Vuosi 1988

Toimittajan tuolilta 27.1.1988

 

Ovat kyselleet allekirjoittaneelta ja toimituksesta, että kukas se ”Kulukumies” on joka niitä pakinoita rustaa. Täytyy tässä nyt kirjoittajan luvalla tunnustaa, että ”Kulukumies” on vanhin veljeni Erkki.

Täältä Veelanninpuhon kesäniittyjen hämärästä ja angervaheinän tuoksusta hänet viskattiin Lohjan asemalle betonielementtien sekaan. Siellä se mies pysyi ensimmäiset 20 vuotta. Lohti ainein kolmiyhteisien, hiekan veden sementin, ihmisillä taloelementtiä ja askelmia ylös ja huipulle. Ei siinä paljon runosuoni sykkinyt kun iltaisin kömpi työmaalta kotiin: Hämärissä kipein jaloin maksottunein mielialoin. Olisi tuntenut sielussaan muunkinlaista kutsumusta, mutta kun esimies totesi, että henkiset kyvyt viittaavat ruumiillisiin töihin ja ruumiilliset voimat henkisiin töihin. Laiha kaahura miehekseen.

Reunan Topi-vainaa sanoi, että se ei ole terve räätäli, joka ei silitysraudan kanssa paina 28 kiloa. Eipä paljon enemmän tämä betonimieskään. Sain yllytettyä miehen pakinoimaan ja kyllä se näyttää siltä, että horsma kukki kauniisti betonipinojenkin välistä, kun ei ole parempaa kasvupaikkaa löytynyt. Tämä kaikki esittely hänen itsensä kertomaa.

 

Viime viikolla maalailtiin Nivalan ammattikoululla jälleen maaseudun kyläkuvaa eläväksi. Iso liuta herroja oli pohtimassa, miten maaseutukylät saataisiin eläväksi. Muut puhui, mutta Karvoskyläset siellä juhli. Vongankolistajat varastivat koko tilaisuuden itselleen ja maaherrakin äityi kehumaan kovasti. Kehui Salolan Marttiakin Kauko Käyhköksi ja antoi tunnustusta muutenkin soittoporukalle. Tyhtilän Heikki osasi vielä juontaa poikien sikermän tunnetulla taidollaan ja yleisö antoi tunnustuksen.

Saattelin saman päivän iltana Urpelan Sepon kirjastolta kotiin ja tiedustelin mikä se on maalaiseläjän kanta näihin Kylä Elää-kampanjoihin. Seppo äityi vuodattamaan, että mehtään mennään. Liika hömpötys on pahasta. Tiet, vesijohto ja sähkö ovat ne perusedellytykset, jotka maaseutu tarvitsee, mutta kaikki muu on hömpötystä. Jos sivukyliäkin ryhdytään kaavoittamaan ja järjestämää jätehuoltoa ja kaikkea jonninjoutavaa, niin sitähän ollaan samoissa kiroissa kuin kirkonkylissä. Joka ei viihdy maaseudulla niin menköön kaupunkiin. Kyllä maalaiskylissä elämä säilyy. Täällä on tultu satoja vuosia toimeen, eletty ja lisäännytty ilman kaapelitelevisioita, kerhohuoneita, kylmiöitä ja intiimisavettia ja tullaan tästä eteenkinpäin. Se on ihmisten harhakuvia, että täällä pitäisi olla joka päivä viihdytyskiertue ja pulkka-ajelua että ihmiset voisivat elää tyydyttävästi. Ihmisten vaatimuksilla ei näytä olevan mitään tolkkua ja he eivät varmasti viihtyisi, vaikka taivas tuotaisiin maanpäälle, totesi Seppo.

 

Kokkolan suomalaisen seurakunnan ilmoittelu jumalanpalveluksista ylitti kymppiuutisten kynnyksen. Kokkolassa kutsutaan ihmisiä tai paremminkin houkutellaan, lehti-ilmoituksilla jumalanpalveluksiin. Soittaa täräytin kirkkoherra Heikki Hurskaiselle, onko Nivalan seurakunnassa pohdittu vastaavaa menettelyä.

Heikki kertoi, että luterilaisen kirkon piirissä varmaan kaikissa seurakunnissa on keskusteltu tästä samasta asiasta. Jumalanpalvelukset ovat jääneet monissa seurakunnissa kovin laimeiksi ja varmasti Nivalassakin olisi toivomisen varaa.

Ilmoittelusta ei Nivalassa ole toistaiseksi ollut puhetta, mutta saattaa tämäkin asia putkahtaa neuvostossa esille.

En usko sitä, etteikö ilmoittelu niin hyvin laadittuna kuin Kokkolassakin, purisi. Useinmiten on kuitenkin havattu, että vaikutukset saattaisivat jäädä lyhytaikaisiksi. Ihminen tottuu kaikkeen kovin helposti. Jostain lujempaa ja kestävämpää täytyisi pystyä herättelemään ihmisten mielissä, että kirkkoonkutsu olisi sydämen ja omantunnon asiana meille jokaiselle kristitylle, totesi Heikki.

Tuleepas jännä viikonvaihde.

Suoritin epävirallista galluppia, kuinka paljon valitsijamiehiä presidenttiehdokkaat tulevat saamaan.

Täällä Nivalassa tunnot ovat tietenkin vähän toisenlaiset kuin Tampereen tai Helsingin kahviloissa. Täällä tuntuu jo melkein siltä, että Väyrynen tulee suoraan valituksi, kun kuuntelee joidenkin mielipiteitä.

Keskimääräisesti sain ”broknoosiini” seuraavat lukemat kuuden henkilön haastattelusta: Koivisto 136, Väyrynen 68, Holkeri 67, Kivistö 28 ja Kajanoja vain loput kaksi.

Jos Koivisto ei mene läpi suoraan, kannattaa muistella Kyösti Kallion valintatilannetta. Silloin sos.demokraattien ehdokas Väinö Tanneri sai 95 valitsijamiesehdokasta ja Kyösti Kallio 56. Kuvassa oli myös Ståhlberg ja Svinhufud. Sosialidemokraatit eivät halunneet Ukko-Pekkaa, vaan menivät heti ensimmäisessä äänestyksessä Ståhlberkin taakse, joka sai 150 ääntä. Silloin ei löytynyt meidän kannalta onneksi yhtään ”Penna Tervoa”. Toisessa äänestyksessä sosialidemokraatit tulivat Kallion taakse, joka sai 177 ääntä.

 

Tiputuskierrokset ovat aina yllätyksellisetkin, joskaan tällä kertaa tuskin mahdolliset.

Täyttymyksellisiä vaalivalvojaisia.

Toimittajan tuolilta 3.2.1988

 

Vaalit on käyty ja maa makaa jälleen tyvesti paikoilaan. Presidenttinä jatkaa Mauno Koivisto, mutta hyvänä kakkosena tulee Paavo Väyrynen.

Kokoomus sai maistaa hallitusilon ja vastuun karvaan kalkkimaljan. Kokoomuksen rooli hallituksessa on kaikkea muuta kuin kiitollinen. Pääministerin paikan ohella kaikki negatiivinen pistetään Kokoomuksen niskaan vaikka käytännössä asiat menevät sosialidemokraattien pillin mukaan. Kokoomus ja Holkeri ovat nyt syntipukkeja kaikkeen epävarmuuteen ja Väyrynen osasi käyttää oppositioaseman hyväkseen. Olisikohan tuossa sitä samaa mitä niin monesti on ennenkin havaittu. Kansa asettuu sorretun ja haukutun puolelle. Sitähän Väyrynen oli viime keväänä ja hänen kannatuslukemansa olivat omienkin joukossa alhaiset. Väyrysen nousu yli 20 prosentin kannatukseen oli hattutemppu.

 

Keskustapuolueen ja Kokoomuksen keskinäisiin voimasuhteisiin on tietenkin vaikuttamassa myös harjoitettu hallituspolitiikka. Ei liene pahasti arvattu metsään, jos toteaa että monet porvarillisesti ajattelevat, yrittäjät, maanviljelijät ja talouselämän edustajat ovat pettyneet Kokoomuksen harjoittamaan politiikkaan. Tai paremminkin saamattomuuteen. Kokoomuksen rooli hallituksessa on mielletty demarien myötäilemiseksi ja ehkä liian suuret odotuksetkin Kokoomukseen ovat aiheuttaneet pettymystä ja protestimieltä. Kokoomuksen huonoon menestykseen vaikuttivat varmasti ne ennakkoon julkisuuteen päässeet tiedot muutamista vero ym. uudistuksista, jotka olivat kansalaisille epämiellyttäviä. Tällaisia huhuja on vaikea torjua ja Väyrynen osasi lyödä löylyä.

 

Kokonaisuudessaan porvarillisten puolueiden kannalta tilanne maassa on varsin huono. Eduskunnassa on suurin porvarillinen enemmistö vuosikymmeniin. Vasemmistosta vain sosialidemokradit ovat yhtenäinen ryhmä. Mutta oikeistoenemmistö on näiden vaalien jälkeen enemmin hajallaan kuin koskaan ennen. Sitä kuvastaa jo Holkerin ja Väyrysen kannanotot. Suomen kansan porvarillisesti ajattelevan suuren enemmistön tahto ei toteudu tämän päivän hallituspolitiikassa, vaan merkittävintä valtaa käyttää sosialidemokraatit juuri tämän kahden suurimman porvaripuolueen hajanaisuuden takia.

Suomen poliittinen tulevaisuudenkuva voisi olla vaikka seuraavanlainen. Demarien kannatus ei näy paljon heiluvan hallitusvastuunkaan aikana. Heidän kannatuksensa on vankka ja suhteellisen vakio. Porvaripuolueista käyvät vuoronperään Kokoomus ja Keskustapuolue hallituksessa näivettymässä ja taas oppositiossa kasvamassa. Nämä vaalit osoittivat sen, että porvarilliset äänet ovat liikkuvia. Se povaisi englantilaista kaksipuoluejärjestelmää porvarien välille. Väyrysen huuto oikealle ja yrittäjiin tuotti tulosta. Kokoomuksella on nyt hallituksessa etsikkoajat. Kahdenkymmenen opposition kasvuvuosien jälkeen vajaan vuoden hallitusvastuu on syönyt kannatuksen maalisvaalien edelliseen tilanteeseen. Saa nähdä terävöityykö ote ennen kunnallisvaaleja vai tuleeko peräti hallituksesta lähtö.

 

Nivalassa näyttää poliittisessa kentässä säilyvän tietty jakauma. Keskustapuolueen osalta ei kukaan nivalalainen ole onnistunut saamaan edes 70 prosenttia oman puolueen äänistä. Suurimpaan tulokseen taisi kerran päästä Niskasen Tapani, joka sai kerran yli 2000 ääntä

Entiseen jakoon verrattuna Niinikosken äänet menevät Alarannalle, Pekkalan äänet Kosken Markulle, naiset jakavat äänet tasaisesti ja Nivalan pääehdokkaalle jää vain noin 30-40 prosenttia äänistä. Tällä näkymää ei Nivalasta saada omaa miestä läpi ja sen varmisti nyt Kosken Markun suuri äänimäärä.

Demarien kannatus Kalajokilaaksossa on vähäinen ja nyt tuli selvästi jako kahteen. Pyhäjärven Karjula ja Ylivieskan Mällinen näyttävät nousevan alueen ehdokkaiksi, mutta heidänkin tiellään näyttää olevan Ahteen Matin ja Jaakonsaaren kova kannatus tällä alueella. Oman ehdokkaan läpivienti esim. eduskuntavaaleissa vaatisi jo keskittymistä.

 

Kokoomuksen ehdokas tältä alueelta on hukassa. Valli ja Savela putsaavat pöydän varmaan tulevaisuudessakin ja Kokoomuksella täytyisi olla uusi ehdokas kasvamassa, jos Kalajokilaaksosta aiotaan joskus mies panna eduskuntaan.

Raudaskosken Mikko ylti näissä vaaleissa ensimmäiselle varasijalle. Nivalalaiset ovat veikkailleet, että Mikko on kasvamassa ja kun täti Vappu aikanaan luopuu leikistä niin siinä on Mikolle mestat valmiina. Ehdottivathan ne Nivalan keskustalaiset kerran Mikolle, että vaihtaisi Mikko puoluetta, niin nivalalaisten Raudaskoski jatkaisi eduskunnassa. No Mikko taitaa luottaa jo omiin siipiinsä.

Ja lopuksi naapurilleni Unto Pylkölle hatunnosto kansanvallan puolustamisesta. Unto on vuosikaudet uhrautunut tähän kansanvallan savottaan ja käyttänyt vapaa-aikaansa ja varojaankin tähän työhön. Meidän niemenpuhtosten puolesta naapurillemme hatunnosto ja onnittelut taas kerran. Isoja paikkoja ei ole auvennut, mutta jalointa on rehti kilpailu ja vähäosaisten puolustaminen.

 

Tämä pakina meni nyt vaalien tiliin. No sallinette sen, koska tämä oli tämän viikon päätapahtuma.

Piipahdin viikonvaihteessa Alatalon Martin kanssa pistämässä omat nimet kirjoihin Haltiatunturin päällä olevaan vieraskirjaan. Ei olekaan aivan pikkujuttu, eikä olisi onnistunut ilman Sadinmaan Orvon ja Alatalon Jaskan kutsua ja oivallista kelkkakyytiä Saanan juurelta Haltille.

Näistä asioista kerron ensi viikolla, mutta en malta olla kertomatta jo ennakkoon yhtä asiaa, jonka tuolla retkellä kuulin.

 

Tapasimme Porojärven ja Saivaaran tuntumassa ammattimaisen riekonpyytäjän, joka lienee ainoa Enontekiön kunnan alueella oleva päätoiminen riekonpyynnillä elävä.

Kuulin siellä, että Lapin riekonpyytäjät ovat joutuneet nyt kauppataseen tasapainoittajiksi. Neuvostoliiton kauppatase on satoja miljoonia epätasapainossa. Vajetta yritetään nyt korjata mm. sillä, että Suomeen tuodaan Neuvostoliitossa pyydettyjä riekkoja.

Elkää naurako. Näin väitettiin tuolla Lapissa. Suomalainen riekonpyytäjä on saanut keskimäärin 30-38 markkaa riekolta ja nyt Neuvostoliitosta tuotua riekkoa tarjotaan ravintoloihin 18 markan kappalehintaan.

Suomen valtio on tukenut muutamia kymmeniä Lapin luontaistalouden tiloja, mutta nyt tämä toimenpide vie kaikelta pohjan. Ihme ja kumma, että Iltasanomat tai jokin muu lehti ei vielä ole iskenyt tähän mielettömään tilanteeseen. Lisää lapinkuvia ensi viikolla.

Toimittajan tuolilta 10.2.1988

 

Tuo yhden viikonvaihteen Lapissa käynti on vielä meurunnut tuola sydänalassa nii kummasti, että on ollut sopeutumisvaikeuksia tähän normaaliin elämänrytmiin. Sitä kun ei meikäläinen ole päässyt juuri käymään Oksavan huoltoasemaa kauempana, niin sitä menee vähästäkin pökerryksiin.

Jäi vähän sellainen haikea olo tuolta lapin tuntureilta kuin Aleksis Kivelle Anjanpellon markkinoilta. No ei siellä toki näkynyt keimailevia neitoja vaan muuten tässä joutui tunturien lumoihin.

 

Pitäisi kertoa mitä tänne Nivalaan oikein kuuluu. Talvi on ollut täysi vastakohta viime vuodelle. On ollut leppoisat mutta lumiset säät. Ei ole tarvinnut tänä talvena poruutta puita eikä sähköä niin kuin viime talvena. Poutalan Aarnen ja monen muun eläkeläiset kamarissa on nyt tarennut kohtuulämmityksellä, eikä ole tarvinnut porottaa kakluunia punaiseksi.

Kuivista polttopuista ei ole enää kapelo. Lämmitys tulee useimmille nyt öljyletkun päästä tai sähköpihaa myöten. Eipä tarvitse akkojen vetää niittylatojen pohjia hellanpesään, eikä noitua tuhisevia märkiä puita. Eikä tänä talvena ole tarvinnut olla hakkaamassa jäisiä kaivonkansia ja pelätä sydänkurkussa kaivoon putoamista. Kaivonveivi on nyt tiskipöydän päällä ja vessan seinässä ja lämpimältä puolelta seinää saa vettä loruuttaa. Ja kaakeliin pissaa jo melkein kaikki nivalalaiset, eikä tarvitse rakkovikaisenkaan yöllä vetää kumiteräsaappaita jalkaan ja lähteä tallin taakse asioille. Paremmin ovat ihmisten asiat ainakin ulkoisesti.

 

No entäs sisäisesti. Onko meillä mukavaa? Onko elämä nyt ihanaa? Puhuttelin Nuorisoseuran päivähumpissa tässä syksyllä erästä eläkkeellä olevaa emäntäihmistä ja hänellä oli nyt asiat hyvin. Posket punoittaen ja silmät loistaen tuli jenkalta ja löi kämmenellä reiteensä:

— Kyllä elämä on nyt mallillaan. Jos vaan nuo takaset olisivat vähän paremmassa kunnossa, niin tämä olisi jo täydellistä. On sitä parkkia kiskottu ja vasikanperässä juostu vaan nyt ei tarvitse, totesi tämä eläkkeellä oleva ja rinnustimesta vapautunut emätä. Ja varmasti asia näin onkin. Eipä sitä silloin päässyt elämästä nauttimaan kun oli vuotava pata ja itkevät lapset.

Mutta ei varmaan kaikilla pyyhki hyvin. Maaseudulla eletään murroskautta. Maatalouden tuotantorajoitukset ovat peikkoina mielissä ja tulevaisuudenkuvia on vaikea ennustella. Moni pohtii karjanpidon lopettamista ja se on suuri elämänmuutos.

Muistan hyvin kun isäni joutui taluttamaan vanhan talon palvelijan Sirkka-tamman korkealaitaiseen ja se oli kipeä paikka. Viikkokaupalla oli isällä huono ruokahalu ja hän moitti kuoriperunoita imeltyneiksi. Pahanolon juhmura juili rinnassa kipeästi.

Ehkä monen viljelijän kohdalla juilii tällä hetkellä samasta syystä. Moni perhe on rakentanut omaa tilaansa ja voimia on tullut siitä, että sielunsilmien edessä on kangastellut kuvat miten poika jatkaa myöhemmin isän ja äidin työtä ja he saavat kesäiltana pihakeinusta katsella kun uusi sukupolvi rymistelee. Nämä tulevaisuudenkuvat ovat olleet niitä voiman antajia, jotka ovat saaneet pinnistelemään väsymyksen hetkilläkin.

Unelmat eivät aina toteudu. Moni isäntä saa katsella yksin jääneenä tyhjillään olevaa rapistuvaa navettaa, eikä nuorta isäntäparia ole pihapiirissä temmeltämässä.

Moni joutuu tälläkin hetkellä miettimään vakavasti karjanpidon lopettamista ja se ei ole helppo asia. Pelätään, että sillä naulataan lopullisesti talon asuminen kiinni ja jatkajia ei löydy. Elämä on kulkenut, mutta unelmat ovat kadonneet edellä. Karjaa ei raaskita hävittää, vaan elätellään toivoa: jospa se tästä vielä korjaantuisi.

Eikä tämä toiveiden pettyminen ole yksinomaan maanviljelijöiden osalla. Moni yrittäjä ottaa tänä päivänä jokapäiväisen leipänsä kohtuuttoman suurella työpanoksella ja henkisellä tuskalla. Vain harvan kohdalla tulevaisuudenkuva on edes tämän elettävän päivän osalta huolista vapaa. Armoton kilpailu on ajanut ihmiset oravanpyörään, jossa voimattomina pyöritään mukana ja nähdään kun ”keskipakoisvoima” aina tämän tästä nakkaa jonkun yrittäjän pökerryksissä ja lyötynä tantereelle. Lujaa saattaa ulkoisesti mennä, mutta kyyti ei tunnu turvalliselta. Puuttuu kaiteet ja tukipuut, joista ihminen saisi turvallisuudentunnetta. Vatsanpohjassa on ontto tunne. Miten tämä kaikki päättyy?

Ei tämä kaikki ulkoinen hyvinvointi ole tullut tuskatta. Tämän elävän sukupolven on täytynyt sopeutua liian nopeaan kehitykseen. Vuosisatoja ovat esi-isämme ja äidimme asuneet turvallisesti eikä elämänmuoto ole juuri ihmisiän aikana muuttunut. Tänään on toisin. Pitävää maakiveä on vaikea löytää jalkojen alle.

 

Ei tämä yhteiskunta lainsäädännön paikkoamalla näytä juuri paremmaksi tulevan. Työstä on tehty kallis oikeutus ja työ jakaantuu tänä päivänä kovin epätasaisesti. Kaikille ei riitä minkäänlaista työtä, joka toisi elämään tarpeellisuuden tunteen ja mielihyvää. Ei se ole ihmiselämää, jos saa sosiaalitoimiston luukulta toimeentuloturvan tai työttömyyspäivärahan. Ihmisen pitäisi pystyä elämään koko sydämellään ja tuntea itsensä tasavertaiseksi. Ihmisellä pitäisi olla mahdollisuus myös harrastuksiin.

Paremmin ei ole yrittäjien asiat. Kymmenet jopa sadat nivalalaiset yrittäjät maatalousväestöstä puhumattakaan tekevät seitsenpäivästä ja kuusitoistatuntista työviikkoa. Hekin saattavat kamppailla toimeentulon rajamailla ja yrityksessä on kiinni oma koti ja kaikki omaisuus kivijalkaa myöten. He ovat äänetön ja purnaamaton ryhmä. Heillä on pelissä rahojen lisäksi myös oma kunnia ja sen puolesta ollaan valmiita kuolemaan infarktiin saappaat jalassa. Työsuhdeturvaa kehitetään, mutta siitä ei ole iloa yrittäjille eikä työttömille. Pikemminkin uusi työsuhde siirtää työttömän työn entistä kauemmaksi.

 

Me ihmiset tahdomme helposti asettaa itsellemme liian suuria päämääriä. Eikä se pääty omaan itseen, vaan yritämme muovata myös jälkikasvumme elämän. Pojasta täytyy tulla ekonomi tai isän työn jatkaja. Me olemme tietävinämme mikä heille on parasta. Pettymyksiä tulee.

 

Näissä asioissa ei kanssaihmistä voi auttaa kukaan muu kuin toinen ihminen. Kaikkensa tehnyt yrittäjä voi epäonnistua. Ilkummeko vai annammeko ystävän tuen ja rohkaisun jatkossa.

Kuinka paljon helpompaa elämä olisi meillä, jos jaksaisimme katsoa myös toisen ihmisen näkökulmasta näitä asioita.

No tämä pakina lipsahti nyt seurakunnan reviirille. Yritetään ensi kerralla puhua vaikka peltopyiden talviruokinnasta ja mieltymyksistä erilaisiin juustoihin.

Niin että ei täältä Nivalasta sen kummempaa. Tämän talvisen pimeyden melankolia hiukan madaltaa ihmisprofiileita, mutta kevään tullen kun Niemimäen veljeksetkin marssivat raikkaana aamuna kirkolle päin Kummapuhdosta päin niin Ransun karjahteluissa on jälleen kevään riemua.

