järjestelmä on valmis vuoden kuluttua, kertoi Herranen.

 

Sunnuntai oli tapahtumia täynnä. Kaikkia hyviä puheita ei voi tilanpuutteen vuoksi käyttää.

Katselin ja kuuntelin sunnuntaina tuolla naistenpäivillä yleisöä. Varmaan nämä tilaisuudet ovat henkisiä “repuntäyttötilaisuuksia” monille naisille. He tunsivat olevansa arvostettuja. Tuli siinä kuitenkin mieleeni vähän ironinen asia. Kun naiset täältä juhlasta kiireisenä menevät kotiin, niin isäntä karjuu ruuanlaittoon ja hoputtaa navettaan. Ei siinä pitkään jää aikaa yleville puheille ja kauniille ajatuksille, kun edessä on jälleen arki. No tämä saattaa olla tällaisen vanhanaikaisen roolikasvatuksen saaneen miehen ajatuksia. Nuoret isät ovat toki paljon valistuneempia ja kätevämpiä myös kotiaskareissa. Sitä meikäläiseen sukupolveen on jäänyt vielä sitä vanhaa menetettyä isännän arvovaltaa, että akkojen töihin ei tartuta. Sitä ollaan niin kuin pikkuhieroja, joka vielä sängyn alle ajettunakin uhosi emännän maanitteluun: en tuu pois, miehellä on miehen sisu.

Toimittajan tuolilta 4.3.1987

 

Aholan Eero piipahti hiihtolomareissullaan Pidisjärvi-lehdessä. Eero on yksi niitä nivalalaisia, joka on kohonnut sitkeälle työllä suurelle pallille puutaloja valmistavassa yhtiössä. Eero nauttii myös laajempaa luottamusta, sillä hän on Puutaloyhdistyksen hallituksen herra puheenjohtaja.

Eeron kanssa tuli puheeksi työttömyys. Se on aihe, jolla politikot taas vetoavat äänestäjien tunteisiin. Eerolla oli omat kommentit teollisuusmiehen näkökulmasta tähän asiaan.

-Tuntuu käsittämättömältä, että pääkaupunkiseudulla on ammattitaitoisesta työvoimasta pula, kun samanaikaisesti kerrotaan suurista työttömyysluvuista. Yksi syy tähän on se, että työvoiman liikkuvuudelle ei ole luotu edellytyksiä, vaan sitä päinvastoin jarrutetaan. Pääkaupunkiseudulla on asuntopula. Sinne pitäisi rakentaa ja ohjata valtion asuntomäärärahoja. Se olisi kansantaloudellisesti ja pitkällä tähtäimellä välttämätöntä. Uusien työpaikkojenkin painopiste on pääkaupunkiseudulla.

Nykyinen työttömyyskorvausjärjestelmä on toivoton. Nuoret eivät lähde työpaikan perään, vaan jäävät apaattisina ja leimattuina elämään korvausten varassa. Tästä on seurauksena oma-aloitteisuuden puute ja se, että he eivät yritäkään hakeutua työhön. Työvoimaministerin paikka olisi sitoutumattoman virkamiehen paikka. Kun työvoimaministerin paikka on annettu poliittisin perustein, niin sitä on vaikea hoitaa. Puolueet jarruttavat kehitystä ja tilanne ei korjaannu.

Eero moitiskeli myös nykyistä koululaitosta, joka tuottaa passiivisia ihmisiä. Oma-aloitteisuus on nykynuorilta hukassa oleva pallo. Ei auta, että joku proffessori Pekka Kuusi näkee tulevaisuuden kuvat kovin harmaina. Koko koululaitoksen tulisi herätä kasvattamaan uudella tavalla ajattelevia ihmisiä. Koululaitos ja nykyiset yhteiskuntamallit antavat nuorille sellaisen yhteiskuntakuvan, että heidän ei itse tarvitse ponnistella, vaan yhteiskunta ajattelee ja tekee heidän puolestaan kaiken. Yhteiskunnan päättäjien pitäisi myös havahtua siihen, että elämän takia turhautuneita ja mielenterveytensä menettäneitä nuoria ihmisiä on hyvinvointivaltiossamme paljon. Päätöksiä pitäisi ruveta tekemään nyt ihmisen näkökulmasta, pohdiskeli Eero vakavana. Siinäpä terveisiä ja pohdiskelun aihetta.

 

Helsingin reissun jälkeen olen saanut monia terveisiä ja vinkkejä, että paljon jäi näkemättä ja kokematta. No eihän tässä nyt merten takana olla. Tavataan uudelleen. Terkkuja vain sinne pääkaupunkiseudulle. Tuttuja ja nivalalaisiahan siellä on niin paljon , että Helsinki tarvitsisi oman toimittajan.

 

Tapasin tässä pitkästä aikaa Junttilan Lyydian. Meillä on ollut tosi hyvät välit jo vuosikymmenet. Lyydian silmä on vielä kirkas ja usein sieltä pilkistää huumorin vilke. Entisensä on vielä Lyydia.

-No kyllähän tässä vielä joten kuten menisi, mutta nuo kulkuvälineet eli jalat tahtoo käydä voimattomaksi. Sitten vielä viettää päätä ja huijauttelee mihin sattuu. Minä ihmettelen miten ne toiset pysyy niin kopsakkana. Tuo Pihlajamaan Kaino se on luja ihminen. Hän näkyy polkevan tuolla tiellä pyörällä niinkö nuoret tytöt. Minulla ei oo asiaa pyörän päälle, ukkeilee Lyydia. Kyllä minä nämä Kainon pyörälenkit olen nähnyt. Tuosta hän polkee päivittäin ikkunan alitse jäisellä tiellä. Ei viipota eikä vaapota. Muistan vanhan asian, kun Kantolan torppaa kunnostettiin Katvalaan. Se oli ollut edellisessä paikassa kanalana ja oli sen näköinen. Kun Kaino, Taanilan Helmi ja Niskasen Aune pistivät harjat ja luutut heilumaan, niin pian oli puhdasta.

Toisen kerran näin, miten ottava ihminen tuo Kaino on, kun tosipaikka tulee. Filmattiin Heikkilässä lahtia ja makkaranvalmistusta. Oli kevättalvi. Suolia pestiin silppujen joukossa ja sitten ne puhdistettiin lumihangessa. Suolet puhdistetaan puhtain paljain jaloin polkemalla lumihangessa, minkä jälkeen ne vielä huuhdotaan moneen kertaan. Kukapa muu se olisi tarennut sääret paljaana lumihangessa suolia polkea kuin Kaino. Kainon kintut kävi kuin singerin neula. Ei tainnut Kallen kamera ehtiä mukaan. Minulle tuli jo katsellessa kuumeinen olo ja meni nokka tukkoon. Olen samaa mieltä Lyydian kanssa: Kaino on luja ihminen.

 

Nyt on tainnut iskeä tuo viidenkymmenen villitys. Sitä on jatkunut jo viikkotolkulla. Oireet viittaavat siihen. Nuoret tytöt on alkaneet näyttää entistä nätimmiltä.

Viita-ahon Taistolta se meni ohi äkkiä. Kun Taistolle iski tämä tauti muutama vuosi sitten, niin oli lauantai-ilta. Taisto patisti Maijaa paidan silittämiseen ja Taisto aikoi lähteä konkareihin. Kun Maija sai paidan silitettyä, niin se tauti oli mennytkin jo ohi ja Taisto väsyi sohvalle telkkaria katsomaan. Minulla tätä tautia on jatkunut jo viikkotolkulla. Kerroin tästä eräälle tutulle nuorelle tytölle. Ja mitä tuo tyttö teki. Alkoi mokoma nauramaan hirveästi toisen vaivalle. Minä närkästyin. Ajattelin siinä, että kyllä se vielä tulee hänenkin kohdalle sama tauti. Kun horistelee vanhana mummona potkukelkan kanssa pelokkaana kadun yli ja tulee siihen joku komea kadettipoika, laskee rauhoittavasti käden olkapäälle ja ohjaa tien yli, niin kaikki taudinmerkit passaa. Veikko Ennalakin päätyi kerran kohdaltaan ainakin seuraaviin tauteihin luettuaan unettomana yönä lääkärikirjaa. Iskias, välilevyn lipsahdus, sokeritauti, verenpainetauti, keuhkonlaajennus, verisuonten kalkkeuma ja kohdun laskeuma. Ei ole heikkohermoisen hommaa lukea yötä vasten lääkärikirjaa. Hyvää kevättä. Siihen kuuluu myös monen taudin tunnusmerkit.

Toimittajan tuolilta 11.3.1987

 

Se on tämä toimittajan homma samanlaista taiteilua kuin poliitikoilla. Pitää varoa kirjoittamisiaan ja kumartamisiaan. Jos kumartaa toisaalle, niin pyllistää toisaalle. Kun tein Koskenperän kyläkierrosta, niin yritin olla varovainen kumarteluun, etten pyllistäisi Jokikylälle. En ottanut kantaa kouluasioihin, mutta sukulaisvaltuutettu Veli Isoniemi oli kärkkäänä huomannut tekstissä paikan, josta sai aiheen huomauttaa.

-Ei kunnassa ole ainakaan kahteen vuoteen puhuttu mitään koulupiirien lakkauttamisista tai uusien rajojen vetämisestä.

No tämän ajan varmasti Veli muistaa, kun on ollut tuon ajan valtuustossa. Kyllä minä aion jättää nämä koulupiirien rajankäynnit valtuutetuille ja kirjoitella vain ympäripyöreitä.

 

Myöhästyin Erkkilän kyläjumalanpalveluksesta, vaikka siellä oli itse piispa paikalla. Tiedustelin eräältä piispan puheen sisältöä ja sain tyhjentävän vastauksen.

-Noo, piispa kehui nivalalaiset ja haukkua napsi pirua.

Samanlaisen tyhjentävän vastauksen antoi se entinen mies, jonka vaimo oli saanut yllytettyä lähtemään kirkkoon. Palatessa vaimo utelemaan, että mitä pappi puhui. Mies tökäytti ykskantaan, että synnistä puhui. Vaimo uteli lisää, että mitä mieltä se oli siitä. No jyrkästi vastusti, töksäytti mies.

Saivatpa piispan houkuteltua Nivalaan. Uskalsin sen verran juttusille, että tiedustelin, paljonko on piispalla laskettelutunteja.

-Nyt on tosi huonosti. Ei ole kuin neljäkymmentä minuuttia. Minä yritin tammikuussa kahteenkin otteeseen Lapissa virkamatkojen välissä rinteeseen, mutta molemmilla kerroilla oli hissit suljettu kovan pakkasen vuoksi. Hiihtokilometrejä on toki tullut jonkin verran, kun ilmat ovat lauhtuneet, totesi piispa. Piispa Rimpiläinen osaa olla laumansa keskellä vaatimaton ja lupsakka, mutta kovankin painostuksen edessä tämä mies on seisonut mielipiteidensä ja vakaumuksensa takana.

 

Apteekkarimme Yrjö Rintala tarjoaa perjantaina nisukahvit. No jo on aikakin. On tässä näin “leessusena” aikana sinne rahoja kannettukin. Käykää nyt kahvilla ja römöstäkää oikein olan takaa. Ei koske köyhää. Keskustelin tässä eräänä päivänä Yrjön kanssa ja totesin Yrjölle, että onko ne apteekkarit kaikki rahaihmisiä.

-Ovat luultavasti olleet ennen, mutta eivät enää. Ei ole monta viikkoa, kun eräskin apteekkari teki konkurssin, valisti Yrjö minua vakavana. Kevennyspuheita, kevennyspuheita, ei se ainakaan Nivalan apteekkari yksistä kahveista kaadu.

Luin tuosta kuusi vuotta sitten kirjoittamastani Nivalan Apteekin historiankatsauksesta muutamia kohtia ja säpsähdin ajan kulumista. Haastattelin silloin tuohon, sanoisimpa hyvään, artikkeliin Heino Kullasta, Matti Ylikotilaa, Robert Takaloa ja Aate Alpuaa. Kaikki he ovat nyt rajan takana. Nyt näiden tietojen penkominen olisi toivotonta. Kuinka paljon hyvää historiantietoa ja elämänkokemusta painuu joka päivä unholaan. Sen vuoksi vanhojen ja elämää nähneiden ihmisten haastattelut ovat tärkeitä paikallishistorian kannalta.

Muistan tuon jutun tekoajoilta, että kun kerroin apteekkarille sen vanhan tarinan vatinasta ja sonnin ja isännän juoksusta, niin se oli apteekkarille uutta ja nauratti kovasti. Sellaista kyytinantajaa se on vatina, kun sitä tiettyihin paikkoihin hipaisee.

 

Lipposen Klaudia soitteli maanantai-iltana toimitukseen ja muistutti toimittajaa siitä, että perjantaina on talvisodan päättymisen vuosipäivä. Paljon kirjoitettu veteraaneista ja heidän kärsimyksistään, mutta vähemmälle huomiolle ovat jääneet kotirintaman naiset. He joutuivat “taistelemaan” täällä jokapäiväisen toimeentulon eteen ja huolehtimaan lapsista, talosta, eläimistä ja kaikesta. Ei ollut sähköjä. Ei ollut kaupassa tavaroita ja sydämen päällä oli aina hätä ja tuska sodassa olevasta puolisosta ja pojista. Tähän kaikkeen tuli vielä siirtolaisväestön asuttaminen. Silloin on Suomen kansan kärsimykset ja koettelemukset olleet suurimmillaan ja naiset ja äidit ovat kantaneet raskaan vastuun.

 

Voi Klaudia, kun puhuit ja muistutit vakavasta asiasta. Nuoremmat eivät muista näitä asioita, eivätkä sillä tavoin tunne lähihistoriaamme. Olenhan minä toki koittanut jokaisen naisen syntymäpäivähaastattelussa kertoa näistäkin koettelemuksista, mutta ei varmasti tarpeeksi. Tässä asiassa ei yksin toimittajan aktiivisuus paljon auta. Muitakin tarvitaan. Jospa terveiset menevät perille.

 

Tuosta talvisodasta muistan juuri ja juuri sen, että meille tuli evakkoon kuhmolaisia. Sukunimi oli Makarof. Muuttivat myöhemmin sukunimensä Ristiniemeksi ja heidän osoitteensa oli Kuhmo Vieksi Näätäniemi. Sen jälkeen ei heistä ole kuullut mitään. Jos joku sattuisi tietämään ja tuntemaan, niin terveisiä.

18.3.1987

Toimittajan tuolilta 25.3.1987

 

Häkkilän Tuomo soitteli pitkästä aikaa maanantaina toimitukseen ja tiedusteli: Miten maa makaa Nivalan vinkkelistä katsottuna vaalien jälkeen? Tuomo puhkui intoa, kun on saanut Helsingin horisontissa viettää pitkän lumisen talven ja yltää ennätyksiinsä hiihtohommissa.

No mitenhän se maa makaa. Maassa on porvarillinen parlamentti melkein yhtä vahva kuin Nivalan valtuustossa. Ja mitä muuta tänne Nivalaan kuuluu, Voittoa, tappioita, menetyksiä ja nuoruuden uskallusta. Kaikkea mitä inhimilliseen elämään kuuluu. Tahtoo vain olla niin, että sitä jokapäiväisten juoksemisten ohella ei huomaa todellista elämänmenoa vaan sotkeutuu enemmän tai vähemmän lillukanvarsiin.

Sarjankylältä on Tuonelan viikatemies korjannut viljaa. Kylällä on haikea olo. Kaksi maineikasta juurevaa miestä on temmattu pois. Samuel Syväluoma jo korkeaan ikään ehtineenä nukkui rauhallisesti pois. Järviluoman juurevan Hermanni-isännän lyhyt sairaus ja loppu oli yllättävä ja pysäyttävä. Kaksi patriarkkaa on poissa kylältä. Sukupolvet vaihtuvat.

Lauantaina saateltiin Nivalan kirkkomaan multiin Pellonpään emäntä. Niissä hautajaisissa kohtasivat Nivalan vanhat kantasuvut, Kullaat, Laakkoset ja Kankaat.

Muistotilaisuudessa totesi Keravan Kanttori, Pekka Laakkonenkin, että tämä on paha, kun sukulaiset tapaavat vuosien välillä vain hautajaisissa toisensa. Ihmissuhteet höltyvät, sukujuuret ja tuntemus heikkenevät ja seurustelun sakramentti ihmisten väliltä katoaa. Näinhän se on.

Tulee aina mieleen nuo Dallasin ja Dynastian hautajaiset. Niissä on väkeä vain kourallinen. Papin siunauksen jälkeen tämä porukka hajoaa. Ihmiset nousevat loistaviin autoihinsa ja ajavat pois. Kuka minnekin bisneksiään vartioimaan. Tähänkö mekin olemme menossa?

 

Viikonvaihde oli kaikella tavalla vilkas.

Lauantaina oli Nivalassa läänintason Nuorison taidetapahtuma. Esitettiin näytelmiä ja lausuttiin runoja. No jatkoille eivät nivalalaiset yltäneet, mutta kunniakirjoja tuli. Hyvä yrittäminen ja sitkeä harjoittelu palkitaan. Monet tunnetut puhujat, kuten edesmennyt Viljami Kalliokoskikin harjoitteli yksinään metsässä kannonnokassa palopuheita poikasena ja kyläläiset pitivät häntä jo heikkopäisenä. Puhumalla pääsee pitkälle ja selviää täpäristäkin tilanteista. Viljamikin nousi pitkäaikaiseksi valtiopäivämieheksi, moninkertaiseksi ministeriksi ja maalaisliiton nokkamieheksi. Nuorisoseuran kasvatteja oli myös Kyösti Kallio ja nykyinen ulkoministeri Väyrynen. Jos vaan joku äityisi harjoittelemaan yhtä paljon puhumista kuin Kivijuuren Juhani ja Haviston Hannu hiihtoa, niin parlamentiin menisi että kapsahtaisi. Mikä ettei, puhumisesta tai näyttelemisestä tulisi jollekin leipälaji. Työtä vain nuoret. Tervakosken Kalervo ja Ahon Asko voisivat antaa tunteja pientä korvausta vastaan. Asko retoriikassa ja Kalervo sivalluksissa.

 

Karvoskylän kylätoimikunta oli höynäyttänyt sunnuntaina Pohjolan järven jäälle kymmenyksen Nivalan väestöstä. Siellä oli varmaan reilut tuhat henkeä. Muistelinpa siinä, että ei ole tainnut koskaan Pahkakylän historian aikana olla kylällä yhtä aikaa väkeä niin paljon koolla. Aikaisempi ennätys lyötiin roimasti. Kertoivat joskus 1930-luvulla olleen kiven päällä selällään keuvottavaa unissasaarnaajaa kuulemassa satakunta henkeä.

 

Kun katselin Pahkaperän kuivaamon luota alas järven jäälle tuota väkimäärää, niin tuli elävästi mieleen vertaus Inarin järven pinta-alasta ja maapallon väestöstä. Tämä vertaushan oivallisesti suhteuttaa noita asioita. Laskelman mukaan, joka maapallon iikka vinku-intian neekereistä kiinalaisiin ja eskimoihin saakka mahtuisi Inarinjärven jäälle ja jokaiselle jäisi vielä puolimetriä kanttiinsa tilaa. No kyllä siinä olisi rannalla hyviä nakkikipsan paikkoja.

 

Tuli siinä pyhänaikana oltua sanankuulossakin. Istuttua seurakuntakodilla, ja sitten vielä Haapamaan Jussin ja Kujalan Mikon seuroissa. Änkyröin jo sunnuntai-iltana, että en jaksa lähteä Mikolle seuroihin, kun pitää mennä vielä yöksi töihin. No toisaalta Halmeiden matkakertomukset kiinnostivat. Se on tällaiselle syntisäkille aina kiusallista seuroissa olo ja sitä katselee vähän ovenpieliä. Taisi Harjun Pentin emäntä huomata orvon oloni, kun heitti sieltä peräpenkiltä: Istu vain rennosti, se on maallikkosaarnaajan perinteinen paikka.

 

Ei saa pelotella säikkyjä.

Ajattelin siinä Kujalan Mikon uuden tuvan kamanoiden alla körttikansan komeaa veisuuta kuunnellessa, että tästä se voima tulee arkiaskareisiin. Etelä-Pohjanmaalta tullut herännäisperinne ei ole väljähtynyt Kujalan suvussa, vaikka maalliset ja taloudelliset ristit ja vastoinkäymiset eivät olekaan olleet painamassa pienelle paikalle. Ei nytkähtele Kujaloiden hartiat pankinjohtajien huoneissa, mutta kumartuvat nöyrästi körttivirren alla.

 

Mitenkäs se on maamieskoulukaverini, Kujalan Mikko. Eikös ne kotiseuroihin osallistumiset lueta heränneen kansan piirissä lähimmäisen kantamiseksi. Sinulla on nyt ollut se traktoritallin seinien levytys ja minä en ole kerinnyt kökkään tai jelppimään. Eikös sovita niin, että minä olen ollut nyt kannattelemassa niitä seinälevyjä oman osani. Koita nyt Mikko ymmärtää, että ei minusta olisi ollut paljon sinulle ja Askolle apua, kun on niin huono selkä, että ei pysty lainaakaan nostamaan kuin sadan markan erissä.

Sellaista se on vaivaisen vaellus ja kilvoittelu horjuvaisen sielun kanssa rapisevassa savimajassa.

Toimittajan tuolilta 1.4.1987

 

Maataloudessa on jälleen eräänlainen murroskausi. Toiset pelkäävät tulevaisuutta ja maatalouspolitiikkaa. Ovat valmiita toistamaan sodanaikaisen Tiltu-radion tekstiä nykytilanteeseen muunnettuna: ”Toivo Yläjärvi ja pääjohtaja Hemilä soittavat jenkan kusessa ollaan”. Konttilan Kallekin piteli maatalousministeri Yläjärveä tässä taannoin melko tiukalla.

Isäntänä olemisen rooli ja arvostus on muuttumassa. Eskolan Oskari totesi hiljattain, että kyllä ukottuminen on aktiivitiloilla pysähtynyt. Monet ovat valmiit luopumaan isannuudesta heti kun siihen tilaisuus tarjoutuu ja on jatkaja tiedossa. Kiristynyt tahti, epävarma tulevaisuus ja ehkäpä turhautuminenkin ovat niitä syitä, jotka nopeuttavat kiertoa.

 

Toisaalta on mukava nähdä myös nuorta innostusta, ennakkoluulottomuutta ja avarakatseisuutta tämän perinteisiin nojautuvan ammattikunnan piirissä. Omistava luokka on kautta aikojen luettu yhteiskuntaa ja olosuhteita säilyttäväksi luokaksi, joka haluaa pitää myös omat reviirinsä: Minä oon meiltä ja muut on meijän krannista. Istua kököttelin viime viikolla tovin maamiesseuraväen koulutustilaisuudessa. Siinä nuoret emännät ja isännät pohtivat neuvontajärjestönsä ja oman maamiesseuransa vahvuuksia ja heikkouksia. Kiemurtelematta todettiin yleisinä heikkouksina, että pyöritään liian pienissä ympyröissä, on urautumista ja itsekeskeisyyttä, eli kuppikuntaisuutta ja tiedon puutetta.

Neuvontaorganisaatiossa halutaan murtautua ulos ja keskelle elämää, kuin nuorten kirkkopäivillä. Tämän ammattikunnan järjestöissä on kuitenkin kaksi säveltä. Neuvontajärjestössä konsultoi aate ja ammattitaito, mutta tuottajakokouksissa kylmä markka. Siellä ei heikkouksille ole sijaa.

 

Monet lukijat varmaan kaipaavat, että miksi ei ole ollut juttua Vähäsöyringin Eliaksesta, vaikka hän voitti peräti neljä MM-mitalia veteraanien kisoissa. Elias on ollut nyt valtakunnanlehtien palstoillakin niin runsaasti, että annetaan nyt miehen vähän vetää henkeä. Toiseksi eipä tuota arvaa Eliaksen kuntoa kehua ennen kuin olen käynyt sen testaamassa. Meillä on jo tullut perinteeksi, että käydään Impivaarassa ja Pesänevalla riivannekeleillä juomassa honkanuotiolla kahvit. Kun tämä nyt viime vuonna jäi väliin, niin nyt täytyy testata Eliaksen kunto, onko siinä kehumista ja menikö mitalit oikealle miehelle. Minä olen nyt elämäni kunnossa kuin se entisen miehen pelto, jota ei ollut apulannalla rääkätty. Minulla on tälle talvelle vielä aivan korkkaamattomat voimat.

 

Taitaa olla niin, että olen niskanpäällä. Eliakselle ei anneta uutisoinnin mahdollisuuksia tästä hiihtoretkestä. Terveisiä vain Haikaperälle ja paneppa Elias joku yöntienoo kalenteriin, niin tullaan tässä Latvalan Juhanin kanssa.

 

Joku soitteli, että kumman kunnan palveluksessa se Tervakosken Kalervo on, Nivalan vai Haapajärven. Hän on kuulema tehnyt valmiit suunnitelmat sellutehtaan sijoituspaikaksi Haapajärven puolelle.

 

Onhan se aina tietty, että Kalervo ei pyöri pienissä ympyröissä. Nivalan kunta vain ei ole osannut käyttää hyväksi parhaita voimiaan ja Kalervo konsultoi nyt Haapajärvelle.

Meille soittivat, että miksi Nivalan kunnallismiehet ovat nostaneet kätensä pystyyn tässä asiassa. Eikö isot työpaikat kiinnosta? Nyt olisi valtuustoryhmillä ja ammattiosastoilla mahdollisuus tehdä aktiivista kunnallispolitiikkaa. Muistetaanpa vain mieliin, miten on käynyt aikaisemmin. Kun Pohjolan Maidon sijoituspaikkaa aikanaan ratkaistiin, niin Haapavesi vei aktiivisuudellaan voiton. Kunnallisneuvos Lauri Rautio kertoi, että heillä oli valmiina riittävän iso tontti, päätökset valmiina kunnallistekniikasta ja muista asiaan vaikuttavista tekijöistä. Muilla kilpailijoilla ei ollut muita kuin toiveita. Haapavesi sai paikan.

Miten kävi Nivalan teollisuuskyläpäätöksen. Niemelän Antti teetti salaa ja hiljaisuudessa valmiit suunnitelmat ja päätökset ja niin Nivala nappasi teollisuuskylän ensimmäisten joukossa. Julkisuudessa on ollut tiedossa jo monta kuukautta, että läänin eteläosaan on todennäköisesti tulossa massatehdas. Muut kunnat ilmeisesti valmistelevat jo asiaa ja sakkaavat korttejaan. Onko Tervakoski ainoa mies Nivalassa, joka on lämmennyt asialle. Kalervolla painaa vain nuo juuret tuonne Jokelankylän nuorisoseuran maisemiin niin paljon, että hän sijoittaisi tehtaan kotikylälleen. Jos näin kävisi, niin Kalervolle kuuluisi kyllä uuden tehtaan henkilöstöpäällikön vakanssi. Saihan Korsimokin aikoinaan.

Toimittajan tuolilta 8.4.1987

 

Otin viime viikolla pari päivää lomaa – Paavalin kehoituksesta. Paavali meinasi, että alkaa olla otsa niin kurtussa, että olisi pienen loman paikka. Niinpä kävin parin päivän reissulla. Ei noin lyhyestä lomastakaan paljon iloa ole, kun on flunssaisena ja pari valvottua yötä takana. Loma mikä loma.

 

Paavali itse lähti lomille ja pyysi toistaiseksi vapaata jokapäiväisistä hommista. Mies on luvannut ja tehnyt kustannussopimuksen eräkirjasta jo vuosi sitten ja kustantaja patistelee nyt jo töihin. Aineistoahan Paavalilla on ja ammattimiehenä hän ei sitä monta viikkoa naputtele, kun työn aloittaa.

Paavali ei ole toki jättänyt Pidisjärvi-lehden lukijoita, vaan pakinoi meille sekä tekee juttuja ns. juttupalkkiolla. Luovalle toimittajalle tietty vapaus on iso asia.

 

Paavalin lomareissuun suuntaa vähän arvelen. Saattaapi hyvinkin olla tykkien jyminässä, missä nivalalaisiakin on mukana. Nivalassakin on nyt sitten ainakin 350 “kotirintaman naista”. Kun ei itse pääse mukaan kertausharjoituksiin, niin ajattelin, että nyt pitäisi järjestää kotirintaman naisille vipinää. Meinasin soittaa Rajalan Tatulle puustelliin, että laitahan keskiviikkoillaksi kotirintaman naisille naistentanssit. Saisivatpahan vähän sotajermut päänvaivaa. No soittamatta jäi. Viettäkää pojat yhdistetty loma- ja harjoitusreissu. Ainahan se lomaa on kun pääsee irti omista oravanpyöristä.

 

Nivalan Sekakuoro piti sunnuntaina konsertin, mikä oli kenraaliharjoitus kuoron Unkarin matkalle. Kuoro on nyt hyvin tällätty. Uudet koltut ja takit ja äänet vireessä. Nuoret taitajat Hurskainen ja Vähäsarjakin pääsevät solistimatkalle Unkariin, joka on varmasti mieleenpainuva tapahtuma. Unkarin matka taitaa olla Viljasen Martin idea, sillä Martilla on jo toisessa polvessa suhteita Unkarin kirkkoon ja pappeihin. Martin isä Paavo tutustui opiskeluaikanaan Helsingissä nykyiseen eläkkeellä olevaan kirkkoherra Belaan ja perheiden väliset ystävyyssuhteet ovat kestäneet läpi sukupolvien. Martti ja Raija pääsevät tapaamaan tämän vierailun aikana ystäviään. Kuoro lähtee lauantaina ja palaa viikon kuluttua. Hyvää matkaa.

 

Ilman kuoromusiikkia ei toki nivalalaiset jää tänä aikana. Keravan kanttori, Pellonpään Pekka, tuo maineikkaan kuoronsa ja solistinsa pääsiäisviikolla Nivalaan. Pekka on armoitettu kuoronjohtaja. Kuorolla on myös voimavaroja hyviin solisteihin. Isolla paikkakunnalla on aina enemmän valinnanvaraa. Painakaapa nivalalaiset tämä kuorovierailu mieleen.

 

Uusi kirjasto on vähitellen formausten ja ressujen alta hahmottumassa. Siinä se tulee sellaisenaan seisomaan keskeisimmällä paikalla ainakin seuraavat sata vuotta, jos ei atomipommia kukaan tipauta.

Taistelin aikoinani Manttaalitalon säilyttämisen puolesta, mutta huomasin seisovani aivan yksin Nivalassa asiani puolesta. Jopa kotiseutuyhdistyksen johtokunta lähti toiseen suuntaan. Olin silloin vähän katkera siitä, että nostetaan kädet pystyyn, kun toinen osapuoli painostaa. No ne asiat ovat nyt pois päiväjärjestyksestä. Nykyiset ja tulevat sukupolvet sanotkoot asioista kantansa. Päätökset ja esitykset jäävät onneksi pöytäkirjoihin ja myös tulevien sukupolvien luettaviksi.

 

Katselin tuolla reissullani “sillä silmällä” eri paikkakuntien rakentamista. Mielihyväkseni huomasin, että paljon vanhaa rakennuskantaa on säilytetty ja kunnostettu. Vanhat tyylipuhtaat rakennukset sopivine väreineen antavat kirkonkyliin ja maaseutukaupunkeihin persoonallista tunnettavuutta, lämpö ja sanoisin kotoista asumisviihtyvyyttä, joka sana ja lause on kyllä loppuunkulunut. Näistä rakennus- ja kaava-asioista on minulle jäänyt sellainen “ammattitauti” kuin vanhalle autonasentajalle. Hänkään ei osannut nukkua muuta kuin sängyn alla, kun oli ikänsä auton alla maannut.

 

Silmäni olivat havaitsevinani eräänä iltana töllöttimestä K-kaupan juustomainoksessa esiintyneessä miehessä tuttuja piirteitä. Varmistin asian Kokon Matilta ja niinhän se oli, että Purhon Aarren ja Annikin poika siinä juustovoileipiä munttasi. Taisi olla Hannu tai Sakari. Matti meinasi, että se naisenpuoli oli samaa perhettä. Aarrella ja Annikilla on komeaa jälkikasvua. Kyllä niitä kelpaa mainoksissa käyttää ja rahantulokin on varmaan parempaa kuin ennen Vepsunlahdessa ravunpyynnissä.

Eräänä päivänä oli Asu-Riihen mainoksessa komea naisenkuva. Hän esitteli komeita helmiä. Niin lämpimästi ja nätisti tyttö nöpötti kuvassa. No ei ihme jos ei ole kylmän kalsee, kun on helmet kaulassa.

 

Sainpas sitten kuulla, että tuo tyttö on Erkkisperän juurta. Kallion Saimin tyttären tytär. Niin sitä vaan ulkomuodolla ja hyvillä avuilla noustaan huippumannekiiniksi. Lykkyä Erkkisperän tytölle. On kuulema hänkin esiintynyt televisiomainoksissa, mutta mistäpä sitä osaa arvailla kenen tyttöjä tai poikia. Meikäläinenkin saa kysellä nuoremmilta kuin Kivimäen Heikki.

-Elä sano mikä sinun isäsi nimi on vaan sano mikä sinun isoisäsi on niin minä tunnen sinut.

 

Lopuksi haluaisin lähettää terveisiä sairaalaan. Pikaista toipumista ja kotiinpaluuta. Ja kaikille yhteisesti. Näissäkin räntäsateisissa päivissä on elämä vahvasti mukana. Jokaiseen päivään liittyy murhetta, epätoivoa, mutta myös iloa ja toivoa. Hyvää kevättä.

Toimittajan tuolilta 15.4.1987

 

Suomalaisuuden Liitto julisti Suomen itsenäisyyden 60-vuotispäivänä paikallislehdille tehtäväksi kartoittaa tunnetuimmat kuntalaiset. Kymmenen vuotta sitten olivat nivalalaisten mielistä tunnetuimpia Kyösti Kallio, Kerttu Saalasti, Kustaa Vilkuna, Kalle Kivioja, Seppo Urpela ja mitenkähän se lista jatkui.

Suomen Kuvalehti julisti viime viikolla Aimo Kairamon toiseksi tunnetuimmaksi nivalalaiseksi. Aimosta oli värkätty tähän valtakunnan ykköskuvalehteen monen sivun juttu. Kolleegan puolesta onnittelut tällaisesta huomionosoituksesta. Onhan se mukava, että joskus muistetaan kirjoittavaa vaikuttajaakin, eikä aina päivänpolitikkoa. Vaikka sitäkinhän se Aimo taitaa olla.

Kyllähän Aimo on ollut yksi valtakunnan vaikuttaja. Muistan Aimon oikeastaan jo vanhalta ajalta. Olin puuhaamassa ja alulle panemassa Kyösti ja Kalervo Kallion museota. Äkkäsin yks kaks, että parin vuoden kuluttua tulee sata vuotta Kyösti Kallion syntymästä. Otin asian esille Nivala-Seuran johtokunnassa ja niiltä istumilta sain johtokunnalta valtuudet ryhtyä kiireesti ajamaan asiaa. Perustettiin työryhmä valmistelemaan säätiötä ja välittömästi rahakirjeitä eri teollisuuslaitoksiin, pankkeihin ja valtioneuvostolle. Silloin nimitettiin Sorsan hallitus – jota nimitettiin sen jäsenten nuoruuden takia nappulaliigaksi. Hallituksessa istui Sorsan lisäksi sellaiset nuoret miehet kuin Sundkvist, Louekoski ja ketähän kaikkia siinä oli. Aimo Kairamo taisi olla silloin Sorsan poliittinen sihteeri. Aimon mukana tuli sitten tämä “nappulaliigan” ministeriretkue Nivalaan ja hommattiin tietenkin vierailu Pajariin ja Heikkilään, jossa esiteltiin opetusministerille ja Kairamolle museohanketta.

Muistan, kun pojilla oli päällä punaiset demaripaidat ja nämä “kossit” istuivat Heikkilän penkillä rennon näköisenä. Hyvin piti Saalastin Kertun pokkakin entisenä opetusministerinä, vaikka kontrasti Kertun aikaisiin ministereihin taisi olla melkoinen noin ulkoisin puolin tarkasteltuna. Hyvin asia esiteltiin ja taisi olla Kairamon Aimonkin sormet pelissä. Satatuhatta tuli että napsahti avustusta valtioneuvostolta.

Ei siinä Suomen Kuvalehden jutussa polusta Aimoa kehua retostettu erääksi valtakunnan vaikuttajiksi ja tarkkailijaksi. Parikymmentä vuotta Aimo on istunut liki valtakunnan julkisia ja salaisia päätöksiä ja sinä aikana on ehtinyt jo monet enemmän ja vähemmän “nappulaliigat” väistyä ja vanhentua. Aimo ei.

 

Heikkilän Jormasta on sitten tehty isomman puoleinen lainamakasiinin hoitaja. Jorma näkyy nimitetyn Valtion viljavaraston Johtajaksi. Nivalassa taisi olla viimeinen lainamakasiininhoitaja Ylikankaan vanha Jussi. Sitten ukonilma poltti koko makasiinin ja niin kuoleutui pois koko lainamakasiini.

Mahtaakohan olla Jorman makasiinissa säästynyt vanhoja hyviä siemenkantoja. Voi kun saisi vielä vanhaa sangaisten ruista. Se piti olla sitten näkysää ja teki äveriään tunnun. Muistan kun Veelannissakin puitiin ruista ja siitä tuli peräti kolmekymmentä hehtoa. Anttilan Kallekin tuumasi, että kyllä ne taitaa nyt ottaa nuo Veelannin kaksosetkin talavelle, kun oli niin hyvä ruislähtö. Se oli muutoinkin näkysää. Kun akat vielä kevättalvella kisko kelkalla kolme säkkiä rukiita Karvosenojan Vaselille, niin oli koko lopputalveksi rahaa. Siihen aikaan sanottiin isännäksi, jolla oli 30 hehtoa rukiita.

Minä ostin näitä nykylajikkeita. Kauppias kehu Toivo-ruista satoisaksi. Panin sitä kasvuun hehtaaritolkulla ja ajattelin, että ei ole ollut koskaan Veelannissa näin paljon ruista. Nyt sanovat isännäksi ja kyllä köyhyys kiljasee lähtiessään.

Tuli sitten puinnin ja markkinoinnin aika. Pääsin tilillekin. Kun siitä vähennettiin apulantalaskut ja siemenlaskut, niin siihenpä ne hupenivat ja Jaakoksi sanovat. Taisi olla se lajike Turha-Toivo.

Ja sitten jos Sinulla sattuisi olemaan sitä Pinteli-ohraa. Se oli poikaa. Kyllä Aakon Laurikaan ei antanut muille ohrille minkäänlaista arvoa. Pintelistä sitä lähti jyviä ja olivat suuria kuin pöönät.

Koitappa nyt Jorma käydä ensi töiksesi komuamassa ne makasiinin nurkat jos sieltä löytyisi niitä hyviä siemeniä, jotka antaisi sellaisen sadon, että niillä pääsisi reilusti uutiseen ja jäisi siemen vielä varastoon ja isännät nousisi jälleen isänniksi.

 

Yksi ainakin toistaiseksi kadoksissa oleva kirje on aiheuttanut harmaita hiuksia Raudaskosken Heikille ja Paavalillekin. Minä kyllä näin ja luin sen kirjeen ja se oli aivan fiksu yleisönosastonkirjoitus. Se sisälsi kevyeen huumoriin kätkettyä asiaakin vaalien jälkeisestä tilanteesta Nivalassa ja olisi ollut oikein naseva juttu lehteen. Se oli pöydällä latomoon menossa, mutta johonkin se on näinkin lyhyellä matkalla eksynyt. Se joka on nähnyt työpöytäni, ei yhtään ihmettele, jos sieltä ei heti kaipaamaansa paperia löydykään. Anteeksipyyntö Heikille. Toivotaan, että se vielä jostain putkahtaa esiin.

 

Yliojan Mikko ja Martta ovat viettäneet kaikessa hiljaisuudessa kultahääpäivää. Vaatimattomia kun ovat, eivät halunneet isommasti juhlia, vaikka kyllä heidän yhteiselle elämäntaipaleelle on mahtunut monenlaisia elämänkokemuksia. Onnittelut Mikolle ja Martalle jälkikäteen.

Toimittajan tuolilta 22.4.1987

 

Pääsiäinen on ohi. Kylmä pääsiäinen. Minulle tästä pääsiäisestä jäi pohtimisen aiheeksi se, että näinkö minä Kristuksen? Kävikö hän täällä tarkkailemassa ihmisen hahmossa, miten ne ihmislapset Hänen muistoaan vaalivat ja Hänen opetuksiaan noudattavat.

 

Siitä on meikäläiselle jäänyt sellainen paha ammattitauti, että tarkkailee ihmisiä uteliaana. On tuntevinaan kaikki nivalalaiset ja jos joku oudompi joukkoon ilmestyy, niin heti pitää ruveta uteliaana pohtimaan kuka kukin on.

Piinaviikon keskiviikkona tapasin asuntoni lähettyviltä oudonnäköisen miehen, joka ei ollut Nivalan kartsojen kulkijoita. Miehellä oli Kristuksen olemus partoineen ja kasvoineen. Hän käveli verkkaisesti vanhan miehen askelin pitkä välikausitakki päällä, kumisaappaat jalassa ja pipo päässä muovikassia riiputtaen Asematietä.

 

Hän pysähteli ja ikäänkuin katseli tuttuja paikkoja. Tämä mies ei ollut paikkakuntalaisia. Heti tuli mieleeni, että siinäkö Kristus tepastelee Nivalan keskustassa. Olin ajaa ojaan, kun tarkkailin miestä niin keskittyneenä.

 

Unohdin sitten miehen muutamiksi tunneiksi, mutta kun menin kirkkoon, niin tuo sama mies istui kirkossa. Säikähdin toisen kerran, että kyllä tässä on nyt Jaakolle jokin ilmoitus. Niin paljon se kiusasi mieltäni, että en voinut paljon keskittyä Keravan kuorovierailuun. Yritin olkani yli katsella tuota outoa olentoa, mutta niin istui kuin buddhan kuva. Ei hänen parrakkailta kasvoiltaan voinut mitään lukea.

 

Läksin myöhään illalla Jussi-poikaa junilta vastaan. Nyt jähmetyin jo suolapatsaaksi, kun tuo sama Kristuksen näköinen mies oli muovikassinsa kanssa Nivalan asemalla. Hän nousi Iisalmen junaan. En tiedä laskeutuiko hän Navettaojalle, Kuonalle tai Kiuruvedelle, vai palasiko sinne mistä oli tullutkin.

Jos hän oli Kristus, niin kovin ylenkatseisesti hänet ohitettiin tällä reissulla. Muovikassimiehille meillä ei ole aikaa edes hiljaisella viikolla. Pikemminkin nyrpistämme nenää, kuinka tällainen uskaltaa tulla kirkkoon, jossa on vain meitä hyviä ihmisiä ja veronmaksajia.

 

Tähän pääsiäiseen kuului Kristuksen lisäksi myös kokot, mämmi, hallitusneuvottelut ja jääkiekko. En tiedä, mikä oli Kristuksen markkinaosuus tässä sielujenjakopotissa. Hömpötystä on paljon.

Suomen urhoolliset leijonat ovat koko televisioaikakauden lähteneet hakemaan maailmanmestaruusmitaleita. Korkeimmillaan tuo saalis on aina ennen kisoja. Neljästä viiteen sivua päivälehtien suuria otsikoita ja valmentajien ja “tapparamiesten” uhoa. Joka kerta siinä on kuitenkin käynyt niin kuin Anttilan Anteron kolmiloikassa: -yks-kaks-ei. Kaksi loikkaa onnistuu, mutta kolmannella pettää jalka.

 

Siltä näyttää tuo tämänkertainenkin alku. Minä olen joskus hauskutellut Suomen pelaajia, että niillä ei ole kestävyyttä. Nyt minä olen täysin toista mieltä. Heillä on lujaa lapsenuskoa ja kestävyyttä uhota vuodesta toiseen. Todella lannistumatonta uskoa.

No leikkiä ne toki erilaiset koppipelit on ja hyvää ajankulua niin pelaajille kuin katsojille.

 

Kovempaa leikkiä on toki hallitusneuvottelut. Keskustapuolueen johto on pannut hyvän vaalituloksen jälkeen itsensä vähän naurunalaiseen asemaan ja suorastaan alennusmyyntiin.

 

Kyllä ne suomalaiset vanhat sananparret ovat sitten satuttavia. Mutta nehän ovatkin syntyneet kovien kokemusten kautta. Mitä kaikkea sananparsia niitä nyt voisi tässäkin tilanteessa käyttää. Keskustapuolueen johto aloitti välittömästi ministerisalkkujen jaon, kun vaaliyön tulokset olivat tulleet. Unohtivat vielä presidentinkin, joka oli saanut oppia Kekkoselta.

Naurettavuuksiin meni puheenjohtajan käyttäytyminen jo, kun hän väen väkisin pyrki päästä Rekolan puheille. Samaa masentavan huonoa makua osoittaa se, että yritetään kesken Holgerin saaman selvityksen aikana tyrkyttää itseään “morsiammeksi”, kun toista ollaan kosimassa vihille. Nämä tyrkyttelyt kyllä heikentävät Keskustapuolueen mahdollisuuksia, jos vielä niin käy, että porvarihallitusta ryhdytään kokoamaan. Jos Väyrysen Paavo olisi arvannut vaalituloksen jälkeen heittäytyä hyvin hiljaiseksi ja vaatimattomaksi, hän olisi jo pääministeri. Nyt näyttää siltä, että Paavon pääministerisalkku siirtyi kenties pitkäänkin. Keskustapuolueen kenttäväki ja varsinkin puolueen vanhat jermut puivat nyrkkiä tosin vain taskussa. Monet maaseudulla ja varsinkin maatalouden harjoittajat ovat huolestuneita siitä, että puolueen johto on pelannut koko puolueen ulos hallituspelistä ja hyvin todennäköiseltä näyttävän puna-musta-hallituksen suhteen ollaan peloissaan.

Toimittajan tuolilta 29.4.1987

 

Jääkiekkoilijatkin äityivät pelaamaan, kun tuli niitä vähän tölmittyä. Vahinko vaan, kun lehti ilmestyy kerran viikossa, niin pääsivät taas Kanada-ottelussa lepsahtamaan. Valitettavan ikäviä piirteitä saa tämäkin urheilu. Jos ei dooppinkia, niin muuta selkkausta. No se siitä.

 

Sunnuntai-iltana tätä kirjoitellessa näyttää siltä, että maa saa taas hallituksen. Ainahan se jonkunlainen on ja tavalliselle ihmiselle sillä ei liene suuria vaikutuksia kuka siellä istuu.

Mielenkiintoinen juttu ja tekee mieli panna lusikka soppaan.

Pekka Vennamo totesi vaalien jälkeen, että jupit voittivat. Siellä se istuu nyt Pekkakin juppien seurassa.

Minä sain 1970-luvulla elämäni ainoat katokorvaukset, ja reippaanpuoleiset. Se oli Sorsan vähemmistöhallituksen ansiota. Se oli se paljon puhuttu nappulaliiga. Tuskin olisin saanut ohrilla niin paljon, vaikka olisi ollut kuinka suvinen kesä ja ohrasato kylläinen. Ei ole sen jälkeen hallituskorvauksia tullut, kun keskustapuolue on ollut hallituksessa.

Maanviljelijät ja Pohjois-Suomen asukkaat pelkäävät nyt uutta pulakautta. Puheet ovat olleet sen suuntaiset, että työvoima pannaan liikkumaan ja maatalouden ylituotanto kuriin. Työvoiman liikkuvuus tarkoittaa sitä, että ihmisiä sinne, missä on työpaikkoja. Ylituotannon supistamiseen ei liene kovin monia konsteja.

Ruotsin demarit sanoivat 1960-luvulla vaalivoiton jälkeen, että Ruotsi puristaa maataloustuotannon 80 prosenttiseen omavaraisuuteen hintapoliittisin keinoin ja sosialidemokratian voimin. Näin on tainnut käydä ja Ruotsissa ei ajella uusilla traktoreilla.

Maatalouden ongelmista ovat puhuneet kaikkein huolestuneimmin maatalousministeri Yläjärvi ja Maatilahallituksen pääjohtaja Hemilä

Saman asian on ilmoittanut myös Heikki Haavisto, tosin hienovaraisemmin ja Heikillä on sen verran arvovaltaa, että häntä ei uskalleta arvostella “lipsumisesta”.

Maatalouden ylituotannon markkinointi on tullut ilmeisesti valtiovallalle raskaaksi. Neuvostoliiton kauppasuhteet ovat muuttuneet ratkaisevasti. Korkean öljynhinnan aikana saimme tehdä kauppaa varsin siedettävän tuen turvin. Saatiinhan voista tiettävästi 4-8 markkaa kilolta.

Öljynhinnan ohella toinen tekijä on Neuvostoliiton katseen kääntyminen Eurooppaan. Suhteet Suomen kanssa ovat vakiintuneet ja ne eivät aiheuta huolta. Huoli on nyt Nato-maissa ja EEC:ssä.

Neuvostoliitto haluaa vilpittömästi vähentää varustelukustannuksiaan ja vähentää aseita ja jännitystä Euroopassa. Neuvottelut ovat hyvällä alulla ja niitä voidellaan EEC-maiden ylijäämävoilla. Voita myydään 20 pennin kilohintaan. Samoin muita maataloustuotteita. Ne voit ja lihat on tuotettu puolta halvemmilla kustannuksilla kuin täällä meillä pitkän talven maassa.

 

No mitenkä sitten vähennetään. Asia on maatalouspoliittinen ja puoluepoliittinen.

Sosialidemokraattien ja Kokoomuksen tavoite olisi ilmeisesti yhtenevä. Mitä vähemmän tuottajia, sen vähemmän Keskustapuolueen äänestäjiä. Heidän näkemyksensä mukaan pitäisi maitoa tuottaa suurissa tehokkaissa yksiköissä, mikä tietäisi tuottajien määrän roimaa supistusta nykyisestä tasosta. Keskustapuolue tuki tieten tai tietämättään tätä politiikkaa ja aikakello työskenteli poliittista tulevaisuutta vastaan. Keskustapuolue ilmottautui yleispuolueeksi ja ote maatalouspolitiikan pitkäjänteisyyteen lepsahti. Oletettiin tulevan muista ammattiryhmistä runsaasti uusia äänestäjiä. Äänivyöry ei ole kuitenkaan ollut odotusten mukainen, vaikka olosuhteet Suomessa Kekkosen kaudella olisivat olleet tähän suosiolliset. Nyt maatalouden puolestapuhujien määrä vähenee. Tästä on osoituksena mm. Väinö Raudaskosken putoaminen pois Eduskunnasta.

Vilho Puroila kuuluu niihin “jääräpäihin” joka on puhunut vuosikymmenet sen puolesta, että tästä ei hyvä seuraa. Vilho on todennut, että seitsemän lehmän tuotoilla elää yksi perhe, kun ei hulluttele investoinneissa. Jos Puroilan Vilhon maatalouspolitiikalla ratkaistaisiin ylituotanto-ongelmia, niin meillä Nivalassakin käppäilisi vielä 2000-luvulla ainakin tuhat tressitöntä itsellistä isäntää.

Toinen maaseutua pelottava asia on työvoiman liikuttelu. Sänkiaho totesi televisiohaastattelussa, että Suomi on menossa kohti eurooppalaista mallia, jossa suurkeskukset kehittyvät ja Suomenkin on urbanisoiduttava. Tarkoittaa sitä, että meistä suurin osa käppäsee taajamien neonvaloissa ja vain boheemeilla on varaa elää maakylissä. Enää ei lauleta, että “joka niemeen notkoon saarelmaan”, vaan Fredin “kolmatta linjaa”.

No kyllä meidän täytyy kuitenkin luottaa demokratiaan ja siihen, että yhdessä sukupolvessa ei ihmeitä tapahdu. Kivimäen Heikki se osasi ottaa asiat filosofisesti. Heikki pisti toisen silmän kiinni ja melkein toisenkin ja totesi mukavalla virneellä:

– No saahan sitä yrittää. Minä oon kahtonu muita ihmisiä, kun ne mennä vouhottaa, on kiire ja parantavat maailmaa. Tästä niitä on kuletettu kirkkomaata kohti nokka pystyssä ja sääret sojossa ja siihen se maailmanparantaminen aina päättyy jokaisen kohdalla.

Ei huolta huomisesta.

Sosialidemokraattinen puolue on osoittanut Euroopassa sodanjälkeisenä aikana vastuuntuntonsa myös talouspolitiikan hoidossa. Kalevi Sorsalla on ollut hyviä oppi-isiä mm. Vili Brand ja Ulof Palme. Sosialidemokradit ovat kasvaneet suomessa hallitusvastuuseen ja on aivan oikein, että kokoomuskin pääsee pitkästä aikaa kantamaan vastuuta.

 

Ja ensi viikonloppuna kaikki messuilla. Nivalan yrittäjät ja elinkeinoelämä on pannut parastaan, ja nähnyt vaivaa messujen järjestämisessä. Kannattaa mennä katsomaan, mitä kaikkea Nivalassa osataan ja tehdään.

Pidisjärvi-lehtikin on messuilla mukana. Meidän ideamme on järjestää nyt kaikille nivalalaisille “kympin siivousmarkkinat”. Jokaisen autotalliin tai kartanolle on kertynyt sellaista tavara, joka on jäänyt tarpeettomaksi. Nyt olisi siivouksen aika ja siitä saisi vielä näppärät rahat. Toinen saattaa tarvita juuri sitä tavaraa, mikä sinulla on joutilaana. Vaihda tarpeeton rahaksi. Messujen ajan kahden rivin ilmoituksesi on nähtävänä osastollamme ja se julkaistaan myös seuraavassa Pidisjärvi-lehden numerossa. Mietippä jo valmiiksi. Paavalikin lupasi tulla sunnuntaina messupaikalle, joten tulukaapa puhuttelemaan.

Messuterveisin

Toimittajan tuolilta 6.5.1987

 

Vappu tuli ja meni. Meni messuhötäköissä. Jäi kulot polttamatta ja perunansiemenet nostamatta.

 

Melkoinen ryöhninki tuo messutapahtuma. Siinä meni yrittäjiltä satoja työtunteja messun pystyttämisessä ja valmisteluissa. Purku kyllä kävi jo sukkelasti ja puolessa tunnissa oli osastot miltei kaikki tyhjinä. Messuvieraita taisi käydä kaikkiaan noin 7000 arvelivat järjestäjät. Pääsylippuja myytiin 3700 kappaletta ja kun tähän lasketaan vapaalippulaiset ja järjestäjät, niin noihin lukemiin päästään. Jatkossa nähdään, kiinnostaako messut jokavuotisena tapahtumana ja jaksavatko yrittäjät tulla mukaan. Kaikkinensa melkoinen leikkaus Nivalan elinkeinoelämästä nähtiin näiden messujen aikana. Kaikki olivat nivalalaisia näytteillepanijoita. Mitsubishi autot taisivat olla Ylivieskasta Haapa-auton tuotteita, mutta silläkin osastolla oli myyjänä Vuolteenahon Raunin ja Martin poika.

 

Paljon muutakin on toki tapahtunut Nivalassa. Kuolema on vieraillut tämän kevään aikana ja monessa kodissa on kevääntulon tunteet hukkuneet ikävään ja kaipaukseen.

 

Syväluoman perheessä Sarjankylällä on Luoja toteuttanut voimallisesti elämän kiertokulkua. Toisella kädellä ottaen, toisella antaen. Kunnioitetut vanhukset Samuel ja Tyyni Syväluoma lähtivät perätysten.

 

Toisella kädellä Luoja on antanut sukuun uutta. Perheeseen on syntynyt vauvat miltei samanaikaisesti äidille ja tyttärelle.

Elämä jatkuu.

 

Ensi sunnuntaina vietetään äitienpäivää. Ainakin kerran vuodessa he tulevat muistetuksi – jos tulevat.

Muistan lukeneeni jostakin lasten ainekirjoituksista kommentteja meidän äidistä. Niissä todettiin lapsen rehellisyydellä jotenkin seuraavasti.

– Meidän äiti hössöttää aina kaikkia, eikä se kuuntele koskaan.

– Meidän äiti ei päästä tansseihin, eikä Jukkaa minun kamariin, vaikka kaikilla toisilla tytöillä saa kaverit käydä kotona.

– Meidän äiti on ihan suloinen ja minä kerron sille kaikki murheeni ja itkasenkin joskus äidin kaulassa. Äiti on maailman kultaisin ihminen.

– Meidän äiti on tuuritöissä ja hän on usein väsynyt ja riitelee isän kanssa. Se on minusta paha asia ja minä juoksen silloin kamariin itkemään.

– Meidän äiti on joskus pahalla päällä ja se paukuttelee ovia ja sitten se lähtee naapurin rouvan kanssa kaljoille. Se tulee yöllä hiljaa kotia ja arvelee, että me ei kuulla. Vaan me on valvottu ja odotettu äitiä.

 

Niin sellaisia olivat lasten kommentit. Äitikin on ihminen ja miksi äiti ei saisi olla väsynyt ja käydä kaljoilla. Käyväthän isätkin. Äidiltä on totuttu odottamaan hirvittävän paljon rakkautta, huolenpitoa, hellyyttä, ymmärrystä ja esimerkillistä nuhteetonta käytöstä. Onneksi äidin kohdallakin on suhtautuminen muuttunut ja hänellekin annetaan oikeus olla ihminen.

 

Yhteiskunta ei vieläkään laske äitin työtä juuri minkäänarvoiseksi. Tosin äitiyslomaa on jatkettu ja kaikki saavat äitiyspäivärahaa. Toinen saa tosin kymmenkertaisesti, mutta toinen vain suolarahat. Kotonaolevalle äidille ei kartu sosiaaliturvaa, vaan hän saa eläkepäivillään tyytyä pelkkään kansaneläkkeeseen. Tässä olisi yhteiskunnalla korjaamisen varaa, jos tässä maassa äitiä lapsen synnyttämistä ja kasvattamista arvostetaan.

Me kaikki voimme tietenkin tehdä osamme ainakin ensi sunnuntaina. Minä kyllä tiedän, vastauksen tähän kotoa ja naapureilta:

– Paraskin puhumaan.

13.5.1987

Toimittajan tuolilta 20.5.1987

 

Ikävällä suruviestillä on taas aloitettava tämä pakina. Lauri Konttila tuttavallisesti Nivalassa Esson-Lauri, on siirtynyt ajasta ikuisuuteen. Lauri oli rintamamiesveteraani ja Nivalan vanhan polven yrittäjä. Lauri oli tunneihminen. Hän eli sydämellään myös meidän lähimmäisten mukana, iloissa ja suruissa. Sydän reistaili jo pitkään ja väsyi viimein. Kirurgin veitsi ei pystynyt enää pelastamaan. Yksi Nivalan persoona on pois keskeltämme.

 

Viime viikolla oli Karvoskylällä erikoislaatuinen kokous. Kylän isännät ja emännät kokoontuivat lopettamaan osuuskuntaa. Karvoskylän Osuusmeijerin historialle lyötiin nuppi. Kokousta johtanut Eero Nieminen totesi, että sikäli harvinainen kokous, että osuuskunta lopetetaan. Yleensä ne fuusioidaan johonkin suurempaan. Nyt tuli kunniallinen lopetus ja osuuskunnalle komea jakoperäkin. Osa kokousväestä oli sitä mieltä, että rahasummia ei julkisteta. Järvenpään Vilho totesi, että kyllä ne saa julkistaa, että näkevät ettei tässä konkurssia tehty.

Muistelin siinä kokouksesta pois ajellessa meijerin vanhoja työntekijöitä. Aalholmin Väinö ja myöhemmin Heino ja Onni olivat konehuoneen isäntiä pitkään. Sitä poikasena katseltiin kovalla kunnioituksella konehuoneen ovelta, kun Väinö väänteli höyrykoneen ventiileitä.

Muistin siinä Lundströmin Lempiä. Lempikin teki pitkän päivätyön osuuskunnan hyväksi. Lempi sai päättää uransa itsenäisen kylämeijerin aikaan. Molemmat lopettivat samanikäisinä, ja siirtyivät kirkolle.

Karvoskylän entisen meijerin tuottajien maito tulee nyt Lempin perässä kirkolle. Niin ne asiat kinttuavat.

 

Sievissä on noussut pulaliikettä muistuttava kansanliike Syyryyn aiottujen ydinjätteiden sijoittamisesta. Olin sunnuntai-iltana Sievin valtuustosalissa seuraamassa keskustelua, joka oli maltillista, siivoa ja asiallista, mutta myös määrätietoista. Ainakin tämän kokouksen perusteella voi päätellä, että kuntalaisten hanketta vastustava rintama on melko vahva. Sieviläiset eivät olleet saaneet kunnan taholta informaatiota Teollisuuden Voiman ja kunnan suhteista, mutta kuntalaiset olisivat hankkineet tietoa itse. Silmät suurena siinä toimittajat katselivat, kun eräskin mummo lateli tekstiä kuin mikäkin atomipommin keksijä Oppenheimer:

– Minä olen lukenut lehdistä, että Englannissa on tiedemiehet todenneet, että ydinsaaste voi purkautua kilometrin syvyydestäkin ja että Stronttiun 99 ja Cesium puolittuvat vasta tuhannen vuoden kuluttua, selosti mummu painokkaasti ja nyrkillä säestäen.