Toimittajan tuolilta 17.2.1988

 

Onpas sitä taas ollut töllöttämistä ja radion kuuntelua. Viikonvaihteen ja alkuviikon tienoilla on tapahtunut paljon. On alkanut olympialaiset ja maanantaina valittiin presidentti.

Olin kuusi vuotta sitten paikalla, kun Koivisto valittiin suoraan ensimmäisessä vaalissa. Olin silloin Raudaskosken Väinön kutsuvieraana. Nyt tuota vaalitilaisuutta katsellessa huomasin ainakin kaksi tuttua valitsijamiestä, jotka olivat silloinkin mukana. Toinen oli Paavilaisen Tuula ja toinen Vaartin Taimin puolisko Löytynoja. Nämä nyt olivat ne, joilla lähinnä on siteitä Nivalaan. Omaa valitsijamiestä ei tällä kertaa ollut. Taisi tulla pitkä katkein Väinön jälkeen.

Kun Nykäsen Matin jupakka oli kuumimmillaan pari vuotta sitten oli Pukarin sisaruksilla, Tolopan Sanelmalla ja Kaisalla vankka tuki Nykäselle. Sisarukset tuumasi tiukasti, että Pulli olisi pitänyt lähettää kotiin ja antaa Matille siivo rauha.

Pakostakin ajattelin Kaisaa ja Sanelmaa, kun Matti sitten yön tunteina näytti ylivoimaisuutensa ja otti olympiakullan. Tuskinpa siellä Kaisa ja Sanelmakaan nukkuivat ennen kuin tulos oli selvillä. Ja kyllä meitä valvojia ja Matin puolesta iloisia ihmisiä oli toki muitakin.

 

Neuvostoliitto näytti jälleen, että heillä on tasoa ja kovuutta. Onhan isossa naapurissa mistä valita ja he ovat kurinalaista porukkaa kun on valmennuksesta kysymys.

Me suomalaiset intoudumme helposti odottamaan liikaakin. Samanlaisin toivein sinne lähettävät tyttärensä ja poikansa muutkin ja jaettavana on vain kolme mitalia. Tähän asti kaikki on mennyt sentään suhteellisen hyvin. Jääkiekkoilijoiden tappio ja miestenkin odotettua heikompi saavutus on ymmärrettävä. Mieliä helpottaa ainakin se, että Ruotsilta on mennyt kerrassaan heikosti nämä alkulajit. Jännittäviä hetkiä olympialaisten merkeissä.

 

Tiiviinä kiilana presidentinvaalikeskustelun ja olympialaisten ohella on Nivalassakin maitobonusten hakeminen.

Soittelin tiistaiaamuna Kullaan Karille ja hän kertoi, että 34 hakemusta oli tullut jo siihen mennessä. Pari päivää on vielä hakuaikaa ja hakemusten määrä saattaa hyvinkin ylittää 40 rajan.

Suurin osa näistä hakijoista on kokonaan kiintiöistä luopujia. Valtioneuvoston ohjeissa sanotaan, että etusijalle tulee asettaa kokonaan maidontuotannosta luopujat. Maatilahallitus taas täsmentää, etusijalle kokonaan luopujista tulee asettaa ne yksityiset viljelijät, joiden lehmämäärän jättämistä pois tuotannosta on pidettävä tuotannon tasapainoittamisen kannalta erittäinen perusteltuna.

Jo on pyöreästi sanottu, mutta saattaisi se tarkoittaa sitä, että suuret karjat ensimmäiseksi.

Kortet Reijo Ylivieskan maatalouspiiristä kertoi, että piirin alueella saattaa hakemuksia tulla 360 kappaletta. Määräraha riittää kuitenkin vain noin 130 hakijan ja luopujan tarpeisiin. Torstaina pitäisi saada valtioneuvoston lopulliset päätökset ja tieto siitä onko valtio myöntänyt lisärahaa tähän tarkoitukseen.

 

Yllättävän rajua on ollut tämä luopumismieliala. Ei ihme jos meijerimiehet kantavat jo huolta asiasta. Nivala ei liene niitä ensimmäisiä, joka joutuu raaka-ainepulaan, mutta kyllä tällaisissa tilanteissa myös oman osuuskunnan tulevaisuus pohdittaa.

Nivalan Osuusmeijeri on investoinut rajusti ja valinnut tulevaisuuden linjansa. Nivalan maidontuottajien palkka pitäisi löytyä juustoista. Minulle soitteli joku henkilö, että Nivalan juustoja ei löydy kaikista myymälöistä. Tämä soittaja toi terveisiä Seinäjoelta, jossa hän oli yrittänyt ostaa Nivalan Osuusmeijerin uusia juustoja. Tällaiset henkilöt ovat avainasemassa. Jos halutaan tukea Nivalan suurinta elinkeinoryhmää ja oman meijerin tuotantoa, niin silloin pitäisi kysyä kauppiaalta omia juustoja. Tämä on viljelijöiden ohella meidän kaikkien nivalalaisten etu, sillä saahan meijerin kautta kymmenet perheet toimeentulonsa. Näissä asioissa ei kannata kainostella, vaan pitää vetää reippaasti kotiinpäin kuin pikkumäen kilpailussa suomalainen tuomari.

 

Muutoinkin meidän nivalalaisten kannattaisi tarkistaa kantamme omiemme tukemiseen. Sillä on varsin suuri merkitys, jos olemme omien liikkeidemme takana. Tällä hetkellä on jo esimerkkejä siitä, että kustannuspaineiden alla monet yrityksemme ovat lujilla. Sellainen ajatus, että ei ne minun ostokseni nyt maailmaa kaada on välinpitämätön. Kyllä omien liikkeiden kilpailukyky säilyy, jos itse keskitämme ostoksemme omalle paikkakunnalle ja silloin tulee myös imua ulkoa päin. Kyllä me jokainen olemme tässä asiassa avainasemassa ja jos kadehtimatta pohdimme näitä asioita, niin kyllä keskittyminen on meidän kaikkien etu. Siinä on kysymys työpaikoista ja myös vahvasti kunnallistalouden tulevista mahdollisuuksista.

Kotiseututerveisin

Toimittajan tuolilta 24.2.1988

 

Nivalan valtuusto kokoontuu tänä iltana päättämään mm. kunnallisten ilmoitusten julkaisemisesta.

Koska tämä asia kiinnostaa monia nivalalaisia ja se tulee olemaan merkittävä kannanotto kunnallistalouden kannalta sekä kunnan päättäjien suhtautumisena yksityiseen yritystoimintaan.

Levikit on tarkastettu ja molemmat lehdet ovat ilmoittaneet myös kuntakohtaiset levikkinsä kunnanhallitukselle. Nivala lehden levikki Nivalassa oli 3.159 kappaletta, eli kun talouksia Nivalassa on noin 3.500 on peitto 90,25 prosenttia.

Pidisjärvi-lehden levikki Nivalaan oli 3.054 kappaletta ja peitto 87 prosenttia. Kumpikaan lehti ei mene siten täynnä, vaan noin 350-400 nivalalaista on sellaista joka on valinnut jomman kumman ja muille tulee molemmat lehdet.

Täyttä peittoa ei siis ole kummallakaan erikseen.

Kysymys onkin nyt hinnasta. Nivala-lehti on saanut kunnallisista ilmoituksista vuosittain noin 250.000 markkaa. Lähtöhinta jo kolmasosan kalliimpi. Pidisjärvi-lehti on toimittanut kuntaan sitoumuksen julkaista kaikki kunnan ilmoitukset 70.000 markan nettohintaan. Kysymys on nyt noin 180.000 markan säästöstä ja tämä asia on yksinomaan valtuuston päätettävissä. Tekipä valtuusto minkä päätöksen tahansa se pitää vaikka siitä valitettaisiinkin. Tuo kolmen prosenttiyksikön ero on niin pieni, että se ei voi olla tasavertaisen valinnan este. Ja tuleehan toki Pidisjärvi-lehti peitejakeluna useampaankin talouteen kuin tuo virallinen levikki.

Pidisjärvi-lehti on julkaissut korvauksetta kunnan ilmoitukset jo puolentoista vuoden ajan. Maksullisia ilmoituksia olemme saaneet viime vuoden aikana noin 6000 markan arvosta.

Kunnalla on ollut jo vuosikymmeniä perinne, että se pyytää tarjoukset vähintään kolmelta nivalalaiselta liikkeeltä hankintoihinsa. Myös lehtiasioissa ollaan nyt valinnan edessä.

Jos kunta haluaa tukea kotiseutuyhdistystä, niin se voi tukea sitä julkisesti ja niillä säästöillä, mitä ilmoittelun budjetista jäisi. Valtuutetut tekevät itsenäisesti päätöksensä ja voivat vetää mieltymyksensä mukaankin, mutta kunnallisen päätöksenteon uskottavuuden kannalta päätösten tulisi kestää myös kuntalaisten ja äänestäjien toivomukset ja odotukset. Ensi syksynä käydään kunnallisvaalit ja näin loppukaudesta valtuutettujenkin kannanottoja seurataan entistä tarkemmin. Muistuttaisin vielä siitä, että Pidisjärvi-lehti on osakeyhtiö, jonka osakkaina on noin 60 nivalalaista yrittäjää ja yksityistä henkilöä.

 

Nivalan elinkeinoelämässäkin tapahtuu muutoksia. Nivalan Säästöpankki on saanut uuden johtajan. Muhoksen Säästöpankin toimitusjohtaja agrologi Esa Autti tulee uudeksi johtajaksi.

Soittelin perjantaina uudelle johtajalle. Lupsakantuntuinen mies. Ilmeisesti pidetty mies, koska on saanut Muhoksella suurta luottamusta. Hän on ollut mm. seitsemän vuotta kunnanhallituksen puheenjohtajana ja valtuutettuna. Istuu nykyisessäkin valtuustossa. Jotainhan se kertoo sekin.

Jospa uusi mies tullessaan täyttäisi monien toiveet ja he voisivat todeta: Esa Autti, kun oli nitkauksen paikka. Tervetuloa Nivalaan ja varaa nyt ainakin kenkälaatikollinen sileitä ”cydeniuksia”, eli tonnin seteleitä. Uusi johtaja kokeillaan heti alussa ja meitä pyytäjiä kyllä on.

 

K-Rauta-maatalouskeskuksella puretaan kuun vaihteessa väliseinä. Koko talo tulee Ailan ja Veijon hallintaan ja rautakaupan ja maatalouskaupan palvelut yhteen. On siinä yrittäjäperheelle vastuita annettu. Terveyttä ja fiilistä.

Nämä muutokset sisältyvät Keskon tavoitteisiin keskittää rauta- ja maatalous saman katon alle ja keventää organisaatiota. Nivalassa muutokset ovat viimeisiä. Tämän jälkeen jää Oulun konttorin alueelle enää Tornio, jossa toiminnat ovat erillään, kertoivat Aila ja Veijo.

Entiset miehet jatkavat maatalouspuolella ja vetäjäksi siirtyy entinen Alavieskan K-Maatalouskeskuksen vetäjä Sakari Pudas. Veijo kertoi, että heillä ei ole tarkoitus lähteä taistelemaan markkinaosuuksista, vaan pyrkiä palvelemaan entiset ja nykyiset asiakkaat hyvin.

 

Tuli tuossa alussa kerrottua noista kunnan tarjouspyynnöistä ja on sitä joskus oltu kohtuuttomiakin omia yrittäjiä kohtaan.

Tämän tarinan kertoi itse kunnallisneuvos Kivi-Kalle.

Kyösti-Kallion koulun rakentaminen alkoi ja urakkatarjoukset oli saatu. Kunnanhallitus totesi, että sähköurakka oli jäänyt Päivärinnan Einarille. Siihen aikaan kunnanhallituksessa oli tosi tarkkoja miehiä ja hallitus velvoitti vielä neuvottelemaan halvimman tarjouksen tehneiden kanssa, olisiko vielä pudottamista hinnasta.

Päivärinnan Einarin pehmittäminen annettiin Kallen tehtäväksi, kun tunnettiin Einari kovaksi neuvottelijaksi. Tämä neuvottelu oli vähän moraalitonkin, kun Einarilla oli jo halvin tarjous ja oman kunnan yrittäjä kysymyksessä.

Kalle varautui neuvotteluun ja jutusteli kaikki pehmennystarinat ensin. Sitten Kalle siirtyi asiaan ja koitti piipunvarren välistä jupisemalla esittää:

– Eikös sinun Einari passaisi vielä vähän puottaa tuota hintaa. Kyllä sinä rikastut vähemmälläkin.

Einarilla oli vastaus valmiina.

– Ei minun tarvitse puottaa, minä oon jo rikas.

Kalle kertoi naureskellen, että siihen loppuivat neuvottelut.

 

Ja mitä sitä muuta Nivalaan kuuluisi kertomisen arvoista. On niin kovat pakkaset, että ei ole juuri pitäjälle paljon ollut asiaa. Pääkönperällä kävin viskaamassa kyläkiekan, mutta juttu siirtyi ensi viikkoon.

Näenhän minä tästä ikkunasta ”Pikku-Pietarin” pihalle, eli tästä vinttikamarin ikkunasta on lysti seurailla ihmisten meininkejä. Koivula Lempi astelee koiran kanssa ja askeleet ovat kuin hokmannintippoja.

Yliojan Markku ja Parkkisen Ville käpsehtivät liikkeidensä pihalla. He ovat tämän päivän ”Korva-Pekkoja”.

Knuutin Matti siinä ajelee pojanpoikansa kanssa perätysten. Ovat varmaan käyneet kauppareissuilla. Korvaläpät on Matillakin ja niin pakkasesta pörhöllään että.

 

Nivalan vanhainkotiin tuli uusi asukas ja tapasi siellä vanhan lapsuudenystävänsä. Pappa kyselemään mummolta, että etkö sinä nyt muista kun minä kävin sinulla riijuullakin. Mummo muistaa ja ilahtuu:

– Muistan muistan, kiitos kiitos!

On se iso asia, että elämästä jää mukaviakin muistoja, joita on sitten vanhainkodissa mukava muistella.

Toimittajan tuolilta 2.3.1988

 

Vaikean ja ikävän keskustelun eteen tunnustivat valtuutetut joutuneensa viime keskiviikon valtuuston kokouksessa. Päätettävissä oli ilmoituslehtiasia.

Katsoin aiheelliseksi siteerata puheenvuoroja melko pitkään, koska asia varmasti kiinnostaa myös kuntalaisia. Päätös oli se mikä oli ja siihen on tyytyminen. Kiitokset tuesta jota Pidisjärvi-lehti tuolla keskustelussa sai.

Tämän asian ympärille liittyi kyllä ikäviäkin piirteitä ja uhkailuja, mutta jääkööt ne nyt tällä kertaa omaan arvoonsa.

Jokainen meistä vastaa aikoinaan omista puheistaan.

Vaikeana jotkut valtuutetut pitivät sitä, että nivalalaiset ovat ajautumassa eri leireihin lehtien perusteella. Sekin on tietysti inhimillistä, joskaan ei varmasti toivottua. Onhan tässä muutoinkin kaikenlaista ”eläinristiä” kuin Koukelan Heikki-vainaalla jo omasta takaa. Olen pahoillani niiden puolesta, jotka joutuivat tämän asian takia jopa painostuksen kohteeksi.

 

Kerroin tässä aikaisemmin, että Nivalan Säästöpankin johtajaksi on valittu Esa Autti Muhokselta. Viimeiset tiedot kertovat kuitenkin, että muhoslaiset eivät ole Esa Auttia päästäneetkään Nivalaan. Tuntuu olevan Muhoksella niin pidetty mies.

Uusi johtaja tulee Lapinlahdelta ja nimi on Aimo Ylitalo. Toimii tällä hetkellä Ylä-Savon Säästöpankin Lapinlahden konttorin johtajana ja ikää on miehellä kuulema 40 vuotta, kerrottiin Nivalan Säästöpankista.

 

Vuoden lopulla vaihtuu johtaja myös Nivalan Osuuspankissa. Teuvo Herranen kertoi jäävänsä hiihto- ja lenkkeilyharrastusten pariin. Mikäpäs on Kujansuun isännän lenkkeillä, kun pääsee täysissä ruumiinvoimissa eläkkeelle. Mikäs on sen mukavampi kuin pääsee terveenä harrastustensa pariin.

 

Nivalalaiset näyttävät heräävän puolustelemaan oikeuksiaan ja ihanteitaan. Liekkö tämä sitten vain kevään merkkejä, vai onko ilmiöllä syvällisempääkin merkitystä.

Jokikylällä on lähdetty puolustamaan omaa kyläkoulua ja kylä on yhtä. Kouluasiat ovat aina olleet kipeitä asioita kyläkohtaisesti. Sarjankylän ja Junnon kouluasiat nostattivat aikoinaan kyläkulmat vastakkain.

 

Silloin käytiin valtuustossa kipakkaa keskustelua ja erityisesti on jäänyt mieleen Junnon ja Ypyän välinen kouluasia. Se oli vähän samanlainen kuin nyt Koskenperän ja Jokikylän välinen asia. Silloin Junnosta loppui oppilaat, mutta koulukiinteistö oli melko uusi. Ypyässä oli oppilaita ja Junno lakkautettiin. Emmi Raudaskoski oli tuolloin valtuuston ainoa nainen ja tarmokas Junnon koulun puolustaja. Kun kuunteli viime viikolla Jokikylän koululla kannanottoja, niin keskusteluitta ei tämäkään asia mene varmasti valtuustossa läpi, eikä lopputulostakaan voi ennustaa. Kylällä kun on oppilaita ja kumpi ompi tärkeämpi, oppilaat vai koulurakennus.

 

Maanantaina oli Nuopparilla emäntäpäivät ja oikein nimensä veroiset.

Tuo meidän Inkeri oli paikalla ja totesi palatessaan, että minä taisin aavistaa oikein kun en mennyt paikalle. Siellä nostateltiin mielialoja siihen, että naisten on noustava päättämään myös omista järjestöasioista ja otettava osaa yhteiskunnalliseen päätöksentekoon entistä tomerammin. Eivät kuulemma jää enää kiltisti keittiöön ja navettaan kun miehet lähtevät kokouksiin…

Siljamaan Aatos kertoi, että kun he menivät naimisiin, niin tehtiin päätös, että vaimo hoitaa pienet asiat ja hän päättää isoista asioista. Aatos totesi, että neljäkymmentä vuotta on oltu naimisissa eikä ole vielä tullut yhtään isoa asiaa, josta hän olisi päässyt päättämään. Nyt taitaa mennä miehiltä päätösvalta pieniin ja isoihin asioihin.

Viime päivinä on näkynyt myös tietoja, että naiset olisivat puuhaamassa syksyn vaaleja varten omia listoja. Kyllähän Nivalassakin naisten osuus on pahasti alakantissa noissa päättävissä elimissä. Kunnanhallituksessa, pankkien, tuottajajärjestön tai meijerin johtokunnassa ei taida olla yhtään naista. Jaa, taitaa sentään kunnanhallituksessa olla tällä kertaa yksi nainen.

 

Tämä vuosi on karkausvuosi ja taitaa käydä niin, että vallankumous tulee sieltä mistä sitä on osattu miesten keskuudessa vähimmin odottaa.

Toimittajan tuolilta 9.3.1988

 

Piipahdin tässä Helsingistä palatessa runsas viikko sitten Tampereella. Tapailin siellä tuttujani ja muutamien luona ehdin käydäkin. Kiitokset vain Ekdhalin Iikalle ja vaimolle kahveista ja kyllä minä sieltä jonkinlaisen jutunkin väsäsin, mutta ei mokoma mahtunut vielä tähänkään lehteen. Terveiset myös Kiviniemen Lasselle, Anttilan Anterolle ja Hietalan Joukolle. Meni Vellipuhon Vasaman kehumiseksi koko tapaaminen.

 

Jo on aikoihin eletty, kun nuoret miehet tulevat toimitukseen tuomaan syntymäpäiväkiitoksiaan. Viimeksi saapasteli sisään Ojan Eero, ja kun olin puhelimessa en päässyt heti tervehtimään. Kuuntelin toisella korvalla, että jotain hän jutteli kiitosilmoituksesta. No kenenkähän asiamiehenä se Eero mahtaa olla, ajattelin. Vaan kyllä tämä Haikaperän jämäkkä isäntä vakaana tuumasi, että viisikymppinen on täytetty. Ei siitä niin kauan tunnu olevan, kun vanhassa Tuiskulassa tansseissa oltiin ja Eero lähti Salmen kanssa ajelemaan kohti Koivurintaa. Taitaapa siitä olla tosin jo vuosia vierähtänyt. Myöhästyneet onnittelut tuhdille isäntämiehelle.

 

Viime viikolla rivitalon harjannostajaisissa kaipailivat jotkut nivalalaiset, että missä viipyy aikoinaan Sytelän Heikin palkittu esitys kapinamitalista. Viime kesänä ojennettiin Mäenpään Väinölle kapinakunniakirja. Mutta mitalia ei vain ole kuulunut. Aikoinaan Nivalassa julistettiin tällainen matkamuistoesinekilpailu ja Heikki Sytelän esitys palkittiin ja muistaakseni siihen valittiin toimikuntakin viemään asiaa toteuttamista saattamaan loppuun. Tällähän katsottiin olevan myönteistä markkinointia Nivalasta ja aihe oli sopiva. Näitä palkittavia varmasti olisi, mutta ei ole kapinamitalia. Minnehän on mahtanut hyvä idea hautaantua?

 

Tuli tuossa tänä aamuna mieleen tuo Hurskaisen Heikin vanha toteamus, että keväällä syntyy ihmiselle sisäinen kriisi. Näkee ympärillään luonnon heräävän ja uudistuvan, mutta ihminen itse ei jaksa nousta luonnon mukana elämään ja uudistumaan.

Mistähän johtunee moinen. Eino Leino totesi: ”Miksi ukkoina jo syntyy sylilapset ja nuori mies on hautaan valmis jo.”

Miksi muualla tulta hehkuu harmaahapset. Kun katselee täältä ikkunasta noita ohi käveleviä Nivalan miehiä ja naisiakin, niin ei ne todella niin tulta hehkuvilta näytä. Kovin matalaa viistää huovikas kadun pintaa ja pää on painuksissa.

Onhan meitä toki satoja vuosia kasvatettu jyrkällä katsannolla ja kovalla kädellä nöyrään käytökseen ja poikkeavuus tästä on koettu jumalattomaksi riehakkuudeksi ja kevytmielisyydeksi. Sitten vielä Kustaa Vilkuna on kirjoittanut, että maa painaa parrelleen. Tämänkö pitäisi olla ainoa hyväksyttävä, että naisetkin muuttuvat aijaksen värisiksi ja kävelevät surumielisen, ahdistuneen ja alistuneen näköisinä muumioina. Kyllä me todella osaamme kätkeä ilomme, jos sitä nyt joskus on, niin tiheiden ”salysiinien” taakse, että sitä ei ainakaan lähimmäinen huomaisi. Jos toisesta ihmisestä otetaan mallia ja käytöstään matkitaan niin ei se ilo pääse kyllä Nivalassa tarttumaan.