Häkellyttävä näky oli myös kokouksessa Nivalan Vilhon emäntä, joka piteli sylissään tyttärensä kaksi vuotiasta viattomana nauravaa ja jokeltavaa poikaa: Eihän tässä meikäläisen kohdasta ole enää kysymys, mutta mikä se on näiden lasten kohtalo ja tulevaisuus, pohdiskeli tämä isiäiti?

Kieltämättä asia on suuri. Tutkittua tietoa on kovin lyhyeltä ajalta ja vähän saatavissa näin suuren ja kauaskantoisen asian puolesta.

Kokouksessa tuli esille myös se asia, että hankkeen tutkimus ja lopullisen sijoittamisenkin mukanaan tuomat työllistävät vaikutukset jäisivät Sievin kunnan osalta vähäisiksi. Tutkimustyöt ja mahdolliset urakan poraustyöt menisivät tarjousten perusteella ulkopuolisille yrittäjille. Kokouksessa väläytettiin myös sellaisia kauhukuvia, että tulevaisuudessa jokin terroristiryhmä saattaisi tunkeutua kasapanosten kanssa ydinjätteiden varastoalueelle ja kuiluihin ja uhkaisi räjäyttää koko varaston, ellei heidän vaatimuksiaan hyväksyttäisi. Kaikki on tietenkin mahdollista. Kun aikoinaan ydinjätteitä sijoitetaan Suomeen, niin kyllä ne sijoituspaikat on varmasti jo aikaisessa vaiheessa Penttakonin, Naton ja Varsovan-liiton papereissa ja satelliittikuvissa. Ne ovat ydinvoimaloiden ohella tarkasti vartioituja pisteitä maailmankartalla.

Asia koskee ja kiinnostaa sieviläisten ohella tietenkin myös nivalalaisia. Nivala, Ylivieska, Alavieska ja Kalajoki saavat vetensä Kiiskilän lähteistä ja Syyry ei ole kaukana näistä pohjavesialueista. Nämä tällaiset hirmukuvien maalaamiset ovat tietenkin kohtuuttomia, mutta Sievissä vaadittiinkin 110 prosentin varmuutta ydinjätteiden turvallisuudesta ympäristölle kaikissa tilanteissa.

Ensi sunnuntaiksi on kutsuttu Sieviin oikein asiantuntija Jyväskylän yliopistolta ja silloin sieviläiset ja miksipä ei nivalalaisetkin saavat asiallista tietoa ydinjätteiden vaarallisuudesta tai vaarattomuudesta. Keitä kiinnostaa, menköön kuulemaan.

Toimittajan tuolilta 27.5.1987

 

Sanotaan, että syksyinen ilma on kuin lapsen takapuoli. Ei tiedä mitä sieltä luirahtaa. Sitä ovat näköjään keväisetkin. Se joka ennätti kiikuttaa viime viikolla villahousut vintin orrelle, on varmaan kärsinyt rakkoviasta ja virtsavaivoista pyhien aikana. Niin oli kylmää, että hirvitti.

Töllistelin viime viikolla postin edessä ja suuhen tuppasi “Stenpäkin Ukko” Kiviojan Yrjö. Ihailtiin siinä keväistä päivää. Nuopparin suunnasta kuului tanssin jytke ja miehet seisoskelivat paita märkänä pihalla vilvoittelemassa. Keskellä päivää. Minä siinä sain aiheen Yrjölle ukkeilemaan.

– Jo on aikoihin eletty, kun Stenbäkin numerollakin tanssata hiliputetaan keskellä kirkasta päivää.

Mitäpä siinä Yrjö muuta kuin myhäili, että aika aikaa kutakin. On se Nivala monessa mielessä edelläkävijä. Ei ole eläkeläisten tansseja paljon muualla kuin Oulussa, Helsingissä ja Nivalassa. Kävin itsekin ovelta katselemassa ja oli iloista meininkiä. Selvin päin ja naurussasuin siellä taivuteltiin tangoa ja ryskyteltiin jenkkaa. Näytti siltä, että nitrot oli unohdettu.

 

Valtuuston kokouksessa puitiin kunnan tavoitesuunnitelmaa aina vuoteen 1995 saakka. Jos tällä lyötäisiin lopullisesti lukkoon kaikki kunnan toiminnot, niin melko merkittävä paperi.

Keskusteluista pani merkille, että pientä pintajännitystä on ryhmien välillä, vaikka keskustelun luonne olikin rauhallinen.

Mantilan Kalervo totesi selkein sanoin, että kunnan harjoittama elinkeinopolitiikka on se tekijä, jolla Nivalan kunnan kilpeä kiillotetaan tai tahrataan. Kalervo totesi aivan oikein, että jos Niemelän Anttia ei olisi 1970-luvulla ollut paljon ulkona ja oikealla hetkellä oikeassa paikassa, ei Nivalan elinkeinorakenne olisi sitä, mitä se on tänä päivänä.

Moni nivalalainen äiti ja isä on joutunut lähettämään jopa kymmenen lasta maailmalle ilman minkäänlaista koulupohjaa tai edes taskurahoja. Nyt Nivala on pystynyt edes jossain määrin hidastamaan parhaan työikäisen väestön siirtymistä.

Nivalan teollisuuskylään ei ole saatu mitään isompaa kymmeneen vuoteen. Eikä taida tullakaan. Suuria syntyy enää harvoin. Pienet yhdenmiehen yrityksetkin ovat tänä päivänä kunnalle kultajyviä. Suuri on helpommin haavoittuva kuin pieni. Se on nähty viime aikoina Kokkolan kohdallakin. Nivalan talouselämä ja kunnallistalous ei kestäisi yhtä äkkistä 400 työpaikan menettämistä ja tiukkaa se tekee Kokkolallekin.

Nivalan Maija muistutteli samasta asiasta. Maija katsoi, että kunnan elinkeinopolitiikassa ei kaikkia elinkeinoja ole käsitelty tasavertaisesti. Maija tarkoitti sitä, että maatalous on saanut liian keskeisen osan ja uusien teollisten ja palveluihin syntyvien työpaikkojen osuus on jäänyt liian vähälle.

Hallituspuolueiden ja viime aikojen keskustelujen aiheet elinkeinorakenteen uusjaosta ovat ajaneet jo kunnallispoliitikotkin barrikaadien taakse puolustusasemiin ja siellä vähän tunnustellen haukkua napsitaankin. Tosin fiksusti. Kukaan ei vielä oikein tiedä, mitä tuleman pitää, mutta varuillaan ollaan.

 

Isännät odottelevat pellolle pääsyä. Minä yritin Rajaniemen Tenholle puhua, että kyllä se tulee isännille kiire. Vähän niinkö myötätunnolla. Vaan mitäpä Tenho.

– Se on puhetta enempi. Ne on Nivalassa jo joka isännällä niin hyvät koneet, että se on vain muutaman vuorokauden huraus, kun kelit tulee, jysäytti Tenho takaisin.

Niinhän se on. Toista se oli ennen vanhaan, kun kahden narun välistä päivätolkulla hevosen takapuolta tuijotteli. Siinä ei ihmeitä syntynyt, kun puukkokarhin piikki hitaasti juolaiseen kynnösviiluun iski. Sai kiertää toisenkin kerran ennen kuin huomasi että siitä on karhin kanssa menty ja jäi vajaan metrin levyinen kaistale.

 

Toisenkin kerran sain nokilleni. Menin pyhänä Jussin-juoksun aikaan kyselemään Maliskylän isänniltä, että joko ne on kirren päälle kauraa kylväneet?

 

– Ei meillä kylvetä kirren päälle vaan rouvan päälle tokaisi isäntä.

No ne kylvötyöt näkyy vasta yhdeksän kuukauden kuluttua.

3.6.1987

Toimittajan tuolilta 10.6.1987

 

Kyllä siinä vaan takapuoli kouraantuu, kun istuu puolitoista vuorokautta linja-auton penkillä. Mikäs se on valmiissa kyydissä istua, kun Rajalehdon Jouko jaksoi muiden torkkuessa polkaista työpäivän päälle yhtä soittoa Muurmanskiin. Reissua kerrakseen.

 

Enpäs ollut käynyt uuden isännän aikana naapurissa. Laitoja myöten näyttää kulkeneen Gorpatsovin paimenkirje ja niin vain kansalaiset tottelevat. Kieltoja ei niinkään, mutta uudet vapaat määräykset kyllä maistuvat.

 

Yksityisyrittäjien kojuja oli jo Muurmanskin torillakin jonossa. Pojat ovat poikia. Purukumi kelpasi kaikille. No ei ihan kaikille. Yksi poika teki komeasti asennon ja kieltäytyi kohteliaan määrätietoisesti ottamasta purukumia. Kaikesta näki, että poika on ollut pioneerileirillä ja saanut tapakasvatusta. Tällä pojalla on uraputki edessä ja sen päässä häämöttävät Kremlin salit, jos ei vain sorru länsimaiseen hapatukseen matkan varrella.

 

Kyllä olisi ollut yksitotinen matka pitkällä kropivaelluksella, ellei olisi ollut Alpuan Airia mukana. Olisi siihen saanut ostaa Loirin Veskua ja mitä tahansa viihdetaiteilijaa, niin toiseksi olisi jäänyt Airin showin kanssa. Airi oli siitä ihmeellinen, että hän hoiti sielut ja janoisevat ruumiit. Airi oli varannut kahvit ja pullat mukaan ja turautti meille makoisat kahvit. On siinä Roopella tomera emäntä. Kiitoksia meidän kaikkien puolesta Airille.

 

Ensi viikolla jännätään erityisellä mielenkiinnolla Suomi-Norja-maaottelua. Kaksi nivalalaista Timo Halonen ja Eero Heikkinen ovat mukana kisassa. Jos vielä vedetään vähän kotiinpäin, niin entisen maineikkaan lukkarimme ja seppämme jälkeläinen Juha Pyy on mukana myös maaottelussa, niin että peukkuja pystyyn.

 

Kerkesin kirjoittaa viime viikolla, että kylvötyöt ovat loppusuoralla. Niinhän ne olivat, mutta kun tuli sateet. Nyt on käynyt ilmi, että monet supistivat kaura-alaa ja tarkoitus oli kylvää enemmän ohraa. Aletaan olla kovasti myöhässä normaalista ja jos sää jatkuu viikon niin kuin tieteilijät lupailivat märkää, niin sitten on jo totiset paikat.

 

Hyvältä ei näytä myöskään kylvettyjen kevätviljojen osalta. Vesi lötköttää pellon pinnalla ja jyvät ja oraat hukkuvat ja liettyvät. Hyvää ei kuulu myöskään vihannesviljelijöiden rintamalle. Soittelin juuri Niirasen Tapsalle. Tapsa oli ehtinyt istuttaa jo muutaman kymmenen tuhatta kaalintainta, mutta hommat ovat pahasti kesken. Tapsalla oli myös tiedossa se tosiasia, että monella muulla vihannes- ja viljanviljelijällä asiat ovat yhtä huonolla tolalla. Myöhäiseksi menee ja ainakin joidenkin kasvien osalta hyvät satotoiveet on jo menetetty.

 

Ajelin maanantai-iltana Hakasaaren Feeliksen luokse. Oli sateen jälkeen leppoisa keli ja Kotilan niityt tuoksuivat. Jo pihalta näki, että Irja-emännällä on ollut askaretta. Feliksen syntymäpäivät lähestyvät ja pihamaa oli laitettu söötiksi. Tulipunaiset pelargoniat loistivat akkunoilla ja tulppaanit kukkivat penkissä. Kaikki näytti ulkoisesti olevan juhlaan valmista. Mutta ovipa ei auennutkaan. Missähän lienee talonväki.

 

Herkuttelin jo yksin ajellessa mieltymyksen rehevillä tunteilla, että tässä päästään Feeliksen kanssa lennättämään ajatusta keväiseen autereeseen ja mielikuvituksen loistavissa vaunuissa hetkeksi ajelemaan yläpuolelle. Feeliks on loistava juttukaveri ja filosofi. Tyhjälle pihamaalle jäivät haaveeni ja unelmani ja köröttelin ajatuksen siipeni polttaneena nuurumielellä kohti kirkonkylää. Onnea Hakasaaren isännälle merkkipäivänä.

 

Tekisi tässä mieli nyt kertoa vähän enemmänkin terveisiä täältä Nivalasta. Vaikkapa Niskasen Hannulle Afrikkaan, Sunanagan Kainolle Tokioon, Olkkosen Reijolle Australiaan ja monille muille.

Juhannuksen jälkeen alkaa kesälomat ja monet entiset nivalalaiset tulevat lomille kotiseudulleen. Tulkaa vaan ja piipahtakaapa toimituksessa kertomassa vähän ison maailman kuulumisia, kun tästä Laukan Aarnen entisestä vinttikamarista tämä näkösektori on kovin kapea ja se tautihan vain muutoinkin iän myötä pahenee.

Toimittajan tuolilta 17.6.1987

 

Uusi hallitus teki viime viikolla nivalalaisittain hyviä ja huonoja päätöksiä. Riippuu mistä vinkkelistä katsoo. Kyttyrää tykkäsivät ne viljelijät, jotka olivat hakanneet rämeistään puuston pois ja aikoneet raivata pohjat pelloksi. Enää ei käy, tai jos raivaa niin tyyriiksi tulee.

Toinen nivalalaisia kiinnostanut päätös ja uutinen oli Raimo Sailaksen nimittäminen budjettipäälliköksi.

On siinä nyt Raimolla ison förssin nyörit käsissä. Korkein virkamies tällä sektorilla. Koko valtionvarainministeriössä on enää Raimon yläpuolella alivaltiosihteerit ja valtiosihteeri.

Raimon jobi on aluksi viisivuotinen. Entinen lähti toisiin hommiin ja otti viisi vuotta virkavapautta. Hyvin todennäköistä on, että hän ei enää palaa samalle paikalle, mutta varmisteli virkavapaudellaan kaiken varalta asemiaan.

Raimo on vasta 41-vuotias. Herrahissi on nytkähdellyt joutuin Raimon kohdalla. Pää on jo miltei katossa. Eiköhän tule miehelle motivaation puute ja aika pitkäksi odotella eläkevuosia, kun enää ei ole paljon ylenemismahdollisuuksia. No taitaa uusi homma olla sellainen ,että ei ehdi pitkästyä. Raimo on malttanut pysyä ainakin toistaiseksi puoluepolitiikasta erossa. Varmaan Raimolla olisi ollut tarjolla hallituspaikkakin, jos mies itse olisi halunnut.

Takavuosina käytiin parin vuoden välein valtiovarainministeriössä veronvalitusreissulla. Oli aina turvallista mennä, kun talossa oli tuttua väkeä. Knuutin Väinö ja Raimo veivät kahville ja esittelivät taloa. Olihan siellä valtiovarainministeriössä Jatkolan Esakin, mutta hän siirtyi aprillipäivästä ulkoasiaministeriön osastopäälliköksi. Hyvin ne on Malisperän kossitkin junailleet, kun puolustusministeriössä on vielä Kankaan Jaakko ja Jatkolan Esko. On meillä miehet hyvillä paikoilla, jos rähinät alkaa. Terveisiä vain Raimolle, Knuutin Väinölle ja Maliskylän pojille.

 

Seurakunnan vuosikertomusta selatessa osui silmiin vähän kouraiseva teksti, joka ei ollut väliotsikon alla. Seurakunnassa oli viime vuoden aikana vihitty kristilliseen avioliittoon 45 paria. Alla luki, että avioeroja tuli yhdeksän ja asumiseroja 13. Tämä tietää sitä, että puolet naimakaupoista ja ihanista suunnitelmista ja ikuisista valoista huolimatta menee poroon. Toinen puoli on eronneita tai karanneita.

Missähän mahtaa olla syy ja seuraus. Avioerojen määrä on noussut. Sonnanluonti ja miniänäolo on loppunut. Ämmänlänget ja vesikelkat on museossa. Leningin saa muutoinkin kuin yöllisellä parkinkiskonnalla. Olot pitäisi olla naisilla paremmat. Vai katselenko syitä väärältä puolelta. Entäs miehet. Ei ne emännät helpommalla pääse. Huolet ja stressi ovat tuttuja vaivoja. Miehet ovat päässeet vaimoja enemmän matkustelemaan. On seminaareja ja kokouksia, edustamista ja matkustamista. Yhteiset hetket jäävät pakostakin vähäisiksi ja tiet pikkuhiljaa erkanevat. Löytyy pakotie harrastuksista ja uusista ystävistä. Se on monelle välttämätön oman terveyden ja mielenrauhan takia. Käy niin, että avioliitto menee vain muodolliseksi korttitaloksi, josta puuttuu lämpö, yhteenkuuluvaisuus, jopa kunnioitus.

Ennen vältettiin avioeroja viimeiseen asti. Ympäristö oli liian ankara hyväksymään tällaisen. Avioero leimasi koko suvun. Kärsittiin koko elämän ajan. Useinmiten toinen puolisoista oli täysin alistetussa asemassa ja elämä avio-onnen sijasta maanpäällistä helvettiä.

Ympäristön painostava kontrolli on vähentynyt. Ehkä tässä on syy siihen, että avioliiton purkautumista ei koeta enää niin täydellisenä elämän romahtamisena. Se on ihmiselämän kovimpia haaksirikkoja ja tällöin ei kumpikaan osapuoli kaipaa syytöksiä eikä tuomioita. Tällöin ihminen tarvitsisi kipeästi lähimmäisen ja ympäristön tukea. Pettymyksestä nousu ja tasapainon säilyttäminen ei ole varmasti helppo kenellekään.

 

Jopas se roiskahti ikäviin asioihin näin juhannuksen alla. Vaikea lienee löytää juhannusmieltä myös niissä nivalalaisissa taloissa, joissa kylvötyöt ovat kesken. Tältä vuodelta saa kaikki hyvät satotoiveet jo unohtaa. Myös heinäsadon kohdalla tilanne näyttää heikolta. Entiset rehuläjät ja ylivuotiset heinät on syötetty. Uusi kasvaa vitkaan. Ostorehut tietävät kovia kustannuksia viljelijöille. No jospa loppukesä antaisi sentään jotakin.

Juhannusmielen saaminen lienee vaikeaa jo tällä iällä. Sinun pitää heittäytyä illuusioihin, kun juhannuksen alla tuolla Vellipuhossa kesantoja karhitsee. Kukas se on kieltänyt suuria ajattelemasta.

Hyvää juhannusta kaikille!

 

“Mitä on tää! Mist’ tämä sunnuntai
minun mieleni pyhäköissä?
Miks metsä hohtavi hopeissa
ja kuuset on kultavöissä?

 

Miks aika seisoo ja arvelee?
Miks viikot niin vitkaan mataa?
Minä yhdessä yöss’ elän enempi
kuin ihmiset vuosisataan.

 

Mun aatteeni liitää ja laatelee,
multa haihtuvi paikka ja aika!
Oi, ethän sä tyttöni kultainen
myös liene vain haihtuva taika?”

Toimittajan tuolilta 24.6.1987

 

Juhannus oli ja meni. Tosin lähes viikkoa normaalia aikaisemmin. Nivalassa oli rauhallista. Joku totesikin, että eihän täällä ole muuta mahdollisuutta tapaturmaan joutua, jos ei seuroissa penkkeihin kompastele.

Tuo pitää miltei paikkaansa. Kyllä aattoiltana Nivalan Kirkonkylä oli niin autio kuin aavekaupunki. Huristelin Vinnurvaan, mutta rauhallista oli sielläkin. Jämäkät seurat ja istuttiin vakavana. Lapset vaan tahtoivat vähän juoksennella ja ilakoida. Nuoria ei ollut paikalla. Olivatkohan juosseet kauas Toukolan kylään ja täällä Vuohenkalman torpassa oltiin herkissä nuoruusmuistoissa.

Joku valitteli juhannuspäivänä, että eikö seurakunta voisi hiukan keventää tuota juhannustapahtumaa. Monet perheet tulisivat varmasti Vinnurvaan aattoiltana, jos siellä olisi koko perheelle ohjelmaa. Aikaisempina vuosina oli lätynpaistoa ja vapaata seurustelua. Vinnurva on viihtyisä paikka koko perheenkin juhannusviettoa ajatellen.

Lasten kanssa on vaikea istua tuntitolkulla seurapenkissä. Tuntuu siltä, että eikö sitä juhannuksena voisi hiukan kevyemmin toteuttaa tuota ihmisten sielunhoitoa, kuin jäykillä seuroilla. Näin jutteli eräs seurakuntalainen, joka oli tullut lasten kanssa aattoiltana Vinnurvaan. Se taitaa vain olla niin, että seurakunnan työntekijätkin tarvitsevat juhannusaattona lomaa ja on vaikea saada nuoria töihin ja toimintaa vetämään. Ainahan sitä valmiille tultaisiin. Tämä samainen mieshenkilö esitti, että eikö voitaisi velvoittaa aina jokin kylätoimikunta vuorollaan järjestelytehtäviin Vinnurvaan juhannusaattona. Siinäpä yksi aloite mietittäväksi.

 

Nyt se tuo Paavali poloinen joutui saman kohtelun kohteeksi kuin meikäläinen runsas vuosi sitten. Tulivat päälliköt ja sanoivat, että sinun palveluksiasi ei enää tarvita. Ei siinä auta, vaikka kuinka ihmisten sympatiat olisivat puolella. Paavali meni puolustelemaan Kalajokilaakson kuntien kantaa Keski-Pohjanmaan keskussairaalapiiriasiassa ja potkut tuli. Oli siinä Luhtaselan Ilmarilla kiusallinen tilanne ilmoittaa Paavalille, että kenkää tulee.

Olikohan tuo nyt viisasta Kokkolasta käsin ajateltuna. Kalajokilaakson alue on merkittävä alue myös Keskipohjanmaa-lehdelle. Toisaalta Lankila ja kumppanit Kokkolan hallinnossa taistelevat kynsin ja hampain Kokkolan katoavien piiriorganisaatioiden ja maakuntapisteiden puolesta. Vanha tarina, kun Kokkolaan kumartaa niin Kalajokilaaksoon pyllistää. Ja päinvastoin.

Paavali on kuitenkin varottava mies. Samanlainen kuin Vennamo Keskustapuolueelle. Sotki pahasti kuviot vuosikymmeniksi maaseudun perinteisessä politiikassa. Paavali on uhannut perustaa oman lehden Ylivieskaan. Kova uhkaus. Ihmisten tuki olisi varmasti laaja. Uskon myös, että monet ilmoittajat olisivat kiinnostuneita asiasta. Totta kai ilmoittajien vapaa kilpailu on paras mahdollinen tilanne. Kilpailevathan hekin vapailla markkinoilla ja talouselämän ehdoilla. Saapas sitten nähdä, nouseeko Paavalin uhkaus toteutumisasteelle. Rahkeita se kysyy.

 

Eskolan Einari nauraa hekotti ja antoi mielestäni Paavalista niin mojovan kuvauksen, että en malta olla sitä lainaamatta. Einari kehui Paavalin pakinat ja totesi, että Paavali osaa jäädä noissa kahinoissa niin kuin kissa alapuolelle ja kynsii sieltä terävästi, muka itsepuolustukseksi. Ainahan ne ihmisten sympatiat ovat allejääneen puolella. Paavali nauttii nyt näistä sympatioista, vaikka menettikin pakinoitsijan paikkansa omien sanojensa mukaan lopullisesti Kalajokilaaksossa. No Paavalin verokirja on vielä tämän lehden laatikossa, niin että annahan tulla pakinoita. Tulkaa minun tyköni kaikki ulospotkitut, työtä tekevät ja murhemielellä raskautetut. Minä annan teille mielenrauhan ja palstatilaa.

 

Minulta hädin tuskin kansakoulun käyneeltä nousee aina tukka pystyyn, kun joudun lukemaan tai kirjoittamaan vieraskielistä tekstiä. Olen koittanut vältellä sitä kuin puhevikainen tiettyä pukstaavia. Kyläkierroksilla ja mummujen haastattelussa ei paljon tarvitse sekoilla vieraiden kielien kanssa. Urheilu ja varsinkin raviurheilu puhuttiin ja kirjoitettiin ennen suomeksi. Hevoset oli Lapukoita, Herakkoja, Viuhkan Sutkeja, Eri-Aaroneita ja muita selvästi tunnistettavia. Nyt ne on kaikki vierasperäisiä “nepukatneessareita” ja muita hullutuksia. On kuulema hevosen hintaa kohottava vaikutus, kun on mahdollisimman outo ja vieraalta kalskahtava nimi. Eikä tämä yksin raviurheilusta.

Sama synti on iskenyt muuhunkin urheiluun. Otetaanpa tässä lainaus viikko sitten tuossa toisessa paikallislehdessä olleesta uutisesta, jossa lueteltiin jalkapallon puulaakisarjan joukkueet: “Sarjankylän Centers, Team Cantando, NU Hockey Team” ja niin edelleen. No jo on aikoihin eletty. Ahteella sentään on vielä kyläseuralla mojova nimi: Ahteen Murakourat.

Tällainen villitys tai hullutus menee äärimmäisyyksiin. Seurakuntaa on pidetty konservatiivisena, mutta kyllä se löi ällikällä, kun risti lähetyksen vanhan tavaran kaupan Caritas Shop:iks. On tullut Pizzeriaa, Markettia, Centrumia ja vaikka mitä. Kyllähän sen leikkimielisenä pilailuna käsittää, mutta kun ollaan tosissaan. Olen jo aikaisemminkin kertonut, että paras näkemäni tienviitta ja huumorinkukkanen löytyy Karstulasta, jossa jätevesipuhdistamolle menevä tie on ristitty mojovasti: Paska-avenjuu.

 

Soittelin Cajanuksen Ahdille, kun en saanut tartuntoja vanhoihin nivalalaisiin asukkaisiin, joiden hautamuistomerkkejä kävin töllistelemässä maanantai-iltana Vanhalla hautausmaalla. On muuten mielenkiintoinen paikka, josta hautakivien tekstejä lukemalla saa monenlaista historiankautta ja ihmiskohtaloa selville.

Ahti autteli jonkin verran, mutta kehoitteli soittamaan Salosen Mikolle.

Tavoitin Mikon iltapäivätorkuilta, mutta virkeänä. Sieltähän niitä lähes sata vuotta vanhoja tietoja tippui kuin apteekin hyllyltä. Ihmemies tuo Mikko. Mikko kertoi valmistautuvansa kahden viikon päästä Salossa pidettäviin veteraanien sm-kilpailuihin. Mikko aikoi rajoittaa tällä kertaa osallistumistaan vain muutamiin lajeihin. Järjestäjät ovat tulleet rahalle persoksi ja veloittavat jopa 70 markkaa lajilta osallistumismaksua. Mikolla on ennestään 112 mestaruusmitalia ja Salosta haetaan lisää. Mikko täyttää heinäkuussa 90 vuotta ja pääsee jo kilpailemaan 90-vuotiaiden sarjassa.

Vielä on kymmenen vuotta Ylpön sarjaan Mikollakin ja sitten on tavoite täynnä. Mikkohan aikoo katsoa kolme vuosisataa. Terveisiä vain sinne Espoon Soukkaan.

Toimittajan tuolilta 1.7.1987

 

Varhain tiistaiaamuna sain tiedon toimitukseen, että Nivalan seurakunnan ja kunnan vanhin asukas Lyydia Yliniemi on saanut iäisyyskutsun tästä ajasta.

Pienelän Lyydia, niin kuin hänet Karvoskylällä tunnettiin, eli elämänsä pienellä paikalla sen parhaassa vakaumuksellisessa merkityksessä.

Lyydian pieni koti Pahkalan koulun takalistolla syrjäisellä paikalla, oli monelle ihmiselle virkistyksen ja henkisen levähdyksen keskeinen paikka. Lyydian luokse mentiin täyttämään henkistä eväsreppua silloin kun tuntui vaikealta. Hän oli ihmeellinen lähimmäinen ja kanssaeläjä. Hän oli myötäeläjä lähimmäisen vaikeuksissakin. Hän jaksoi nähdä vaikeuksien yli. Hän ei koskaan valitellut osaansa lähimmäisilleen, vaan hänestä jäi sellainen kuva, että hän kantoi ja koko elämänsä murheineen ja iloineen Luojalleen.

Viimeiset elinvuodet Lyydia vietti vanhainkodissa. Hän oli pirteä vanhus kuolemaansa saakka. Hänen luonaan kävi vieraita ja hän jaksoi hoitaa ystävyyden siteitä. Esimerkillään Lyydia Yliniemi jaksoi kannustaa kanssaihmisiä nöyryyteen, kilvoitteluun ja kiitollisuuteen. Kaipaus on monen kohdalla suuri. Eräs turvallinen elämän kiinnekohta on poistunut, mutta rikas muisto on jäänyt lohdutukseksi ja velvoittavaksi elämännuoraksi jälkeenjääneille.

 

Synttäreitäkin on vietetty. Halosen Reetta juhli jo aattona läpi yön, kun ensimmäiset vieraat tulivat kello kaksitoista ja seuraavat jo aamulla kello viideltä. Yhtä humua koko viikonloppu, totesi Reetta. Onnea vaan.

Maija Yliniemi vietti sunnuntaina 80-vuotispäivää. Harmi vaan kun tällaiset asiat tulevat niin viime tipassa julki. Olisipa ollut Maijankin kohdalla julkinenkin huomioiminen paikallaan. Tuskinpa nykyiset päättäjät ja kunnan virkamiehetkään ovat arvanneet tai tienneet, millaisen palveluksen Maija-emäntä on tehnyt myös Nivalan kunnan ja vanhusten hyväksi. Maija tuli vanhainkodin johtajaksi vaikeina sotavuosien jälkeisinä aikoina. Silloin ei ollut henkilökuntaa juuri nimeksikään ja asuttavana oli raskaasti hoidettava ja vedettävä vanhainkoti, koko maatila ja tietenkin kova puute kaikesta. Hoidettavana oli kaikki vaivaiset, kodittomat, sairaat ja orvot, vieläpä sotavangitkin. Maijan takana olisi paljon sellaista tietoa, joka antaisi kuvan maamme sosiaalihuollon kentästä sotien jälkeisiltä ajoilta. Ehkäpä nämä tiedot saadaan aikanaan talteen. Onnittelut Maijalle.

 

Pikkulinnut lauloivat, että Kuoppalan Anna-Liisakin täyttää tänään vuosia. Anna-Liisa otti lähiystävineen jo ennakkoa ja kävi viikonlopun lomalla Kalajoella. Tänään päivänsankari tarjoaa kahvit kotonaan. Ja kahvivieraita varmasti riittää. Anna-Liisa on niitä energisiä kylän puuhanaisia ja on monessa mukana. Ystäviä on koko kylä ja vähän enemmänkin. Onnittelut Kuoppalaan.

 

Tässä on torkkunut vielä näihin asti kaamoksen unissa. Lomalaiset tulevat ja muistuttavat, että kesä on tullut. Toimituksessa on käynyt viime päivinä mukavia vieraita. Jutut tulevat ensi viikolla.

Kauan olen yrittänyt tavoitella kansanedustaja Tuula Paavilaista. Yritin päästä pakinoille jo Koiviston valitsemistilaisuudessa eduskunnassa, mutta ei tärpännyt. Nyt sain vihiä, että Kaarlo ja Tuula tulevat lomille Ahteelle ja sain tapaamisen aikaan. Piipahtivat meidän vaatimattomassa toimituksessakin ja sehän oli mukava juttu. Ensi viikolla lisää Tuulan ja Kaarlon vierailusta.

Kannuksen Kalevi oli palailemasta sukulaisensa hautajaismatkalta Oulun tienoilta ja piipahti myös toimituksessa. Siellä ne Kalevi ja Junttilan Veli hästäävät nyt Turussa. Kaverukset tuntuvat pitävän yhteyttä. Parannettiin maailmaa tämän Haapaperältä lähteneen ammattiyhdistyspomon kanssa.

Mielipiteitä oli Kalevilla. Niistäkin lähemmin ensi viikolla.

Hautamäen Bertta tupsahti maanantaina toimitukseen Pajukosken Lailan kanssa. Ei ole tyttö paljon muuttunut. Yhtä elämäniloinen on Bertta ja repsakka puheissaan, vaikka on nähnyt Kanadansiirtolaisena ja uudisasukkaana koviakin aikoja. Nyt on kaikki paremmin ja eläkepäivinä on aikaa selailla uuden ja vanhan kotimaan välillä. Yksi on pettymys Bertalla kotiseudulta: No, kun kaikki tutut ovat joko kuolleet ja sen aikaiset poikaystävätkin kipeitä miehiä. Eihän täällä ole enää kunnolla juttukaveria noista entisistä nuoruuden ystävistä, ukkeilee Bertta.

 

Ei tunnu sopivan pirtaan Nivalan viljelijöille ja isännille heidän päälliköittensä ja valtion edusmiesten puheet ja suunnitelmat. Viikonvaihteessa puhuivat Haavisto, Hemmilä ja Uronen. Yksi komitea esitti lisäksi poisto-oikeuden rajoittamista maatalouden ylivelkaantumisen estämiseksi. Isännät eivät tunnu hyväksyvän, että koneiden poisto-oikeutta rajoitettaisiin toisin kuin muussa yritystoiminnassa. Mieluisilta ei tunnu myöskään päälliköiden puheet maatalouden pakollisiksi tulevista taloustoimista. Televisiouutisissa kerrottiin, että isännät ovat uhmalla raivanneet tämän kevään aikana ennätysmäärän uutta peltoa ja koko raivauksen kieltävä laki on vesittynyt. Koitos on ilmeisesti edessä.

Puolustajia päätöksentekopaikalla on ilmeisesti vähän Maatalousministerikin on jo väläytellyt pakkokesannoin mahdollisuutta. Myöskään poliittisessa kentässä ei ole nyt puhtia viljelijöiden taakse. SMP:tä sitoo hallitusyhteistyö. Keskustapuolueella ei ole oikein leipähammasta, kun puheenjohtajakin on vetäytynyt “viisaan lepoon” ja latautumaan presidenttitaistoon. Sen verran olen ehtinyt puhutella isäntiä, että kovin ihastuneita he eivät ole noista puheista.

 

Niin vaan on tässä vinttikamarissa kohta vuosi vierähtänyt. Ensi viikolla näistä tunnelmista lisää. Ehkäpä tässä juodaan synttärikahvit Nivala-viikon aikana. Lököisiä lomasäitä.

Toimittajan tuolilta 8.7.1987

 

Tämä lehti näyttää painottuvan tunnettujen sosialidemokraattien puheenvuoroksi. On Haapaperän pojan, Kannuksen Kalevin juttu, Tuula Paavilaisen juttu ja kun Raimo Sailaskin oli käymässä, niin tottakait sitä ängättiin Raimon lomaa häiritsemään.

Ja kyllä niitä nivalalaisia sosialidemokraatteja näkyy olevan kovilla paikoilla muuallakin. Uskokaa tai älkää. Kääpälän Tanelin ja Vienon poika oli Muuramessa kunnanhallituksen herra puheenjohtaja.

 

Sailaksen Raimo se tästä vinkin antoi ja asia varmistui, kun soitin Kääpälään. Totta se on ja kun Muuramessa ei tällä hetkellä ole täytettynä kunnanjohtajan paikkaa, niin hallituksen puheenjohtajalla on hommia olan takaa. Esko Kaarlenkaski on muistanut toimitustamme taidevalokuvilla ja niitä on tarkoitus julkaista aina sopivan hetken tullen.

Terveisiä vain Muurameen ja Kääpälän Tanelille. Oli viimeksi puhetta, että uudessa saunassa kylpiä ropsautetaan. Nyt on kyllä kesä ja mukavampi olisi Kääpälän ison koivun alla vanhassa saunassa kylpiä uusien vihtojen kanssa.

 

Paavali, tuo elämänmerellä ja mantereella vaelteleva profeetta teki sitten sen, mitä arvelin. Perusti mokoma uuden lehden. Eiköhän se tässä minun hommassa vielä viisastunut. Työtä on ainakin luvissa. Paavali pyysi väkivelkasille.

 

No minä lupasin. Ensimmäinen pakina vaihdettiin keskellä kirkonkylää maantiellä lauantai-iltana kello 21 aikaan. Kaikella tavalla epätavallista on tämä lehdenrustaajan homma. Väkivelkasille päätyi nyt tämä taistelevien metsojen tie. Aika näyttää, pöllyääkö höyhenet jatkossa, vai taipuvatko ukot nokkimaan samaa haapaa kaikessa sovussa. Toivon mukaan kaikenlaiset koppelot nyt kiertävät kaukaa, eivätkä tule yllyttämään kahta vanhaa homenokkaa keskenään tappelemaan.

 

Tuolta veteraanien muisteluillasta jäi erään harmaantuneen veteraanin, savottamiehen eli jätkän sen hyvässä ominaisuudessa, kommentti jauhamaan mieleeni.

Paperossia poltellen hän syventyneenä illan muistoihin ja elettyyn elämään totesi kylmän rauhallisesti.

– Niin se on vaan tämä reissu kohta tehty. Ei jäänyt savotassa puun alle litistyksiin, eikä sojastakaan tullut kuin muutama naarmu. Eihän tässä voi käydä enää muutako hyvästi. Tämä reissu on tehty hienosti.

Mies vetasi syvään kouristuen vahvat savut ja oikaisi sitten kumaraa selkäänsä ja loi katseensa laskevaan aurinkoon.

– Tuonne sitä pian painutaan mekin ja iltasoittoa tässä odotellaan. Eipä ole jäänyt kaunaa pahemmin hampaankoloon, vaikka onhan se joskus vähän jurnuttanutkin. Niin sitä lähetään. Ensi kerralla on jo taas porukka paljon pienempi. Näin tuumi yksi toisen maailmansodan veteraani.

 

Konttilan Aarnekin ehti täyttää maanantaina tasavuosia. Aarne edustaa kahdeksannessa polvessa Konttilan isäntiä ja asuu sukunsa pääpaikalla. Ei ihme, jos Konttilan pellosta kääntyy aina vanhoja kiukaanpohjia ja isonvihan aikaisia kätköjä. Aarnen talon paikalla on asuttu jo vuosisatoja. Aarne on ollut edesmenneen Veikko Kallion ohella yksi suomenhevosen innokas ja uskollinen kasvattaja ja jalostaja. Hevosmies kiireestä kantapäähän. Onnittelut ja hyvää vointia Aarne-isännälle.

 

Tämä numero on nyt sitten vähän härevämpi. On tullut vuosi täyteen tämän lehden kanssa.

Näin vuoden kuluttua tulee hönttimäinen olo. Ihmiset ovat luottaneet ja tämä tekee mielen nöyräksi. Tämä lehti luvattiin tehdä “rupuporukan” ja päähänpotkittujen lehdeksi, mutta näkyy ne oikeat ihmisetkin sen tilaavan. Kyllähän tässä tarennut on, kun on Erkin kanssa miltei kahdestaan tehty lehti. Nyt tuli tuo Inke toki avuksi. Vaan täytyy ajatella kuin Ritolan Jussi, jolta epäonnistui voitelu ja sukset jäätyivät. Jussi puri hammasta ja työnteli eteenpäin ja ajatteli, että tarkenee siellä naapurikin.

Alunperin katsottiin Pidisjärvi-lehti tahalliseksi Nivala-lehden kilpailijaksi. Eihän moni tietenkään uskonut koko lehden syntyyn.

Minä olin väkäraossa. Ei minua ja Paavalia ota kukaan maatalouslomittajaksi tai toimistotöihin. Jotain täytyy tehdä henkensä pitimeksi. Kilpailijan ja entisen työnantajani kiitokseksi täytyy sanoa, että suhtautuminen on ollut asiallista. Riitelemällä ja repimällähän asiat eivät parane.

Se on ollut rikas ja työteliäs vuosi. Työ on pitänyt pois turhuuden poluilta ja talous nöyränä poikana pienellä paikalla. Tämä on ehkä meikäläiselle siunaukseksi, opiksi ja ojennukseksi. Sitä helposti nokka nousisi ja suhtautuisi yrittäjiin ja kanssaihmisiin toisella tavalla. Nyt ei ole tarvetta eikä varaa. Vaan jospa se tästä. Teistähän se hyvät ihmiset ja lukiat riippuu. Jos jaksatte tilata lehteä ja olla tukemassa, niin kyllä tässä jaksaa raataa. Ensi lauantaina olisi tarkoitus tarjota kahvit. Tulukaa nyt asioiden välissä ryyppäämään kuppi kahvia.

Hyviä heinäsäitä ja lomailmoja.

Toimittajan tuolilta 15.7.1987

 

Lauantai-iltana töllöteltiin tuhansissa Nivalan kodeissa telkkaria, kun pitäjän oma tyttö, Aura Stenroth esiintyi Seinäjoella tangokilpailuissa. Ja hyvin tyttö lauloikin. Oli paikallisradioiden ja kuuntelijoiden suosikki ja tuli kakkoseksi loppukilpailussa.

Aura on ensimmäisiä nivalalaisia kevyenmusiikin esittäjiä, joka on päässyt valtakunnan kuuluisuuteen. Perkkiön suku on lahjakasta sukua musikaalisesti ja mitenkähän olisi, jos Aurakin olisi saanut opiskella musiikkia ja laulua vuosikaudet päätyönään niin kuin tämänkin kilpailun voittaja. Aura on saanut musiikillista opetusta vain sekakuoron jäsenenä äänenmuodostuksessa muutaman kerran ja esiintyi siten vain omilla lahjoillaan. Onnittelut Auralle. Teit samalla hyvää mainosta kotiseudullesi.

 

Vasta viime viikolla huomasi, että kesä se taitaa sittenkin olla. Ei ilmoista, mutta lomalaisista. Nyt ei ole voinut puhua kesälomasta, vaan ansaitusta vuosilomasta.

Toimituksessa kävi lauantaina vieraita, jotka ilahduttivat meitä lehdentekijöitä. Ei siinä auttanut ujostella vaatimattomia puitteita, eikä nämä vieraat tuntuneet sitä karsastavan. Meillä on varmasti Suomen vaatimattomin lehtitalo. Alussa taitettiin lehteä vain komeron oven päällä ja liimatuupilla. Nyt on sentään jo vahakone ja taittopöytä.

Ensimmäisten vieraiden joukossa tuli vanhat ystäväni Päivärinnan entinen isäntäväki Antti ja Aili. Tuliaisten kanssa. Lomalaisia on käynyt runsaasti ja näihin tapaamisiin ja Kääpälän saunareissuihin palataan ensi viikolla.

 

Yksi havainto lomalaisten suhteen on vahvistunut tänäkin kesänä. Ruotsalaisten vierailut ovat vähentyneet. Siihen on olemassa hyvin perustellut syyt.

Suurin muuttoaalto Ruotsiin tapahtui 1950- ja 1960-luvuilla. Siitä on aikaa jo yksi sukupolvi. Monien entisten nivalalaisten juuret ovat perheen mukana kasvaneet uuteen kotiseutuun. Lapsilla on omat kaverit ja monet ovat ehtineet jo avioitua ruotsalaisten kanssa. Monissa perheissä on sukua jo kolmannessa polvessa.

Monien siirtolaisten vanhemmat ovat ehtineet täällä jo siirtyä ajasta ikuisuuteen. Sukulaisetkin ovat saattaneet harventua. Ei ole enää kiinteitä siteitä, eikä toista kotia minne palata. Näin kontaktit höltyvät ja siteet ja juuret kasvavat uuteen kotiseutuun, mikä on tervettä kehitystä.

 

Toinen painava syy ruotsalaisten tänne tulon vähenemiseen on Suomen ja Ruotsin valuuttojen suuri epäsuhde aikaisempiin vuosiin. Suomi on ruotsalaisille kallis lomamaa. Naapurimaan devalvaatio aiheutti sen, että kruunulla on heikko ostovoima Suomessa. Siitä saa vain 70 penniä Suomen rahaa. Lisäksi elintarvikkeet ja päivittäistavarat sekä palvelut ovat täällä muutoinkin kalliimpia kuin Ruotsissa. Niinpä moni valitsee lomakohteikseen Keski-Euroopan tai Espanjan hiekkarannikot, jossa elää puolta halvemmalla ja aurinkokin porottelee joka päivä.

 

Takana ovat ne ajat, jolloin ruotsinsuomalaisia tuli Nivalaankin tuhansittain. Silloin oli joka torpan pihalla ruotsalaisia Volvoja ja Saabeja. Poislähtiessä ostettiin kaupoista auton peräkontti täyteen lihaa ja makkaraa. Silloin ruotsalaiset jättivät runsaasti rahaa paikkakunnalle.

 

Tämän kesän säät eivät ole jättäneet lomalaisille mieluisia muistoja entisessä kotimaassa käynnistä. Saattaa olla, että moni tekee tämänkin loman jälkeen uuden päätöksen. Meille täällä oleville lomalaisten vierailut ovat kuitenkin mukavia muustakin syystä kuin rahasta. Ehkä nivalalaisten tulisi myös harkita vastavierailuja. Minä ainakin tein päätöksen käydä tässä syksyllä tapaamassa ruotsinsuomalaisia.

 

Huh hellettä näitä heinäpoutia. Onko niin, että aika kultaa kaiken. Ennen oli kesät lämpöisiä ja heinänteko romanttista.

 

Muistelin tässä eräänä koleana päivänä erästäkin juttumatkaani heinäpellolle.

 

Oli mitä kaunein ja lämpimin heinäkuun päivä. Aurinko rellotteli pilvettömältä taivaalta. Ilma oli tyyni ja vain heinäsirkkojen siritys ja paarman ujellus olivat kuuluvia luonnon ääniä. Minä ajelin niittyteitä ja haastattelin heinämiehiä. Ja voi että oli pumpulle kovaa touhua. Jokaisella heinäpellolla pyllisteli ja haravoitsi ruskettunut kaunotar ja useampiakin pienissä pikineissään. Oispa silloin ollut putki kamerassa. Kovin lähelle en uskaltanut mennä, ettei olisi tullut näärännäppy silmään. Niin minä sekoilin, että ajoin kahdesti pikkufiatilla ojaan ja lopuksi kamera unohtui Maailmanniitylle ja kun olisi pitänyt mennä kirkolla toimistoon, niin heräsin vasta levonperällä auton takaa enkä tiennyt minne olin menossa.

 

Toimituksessa odottivat, että mihin se toimittaja on unohtunut ja minä koitin ölövinä selittää, että unohduin Hauta-Rikua puhuttelemaan.

 

Tulispa vielä kerran kunnon heinäpoudat.

Toimittajan tuolilta 22.7.1987

 

Haastattelin tässä eräänä päivänä uutta valtion viljavaraston johtajaa, Jorma Kalliota. Hänellä se on tehtävä, joka huonosti sopii raamatun tekstiin. Raamatussahan Jeesus neuvoo opetuslapsiaan elämään huolettomasti päivä kerrallaan:

– Katsokaa taivaan lintuja. Eivät ne kylvä, eivätkä kokoa aittoihinsa ja kuitenkin meidän Herramme ruokkii ne joka päivä.

Koitin vähän uksia Jormalta, että minkälaisen rippikouluopetuksen Repola ja Mustakkio ovat antaneet, kun teet juuri päinvastoin.

– No, siinä valitettavasti on käynyt niin, että ihmisten usko tähän Raamatun sanaan on horjunut ja sitä kootaan täällä maanpäällä muutakin kuin ruokaa ja vaatetta, jota ei välttämättä jokapäiväisessä elämässä ihminen tarvitsekaan.

– Niinpä niin, kyllä se näin vähäpätöisestä miehestä kuin minustakin tuntuu, että vähemmällä se pitäisi tämä jokapäiväinen leipä ansaita. Jeesushan oli hyvä esimerkki siitä, että ei pitäisi turhaa rehkiä. Hän kulki opetuslastensa kanssa laumana pitkin maita, eikä hän varsitöihin sortunut elämänsä aikana ja varoitteli muitakin sortumasta mammonan palvelukseen ja työn ikeeseen.

Huonosti me olemme Jeesuksen oppeja noudattaneet. Mammonan palvelu on kaikilla päällimmäisenä. Urpelan Seppo melttosi tässä eräänä päivänä, että kyllä se kirkko ja papit kaikki muut asiat ja pienet napostelutkin synniksi lukee, mutta vaikenee tyystin ihmisten ahneuden pirusta. Haalitaan enemmän kuin jaksetaan kuluttaa ja aina pitää olla enemmän ja enemmän. Kaikki pitää olla tehokasta ja luonnonvaroja haaskataan kiihtyvällä tahdilla. Eikö tämä ole suurinta syntiä, kun haaskataan tulevien sukupolvien elinmahdollisuudet ahneuden Moolakin alttarille. Miksi kirkko ei tätä lue synniksi, melttoso Urpanski.

Totta lienee tämä asia. Vähemmälläkin tultaisiin toimeen. Miten mukava olisi köllötellä ja kuljeskella tuolla raitilla ja olisi aikaa puhutella ihmisiä. Ajatelkaapa, että tämä elämä olisi mukavaa, kun lähdettäisiin jalkaisin vain toisille kylille sukulaisiin ja tuttaviin kylään ja oltaisiin yökunnissa. Lämmitettäisiin pihasaunat ja ropusteltaisiin vihdoilla. Mentäisiin seuraavaan taloon, kun jutut loppuisivat.

Minulla on ollut vuosikausia sellainen kuningasajatus, että pääsisi sille puolelle, että voisi lähteä kiertämään kuin Rämön Johannes tätä Suomenmaata. Ottaisin tuolta lehden osoiteluettelosta nimen ja siirtyisin aina seuraavaan taloon ja kuntaan. Pistäisin sieltä postilaatikkoon “kyläkierroksen” ja kertoisin lukijoille, missä olen menossa ja mitä ihmisille kuuluu.

Jospa tämä Pidisjärvi-lehti joskus vöyrästäisi niin paljon, että voisin toteuttaa nämä haaveeni. Luulisin, että noilta reissuilta tulisi lukijoille paljon mielenkiintoisempia juttuja kuin täältä toimiston nurkasta.

 

Mukava olisi tuollainen helppo ja vähätöinen elämä. Oikeastaan kaiken syypää on tuo Martti Luther. Pinko ukko alkoi posmentaamaan kaikenlaista sellaista, että otsasi hiessä sinun pitää leipäsi syömään ja teki kaiken kilvoittelun hyveeksi. Luther oli oikeastaan ensimmäinen “Tehokas-johtaja” seminaarin pitäjä. Hän pani säännöksiä ja elämänmalleja, jotka ovat kaukana Jeesuksen lupsakkaasta elämänohjeesta.

Pitäshän tämä jo nyt uskoa. Miespolvet on yritetty tehdä maailmaa valmiiksi ja Lutherin pelottelulla syöty hiellä tienattua leipää ja tunnettu huonoa omaatuntoa päivän palveluksesta. Mitä elämää se tämä tällainen on, kun ei ehdi ympärilleen vilkuilla ja me ihmiset arvostamme vain sitä kenellä on parhaat talot ja tavarat ja kenellä eniten mammonaa.

Kuitenkin me olemme vain tilapäisiä haltijoita. Intiaanipäälliköllä on viisaita ajatuksia ja totuuksia, emme voi myydä taivasta ja maata, koska emme omista niitä. Me vain kuvittelemme niin tekevämme. Täällä ne ovat olleet ennen meitä ja myös jäävät tänne täältä lähdettyämme.

Lutherin elämänhyveeksi nostamasta ahkeruudesta ja tehokkuudesta on tullut Moolakin jumala, joka syö kitaansa toiset ihmiset. Mitä enemmän tahtia kiristetään, sen hullummaksi tilanne menee. Toiset tekevät tänä päivänä kaksinkertaista työaikaa ja toinen puoli on kokonaan vailla työtä. Työnteko on lailla suojattu vain tehokkaiden ja terveiden oikeudeksi. Aina kun palkkoja korotetaan, yhtiöt pudottavat tehottomimmat yksiköt ja työntekijät pois.

Erot ihmisten kesken vain kasvavat. Syksyllä eduskunnan pitäisi aloittaa työelämän uudistamislakien käsittely. Vaikka en tarkemmin tunne näiden lakien tavotteita, niin sen voin arvata, että vaikea homma on edessä. Miten työ ja hyvinvointi tulevaisuudessa voitaisiin jakaa oikeudenmukaisemmin. Pitäisköhän eduskunnan jäsenille ostaa Raamattu vai Lutheruksen postilla tarpeelliseksi käsikirjaksi.

 

Olen tässä lintsannut lehtihommista ja ollut heinähommissa. Sitä on vähän huonolla omallatunnolla ollut noissa maataloustöissä, kun ammattiviljelijät katsovat vähän karsaasti meitä osa-aikaviljelijöitä. No, nyt tuli kuitenkin Visurin Uoleville ja meille muillekin osa-aikaviljelijöille armahtava esitys. Uusi maatalousministeri Toivo T. Pohjola kehoitteli lisäämään osa-aikaista viljelyä ja hankkimaan tiloille liitännäiselinkeinoja ja sivutuloja eräänä tuotannonrajoituskeinona.

Tämähän oli tavallaan synninpäästö, kun uusi maatalousministeri aikoo lähtiä kasvattamaan uusia “reppuselkämaalaisliittolaisia”. Niinhän niitä puhuteltiin takavuosina, pienviljelijöitä, jotka olivat talvet savotoissa ja Pihtiputaalla rautatietä rakentamassa. Onko tämä paluuta entiseen?

 

Yksi asia harmittaa, kun lomalaisten tapaamiset on jäänyt tältä kesältä vähiin. Se seurustelun sakramentti on kuitenkin sitä parasta tässä kiireisen elämän hyörinnässä, eikä sitä ystävien ja tuttujen tapaamisesta saisi laistaa. Tässä ammatissa ja muutoinkin meikäläiselle nämä hyvät ihmissuhteet ovat tuikitärkeitä ja jokaisella ihmisellä on toiselle annettavaa. Se tuntuu jo mukavalta sekin, vaikka ei ole muuta puhumista, kun saa valitella niskarangan kulmaa ja selkävaivoja ja voi, kun se tuntuu yhdistävän, kun toisellakin vihloo samasta paikasta. Eipä jatketa, ettei tule väärinkäsityksiä. Hyviä lomasäitä.

Toimittajan tuolilta 29.7.1987

 

Raudaskosken Mikko ja Uusitalon Vaape saivat höynäytettyä minutkin nousemaan tuonne Nivalan markkinapäivän puhujapönttöön. Eipä siellä sitten ollutkaan muita nuoria minun lisäkseni kuin Putilan Impi, Salosen Mikko ja Mäenpään Väinö. Se oli vähän sitä Alavieskan nuorisoseuran ikäpolvea.

Edesmennyt Nivalan kirkkoherra oli joutunut vierailemaan kerran Alavieskan nuorisoseuralla ja oli kommenttina todennut, että “nuarin oli 76-vuotias”.

Joku soitti ja pyysi julkaisemaan sen puheenvuoron. Mistä sitä julkaisee, kun sitä ei ollut paperilla. No sen verran voin sanoa, että kehuin tietenkin itseäni ja Järven Aukua, eli toista radikaalia ja kaipailin, missä on Nivalan nuoriso. Miksi se ei nouse puhumaan, kirjoittamaan ja vaatimaan. Kelpaako nykynuorisolle minun ja Aukun rakentama maa ja ihanteet. Eikö nuorilla ole mitään sanottavaa. Miksi koulumaailma on hiljaa. Miksi ei julkaista enää teinilehteä ja valloiteta vanhaa.

Vai onko niin kuin Eino Leino sanoo: Miks ukkoina jo syntyy sylilapset, ja nuori mies on hautaan valmis jo. Eikö nuoruutta voisi verrata hyvään tuoreeseen olueen. Se poreilee ja kuohuu lasista yli. Se on elinvoimaista ja nautittavaa. Mitä on vanha olut. Siinä on tapahtunut jo ylikäymistä ja siinä on katkera etikanmaku. Se on ainakin meissä vanhoissa toimittajissa. Sellainen olut on poisheitettävää. Mutta miten on nuorien. Viskaatteko teille annetun ainoan elämän pois. Elätte puolella sielulla ja hekumatta.

Eikö Eino Leino toisessa runossa kehoittele: – Tekoja tehkää, maita valaiskaa. Ei hehku nämä nykynuoret, eivätkä paranna maailmaa. Miksi he hyväksyvät asiat, joita pidetään itsestäänselvyyksinä. Miksi he hyväksyvät työttömyyden, miksi he hyväksyvät luonnon saastuttamisen ja luonnonvarojen tuhlailun, jotka on tarkoitus säästää myös tuleville sukupolville. Tässäpä näitä kysymyksiä ja tähän väliin kysymysmerkki?

 

Meillä on ollut noita nuoria kesätöissä ja heidän kanssaan on ollut hauska jutella. Keskustelu on hedelmällistä ja pakostakin se nuorentaa meikäläisen ajatusmaailmaa. Nuorilla on tietoa ja aivan toiselta laitaa kuin meikäläiseltä. He luettelevat Rooman keisarit vuosilukuineen kuin vettä valaen. Ja sitten kyllä tunnetaan Juiset ja Rampot, kaikenmaailman älppärit ja orkesterit. Vaan kun aletaan puhumaan Nivalan eri kylistä ja ihmisistä, niin tieto loppuu tykkänään.

 

Oma ympäristö ja ihmiset ovat jääneet tuntemuksen ulkopuolelle. On huolestuttavaa, että nuori ihminen ei tunne oman kylänsä talojen ja ihmisten nimiä. Saatikka sitten sukuja ja syntyperiä. Yksi huolestuttava piirre on myös se, että nuoret eivät liiku maastossa ja metsissä. Eivät tunne siellä soita, kankaita ja polkuja. Puhumattakaan talonpaikoista, tervahaudoista tai missä on viinapannu joskus porissut. Ruohottuneet ovat entiset metsäpolut. Unohtuneet luonnonmuistomerkit ja tarinat.

 

Maatalouden luontaistaloudesta siirtyminen nykyaikaan on ollut voimakas murros muutoinkin kuin teknologian osalta. Vanhat tavat ja perinteet ovat unohtuneet. Käsien taito on rapistunut. Enää ei tarvitse valmistaa työkaluja ja käyttöesineitä itse. Muovisaavin saa vaivattomasti muutamalla markalla. Ennen saavin valmistamiseen tarvittiin isältä pojalle siirtynyt tieto, milloin astialaudoiksi aiottu kuusi oli kaadettava. Miten päin kimpi höylätään ja kavennus, ettei tule liekko. Miten tehtiin vanne ja mistä värkistä.

 

Tämän kaiken lisäksi on hävinnyt myös rikas ja perinteinen sanavarasto. Tuon tuostakin tulee valolatoja kysymään, että mitä tarkoittaa jokin outo sana kuin hattaalla, polusta tai jokin vanha nimitys. Nuorison sanasto on aivan toinen kuin ennen vanhaan. Kirjoitettu ja puhuttu kieli on muuttunut värittömäksi plassuksi. Tämä plassu on peräisin Uudenkaupungin liepeiltä. Edesmennyt appiukkoni totesi tuliaisryypyn jälkeen, kun toti oli laihaa, että plassua.

 

Koulujen suomenkielen opettajilla olisi melkoisesti töitä siinä, että suomenkieli ja sanavarasto säilyisi nuorilla. Taitaa vain olla niin, että nykyiset suomenkielen opettajat ovat kasvaneet muualla ja urbanisoidussa yhteiskunnassa.

 

Taisi olla Elovaaran Eero niitä viimeisiä rikkaan kielen taitajia ja opettajia.

 

Minusta virsikirjauudistuskaan ei ollut välttämättömyys. Sitä perusteltiin sillä, että nuoriso tuntisi sen paremmin omakseen. Vanhassa siionissa jyräytettiin asiat halki, synti synniksi ja riettaus omalla nimellään. Sanat olivat ottavia kuin Juho Vesaisen tappara.

 

Lainaan tässä lopuksi erään lauseen vanhasta kielestä, joka kaikkinensa kuvaa värikkäästi tunnetta.

 

Eräs nivalalainen nuuka, miltei itara isäntämies astutti yhtiön oriilla hevostaan. Toimituksen jälkeen hän ei ehtinyt lähtiä tammaa kävelyttämään, vaan se köyristi selkänsä ja senhän tietää, miten siinä kävi. Tarkasta isännästä se oli paha juttu ja hän purki mielipahansa lauseeseen:

 

– Voi hyvä surkia, kun meni tyyriit aineet aivan polusta.

Toimittajan tuolilta 5.8.1987

 

Surku tulee isäntien puolesta. Herrat melttoaa, että liikaa tulee elintarvikkeita ja hillitä pitää. Pellonpientareelta katsottuna asia on kuitenkin toisen näköinen tällä hetkellä. Satotoiveet ovat heikot. Eletään sentään jo reilusti elokuun puolta ja myöhäisemmistä kylvöistä on ohra vasta tupella. Vahva pitää olla usko, joka vielä luottaa kunnolliseen satotulokseen. Tyhtilän Olli se vielä rauhoittaa nuoria isäntiä toteamalla, että lokakuun loppuun on hyvää säätä ja sato saadaan. On se hyvä, että joku uskoo.

 

Kyllä Karvoskylän kylätoimikunta järjesti sellaiset pirskeet Koskenperän lavalla, että oksat pois. Sillä ohjelmalla ja meiningillä olisi kyllä jo otettu valtakunnallinen palkinto kylätapahtumista. Ja mistä se niin mainioksi tuli. Yksinkertaisesti siitä, että ohjelma oli aitoudessaan niin hauska, että happamaksi käyneen toimittajankin piti nauraa.