Kyllä se tuntuu vähän pahalta itsestä ja muidenkin kannalta, että ihminen pysty luonnon mukana heräämään ja uudistumaan. Tämä elämämme täällä on ainutkertainen ja se on tarkoitettu elettäväksi meille itsellemme. Ei toisia varten tai kaavojen ja tapojen mukaan. Ei ystäviä ja vaikutusvaltaa vaan että oman puseron sisällä tuntuisi hyvältä ja elämä elämisen arvoiselta. Liian usein me takerrumme epäoleelliseen. Tappelemme vihollista vastaan, joka onkin oman puseron sisällä.

 

Erään tutkimuksen mukaan 98 prosenttia ihmisistä oli valmiita hyväksymään sen, että heillä on vihamiehiä tai ainakin kadehtijoita. Samassa artikkelissa todettiin, että kun asioista pohdittiin, niin niitä ei löytynyt kuin muutamassa tapauksessa ja ne loputkin olisi ollut korjattavissa muutamalla sanalla: Annatko anteeksi. Miten toisenlaiset olisivat lähtökohdat elämään, jos pöytä olisi puhdas.

 

Eikä tämä väärinymmärtäminen ole meidän tavallisten ihmisten ainoa helmasynti. Tänä päivänä kamppaillaan tupo-neuvotteluissa verissäpäin markoista ja penneistä, joilla ei loppujen lopuksi ole ihmiselämän kannalta suurta merkitystä. Katselin sunnuntaina Pidisjärvellä tuhatta henkilöautoa, joista harva taisi olla sadantuhannen hintaluokan alle. Kyllä puute ja köyhyys on suhteellista.

 

Kuitenkin tiedotusvälineet ja suuret työmarkkinajohtajat ajavat ihmisiä laumoittain tehdyille barrikaadeille toisiaan vastaan. Ei ihme jos tavallinen ihminen samaistaa jo itsensä riitettäviin ja on valmis katkeruuteen ja taisteluun. Kun näitä viimeisiä pennejä ja markkoja yön tunteina vedetään, ne eivät tule todellisessa hädässä olevan hyväksi. Ne on hyväosaisen ihmisen etuisuuksia. Tietenkin ne pennit ja markat ovat tärkeitä, ja jokaisella on oikeus käyttää ne haluamallaan tavalla, mutta ei se ole kaikki elämästä.

 

Tulipas siinä taas paadosta. Availkaahan ylimmäisiä puseronnappeja, että pääsee vilpoisat kevättuulet sulattelemaan kohmeista rintaa ja mielialojamme.

Toimittajan tuolilta 16.3.1988

 

Olin maanantai-iltana niin värikkäässä ja voimallisessa kyläkokouksessa, että olen ajatellut tuhlata tähän pakinaani koko tämänkertaisen aiheen. Tässä kokouksessa oli selvästi nähtävissä yhteiskunnallisen murroksen piirteitä, ja heräämisen uusia autereita.

Järvikylän Osuuspankin jäsenet kokoontuivat osuuskuntakokoukseen päättämään pankkinsa fuusioitumisesta. Kun ajelin maanantai-iltana kohti Aittolan koulua, selvisi tilanne jo sata metriä ennen määränpäätä. Visurin Uolevi ohjaili liikennettä, eikä enää tuossa vaiheessa päässyt lähellekään koulurakennusta.

Kyllä sen näki, että vaikka on ollut märkä ja piemä kesä ja ruokatarpeet kehnonlaiset, niin kyllä ainakin rauhaset toimii. Adrenaalia oli veressä Aittoperällä runsaasti. Kokoukseen oli saavuttu latautuneena.

Toimittajallekin sattui sellainen tilanne, jota ei koskaan aikaisemmin ole urani aikana sattunut. Golleega Pirttimaan Sisko ja Sarjanojan Tapani tulivat tungoksessa vastaan ja totesivat hämmästyneinä, että toimittajia ei lasketa sisälle. Totesin Siskolle, että ryypätäänpäs kuppi kahvia ja lähdetään uudestaan.

Ovella tarttui mies hihaan ja toinenkin tuli ovelle, että tähän katkesi toimittajan tulo. Siinä hetki tuumattiin, että onkohan tämä nyt viisasta. Minun ei tarvitse kuin vinkata jollekin, että lehtimiehiltä on pääsy evätty, niin siitä tulee kappeli. No pojat hoksasi, että näinhän tässä käy ja ovet aukenivat.

Se on sanoinkuvaamaton tunnelma, kun satoihin nouseva ihmisjoukko on latautunut. Tilanteen kireys oli miltei kourin kosketeltavaa.

OKL:n vieraat ja pankin johto olivat asettuneet eteen äänestys-sermien taakse ja rintamat olivat muodostuneet.

Kokouksen voimasuhteet tulivat esille jo puheenjohtajaäänestyksessä. Tuskinpa Koutosen Pena on ollut koskaan niin luottamuksen harjalla kuin tässä kokouksessa. Kansanjoukot huusivat kuin Nasseria aikoinaan.

Tällaisissa kokouksissa mielipiteet tulevat värikkäästi esille. Ei siellä paljon kunnioitettu OKL:n juristia ja vaikka hänellä oli osuuspankkisääntöjen mukaan puhevalta kaikissa osuuskunta- ja hallintoneuvosten kokouksissa, oli puheenvuoron saanti lujassa. Ylikotilan Kaukon sovitteleva esitys, että annetaan miehen puhua, me itse tehdään päätökset, sai kokousväen rauhoittumaan puheenvuoron ajaksi. En tiedä miten sanan jyväset sinkosivat tien sivuun tai pehmeään peltoon, mutta tuskin ne kenenkään mielipidettä kääntivät. Niin voimakkaasti oli asenteet lukkiutuneet.

 

Kyllä tästä kokouksesta ei voinut tulla muuta kuin yhdenlaiseen johtopäätökseen siitä, että osuuskunnissa tulisi ennen päätöksiä ottaa mahdollisimman laajasti huomioon osuuskunnan jäsenten mielipide. Näitä asioita ei ratkaista yksinomaan numeroiden valossa. Kokouksessa oli vanhoja osuustoimintaveteraaneja ja pitkäaikaisia pankin tukimiehiä, jotka olivat tunnollisesti myös rakentamassa uutta pankkikiinteistöä.

He olivat varmasti vilpittömiä mielipiteissään siitä, että pankin menettäminen merkitsee tappiota kylälle ja koko pankkijärjestölle. Kyllä siinä Virtalan Topikin eli koko sydämellään mukana tuossa kokouksessa, eikä varmasti tarvitse nitropurkille kurkistella vuosiin. Kyllä adrenaali huuhtoi hyytymät monen pojan rinnasta. Konttilan Toivo totesikin, että fuusioasiasta äänestettiin 1962, kirjattiin pöytäkirjaan, että sataan vuoteen ei fuusioasiaa oteta esille. Eikö pankin johto ole tutustunut vanhoihin pöytäkirjoihin.

 

Keskustelin tupakkatauon aikana pihamaalla Pajukosken Villen ja Kiviojan Väinön kanssa. Väinö muisteli tuota yhtymiskokousta vuodelta 1962 ja totesi, että silloin vain yksi Korpirannan isäntämies kurillaan äänesti yhtymisen puolesta ja kaikki muut vastaan.

Molemmat totesivat, että tällaista tilannetta ei olisi syntynyt, jos asioita olisi hoidettu taitavammin ja otettu riittävästi jäsenkunnan kanta esille.

Kokouksen väliajalla OKL:n varatuomari Hinttula etsiskeli toimittajaa ja tuli puheille. Hänen mieltään painoi se, että kokouksessa tulee esille sellaista, mikä saattaa olla pankkisalaisuuden piiriin kuuluvaa ja pitäisi koittaa olla asiallinen. Totesin tuomarille, että tällaisia lehtimiehiltä pääsyn evääviä esityksiä ei saisi tulla, sillä siitä saattaa tulla iso asia. Hän oli samaa mieltä asiasta.

Hinttala kertoi, että on hänellä nyt Helsinkiin vietävänä reippaita terveisiä, miten Pohjanmaan osuuskunnissa toimitaan. Hinttala tunnusti, että kyllä hänkin joutui kokouksen alussa niin kovaa vastaan, että sitä ei salli painovapauslaki ilman rikosoikeudellisia velvoitteita. No eihän tässä ensi kertaa olla pappia kyydissä ja kyllä tällaiset luonteenpurkaukset ymmärtääkin.

Tuumattiin siinä Hinttalan kanssa, että siinä on nyt pataljoonan vahvuus energiaa, joka pitäisi pystyä ohjaamaan osuuskunnan parhaaksi. Tämä tilaisuus oli yksi osuustoiminnan demokratian vahvimpia näyttöjä ja myös osuuskunnan voima oikein ohjattuna. Tämä edellyttää pankin johdolta ja luottamushenkilöiltä taitavuutta pitää rivit koossa ja osuuskunta yhteisenä, totesi Hinttula.

Koutosen Pentti pääsi suuren osuuskuntakokouksen puheenjohtajana päättämään kokousta ja käytti yhden parhaista puheenvuoroistaan yrittäessään koota kaikkia osuuskunnan jäseniä tulevaisuudessa yhteen.

Tämä kokous antaa varmasti pohdiskelun aihetta laajemminkin. Samanlaisia kansannousuja on nyt ollut Järvikylän lisäksi Padingissa ja Jokikylällä.

Tämä vuosi on koko Euroopassa Elävän maaseudun kampanjavuosi. Nivalassa ei asia ole jäänyt kylmäksi tekstiksi, vaan kylillä on herätty puolustamaan pankkeja ja kouluja. Tällaiset tilaisuudet vahvistavat ihmisten itsetuntoa ja aktivoivat toimintaan. Ovatko nämä Nivalan kokoukset merkkinä uudesta yhteiskunnallisesta heräämisestä?

Toimittajan tuolilta 23.3.1988

 

Minä sain pari vuotta sitten Kivikon emännältä valokopion kuuluisasta intiaanipäällikön puheesta Yhdysvaltain presidentille. Tällä tekstillä on ollut kuitenkin huono onni. Lainasin sen jollekin ja sitten se katosi sille tielleen. Sama teksti tuli sitten esille vieraillessani Jaakko Alatalon luona Ylimuoniossa tammikuussa. Jaakko lupasi tämän tekstin, mutta se unohtui. Sain kuitenkin kopion Alatalon Martin välityksellä. Aion nyt lainata tätä intiaanipäällikön pitämää puhetta ja kirjoitusta, joka on säilynyt Teksasin valtionarkistossa ja tullut sieltä esille viime vuosina.

Luterilainen kirkko on lähtenyt tänä vuonna ”saarnaamaan” luonnon puolesta. Teemana on komeasti Maa on niin kaunis. Tällainen vastuuviikon paneelikeskustelu oli viimeviikolla Nivalan seurakuntatalollakin. Osanottajia ei ollut paljon, mutta pienestä on alkanut alkuseurakuntakin. Intiaanipäällikkö totesi valkoisen miehen kirjeeseen, joka halusi ostaa intiaanien maan.

– Suuri päällikkö lähettää meille Washingtonista viestin, että hän haluaa ostaa maamme. Suuri valkoinen päällikkö lähettää meille myös ystävyyden ja hyväntahdon sanoja. Se on hyvin ystävällistä, sillä me tiedämme, ettei hän tarvitse ystävyyttämme. Me tulemme kuitenkin pohtimaan hänen tarjoustaan, sillä me tiedämme, että jos me emme myy maatamme, tulee valkoinen mies tänne ehkä kivääreineen ja ottaa sen meiltä.

– Mutta mitenkä voi taivaan ostaa, tai myydä, tai maan lämmön? Tällainen ajatus on meille vieras. Kun me kerran emme omista raikkautta ja veden kimallusta, niin mitenkä te voitte ne meille ostaa?

– Jokainen osa tätä maata on meille pyhä. Jokainen kimalteleva havuneulanen, jokainen hiekkaranta, jokainen usva tummissa metsissä, jokainen aukio puitten lomassa, jokainen suriseva hyönteinen on pyhä minun kansani ajatuksissa ja kokemuksissa. Mahla, joka nousee puitten suonissa, kantaa punaisen miehen menneisyyttä itsessään.

– Kuolleet valkoiset unohtavat synnyinmaansa poismennessään, mennessään pois vaeltamaan tähtien alle. Meidän kuolleemme eivät milloinkaan unohda maata, sillä maa on punaisen miehen äiti.

– Me olemme osa maata ja maa on osa meitä. Tuoksuvat kukat ovat sisariamme ja kauriit, hevonen, suuri kotka ovat veljiämme. Kallioiset vuoret, mehukkaat ruohikot, ponin lämpö ja ihmisen lämpö, ne kuuluvat kaikki samaan perheeseen.

– Kun siis suuri valkoinen päällikkö lähettää meille Washingtonista viestin, että hän haluaa ostaa maamme, vaatii hän meiltä paljon.

– Virrat ovat veljiämme, ne sammuttavat janomme. Virrat kantavat kanoottejamme ja elättävät lapsiamme. Jos me myymme teille maata niin teidän tulee muistaa tämä ja opettaa lapsillenne: Virrat ovat veljiämme – ja teidän veljiänne – ja teidän tulee siitä hetkestä lähtien lahjoittaa virroille hyvyytenne ja rakkautenne niinkuin ainakin veljelle.

– Hänen nälkänsä tulee nielemään maan eikä se tule jättämään jäljelle mitään muuta kuin erämaata. Meidän tapamme ovat toiset kuin teidän. Teidän kaupunkienne näkeminen koskee punaisen miehen silmiin. Ehkä siksi, että punainen mies on vapaa eikä ymmärrä.

– Valkoisen miehen kaupungeissa ei ole hiljaisuutta. Melu loukkaa korviamme. Elämä ei ole mitään, ellei voi kuulla yksinäisen linnun ääntelyä tai sammakoitten kurnutusta lammessa öisin. Intiaani rakastaa tuulen hempeätä ääntä sen pyyhältäessä lammen pinnan ylitse ja tuulen tuoksua, jonka keskipäivän sade on puhdistanut tai joka on havupuiden tuoksusta raskas.

– Mutta miksi surisin kansani katoamista? Kansan muodostavat ihmiset ja ne tulevat ja menevät kuin meren aallot. Yhden asian me tiedämme, asian, jonka valkoinen mies tajuaa ehkä joskus tulevaisuudessa, nimittäin sen, että meidän Jumalamme on sama kuin teidänkin. Te luulette ehkä, että te omistatte Jumalan, niinkuin te pyritte omistamaan meidän maamme, mutta siihen te ette pysty. Jumalaa te ette voi omistaa. Hän on kaikkien ihmisten Jumala, yhtä hyvin punaisten kuin valkoistenkin. Ja tämä maa on Hänelle arvokas ja tämän maan loukkaaminen on samalla Jumalan loukkaamista.

– Valkoiset tulevat katoamaan, ehkä aikaisemmin kuin jotkut muut rodut. Liatkaa vain vuoteenne. Kerran te tulette tukehtumaan omaan lokaanne. Mutta vielä kuolemassakin te tulette vetoamaan sen Jumalan voimaan, joka toi teidät tähän maahan ja joka määräsi, että teidän on hallittava tätä maata ja punaista miestä. Tämä Jumalan määräys on meille tajuamaton arvoitus.

– Kun kaikki puhvelit on teurastettu, villit hevoset kesytetty, kun metsän salaiset sokkelot ovat täynnä monien ihmisten löyhkää, kun kypsien kukkuloitten rinteet ovat täynnä puhuvia lankoja, niin missä silloin on suojaava tiheikkö – poissa. Ja missä kotka – poissa. Ja mitä se merkitsee? Mitä merkitsee sanoa hyvästi nopealle hevoselle ja ajojahdille?

– Se merkitsee elämän loppua ja hengissäpysymisen alkamista.

– Jumala antoi teille vallan eläinten, metsien ja punaisen miehen yli jostakin syystä. Mutta tämä syy on meille tajuamaton arvoitus.

– Ehkä me ymmärtäisimme sen, jos me tietäisimme, mistä valkoinen mies uneksii, mistä unelmista hän kertoo lapsilleen pitkinä talvi-iltoina ja minkälaisia tulevaisuudenkuvia hän polttaa heidän mieleensä niin, että he kaipaavat aamua.

– Valkoisen miehen unelmat ovat meiltä salassa. Ja koska ne ovat meiltä piilossa, tulemme me kulkemaan omia teitämme. Ei ole paljoakaan, mikä meitä yhdistäisi.

– Mutta sen tiedämme, että meidän Jumalamme on sama kuin teidän. Ja maa on Hänelle pyhä. Ei edes valkoinen mies voi välttää yhteistä kohtaloa.

– Ehkä olemme sittenkin veljiä. Tulevaisuus sen näyttää.

Näin puhui intiaanipäällikkö runsas sata vuotta sitten ja hänen sanansa näyttävät käyvän toteen. Meidän ahneudellamme ei ole rajoja. Me riistämme maan, veden ja ilman kuin eläisimme viimeisiä aikoja ja unohdamme, että meidän lastemmekin tulisi elää ja jättää maa vielä syntymättömillekin.

Suurin muutos tässä mielettömässä riistossa on tullut sodan jälkeen, kun tehokkuus ja elintaso otettiin elämisen keskeisiksi tavoitteiksi.

Luontaistalouden aikana viljelijä eli sovussa luonnon ja eläimien kanssa. Hän ymmärsi luomakuntaansa ja pyrki teoillaan ja toiminnallaan säilyttämään ja kunnioittamaan. Hän tiesi luonnon merkeissä milloin maa oli kylvökunnossa. Poikkimäen Salomoni kokeili paljaalla takapuolellaan pellon pintaa, milloin se oli ohrankylvölle otollinen, eli milloin pelto härki. Tämän päivän viljelijän neliveto pysyy märänkin maan pinnalla levikepyörien kanssa ja muutama sata kiloa lisää typpeä panee kyllä ohran kasvamaan vaikka kylmässäkin maassa. Viljelijä on kadottamassa maan ja luonnon arvostuksen. Maa ei ole enää hänelle pyhä, se on pelkkä tuotantoväline, josta täytyy saada mahdollisimman paljon irti. Ihminen on irtaantunut luonnosta ja luomakunnasta ja tämä on tehnyt hänestä juurettoman ja kodittoman silläkin maalla, jonka haltijana hän päiviensä kierron viettää.

Mutta mistä muutosta. Me olemme hirvittävien markkinavoimien ohjailussa, josta on mahdoton irrottautua. Ajatelkaapa esimerkiksi sitä, että Nivalan tehoviljelijät ja nuoret isännät jäisivät biologisen viljelyn varaan. Se tietäisi välittömästi pakkohuutokauppoja. Me olemme tehokkuuden ja kulutuksen oravanpyörässä ja hallussamme on kaikki ne tehoaseet, joilla voimme luonnon ja ympäristön tuhota ja riistää. Aika näyttää löytääkö ihminen ratkaisun ja tasapainon tähän asiaan. Näitä asioita pohdiskellaan nyt myös kirkon piirissä. Viljasen Martti kehoitteli miettimään mikä meille itsekullekin on tärkeää. Siitä lähtee mahdollisuus muutokseen.

Toimittajan tuolilta 30.3.1988

 

Olen kuljettanut tässä emäntää rustautuksilla tuolla Hurluon Matilla ja siinä on jäänyt aina tunti aikaa käydä kyläilemässä. Viime viikolla istuin Rauhalan Soinin pakinoilla ja huomasin siinä, missä on se Karvoskylän kylätoimikunnan voima. Kyllä se on ”tatserilaisessa” johdossa ja komennossa, jota Yliniemen Anneli käyttää kylänsä piiskaamisessa, mutta kyllä on kyläpäälliköillä myös mahtavat edut. Gorbatsovit ja Reaganit ajelevat lymousinilla, mutta Yliniemen Anneli tuodaan linja-autolla kotiportille saakka. Tänään näin omin silmin ja Rauhalan Soini todisti, että näin on jatkunut jo pitkään. Kyllä täällä päälliköille annetaan kunnon kohtelu. Saapa nähdä miten monta ilmoittautuu ensi kerralla puheenjohtajakilpaan?

 

Koko Suomessa on nyt vietetty hunajaisia hetkiä ja hunaja on kadonnut kauppojen hyllyltä. Televisiossa tuli oikein mellevä saunaohjelma, jossa herrat viettivät todella makeaa ja hunajaista elämää. Ohjelmassa näytettiin, miten miehet voitelivat koko kroppansa hunajalla ja vihtoivat päälle ja sitten siinä kerrottiin, mihin kaikkiin vaivoihin tämä auttaa. Tuli siinä mieleen Veikko Ennalan juttu, kun hän luki lääkärikirjaa ja taudin oireita, niin häneenkin tuntui sopivan ainakin seuraavat oireet: kihti, luunvalo, anemia, verenpaine, ylirasittuneisuus, kohdunlaskeuma ja monta muuta. Nämä herrat kertoivat, että tämä hunaja auttaa kaikkiin näihin tauteihin ja nuorentaa ja lisää potenssia.

Televisio on niin voimakas mediaväline ja ihmiset herkkiä, että hunaja katosi kaikista Nivalankin myymälöistä jo seuraavana päivänä. On siinä saunat lämmenneet ja läiske käynyt. Mitäpä sitä ei tekisi kun on kysymys nuoruuden säilyttämisestä tai unelmoi sen paluusta. Tulee mieleen se vanha vitsi, jossa pikkupoika itki kun ei tiennyt mitä tehdä ja pappakin itki, kun tiesi mitä olisi pitänyt tehdä mutta ei pystynyt.

 

Kunta pohti hiljattain, ja pohtii vieläkin, miten voisi hyödyntää tiilimaan alueen ja pysäyttää ohiajelevat turistit Nivalaan. Istuin Karvoskylässä erään maatalouskauppiaan vintillä, joka ei luvannut julkistaa nimeään, mutta hänellä oli oivallinen idea tämän alueen hyödyntämiseksi:

– Se pitää olla jokin valtakunnallinen kohde, jota ihmiset tulee katsomaan.

– Minä olen miettinyt karjalaisen siirtoväen elämää ja kärsimyksiä ja sitä siirtoväen asutustoimintaa, joka tapahtui sotien jälkeen vaikeissa olosuhteissa. Karjalaisilla on Bompa-talonsa ja Karjala-talonsa. Mutta koko maasta puuttuu sellainen kohde, joka kuvaisi karjalaisten asuttamista, heidän sijoittamistaan ja olosuhteita johon he joutuivat ja josta he ovat ponnistaneet uuteen elämään. Tiilimaan alueelle voitaisiin siirtää yksi tuollainen sodanjälkeinen asutustilan rakennuskanta, joita Nivalasta löytyy. Siellä voitaisiin kartoin, taulukoin ja pienoismallein esitellä koko tämä historia, joka olisi myös osa Suomen historiaa ja toisen maailmansodan historiaa. Olihan tämä karjalaisen väestön asuttaminen koko maailmaakin ajatellen ainutlaatuinen. Nivalalla olisi perinteitä tähän. Tänne sijoitettiin pääosa Soanlahden väestöstä. Täältä löytyisi esineistöä ja asiantuntemusta. Varmaan Veikko Vennamo ja Johannes Virolainenkin antaisivat apunsa ja opetusministeriö reippaan alkupotin. Jos Nivala saisi tämän museon, sitä ei tulisi mihinkään muualle ja se olisi valtakunnallisen ja miksi ei myös kansainvälinen tutustumiskohde. Tämän idean ympärille kyllä löytyisi liikkeitä ja sijoittajia, eikä kunnan tarvitsisi sijoittaa rahoja. Riittäisi kun puhaltaisi hiileen valkeaa.