Ja kyllähän ne ojakyläset ohjelman saa pystyyn. Eihän siihen tarvita kuin vongankolistajat ja Korpi-Heikin tyttäret, niin kyllä lystiä löytyy.

 

Tällä kertaa sattui vielä niin, että kylätoimikunta sai yllättäen hyvää vahvistusta, kun Eeva-Maija Haukinen piipahti lomalle kotiinsa. Hänet kiskaistiin oitis lennosta mukaan ja puolessa tunnissa Eeva-Maija tekaisi sellaisen maatuskarepliikin ja esityksen, että oksat pois. Paras kommentti taisi olla siinä ovenpielessä kahdelta isäntämieheltä, jotka eivät tunteneet Eeva-Maijaa, vaan luulivat häntä aidoksi venäläiseksi naiseksi:

 

– Katoppas vaan. Yllättävän hyvin se suomea puhuu.

 

Eeva-Maija tyrkkäsi huivin päähän. Värikkään esiliinan päälle ja vähän toppausta rintojen korotukseksi ja ämpäri kainaloon. Aa vot, että oli tsujakka maatuska.

Nämä juhlat olivat Eeva-Maijalle itselleenkin nostalginen kokemus. Hän totesi, että ei näin aitoa esitystä ja teeskentelemätöntä iloa näe missään muualla. Hän oli iloinen kylänsä puolesta, että vireys ja harrastukset ovat säilyneet.

 

Marjoniemen suku kokoontui viikonvaihteessa Nivalaan ensimmäiseen sukukokoukseensa. Väinö Vähäsarja oli tämän kokouksen alullepanijana ja hyvä oli kun oli. Yhdessäolo ja sukulaisten tapaaminen oli mieleenpainuva tilaisuus monille.

 

Siinä katsellessa ja kuunnellessa vilahteli vuosikymmenet ja miespolvet. Matti Marjoniemen kuuden lapsen lapsia oli tilaisuudessa vielä puolenkymmentä. Marjoniemen isännän Antin tytär Lyydia Yliaho oli tullut paikalle. Marjoniemen Antti on Sotalan Tanelin ainoa elossa oleva lapsi. Palosaaren Matin lapsista viimeinen elossa oleva Saima Marjoniemi oli myös paikalla. Vähäahon Leanderin ja Kaisan poika agronomi Yrjö Vähäaho on myös sisarusparven viimeinen. Poissa olivat tilaisuudesta näistä serkuksista Marjoniemen Toivo Turusta ja Mehtälän Aune. Toivo on parasta aikaa Kaunialan sotavammasairaalassa ja Mehtälän Aunen kunto on jo niin heikko, että tällaiseen tilaisuuteen ei jaksanut lähteä.

 

Meinasin ihan unohtaa Vähäsarjan mummon, Vähäahon Kaisan tyttären. Hän oli suvun vanhin paikalla olevista. Maria on täyttänyt jo 92 vuotta. Sukukokoukset näyttävät nousevan uudelleen arvoonsa. Juuret kiinnostavat. Tänä kesänä Nivalassa on pidetty jo ainakin kolme sukukokousta. Siitä vaan rohkaisuksi muillekin. Minuakin on patisteltu kutsumaan koolle kaikki Veelannin kahdeksan veljeksen ja kahden tytön jälkeläiset. Jospa ensi kesänä.

 

Vanhin veljeni Erkki piipahti Lohjalta käymässä. Hän on sellainen hiljainen nuhjukka, mutta harmajan puseron alla sykkii tsehovilainen satiiri.

 

Hän kertoi, että ensimmäinen työnantajani analysoi häntä: ruumiinvoimat viittaavat selvästi henkisiin töihin ja hengenvoimat ruumiillisiin töihin. Niinpä minusta tuli henkinen sekatyömies.

 

Keski-ikäiset sukulaisemännät tapasivat loma-aikana ja äityivät kyselemään toistensa kuulumisia. Toinen selvitti, että poika on ekonomi ja tyttö on yliopistolla assistenttina.

 

– No mitenkäs Kalle jaksaa, kysyi toinen lisää.

 

– No meijän Kallehan on jo impotentti.

 

– Voi tavaton sentään. Ja kansakoulupohjalla.

Toimittajan tuolilta 12.8.1987

 

Kappalaisemme Martti Viljanen hoitaa jo toisessa polvessa suhteita sukulaiskansaamme Unkariin. Martin Isä Paavo oli mm. monien nivalalaisten tuntema kirkkoherra Belan opiskelutoveri ja elinikäinen ystävä. Myös ensi sunnuntaina Nivalassa konsertoivan Tamasin isä oli Paavo Viljasen ystäviä ja pappisveljiä. Oli luonnollista, että Martti otti sekakuoron Unkarin vierailun aikana yhteyttä Tamasiin ja silloin syntyi ajatus hänen Suomen vierailustaan.

Tämä Tamas on varsin erikoinen urkutaiteilija. Hän on myös urkumusiikin tutkija ja tekee päätyönään  vanhojen tunnettujen säveltäjien urkumusiikista nuotistot painoasuun. Vaikka Unkarissa kirkkomusiikin osuus ei olekaan sitä mitä se on meillä, on urkumusiikki kuitenkin kansan suosiossa ja taso hyvin korkea. Vieraamme kertoi, että siellä on usein urkukonsertteja ja silloin on väkeä paikalla aina 500-600 henkeä.

Sekakuorolaiset kertoivat palatessaan, että he saivat sydämellisen vastaanoton ja tunsivat ystävien aitouden ja ilon vierailusta. Me suomalaiset olemme sukulaisiamme hitaampia ja jäyhempiä näyttämään myönteiset tunteemme. Nyt olisi kuitenkin ystävällisyyden palkitsemisen hetki ja nivalalaiset varmasti huomioivat sympaattisen Tamaksen konsertin.

 

Sekaisin on viljelijäin kalenteri. Heinää tehdään vielä tällä viikolla. No menneinä vuosikymmeninä se oli tavanomaista. Tiistaina tapasin linja-autoasemalla Tuominiemen Hellenin. Hän oli kostunut viime talven sairauksistaan ja oli kuin entinen Helle. Helle oli kaverinsa kanssa ostoksilla kiireisenä ja oli lähdössä heinätöihin.

– No kun sarijanperän ihmiset iliman antaa hyviä heinikoita, niin mehän tehään ne heiniksi. Tullee niistä ainakin hyviä poronheiniä ja miksi ei muutakin. Eihän sitä nyt raaski pystöön jättää hyviä heiniä, puhkui Helle pontevana.

Päälle ovat kaatuneet muutkin työt. Nyt olisi pitänyt olla jo ruismaat kunnossa, ja kylvettynäkin, kun laurinpäivä on takanapäin. Mitäs on tehnyt, kun vettä on tullut kaatamalla. No kyllä ruis ehtii jos syksyä on. Siemenmäärä ja lannoitusta pitää vähän rukata kylvöajan myöhästymisen takia. Ripaus typpiä sekaan ja siementä 150 kiloa, niin kyllä siitä vielä ruis ehtii. Nyt olisi isännillä kiire rehuntekoon. Pellot ovat kuitenkin niin litjakoita, että ilman levikepyöriä sinne ei ole asiaa. Ilma on muutoinkin ollut kolea ja harmaa. Pakkanen oli jo tiistaita vasten lähellä ja ellei olisi ollut niin kostea ilma, se olisi myös jyrsinyt alavilla mailla. Tiistaipäivän aurinkoinen sää antoi jälleen toiveita, mutta jatko ei säätietojen mukaan näytä yhtä hyvältä. Aarkon Oiva se jaksaa antaa uskoa ja toivoa.

– Mitäs siitä, nythän on niin hyvät kasvustot, että ohria tulee että ropisee. Lokakuulla puijaan vielä painavaa ohraa, myhäilee Haapaperän sinisalo.

 

Posti toi kortin Kairosta. Pesosen Heikki on ollut hakemassa liikenneoppia Kairon katuliikenteestä. Olisi se hyvä, jos Heikki vähän laskisi rimaa, niin meikäläinenkin menisi autonsa kanssa täydestä Nivalan liikenteessä.

 

Sailaksen Harri ei näy paljon jääneen vanhemmasta veljestään jälkeen. Mies ei ehtinyt kunnolla ottaa aluejohtajan paikkaa vastaan, kun hänet jo kiskaistiin. Paasikiven ja Virkkusen pankin pääkonttoriin. Siellä ei ole tainnut aikaisemmin nivalalaisia istua, eikä kovin monia sosialidemokraattejakaan. Taitaa kuulua KOP:n uuteen karriääriin, että sinne hyväksytään jo muitakin kuin kokoomuslaisia ja onhan Harri toki arvostettu ja kokenut pankkimies tämän liikepankin piirissä. Lykkyä tykö.

 

Kaikkien uraputki ja unelmat eivät toteudu niin kuin Sailaksen Harrilla. Usein on niin, että se mikä jää itseltä toteutumatta, pitää pojan toteuttaa. Jos itse jää opinnot kesken, niin pojasta pitää tulla pappi tai ekonomi.

 

Moni mies odottaa konttoripäällikön paikalla, että kun tuo johtaja lähtee eläkkeelle, niin minä siirryn hänen pallilleen. Moni mies on rehkinyt ja rakentanut tilaansa itselleen muistomerkiksi ja toivonut pojastaan jatkajaa. Tässäkin unelmat usein romahtavat. Mikä pahinta ihminen ei tahdo hyväksyä sellaisia tosiasioita, jotka murskaavat hänen unelmansa. Jossakin kirjassa sanotaan ja rukoillaan:

 

– Jumala suokoon minulle tyyneyttä hyväksyä asiat joita en voi muuttaa, rohkeutta muuttaa mitkä voin ja viisautta eroittaa nämä toisistaan!

 

Siinäpä meille kasvunvaraa.

Toimittajan tuolilta 19.8.1987

 

Aikoihin on eletty. On elokuu ja joka aamu on saanut nyt lähes viikon verran rapata kuuraa auton tuulilasista töihin lähtiessä. Pakkasestahan se kuura tulee ja on sitä täytynyt olla, vaikka toisin väittävät. Nivalassakin ehdittiin tuudittautua jo hyvään uskoon, että pakkaset ovat taakse jäänyttä aikakautta. Milloinkahan ne olivat viimeiset katovuodet joskus 1960-luvulla. Ne ovat jo miltei unohtuneet.

Jyrkän Reinokin oli pari viikkoa rapannut ja ruohonnut perunamaat ja sitten tuli pakkanen ja rutasi kerralla varret. Reino käveli vieläkin sivut väärässä kuin kulkukoira tuosta kovasta ruohomisurakasta ja senhän arvaa, että se harmitti. Ei ihme, että tuo tuntui jo tahalliselta tempulta, epäili Reino ja jatkoi, että kyllä se nyt köyhyys tuli ilmi, kun perunatkin meni.

Kalajokilaaksoa nämä tämän kesän säät ovat koetelleet kovin. Sateet ovat olleet alueellisia ja esimerkiksi Pyhäjokilaaksossa on satanut paljon vähemmän. Kuivuutta valitteli myös Meskuksen Ahti Lumijoen perunamailla. Kuivuudesta johtuen sielläkin on nyt halla pelotellut viljelijöitä, joka vieras on muutoin ollut ihan tuntematon Lumijoen merenrantahietikoilla. Nivalassa taas tuo ankara kosteus on ollut pelastus pakkasta vastaan. Kaste ja sumu ovat suojanneet ainakin jonkin verran.

Joka tapauksessa mielialat viljelijöiden keskuudessa ovat melko apeat. Ilmojen haltijakin on lähtenyt kokoomuksen ja demarien hallitukseen mukaan supistamaan tuotantoa, manailevat isännät. Pakkasen tuhojen määrä ja laatu selviävät vasta myöhemmin, mutta varmaa on se, että ainakin perunat ovat monelta ensi talvena ostosalla. Eihän se nyt rahallisesti ketään kaada, mutta onhan se melko masentava kokemus.

 

Moni maanviljelijän poika pohtii varmaan jo lähtiäkö jatkamaan tilan asumista, kun näkymät ovat heikot. Kun olisi edes toinen ammatti ja työpaikka siltä varalta, jos maatalous ei tulevaisuudessa elätä. Työpaikkoja syntyy Nivalaan harvassa tahdissa.

Jokohan olisi aika odotella niiden 600.000 markan poikimista, mitkä käytettiin kehittämisprojektiin, vai menikö ne sielunhoitoliturgiaan ja konsulttien taskuun. Onkohan yhtään työpaikkaa syntynyt tämän projektin tuloksena.

 

Toisaalta tilanne Nivalassa on ratki koominen. Topi Saarinen kertoi, että hän olisi pystynyt työllistämään tämän kesän aikana lisää vähintään 30 metallimiestä, mutta miehiä ei ole. Ammattikoulutukseen ei ole hakeutunut viime vuosina riittävästi näille linjoille opiskelijoita ja kun metallialalla pyyhkii hyvin, on ammattitaitoiset miehet hukassa.

 

Saarinen antoi ymmärtää, että yrittäjä on yksin tällaisissa asioissa. Kunnasta ei ole käyty yrityksessä viime vuosien aikana vaikka yrityksellä olisi ollut kerrottavana toiveita ammattityövoiman kouluttamisesta ja työllistämisestä. En tiedä, mistä johtuu, mutta yrittäjät ihmettelevät kunnan passiivista kantaa yritystoimintaa kohtaan. Niemelän Antti ja Alho Sarja kiersivät yrityksissä ja olivat aktiivisesti mukana yritysten hankkeissa. Onkohan tässä jokin väärinkäsitys. En tunne kunnallislakia ja virasto-ohjesääntöjä saavatko kunnan viranomaiset edes poiketa toimistostaan yrityksiin, vai ylittivätkö Niemelä ja Sarja toimivaltansa? Tämä lienee ilmiö muuallakin. Energiset ja teollisuutta puuhanneet kunnallismiehet joutuivat takavuosina kovan röykytyksen kohteeksi. Muistetaanhan se surkuhupaisa vt.elinkeinoasiamies Reino Kiviojan lapinmatka, jossa tilintarkastajat alkoivat kyselemään 1300 markan laskun perään ja valtuuksia mennä yhden Nivalan talouselämään merkittävästi vaikuttaneen toimitusjohtajan mukaan kunnan edustajana.

Moni energinen kunnanjohtaja sai siivilleen takavuosien uusmoraalin puhdistusaallossa ja repäisevät johtajat ovat kadonneet. Nykyiset tyytyvät noudattamaan tarkasti virastoaikaa ja kunnallislaki ja ohjesäätö käden ulottuvilla, ettei tulisi virkavirhettä. Joka tapauksessa tämä on karmaiseva esimerkki kehitysaluekunnan ongelmista. Töitä olisi, mutta ei työntekijöitä.

 

Tiistaiaamuna alkoivat sitten peruskoulun työpäivät ja opiskelu. Aamuvarhaisella oli koulutiellä niin riipaisevan herttaista näkyjä, kun isät ja äidit saattelivat lasta ensimmäiselle koulumatkalle.

Siinä ihan herkistyi vanha parkkiintunut toimittajakin. Siihen ensimmäiseen koulumatkaan tiivistyy kaikki elämän toiveet ja unelmat. Tuo koulunkäynti sitten kestää kaikilla pitkään, mutta suurella osalla vähintään 15 vuotta ja toisilla elämän loppuun, eikä tule hullua hurskaammaksi.

Visurin Niilo piipahti lauantaina luonani ja hänen kanssaan muistelimme, että koulua käytiin pitkälle talveen ilman kenkiä. Niinhän se tosiaan oli. Minunkin koulunkäyntini mahdollistui, kun Palomaan Matti kuoli sopivasti keurinpyhinä ja häneltä jäi käyttökelpoiset kirvuulaiset huovikkaat. Veljeni Erkki ja Martti olivat sen lukuvuoden pois koulusta. Muita ei kuollut Vellipuhossa sinä syksynä ja jokaiselle kenkäparille oli käyttäjänsä. Silloin ei ollut sellaista ylellisyyttä, että kesällä olisi saanut pitää kenkiä. Parkkirahoilla hankittuja lipposia käytettiin jalassa vain juhannuspyhinä ja hautajaisissa.

Tämän päivän koululaiset ovat toista sorttia. Heidän maailmankuvansa on laajempi kuin Vellipuhto ja Kytöpuhto yhteensä. Heillä on jo tietokoneet ja pelit ja vehkeet. He ovat saaneet tuntumaa esikoulussa ja taitavat pianonsoiton ja jääkiekkoilun. He ovat valmiimpia koulumaailmaan kuin metsäläisten ikäluokka, joka ei osannut muuta tehdä kuin työtä ja pahuutta sopivasti vastapainoksi. Oli siinä Tyhtilän Hilmalla kärsimistä meistä hultittomista, jotka olimme kasvaa miesten monivuotisten sotareissujen aikana Liverin Sakan ja Lohona-Jaakon kaltaisiksi metsärosvoiksi. Eipäs jurnuteta menneitä. Nyt on uusi sukupolvi ja uusi aika, oikaisevat omat jälkeläiseni.

Hyviä sorsastussäitä, mutta ei liian kirkkaita.

Toimittajan tuolilta 26.8.1987

 

Surkiaa tämä nykyinen elämä. Ei ole enää mitään hyvää. Ei ole Dingoa, eikä keskustalaista hallitusta. Ei ole enää edellisvuosien hyviä sorsasaaliita, eikä peltopyyparvia. Kesätkin ovat menneet aivan pilalle.

 

Niin sitä vaan pakotetaan luopumaan totutuista tavoista ja tilanteista. Onko se sitten ihmisten riisumista vai kasvattamista. Kyllä se tuo ikä tuo monenlaisia kokemuksia ja aukaisee silmiä. Näin jäljestä päin huomaa monia asioita, että poskelleen ovat menneet monet hyvät mestat. Sitä on tyrinyt muutenkin kuin pusseja possauttamalla. Ei ole huomannut mahdollisuuksiaan ja ihmisellä on tapana haikailla elettyä elämää.

 

Yhden asian sitä oppii myös iän myötä. Kuuntelemisen taitoa kannattaisi yrittää aina harrastaa. Tärkein on kuitenkin se, että oppisimme elämisen taidon. Uuteen ja parempaan elämään meillä tarjoutuu tilaisuus joka aamu kun heräämme.

 

Jokainen alkava päivä on meidän, meidän unelmien, toiveiden ja tosiasioiden. Pitää vain hyväksyä ne tosiasiat, mihin on mahdollisuudet ja mihin riman asettaa itselleen. Näillä päivillä sitä osaisi olla jo tyytyväinen, jos pääsisi pussejakaan possauttamaan. Keski-ikä tuo ihmeellisiä haasteita elämään. Sitä pitäisi yrittää vielä hehkua kuin sähkölamppu ennen tupsahtamistaan. Pitäisi olla kova ja tehokas. Pystyä kaikkeen ja ylittää keskiarvot komeasti.

 

Eräs isäntä tunsi jääneensä aviollisissa asioissa jälkeen naapuristaan. Kaikessa hiljaisuudessa mies hakeutui lääkäriin ja valitteli heikkoa kykyään. Lääkäri tiedusteli, että mistä te sen päättelette. Isäntä totesi, että kun naapurin Kalle on samanikäinen ja puhuu vielä aivan mahdottomista öisistä temmellyksistä.

Lääkärillä oli viisas vastaus valmiina:

– Mikäs se estää teitäkin puhumasta.

 

No vähän lipsahti tämä asia tuosta aloituksesta Tarkoitus oli pohdiskella, mitä kaikkia mahdollisuuksia meillä on elämässä. Meillä on kaikki, jos asetamme riman oikein. Seiväshyppymiehet tietävät, että sen tulee olla tietyllä etäisyydellä tietyssä korkeudessa.

Riman laskeminen tuottaa meille vaikeuksia. Miksi minä en pääse yli, kun tuo toinen on saavuttanut kaiken? Miksi minun kohdallani on ollut niin huono tuuri? Miksi minun urani on kaatunut koviin vastustajiin?

 

Meiltä tahtoo unohtua se tosiasia, että meille on annettu ainutkertainen elämä itseämme varten. Meidän kykymme sovittaa unelmamme ja tavoitteemme todellisen onnen kriteerioihin ovat pahasti vinksahtaneet. Ei onneamme lisää uusi traktori tai ympäristön antama tunnustus jonkun kilpailutavoitteen saavuttamisesta. Elämmekö elämämme ympäristölle ja sen odotuksille ja vaatimuksille vai itsellemme. Tässä sitä olisikin rippikoululäksyä joka päivälle.

 

Minä olen katsellut tuota hyvää naapuriani Ravion Askoa ja kuunnellut hänen filosofioitaan elämän onnesta. Askon jokapäiväiset onnenhetket muodostuvat pienistä myönteisistä tapahtumista. Naapurin auttamisesta ja rikkaista jutteluhetkistä ihmisten kanssa. Oi Asko, sinä onnellinen mies.

 

Joku viisas ihminen on sanonut, että onnen avaimet ovat joka hetki käsillämme. Sinä voit löytää rakastettusi lähempää kuin luuletkaan. Sinä voit löytää luotettavan ystävän sieltä, minne et ole arvannut katsoakaan. Sinä voit löytää elämäsi aarteen aivan muualta kuin olet etsinyt. Se voi löytyä sopusointuna ja elämänilona oman itsesi kanssa.

 

Siinäpä oli Jansun tunteenpurkausta tiistaiaamuna. Helppoahan se olisi kun sen osaisi.

 

Viime päivien uutiset ovat olleet varsin ikäviä paikkakunnalla. Ihmisten mielipiteet käyvät voimakkaina niin kuin tavallista. Tällaisissa asioissa joutuu paikallislehtikin miettimään rooliaan, miten asioita käsitellä.

Toisaalta lehtimiehen huoneentaulu antaa siihen selvän ohjeen. Syyte ei ole sama kuin tuomio. Lehti ei saa nousta myöskään tuomariksi.

 

Toisaalta lehtimiesetiikka, joka sanoo että suojele aina syytetyn omaisia. Kärsimyksiä on ilman lehdistön otsikointiakin ihan tarpeeksi syyttömilläkin ihmisillä. Olen koittanut noudattaa näitä ohjeita ja vasta asian päättyminen ja tuomio ovat niitä tosiasioita joista voidaan kirjoittaa oikeuden päätöksen mukaisesti.

 

Tavaksi on tullut myös se, että aina tulisi kuulla myös toista osapuolta asiasta.

 

Myös syytettyjä. Katson tämän repliikin tässä aiheelliseksi. Tiedän että ihmiset seuraavat tarkoin mitä paikallislehdet asiasta kirjoittavat. Aina pitäisi kuitenkin muistaa se, että minkä toivot itsellesi, tee se lähimmäisellesi.

Toimittajan tuolilta 2.9.1987

 

Käppäilin tiistaiaamuna töihin kuuden jälkeen. Pöydälläni oli lehtileike, joka muistutti eräästä merkkipäivästä. Entinen työtoverini osuuspankkiajoilta, Alho Junttila, viettää tänään 60-vuotispäiväänsä. Olemme molemmat syntyneet uskovaisessa kodissa ja meille on tuttuja siioninlaulut. Siispä otin puhelun ja laulaa hoilotin tutun laulun “matkamiehen mieli palaa” syntymäpäiväsankarille.

Kyllä Palolan Oskarin pojat ovat maailmalla menestyneet, vaikka ovatkin joutuneet lähtemään kotoa ilman koulutusta ja taskurahoja. Mistäpä niitä nyt olisi paljon 13 lapselle riittänytkään. Mutta on veljeksillä ollut muutoin hyvät eväät, hinku itseopiskeluun ja päästä elämässä eteenpäin.

Niin on Alhonkin uraputki alkanut maanpinnasta ja mikä parhainta Alhossa, hän ei ole unohtanut näitä eväitä ja kasvuympäristöään. Häneen ei ole iskenut juppitauti, vaan hänen harrastuksensa ovat syvästi maanläheiset ja arvostukset niissä Paloperän juurissa, jotka hän huomenlahjanaan on saanut. Palailin toissa kesänä Ylivieskasta kirjapainolta ja minulla oli ensimmäinen Pidisjärvi-lehti auton perässä. Alho oli silloin kattamassa latoa loma-aikanaan Paloperän ojelmuksella. Alhon kotiseutuharrastus näkyy vanhojen työkalujen ja traktoreiden keräilynä ja kunnostuksena ja taitaapa olla niin, että ne harmajat maankuulut pikki-Ferkut ovat kaikki Alhon huostassa tältä alueelta. Monta muuta asiaa on Alho tallentanut ja tehnyt näin arvokasta perinteen tallentamista ja vaalimista varsinaisen pankkityönsä ja elämäntehtävänsä ohessa.

Alholle parhaimmat onnittelut merkkipäivänä ja odotellaan tässä eläkepäiviä ja sitten ryhdytään viljelemään piekonmuikkua ja pinteliohraa kotoiseksi omavaraisuudeksi ja pollistellaan käsi liitingin alla niin kuin isännät ennen vanhaan. Siihen saakka pirteitä pankkivuosia ja kaikkea hyvää.

 

Masentavat ovat näkymät. Ilmat ovat olleet niin kylmiä kuin normaalisti marraskuussa. Meidän Erkkikin tuli väristen töihin ja valitteli kylmää asunnossakin. Minä koitin neuvoa, että eikö sitä jo voi panna lämpöä päälle. Erkki totesi, että heillä on kaukolämpö.

No kaukolämpö se on tosiaan ollut meillä muillakin. Roomassa näköjään pyyhkivät hikeä ja täällä kaivellaan villapaitoja esiin. Tämä viikko näyttää muodostuvan lopulliseksi vähäistenkin toiveiden murskaajaksi maanviljelijöiden osalta. Kasvustot ovat maassa ja kun lämpötila on mikä on, niin toiveet saa jo kaurankin osalta heittää.

Olin sunnuntaina katsomassa Pihlajaperällä puintitulosta ja se oli masentavaa katseltavaa. Karvosenojan Joukon ohrapellosta irtosi vain märkiä kaunoja.

Tämän viikon aikana moni on tehnyt myös ratkaisun kauransa osalta. Pois vain ja rehuksi. Näillä ilmoilla ei käy sekään, eikä pellot kestä minkäänlaista korjuukonetta. Jos ilmat selviävät, niin tänä syksynä mennään edesmenneen Kortteen Gunnarin linjoille, eli viljat murskataan ja kaurat hapotetaan rehuksi. Nyt vain ei ole Gunnaria enää antamassa käytännön viljelijäneuvoja miten homma onnistuu, mutta onhan Gunnarin opit ja neuvot kuitenkin tallessa monien isäntien mielessä.

On tämä kesä ollut ankaran talven päälle rankka kokemus. Yhtä kaamosta viime kesästä lähtien. Kyllä tässä varmasti on jo syksyn ja talven aikana asiaa mielenterveystoimistoihin. Osoittihan se arktisen hysterian tutkimus, että rotatkin joivat pimeässä enemmän viinaa, kuin päivänvalossa. Kenellepä luomakunnan yksikölle tällainen pimeys ei tressiä aiheuttaisi.

 

Sitä on nyt ollut tuota urheilua eholta asti. Suomen leijonat ovat iskeneet Kanada Cupissa urhoollisesti ja puolustaneet jumbosijaansa mahiksella.

Roomasta sentään on tullut myönteistäkin palautetta, vaikka suurin toivein ei lähdettykään. Tohmajärven Räty on oikea “Sven Tuuvan” jälkeläinen jäyhyydessään. Hänen tuomansa kulta keihäässä oli mannaa urheilevalle Suomen kansalle.

Ei Martti Vainiota voi syyttää huonosta juoksusta. Siellä ohitettiin kierroksella maailman kärkiaikoja pitäviä juoksijoita ja Martti jaksoi sentään vetää ja roikkua miltei mitalin tuntumassa. Tuo Afrikan savannien “kenkuru” oli tällä kertaa aivan ylivoimainen ja vei leikitellen maailmanmestaruuden. Muutoinkin näissä kisoissa mustien ylivoimaisuus on ollut poikkeuksellisen suuri.

 

Maanantaina sain nimismies Esa Mustoselta kohteliaan kutsun tulla keskustelemaan viime päivien tapahtumista ja lehtikirjoittelusta. Oikeastaan osasin jo tällaista kutsua odottaa ja mikäpäs se siinä. Keskustelu hälventää aina epäluuloja puolin ja toisin.

Käytiin tästä aiheesta Esan kanssa pitkä keskustelu ja minä vakuutuin siitä, että ei Esa Mustonen ole niin innokas syyttäjä kuin mitä on annettu ymmärtää. Hän selosti vakavana asemaansa poliisin edustajana ja yleisenä syyttäjänä. Hänen tehtäviinsä kuuluu toimia syyttäjänä niissä asioissa, missä lakia on rikottu tai on vahvasti aihetta epäillä näin olevan. Mustonen kertoi, että syyttäjän intressit päättyvät siihen, kun hän on saattanut asian oikeuden ratkaistavaksi. Kun ylempi taso eli kihlakunta on käsitellyt asian, se on pois päiväjärjestyksestä. Vain harvoin tulee tilanteita, jossa yleinen etu vaatii pyytämään korkeamman tason tarkistusta päätökseen.

Poliisin intressiin ei myöskään kuulu aktiivinen tiedottaminen syyteasioissa. On vaan tullut tavaksi lehdistölle, että ne otsikoivat syyteasiat näkyvästi. Ihmiset ovat sensaationhaluisia ja tällaiset uutiset kiinnostavat. Asianosaisena en ota kantaa näistä asioista tiedottamiseen, vaan jokainen lehti ratkaiskoon sen oikeustajunsa ja moraalinsa mukaan, mitä tiedottaa ja missä vaiheessa.

Muutoinkin syyttäjän asema ei ole helppo. Samassa yhteiskunnassa asuvana joutuu syyttämään tuttujakin ihmisiä ja tietää tarkasti millä tavoin syyte koskettaa toista osapuolta ja omaisia. Syyttäjäkin on ihminen, vaikka hänelle annettu tehtävä velvoittaa toimimaan yhteiskunnassa lainvalvojana, kertoi Esa Mustonen vakavana.

 

Päätimme keskustelun asiallisesti ja minulle jäi mieliin Esan vilpittömyys ja tällä kertaa myös syvä huolestuneisuus siitä, että keskustelut näissä asioissa tulisivat asiallisemmiksi. Olen samaa mieltä vallesmannin kanssa tässä asiassa, vaikka lehdistön ahmattimaha vaatiikin sensaatiota ja verta etusivulle. Siihenkin jo kansa turtuu kuin se entisen miehen toteamus: Viisi murhaa, kaksi väkisinmakaamista, kolme ryöstöä, laihanlainen lehti tänään.

Toimittajan tuolilta 9.9.1987

 

Haastattelin tässä viime viikolla kirkkoherraamme Heikki Hurskaista aina ajankohtaisesta asiasta:

– Kuinka ne lampaat laitumella käyttäytyvät ja seuraako ne paimenta. Täsmällisemmin ilmaistuna keskustelimme seurakuntalaisten aktiivisuudesta jumalanpalvelukseen osallistumisen suhteen. Häävit ei ole tilastot. Heikki Hurskainen pohti omia käsityksiään asiasta. Oli tarkoitus ottaa jutun jatkoksi haastatteluja muutamilta seurakuntalaisilta, miksi he käyvät tai eivät käy jumalanpalveluksessa.

Sepäs olikin vaikea aihe, johon ei löytynyt julkista haastateltavaa. Kukaan ei halunnut lehtien palstoilla käsitellä omakohtaista ja vakaumukseensa liittyvää asiaa. Kommentteja kyllä tuli.

– Menee lujaa, ei jouda kirkkoon ja jumalanpalvelukseen. Eikä ole tarvettakaan. Ammattiyhdistysliike neuvottelee ja takaa tulotason ja elintason ja viinaa otetaan iloon, suruun ja murheeseen. Näin repsakkaasti vastasi ehkä omasta ja toistenkin puolesta noin yleisesti eräs mieshenkilö.

– Ei käydä kirkossa, ei sieltäkään käydä meillä, oli erään vastaus vanhana vitsinä. Eräs henkilö oli sitä mieltä, että kirkko haluaisi ihmiset tuskaisina ja alistettuina helmoihinsa, että saisi hohota heitä. Miksi ihmisten pitäisi kärsiä ja alistua. Eikö työmies voi nauttia rehellisesti ansaitsemaansa leipää kenenkään alistamatta. Pyhäpäivä on lisäksi palkkatyöläisen vapaapäivä ja sen haluaa viettää omana aikanaan. Miksi ryhtyä vetämään mustaa kirkkopukua päälle ja aikatauluja hosumaan, kun on kerran vapaata. Siinäpä niitä oli nimettöminä lausuttuja kannanottoja. Luulen, että näihin kaikkiin sisältyy yksi oleellinen syy, joka on kyllä jo seurakunnan tiedossa. Nämä asiat ovat liian henkilökohtaisia käsiteltäviksi lehtien palstoilla ja sen vuoksi haastatteluun taipuvia ei löytynyt.

Tämä hyvinvointi ja lujaa meneminen voi olla vain pintakuva. Lääkärit, papit, poliisit, sosiaaliviranomaiset ja mielenterveyshenkilöt tietävät, että tällä yhteiskunnalla on toisetkin kasvot. Ne ovat toivottomuuden, ahdistuksen, väsymisen ja epätoivon kasvot.

 

Uusitalon Vaape kävi tuomassa kansalaisadressin infoa ja kertoi, että 3000 nimeä on listoissa koossa. Vaape kertoi, että nämä nimet ovat tulleet omaehtoisesti, eikä listoja ole kierrätetty ovelta ovelle, jolloin saadaan tavanomaisesti miltei kaikkien nimet, vaikka ei olisikaan aktiivinen asian puolesta. Nivalan Suojelijoiden toimikunta jättää kansalaisadressin Nivalan kunnanhallitukselle 14.9. Toimikunta toivoo toimenpiteitä kunnanhallitukselta. Vastavoimatkin toimivat ydinjäteasian tiimoilta. Pikkulinnut lauloivat, että Teollisuuden Voima on kutsunut Kiiskilän kylätoiminnan sekä valtuuston ja hallituksen jäsenet kaksipäiväiselle tutustumismatkalle Olkiluodon Ydinvoimalaan. Ensimmäisen päivän iltana on yöpyminen ja ateriointi Raumalla. Viulut maksaa Teollisuuden Voima Oy.

Joku arveli, että siellä sieviläisille syötetään Jaakobin petosvelli, eli päivällisestä myydään esikoisoikeudet. Ennakkoilmoittautumiset on kuulemani mukaan Sievin kunnantoimistoon 14.9. mennessä ja matka tehdään 20 päivän tienoilla. Saapas nähdä muuttuuko Kiiskilän kylätoimikunnan kanta asiaan.

 

Ensi sunnuntaina vietetään Jokikylällä uuden sillan vihkiäisiä. Se on iso juhla kyläläisille, joita yhdistää ja eroittaa Kalajoki. Tämän sillan valmistuminen on iso ja merkittävä asia myös Hauta-Rikulle, joka on taistellut aikoinaan tämän sillan ja kyläntien rakentamisen puolesta. Rikhard on Sillanmäen Jussin kanssa käynyt Helsingissä tosi taistelot ja ollut vastakkain ministerien ja pääjohtajien luona. Riku istahti salkkunsa kanssa liikenneministeri Kleemolan työhuoneeseen ja totesi päättäväisesti, että täältä ei lähdetä ennenkuin siltapäätös on valmis. Mitäpä tässä enempää. Kuunnellaan ensi sunnuntaina itseltään Rikhardilta audenttista tietoa sillan vaiheista.

 

Viime viikko meni urheilua töllötellessä. Tuli jääkiekkoa ja yleisurheilua. Pehmeän leivän kortille ovat siirtyneet nämä Suomen sinipaitaiset “leijonat”. Penkkiurheilijana tämä tympäsee.

Urheilussa liikkuu valtavat rahat ja suuren suun omistavat valmentajat ovat kehittäneet puhetaitoja, kun olisi pitänyt kehittää urheilun tasoa. Kyllä ne ovat melkoisia selityksen mestareita. Paljonkohan menee Suomessa kaikkiaan valtion, kuntien ja pankkien sponsoroimia rahoja urheilun hyväksi. Kymmeniä valmentajia ja johtajia on kuitenkin päätoimisesti urheilun parissa. On suuret toimistot ja organisaatiot. Valitettavasti sitten kovan paikan tullen jalka lyntää, maha pettää tai kunto lopahtaa. Tämä on sitä hyvinvointiyhteiskunnan tulosta. Näkipä miten Afrikan savannin pojilla oli kuohkea jalannousu, kun oli leivästä ja ansiosta kysymys.

Suomalaisten olisi syytä vaihtaa perinteiset lajit ja satsata sellaisiin lajeihin, joissa vielä olisi mahdollisuuksia. Jääkiekko on kokeiltu. Sitä pelaa kymmenkunta maata maailmassa ja Suomi on auttamattomasti jumbo. Yleisurheilussa on mukana yli sata kansakuntaa ja Suomen mahdollisuudet alkavat olla nolla. Mitenkähän olisi Poolo. Sitä ei taida toistaiseksi pelata kuin Englannin lordit ja siniveriset ja Australian sokeriviljelmien omistajat. Suomella olisi mahdollisuus joukkuepelissä vielä pronssimitalille.

 

Haastattelin tässä noita Nivalan reppumiehiä ja heidän vaimojaan. Nämä miehet ovat tavallaan pitkässä jatkosodassa ja käyvät kotonaan harvoin. Monen reissumiehen emäntä saa viettää avioliitossaan lesken elämää. Mies käy vain paidan vaihtamassa.

 

Sama kohtalo se oli aikoinaan Karvoskylällä Tyynelän Emiliallakin. Emilia avioitui itsekin kypsässä iässä puolta vanhemman Tyynelän Eemelin kanssa. Avioliittoon mennessä morsian oli alta nelikymppinen ja sulhanen kahdeksankymppinen, mutta vielä elinvoimainen. Niin vain kävi, että perheeseen syntyi kaksi tyttöä. Vaan ehtyi ne Eemelinkin voimat ja aviolliset velvollisuudet taisivat unohtua.

Kerran Ojakylän veteraanilesket voivottelivat Toivolan kyläkaupassa kovaa leskenosaansa. Aikansa kuunneltuaan tunnusti Emiliakin haikeana:

– Leski sitä oon minnäi.

Toimittajan tuolilta 16.9.1987

 

Sain viime viikolla kaksi kirjettä kaukaa. Toinen oli “Länneltä” ja toinen Australiasta. Entinen naapurini Olkkosen Reijo muisti kirjeellä ja kertoili siinä omista elämänvaiheistaan. Reijo joutui rakennustyömaalla lievän tapaturman uhriksi ja on nyt eläkkeellä ja vaimon apulaisena kotitöissä. Molemmat tyttäret ovat naimisissa ja asuvat myös Australiassa.

Reijo kertoi, että aina joskus osuu nivalalaisia vieraitakin. Viita-Ahon Taisto ja Tuomaalan Niilokin ovat käyneet tervehtimässä. Raivion Asko on luvannut tulla heti lottovoiton jälkeen ja Reijo kyselee, että tottahan se Asko muistaa lotata. Tässäpä Reijon ja hänen perheensä terveiset sukulaisille ja tutuille.

 

Toisetkin terveiset tässä pitää välittää Tiemestari Viljo Turunen piipahti toimituksessa ja puhui kohteliaasti, mutta tarmokkaasti.

– Kuulehan Jansu, ne ihmiset kun lukee sen sinun palstasi kuin jumalansanaa, niin pistäppä siihen pieni huomautus noista aurausviitoista. Me alamme niitä laittelemaan parhaillaan ja toivomme, että ne pysyisivät paikoillaan. Vaan poikaset kehvelit ovat joskus nykkineet niitä pois ja sehän on rangaistava teko. Toinen tuho uhkaa, kun isännät ajavat suurilla traktoreilla ja levikepyörillä ja yrittävät ajaa mahdollisimman laidassa, niin ajavat huomaamatta aurausviitat nurin ja poikki. Siinä menee äkkiä kilometritolkulla viitoitusta uusiksi. Valtion, eli yhteisillä rahoilla, niitä laitetaan ja olisi terveellistä jos ne pysyisivät paikoillaan, täsmensi Turusen Viljo.

Tämä Viljo on vielä niitä vanhan hyvän ajan valtion päälliköitä. Sanokaa minun sanoneen, että kun hänelle vielä vähän ikää karttuu, niin hän on niitä viimeisiä valtion patruunoita. Kässehtii tukikohdan pihamaalla ja hallitsee homman. Pitää valtion omaisuudesta hyvää huolta kuin omastaan. On korvakuulolla ja silmä tarkkana ja sanoo ääneen asiansa. Jos tuo Ville malttais heittää nuo turhan iltajuoksentelut ja lenkit pois, että pääsisi vähän mahankellukka kasvamaan, niin siinä meillä olisi oikea patruuna.

 

No kun tässä nyt ryhdyttiin noita terveisiä laittamaan, niin laitetaan.

Hauta-Riku muistutti sillan vihkiäisissä kunnanmiehiä siitä, että ei niitä ruosteenkestäviä mitaleita ole hänellekään tippunut. Riku muistutti pontevasti puheenvuorossaan kunnanmiehiä siitä, että kun Saalastin Kertulla on lähiaikoina syntymäpäivä, niin kunnanmiesten tulee muistaa Kerttua.

Hän on tehnyt niin paljon työtä vaikutusvaltaisilta paikoilta Nivalan hyväksi, että näitä töitä ei saa nykyisetkään johtomiehet unohtaa. Näppäränä miehenä Riku oivalsi, että kun terveiset lähetetään suuren yleisöjoukon ja lehtimiesten läsnäollessa, niin ne myös menevät perille. Ja menivät.

 

Keskitalon emäntä, agronomi, entinen ministeri ja kansanedustaja, Oulun Yliopiston perustaja ja kunniatohtori täyttää 80 vuotta. Noita ansioita olisi tietenkin voinut ladella vaikka kuinka pitkään. Sitkas, lujatahtoinen ihminen. Isänsä tytär. Muutamia muistikuvia kunnioitetusta päivänsankarista.

Olin pojantorvelona kuuluisilla Maalaisliiton 50-vuotisjuhlilla ja puoluekokouksessa Nivalassa kesällä 1956. Kerttu oli tuolloin poliittisen uransa huimassa nousussa. Hän esiintyi kansallispuvussa eloisasti ja helmoissa kieppuivat lapset. Se oli toimittajien ja kuvaajien mielenkiinnon kohde.

 

Sitten muistan erään vaalipuhetilaisuuden kotikylältäni. Olikohan eduskunta- vai valitsijamiesvaalit. Kerttu piti palopuheen maalaisnaisen työstä, arvostuksesta ja silloin tuntemattomasta sosiaaliturvasta. Minä seurasin äitiäni ja muita puhon akkoja, jotka olivat elämänsä viettäneet navetassa ja saaneet ainoat lanttinsa parkkimetsästä. Se puhe meni perille ja akkojen leuka väpätti. Ei tarvinnut epäillä, kenelle äänet menivät.

Olin 1960-luvulla maatalousneuvojan tehtävissä ja aamusta päivin menin tekemään viljavuustutkimusta Keskitaloon. Talon emäntä edusti työnantajaani, eli silloista Talousseuraa.

Kerttu oli ehtinyt huiskia jo maat ja mannut ja otti heti komennon hoitoonsa.

– Ensiksi mennään katsomaan talliin viime yönä syntynyttä varsaa ja sitten vasta on aamupuuro tienattu. Sitten käytiin läpi tiluskartat ja sovittiin mistä otetaan myös pohjanäyte. Takanevalla saattaisi olla kalkituksen tarvetta. Ajattelin silloin Niskavuoren Hetaa, jonka piti kaikki huolehtia ja ajatella.

Sitten oltiin Keskitalon tuvassa Kertun suurena päivänä. Tohtori-kahveilla. Kun emäntä sai lääketieteen kunniatohtorin arvon, niin uskallettiin siinä jonkun kanssa tiedustella niinkö pirtureseptiä.

Kerttu niisti huumorilla nenän meiltä ja totesi, että joo sialle kirjoitetaan lääkkeeksi, jos vain kantti kestää vastaanottaa.

 

Sitten oltiin Oulun yliopistossa paremmanpuoleisessa kahvitilaisuudessa. Tohtori Saalasti luovutti lääketieteen tiedekunnan aulaan Kalervo Kallion maalauksen, joka esitti toista tohtoria, eli Albert Swatzeria. Tuo kahvitilaisuus kesti Markku Mannerkorven kiitospuheen kanssa akateemisen vartin ja oli niin jäykkä tilaisuus, että ei osannut pitää käsiä muutoin kuin tiukasti taskussa.

 

Hattaalla ovat Keskitalon emännän työt olleet. Milloin on ollut mielenpäällä heinänkasvu Takanevalla, milloin naisen sosiaaliturvan esille ottaminen Pohjoismaiden neuvostossa. Siihen väliin mahtuu sitten paljon muuta. Onnittelut Keskitaloon.

23.9.1987

Toimittajan tuolilta 30.9.1987

 

Mitenkäs se totesikaan se entinen aviomies omista oikeuksistaan ja työnjaosta kotona:

– Meillä vaimo hoitaa kaikki sellaiset pienet asiat kuten kyläreissut, raha-asiat, ostot ja muut päätökset ja minä taas isot asiat kuten EEC-liittymiset ja urheiluveikkaukset.

Minäkin otan oikeuden hoitaa tällä kertaa näitä isoja asioita, eli puutun suomalaiseen ja ylikansalliseen tiedonvälitykseen. Oikeastaan tällä hetkellä noihin televisio-ohjelmiin ja sateliittien kautta tulevaan roskaan.

 

Ensinnäkin me olemme Suomessa suurelta osin slaavilaisia. Vain rannikkosuomen asukkaat ovat pitkänokkaisia ja pitkäpäisiä germaaneja, Hietapellon Leukon määritystä lainaten.

Slaavilaisia olemme myös luonteenominaisuuksiltamme. Jäyhiä, varovaisia ja syvää luotaavia. Huumorimme on Tsehovilaista tai haanpääläistä satiiria. Siitä on kaukana amerikkalaismallinen tyhjällä nauraminen. Tyhjän puhumista ja nauramista kuvattiin ennen sanomalla, että se on niin kuin hevonen veteen paskantaa.

Minä alan vähitellen uskomaan, että tällä ylikansallisella hömpötyksellä on turmiollinen vaikutus. Vanhemmalla polvella on vielä jonkin verran seulaa todellisuuteen, mutta nuoret imevät kaiken tosissaan. Heille amerikkalainen hömpötys muodostuu ihanteeksi ja kun televisio on niin voimakas tiedonvälittäjä ja mielipiteenmuokkaaja, niin sen vaikutukset alkavat näkyä nuorison tavoissa ja käyttäytymisessä.

Olen itse nyt saanut seurata jonkin aikaa näitä satelliittikanavien ohjelmia. Suurelta osin täyttä roskaa. Urheilukin on miltei 90 prosenttisesti erilaista koppipeliä. Sitä yritetään saada reikään tai maaliin hevosenselästä sorkkimalla, kepillä lyömällä, heittämällä ja potkimalla. Ilonsa kaikella.

 

Urheiluohjelmana tulee tuutin täydeltä isojen gorillojen väkivaltaiseksi lavastettua tappelua kehäneliössä. Aivan älytöntä ja sillekin nauretaan, kun vastustajan päätä lyödään lattiaan tai hypätään rintakehän päälle. Ei ihme jos Nivalassakin jo auton peilit, antennit sekä tienviitat väännellään vitakselle. Väkivaltaohjelmien herättämät agressiiviot täytyy johonkin purkaa.

 

Ei ihme, jos ihmiset ovat pintapuolisia ja meiltä häviävät itsenäiset persoonat. Kansainvälistyminen ei saisi merkitä kaiken matkimista ja omien arvojen ja ihanteiden hylkäämistä. Oman kulttuurimme tunnustaminen ja vaaliminen tuo meille itsetuntoa ja tervettä kritiikkiä todelliseen elämään.

 

Nyt ollaan niin haasteellisessa ajassa, että on syytä olla varuillaan. Kaikki maailman muutokset ja uutuudet tulivat tänne hitaasti ja pitkällä viiveellä. Nykyisen tekniikan ja tehokkuuden aikana tulee huono ja hyvä ryminällä ja nopeasti myös meidän eteemme.

 

Kansallinen kulttuurimme ei ole koskaan ollut niin suuren uhan edessä kuin nyt. Pystymmekö kestämään tämän paineen alla. Seulomaan ja omaksumaan hyvän ja hylkäämään meille vieraan, joka uhkaa tehdä meistä henkisesti sairaita muukalaisia vieraine arvostuksineen omassa maassa. Olemme kodittomia samalla tavoin kuin Iranin pakolaiset. Heillä elää toivo päästä joskus omaan kulttuuriin ja kotimaahan. Jos me kadotamme täällä omat juuremme ja kulttuurimme, meillä ei ole kotimaata missään. Tarkkana kuin porkkana!

 

Kiertelin Junttilan Aimon kanssa maanantaina sotainvalideja tapaamassa. Vähän huonolla tuurilla, kun ei tavoitettu etsittyjä kotoa. Toinen oli kuntoutuksessa ja toisen oven päällä oli luuta. Oli kuulemma joutunut turvautumaan tyttären perheen huostaan.

Siinä Aimon kanssa jutellessa tuli mieleen, että kyllä ne naiset ja miehet ansaitsevat suuren tunnustuksen, jotka jaksavat hoitaa vanhoja ja sairaita. Yhteiskunta ei tätä työtä palkitse juuri mitenkään.

 

Kotona sairasta ja vammautunutta hoitava vastuuntuntoinen ei saa palkkaa, eikä hänelle kerry sosiaaliturvaa, vaikka on saattanut uhrata koko parhaan elämänsä ja omat tarpeensa lähimmäisen auttamiseksi. Tällaisen ihmisen työn osaa arvostaa vasta sitten, kun on itse hoitanut muutaman vuoden vuoteessa olevaa sairasta tai vammaista. He tekevät suuriarvoista työtä.

 

En malta tässä olla kertomatta eräästä tapauksesta, joka liikutti mieltäni. Hiljattain kuoli eräs nuori nainen, jolta jäi 17 vuotias poika. Hän oli yksinhuoltaja avioliiton hajoamisen jälkeen. Tämä nainen sairastui vakavasti sokeritaudin seurauksena. Hän oli kaksi viimeistä vuotta täysin sokea ja vuoteeseen sidottu. Tämä nuori poika hoiti äitinsä kahden vuoden ajan vuoteeseen. Hoiti sellaista potilasta, jonka omat ruumiintoiminnot eivät enää säädelleet elämää. Ajatelkaapa asiaa.

Mitähän on mahtanut tuntea ikäistensä seurassa, jotka ovat saaneet elää molempien vanhempien turvallisessa ja hemmotellussa seurassa.

Ehkä hän on kypsynyt elämään paremmin kuin moni ainoa kaiken saanut ja passattu lapsi. Mutta onko kypsyminen tapahtunut inhimillisesti ajatellen liian varhain. Oma lapsuus ja nuoruus ovat jääneet elämättä.

 

Kävin äskettäin Tuulan baarissa syömässä. Nakkasin pari ryynimakkaraa, tukon salaattia ja neljätoista perunaa. Kohtuullinen määrä vai mitä.

No nämä olivat niitä hirvimatin perunoita. Jokaiselle piti suu avata. Tämän syksyn perunat on syöty, mutta minä sain vinkin, että Ojalehdon Kalevilla on hehtaarin perunamaa ja sieltä saa kuokkia hyviä perunoita puolitoista markkaa kilo. Sinne mennään lauantaina jos on poutapäivä, sillä syömässä pitää käydä huomenna ja seuraavinakin päivinä.

Toimittajan tuolilta 7.10.1987

 

Presidenttiehdokas Paavo Väyrynen kävi puhuttelemassa saunapuhtaita ja yllättävän raukeita nivalalaisia. Liekö tästä johtunut, että tilaisuus jäi melko latteaksi. Sitä kun on päivän ollut ulkotöissä raikkaassa tuulessa ja sitten saunoa repsauttaa, niin johan se niin mukavasti ramasee, että ei jaksa syttyä edes presidenttipeliin.

Taisi olla Paavossakin osasyynsä siihen, että keskustelu ei rävähtänyt. Paavo säikähti kovaa julkista ryöpytystä omienkin taholta kevään epäonnistuneiden hallitusneuvottelujen osalta. Paavon kiihko vei Keskustapuolueen oppositioon. Näin arvelivat monet keskustapuolueen kannattajatkin.

Ilmeisesti Paavo Väyrystä on kannattajien toimesta evästetty matalaan profiiliin. Sympaattisuus lienee Paavon vahvoja ominaisuuksia. Kiinnostusta politiikkaa kohtaan näyttää riittävän. Tällainen 400 henkilön kokoontuminen lauantai-iltana on melkoinen osoitus tästä. Täytyy olla asialle innostunut, kun viitsii vielä saunaihon päälle vetää kakkospuvun päälle ja lähteä ajamaan jopa kymmenien kilometrien päästä. Kiinnostus oli kuitenkin vain varttuneemman väestön osalla. Laskeskelin siinä, että jos otetaan ohjelmansuorittajat ja kahvintarjoojat pois joukosta, niin presidenttiehdokas Paavo Väyrysen ikäluokka loisti poissaolollaan. Alle 40-vuotiaita taisi olla tuossa tilaisuudessa vain alle kymmenen. Pitäneekö sitten paikkansa, että nuorten kiinnostus politiikkaa kohtaan on huimassa laskussa?

Viime päivien gallupit ovat osoittaneet, että hallitusvastuu painaa kansansuosiossa. Holkerin kannatus olisi laskenut ja Väyrysen noussa. Kansan käyttäytymisessä on aina urheiluhenkeä. Se asettuu sorretun puolelle. Kun Keskustapuolueen johto yritti pistää Ahti Karjalaisen presidenttiehdokkaaksi kenttää kuulematta, silloin lähti sadat linja-autot liikkeelle ja kenttä pistikin Virolaisen.

Nouseeko nyt kansansuosio lyödyn Väyrysen taakse. Se nähdään neljän kuukauden sisällä.

 

Väyrynen puuttui puhetilaisuudessaan ylikansalliseen massaviihteeseen, joka on runnomassa alleen kansalliset kulttuuriarvot ja perinteet. Tarjontaa ei voida estää, mutta vastapainoksi pitäisi kehittää kotimaisen television ohjelmatarjontaa. Väyrynenkin totesi, että matkivat vain ulkolaisia lemmenlaivoja. Minäkin kirjoittelin viime pakinassani samasta aiheesta ja sain heti pari vastausta. Toinen oli joltakin nuorelta ja toinen tuli Honkolan Veliltä.

Veli oli saanut piston sydämeensä, kun parjasin kaapelitelevision ja sateliittien ohjelmien tasoa. Velihän se sitä ison maailman ohjelmaa meille syöttää ja saa aiheellisesti pelätä, että hänen kaulaansa riepotellaan iso myllynkivi, kun se vieroittaa meitä kilttejä ja kokemattomia pulmusia kodin, isänmaan ja uskonnon perinteistä kaikenmaailman pahuuteen.

Velillekin se lankee palkinto ja tuomio aina isommasta päästä. Siihen ei piisaakkaan Tyngän myllyn suurin kivi, vaan se on ainakin Vaasan Höyrymyllyn kiviä.

No tämä moraalinvartijana olo ei taida yksinomaan onnistua minun ja Velin pohdinnalla, vaan kyllä siihen vaaditaan jokaiselta ihmiseltä omaa seulaa, katsooko “Wrestling” painia vai lukeeko Ryysyrannan Jooseppia.

 

Minä olen kuulunut niihin yksipuolisiin ihmisiin, jotka eivät ole ymmärtäneet ihmisten harrastuksia ja kiintymyksiä. Minua on aina ihmetyttänyt, miten joillakin on erikoisia koiria ja niitä ammataan ja niistä puhutaan kuin ainoasta rintaperillisestä. Monessa paikassa ei lapsikaan saa sellaista huomiota osakseen, kuin koira tai jokin lemmikkieläin. Mutta iän mukana sitä tulee suvaitsevaisemmaksi ja alkaa jopa tajuamaankin toisten ihmisten ampatiat. Kotieläimellä ja sen nykyisellä vastineella, lemmikkieläimellä on keskeinen sijansa ihmiskunnan historiassa ja kulttuurissa. Minä olen saanut siihen henkisesti rikkaaseen ja aineellisesti köyhään luontaistalouden aikakauteen, jolloin jokaisessa torpassakin oli kotieläimiä. Niillä on ollut merkittävä kasvatuksellinen tekijä. Ne ovat opettaneet välttämättömän ruokinnan muodossa jo mukulat nuoresta pitäen vastuuntuntoon ja luomakunnan kokonaisvaltaiseen ymmärtämiseen. Nykyisissä kerrostaloissa ei onnistu vasikan ja lampaanpito muilta kuin Äkkijyrkän Miinalta. Miinakin sai tosin eräänä päivänä postiluukusta lapun, kun oli talven pitänyt vasikkaa kerrostalon neljännessä kerroksessa kylpyhuoneessa keskellä Helsinkiä. Lapussa luki siististi: “Elävien sorkka- ja kavioeläinten pito kerrostalossa kielletty”.

 

Kotieläinten tilalle ovat tulleet lemmikkieläimet korvaamaan luontaistalouden menetykset. Näiden eläinten kautta käy perheen sisäinen keskustelu luontevasti ja on paljon mukavampi kammata villakoiraa kuin silittää mörnöttävän ukon päätä.

 

Minulla on tuore esimerkki tästä. Eräänä päivänä ui kaislaveneessä raamatun esikuvan mukaan nyrkinkokoinen kissanpentu Malisjoessa.

 

Se parkui virtaavassa vedessä ja tietoni mukaan sen korjasi eräs nivalalainen kansalaisopiston rehtori joesta rannalle. Hän tiesi, mistä löytyisi hyljätylle ja yksinäiselle koti ja vei salaa kissanpenikan Raivion Askon porstuaan. Viejä tiesi, että tulevan kodin isäntä on helläsydäminen sellaista kovaa kokenutta kohtaan, joka on pelastautunut tuonelanvirrasta.

 

Uusi isäntä pani kissalle nimeksi Mooses ja nyt tämä kissanpenikka on persoonallaan mullistanut koko Niemenpuhdon sosiaalisen ja henkisen rakenteen uuteen murrokseen. Kaikki ovat kissan ystäviä, kun uskovat että se on ylhäältä annettu merkki meille ja kissanmuotoon on kätketty meille koville ihmisille herätyksen sanoma. Kun Askolle tulee pakollisia matkoja, hän on tuonut Mooseksen meille päivähoitoon ja olen saanut havaita ihmeitä. Meidän perheestä on löytynyt ihan käyttämättömät ja korkkaamattomat hellyyden, rakkauden ja huolenpidon runsaat varastot. Puhekielikin on saanut lämpimän rikkaita vivahteita. Mooses on aukonut nyrkinkokoisella olemuksellaan sydänten tulpat.

 

Voi sinä punaruskea karvaturri mitä ihmeitä oletkaan saanut aikaan. Sinä virtaan heitetty poikalapsi olet avannut meidän kylmät sydämemme.

Toimittajan tuolilta 14.10.1987

 

Kujalan Mikko on niitä miehiä, jotka ei paljon törkkäile Osulan kulmilla, vaan viihtyy mieluusti kotitanhuvillaan töissä ahkeroiden. Mikko on harvoin vetänyt kakkospuvun päälleen ja lähtenyt juhlimaan tai lomamatkoille. Vaan jopahan iski Mikkoonkin matkakuume. Taisi tosin olla Anna-Maijallakin sormensa pelissä. Mikko otti ja lähti kesken syystöiden katselemaan Kalifornian rusinapuita.

Suoralla lennolla Helsingistä Kaliforniaan siirtyivät Anna-Maija ja Mikko ja kauas taakse jäi keskeneräinen ohranpuinti Haapaperällä. Vaan muistipa Ylinen pienellä varoituksella Mikkoa, kun jättää maat ja mannut ja nousee lentokoneeseen. Kolmatta yötä nukkui Mikko matkaväsyneenä ja aikatauluun totutellen, kun tuli ankara maanjäristys. Taisi siinä Mikko jo hetken ajatella, että onko tämä rangaistus siitä, kun lähtee kotitanhuvilta ja heittää talon ja karjan muiden huostaan. Tärisi ankarasti ja parinkymmenen mailin päässä sortuivat talot ja seitsemän ihmistä menehtyi tässä harvinaisen kovassa maanjäristyksessä josta Suomenkin uutisvälineet kertoivat.

Nyt Mikko ja Anna-Maija ovat kuitenkin palanneet terveenä kotiin. Mikko oli vaiteliaalla päällä kertomusten suhteen ja kehoitteli toimittajaa ensin käymään paikan päällä, että voitaisiin tasavertaisesti keskustella. Mikolla oli tietenkin monia terveisiä vietävänä sukulaisille ja tuttaville. Timosen Jussin terveisiä ei Mikko kuitenkaan saanut kerrotuksi. Jussi oli lähettänyt Mikon mukana terveisiä Reiganille, että tulla käymään Etykin kokouksen aikana Kiekolla kylässä ja kylpemässä.