Siinäpä oli pohtimista, mutta ensin kannattaisi tietenkin kysyä karjalaisen väestön mielipide asiaan.

 

Tuli tuosta mieleen, että lähestymme pääsiäisen kirkkojuhlaa. Ortodoksisessa kirkossa se on suurin kirkkovuoden tapahtuma. Me jokainen kuljemme elämässämme omaa Via doloroossaa, kärsimysten tietä. Risti painaa ja aurinko paahtaa. Meidän ristejämme saattaa olla sairaus, läheisen kuolema, yksinäisyys, elämään väsyminen ja turhautuminen, työttömyys ja yksinäisyys, ehkä pelko taloudellisesta romahtamisesta ja lasten tulevaisuudesta. Toivon, että alkaneella hiljaisen viikon hetkinä me voisimme ajatella myös oman ristimme kantamista ja löytää voimia siihen.

 

Hyvää pääsiäistä.

Toimittajan tuolilta 7.4.1988

 

Saatiinpas viettää Nivalassa ja Pohjanmaalla harvinaisen kaunis pääsiäinen. Televisiokuvat kertoivat Lapin räntä- ja vesisateista ja Etelä-Suomen sumuista. Meillä paistoi herran aurinko ja oli vuodenaikaan nähden poikkeuksellisen lämmintä.

Pääsiäisen aikaan Nivalassa oli vähintään kaksinkertainen ihmismäärä. Normaalien lomalaisten lisäksi tänne veti väkeä maakunnallisiksi paisuneet Haikaran seurat, joissa oli 3000 seuravierasta. Se on muuten melkoinen saavutus yhdeltä kyläkulmalta järjestää vuosittain tällainen organisaatio pystyyn.

Yhtä minä ihmettelen. Miten meidän paikallisradiolla on varaa olla huomioimatta tällaiset tapahtumat paikkakunnalla? Koko seurojen suora radiointi olisi maksanut puhelinlinjojen vuokrana vajaa sata markkaa ja yhdeltä ihmiseltä sen vaivan, että olisi vienyt ja hakenut välineet Haikaran koululle. Itse järjestäjät hoitivat aikaisemminkin valvonnan ja tämä olisi ollut suora lähetys, jolla olisi ollut myös paljon kuulijoita. On toki muitakin vastaavia tilaisuuksia, joissa radio voisi hankkia lisää kuulijoita pienellä vaivannäöllä. Nämä asiat eivät tietenkään kuulu meikäläiselle, mutta jotenkin sitä homman käynnistäneenä seuraa kehitystä. Valitettavasti radion kehitys on lupsahtanut pahasti ohjelmapolitiikan suhteen. Olen kuullut radion ammattilaisten kertovan, että jos kuuntelijaluvut tipahtavat, niitä on vaikea nostaa. Viulu on, tarvittaisiin soittajia.

 

Tuli tässä nyt torhaistua näitä tiedottamisasioita, niin jatketaan.

Uolevi Palola nimitettiin viime viikolla Kalajokilaakson toimitusjohtajaksi. Uutinen ei kertonut paljon, mutta ainakin alan ammattilaisille se aiheutti pohtimista. Kalajokilaakso-lehtikin on varmasti muutosten edessä. Sen rooli on ollut hukassa. Uolevilla lienee valittavana kaksi tietä. Yrittää nostaa lehti aluelehdeksi, mitä se on joskus ollut.

Tähän on olemassa omat esteensä. Alueella on oma vahva paikallislehtiverkkonsa ja asemien saavuttamiseksi tulisi kamppailla päivälehtien kanssa. Siihen eivät riitä alueen mainosrahat, jotka eivät suinkaan kasva. Ilmoitushintojen nostaminen jättäisi taas kentän avoimeksi ilmaisjakelulehdille.

Uolevilla lienee edessään tilanteen realisoinnin suorittaminen. Säilyttää uskottavuus itsenäisenä yrityksenä ja pyrkiä parantamaan ensisijaisesti toimituksellista tasoa Ylivieskan osalta, eli enemmän paikallislehden suuntaan. Ja siihenhän Ylivieskan kasvavalla keskuksella riittää voimavaroja.

Toivottavasti Uolevi käynnistää myös neuvottelut muiden lehtien kanssa tulevaisuuden osalta. Nyt pitäisi pystyä jo päättämään siitä, että tulevaisuudessa painopuolella on kustannuksia karsittava ja keskityttävä yhteen kunnon rotaatioon tälle alueelle. Piste pitäisi pistää tuonne vuoteen 1995, jolloin pitäisi voimavarat olla yhdessä ja yksimielisyys asioista.

Takavuosina kaikilla lehdillä meni niin lujaa, että yhteistyömahdollisuuksia ei löytynyt. Kirjapainopuolellakin pitäisi ajatella sitä, että pelataan muiden rahoilla ja pitäisi pyrkiä järkeviin kustannussäästöihin tulevaisuudessa. Säästörahoilla voitaisiin kehittää niitä palveluja ja tehtäviä, joita uusi yhteiskunta tuo ja jotka parhaiten sopivat kustantajayhtiöiden toimialaan.

Tässäpä terveisiä ja onnittelut Uokille.

 

Tänään ovat kokoontuneet Nivalassa isännät pohtimaan uusjaon mahdollisuuksia. Maanmittaustoimiston ja kunnan suorittaman kyselyn tulokset on koottu ja ne näyttävät melko suopeilta asiaa kohtaan. Suurin kiinnostus on ollut Sarjankylällä, jossa uusjakoa kannattaa 54 prosenttia vastaajista. Seuraavina on Karvoskylä 49 prosenttia ja Maliskylä 47 prosentilla. Nihkeimmin näkevät uusjaosta hyötyä Välikylän viljelijät, joista vain 30 prosenttia oli asialle myönteisiä. Kyselyyn vastasi 424 viljelijää.

Kiinnostuksen syykin löytyy kyselyn tuloksista. Kaikkein repaleisimmat tilukset ovat Sarjankylässä, jossa keskimäärin tilalla pellot sijaitsevat 4,8 lohkossa. Eli keskimäärin lähes viisi eri lohkoa tilalla. Seuraavina ovat Karvoskylä ja Maliskylä. Nokisilmässä ja Rutkussa on monta isäntää. Peltopalstojen lukumäärä on viiden vuoden aikana vain kasvanut. Paras tilanne on Välikylällä. Selvityksen yhteenvedossa todetaan, että näillä kolmella enimmän kannatusta saadulla kylällä olisi suoritettava yksityiskohtainen kustannus- ja hyötyselvitys. Tänään kokous päättää jatkotoimista.

 

Pääsiäisen tienoon säät muuttivat maiseman kertaheitolla kovin keväiseksi. Aholan Martti Koskenperältä on luonnontutkija ja säiden seuraaja. Martti piipahti tiistaina toimituksessa ja kertoi, että pääsiäisen alla oli Koskenperällä jo peipposia. Ei viherpeipposia vaan oikeita, totesi Martti. Keskiviikkoaamuna soitteli Ojan Jorma ja hän oli tavannut Pidisjärvellä joutsenia. Kevään merkkejä. Mutta kottaraisia ei vain näy. Aholan Martti tiesi syyn kottaraisten katoamiseen, että Etelä-Euroopassa niitä on myrkytetty lentokoneista, kun ne mukamas ovat tuhonneet viljasadon. Tuntuu uskomattomalta, että tällaista vielä Euroopassa tapahtuu. Meillä maaseudulla asuvilla on yksi rikkaus, joka vastaa ainakin paria Helsingin palkkaluokkaa. Meillä on lähellä luonto ja luomakunta, jossa voimme käydä virkistymässä ja oppia ymmärtämään tätä elämää ja meille tarpeellista luontoa vähän syvällisemmin. Ei ihminen on vieraantunut luomakunnasta. Sen huomaa lapsista, jotka rakastavat eläimiä. Valitettavasti asumismuotomme vie meitä kiihtyvällä vauhdilla etäämmälle luonnosta. Puut saavat kaatua kerrostalojen tieltä, eikä kaikilla ole rohkeutta viedä vasikkaa kerrostaloon niin kuin Äkkijyrkän Miinalla.

 

Seurakunnan tilaisuudessa ”Niin kaunis on maa”, otettiin kantaa myös katoavien lajien puolesta. Puheenvuoroissa vedottiin maanviljelijöihin, jotka ovat avainasemassa. Minä kyllä luotan viljelijään, joka perinteisesti on tottunut elämään sovussa luonnon tasapainon kanssa. On mukava keväisin nähdä pellolla, että täysin tunteettomalta ja kovaltakin tuntuva isäntä pysäyttää traktorinsa kun huomaa linnunpesän pellolla ja pelastaa sen. Meillä on uhanalaisena mm. peltopyy ja nyt toivoisi, että oltaisiin erityisen tarkkana jos havaitaan pesä tai poikue. Monipuolinen riistakunta kuuluu meidän luontoomme ja meidän tulisi myös huolehtia sen säilymisestä. Nyt on se aika vuodesta, jolloinka ihmisten pitäisi suksia suolle tai metsiin repun ja eväiden kanssa ja koko perheen voimin.

Luonnossa vietetyt hetket lasten kanssa ovat niitä parhaita hetkiä. Näistä puolin pitäisi töllöttimet kantaa vintille, että kaunis kevät ja tuleva kesä eivät livahtaisi ohi. Mitenkäs se sanoikaan Söyringin Erkki:

– Jos sinulla on vaikka mielipaha tai asiat ahistaa, niin mene mehtään, se puhuttelee sinua.

Toimittajan tuolilta 13.4.1988

 

No, tulihan se sieltä. Haastattelivat maanantaina presidentti Koivistoa ja tiedustelivat paljonko tulee hiihtokilometrejä nyt taakse. Koivisto totesi, että se jää sitten adjutantin omatunnon asiaksi kertoa, minkä verran niitä on tullut. Kyllä ne nämä ”adjutanttien” ilmoittamat kilometrit ja määrät heittävät joskus pahastikin.

Aikanaan kerrottiin viiden palstan otsikolla, miten isä aurinkoinen, Kiinan suuri puoluejohtaja ui 80 vuotispäivänään, vielä jäisen Jantsekian-joen yli, joka on sentään neljä kilometriä leveä. Myöhemmin tuohonkin on tullut toisenlainen tieto, että ukko oli ollut puolihöppänänä pahankurisen ja kulttuurivallankumousta nostavan akkansa kotiarestissa ja täysin ulkokehällä maailmanmenosta. Vuosipäivänä ukko vielä raahattiin parvekkeelle ja narulla nykittiin kädestä, että isä aurinkoinen nyt vilkuttaa ja miljoonat hurrasivat ja itkivät, kun suuri johtaja heille vilkutti. Muutaman minuutin jälkeen ukko hilattiin pois parvekkeelta peräkamariin ja riisuttiin palttoo pois ja pistettiin sänkyyn.

Viiime syksynä näytettiin televisiossa kuvaa, kun Filippiinnien entinen johtaja Marcos näytti teräskuntoaan ja esitti varjonyrkkeilyä ja uhoi palaavansa vielä Filippiinien johtoon. Kyllä siitäkin näki, että kunnian- ja vallanhimoinen akka siellä taustalla yritti vielä vanhaa miestä usuttaa vallankaappaukseen.

Vähän samanlaisia kulisseja sitä yritettiin pitää Kekkosellekin. Silloin adjutanttien ja kansliapäällikköjen omatunto venyi kuin kuminauha. Vielä vuosi ennen eroamista kertoivat presidentin lähteet, että Lapin hiihtoreissulla tuli presidentille tuhat hiihtokilometriä täyteen sen talven osalta.

Kyllä sen nyt tietää, että Tamminiemen rannassa on vesi sulana jouluun asti ja vaikka kolmen kuukauden aikana kävisi lykkimässä joka päivä, niin ei siitä 80 vuotiaan vauhdilla paljon kilsoja kerry. Surkuteltavaa tässä on se, että Urholla oli vaikea eturauhashomma ja kuka sitä nyt märillä housuilla meren jäällä lykkimään. Vanha mies. Vaan, kun yleinen mielipide vaatii tai ne tahot, jotka haluaisivat uskotella, että tasavalta kaatuu Kekkosen mukana.

Pohtimatta on muuten jäänyt sellainen asia. Olisiko Urkki ajettu niin nöyryyttävään loppuun, jos Sylvi olisi elänyt. Sylvihän toimi miltei koko elämänsä ajan Urhon esiliinana ja kontrollina. Sylvi tarkasti Urhon puheet ja lehtikirjoitukset ja toimi muutoinkin räiskähtelevän miehensä hillitsijänä ja monien asioiden silittelijänä, johon lempeään, mutta varmaan kontrolliin Urhokin oli oppinut luottamaan lujemmin kuin poliittisiin hännystelijöihin.

Jos Sylvi olisi saanut elää ja säilyttänyt henkisen vireytensä, niin kyllä hän varmasti olisi myös toiminut kontrollina silloin, kun presidenttiä viimeiselle kaudelle pyydettiin. Tässä tapauksessa kävi kuitenkin toisin kuin yleisesti. Sankarit ovat kaatuneet ajat sitten ja heidän ikäluokistaan on jäljellä vain veteraanileskiä.

 

Tässä suhteessa Manu tuntuu ainakin olevan vielä huumorin voimissa. Turha se on Manunkaan itseään piippuun hiihtää, ei se kansan kunto siitä nouse, vaikka kuinka riehtoo. Kohtuudella ja omaksi iloksi. Hiihto keväisillä hangilla on kyllä niin suuri nautinto, että ei ollenkaan haittaisi, vaikka yhdestä lenkistä pantaisiin videofilmin vuokran hinta veroksi.

 

Kunnallispolitiikkakin nousee vähitellen puheenaiheeksi ja nyt puolueet katselevat ehdokkaita syksyn vaaleihin. Muutoksia on luvissa ainakin siltä osin, että eräät jättävät kunnallispolitiikan, eivätkä asetu ehdokkaaksi.

Niilo Leppikangas lienee tällä hetkellä pitkäaikaisimpia poliitikkoja. Niilo tuli mukaan 1960 ja hänellä on meneillään yhtäjaksoisesti seitsemäs kausi eli täyttyy 28 vuotta. Niilolla ei paina kiire eikä terveyskään, mutta Niilo kertoi, että kun vuosikirjat näyttävän sellaista, että olisi jo kohtuullista luopua. Eräiden tietojen mukaan myös Paavo Pajukoski, Kauko Ylikotila ja Sulo Tölli olisivat jättämässä valtuuston.

Jotkut ovat luvanneet, että kun täyttävät 50 vuotta, niin eivät enää asetu ehdokkaaksi, mutta siitä on jo niin kauan, että asia on tainnut unohtua. Uutta näissä vaaleissa on se, että kaikki puolueet etsivät listoilleen myös sitoutumattomia ehdokkaita. Ainakin näin ennen vaaleja aidat tuntuvat alentuneen tai kokonaan poistuneet.

 

Sitoutumattomat tuntuvat tulevan kunnallisvaaleihin myös puhtaasti omalla listallaan ja mahdollisimman suurella joukolla. Ehdokkaitahan saa Nivalassa asettaa puoluetta tai ryhmää kohden 70. Taitaapa olla pelipakka syksyllä toisenlainen ja kortit hyvin sekoitettu.

 

Lestadiolaisen kodin lapseksi itsensä tunnustanut Anna-Maija Raittila kävi puhumassa virsikirjan uudistustyöstä. Siinä jutustelun ohella hän pohti sellaista asiaa, että nyt on surutyön aika. Tämä sukupolvi on joutunut mukautumaan niin monien rajujen muutosten alle, jossa pieni ihminen, unelmineen, arvostuksineen, periaatteineen ja elämäntavoitteineen on litistetty hiljaiseksi. Käenpesän yli lentäjiä ei juuri ole. Ei näitä tunteita ole voitu kokonaan tappaa ja ne ovat nyt pullahtelemassa ulos aina kun väylä löytyy.

Yhden tällaisen väylän tarjosi virsikirjan uudistus, jossa yritettiin pistää koko virsikirja uusiksi. Ihmiset nousivat kapinoimaan, että täytyy tässä jotain tuttua ja turvallista säilyttää ja ainakin nuo heidän lapsuudessaan oppimat tutut virret.

Kyllä ne yllättävän vähillä murinoilla ovat alistuneet nämä ikäluokat muutoksiin. Ei tämä elämä ole ollut ollenkaan sellaista kuin se mustalais-Sandra Hautamäen pihalla minullekin povasi ja Mulli-Matti opasteli elämän alkuun. Matti kauppasi vävyn paikkaa Pulkkilan Vornasta, jossa on iso vakavarainen maalaistalo ja siellä kristillisen kansanopiston käynyt puhdasverinen vaalea kunnollinen tyttö ainoana perijänä. Mehtä alkaa heti tallin takaa ja on seinää. On päästä vedettävä kivinavetta ja hikevät hietamultapellot kahta puolen jokea. Isäntä ja emäntä ovat hyvin siivosia ja siinä olis vävylle sopivat olot, kun osaisi oikein olla.

Eipä sitä ole osannut noita korttejaan oikein pelata ja unelma-ammatista on täytynyt minun ja monen muunkin luopua. Sitä ollaan enemmän tai vähemmän juoksupoikia ja hölkötellään rauhattomana ja pelokkaana kuin kesyttämätön susi Ähtärin eläinpuiston verkkoaidan takana. Ei ihme, jos maailmanlapsetkin joskus asutuskeskusten kivilokeroissa hyrskähtelevät mielenliikutuksessa ja tapailevat tuttuja lapsuudenvirsiä. Tuskaa on, mutta ei saa päästää näkyviin.

Toimittajan tuolilta 20.4.1988

 

Toimituksessa piipahti eräs lautamies ja oli tuskaantunut luottamustoimeensa. Istutaan viikot käräjillä puimassa jonkun kossin kiljupullon takia tai muita sellaisia asioita, jotka pitäisi pystyä hoitamaan kunnon nuhtelulla. Tällaisesta 50 markan sakosta tulee kymmenien tuhansien kulut valtiolle.

Tämä lautamies kertoi, että kaikki me Nivalan miehet jossain elämänvaiheessa olemme tehneet ainakin yhden harmittoman kiljupaukun eikä kaikista suinkaan ole tullut rikollisia.

Rangaistus niistä tuli aikanaan kipeän otsan muodossa tai isäukon ankarana puhutteluna ja asia oli sillä siisti. Eihän sellaisesta miestä tulekaan, joka ei jossain elämänsä vaiheessa olisi sortunut vähän lainrikkojaksi, ikkunan kivittämiseen tai kiljuntekoon. Ne ovat niitä poikasten touhuja ja eikä niistä ole käräjiä käyty. Näissä asioissa ei hyödy muut kuin asianajajat, jotka saavat palkkansa valtion pussista. Pitäisi se nyt joku tolkkuu olla syytteen nostamisenkin suhteen, murisi tämä lautamies.

Kyllähän se niin on, että näistä nuoruuden kolttosista kyllä elämän aikana vastaamme, vaikka ei käräjille vietäisikään. Näissä asioissa lykätään lähimmäisille kuuluvaa vastuuta oikeuden ratkottavaksi.

Minä tiedän, että tässäkin kihlakunnassa on ollut ja on sellaisia ukkotuomareita, jotka ovat ottaneet vanhempien vastuun ja suorittaneet isällisen puhuttelun ja katsoneet pientä rikettä sormien läpi.

Minä luulen, että tällainen puhuttelu on ohjannut monen nuoren miehen oikealle tielle, mutta sakottaminen ja tuomion antaminen on saattanut katkeroittaa mielen. Minä tässä olen tuumiskellut lähteä pyytämään Kai Mäkelältä haastattelua, että mihin tässä oikein ollaan menossa. Terveisiä vain ukkotuomarille.

 

Sain Maanantaina toisenkin puhelinsoiton, jossa pyydettiin kertomaan myös yhdestä epäoikeudenmukaisesta menettelystä. Eräs eläkepari oli ilmoittanut verotuksessa myyneensä tontiltaan viinimarjoja ylimääräiseksi jääneen osan. Vanhan ajan tarkkoina ihmisinä he olivat katsoneet, että se on ”jumalan viljan” haaskausta, jos jättää ne pensisiin. Sitten tulikin verotoimistosta 400 markan ennakkolappu marjojen myynnistä.

Mistäs sitä talvella maksaa ennakoita pienestä eläkkeestä ja tietää sen, että kymmenestä pensaasta jää ensi kesänä myytävää. Jotenkin tämä tuntuu kohtuuttomalta, jos on paikkansa pitävä tieto. Mummo ja pappa olivat saaneet sydämentykytystä ja pahan mielen. Marjat jäävät ensi kesänä taivaan linnuille. Jotenkin tuntuu siltä, että hallintomiehet vieraantuvat elävästä elämästä ja heiltä puuttuu rohkeus käyttää harkintakykyä ja omantunnon ääntä ratkaisuissa.

Ei kai tässä vain nyt tullut sellaista kuvaa, että minä yllyttäisin ihmisiä vääryyteen. Loppujen lopuksi on kuitenkin niin, että tuomitaampa meidät oikeudessa tai ei, me joudumme sovittamaan ne asiat omakohtaisesti elämän varrella. Jokainen perätön todistus lähimmäisestä, jokainen kolttonen elämän varrella seuraavat meitä jokaisessa elämän vaiheessa ja se tekee elämän raskaaksi. Paljon suurempi kuin kymppien sakko tai ehdonalainen. Loppujen lopuksi armottomin tuomari meille on oman paidan sisällä.

 

Kierros on eräällä taholla umpeutunut. Siitä on vissiin parikymmentä vuotta aikaa, kun pidettiin Nivalan Osuuskaupan vuosikokousta Seuratuvalla. Sen aamun lehdissä luki uutinen Hankkijan ja Osuuskaupan erosta. Muistan kuinka silloinen Hankkijan Kokkolan konttorin johtaja Vainionpää, Osuuskaupan johtaja Heino Myllylä ja Salanteen Topi pohdiskelivat vakavana minne ollaan menossa.

 

Nyt tuli uutinen voimien yhdistämisestä. Erkki Heinolla ei ollut tässä vaiheessa paljon kerrottavaa, mutta sen hän totesi, että heidän kohdallaan kenttä on avoin, että voidaan tehdä järkeviä ratkaisuja paikallisella tasolla. Heinola piti mahdollisena sitä, että jos uusi yhtiö syntyy Nivalaan, niin se hoitaa koko maatalouskaupan myös rehu- ja lannoitekaupan. Avoinna sen sijaan on mihin ja miten keskitetään raskaskonekauppaa. Aika näyttää.

 

Hiturassa oli iloisia miehiä. ”Muailmalta” palanneet siirtolaiset olivat jo töissä. Siellä hääri myös Mäntylän Ahti ja  Aholan Aale. Tuttuja miehiä Hiturassa vuosien takaa.

On se vaan tuo Mäntylän Ahti kova poika. Kyllä siellä Karvosjärven laitamilta on lähtenyt kovia yrittäjiä. Ahti ei oikein ottanut tunnustuksen sanoja itselleen, vaan alkoi kehumaan vaimoaan, jonka on täytynyt opetella nyt myös uusi konttoritekniikka tietokoneineen. Annikki on miltei yksin hoitanut firman paperihommat ja laskenut palkat 50:lle miehelle ja nyt asioita siirretään tietokoneelle.

 

– Kyllä sitä pitää olla armoton omaa vaimoakin kohtaan, kun pitää vaan patistaa aina uusiin tehtäviin. Minä en ymmärrä niiden päälle mitään, eikä minulta jää aikaakaan niiden hoitamiseen, että kyllä ne on kaikki Annikin niskoilla, tunnusti Ahti.

 

Se on reilu tunnustus puolisolle ja niinhän se on, että molempia siinä hommassa tarvitaan, että hammeli pysyy suorassa. Sellaista se on yrittäjän elämä.

Lauantaina alkaa suviyöt. Silloin ei saisi pakastaa, sanoivat vanhat miehet. Nyt näyttää puheet aikaisesta keväästä perättömiltä, eikä näy tulevan tulvaakaan. Kyllä ilmojen pitäisi muuttua nopeasti, jos valpurinpäivänä kuloja poltellaan.

Toimittajan tuolilta 27.4.1988

 

Kello on maanantai-iltana kohta kaksitoista ja on niin tyhän tuntuinen olo. Naputtelin tuohon Saarenpuhon kyläkiekkaan juuri reppuni niin tyhjäksi, että ei ole enää mistä nyhjäistä ja näyttää siltä, että koko juttu siirtyy. Kyllä minä ymmärrän sen, jos ihmiset joskus työhönsä leipäätyvät. Sitä yhtä ja samaa. Koko päivän olen töhertänyt juttuja yhden miehen toimitusesta ja siihen on mahtunut vissiin parikymmentä erilaista asiaa ja sata puhelinsoittoa väliin. Kyllä tämä alkaa tuntua joskus jo niin hemmetin känäseltä koko homma.

Sitten pitäisi vielä hehkutella. Milläs hehkuttelet, kun ruuti on kastunut. Urheiden ajatusten lentävä kotka on ryöpsähtänyt kaaressa suohon. Mistäs imaiset sieluusi keväiset tuulet ja annat unelmillesi siivet, kun ulkona on pirunmoinen pohjoistuuli, sielukin jäässä. Yksipuolisessa työssä teräkin menee mylälle. Yksipuolisessa viljelyssä maakin ehtyy. Onkohan tämä nyt sitten sitä turhaumaa? Paras lähtiä välillä nukkumaan.

 

Uusi päivä kaiken muuttaa. Tänään on tiistai ja jo heti aamulla varhain haistin portailla, että tuuli ei ole enää yhtä luihin ja ytimiin käyvä. Ehkäpä se kevät sittenkin voittaa. Kyllä se nukuttu yö ja aurinkoinen aamu aina ihmistä piristää. Sitä uhoo tässä kuin Eino Leino krapulasta selvittyään: – Nyt tulkaa te murheet ja vastukset, nyt saatte te kokea muuta. Nyt raudasta mulla on jäntereet, ja luuni on yhtä luuta.

Iltasella ihminen herkistyy kirjoittamaan tunteella ja romanttisesti. Paljastelemaan reppunsa sisältöä. Ne kirjoittamiset menee kuitenkin polusta, sillä aamulla ne joutaa roskakoriin. Kyllä minäkin olen tehnyt kymmeniä loistavia pakinoita yön tunteina ja hehkutellut elämällä, mutta aamulla on itsekritiikki tallella ja kaikki menee roskikseen.

 

Ei tämä kesäntulo kyllä kovin lupaavalta näytä. Taitaa mennä vielä Rajaniemen Jukankin heinät kaupaksi, jos tätä säätä jatkuu. Isännät jo ounastelevat, että tuleeko toinen katovuosi ja maatalousministeri puhuu jo ensi kesän viljavuorista. Näihin aikoihin on lorkittu jo muina keväinä Pidisjärven katiskojen ja verkkojen kanssa. Nyt on järvellä auton kantava jää eikä tietoakaan sulista vesistä. Mahtaneekohan hauki keritä kutea jo jään alla.

 

Piipahdin viikonloppuna Ylivieskassa idänkaupan seminaarissa. Vieraita oli Neuvostoliitosta asti. Pääluennoitsijana oli kaupallisen edustajan sijainen B.V. Sergejev. Hänellä ei ollut kovin mieluista kerrottavaa. Hän totesi suomalaisten tuotteiden korkean tason ja mainitsi yhtenä esimerkkinä jalkineet. Hänen kertomansa mukaan Suomi on kuitenkin hinnoittelemassa rouvisti itsensä ulos Neuvostoliiton kaupasta.

Vieras totesi, että tänä päivänä tarjotaan mm. Koreasta tuotteita, jotka ovat puolta halvempia eikä laatu suinkaan ole aina heikompi. Monien kulutustavaroiden osalta hinnat ovat Suomen hintatasoon verrattuna lähes kaksinkertaiset. Konsuli Eero Salmi pahoitteli sitä, että Suomen lainsäädäntö kulkee pahasti perässä. Vientituotteelta edellytetään 80%:n omavaraisuusastetta ja tämä merkitsee mm. vaateteollisuuden mahdollisuuksien hupenemista. Euroopasta saataisiin kankaita puolta halvemmalla ja näistä valmistetuilla tuotteilla päästäisiin jo Neuvostoliiton markkinoille. Nyt kun olemme menossa yhdentyvään Eurooppaan ja sen talouskehitykseen, nämä asiat antavat varmasti paljon pohdittavaa.

Kilpailussa pysyvät mukana vain korkean teknologian yritykset ja työtä jää entistä harvemmille. Ehkä tulevaisuudessa työtä löytyy vain puolelle kansasta. Loput saa jäädä yhteiskunnan elätettäviksi. Nämä asiat eivät paljon kiinnosta meitä tavallisia pulliaisia, mutta kaikilla näillä päätöksillä reivataan kyllä meidän kotimaatamme aina tiettyä kehityssuuntaa kohti. Nyt sitä mennään kohti kansainvälistä tehokkuusyhteiskuntaa, jossa ihmisiä lentää ulkokehiltä ulos nelikymppisinä ja uusia laitoksia rakennetaan. Niissä kaahuroivat nuo entiset tehokkaat miehet ja naiset, joita etsittiin suurilla lehti-ilmoituksilla.

 

– Oletko sinä markkinahenkinen ja kunnianhimoinen mies, joka haluat tulla firmaamme luomaan uraa ja hankkimaan kannuksiasi. Valitettavasti ne kannukset vain pehmenevät kovin nopeasti ja miilu kiinni ja mies pois.

 

No, eipäs pohdita turhan vakavia eikä maalailla piruja seinälle. Onhan tässä sentään vielä mahdollista elää omaa elämäänsä. Yhden ihmisen tarpeet on vähäiset ruokaan ja välttämättömään vaatetukseen ja kaikki muuhan onkin vain turhanpäiväistä. Eivät ne hyödykkeet tuo elämää. Pikemminkin riesaa ja turhaumaa. Onnellisia ne rohkeat, jotka uskaltavat lähteä omille teilleen. Tämä joukko kenties tulevaisuudessa kasvaa eikä se ole suinkaan pahaksi. Maanpäällisen paratiisin perustajia on ollut kautta aikojen ja ehkäpä niitä löytyy jatkossakin.

Iloista Valpurin päivää.

Toimittajan tuolilta 4.5.1988

 

Tauno Ojalehto on yksi nivalalainen yrittäjä, joka ei ole saanut kotikunnaltaan juuri ymmärtämistä. Ojalehdon perhe on kehittänyt kovalla työllä Nivalaan kiistattomasti maakunnan parhaan rautavaraston, jonka asiakaspiiri ulottuu satojen kilometrien etäisyydelle joka suuntaan. Ojalehdon yrittäjäperheen näytöt ovat olleet esimerkilliset. He eivät ole tarvinneet kunnan tukea missään vaiheessa, mutta Ojalehdon rautavaraston palvelukset ovat välillisesti hyödyntäneet tuhansia nivalalaisia.

Pari kertaa Tauno on yrittänyt hankkia itselle tiloja toimintaansa varten. Tilojen tarpeen ymmärtää se, joka on käynyt pakkas- tai pyrypäivänä Ojalehdon rautavarastolla ja nähnyt kuinka siellä ulkosalla leikataan asiakkaille rautaa. Molemmilla kerroilla kunnan kohtelu on ollut varsin tyly. Kevättalvella Tauno oli huutamassa konkurssihuutokaupasta hallia, mutta Teollisuuskylä Oy, eli kunta, tuli väliin ja huusi hallin. Tämä halli maksettiin kuntalaisten verovaroilla ja valtuuston takauksella. Miksi nivalalaisen yrittäjän käteisellä maksama raha ei kelvannut? Eikö vuosikymmenien työ ja näytöt riittäneet, vai oliko vika siinä että Tauno on nivalalaisia? Teollisuuskylässä on nytkin tyhjä halli, jonka etelästä tullut yrittäjä jätti jälkeensä maksamatta markkaakaan vuokraa vuoden ajalta. Lisäksi tämän hallin rakentamiseen tuntuu liittyvän muutakin. Tämän yrittäjän kohdalla kärsi monet nivalalaiset pienyrittäjät ja jopa pankit.

Aiheellisesti Taunolla on syytä katkeruuteen. Nyt kunnassa on herätty asialle. Tauno on kuitenkin ilmoittanut, että sijoituspaikkahaku on päällä, eikä kunnanrajat ole esteenä.

Tauno on saavuttanut kuntalaisten luottamusten ja sympatiat ja pitäjällä on heräämässä miltei kansanliike tämän yrittäjän puolesta. Kunnan menettely on koskenut jo muidenkin oikeustajuun ja aiheuttanut kiivaita reaktioita. Nyt jos koskaan tulisi näyttää, että puheet yritysystävällisestä kunnasta eivät ole vain puheenpärinää, vaan että kunta myös teoillaan näyttää ja osoittaa yrittäjälle vaihtoehtoja oman kunnan sisältä.

 

No kaikilla yrittäjillä ei sentään ole vastoinkäymisiä. Raimo Martikainen osti vaihteeksi pari hotellia lisää Lieksasta. Niin kuin kahvipaketit. Raimo Martikainen on ollut yrittäjän roolin ohella myös hyvä esimerkki toisille yrittäjille. Paavali kirjoitteli viime talvena, että Raimo on sellainen kultasormi, että mihin hän vaan tarttuu, se muuttuu tuottavaksi rahaksi. Kyllä se kuitenkin on Raimonkin kohdalla ollut kiinni niistä yrittämisen kahdesta tärkeästä perustekijästä: työstä ja säästämisestä ja siihen tietysti hyvä ”hoksnokka” haistaa asiat oikein.

Tuon Raimon matala profiili on kasvattanut monia nivalalaisia yrittäjiä. Kun muistaa Raimon neljän neliön työhuoneen vanhan Puustellin nurkasta, niin ei ole hamuamassa itselleen rameita edustustiloja. Siitä kopista johdettiin kuitenkin jo silloin useita hotelleja.

Takavuosina oli Nivalassa kolme halvan auton käyttäjää. Minun lisäkseni Myllymäen Eero ja Martikainen. Sillä erotuksella, että Myllymäki ja Martikainen olisivat pystyneet ostamaan mersuja kartanon täyteen, mutta kun on muuta arvovaltaa ei tarvitse autoilla näytellä. Tämä on ollut hyvää henkistä selkärankaa toimittajalle ja muillekin köyhille puolustella, että eihän Martikainenkaan ole hankkinut tyyristä mersua. Onnea ja menestystä yrityskauppojen johdosta.

 

Ensi sunnuntaina on äitienpäivä. Vaatetusliikkeissä ja kukkakaupoissa näkee kömpelön ja jaarittelevan näköisiä miesasiakkaita. Vieläköhän se laamapaita ja ruukkuhortenssia on muotia vai Ooppiumi-hajuvesi ja timanttisormukset ohittaneet jo perinteiset äitienpäivälahjat.

Oli miten oli kyllä se meille useimmille miehille on vaivalloinen homma. Vaikeinta on tietenkin tunteiden näyttäminen ja useimmiten siinä pannaankin lapset hoitamaan nämä hellimmät asiat.

Nuorempana minä kyllästymiseen saakka kuuntelin Saalastin Kertun paadoksellista puhetta kotiäitien ja maalaistalon emäntien puuttuvasta sosiaaliturvasta. Nyt sitä asiaa ymmärtää jo itsekin. Ei tämä yhteiskunta ole arvostanut kotona tehtyä työtä lasten ja perheiden parhaaksi. Monet ansioäidit joutuvat läpi elämän tekemään kohtuuttoman pitkää työpäivää, sillä ansiotyön ohella odottavat kotityöt. Se ei sovi oikeustajuun, että koko elämänsä perheensä eteen uhrannut äiti jää vanhuuden saavuttua ja työkyvyn heikennettyä vaille sosiaaliturvaa pelkän kansaneläkkeen varaan. Kun kansaneläkeuudistuksen kolmas vaihe on jäänyt toteuttamatta, merkitsee se sitä että suurin osa kotiäitien työstä palkitaan vain runsaan tuhannen markan eläkkeellä. Jos puolisolla on tuloja tai asunto, niin ei tätäkään. Kysymys on siitä miten tämä kotityö arvostetaan. Eduskunnassa on naisiakin, mutta asia ei ole heille omakohtainen.

 

Äitienpäivä on juhla, jossa äideille osoitetaan huomiota. He saavat edes kerran vuodessa tunnustusta työstään. On kuitenkin monia äitejä, jotka jäävät huomion ja kiitoksen ulkopuolelle. On niitä, jotka eivät jaksa nousta juhlamielelle, vaan tuntevat epäonnistuneensa äidin ja kasvattajan tehtävissä. On niitä äitejä, jotka joutuvat hoitamaan läpi elämän sairasta lasta, eivätkä voi koskaan nauttia lasten menestyksestä, ja iloita siinä mukana. Heilläkin herää tuskaisia kysymyksiä äitienpäivän aikoihin. Heille haluaisin lähettää äitienpäiväruusut ja uskoa ja toivoa elämään.

 

Onnea äideille.

Toimittajan tuolilta 11.5.1988

 

Äitienpäivä meni perinteisesti. Ensin kahvit ja sitten kalaan. Sitten hyppykierrokselle eri kylien äitienpäiville. Illalla vielä Hynnisen konserttiin ja sen jälkeen kulunpolttoon. Makiasti paloi viime kesäinen ruisvainio.

 

Tällä viikolla puhutaan Pidisjärvi-lehdessä rakentamisesta. Se on keväinen kuva. Ihmiset ajelevat peräkärry auton perässä ja siinä lautoja ja sementtisäkkejä. Niin ne raahaavat joka kevät taivaankappaleetkin risuja pesävärkiksi. Se lienee ihmiselle parasta aikaa, kun sitä omaa kotia rakentaa. Useimmille se on ainutkertainen homma. Niinikosken Kaukolle se näyttää olevan joka viides vuosi uudiutuva tauti kuin ihoruusu.

Minä muistan, kun kulkumies ryhtyi omakotitaloa rakentamaan, niin miten se mielisairaanhoitajana oleva sisko häntä ”kannusti” talon tekoon.

– Joo, keväällä ne ovat niin puuhkassa ja kiertävät kaikki asuntomessut ja kassit täynnä erilaisia esitteitä. Sitten kun ne on talon rakentaneet ja laskut ja velat tulleet maksuun, niin tulee Oulunsuuhun hoitoon. Se oli kovaa puhetta kulkumiehelle, jolle tonnin velkakin on jo vienyt yöunet.

 

Tuossa laskeskeltiin kauppiaiden ja urakoitsijoiden kanssa 120 neliön omakotitalon hankintahintaa ja kyllä se vain nousee päälle 400.000 markan, vaikka itsekin olisi mukana töissä. Eikä tuo talo vielä mikään pröystäilevä ole.

Tekeehän ne toki taloja jotkut vielä pariinsataan tuhanteen, mutta siinä täytyy ollakin jo kyylänä useita vuosia. Tällainen ”hartiapankkirakentaja” on varsinainen kauppiaiden kauhuasiakas. Hän aloittaa kodinperustamisen ja rakentamisen jo vuosia ennen. Isäukon tai appiukon metsästä hän hankkii puutavaraa, sahaa ja taapeloi. Ajattaa talvisaikaan tarjouksen perusteella perushiekat. Lainaa naapurilta traktoria tai on väkivelkasilla, että saa pohjat auki.

Talven hän kiertää kaikki maakunnan kaupat ja ostelee nyssyköitä sieltä täältä. Hankkii halvalla piirustukset ja naulaa naapurin ristikkomalleilla itselleen ristikot jo edellisenä kesänä. Naulat ja kattohuovat hänellä on ollut jo hankittuna veronpalautusrahoilla. Aravaa hän ei kurkottele, koska silloin tulisi erilaisia määräyksiä. Tiskipöydän kannet ja vessanpytyn hän on huutanut kunnan huutokaupasta. Kansalaisopiston puutyöpiirissä hän on tehnyt talven aikaan keittiökalusteet. Jostakin ihmeen kautta hän on hankkinut sähkötaulunkin valmiiksi. Siskon miehellä hän on teettänyt sähkösuunnitelman, kun on ollut hänen kesämökillään valutalkoissa.

Uskokaa tai älkää. Tällainen mies on olemassa ja hän tekee talonsa valmiiksi vähillä lainoilla. Näitäkin miehiä on, mutta yhä harvemmassa. Ei nykyisillä rakentajilla ole tällaista sitkeyttä ja taitoa, vaan mieluummin kävelemme pankinjohtajan luokse ja toteamme, että tuolla olisi myytävänä sopivan kokoinen omakotitalo. Laskepa sillä koneellasi, paljonko se tulee kuukaudessa kymmenen vuoden ajalle, jos otan 400.000 markan lainan vastaan. Huomio, jos otan. Tänään voi niinkin sanoa.

No, kyllä tällainen hartiapankkisäästäjä on yhteiskunnan kannalta ei toivottu kansalainen. Täällähän menisi kaikki kauppiaat ja yritykset konkurssiin, jos näitä olisi paljonkin. Niin, jäi tuossa vielä kertomatta se, että eräänlaiseksi säästeliäisyyden mittariksi on noussut, miten valaa omakotitalon sokkelin. Valaako valmisbetonilla, vai myllääkö itse.

Siitä käytiin Lujabetonin Niemelän kanssa keskustelua ja kyllä hän sai valmiin massan edullisemmaksi. Hän tuo valmiin massan 340 markalla Nivalaan. Hän laski sorakuorman hinnan ja sementin hinnan, sekä kaluston vuokran, kökkäväen muonituksen ja kaljakorit ja päätyi vähintään samaan summaan. Mutta ihme ja kumma, kyllä se tämä herra kansalainen tekee sen vielä itse halvemmalla. Sellainen mies se on tämä hartiapankkirakentaja, ja hän on tulevien kapitalistien perusmalli.

 

Nyt pitäisi alkaa kylvötyöt. Minä ja mini odottelemme, että tuleeko se Harri Holkeri kylvötöihin vai ei. Maataloustoimistosta ei ole kuulunut puhaustakaan, että onko pellon varauksiin rahat riittäneet. Uutisista kuulun, että Etelä-Suomessa monet ovat ryhtyneet kylvämään, kun ei ole kuulunut päätöstä. Soitin tässä välissä maatalouspiiriin Reijo Kortteelle ja hän kertoi, että sen lupaan, mitä Hemiläkin. Eiköhän rahat riitä ja ne ketkä sopimuksen ehdot täyttävät voivat jättää kylvämättä.

 

Hurskaisen Heikki puhui äideille ja isille Karvoskylän koulun äitienpäiväjuhlassa. Heikki totesi, että yksi sanapari on, joka ei ole kärsinyt inflaatiota. Se on aviomieheltä kuultu tunnustus: minä rakastan sinua. Se ei taida kovin helposti monelta mieheltä irrota. Eräs vaimo kyllästyi odottamaan ja tivasi ja tivasi, että rakastatko sinä minua. Mies tiuskasi takaisin, että kyllä minä sitten ilmoitan, kun tilanne oleellisesti muuttuu, mitä tuosta aina puhumaan.

Toimittajan tuolilta 18.5.1988

 

On maanantai-ilta ja kyläraitti on hiljentynyt levolle. Huomaan toimistoni ikkunasta, että hyvä naapurini Asko Raivio astelee iltalenkiltä kohti kotia. Vinkkaan Askon tupaan ja siinä jutustellessamme puhe kääntyy Sökö-Onniin. Viivähdämme hetken ajatuksissamme Onnin maallisen vaelluksen poluilla. Asko tuntee paremmin Onnin elämän alkutaipaleet ja toteaa, että Onnin elämä on alkanut niistä olosuhteista, joista vain sitkeimmät jäävät henkiin. Onni oli kymmenlapsisen perheen lapsista ainoa, joka jäi henkiin ja eli täysi-ikäiseksi.

Elämisen kamppailu oli ankaraa ja kova maailma hioi Onnin luonteen persoonaksi, jonka syvällisemmät piirteet jäivät suurelta yleisöltä salaan. Hänellä oli kyky ottaa vastaan elämässä tulleet koettelemukset ja vastoinkäymiset niitä suuremmin purnaamatta. Tässä oli hänen hioutuneen luonteensa kova särmä pahaa maailmaa vastaan. Nyt on Onnin punnukset tasoissa ja hän on ilmoittautunut Luojalle vapautumisestaan. Ja yhdessä me uskoimme Askon kanssa, että hyvä ja laupias Luoja kuittaa Onnin passin ja toivottaa rakkaan ja maailman turuilla nuhraatuneen poikansa ilomielellä kotiin saapuneeksi laupiaan Isän turvaan ja rauhaan.

 

Toukotyöt alakavat olla jo lopuillaan. Kelit ovat olleet hyvät ja kun ehokasta kalustoa on nykyisin riittävästi, niin siinä ei kauan nokka tuhise, kun jyvät ovat pellossa. Meinasin kirjoittaa muhimassa, mutta ei ne nyt kovin muhi, kun ilmat menivät noin koleiksi. Ei tarkenisi Poikkimäen Salomoni istua vielä paljaalla takapuolella pellon pintaan. Siellä vain ovat kuitenkin monen isännän ohrat jo pellossa.

Kyllähän nykyisillä aineilla saadaan ohra kasvamaan ja rikkaruohot tapettua, vaikka millaisissa olosuhteissa. Ennen vanhaan, kun ei ollut keinolannoitteita eikä rikkaruohomyrkkyjä, ohra tehtiin lämpimään muhivaan maahan, jolloin maan luontainen typpitalous oli kunnossa ja rikkakasvin siemenet olivat ehtineet itää kynnöksellä ennen muokkausta, jolla varmistettiin puhdas kasvusto.