 

Gummeruksen Lassi on saanut taas uuden karvalakin. Laurin uusi lakki kuvattiin tasan kymmenen vuotta sitten. Se oli Laurin silloinen syntymäpäivälahja. Nyt on miniä ommellut Laurille taas uuden lakin. Sehän nyt mahdottomaksi menee, kun myötäänsä uusia karvalakkeja tulee. Lauriltakin meni ensimmäiset 50 vuotta ilman omaa ja uutta karvalakkia ja nyt niitä tippuu myötäänsä. Onnittelut vaan tälle maineikkaan pappis-suvun jälkeläiselle ja iloista mieltä. PS: Laurille. Sinulta joutaisi sen entinen karvalakki tänne Caritas Shoppiin, niin minä voisin käydä sen sieltä noutamassa, kun pakkaset tulee.

 

Tässä olisi ollut tälle maanantai-illalle syntymäpäiväkutsutkin. Rajaniemen Jukka oli hyvissä ajoin käynyt pistämässä Alilaan listan ja laittanut alkajaisiksi kolmen markan potin. Maanantain aikana siihen oli jo kertynyt kymmeniä nimiä ja juhlathan siitä oli tullut. Jukan metsästysmajalle oli kutsut, mutta siinä se aika tuhraantui ja menemättä jäi. Pitänee käydä rääpiäisillä ja että mitäkö Jukka täyttää. Niin se vaan aika rientää ja Jukkakin on jo puolivälissä 80 vuotta.

 

Tämä viikko on omistettu yrittelijäisyydelle. Tämä lehtikin. Niinhän se on, että ilman yrittäjiä tässä maassa elintaso olisi aivan toinen. Tämä ihmisryhmä pitää yllä talouselämää ja tarjoaa työtä ja toimeentuloa muillekin.

Sitä on monesti pohdittu, mikä ajaa toiset ihmiset yrittäjiksi. Tekemään työtä yötä päivää, riskeeraamaan kaiken omaisuutensa ja terveytensäkin. Yrittäjäksi synnytään ja sitä on vaikea selittää. Se on verissä. Yrittäjän täytyy olla poikkeava ihminen, että hän jaksaa kieltäytyä elämän vapaahetkistä, helposta leivästä ja rauhallisemmasta elämästä. Voisi melkein sanoa, että yrittäjällä ei ole yksityiselämää eikä juuri aikaa itselle ja perheelle. Eli hän joutu luopumaan niistä arvoista, joita pidetään hyvän ja onnellisen elämän perustana.

Poikkeava täytyy yrittäjän olla. Olen monesti pohtinut sitä, että se näkyy jo hyvin nuorella iällä, kenestä tulee tasainen reskontran kääntelijä ja virkamies ja kenestä tulee yrittäjä.

Otetaanpa esimerkiksi nivalalaiset yrittäjät Ahti Mäntylä, Outi Kangas, Alpo Kaarto ja Taisto Viita-aho. Kyllä heidän opettajillaan oli vaikeaa. Pojat ovat kertoneet omasta koulunkäynnistään ja kepposistaan. Vilkkautta ja energiaa kun oli rajusti. Kaikki muu kiinnosti, mutta ei se mitä oli lukujärjestyksessä.

 

Nämä miehet ovat istuneet laiskassa ja arestissa enemmän kuin muut sen ikäluokan koululaiset yhteensä. He ehtivät yleensä aina ensimmäisinä kaikkiin kepposiin ja temppuihin. He olivat opettajille murheenkryynejä ja monesti he pohtivat, että näistä ei tule ikinä kunnon kansalaisia.

 

Mutta vilkkaus ja kekseliäisyys ohjautuikin hyvään. Työssäänkin he olivat muita joutuisampia ja heistä tuli yrittäjiä.

 

Tässä olisi lohtua teille nykyisille opettajillekin. Jos luokallanne on toivottoman vilkkaita poikia, joiden energiaa on vaikea hallita, niin elkää olko huolissanne. Siinä ovat tulevaisuuden toivot. Tulevat Nivalan yrittäjät.

21.10.1987

Toimittajan tuolilta 28.10.1987

 

Puistolan Supi kehveli täytti varkain viisikymppisen. Pitänee tulkita muille, että Puistolan Supi on Sulevi Ojalehto ja hänet olette nähneet osuuskaupan tiskin takana jo 30 vuoden ajan.

Sulevi oli niitä Vasaman edustusurheilijoita. Ainoa joka Anttilan Anteron ja Urpelan Sepon kanssa nakkasi keihästä yli 50 metriä. Sulevi oli kyllä melkoinen mailerikin. Missä kummassa lienee se Vasaman mustakantinen kirja. Minä olisin kopsinut siitä Suleville kymmenottelun lajitulokset vuodelta 1952.

Sulevi oli poikkeus meihin muihin Vellipuhon kasvatteihin. Komea oli poika Pyllistyksen kentällä, jolla oli paidankaulus ja upslaakit puhtaat ja suorassa. Yksi niistä oli Sulevi ja toiset olivat Aution Taisto ja Korpelan Vesa. Me muut oltiin aina enemmän tai vähemmän pihkassa ja savessa. Sulevi jäi mieleen rauhallisena ja sovittelevana tyyppinä. Hän oli jo silloin Kytöpuhon “U.Tant”. Eikä se Sulevi pahemmin räiskähtele sopimattomia nykyisinkään. Tapansa on säilyttänyt. Vasaman miesten ja lapsuustoverien onnittelut Sinulle.

 

Sain jutella hetken itsensä piispan kanssa viime viikolla Vinnurvassa. Piispa tuli kirkkoherrojen koulutustilaisuuteen hyvissä ajoin ja hänelle jäi muutama minuutti aikaa puhutella toimittajia.

Rimpiläinen on karismaattinen johtaja. Hänet kyllä erottaa piispaksi vaikka saunanlauteilla. Hänen puheilmaisunsa kiinnostaa. Hän keskustelee pohtimalla ja käyttää erittäin väkeviä, mutta tuoreita ilmaisuja ja puhuu oman hiippakuntansa murteella ja kielellä.

Piispa Tapaninen puhui kerran Kyösti Kallion koululla ja totesi kotiutuneensa hiljattain pitkältä matkalta Kauko-Itään. Tapaninen oli tutustunut maailman suuriin uskontoihin ja totesi, että kristinusko on vähenevä usko maailmassa niin prosentuaalisesti kuin apsoluuttisesti. Esimerkkinä hän kertoi, että kun Suomen kirkko tuo tänne Afrikasta pakanan opiskelemaan, niin hän ehtii kuulua jo kristinuskoon, mutta poistua maasta ateistina.

Tiedustelin piispalta miten on “markkinaosuuksien” jako maailmassa ja Suomessa.

Rimpiläinen totesi, että liikehdintää on. Ortodoksisen ja Roomalaisen kirkon kesken ei ole ongelmia. Muutamia julkisuuden henkilöitä siirtyy vuosittain näihin kirkkokuntiin ja se saa runsaasti julkista huomiota. Siirtymiset eivät kuitenkaan ole tämän suurempia. Muutoin luterilaisen kirkon piirissä aiheuttaa pohdiskelua se, että helluntaiherätyksen piiriin siirtyy ihmisiä kirkosta runsaasti. En ole ihan varma, mutta luulen että helluntalaiset ovat määrällisesti ylittäneet Suomessa jo ortodoksit. Tämä on vakava asia ja meidän on vakavasti pohdittava mikä luterilaisessa kirkossa hylkii.

En tiedä auttaisko mennä teille ja aitovierille. Uskon, että meidän kaikkien on pidettävä yhtä. Ei vain pappien vaan kaikkien uskovien yhteyttä, totesi Rimpiläinen.

 

Tänään tiistaina tätä naputellessa vietetään tasavallassa Arvo Ylpön synttäreitä. Nivalan terveyskeskuksessa juodaan Mannerheimin Lastensuojeluliiton tarjoamat kahvit.

Ylppö kuuluu niihin Kekkosen, Kiannon, Pihkalan ja Eerik Fon Renkelin ystäväpiiriin ja aikalaisiin. Niin vaan on käynyt, että Ylpöltäkin ne poikakaverit harvenee ja sitten kun tulee vanhuus ja joutilaisuus voi tuntea elämänsä yksinäiseksi. Nyt tällä päivänsankarilla ei ole vielä aikaa miettimiseen ja yksinäisyyteen kun paiskii töitä 16 tuntia päivässä. Sellainen mies on tämä pieni-suuri mies Arvo Ylppö.

 

Minulle soitteli eräs Nivalan yrittäjien hallituksen jäsen ja pyysi kertomaan Nivalan yrittäjille terveisiä.

– Liittykää yrittäjäyhdistyksen jäseneksi ja maksakaa jäsenmaksut. Yhteisen vahvan järjestön kautta voimme ajaa asiaamme ja vaikuttaa päättäjiin. Yrittäjäjärjestön kautta tarjotaan myös koulutusmahdollisuuksia ja tämä on tänä päivänä välttämätön edellytys menestymiselle kovassa kilpailussa. Ja lopuksi me yrittäjät olemme monesti kovan työpaineen alla ja tarvitsemme myös henkistä piristystä. Yhteisissä tilaisuuksissa voimme keskustella meitä kaikkia koskevista asioista ja tuntea yhteenkuuluvaisuutta josta saamme taas voimaa työhön. Tulkaa keskiviikkona kokoukseen, pyysi tämä yrittäjien luottamushenkilö.

Siinäpähän menivät vetoavat ja lämpimät terveiset.

 

Petin kesällä erään naisen, kun myöhästyin treffeiltä. Luulin jo, että hän ei anna ikinä anteeksi, mutta iloni oli suuri kun hän soitteli tiistaiaamuna Helsingistä ja kertoi, että ei hän ole Pidisjärvi-lehteä unohtanut. Hän antoi vinkin, että heidän päällikkönsä Jorma Kallio täyttää torstaina 50 vuotta. Se oli kiva vinkki ja jotain ehti vielä mainita lehteenkin. Kiitoksia vinkistä ja makasiininhoitajalle paljon onnea merkkipäivänä.

 

Katselet nyt ensimmäisen kerran kyntämääsi valoa taaksepäin. Olet elämän korkeimmalla kaarella, miehuuden ja korkean viran hyvällä näköalapaikalla. Tuokoon tekemäsi työ sinulle tyydytystä sekä voimia ja tarmoa eteenkin päin. Onnittelut koko perheelle.

 

Kumpu-Jussin kuva nousi viime viikolla tuhansien ihmisten silmien eteen. Osuuspankkijärjestön YV-lehdessä oli Suomen 70-vuotiskuvakertomus ja yhdeksi kuvaksi oli valittu Paavo Nurmen kuva ja lyhyt selostus hänen merkityksestään itsenäisen Suomen alkuvuosina.

 

Kuvatekstissä kerrottiin, että Nurmi on kuvassa toisena, mutta ei mainittu johtajan kuvaa. No siinähän antoi Nurmelle kyytiä Kumpu-Jussi Oulussa joskus 1930-luvun loppupuolella. Nurmi juoksi Suomea tunnetuksi ja Kumpu-Jussi Nivalaa ja Maliskylää. Terveisiä. Tämä sama kuva on minun pöytälaatikossani ja tulen sen Jussille palauttamaan.

Toimittajan tuolilta 4.11.1987

 

Jälestä jästiä uuniin, eli myöhästyneitä onnitteluja.

Rajamäen Reinon ja Kari Kairamon uudet käyntikorttijutut luin Ilta-Sanomista ja hihkaisin ilosta. Niin sitä Nivalan pojat maailmalla tallaa.

Rajaniemen rykmentti, eli maineikas veljessarja on tehnyt Nivalaa kuuluisaksi. Reino muisti Ilta-Sanomien jutussakin mainita juurensa ja Nivalan. Se on sitä kotiseututyötä, joka tulisi muistaa.

Muistin siinä Reinon kertomukset sotavuosilta, kun vietiin Vilhon muuttokuormaa Lintulaan. Koulukärryjen perässä oli mm. hiehonmullikka kiinni sota-aikaisella paperinarulla. Sateessa köysi kastui ja katkesi ja mullikka pääsi irti ja kirmasi nevalle. Reino juoksi hullun vasikan hännässä niin kauan kunnes tuupahti naamalleen suomutaan ja vasikka karkuun. Käteen jäi vain paskanen rengas mullinhännästä. Siitä Reino kömpi pystyyn ja nousi Pariisin parlamentissa euro-insinööriksi. Mahtoi Reinoa hymyilyttää sisäänpäin kun puheiden keskellä muisteli näitä lähtökuoppia tuolla Lintulan nevalla. Onnittelut.

 

Sain kuulla vasta sunnuntaina matkalla Turkuun, että Rajaniemen Tenho, lapsuudentuttu on täyttämässä 50 vuotta. Motlasin kanssaihmisiä ja erityisesti osuuspankin tirehtööriä, että eivät ilmineeraa luottamushenkilöidensä lähestyvistä syntymäpäivistä. Pankilla on sen verran tyttöjä, jos johtajan kalenteriin ei mahdu, että tällaiset merkkipäivät muistettaisiin ja niistä ilmoitettaisiin paikallislehdille. Jos vielä yksi kömmähdys tulee, niin minä kävelen osuuspankkiin ja sanon vekselini irti.

Niin ja minkä vuoksi olen pahoillani. Olisin niin mielelläni kirjoittanut Rajaniemen Tenhosta.

 

Olen kadottamassa nuoruuden illuusioni ja yksi niistä kuvista on itsellisen isännän kuva. Minun toivoni ja esimerkkini on tässä juurevassa Rajaperän isännässä. Hänessä on vielä isännän mittaa, joka täyttää talonpoikaisen isännän raamit.

Korkeita latoja ja leveitä siiloja on jokaisella isännällä. Nämä ja monet muut taloudelliseen asumiseen liittyvät velvoitteet ja arvostukset Tenho on täyttänyt mallikkaasti. Mutta varsinaiset isännän raamit löytyvät henkiseltä puolelta ja täällä laarit pullistelevat kotoisen pellon ylivuotista ja tuorettakin tavaraa sopivasti omavaraisuuden turvaten.

Tenho ei ole sortunut, eikä häntä ole onnistuttu pesemään riviin, jonoon tai yksipuoliseen kuuliaisuuteen. Avaimet ovat isännän taskussa.

 

Tenhossa on vastuullisuutta ja jämäkkyyttä. Miehen sanaan voi luottaa. Parasta Tenhossa on se, että hän ei aja laput silmillä, ei ryhdy syytöksiin ja valitsee itse linjansa ja kumppaninsa. Miehen mittaa koetellaan sillä, että uskaltaa nousta puolustamaan oikeutta ja näkemyksiään. Sanoa mielipiteensä luimistelematta. Tenhon olemukseen kuuluu lisäksi rauhallisuus ja ystävällisyys. Näissä itsellisissä isännissä on maaseudun aineellinen ja henkinen voima. Myöhästyneet onnittelut juurevalle isännälle.

 

Sain eräänä päivänä huomata, että liikemiehelläkin voi olla aikaa miettiä yhteiskunnan menoa pehmovinkkelistä. Tämä kauppias pohdiskeli sellaista asiaa, että meidän tulisi pysähtyä miettimään minne olemme menossa. Hänen havaintonsa mukaan olemme menossa ihmissuhteissa kohti kovaa, kylmää ja vastuutonta yhteiskuntaa. Me olemme kovettamassa sydämemme toisia ihmisiä kohtaan. Me karsinoidumme etupiirien mukaan ja näemme maailman ja ihmiset vain mustavalkoisena, eli tarpeellisina yhteistyökumppaneina ja eräänlaisena vastapuolena.

 

Kuitenkin me kaikki olemme ihmisiä ja elämme toistemme seurassa. Ei saisi rakentaa vastakohtaisuuksien barrikaadeja ihmisten välille. Elämä olisi meille kaikille paljon helpompaa, jos meillä olisi voimia kohdata kaikki ihmiset ystävinä, totesi tämä liikemies.

 

Niinhän se on, että me unohdamme helposti kanssaihmisen ja sellaisen tärkeän sanan kuin rakastaa. Näin kävi Hartikaisen Jussillekin, kun hän piti Nivalan emännille tieto-taitokursseja. Jussi opetti kurssilla ja näytteli emännille kalvoja. Eräässä esitelmässä tuli esille kodin ja kylän ihmissuhteet ja tekstissä luki että rakastaa. Sepä oli Jussille oudompi sana kuin romaanille työ-sana ja Jussi luki sen yhä uudelleen, että pakastaa. Asiahan sai vähän vastakohtaisen merkityksen, kun rakastamisen tilalla puhuttiin pakastamisesta. Jussiltakin on tainnut kaikkien kiireiden keskellä jäädä nämä sydämen ja tunneasiat taka-alalle ja sanavarasto on muuttunut ammattisanastoksi, joka ei sisällä rakastaa-sanaa. No onneksi nuo terhakkaat emännät palauttivat Jussin mieleen, että tällainenkin sana on olemassa ja hetken mietittyään Jussi muisti mitä se tarkoittaa. Siitä on kauan kun nykittiin ojan pientareella päivänkakkaran lehtiä, rakastaa, ei rakasta, rakastaa…

 

Jos ensi viikolla ei ilmesty Pidisjärvi-lehteä, niin minä olen jäänyt naapuriin kyläilemään. Gorpatsovilta oli unohtunut minun kutsukorttini tai olisiko posti unohtanut, ja niin minä kutsuin itse itseni Neuvosto-Tasavaltojen Liiton 70-vuotisjuhliin Leningradiin. Minä vien terveisiä ja kiitän tovereita siitä, että heidän nousunsa ansiosta me saamme viettää vastaavia juhlia kuukauden kuluttua.

11.11.1987

18.11.1987

Toimittajan tuolilta 25.11.1987

 

Jo on aikoihin eletty. Olin poikani valatilaisuudessa Keuruulla viime perjantaina. Ei sitä siihen aikaan paljon hehkuteltu kotitunteilla, kun itse olin armeijan leivissä. Kolmen kuukauden päästä ensimmäinen loma. Ei yhtään kirjettä tai pakettia. Saatikka sitten omaisten vierailuja. Pehmosuuntaan on menossa Suomen armeija.

Ajelin pimeässä joka suuntaan kiharoita Keski-Suomen maanteitä Multian kautta Keuruulle. Jo on jumalanselän takana tämä paikkakunta. Tänne ne naitiin Haapaperän tyttäretkin. Ylikankaan Elma Multialle ja Möykkylän tyttäret Mouhijärvelle.

Valatilaisuus on varuskunnan sisäpihalla. Sotilaat neliössä. Hehkuttelin vanhoja Kyproksen muistoja, kun olimme ensimmäisessä iltahartaudessa Dekeliassa. Silloin seisoi runsaat tuhat ukkoa neliössä ja panssariautojen valokiilat olivat valaisemassa.

Ei oikein päässyt hehkuttelemaan. Kaiutinlaitteet olivat aivan olemattomat. Sinne hukkui sotilaspapin ja komentajan puheet tuulen huminaan. Siitä vähästä, minkä korvani tuulesta sieppasivat loin käsityksen, että henki ja puhti puuttuu. Toista se oli silloin 1957 kun Oulun tuomiokirkossa sotarovasti Rolf Tiivola piti meille pöntöstä isällisen puhuttelun. Leprua mielestäni vai liekö sitten niin, että rima on noussut ja sitä ei syty eikä hätkähdä, enkä minä ole helposti hurmokseen menevää tyyppiä näissä asioissa.

Poika pääsi lomalle ja lähti vähin elein maanantaina. Jätti pöydälle kaksi kirjettä, jotka pyysi laittamaan postiin. Toinen oli osoitettu The President Ali Khamenei Tehran ja toinen Presielente Alan Garsia Lima Peru. Meille saapuu viikottain useita kirjeitä Amnesty Internationalista. Niitä on tullut jo usean vuoden ajan. Poika on tämän kansainvälisen ihmisoikeusjärjestön jäsen. Nämäkin kirjeet lähtivät näissä maissa olevien poliittisten vankien vapauttamisen anomukseen. Se on sitten eri asia menevätkö koskaan perille. Ei puhu eikä pukahda näistä asioista, enkä ole koskaan kysynytkään. Ajattelin vain, että mitenkähän tuore viestimies mieltää sotilaskoulutuksen psykologian ja Amnesty Internationalin periaatteet yhteen. Suuret on luulot ja unelmat.

Ei näytä puhtorajat ja rajapyykit kiinnostavan. Yhtenä pannukakkuna he käsittelevät maailmaa.

No jossain elämänvaiheessa saattaa sitten tulla turhaantuminenkin ja nuoruuden innostus ja ihanteet joutuvat koetukselle, Alan Garsia ja Ali Khamenei eivät vastaa kirjeeseen, vaan vastaavat kuularuiskulla vastustajiin. No jossain elämänvaiheessa niitä ihanteita karsitaan ja on pakko hyväksyä sota ja vääryys, kosto ja vaino tähän yhteiskuntaan kuuluvaksi ja että me ihmiset muuttuisimme enkeleiksi. No on hyvä, että edes joillakin on unelmia.

 

Raimo Sailas näytti olleen Haapajärvellä maanantaina esitelmöimässä tai alustamassa KTL:n seminaarissa, jossa haistateltiin talousalueen kuntien yhteistä kehittämisyhtiötä. Sailas aavisti tilanteen ja näki, että sen tiellä saattavat olla kuntien keskeiset kaunaiset välit. Jokainen haluaisi vetää kotiinpäin. Raimo patisteli kunnallismiehiä yksituumaisuuteen ja unohtamaan kaplakat. Voivottelun ja kaksinaismoraalin sijasta pitäisi ryhtyä tositoimin elinkeinotoiminnan osalta.

Sain tänään tiistaiaamuna pikakirjeen Helsingistä. Lähettäjänä oli varatuomari Sakari Muilu. Lehtiesittelyn mukaan Sakari Muilu on TVK:n virkaehto-osaston johtaja ja TVK-V:n sihteeri. Hän on TVK-V:n toimiston esimies ja toimihenkilötason pääneuvottelija. Hän istuu kuntakoordinaatin työvaliokunnassa ja kirkon pääryhmässä. Tulihan selväksi.

Sakari lähetti ammattijärjestönsä lehden ja viittasi siinä olleeseen artikkeliinsa jossa toteaa, että toimihenkilöpuolella ei nollaratkaisua synny ensi talven palkkaneuvotteluissa. Sakari viittasi lainaukseeni Raimo Sailaksen mielipiteistä äskeisessä pakinassani.

No ainakin Kalevi Kannus ja Sakari Muilu uhoavat vielä, että jakamista täytyy löytyä lisää. Ihme, että näin ei olisi. Ovathan molemmat työntekijäjärjestön palkollisia ja sen lauluja laulat, kenen leipää syöt. Kiitoksia Sakarille kirjeestä ja yritän syventyä artikkeliisi.

 

On tässä jotenkin niin saamaton tiistaipäivä, että tuntuu ettei mitään jännää tapahdu. Tuo kyläraittikin tuossa alapuolellani on niin tolkuttoman hiljainen. Toista se oli ennen vanhaan markkina-aikaan Koivulan seutuvilla. Hämäläisen Juha siinä näkyi pyörähtävän postilaatikolla. Tuostapa muistan, että Haapakosken Lempi soitteli ja käski sanoa tuolle Juhalle terveisiä. Juha on kuulema hänen kummipoikansa. No tässä menivät.

 

Saamaton olo se oli sillä naapurinisännälläkin, joka tuli kertomaan tänne toimitukseen minkälainen haksahdus hänellä oli käynyt.

Emäntä oli vihjaillut viime keväänä vähän jo samalla tavalla kuin Tyynelän Emilia, että leskeksi tässä on jäänyt. Emäntä oli kiikuttanut eteen koivunmahlareseptin, jonka pitäisi antaa nuoruutta ja pontta aviollisiin tehtäviinkin. Isäntä oli noudattanut emännän kehoitusta ja nilhannut pihakoivuun reijän ja litkinyt siinä koko kevään tuoretta mahalaa. Emäntä oli odottanut jotain tapahtuvaksi, mutta ei minkäänlaista merkkiä. Viimein hän tiedusteli, että ootko sinä juonut mahalaa. Isäntä toesi, että kyllä ja runsaasti. No emäntä ei uskonut isännän vakuuttelua, vaan piti lähteä pihalle katsomaan, ja siellä vasta selvisi emännälle missä tulokset viipyy.

 

– Voi senkin vetelys, sinä oot laskenut mahalaa tuosta riippukoivusta.

Toimittajan tuolilta 2.12.1987

 

Marraskuu on elettyä elämää. Marraskuussa päättyi myös hirvimiesten jahtikausi ja Jylhä-Ollilan Esa soitteli, että kaikki 80 hirveä on kötällään. Niille tuli toisenlainen joulu. Joutuivat joulupöytään.

Se on järjestys luomakunnassa. Niinhän se runoilija riimitteli sianporsaankin kohtalon.

“Akka läävään läskit kantoi
sika lihoi akka laihtui
joulun alla vuoro vaihtui”.

 

Maanantai-iltana sain havaita, että ei se Urpelan Seppo olekaan mikään Nivalan radikaali. Radikaali on sen sijaan osuuspankin taloustoimikunta, joka tuotti Nivalaan katsottavaksi melkoisen reippaan teatterikappaleen. Se oli vähän toisenlainen, mihin nivalalaiset ovat tottuneet. Toisenlainen kuin jokin Kalajoen käräjät tai Viisi vekkulia. Tässä oli kaksi tosikovaa vekkulia.

Jos nyt kiihkottomasti tuota näytelmän sanomaa pohtii, niin se on näitä Pentti Nikulan, eli tasa-arvovaltuutetun asioita. Iänikuinen sukupuolien välinen kamppailu alistajasta ja alistettavasta. Useinmiten nainen on ollut se alistettu, mutta ei suinkaan enää aina nainen. Aihetta käsiteltiin kaunistelematta arkikielellä. Tämä saattoi tyrmistyttää joitakin, jotka odottivat jotain “nätimpää”.

Osuuspankin taloustoimikunta päätti järjestää teatteri-illan, kun nuorisoseuralla ei tänä syksynä sellaista ole. Tiedusteltiin pienryhmiä ja Jyväskylästä löytyi. Nivalassa ei tiedetty muuta kuin näytelmän nimi. No kaikkinensa teatteri-ilta, jossa ei haukoteltu. Esiintyjät veivät roolinsa läpi lähes kolmen vuoden rutiinilla. Täytyykö tässä tarkistella paikallislehden toimituksenkin ilmaisulinjaa, kun tätä näytelmää ajatellen se tuntuu kovin nynnymäiseltä.

 

Nyt valmistaudutaan itsenäisyyspäivän viettoon. Nuoremmille nämä käsitteet ja tuntemukset ovat himmentyneet. Heidän arvomaailmansa ja rajansa pullistelevat koko maailmaan.

Henkisesti meidän maailmamme on Runebergin ja Snelmannin ajoista muuttunut. Kansallinen turvallisuus on koettu ja mielletty itsestäänselvyydeksi. Ei meitä enää uhkaa ryssät eikä sakemannit. Ruotsalaiset nyt on niin nynnyä porukkaa, että niistä ei ole ollut vaaraa koskaan. Norjalaisten kanssa ollaan maailmalla kuin veljiä. Ulkoisesti näillä näkymillä kansallinen turvallisuus on ok.

Itsenäisyydemme vaara saattaakin piillä sisällä meissä ihmisissä. Jos Runeberg ja Snellman nousisivat haudasta, niin kyllä he äimistelisivät super-markettien, cityjen, exstrojen, Carita-shoppien, Pizzerian, Lee Cooperin, Coca-Colan, discoteekkien ja videoiden shokkitarjouksia.

Parissakymmenessä vuodessa on käyttökielemme, nimikkeet ja termit muuttuneet kansainvälisiksi slangin liturgiaksi. Ja suurin syy siihen on televisio ja suomalaisten heikko itsetunto. Kun Eino S. Repo tuli radion johtoon hän ryhtyi tarmokkaasti muuttamaan ylen linjaa. Katsottiin maailmaan ja kotimainen uutiskynnys nousi. Aiheellisesti Veikko Ennala kerran pakinoi, että mitä helvettiä se suomalaisia kiinnostaa, jos Hondurasin varakonsulin munaskut on tulehtuneet. Tässä sitä nyt sitten ollaan tämän kansainvälisyyskasvatuksen tuloksena. Mitähän tuumisivat Snellman ja Runeberg, kun vaivalla saivat meidät opetettua puhumaan suomenkieltä. Polustako on mennyt heidän työnsä.

Yksi karmea esimerkki heikosta itsetunnosta on rahamaailman, eli pankkiemme hermostunut tilanne 1960-luvulla.

Elettiin murrosta. Väki muutti maalta Ruotsiin ja keskuksiin. Maatalousväestön määrä väheni. Mitä tekivät kaksi maalaisten aikanaan nostamaa pankkiryhmää osuuspankkijärjestö ja säästöpankkijärjestö.

Heillä oli kauniit pankkimerkit jokaisessa kaupungissa, kirkonkylässä ja maalaiskylissäkin, jotka loistivat kuin kirkontornit. Niissä oli kultaiset tähkät, vihreät lehvät ja kultaiset kylväjät. Liikemerkeissä kuvattiin sen väestöryhmän elinkeinoa ja arvomaailmaa, joka oli nämä pankit nostanut ja rakentanut.

Tuli 1960-luku. Surullinen luku. Pankit hermostuivat ja rupesivat riisumaan tunnuksiaan. Hävettiin ja unohdettiin perustajat ja rakentajat. Lähes kolmetuhatta tällaista pankkimerkkiä työnnettiin pankkitalojen katoilta alas samalla tavoin kuin keisarin patsas Venäjän vallankumouksessa. Ja mitä nostettiin tilalle. Osuuspankki ei oikein tiennyt väriään. Vihreää ei missään nimessä. Ei kokoomus-sinistäkään. Vasemmisto on nousussa, otetaan oranssi. Se on baapelin sekoitus.

No entäs merkki. Ei kylväjää, ei seppää, ei konttoristia. Otettiin mitäänsanomaton “Poutiaisen korvat”

Ja säästöpankki perässä. Samat pohdiskelut ja lopputulos. Väriksi rekliini ja epämääräinen merkki. Samoin teki Keskustapuolue. Vihreä apilankukka hyljättiin ja otettiin K-kirjain auran kärkeen ja kohti kaupunkeja. Mitäs maalaisista. Saman teki myös Osuuskauppa. Vakankantajat alas ja epäkesko tilalle.

Mitä tekivät ne maalta leipänsä saaneet luottamushenkilöt näiden järjestöjen johdossa. Möivät 60 markan kokouspalkkiolla ja hernekeitolla esikoisoikeutensa. Nämä päätökset olivat perinteisen suomalaisen talonpojan, hänen työnsä ja arvomaailmansa ruumisarkun naulaustilaisuuksia. Muistakaa tämä aina. Siihen päättyi talonpoikaisluokan perinteet ja kunnioitus ja tuomio tuli omien ja suurten taholta.

 

Me ihmiset samaistumme ja madaltumme. Meillä ei ole voimaa ja kanttia olla rohkea. Tulee tässä pakostakin mieleen Niskasen Tapani, joka uskalsi esitellä itsensä: Minä olen Niskasen Tapani Nivalasta, kuka se sinä oot?

Muistuu toinenkin esittely mieleen parinkymmenen vuoden takaa. Nivalan poliittiset nuorisojärjestöt järjestivät kunnallisvaalien alla paneelikeskustelun, johon yleisökin sai osallistua. Nivalan demarinuoret hakivat vahvistusta Oulusta saakka. Siitä tuli epätasainen keskustelu. Nivalalaiset jo hermostuivat, että mikä se on tuo outo pojannulikka, jonka turpaa ei saada tukkoon. Hakalan Ahti ei jäänyt sanattomaksi vaan sanoi: Minä olen Hakalan Ahti Nivalasta, kuka se sinä olet?

– Minun nimeni on Matti Ahde, vastasi tämä nivalalaisia risonut sanavalmis poika.

No nyt jo tunnetaan tämä poika ja siellähän se heiluttelee puhemiehen nuijaa eduskuntatalossa.

Me tarvitsemme itsenäisyyden turvaamiseksi selkärankaisia miehiä ja ennenkaikkea mielipiteitä. Se on paras turvamme.

Toimittajan tuolilta 9.12.1987

 

Itsenäisyyspäivän juhlat on vietetty. Nivalassa oli niin paljon tapahtumia ja hyviä puheita, että niistä olisi täyttynyt yksi lehti. Nyt täytyy kuitenkin kuitata vain ne maininnalla.

Itsenäisyyspäivän pääjuhlassa olivat kutsuvieraina vapaussodan veteraanit. Heistä kolme oli jaksanut paikalle. Marjoniemen Antti, Pirttikankaan Matti ja Salosen Mikko Helsingistä saakka. Elossaolevia heidän lisäkseen on Nivalassa vain Tullilan Jaakko, Laakkosen Matti ja Kaartisen Pekka, mutta he eivät jaksaneet tulla juhliin.

Oli historiallista tunnelmaa, kun katseli näiden veteraanien läsnäoloa. Heidän läsnäolonsa tässä isänmaan 70-vuotisjuhlassa oli se, joka sai monen mielessä aikaan konkreettista tarkastelua maamme historian vaiheisiin.

 

Muutamat entiset ja nykyiset nivalalaisetkin pääsivät osallisiksi linnan kutsuista. Televisioruudusta vilahti ainakin Kairamon Aimo tanssimassa vaimonsa kanssa. Ilmeisesti siellä on ollut myös budjettipäällikkökin. Heikkilän Pirkko ja Jouko olivat ensi kertaa linnanjuhlissa ja olivat tietenkin ihastuneita ja onnellisia tällaisesta huomaavaisuudesta. Pirkko kertoi saaneensa kutsun siitä, että hän oli Kajaanissa Maa- ja kotitalousnaisten liittokokouksessa mukana puheenjohtajan ominaisuudessa ja presidenttipari oli heillä kutsuvieraana ja päivällisillä. Tämä oli Tasavallan Presidentin vastakutsu, josta hekin pääsi osallisiksi, kertoi Pirkko.

Paljon on retonkia ostettu ja ryntätty näitä juhlia varten, totesi Pirkkokin. Heikkilän väellä oli vielä Tampereelle saakka mielenkiintoinen paluumatka, kun saivat istua vierekkäin itsensä Edvin Laineen kanssa.

Edvin oli innostunut kyselemään, että tunnetteko Kyösti Kallion omaisia, kun oli kuullut että vieruskaverit ovat Nivalasta. Edvin on ollut Kallion kova ihailija ja on sitä vieläkin. No vähitellen siinä selvisi, ketä Edvinin kaverit ovat ja siitä oli tullutkin vilkas juttutuokio. Edvin oli ottanut puheeksi myös Tuomo Häkkilän ja kertonut, että kun Jaakko Ilkka oli hukassa hän huomasi oopperakuorossa Tuomo Häkkilän ja mieltyi heti Tuomon massiiviseen olemukseen. Siitä saakka on jatkunut Tuomon ja Edvin ystävyys ja yhteistyö oopperoiden osalta ja muutoinkin. Pirkko kertoi, että tämä paluumatka ja yllättävä matkaseura kruunasi koko juhlilla käynnin.

 

Jos vielä palaisi noihin itsenäisyyspäivän ansioihin hetkeksi. Eräs sotaveteraanin vaimo soitteli maanantaina ja halusi kertoa tuntojaan vaikeasti sairastuneen sotaveteraanin puolisona.

– Vein itsenäisyyspäivän kynttilän sairaalaan ja sytytin sen mieheni vuoteen vieressä. Ajattelin siinä hänenkin sotareissujaan, jotka kestivät viisi vuotta. Mieheni tuskin enää tajusi kynttilän valoa ja sitä, että tänään on itsenäisyyspäivä. Jotenkin minusta tuntui siellä sairaalassa vuoteen vierellä siltä, että eikö näitä sairaalassa ja vanhainkodissa olevia veteraanejakin olisi voinut tänä 70-vuotispäivänä jotenkin muistaa. Pienikin huomionosoitus tai vaikkapa kynttilä olisi varmasti ilahduttanut ja tuonut tunteen siitä, että veteraaniveljeä ei ole unohdettu. Ajattelin siinä oman puolison ohella myös niitä muita veteraaneja, jotka ovat jääneet vaille itsenäisyyspäivän juhlista, kertoi tämä soittaja.

Ei tämä soittaja ollut suinkaan protestimielellä, mutta hänellä oli tarvetta keskustella. Hänelle tämä itsenäisyyspäivä sairaan puolison vuoteen vierellä oli ollut niin puhutteleva, että hän ei jaksanut yksin kantaa tuntemuksiaan.

Varmaan näitä samalla tavalla tuntevia ihmisiä on monia muitakin. Olkoon se lohtuna, että ne jotka jaksavat hoitaa vammautuneita ja sairastuneita veteraaneja tekevät tälle isänmaalle kalleinta työtä.

Monen kansalaisen itsenäisyyspäivä kului myös työn ääressä. Kuka pesi pyykkiä, kuka hoiti karjaa. Sairaalat, vanhainkodit ja laitokset tarvitsevat kaikkina aikoina työntekijänsä. Kaikille ei järjesty tilaisuutta juhlimiseen. Toisten täytyy palvella tätä isänmaata ja kansaa myös juhlapäivinä.

 

Nivalassa on myös ensi sunnuntaina juhlapäivä, kun uusi kirjasto avataan ja kunta tarjoaa kahvit avajaispäivänä. Sopiva sunnuntaipäivän kävelyretki ja päiväkahvit.

Kirjastosta toivoivat, että yleisö ei nyt kiirehtisi palautusten kanssa, koska määräaikaa on vuoden loppuun, eikä sakkoja sittenkään mene. Muutoin kirjastossa ruuhkaudutaan avajaispäivänä ja vieraita ei ehditä puhutella ja opastaa.

Komea on kirjasto. Mitähän Junttilan Eemeli sanoisi, kun olisi vielä tämän näkemässä. No tämän voi ajatella myös niin, että tämä on kunnianosoitus Eemil Junttilan työlle. Hän oli palavasieluinen valistaja ja teki uutterasti työtä Nivalan kirjaston kehittämiseksi.

 

Nivalan kirjaston sijoittamisesta on keskusteltu paljon ja monet ovat valittaneet sitä, että siinä meni hyvä luiketalon paikka. Siinä on nyt kuitenkin kirjasto ja pysyy. Toivottavasti nivalalaiset oppivat käyttämään kirjaston palveluksia entistä enemmän.

– Se se tietää, joka lehdet lukee, sanoi entinen mies.

 

Ja lopuksi tähän terveisiä ja anteeksipyyntö, että en päässyt Helsingin nivalalaisten pikkujouluun. Itsenäisyyspäivän tienoo on niin kovin tukkoinen toimittajan kannalta ja kun sitä on tavallaan ainoa mies menossa, niin sitä on jostain rajattava. Yritän paikkoa näitä puutteita, kun tulee seuraavan kerran matkaa Helsinkiin. Terveisiä kuitenkin jos vielä kelpaavat.

Toimittajan tuolilta 16.12.1987

 

Sain tässä juuri tiistaiaamuna pitkästä aikaa Aimo Eteläniemeltä kirjeen Hyvinkäältä. Kiireinen mies kertoi, että on liike 88 paikallisena puheenjohtajana ja valitsijamiesehdokkaana, joten juoksuja riittää.

Lisäksi Aimo kertoi, että on Arto Paasilinnan kanssa lähdössä maailmanympärimatkalle joka kestää joulukuun 18 päivästä tammikuun puoliväliin. Joulun nämä reissaavat kirjoittajat viettävät Uudessa Seelannissa ja uuden vuoden etelämeren paratiisisaarilla Parotongassa ja Tahitilla.

Onni yksillä kesä harvoilla. Aimo lupaili paiskata jutulla, jos hinnoista sovitaan. Pitkät on Aimolla vaalikiertueet.

 

Olin tässä eräänä päivänä puhelinkeskustelussa juuri eläkkeelle jääneen yrittäjän kanssa. Tämä mies on tehnyt työtä. Raskasta ruumiillista työtä. Ei riitä kaksi kertaa 40 tuntia viikossa. Ensin sota-ajan jälkeen kanavankaivuuta ja metsähommia. Sitten 30 vuotta autoilijana. Ensin käsipelillä tukkikuormia tehden. Tämä mies kertoi, että eläkepäätös tuli ja eläkettä peräti 1400 markkaa kuussa.

Tämä kahdenviikon takainen puhelinkeskustelu on jäänyt mieleeni niin lujasti, että en voinut olla kirjoittamatta.

Onko tämä oikein?

Vaikka tässä asiassa on osa yrittäjän itsensäkin syytä, että ei ole ottanut isompaa yrittäjävakuutusta, niin inhimillisesti tämä on väärin ja herättää katkeruutta. Yrittäjän eläketurva-asiat ovat pahasti rempallaan tässä maassa ja niin myös Nivalassa. Monesti on niin, että yrittäjä ei raaski tai ei pysty mittaamaan yrityksestään kunnon palkkaa saatikka sitten eläketurvaa, vaan lykkää sellaiset asiat pois mielestään. On ikäviä kokemuksia siitä, että kun yrittäjä aikoo viimeisinä vuosina korottaa eläkettään suurilla maksuilla, niin niistä ei ole enää apua. Eläke määräytyy koko voimassaoloajan maksujen perusteella.

Moni yrittäjä arvelee myös niin, että kun hän lopettaa ja myy niin siitä jää vanhuuden varalle. Ei jää. Kyllä verottaja pitää siitä huolen. Monelle yrittäjälle jää vain ankarat jälkiverot ja tyhjät nyrkit ja olematon eläketurva. Pyytäkää hyvät yrittäjät eläketurvakeskukselta laskelma eläketurvastanne, ja pyrkikää oikaisemaan asia. Muuta keinoa siihen ei ole. Nämä eläkeasiat voivat tuntua monen kohdalla kaukaisilta ja moni ajattelee niinkin, että ei tässä yrittäjän oravanpyörässä elä eläkkeelle saakka ja jättää aina asian hoitamatta. Työkyvyttömyys voi tulla sairauden tai vamman johdosta ennen eläkeikääkin ja silloin tätä eläketurvaa tarvittaisiin. Tällaiset ikävät eläkepäätökset tuntuvat pahalta, kun tietää sen työmäärän, jonka monet yrittäjät ovat tehneet.

 

Arkkipiispa Vikströmin itsenäisyyspäivän saarna on ravistellut kansaa. Kirkkomme päämies kysyy olemmeko viisastuneet? Mikä on viisautta?

– Voisimme ehkä sanoa näin: Viisaus on sen tietämistä, mikä elämässä on todella tärkeää ja mikä turhaa.

Ja mitenkä on mennyt sana perille. Me toteamme lakoonisesti, että kyllä piti piispa tosihyvän puheen. Siinä herratkin kuuli kunniansa. Mutta mitään muuta ei meissä itsessämme sitten tapahdukaan. Arkkipiispan kylvämät siemenet menivät tiensivuun tai tuntomme kylmille kallioille.

Kirkkoherra Heikki Hurskainen totesi sunnuntaina kirkossa Paularannan siunauspuheessaan, että voimaa ja suuruutta on tulla pieneksi.

Miten meissä ihmisissä voi tapahtua muutoksia? Muutokseen tarvitaan ihmisen täydellistä särkymistä. Miten me voisimme luopua meille tärkeistä arvostuksista ja tottumuksista? Pystymmekö luopumaan muotokristillisyyden valheen vaipasta? Pystymmekö luopumaan meille tärkeistä luottamustehtävistä? Miten meille kävisi, jos menettäisimme omaisuutemme, kotiseutumme tai peräti isänmaamme ja joutuisimme pakolaiseksi? Särjetystä ja kaikkensa menettäneestä ihmisestä voi vain kasvaa uutta.

Olen kuullut entisen alkoholistin kertomuksen, miten hän perheensä, omaisuutensa, mielenterveytensä ja kaikki menettäneenä pääsi uuden elämän alkuun vankilan mielisairaalaosastolta toivottomien suljetusta osastosta. Sieltäkin voi ihminen nousta, mutta onko ihmisen käytävä pohjalla pystyäkseen uudistumaan?

Meille on miltei mahdoton luopua ihanteistamme, omasta arvomaailmastamme ja ennenkaikkea taloudellisesta hyvinvoinnista ns. elintasosta.

Arkkipiispa huomautteli meitä siitä, että kaiken tämän toisarvoisen tavoittelulla me menetämme ihmisyyden ja etsimme sellaista, jota emme tarvitse.

Kuinka paljon me ihmiset elämme toisille, mutta emme itsellemme. Meidän elämä on ainutkertainen. Kuinka paljon vähemmällä me pääsisimme, jos osaisimme asettaa oman rimamme mahdollisuuksiemme ja inhimillisyyden rajoille. Saisimme itsellemme tasapainon ja voisimme suvaita ja ymmärtää lähimmäisiämme paremmin.

“Oi onnellinen joka herättää noin voimia hyviä voisi!
Oi ihmiset toistanne ymmärtäkää,
niin ette niin kovat oisi.
Miks emme me yhdessä käydä voi?
jos murtuis yksi,
muut tukena ois.
Oi ihmiset, toistanne suvaitkaa’
Niin suuri, suuri on maa”.

 

Saarnaksipa lipsahti tämä pakina. No onhan tämä toimittajan pöytä yhtä korkealla kuin kirkon saarnastuoli niin miksikäs sitä ei voisi täältäkin julistaa.

Ja lopuksi jos pääsisin kolehtia ehdottamaan Pidisjärvi-lehden lukijoille, niin kolehtirahoilla minä laittaisin Tienvieren Katrin ulkomaan reissulle lämpimään, Honkirämeen Iidalle pehmoisen ja lämpimän yöpaidan, Rytkyn Villelle melko kasan kuivia koivuhalkoja, Nivalan Maijalle lämmintä rieskaa tuonne Väli-Amerikkaan, ja lupasinhan minä laittaa Lepistön Pekan uuteen tupaan ehtoisan emännän. Jospa se joulupukki nämä toiveet täyttäisi.

Toimittajan tuolilta 22.12.1987

 

Käppäilin eilen illalla kirkkomaalla. Kirkkoon ei mahtunut. Kauneimpia joululauluja oli tullut laulamaan väkeä kirkontäydeltä. Ehkä hekin etsivät samaa: miten sitä saisi kaiken hulinan keskellä koottua itsensä ja saisi kiinni siitä joulumielestä, joka mielissämme kangastelee lapsuuden jouluista.

Katselin siinä kirkkomaalla autojen paljoutta ja totesin, että hyvin pyyhkii kirkkokansalla. Aineellisesti hyvän joulun värkit olisivat koossa, mutta ilmeisesti heiltäkin puuttui vielä se aito joulumieli.

Katselin hautausmaata. Jotkut olivat muistaneet jo nyt poisnukkuneita omaisiaan. Siellä näkyi myös vastaluotuja kumpuja ja se on merkki siitä, että monessa nivalalaisessa kodissa on nyt toisenlainen joulu. Yksi paikka on tyhjä ja joulu tulee toisenlaisena ensi kerran kotiin. Joulu on kodin ja perheen juhla. Jouluksi tullaan kotiin. Jouluna halutaan osoittaa hyvää mieltä ja päästää tunteet pintaan.

 

Maanantaiaamuna joku tyrkkäsi minua, että kirjoitahan hyvä joulupakina. Voi että se sattui arkaan kohtaan. Miten minä sellaiseen pystyn. Vaikka tiedän, että jouluna saa olla sentimentaalinen. Minä olen kasvanut sellaisessa ympäristössä, jossa tunteita ei näytetä, eikä päästetä pintaan. Se on sukuvika, jos suksi ei luista näissä asioissa.

 

Minä olen kasvanut vanhassa maalaistalossa, jossa virikeympäristö on ollut hyvä, mutta yksi sieltä puuttui. Ihmiselämän kasvutekijöitä voisi hyvin verrata kasviopin minimisaaviin, jossa verrataan eri kasvutekijöiden vaikutusta kasvin kehitykseen. Saavissa pysyy juuri sen verran vettä kuin on lyhin kimpilauta, eli matalin kohta.

 

Ihmiselämän kasvutekijöitä ovat mm. ravinto, turvallisuus ja rakkaus. Minun kasvuympäristössäni tätä rakkauden kasvutekijää oli nirsonlaisesti tai ainakaan sitä ei näytetty. Nämä on lapsuuden muistot, jotka ovat aiheuttaneet nystyröitä sieluuni ja haluan niistä kertoa sen vuoksi, kuinka suuri merkitys tunteiden näyttämisellä saattaa olla ihmisen kasvun ja persoonan kannalta: Missä ihmiset tuntevat tunteihin, siellä liki on Jumalakin.

 

Kotini Veelanti oli vanha talonpoikaistalo, jossa meitä asui kolmea sukupolvea. Oli mummoa, naimatonta setää ja tätiä, vävyä ja sen päälle tietenkin joka yölle jos jonkinlaista kulkijaa ajan tavan mukaan. Taloa asuttiin reippaat pari askelta eturivin taloja jäljessä. Myytiin tinkimaitoa ja paitutiin nahkat itse. Kavahdettiin velkaa ja uudistuksia ja elettiin omavaraisuuden varman päälle. Rahaa ja muutakin aineellista oli niukanlaisesti. Niukimmin kuitenkin avoimuutta ja tunteiden ilmaisua.

Kodissamme oltiin uskovaisia, oikeudenmukaisia ja auttaviakin. Paheellinen ja mässäilevä elämä olivat tuomittuja. Elämä karua ja vähäeleistä. Vasikankuolemaa tai heinämatojen paljoutta pidettiin jumalantuomioina ja niistä jaamattiin pitkät illat.

En tiedä mitä niiden ihmisten sieluissa liikkui. Hellyyttä ei näkynyt. Lapsia kuitenkin syntyi. En tiedä montako polosteria on yön hiljaisina hetkinä siinä talossa kyynelistä kastunut. En tiedä monestiko on navetan parteen polvistuttu ja itkaistu. En tiedä yksinäisiä tunteenpurkauksia Korkenkankaan metsäpoluilla tai riihen luuvassa. Koskaan meillä ei pidetty lapsia sylissä tai olisi osoitettu julkisesti hellyyttä toiselle ihmiselle. On luonnollista, että tällaisia tarpeitakin ihmiselle syntyy, mutta ne hyväilyt tulivat Penu-koiran, Sirkka-hevosen ja viattomien karitsoiden osaksi. Niille oli helpompi näyttää herkimmät tunteensa. Meille jäi vieraaksi sellaiset asiat kuin tunteiden paljastaminen ja niine eväinemme läksimme kylminä maailmaan.

 

Olin jo iso torkki kun näin Iisalmen asemalla junaa odottavien hellät jäähyväiset. Se oli minusta outoa, että julkisella paikalla pussaillaan ja kaulaillaan. Minusta ne kuuluivat salattaviin asioihin. Näitä vastaavia elämänkokemuksia on tullut eteeni usein ja ne ovat aiheuttaneet ristiriitaisia tunteita. Olen nähnyt vilpitöntä iloa, avoimuutta ja hellyyttä ja olen ollut kateellinen siitä, että ihmiset ovat pystyneet näyttämään tunteensa. Kuinka paljon helpompaa se olisi ja kuinka paljon maailmaa voisi tehdä paremmaksi. Vaan mistäpä sitä antaisi kun ei ole itsekään saanut.

Kerran raisujen nuoruuden tempausten jälkeen isäni oli alakuloisena kävellyt naapuriin ja todennut huokaisten:

– Eipä tullut Jaakosta miestä.

 

Eipä tullut niin. Voimaa ja miehuutta olisi näin joulunakin tunnustaa ja näyttää tunteensa. Sanoa jokin hyvä sana tai osoittaa lämmin ele.

 

Te jotka olette minua vahvempia, tehkää läheisenne joulusta todellinen joulu. Ottakaa syliin se joka siinä lähellä hellyyttä kiehnaa. Silittäkää tukkaa ja puhukaa helliä, niin saatte hänen silmänsä tuikkimaan jouluiloa. Nostakaa polvellenne hän jolla murheita on. Kertokaa lohdutuksen ja kannustuksen sanoja, joilla vielä joulumieli on hukassa. Tehkää aloite jos olette vahvempia. Meuruaa ne tunteet viileänkin olemuksen takana, mutta eivät jaksa helposti nousta pintaan.

Sydämellistä jouluiloa.

Toimittajan tuolilta 30.12.1987

 

Kyllä se joutilaisuus on ihmiselle pahasta. Ei mahtanut sille mitään, että kävelin jo tapaninpäivänä toimitukseen lehtiä lukemaan ja pöytää siivoamaan.

Tuli siinä eteeni tuore Pohjolan työ ja siitä osui silmiini kahden nivalalaisen tekstiä.

Toimituspäälliköksi kohonnut Seppo Vaara ruoti melko raskaalla kädellä Väyrysen vaalikampanjan ja asiamieheksi “höynäytettyä” valtioneuvos Martti Miettusta. Artikkelissa “Paniikin makua” Seppo toteaa mm: “Ikääntyneen Miettusen lojaalisuuden aste on näköjään varsin korkea. Kuusi vuotta sitten Kuopion Virolainen-Karjalainen-taistelussa hän luki pokkana myllykirjettä Virolaista vastaan. Nyt hän altistui itseään 40 vuotta nuoremman Väyrysen juoksupojaksi.”

Kovaa tekstiä kirjoittajaa 50 vuotta vanhempaa valtioneuvosta kohtaan.

Jatkoin lehden sivujen kääntelyä ja esiin tuli Raimo Sailaksen “joulupakina” Tilinteon hetkiä.

Artikkelissa Raimo sivaltelee reippaasti etujärjestöjä niiden itsekkäissä vaatimuksissa. Osansa saavat Akava, STTK, lakolla uhkailleet Kemiran työntekijät, MTK, hakusaarolla uhannut lääkäriliitto ja samaa uhannut TEHY. Artikkelinsa Sailas päättää:

“Järjestöihmiset puhuvat nykyään mielellään “edunvalvonnasta”. Järjestäytymisasteeltaan korkeassa, häiriöille herkässä nyky-yhteiskunnassa onkin usein helppo nyhtää omalle joukolle lisää etuja. Lopputulos vain on surkea, kun kaikki valvovat etujaan viimeisen päälle, vain vahvimpien etu tulee tosiasiassa valvotuksi.”

Näin päätti Raimo Sailas juttunsa ja toivotteli rauhallista joulua. Tuli siinä välittömästi mieleen nivalalaiset edunvalvojat, Sakari Muilu ja Kalevi Kannus, joihin tavallaan tämä valtion rahakirstun valvojan vakava huomautus kolahti. Siinäpähän on Nivalan pojat pantu puolin ja toisin paljon vartijaksi.

 

Sopisikohan tässä Nivalan pojille uuden vuoden ja tuponeuvottelujen alkajaisiksi pari virren säkeistöä, että ei unohtuisi tuo Raimon mainitsema köyhän asia:

– Kas köyhän leivän syövät nuo jumalattomat. He viatonta lyövät ja häntä vainoovat. He kurjaa ahdistaapi, kuin käärme kiukussa. Korvansa tukkeaapi, tuon raukan huudoilta.

He armotonta veivät osuuden orpojen. He söivät lesken leivän, on Herra nähnyt sen. Hän vanhurskaasti kostaa vääryydentekijät. Rankaisee ansiosta, nuo viekkaat ryöstäjät.

 

Juuri kun sain lehden luettua, huomasin ikkunasta että siinähän nuo Vaaran veljekset marssivat tapaninpäivälenkillä. Vinkkasin veljekset tänne Laukantalon vinttikamariin hetkeksi turinoimaan.

Seppo ja Pekka olivat perheineen saapuneet kotiin joulunviettoon. Siinä sitä turinoitiin pian tunteroinen ja hauska oli kuulla veljesten elämänvaiheita ja heidän näkemyksiään.

Tuossa alussa tulikin jo kerrottua, että Seppo on kohonnut Pohjolan Työn toimituspäälliköksi ja kirjoittelee kirpeästi “sorrettujen kansan” puolesta.

Puhe kääntyi myös paikallisradioasioihin ja Seppo totesi, että myös Pohjolan Työ on mukana hakemassa lupaa Ouluun. Aikaisemmin Pohjolan Työ ja Liitto hakivat yhdessä lupaa, mutta hallituskualiition myötä vaihtui myös yhteistyökumppani. Hakijana on nyt Pohjolan Työn ohella Oulun kokoomuslaiset järjestöt ja tällä on tietenkin varmistettu asian läpimeno hallituksessa. Seppo naureskeli, että ei heillä mitään Liittoa vastaan olisi ollut, mutta voima on nyt toisaalla.

Pekka Vaara on Finnstroin päälliköitä ja on puuhastellut jo kymmenkunta vuotta Neuvostoliiton rakennusprojektien kanssa. Tuli siinä puheeksi suomalaisten rakentamiset tulevaisuudessa ja Pekka totesi, että töitä on jos vain sopimuksiin päästään.

Suomalaisten rakennuskohteista on kirjoiteltu paljon ja monilla on ollut sellainen luulo, että naapurimaassa ei muut rakennakkaan kuin suomalaiset. Pekka oikaisi kuitenkin käsityksiä ja totesi, että suomalaisten osuus Neuvostoliiton kaikesta rakentamisesta on vain 0,3 prosenttia, eli ei oikeastaan paljon mitään. Niin suuria ovat mittasuhteet tässä naapurimaassa. Suomalaisilla on siten mahdollisuuksia jos taloudellisia edellytyksiä vain löytyy tulevaisuudessakin.

Mielenkiintoinen rupatteluhetki ja kiitoksia pojille käynnistä.

 

Vuosi on vaihtumassa ja on tilinpäätöksen aika. Ihmisellä on monia toiveita ja unelmiakin. Niin pitääkin olla.

Ja mistä niitä voimia on tullut. Niitä olen saanut ystäviltäni. Kun aloitin tämän Pidisjärvi-lehden tekemisen, se oli uhkarohkea yritys ja joillakin tahoilla sitä epäiltiin. Nyt lehden levikki on ylittänyt 5000 kappaleen rajan ja se on varmasti ollut yllätys niin minulle kuin monille muillekin.

Luen ystävikseni ja tukijoikseni ne ihmiset, jotka ovat lehden tilanneet. Tämä on tehnyt minut nöyräksi. Te ette voi arvata, miltä minusta on tuntunut, kun uusia tilauksia on aina tullut. Olen käsittänyt sen haluksi tukea minua, kun aloitin tyhjästä. Ei tämän lehden sisältö niin arvokas ole ollut, että ihmiset sen vuoksi tilaisivat.

Kyllä siinä täytyy olla sitä vilpitöntä lähimmäisen kantamista. Minun uskoni lähimmäisten hyvyyteen on palannut ja minun arvomaailmani on rakentunut uudelleen. Hurskastelematta voin sanoa, että nämä elämänvaiheet ja kolhaisut ovat olleet minulle tarpeen ja kasvattaneet toivon mukaan nulikkamaisuudesta. Ihmissuhteiden merkitys on noussut aineellisen yläpuolelle.

Olen iloinen siitä, että suhteet myös Nivala-Seuraan ja Nivala-lehteen ovat olleet hyvät. Nykyjohdon kanssa on säilynyt asialliset välit.

Minulle on tarjottu taloudellinen mahdollisuus lopettaa Pidisjärvi-lehti ja siirtyä takaisin Nivala-lehteen toimittajaksi. Joskus väsymyksen hetkinä olen pohtinut tätä asiaa vakavasti. Toisella puolella vaakassa on kuitenkin niiden ihmisten luottamus, jotka ovat lehden tilanneet. Heidän luottamustaan minulla ei ole vara pettää. En ole myöskään yksin päättämässä näistä asioista. Osakkaat ovat luvanneet tukeaan ja kannustaneet.

Me yritämme tulla vähällä toimeen ja tuskin meidän toimintamme on haittaamassa taloudellisesti Nivala-lehdenkään toimintaa. Me tulemme toimeen niillä ilmoitustuloilla, jotka muutoin saattaisivat mennä Nivalan ulkopuolelle ja kannatusilmoituksiin. Minä toivon myös, että paikallislehdistä ei tulisi ihmisiä eri leireihin jakavia. Meillä jokaisella saa olla omat mieltymyksemme ja empatiamme lehtienkin osalta, loukkaamatta silti toisen arvomaailmaa. Nämä ovat tällä hetkellä asetelmat. Tulevaisuus on avoin.

Jos minulla olisi vahva luonne lopettaisin tupakanpolton. Enää en uskalla tehdä siitä uudenvuoden lupausta. Minä tunnen jo Jaakon niin hyvin:

– Mieli on altis ja liha on heikko.

Minä kiitän lukijoitani yhdessä eletystä rikkaasta vuodesta. Olen elänyt koko sydämelläni tämän vuoden Teidän kanssanne ja terveisenne ja tukenne on ollut minulle voimanantaja. Toivotan Teille hyvää uutta vuotta ja rohkeutta elämään, niin kuin tuo kappalainenkin toteaa. Elämä on meille lahja, eläkäämme koko sydämellä.

HYVÄÄ UUTTA VUOTTA!