Kemikaalit ja keinolannoitteet ovat nyt tulleet ihmisen avuksi ja vanhat menetelmät ja vuosisatojen kokemukset on saatu unohtaa.

Tulee tässä mieleen tuo apteekkarimme Yrjö Rintalan esitys muutaman vuoden takaa. Hän esitti, että Nivalan lukio nimitettäisiin maatalouslukioksi ja painotettaisiin lukioaineissa maatalouskemian opiskelua. Nivalan lukiohan nimitettiin joskus 1970-luvulla liikuntalukioksi, mutta tämä asia jäi vain paperinimitykseksi.

Maatalous on ainakin toistaiseksi vielä varteenotettava elinkeino näillä alueilla ja tämä esitys olisi saattanut olla hyvinkin perusteltua. Onhan kemianopiskelu toki pohjana monelle muullekin koulutusvalinnalle kuin maataloudelle. Totuushan on, että tämän päivän osaavan maanviljelijän pitää olla melkoinen kemisti, hänen täytyy tuntea maan ravinnepitoisuudet, monet maatalouden kemikaalit ja myrkyt sekä tietenkin maitotaloustuotteiden bakteerikäyttäytymiset ja eläinten ruuansulatusmekanismit. Yrjöhän tämän asian tietää, kun keskustelee päivittäin isäntien kanssa eläinlääkkeistä ja hoitotavoista. Terveisiä vaan apteekkiin.

 

Ei tässä ole huomannut kevään tuloa vielä mitenkään, mutta kun Urpelan Seppo toi pakinansa ja luin sen, niin huomasin, että nyt jos koskaan pitäisi sydän alassa mouruta. Sepolla oli taas kerran loistava pakina ihmismielen kaipauksista ja seikkailuista ja hän siteerasi tunteitaan tunnettujen filosofien ja kirjailijoiden ajatuksilla. Valitettavasti Sepon pakina viikolla siirtyi, mutta hyvää kannattaa odottaa.

Minä olen tällä viikolla katsellut noita leveitä karheja ja nelisiipisiä auroja ja pohtinut, että kiire vain lisääntyy, vaikka välineet kehittyy. Mistä sitä aikaa riitti ennen, vaikka työt tehtiin hevospelillä. Kyllä vanhempi ikäluokka muistaa, minkä verran sitä tuli yhden hevosen mullistajalla kierroksen jälkeen karhittua pinta-alaa. Kun oli laiska hevonen, niin mullistajan piikki ei paljon juolaiseen viiluun reikää saanut ja kun karhi oli mennyt ylitse, näytti siltä, että kiivu tulisi ja puisti niskasta nuo vähäisetkin viillot pois.

Jäi kuitenkin aikaa hyrisyttää ja puhallutaa hevosta ja istua pyörtänöllä kuuntelemassa kaikessa rauhassa kuovin laulua. Sitä ehti siihen aikaan havaita paljon luontoa ja kevään tapahtumia ympärillään. Ehti löytää sorsanpesät ja osasi varoa peltopyyn pesäpaikkaa. Kerkisi puhutella naapurin miehiä toisella pellolla ja vilkuilla vielä muutakin.

Tänä päivänä isännät paahtavat nelivedon hytissä ja stereot pauhaa ja välillä huudellaan lälläripuhelimeen komentoja kotipihalle. Ei siinä haista angervan tuoksua eikä kuule kuovin laulua. Päivä ei riitä, vaan yöstä otetaan jatkoa ja samaa päivää sitä eletään tänään kuin ennenkin. Se vaan on huonontunut, että ihmisellä ei ole aikaa huomata mitä ympärillä tapahtuu.

 

Kiireiseksi ja tehokkaaksi se on mennyt aika joka alalla. Mummo tuli lääkärin vastaanotolta ja jutteli, että kyllä se on tuo lääketiede kehittynyt. Ennen kun minä olin nuori tyttö ja menin vastaanotolle, niin piti riisua kokonaan alasti, kun lääkäri tutki, mutta nyt ne vain vilkaisee nopeasti kieltä ja kirjoittavat reseptin.

Toimittajan tuolilta 25.5.1988

 

Toimittajan kannattaisi liittyä ilmeisesti palokuntaan, kun tulee kuitenkin tehtyä samat reissut kuin palokuntakin. Toimittajalle on etua siitä, että asuu vain sadan metrin päässä palosireenin juuresta ja herää kaikkiin hälytyksiin. Yksi mies kerkiää nopeammin liikkeelle kuin koko palokunta ja niinpä sitä on aina ensimmäisten joukossa palopaikalla. Näin kävi muutama vuosi sitten, jolloin olin radionauhurin kanssa Kapun ja Nivala Oy:n paloissa mukana.

Taas tuli lähtö Nivalan sahalle ja olin ensimmäisenä paikalla ja kerkesin ottaa valokuvasarjan. Kun keskusrikospoliisin miehet kuulivat, että minä olin ensimmäisenä paikalla hiippailemassa, niin veivät tietysti kuulusteluun. En meinannut mennä, kun Laitilan Jouni peloitteli heti puhelimessa, että ota viikon eväät mukaan ja käy uusimassa vekselit, jos niitä sinä aikana romahtelee, täältä ei miestä nopeasti pois päästetä. No pois sentään päästivät, mutta valokuvasarja kelpasi.

Kyllä se muuten tuollainen iänikuinen höyläämä. jossa on vuosikymmenien höylänpöly ja rutikuivia listoja sopivasti parsissa kohollaan, on makeaa tulenruokaa. Otin kuvasarjan noin puolen minuutin väliajalla vajaan kymmenen minuutin sisällä ja kun katseli niitä kuviakin, niin joutuisasti se tuli leviää, kun on vielä sopiva tuuli alla, niin kuin tälläkin kertaa. Jos olisi ollut tuuli pohjoisesta, niin siinä olisi mennyt koko Jyrkänpuhto. Vielä viidenkymmenen metrin päässä alkoi keinokuitupusero kuumuudesta sulamaan.

Ei liene oikein, että ulkopuoliset puuttuvat sammutustöihin, jossa mukana on koulutuksen saaneet ammattilaiset. Laittaisin kuitenkin sellaisia terveisiä palokunnalle, että sammutustyön johtajalla tulisi olla aina megafoni käytössä ja hänen tulisi antaa täsmällisiä komentoja ja patistaa myös paikalle tulleet muut töihin, jos omat miehet eivät riitä. Komentaminen on vastuukysymys, koska jäljestäpäin tulee selvitettäväksi oltiinko oleellisen asian kimpussa, mutta kyllä sammutustyönjohtajan pitää tällainen vastuu ja komento ottaa.

Se lienee ohjesäännöissäkin selvästi sanottu. Palon jälkeen olisi hyvä käydä läpi koko porukalla, mitä kukin teki, missä tilanne arvioitiin väärin ja missä klikkasi työskentely. Olen ollut mukana niin monessa palossa ja ihmetellyt sitä, että sammutustyön johtaja ei erotu joukosta eikä käskyt ole kuuluneet, kun ei ole ollut vahvistimia.

 

Saarimaan Kalervon kanssa juteltiin eräänä päivänä ensi kesän kapinaviikosta ja Nivala-viikon tapahtumista. Kalervo kehoitteli miettimään, että löytyisikö maailmalta sellaisia nivalalaisia, jotka voitaisiin kutsua vaikuttajien palaveriin. Muistin siinä Ypyästä lähtöisin olevan Teuvo Ypyän, joka on tullut maankuuluksi Kemin Jalokivigalleriastaan.

Hiljattain oli Helsingin Sanomien kuukausiliitteessä artikkeli Teuvon viimeisestä työstä, eli Suomen kuninkaan kruunusta. Teuvon pajassa valmistetaan oikeaa kuninkaan kruunua, joka on koristettu suomalaisin jalokivin. Kruunu valmistuu kuuleman mukaan kesäkuun alussa ja tulee näytteille galleriaan.

Artikkelissa kerrottiin, että Teuvo oli kirjoittanut Suomen kuninkaaksi valitun Hessenin prinssin pojanpojalle, joka olisi nyt kolmas Suomen kuningas ja pyytänyt häntä Kemiin ”kruunajaisiin” ja sovittamaan tätä kruunua. Prinssi oli vastannut kohteliaalla kirjeellä seuraavaksi.

– Kiitän kutsusta ja huomionosoituksesta isoisääni kohtaan. Ottaen huomioon valtioittemme väliset hyvät suhteet tänä päivänä ja sen, että kuninkaaksi valinta tapahtui poikkeuksellisissa olosuhteissa, eikä päätös ollut koko kansan yhteinen, saanen tässä yhteydessä kieltäytyä tästä tehtävästä. Ehkä tulevaisuudessa yksityishenkilönä tulen käymään katsomassa tätä kruunua, päätti tämä ”varjokuningas” kirjeensä.

– Minä otin puhelun Teuvolle ja esitin, että hän tulisi Nivalaan kapinaviikon lauantaina ja toisi kruunun päiväksi Nivalaan näytteille. Teuvo oli asiasta innostunut, mutta totesi, että koko heinäkuu on mainostettu ja markkinoitu ympäri Suomea ja Eurooppaa ja kruunua ei voi hetkeksikään siirtää pois, koska matkailijoita on sesonkiaikana joka päivälle, ja kruunu on se, jolla ensi kesän matkoja on markkinoitu, totesi Teuvo.

Harmin paikka. Se olisi ollut yksi Nivala viikon vetonaula.

 

Viime viikon vaihteessa käytiin kaksi ankaraa puoluekokousta. Toinen Unkarissa ja toinen Suomen Turussa. Molemmissa oli toverit asialla, ja vanhat toverit heitettiin ulos. Unkarin itsevaltias Janos Kader on ollut Titon ja Romanian johtajan ohella pitkäikäinen valtion päämies, mutta nyt tuli hänenkin aikansa väistyä gorbatshovilaisuuden tuulien puhallessa myös näihin valtioihin.

 

Niin kävi myös Turussa. Arvo Aalto ja monet muut entiset johtajat jäivät syrjään ja SKDL kävi reippaan uudistuskokouksen ja valitsi kokonaan uuden johdon ja höllensi napanuoraa SKP:n suuntaan.

 

Nivalalaisia kiinnosti kokous sen vuoksi, että symppispoikamme Raudaskosken Mikko oli vaalivaliokunnassa pääsihteeriehdokkaana. Mikko on tulevaisuuden mies näissä hommissa ja hänet tunnetaan jo valtakunnan tasolla.

Juttelin Mikon kanssa torstaina kunnantalolla ja Mikko empi, että millä syyllä hän kieltäytyisi kunniasta. Minä koitin puhua Mikolle, että et missään nimessä kieltäydy. Sellaisia tarjouksia ei tule usein ja pääsihteerin nimityksestä olisi hyötyä koko Nivalalle. Mikko oli kuitenkin käynyt oman jaakobin paininsa ja päätynyt siihen lujaan kantaan, että hän on käytettävissä vain, jos molemmat naisehdokkaat Kandolin ja Aalto kieltäytyvät, tai eivät anna suostumusta. Tämä merkitsi kieltäytymistä vaalista.

No, en tiedä tekikö Mikko oikein vai väärin. Saattoi olla oikeinkin, kun jäi reserviin kasvamaan ja hankki tällä tavoin lisää kannatusta kolmen vuoden päähän.

Mikko on niin symppis, että hänestä pitävät porvaritkin. SKDL on uudessa ohjelmassaan lähtenyt vastaan vihreitä ja muita vapaa-ajattelijoita. Tulevaisuudessa linjat pehmenevät. Kulutusta ohjataan pehmeisiin arvoihin ja pian tässä kyykitään kompostiläjällä yksi ja toinen osa-aikaviljelijä, joten yhteiset ovat meillä tulevaisuudennäkymät, toveri Mikko Raudaskoski. Lykkyä tykö tulevissa kamppailuissa.

Toimittajan tuolilta 1.6.1988

 

Reagan kävi, mutta ei tullut Nivalaan saakka. No eipä tuo niin väliä. En ole oikein samalla aaltopituudella näiden jenkkien kanssa. Kun Nixon vieraili joskus 1960-luvulla Suomessa ja kävi mm. Rovaniemellä. Rovaniemen asemalla hän intoutui heittelemään kuulakärkikyniä kuin kehitysmaan lapsille tai kuten suomalaiset takavuosina purukumia Leningradin lapsille. Nixonilla oli tuolloin vanhat tiedot. Kuulakärkikyniä oli jokaisen molokosen saatavilla. Kun niitä heittelee Yhdysvaltain varapresidentti, niin se on jo melkoinen tyylivirhe.

Nyt lehdet kirjoittivat, että Reaganilla oli tullessaan jopa juoma- ja kylpyvedet. Eiköhän presidentille ollut kukaan kertonut, että Suomi on maailman johtavia maita vesihuollon laadun ja tekniikan osalta. Pamparinperällekin on tullut vesijohtovesi ja vieläpä hyvä sellainen, jo parikymmentä vuotta. Mihinkähän kehitysmaahan Reagan ajatteli matkustavansa?

Kovin korrektia ei ole myöskään Yhdysvaltain sovittelupolitiikka ja rauhansopimusten ajaminen. Reagan on etsinyt Moskovassa kaikki vähemmistöryhmät, esiintynyt heille kuin maailmanparantaja.  Ihmisoikeuksista on nostettu kova möly, mutta mikä on värillisten ja neekerien asema Yhdysvalloissa. Martin Luther King ammuttiin, kun hän ajoi neekerien asemaa, että mustat lapsetkin pääsisivät samaan kouluun valkoisten kanssa. Mitä ovat ne ghetot, joissa viruu aliravittuja, kodittomia ja sairaita ihmisiä vailla minkäänlaista huoltoa tai sosiaaliturvaa. Sitten ollaan niin jumalaisia ja rukoillaan, että pahan valta ei ylettyisi Jumalan valitulle kansalle, mutta omasta pussista ei anneta mitään. Ei ole sosiaaliturvaa nimeksikään, vaan kapitalisti käyttää kaiken hankkimansa oman ahneutensa tyydyttämiseen.

Ja syy kaikkeen tähän on amerikkalaisten omaan napaan tuijottamisessa. Heitä ei kiinnosta kuin oman korttelin asiat. Heidän maailmankuvansa on tosi vähäisten ja vääristyneiden tietojen mukainen. Luulenpa, että amerikkalaiset äityisivät kovasti, jos Gorbatsov lähtisi vierailulle kiertämään näitä köyhälistökortteleita ja pitäisi lehdistötilaisuuksia värillisten kanssa.

No jospa ne mielialat siitä muuttuvat, kun kanssakäyminen lisääntyy ja neuvostoliittolaiset ja amerikkalaisetkin pääsevät rivitasolla tutustumaan toisiinsa. Se oli hyvä juttu, kun Reagan piipahti Suomessa ja arvelen, että Kekkonen haudassa pyörähti, kun liennytys pelaa. Mielellään olisi varmaan ollut vielä mukana tässä päivänpaisteessa, joka tuli nyt Manun osalle.

Tuli tässä nyt parjattua Yhdysvaltoja, mutta vaara on olemattoman pieni, että Pidisjärvi-lehden leikkele osuisi USA:n lähetystön leikekirjaan.

 

Noista suppean tiedottamisen laajentamisista tuli mieleen, että Jokivarsi-lehden uudella päätoimittajalla, Sisko Pirttimaalla on nyt toisenlainen tavoite. Sisko on tottunut kirjoittamaan Liitto-lehteen jota lukee Kalajokilaakson isännän lisäksi Oulun kosmetologi ja Pudasjärven emäntä. Nyt Siskon pitäisi keskittyä Karhukankaan ja Suotuperän väliselle alueelle, kun paikallislehteen pitäisi löytyä tuttua ja läheistä otetta, niin kuin uusi päätoimittaja lupaili.

Sisko kertoi pohtineensa pitkään lehden vaihdosta, kun siihen tilaisuus tarjoutui. No eihän siirto nyt tarvinnut välttämättä lopullinen olla, kun Liiton johto lupaili paluuta takaisin, jos alkaa ahdistamaan liian tutut kuviot. Liitolla on muutenkin jo sananvaltaa Jokivarsi-lehteen, sillä lyhyen visiitin tehnyt Vilho Kinnunen myi osakkeensa Liitolle ja lehti lienee nyt kolmanneksen Liiton omistuksessa. Lykkyä tykö uudessa tehtävässä. Minä pidän hyvänä sitä, että hommat ja kuviot pieneen, kun se ihmisellä tuo maailmankatsomuksellinen spiralikin pieneen niin joutuin. Joskus minusta tuntuu, että siinä olisi hommaa riittämiin, kun pääsisi osapäivätyöläisenä kirjoittelemaan jonkun maamiesseuran historiikkia ja aikaa olisi vuoteen kaksi tuhatta.

 

Ihminen saa syntymälahjanaan monia ominaisuuksia, joita on turha yrittää muuttaa tai karsia kahden päivän mittaisella ihmistuntemusseminaarilla. Yksikin huono ominaisuus monien muiden joukossa on tuo kaiken romun jemmaaminen. Jos sitä vielä kukaties joskus tarvitsee. Ja tämä tauti vielä pahenee, kun vaimokin on samanlainen jemmaaja. Käärii narunpätkätkin rullalle ja kaapii, että on sitten mistä ottaa kun tarvitsee.

No eihän siinä mitään huonoa olisi, jos olisi riittävästi varastotilaa ja kortisto kunnossa, että tietäisi mistä laatikosta löytyy viiskasi pultteja ja mihin ne huopanaulat jemmasin. Tyhjentelin Karvoskylässä purettavaksi tuomittua rakennusta ja huomasin omaavani paljon Saukonojan Veikko-vainaan piirteitä. Mitä virkaa niillä vanhoilla hevosvehkeillä ja silppukoneilla, kun ne ovat aina tiellä, kun jotain etsii. Olen koittanut puolustella itsenäni tällä, että sota-aikana neuvottiin kaikki tarpeellinen säästämään, että saattaa tulla vielä tarvetta. Saattaapa hyvinkin, mutta kaikkea ei voi jemmata ja toisesta päästä koi syö ja ruoste raiskaa. No tauti se jyllää, mutta ruusu on hävinnyt kukkimasta. Kyllähän se nyt vaatimattomalle ihmiselle yksikin vaiva kerrallaan riittää

Kesä tuli, kesä meni. Uutta odotellessa.

Toimittajan tuolilta 8.6.1988

 

Maatalouskaupalliset asiat ovat nousseet Nivalassa päivän puheenaiheeksi. Hankkijan ja Osuuskaupan uudelleen vihkiminen ei näytä tyydyttävän alueellisena ratkaisuna nivalalaisia isäntiä. Kokkolassa on tehty ratkaisu, että pääosa maataloustarvikekaupasta siirtyy KPO:lle ja raskaskonemyynti jää perustettavalle yhteiselle kaupalle.

 

Hankkija-osuuskunnan hallitus antoi varsin jyrkän julkilausuman, jossa uhotaan rivien hajannuksella ja että KOP tunteen sen nahoissaan. Soittelin julkilausuman allekirjoittajalle osuuskunnan puheenjohtajalle ja tuottajien napamiehelle Onni Mäenpäälle, ja tiedustelin onko pojat tosissaan.

Onni Mäenpää kertoi, että ratkaisu on tehty Kokkolassa ketään kuulematta. Sitä ei voi hyväksyä, kun maatalouskaupasta Nivalassa on Hankkijalla ollut 50 prosentin markkinaosuus ja nyt se jää lapsipuolen asemaan. Tiedustelin hajoaako perinteinen pellervolainen linja tuottajien toimesta nyt myös kaupallisella puolella. Lihanjalostuksen puolellahan tämä on jo tapahtunut tosiasia. Onni aprikoi, että näin saattaa käydä, että kaikki eivät hyväksy ketään kuulematta tehtyä ratkaisua.

Onni totesi, että saattaa syntyä ostorenkaita ja että kauppaa tehdään tästä lähtien tarjouspohjalla. Nivalassa on ollut vielä ryhmä asiakkaita, jotka ovat olleet uskollisesti oman liikkeen takana, eikä hintoja ole kyselty.

Pieni kapinanpoikanen jälleen. Tuottajat ja osuuskunnan jäsenet joutuivat huomaamaan karvaasti, että he eivät olekaan ”omien liikkeidensä” isäntiä. No tämä Hankkijan ja Osuuskaupan erokin oli aikanaan vuorineuvosten riita eikä kentän tahto. Nyt on laskujen maksamisen aika, ja päätökset sanellaan vahvimman ehdoilla.

 

Raudaskosken Mikko näyttää ottaneen Pylkön Unton kanssa lentoruiskutukset yleiseen keskusteluun. SMP heitti keväällä valtuustoaloitteen ruiskutusten kieltämistä. Sain Kujalan Eskon putiikista uudet puun hintasuositukset ja niistä kävi selville, että koivun hintaa on korotettu 20 markkaa, kun taas vastaavasti havupuuta vain kympin verran. Koivu kasvaa miltei puolta nopeammin kuin havupuu, joten tuntuisi järkevältä koivun kasvattaminen, kun siihen on olemassa myös muita painavia tekijöitä. Sekametsä on tuottoisin ja kestävin tauteja ja tuhoja vastaan.

Metsien ”valkea valhe” näyttää vieläkin kummittelevan, kun lehtipuuta tuhotaan ruiskuttamalla. Ruiskutusten ympäristöhaitoista on puhuttu paljon, mutta Kujalan Esko toteaa, että pelloille laitetaan 95 prosenttia lannoitteista ja monikertaiselle metsämäärälle vain viisi prosenttia käytetyistä lannoitteista. Nyt kuuluu kuitenkin asiantuntijoiden suulla viestejä, että ainakin typpeä on metsissä jo liikaakin saasteiden ansiosta tai seurauksena. Tehokkuus on pelloilta siirtynyt myös metsiin ja taimesta asti kasvatetaan jo tiettyä tarvepuuta.

 

Viikonvaihteessa AML:n väki kokoontui Posiolle kesäjuhliin. Juhlissa painotettiin, että nykyinen turbolinja on turmiollinen yhteiskunnalle. AML:n ja MTK:n näkemykset poikkeavat reilusti toisistaan. MTK on lähtenyt valtiovallan turbo-linjalle ja hyväksyy maatilojen roiman supistuksen hiljaisesti. Suunnitelmien mukaan Suomessa olisi runsaan kymmenen vuoden kuluttua vain 50.000 aktiivitilaa.

Se merkitsee sitä, että kun maassa on noin 470 kuntaa, niin keskimäärin jokaiseen kuntaan jäisi runsas 200 aktiivitilaa. Nivalassa on tällä hetkellä vähän yli 500 maitotilaa ja pudotus olisi vielä kaksi kolmasosaa.

Näiden näkymien valossa tulevaisuuden maanviljelijä olisi sadan hehtaarin viljelijä, joka asuisi vuokratilaa kokonaan vieraalla pääomalla. Purolan Vilhon kaltaisia omavaraisia kuuden lehmän omistajia ei enää tunnettaisi. Tämä merkitsisi myös poliittisen painoarvon muuttumista, mikä on varmasti muiden kuin Keskustapuolueen tavoite. Keskustapuolueen perinteinen kannattajajoukko hupenisi vähiin. Samoin jäisi MTK jäsenmäärältään merkityksettömäksi pienryhmäksi järjestöväen kentässä.

Elintarvikkeiden hintaa pidetään Suomessa korkeana ja silloin olisi helppo pelata ulkolaisilla tumpping-tuotteilla. Tuotantokustannukset eivät varmasti alene, koska tulevaisuuden tilat ovat raskaasti vieraan pääoman varassa. Niin katoaa myös itsellinen isäntälinja. Sen mukanan katoaa myös maaseudeun elävä kuva ja tyypit. Tätä taustaa vasten olin pahoillani, kun en päässyt mukaan Posion juhliin. Tuli hautajaiset ja ne menevät aina edelle muiden menojen.

Tuolla AML:n porukoissa olisi vielä nähnyt noita asutustilojen veteraaneja köyryin hartioin ja känsäisin kourin. Siellä olisi kuullut terveitä tarinoita. Tämä ikäluokka on tehnyt tämän maan hyvinvoinnin eteen paljon työtä ja tuntee nyt joutuneensa päähjän potkituksi. Heidän sosiaaliturvansa on olematon ja vaivan panttina on vain nivelkulmat ja monen osalla tilan lopettaminen. He ovat pitäneet päänsä uudistuvassa hössötyksessä eivätkä ole lähteneet turbolinjalle. Tämän sukupolven kaaduttua kaatuu paljon suomalaisesta yhteiskunnasta.

Mutta taas on kesä ja multa tuoksuu. Ei kanneta huolta tulevaisuudesta, vaan katsellaan taivaan lintuja.

Toimittajan tuolilta 15.6.1988

 

Viljasen Martti lähtee tyttärensä Anna-Maijan kanssa syyskesällä Unkariin. Martti lähtee sinne jatkamaan isänsä Paavo Viljasen aloittamia ja rakentamia luterilaisen kirkon perhesiteitä. Martti ei ole suostunut jutuntekoon ja minä olen tietenkin entisenä naapurina lainkuuliainen, enkä tee juttua kunhan vain pakisen.

Viljasilla on jo puolivuosisataiset suhteet ja siteet Unkarin luterilaiseen kirkkoon. Paavon ajoilta on perhetuttuja kirkkoherra Bela, joka perheineen on vieraillut Martin luona Nivalassakin jo ainakin pari kertaa. Nyt Martti lähtee Unkariin hoitamaan kolmen kuukauden stipendiaattina näitä vanhoja siteitä ja tavallaan myös Suomen kirkon lähettiläänä.

Tämä stipendiaattimatkan aikana tehdään historiaa Viljasen perheessä, sillä Anna-Maija on jo kolmas Viljanen tässä lenkissä. Se on nuorelle tyttärelle melkoinen urakka, kun joutuu vielä asumaan isästä erillään, tosin tutussa perheessä. No onhan siellä joskus lupa vähän itkaista pirauttaakin, jos oikein ikävä tulee Raija-äitiä ja kotiväkeä ja kyllä se siitä ikäväkin aina haihtuu, kun muistat, että meitä on täällä niin monia, jotka pidämme peukkuja, että sinulla menisi hyvin kun olit niin urhollinen, että uskalsit lähteä tälle matkalle.

 

Nivalan laulukurssi on tuonut musiikin ystäville monia arvokkaita konsertteja ja täällä on eletty nostalgisia hetkiä kuin Kaustisilla musiikkiviikkojen aikana.

Sunnuntaina oli seurakuntatalolla Päivyt Rajamäen ja Risto Laurialan konsertti. Päivyt Rajamäellä on juuret täällä molempien vanhempien osalta. Juuret ne on Ristollakin. Vilho O. Lauriala on tavallaan Nivalan seurakunnan ”virallinen apulainen”, sillä häntä on lainattu hanakasti tänne aina tilaisuuksiin eikä rovastille ole annettu eläkepäiviä. Ristolla on nuoruuden muistot ja ystäviäkin. On yhteisiä kesäkonsertteja Nivalan kirkossa Häkkilän Tuomon ja muidenkin kanssa. Molemmat tulivat siten tavallaan toivottuina ja odotettuina vieraina.

Oli tosi mieluista nähdä, että nivalalaiset huomioivat tämän tilaisuuden. Ehkäpä konserttiyleisön mukana elämiseen vaikutti vielä laulukurssilaisten mukanaolo ja olihan paikalla Esa Ruuttunenkin kuulemassa ja tapaamassa illan esiintyjiä.

Poltettiin siinä väliajalla talousneuvos Vähäsarjan tupakat loppuun ja ukkeiltiin, että mistähän ne tämän Päivyt-tyttären musikaaliset lahjat juontavat, kun Puskalan miehet tunnetaan saarnamiehinä ja Rajamäet tomerina talousmiehinä, eikä heidän ole kuullut laulaa loilottavan tai soittavan. Palolan Veikko tiesi valistaa meitä, että kyllähän Päivyt on perinyt ainakin äidiltään musikaalisia lahjoja, hän on opiskeluaikanaan ollut kova musiikin harrastaja ja ottanut musiikkituntejakin.

Sitten myöhemmin sain kuulla Yrjöltäkin, että kyllä niitä musiikinlahjoja on Rajamäen suvussakin. Veljesten setä Etelä-Pohjanmaalla on tunnettu kanteleen soittaja ja esiintyjä. Lipsahti siinä Yrjölläkin, että kyllä hänelläkin musiikkikorvaa olisi ollut ja kanttori Kiviniemi oli ottanut Yrjön puhutteluun ja käskenyt ryhtyä harjoittelemaan pianonsoittoa. Yrjö oli todennut, että ei heillä ole pianoa, eikä se ole varmasti ensimmäisiä ostettavia kotona. Kanttori Kiviniemi oli kuitenkin luvannut opettaa ilmaiseksi heillä kotona, mutta ei nämä isän harrastukset saaneet vielä silloin tulta.

Ompahan tyttärellä ollut mahdollisuus sitten kehittää lahjojaan ja harrastaa isänkin edestä. Sitä on meikäläinen vitosen musiikkimies, aina näissä konserteissa ulkopuolinen. Minäkin mietin siinä mistä kaikestä on tämä ”tyttöraukka” saanut kieltäytyä tämän harrastuksensa eteen. Se on ollut jo kolmivuotiaasta saakka harjoittelua ja harjoittelua.

Toisen nuoret ovat juosseet karkkikipsoilla ja ”leffoissa”. Yhtä minä jännitin, että kestääkö tuo omakotitalon hintainen ohutkuorinen viulu tuota raisua käsittelyä vai hajoaako se. No, taitaa olla Päivyt Rajamäellä enemmän tottumusta viulun käsittelyssä kuin toimittajalla.

Kaipasin minä konserttiin itselleni samanveikkaista seuraa eli olisi ollut mukava Onnelan Joonaan kanssa ukkeilla, että on pevolla notkiat ranteet ja joutuisat sormet. Kyllä tuommonen tyttö olisi äkkiä riipaissut ämpärillisen viinimarjoja tai säkin palamuja. Me kun ollaan Joonaan kanssa enemmän käytännön ihmisiä.

 

Maatalousministeri Pohjola vieraili viime viikolla ja pudotteli itsekin isäntämiehenä varsin karvaita totuuksia Nivalan isännille. Hän moitiskeli MTK:ta siitä, että se on kyllä vaatimassa viljelijöille etuisuuksia ja lisäkiintiöitä, mutta heittää lilkaiset hommat poliitikoille. Tuotannon rajut rajoittamiset ovat edessä.

Nykyiset supistukset ovat huvenneet siihen, että Puskan televisio-ohjelmat ovat pudottaneet saman verran kotimaan kulutusta ja vientitarve on entinen. Kauan ei Suomi voi yksin olla tällaisessa tilanteessa. Kuluttajat ovat maksaneet kiltisti vielä korkeaa hintaa elintarvikkeista, mutta on muistettava, että jokainen ohrahehtaarikin merkitsee 5000 markan laskua veronmaksajille. Totisina kuuntelivat Nivalan isännät ministerin puhetta ja kyllä kai nämä asia täytyy jo uskoa.

 

Kävin sunnuntaina toipilaana olevan Toivoniemen Iikan juttusilla. Innostuttiin siinä puhumaan, kuinka huteraa se on ollut silloisten nuorten parien elämänalku. Minkäs sille mahtaa, että ne nyt jo joskus naurattavatkin, myhäili Iikka.

Muistin siinä samalla, kun Toivoniemen Keijo kertoi, miten isä oli aina kova patistamaan heitä töihin, kun hän itse aamulla lähti tienestiin. Tällainen pienviljelyskoti on varmasti hyvää kasvualustaa, jossa jokaiselle ”kossille” on vuorollaan riittänyt ahertamista ja siinä sitä on opittu työntekoon ja vastuuseen. Vanhemmat muksut ovat puolestaan kasvattaneet nuorempia.

Sellainenhan se oli ennen tarina. Iikka ja Martta ovat laittaneet maailmalle ison lapsilauman hyvillä eväillä. Heidät on kasvatettu ahkeruuteen, työntekoon ja säästäväisyyteen. Mitenkä hyvä tämä yhteiskunta olisikaan, jos jokaisessa kodissa kasvatettaisiin ja puhuttaisiin vastuusta. Sitä ennen sanottiin suoraan ja yksinkertaisesti maailmalle lähteville: elä pinnaa töissä, ole rehellinen, elä istu toisen perseellä tuleen elekä läträä viinan kanssa. Siinäpä ne tärkeimmät.

Tuli tässä mieleen se vanha tarina pahankurisesta pojasta, jota hyppyytettiin kaiken maailman kuraattoreilla ja psykologeilla, eikä poika tokeentunut. Sitten yksi lääkäri päätti yrittää vielä ja kaikkien ihmeeksi siitä tuli hetkessä täysin kunnollinen. Kaikki olivat ihmeissään ja joku uskalsi kysyäkin, että minkälaisen hypnoosin sinä sille annoit?

– No, minä vein pojan huoneeseen ja sanoin, että perkeleen kakara, jos et justiin lopeta niitä temppujas, niin minä annan selkään. Ja poika uskoi kerralla.

Toimittajan tuolilta 22.6.1988

 

On tulossa juhlaa ja mittumaari. Minä olen hakenut sieluuni vuodesta toiseen juhannusmielen käymällä kävelemässä Nakkaperän hiljaisella metsätiellä ja nuuhkimalla metsän ja suopursun tuoksuja Marlboron turruttamien asitieni läpi. Aikaisempina vuosina olen saanut kiireeni ainakin hetkeksi unohtumaan.

Maanantai-iltana Viljasen Martti soitteli kuin tilauksesta, että saat tulla näyttämään lähetysjuhlien valokuvia Vinnurvaan. Huomasin siinä, että Martti oli pantu puolestani asialle muistuttamaan, että Nakkaperän reissu on unohtumassa. Läksin Vinnurvasta yhdeksän maissa ja käänsin autoni kohti tuota sydämeeni balsamia tuottavalle tielle.

Mutta kuinka ollakaan. Olin niin kiireinen ja ajatuksissani, että havahduin vasta, kun olin Korpirannalla. Ajatukseni olivat työruuhkassa pöydälläni keskiviikon lehteä varten. Ajatukseni olivat Vellipuhon kesannoissa, jotka uhkaavat ruohottua umpeen. Ennen vanhaan piti olla kesannot kynnettynä juhannukseen mennessä.

Olen tullut petetyksi Harri Holkerin toimesta. Minä tein sopimuksen Holkerin kanssa, että hän hoitaa ja kylvää peltoni tänä vuonna. Eipäs ole näkynyt uutta isäntää Vellipuhossa. Lehdistä olen lukenut ja katsellut kuvia, että Isolle-Syötteelle on kyllä keritty, mutta ei kesannoita karhitsemaan.

Eihän se muuten olisi niin väliä, mutta kun on Veelannin Tapio ja Marjoniemen Olli rajanaapureina, niin sehän tässä hävettää, että ei ole ehtinyt juolikkoa myrkyttämään. Se on vuotuisassa työkierroksessa tärkeää, että keväällä pilkotut puut ovat liiterissä maaliskuun lopussa, niin kaikki muutkin työt joutuvat ajallaan. Jos myöhästyt keväällä jostakin, niin kaikki työt kinttuavat ja silloin tulee sydämenhauteeksi häpeäntunne naapureita kohtaan ja koko kesä on pilalla. Näin on taas käymässä Jaakko-polosellekin.

 

Mitäs sitä sitten etsisi paahtuneeseen sieluunsa juhannusmielen. Ja pitäisikö sitä sitten löytää tällä iälläkin jotain herkkää. Sitä tässä ammatissa kovettuu niin pirullisen kyyniseksi, että sitä on kauhistus lähimmäisilleen ja työtovereilleen. Naavaiseen sieluunsa ei saa minkäänlaista aitoa ilon tunnetta ja sitä muistuttaa henkisesti lahoa koivunpökkelöä, jota kiireisen ajan haasteiden tikat koputtelevat. Ja onttoushan sieltä vastan kaikuu.

 

Pitäisi sitä sentään yksi juuri säilyttää jokaisen ihmisen, joka vetäisi ravinteita ja elämää kukkivasta maasta vähäiseenkin versovaan oksaan ja elämän illuusioihin. Mutta minkäs teet. ”Riemua ei tuo rattoisa seura, ei viini. Upposi mereen unteni kukkivat kunnaat. Mies olen köyhä, kalliit on laulujen lunnaat. Kaikkeni annoin, hetken mä heilua jaksoin. Haavehen kullat mieleni murheella maksoin.”

– Mitä minä kurkottelisin. Purjevenettä ja saaristomerta. Omaa kesämökkiä, räiskyvää kokkoa ja ilosta ystäväseuraa. Tokkopa vaan. Jouluna ja juhannuksena ihminen herkistyy ja palaa lapsuuteen. Tiedän, että moni elää haaveissaan Nivalan niityillä ja Kalajoen varsilla ajatuksissaan nuoruutensa ja lapsuutensa juhannuksia.

Moni saattaa haikeana laulella Tukholman esikaupunkialueella tai Vantaan paikallisessa surumielisenä lapsuuden maisemille ja muistella juhannuskalareissuja ja pajupillejä. Tiedän, että moni entinen Nivalan niityjen tyttö ja hyväosainen merkonomin rouva haikailee Nivalan niityille ja tuntee nenässään vieläkin ne hajuheinien tuoksut, jotka hän toi juhannusyönä tyynynsä alle. Sellaisia me olemme lakeuden lapset. Aika ja elämänmeno tempoilee meitä tässä ajassa, mutta herkin sydämemme on näissä maisemissa ja muistoissa.

 

Antakaa illusioitenne kukkia. Heittäytykää herkiksi ja avatkaa sydämenne sepposenselälleen ottamaan vastaan kesä ja suvi ja auringon lämpö, vaikka merkonomi-mies ei sitä ymmärtäisikään. Vain lämpöä saanut rinta pystyy säteilemään lämpöä ympäristöönkin. Nyt on juhla ja mittumaari.

 

Hyvää juhannusta!

Toimittajan tuolilta 29.6.1988

 

Kävin Vellipuhossa tarkastelemassa tilannetta, että onko niitä lomalaisia ilmestynyt Vasaman kisoihin. Muita ei ole ilmoittautunut vasta kuin Anttilan Antero. Ei kovin lupaavalta vielä näyttänyt kisojen kannalta. Vellipuhon väki ei ollut lisääntynyt lainkaan. Päinvastoin Tuomelan Ailikin oli karannut taas Ruotsiin asti. Oli lähtenyt Reijon pojan ylioppilasjuhlille ja unohtunut sinne. Ei hyvä Aili se passaa tämmöinen rallattelu, että lähetään ja jätetään talo miltei tyhjilleen ja lapset päineen. Täällä pottumaat ruohottuu ja kukat kuivaa ja emäntä vaan lösöttää Ruotsissa kiikkumatossa. Tulepa Reijo tuomaan Aili kotia ja samalla itsekin Vasaman kisoihin. Katsotaan, joko löytyy Reijolle kuulassa päihittäjä. Ota huomioon, että me on aloitettu jo Urpelan Sepon kanssa harjoittelu.

 

Tyhjä oli Lepääniemikin, mutta kattopeltejä oli ilmestynyt nippu kartanolle. Jospa sieltä edes puolenkymmentä veljestä kotiutuisi heinäkuun puoliväliin mennessä.

Ja sitten perjantai-iltana on kökkä. Tuomen Aulis lupasi tulla ja tuoda Hannunkin. Anttilan Teuvo saa tulla myös Vepsulta ainakin kenttämestari-Anttin. Palokanakaan Topi ja Mäntysaaren Oiva. Pysäyksen Olli ja vielä Korpiperältä kolme miestä. Sution Matilla on vissiin ojapiilu ja muut ottakoot vesureita, kuokkia ja lapioita. Näytetään Urpelan Sepolle, että pystyy siellä urheilemaan vielä, vaikka Seppo epäili, että ei ole kentästä muuhun kuin juopotteluun.

 

Oltiin maanantai-iltana Haapamaan Impin synttäreillä. Ovela tuo Impi salaamaan nuo juhlansa. Olen koko kevään lapannut miltei päivittäin Haapamaalla ja ukkeillut, että mitähän nyt on tekeillä, kun Jussi ja Reino sirkkelöivät jo kevättalvella rangat liiteriin ja pihamaata on rustattu ja valettu vaikka minkälaista terassia. Impi vain vastasi, että nythän on ympäristövuosi. Minä uskoin, että Impi kunnan tilintarkastajana ja julkkuna muutenkin on ottanut teemavuoden niin tosissaan. Paljastuihan se vihdoin ja maanantaina juhlittiin sitten ”ympäristövuoden tapahtumaa”.

Kyllä siellä Haapamaan peräkamarissa kävi melkoinen rähäkkä, herjojen heitto ja vanhojen muistelu, kun samaan kamariin tulivat Matti ja Köpi vaimoineen, Levonperän Inkeri ja Kullaan Veikko Pirkkonsa kanssa. Käytiin läpi Haapaperän nuorisoseuran vaiheita ja Köpin ja Kullaan Veikon kolmiottelut. Minä sain muistutella Köpiä siitä, kun hän patisteli minut, Hautalahden Unton ja Marjoniemen Anton Pylväsmäeltä piiripyöriäisistä juuri, kun oli hyvät mestat syntymässä.

Matti tuli vielä avukseni ja suolasi Köpiä vanhemman veljen esikoisoikeudella. Matti luki minulle lakia, että ei sitä komiaa hirsipytinkiä ole tarkoitettu heinäladoksi. Se pitää rakentaa valmiiksi. Koitin puolustella, että ei ole ollut kuin kaksi ja lisänumero lotossa, millä ei rakenneta. Matti vain totesi, että kävele Nivalan Säästöpankkiin, siltä löytyy oikeat numerot. Niinhän sitä luulis.

 

Siellä olikin peräti kuusi Ylikankaan sisarusta paikalla: Matti, Kyösti, Mikko, Jussi, Katri ja Inkeri. On se ollut nuorena komea sisarusparvi ja on sitä vieläkin. Mieleeni on jäänyt poikasen Köpin kertomus pienistä pirskeistä, jonka Ylikankaan sisarusparvi oli järjestänyt kotonaan, kun vanha Jussi emäntänsä kanssa oli jossain kyläilemässä. Silloin oli kutsuttu naapurien nuoria pirskeisiin. Köpi kertoi, että pirskeet meni hyvin siihen saakka kunnes satakiloinen jysähti pöydältä alas. En uskaltanut kysyä Köpiltä, tarkoittikohan hän sillä pikkusiskoaan Inkeriä. Matilta tuli saunakutsu Pohjanlahden perukoille. Yritetäämpä järjestää.

 

Ompas vietetty sellaisia kesäpäiviä, joita ei ole koettu miesmuistiin. Nivalassa rikottiin yli kymmenen vuotta vanha lämpöennätys ja päästiin Suomen ennätysten kirjoihin maanantain osalta. Ilmoissa ei ole valittamista, vaikka eiväthän kaikki ole milloinkaan tyytyväisiä. Laihian emäntä tuli puuskuttaen kotiin ja kertoi isännälle, että tienasin 15 markkaa, kun juoksin linja-auton perässä kirkolta kotia. Isäntä totesi tyynesti kiikkustuolista, että olisit juossut taksin perässä, niin olisit tienannut vielä enemmän.

Toimittajan tuolilta 6.7.1988

 

Sain Niemen Aarolta lainaksi Esko Kumplan väitöskirjan. Se oli suomenkielinen painos ja kun sitä plarailin muuttuivat käsitykseni näistä väitöskirjoista huomattavasti. Sieltähän löytää kansakoulupohjallakin mielenkiintoisia ja kansantajuisia asioita.

Väitöskirjan esipuheessa Esko selvittää työtään 3200 asukkaan Karttulan kunnan terveyskeskuslääkärinä, josta hän sai ammatillista pätevyyttä ja tuntumaa maaseudun ihmisiin. Esko kiittää esipuheessaan työtovereitaan ja tutkimukseen osallistuneita kyläläisiä ja lopuksi osoittaa lämpimät kiitokset veljelleen Untolle ja perheelleen tuesta tämän työn aikana.

”Omistan tämän kirjan perheeni puolesta terveyskeskuslääkäreille ja terveydenhoitajille tueksi arkipäivän työhön”, toteaa nuori tohtori. Selatessani väitöskirjaa osuu silmiini Eskon laina Kondad Relanderin väitöskirjasta vuodelta 1892 ja hänen tutkimuksiinsa Haapavedellä vuosisadan loppupuoliskolla. Relander tutki tarkkaan väitöskirjaansa varten Haapaveden jokaisen kylän perhekunnan ja asutuksen. Seuraavassa suora lainaus tästä Relanderin tutkimuksesta.

”Seuraavat lainaukset selittävät erään nykyisin tunnetun ateroskleroosin vaaratekijän, maitorasvan käyttöä Haapavedellä 1800-luvun lopussa. Maitoa on ylipäänsä riittävästi kaikissa taloissa ja torpissakin noin 2/3 vuotta. Perttulin tienoilla 24.8. alkaen, etenkin loka-marraskuussa ja joulukuussa sivuin joulun, monilla helmikuun alkuun saakka, on maito vähissä, maidosta on ”kuivuus”.

Ennen käytettiin paljon kuorimatonta maitoa ruuassa, vaan nyt kun voi on noussut hyvään hintaan ja meijeriliike on edistynyt, on yleisemmin alettu käyttämään separaattorissa kermottua maitoa. Etenkin työkansa tahtoo kuitenkin suuresti halveksia tätä meijerimaitoa, eli kurnaalia, joksi sitä yleisesti on ruvettu Pohjanmaalla nimittämään. Kovaa eli tavallista voita syödään aniharvoin leivän kanssa muuta kuin rikkaissa taloissa ja roppaakin vain pyhinä”.

Esko toteaa väitöskirjassaan, että Relanderin tutkimus oli jatkoa Lönnrotin aloittamalle maaseudun väestön elämäntapaa ja kansansairauksia ja lääkitystä selvittävää tutkimusta. Lönnrotin kirjassa Suomalaisen talonpojan kotilääkäri (1838) kuvataan tauteja silloin seuraavasti:

”Syitä tauteihin ja kivulaisuuksiin on monenlaisia. Tavallisimpia ovat liika syöminen ja juominen, nautintoaineiden kehnous eli sopimattomuus, saastainen ilma, siistitön ruumiin korjuu ja muu ruokottomuus, äkillinen muutos lämpimästä kylmään tahi kylmästä lämpimään, ylivoimainen rasitus, laiskuus, huvitusten pitkällinen nautinto eli muu väärinkäytös, äkillisten vimmain eli mielenliikuntoin kohtaus”.

Lönnrot tarkoitti huvitusten pitkällisestä nautinnosta samaa, joka nyt sanotaan, että jollekin jäi ryyppy päälle. Näitä asioita on Kumpusalon Esko eli ”Maliskylän Lönnrot” nyt tutkinut 150 vuotta Eliaksen jälkeen ja eivätpä nämä kansansairaudet ja tavat ole maalaiskylissä paljon tänä aikana muuttuneet.

Taisi muuten jäädä Relanderilta Vatjusjärvellä huomaamatta, että talon isäntä ja emäntä söi eri pöydässä ja heidän kannussaan ei ollut kurnaalia. Harmittaa vain kovasti, että silloin kun toimittajalla on hyvä kohde, niin jokin kuvauksessa vippaa. Pääsin kuvaamaan Kumpusalon veljekset, mutta eiköhän kuva valottunut yli ja meni siten mönkään.

 

Nyt se sitten vissiin on kesä, kun lomalaiset ovat tulleet. Maanantaina kopisteli toimituksen vinttiin lapsuuteni koulukaveri ja ensi-ihastukseni Salomaan Vilma. Ei ole nähty ainakaan 30 vuoteen ja halata rutistettiin niin, että kylkiluut paukkuivat. Paikalla sattui olemaan myös Urpelan Seppo ja kun hän oli Vilman pulpettikaveri, niin hän pääsi kaapimaan kermat päältä, eli halaamaan ensimmäiseksi. Vilma on asunut viimeiset 14 vuotta Boråsissa.

Tiistaina tuli sitten toinen lapsuudenystävä eli Rinkelän Kustaa. Valitettavasti oli niin kiire taittopäivä, että juttelu Kustaan kanssa jäi lyhyeksi. Vannotin Kustaata tulemaan Vasaman kisoihin toisena lauantaina ja kyllä Kustaa lupaili Kuusamosta palattuaan tulla mukaan.

 

Nivala-viikkokin alkaa ensi sunnuntaina ja päättyy viikon kuluttua kunnan 120-vuotisjuhliin. Siihen viikkoon mahtuu perinteisesti paljon tapahtumia. Saappaanheitosta virrenveisuuseen ja onkikilpailuun. Kaikkea mahdollista siltä väliltä. Onkikilpailusta puheenollen, Kopsan Vilholla on pohjalukemat, hän on saanut jo 1,2 kilon säynävän Pidisjärvestä. Pankaapa onkiporukat paremmaksi.

Joenväärän Gunnari kertoi, että itse Mietaan Jussi tulee Ahteen teräsmieskisaan. Sammallahden Reijo on lahjoittanut metrin korkuisen kiertopalkinnon, joka on komeampi kuin ”Vimleytonin” pokaali. Saapa nähdä viekö pitkä-Jussi pytyn Kurikkaan. Jussilla on tiettyjä etuja ja kikan mahdollisuuksia pärjätä tässä kisassa.

Jos Jussi malttaa hetken odottaa, kun toiset uimarit ovat lähteneet ja läiskäyttää sitten koko ruhollaan Mutalan sillalta perään, niin siinähän sinkovat ahteelle toiset kilpailijat kuin salakat Malisjoesta.

Vahinko vaan, kun vielä mojovammat kisat eli Vellipuhon Vasaman kisat sattuvat samalle päivälle. Näihin kisoihin on ilmoittautunut jo lisää osanottajia ja mm. viisi Kokon veljestä, josta Kaukolla, Einolla ja Eeliksellä on puolustettavana yksi voitto.

 

Heinä on ladossa ja oli maanantai-iltana mukava Mantilan Heikin saunassa repsotella uudella vihtalla palanutta selkää. Kyllä se on parhaita nautintoja, kun ottaa niin kovat löylyt, että kärsii yhden kerran läiskäistä kivun ja nautinnon rajamailta ja hetken kuluttua uudestaan. Se kyllä vastaa jo pahasta, niin mitäs se olikaan, unohtuu nuo vertaukset. Tervetuloa lomalaiset ja toivotaan hyvien säiden jatkumista.

Toimittajan tuolilta 13.7.1988

 

PALLOKENTÄLLÄ

 

Näin: pallokentän laitaan
eräs rampa poikanen
oli seisahtanut alle
sen suuren lehmuksen.

 

Hän seisoi nurmikolla,
nojas kainalosauvoihin;
pelin tiimmellystä katsoi
hän silmin kuumeisin.

 

Yli aurinkoisen hiekan,
johon lehmus varjon loi,
moni riemukas huuto kiiri,
moni kirkas nauru soi.

 

Pojat juoksivat notkein säärin
yli pallokentän sen.
Eräs seisoi hievahtamatta,
eräs raajarikkoinen.

 

Vaan hänkään totisesti
ei muistanut sauvojaan.
Oli haltioitunut hehku
hänen kalpeilla kasvoillaan.

 

Ilost’, innosta värähtelevän
hänen sieraintensa näin
joka kerta, kun maila pallon
löi puidenlatvoja päin.

 

Rajaviivan takaa milloin
joku rohkeni juosta pois,
oli niinkuin lehmuksen alta
eräs myöskin juossut ois –

 

kuin jättänyt ramman ruumiin
olis sielu poikasen
ja syöksynyt kilpasille
kera toisten, riemuiten.

 

Hän askelen astui – mutta
kuin unesta havahtain
näki itsensä… Oikea jalka
oli kuihtunut tynkä vain.

 

Pojat juoksivat notkein säärin
yli pallokentän sen,
vaan lehmuksen alla seisoi
eräs raajarikkoinen,

 

joka, ruumis tärisevänä,
iho harmaana kääntyi pois
kuin ruskean nutun alla
sydän pakahtunut ois. –

 

Yhä riemukas huuto kiiri,
yhä kirkas nauru soi
yli aurinkoisen hiekan,
johon lehmus varjon loi.

 

Näin tunsi aikoinaan Uuno Kailas henkisen vammaisuutensa. Tämä runo on palautunut tänä kesänä mieleeni ja olen syvästi miettinyt omaa vajavaisuuttani. ”Pojat juoksivat notkein säärin, yli pallokentän sen, eräs seisoi hievahtamatta – eräs raajarikkoinen.”

Olen tuntenut sielussani pallokentän tunnelmat, ilon ja hurmoksen, mutta millaisia raajarikkoja me ihmiset olemme. Olemmeko uskaltaneet elää. Olen nyt näiden kesäpäivien aikana tavannut lomalaisia, ystäviäni, lukijoitani. Tunnen monesti syvää vammaisuutta siitä, että miksi en pysty antamaan itsestäni sitä hyvää, jota haluaisin lukijoillenikin. Miksi en uskalla avata sydäntäni ja elää lukijoitteni kanssa tätä elämää tässä ja nyt.

 

Pidisjärvi-lehti täyttää kaksi vuotta. Olen monesti miettinyt ja pohtinut sitä, että kohtalo Jansua kuljettelee. Olin Nivala-lehdessä loppuunpalanut ihminen. Minä en jaksa kirjoittaa paineiden alla. Jos olisin jatkanut, olisin varmasti tuhoutunut. Minulle hyvät ihmissuhteet merkitsevät paljon. En ole sortunut katkeruuteen.

 

Nämä kaksi vuotta ovat olleet minulle rikkaita vuosia. Haasteet ovat tuoneet uuden elämän. Tunnen lujan siteen lukijoihini, joille olen syvästi kiitollinen. Minulle on moni sanonut, että mene ja myy kaikki pois, niin pääsisit helpommalla. Tulisikohan taivaskelpoiseksi. Kahta en vaihtaisi. Turun ”sinappia” minulla on jo kotona. Mitä minä sitten tekisin. Ei minun sieluni eläisi, vaikka ruumiinravinnon jostakin saisi. Elämästä riisuuntuminen ei ole helppoa. Jokainen meistä on lujasti kiinni maailmassa.

Olen ajatellut niitä ihmisiä, joita olen tavannut näiden viikkojen aikana. He ovat pystyneet juurtumaan Ruotsiin, Helsinkiin, Vantaalle tai Kemiin. Jos minä joutuisin muuttamaan toimittajaksi johonkin Etelä-Suomen lehteen, minä olisin täysin pökkelö. Mitä minä kirjoittaisin jostakin Espoon Lien-ladyjen tuppervaaraillasta. En minä syttyisi.

Ja mitäkö minä tällä kaikella jaarittelulla tarkoitan. Tarkoitan kiittää lukijoitani näistä kahdesta vuodesta. Te olette ymmärtäneet henkisen jalkapuolisuuden. Ei sitä näiden lappujen ja muistettavien tohinan keskellä lentoon lähdetä. Kyllä se sielu usein karkailee pallokentille ja puseron alla meuruaa, mutta ei tule ulos ja paperille.

Tässä työssä olen saanut ystävien tukea ja kiitän pakinoistijoitani Urpelaa, Heikkilää, Kulukumiestä ja monia muita, joille tämä lipare on ollut samalla tavoin rikastuttava suhde ja välikappale lukijoihin.

Olemme eläneet lämpimän ja rikkaan kesän. Toivottelen hyviä lomia ja vointeja. Jos tässä terveyttä riittää, niin mikäs tässä porskutella?

”Tänä päivänä tunnen vasta: kätes oikein lyönyt on. Nyt en lakkaa siunaamasta, sua voima kohtalon.”

Toimittajan tuolilta 20.7.1988

 

On sitä saatu viettää helteisiä päiviä. Viljakin on valmistunut aivan huomaamatta. Nyt sitä taas tulee kunnon sato. Tapasin torstaina kylällä Valtion viljavaraston johtajan Jorma Kallion ja puhe kääntyi valmistuvaan satoon. Kun talvella juttelimme hänen kanssaan, kertoi Jorma, että hyvä viljavuosi tulee aina valtiolle kalliiksi. Nyt taitaa käydä näin. Jorma kertoi kuitenkin, että jos sato on laadullisesti hyvää, niin sen kanssa aina jotenkin pärjää ja sille löytyy markkinoita.

 

Viime vuoden heikkolaatuisen viljan kanssa oli näitä ongelmia. Tuli siinä puheeksi myös nuo muutaman viikon takaiset tiedot USA:n viljasatoa uhkaavasta kuivuudesta. Jorma kertoi, että nämä uutiset heilauttivat heti viljapörssiä ja esimerkiksi kauran hinta nousi lähelle markkaa.

Se tietäisi sitä, että valtion osuus jäisi varsin kohtuulliseksi. Huonoja satouutisia on kuulunut myös muualta maailmasta. Jorma kertoi vielä, että hän on saanut kutsun Norjan viljavaraston johtajan kanssa USA:an ja on lähdössä sinne parin viikon sisällä.

 

Nivala-viikon aikana sai tavata paljon tuttuja. Vasaman kisoissa oli mukana koko entinen kylän kossilauma. Kokon veljeksetkin kaikki ja vieläpä Annikki ja Aarrekin. Oli Tuomelan ja Leppäniemen veljekset. Siellä sitä kahdeksan lajia vietiin läpi. Kyllä meinaa olla vähän takajalat kipeänä.

Kylätapahtumassa tapasin sosiaalineuvos Ojalan, joka vielä muistaa entistä kotikuntaansa ja tuttujaan. Vuosi sitten tapasimme kyläottelussa ja silloin muisteltiin vanhoja urheilun voimavuosia. Tutuista puheenollen posti toi pöydälleni kortin, jossa oli lämmittävät terveiset Kallion Paavolta hänen vaimoltaan ja samassa kortissa myös siunaavat terveiset Saima Kalliolta. Tuntuu mukavalta, kun muistettaan. Paavoa en ole tavannut vuosikausiin. Terveiset vain sinne etelään.

 

Meskuksen Ahti soitteli viime viikolla, että tule nyt kameran kanssa katsomaan, mitä ne tekee täällä hänen tontilleen. Ahti havahtui yhtenä päivänä siihen tositilanteeseen, että uusi maantie tulee hänen tonttinsa kohdalla ylettömän korkealle. Liikkeestä napsautettiin liittymä pois ja tienpenkka nousi lähes metrin tontin pinnan yläpuolelle. Paikalla olleet kunnan ja tiepiirin miehet totesivat vain, että kyllä tässä suunnittelussa on virhe tullut, mutta suunnitelmat on tehty ja hyväksytty, eikä niitä enää muuteta.

Ahti kertoi aikanaan ostaneensa tontin talvella ja kun kesä tuli, hän huomasikin ostaneensa kunnalta suuren savikolon. Silloin Ahti kärsi kauppansa ja ajoi tontin täyteen hiekkaa, mutta tuleeko Ahtin osaksi vieläkin sama kohtalo. Rakennusluvassa on määrätty tontin korkeus ja liittymät, mutta uusi tiesuunnitelma kyllä muuttaa koko tilanteen. Aiheellisesti Ahti pelkää, että hänelle tulee evakkoon lähtö keväällä, kun tulvaveet syöksyy liiketiloihin.

Saapas nähdä mikä tulee ratkaisuksi. Jo liittymän vieminen on liikkeenharjoittajalle kova kolaus. Muistutukset suunnitelmasta olisi pitänyt tehdä aikanaan, mutta mistäs sitä kaikkea kerkiää seurata, toteaa Ahti. Tästä voisi jo sanoa, että harmittava takaisku.

Toimittajan tuolilta 27.7.1988

 

Kauko Mämmi piipahti maanantaina toimituksessa ja toi keskusrikospoliisin kuulutuksen ja kuvakopiot etsityistä Kakolan vangeista. Kauko kertoi, että yleisövihjeet työllistävät Nivalan poliisiakin ja tarkastuksia on tehty. Kauko kertoi samalla, että Nivalan poliisi on saanut tuntemattomalta lähettäjältä kirjeen, jossa tämä kertoo tuntevansa nämä karkulaiset ja tietävänsä heidän olinpaikkansa. Kirjoittaja kertoo, että karanneet vangit eivät ole ihmisille vaarallisia, mutta jos poliisit menee, niin nappi ohtaan.

Mikähän on tämänkin kirjeenlähettäjän mielenlaatu? Eikö poliisi ole ihminen? Mitkähän mahtavat olla karkureiden mielialat. Yleinen mieliala on jo niin kovasti näitä karkureita vastaan, että tulee mieleen lännen filmien lynkkaustarinat. Pojat ovat varmaan jo latautuneet siihen, että jos kiinnijoutumisen uhka tulee, he panevat kovan kovaa vastaan. Missään ei ole näkynyt ilmoituksia, että vankeja pyydetään luopumaan paosta ja ilmoittautumaan poliisille.

Tällaisessa kolmen sankarin porukassa yritetään olla koviksia viimeiseen saakka. Kaikki on pantu peliin ja kun lopputulos on varma, niin mitään ei enää kaihdeta. Synkkä tilanne.

 

Maanantain Ilta-Sanomissa oli ruotsalaisen tutkijan suorittamasta tutkimuksesta, jossa selvitettiin rajujen videofilmien katselun vaikutusta nuorten myöhempään kehitykseen. Tutkimus osoitti jälleen kerran, että näillä oli suora yhteys nuorison agressiiviseen käytökseen. Tutkimuksessa kyllä vähän kyseenalaisesti osoitettiin jälleen kerran se asia, että työläisten lapset katsoivat enemmän videofilmejä kuin keskiluokkaisten lapset.

Kyllä sillä varmasti on merkitystä, millaisia esikuvia me lapsillemme annamme. Voima ja väkivalta tekee sitten ”Ramboja”, joka näkyy tappeluina ja agressiivisuutena nuorten myöhemmässä käytöksessä. Täältä alkaa ne murheelliset vankilatilastot, jotka viime päivinä ovat joutuneet yleiseksi keskustelun aiheeksi. Jossain on mätää, kun samat nuoret yhä uudestaan ajautuvat vankilaan. Tämä vankilareissu ei olekaan ollut elämän opetus, vaan paaduttanut entisestään nuoret.

Joensuussa on koolla parhaillaan kansainvälinen konferenssi, jossa opettajat pohtivat kasvatuksen ongelmia koulun ja opettajan näkökulmasta. Seminaarissa todettiin ja pahoiteltiin sitä, että ala on naistumassa liikaa.

Televisio-ohjelmassa haastateltiin suomalaista alan ammattilaista ja hän pahoitteli sitä, että opettajainhuoneet muuttuvat naisvaltaisiksi. Hän kertoi esimerkin siitä, että yksinhuoltajaperheiden lasten osuus kasvaa ja tällaisten perheiden poikalapset jäävät vaille isä-kontaktia jo kotona.

Se ei paljon pojan maailmankuva ja isäsuhteen kaipaamista poista, jos eteisen naulasta roikkuu yönajan vieras palttoo ja muuta kontaktia ei ole. Jos vielä koulussa vaikeuksien kohdatessa puuttuu mies-opettaja, niin minkäänlaista miehistä kontaktia ei vieläkään synny, jota uhmaileva poika kaipaisi. Tästä asiasta olivat opettajat huolissaan.

Koulun ja opettajien vieraantuminen oppilaistaan on yksi suuri vaaratekijä. Ennen vanhaan opettajat asuivat kouluilla ja keskellä kylän elämää. Oli läheiset kontaktit ja opettajat tunsivat sen elämänympäristön, josta lapset kouluun tulivat. He tunsivat ns. oppilaan sosiaalisen taustan, joka auttoi ymmärtämään ja kasvattamaan.

Jos ajatellaan tämän päivän tilannetta. Opettajaksi tulee vasta valmistunut nuori nainen, jonka koko elämä on ollut vain opiskelua ja kokemukset elämästä rajoittuvat tähän. Jos opettaja vielä tulee vieraasta ympäristöstä, niin vaikea on samaistua kylään ja oppilaiden taustaan. Kun tämän päivän tasa-arvoisuus vielä hylkii auktoriteettejä ja henkilökohtaisia riskinottoja, niin opettaja-oppilassuhde jää melko viileäksi.

Onhan toki tämän päivän opettajilla vankka koulutus ja ammattitaito, mutta se ei vielä tee kasvattajaa, joka pystyisi tukemaan ja kannustamaan nuorta jopa silloinkin, kun kotoa tällaiset eväät puuttuvat.

 

Suomessa istuu toinen arvokas tiedemieskonferenssi. Tämä ryhmä miettii ja pohtii mitä on onnellinen elämä. Yksimielisiä tiedemiehet olivat siitä, että sota, nälkä ja sairaudet ovat ihmiskunnan suurimmat vitsukset. Kun nämä on voitettu ja ryhdytään pohtimaan, mitä muuta kuuluu ihmisen onnelliseen elämään, niin mielipiteet menevätkin kahtia.

Korkea elintaso ja ravitsemustilanne tietää alhaisempaa elinikää, itsemurhia ja rappeutumista. Tänä päivänä tiedemiehet ovat huolissaan luonnon saastumisesta ja tasapainon järkkymisestä sekä ydinsaasteiden uhkasta.

Vaikka elämme materialismin keskellä, niin kyllä ne onnen avaimet ovat aivan muualla kuin materialismissa. Entinen piiri-insinööri Halonen arvuutteli kerran minulta ja Ahon Askolta, että onko tämä elämä helvettiä vai taivasta. Arvasimme kumpikin eri lailla, mutta Halonen kertoi meidän kummankin olevan oikeassa.

– Elämä on silloin helvettiä, kun nykii viimeisillä keuhkonriekaleillaan happea ja on tukehtua. Elämä on silloin taivasta, kun saa nuorukaisena loikoilla kauniina kesäpäivänä kauniin neidon kanssa kukkivan pihlajan alla. Eikä tarvitse vain loikoilla, totesi Halonen. Nyt on turha enää yrittää loikoilla pihlajan alla, kun kukat ovat varisseet ja kosteasta maasta saa issiaksen.

Toimittajan tuolilta 3.8.1988

 

Sitä yleensä moni ihmettelee, miten ne nivalaisten kapinamiesten jälkeläiset ovat niin nöyrästi alistuneet matalaan profiiliin. Ollaan säyseitä ja lainkuuliaisia. Kyllä se revanssihenki on melkein tyystin kadonnut, mutta ei aivan. On ainakin yksi kokous vuodessa, jossa on kaukana värittömyys, terävät mielipiteet ja jopa uhottelukin. Se on eränkävijän kokous, jossa kaikki ahdistuksen tulpat aukeavat ja siellä otetaan kantaa asioihin ponnekkaasti.

Muistuupa tuossa vain mieleeni Virtalan Topinkin mojovat lausunnot takavuosilta. Taas oli Eränkävijäin kesäkokous ja entisenlainen mekkala kuulemani mukaan. Intosta oli kuulemma tullut siitä, milloin aloitetaan kyyhkysjahti. Normaalisti se on alkanut 10 päivä elokuuta. Nyt oli tullut intosta siitä, että kyyhkysten metsästäjät pelottelevat sorsat pois. Mitkä sorsat? Nyt käy niin, että kun odotellaan sorsajahdin alkamista, niin kyyhkyset ovat jo muilla mailla.

Sorsajahdista ei Nivalassa voi enää puhua. Koko jahti on ohi varttitunnissa. Sehän on nähty jo niin monta kertaa aikaisemmin. Ne muutamat sorsat, jotka Nivalassa ovat, ovat ensimmäisten paukkujen jälkeen korkealla taivaalla ja kiertävät pois Nivalasta. Se huvi on lyhyt ja olematon. Tällä on nyt kuitenkin menetetty kyyhkysjahti. Kyyhkysiä kuitenkin aina on Nivalassa, mutta muiden lintujen kanssa on aina niin ja näin. Ensi syksynä tulee toisenlainen päätös.

Varmaan toholampisia risoo. Risoo pahemman kerran, kun nuorelta lukiolta menee ainoa rinnakkaisluokka. Sieviläiset ovat vaihtaneet suuntaa ja tulevat Nivalan uuteen lukioon. Kun haastattelin Halkosaaren Severiä vuosi sitten, hän totesi, että uusi lukio on joka puolella tuonut myös uusia oppilaita lukioon. Tätä imua toivoi Severikin Nivalan uudelta lukiorakennukselta, eikä toiveet ole menneet hukkaan.

Ykkösluokille ilmoittautui peräti 102 oppilasta, mikä on lukion ennätys sen olemassaoloajalta. Taitaa olla kolmilinjaisen lukion ylärajoja tuo oppilasmäärä. Sieviläisiä tulee ykkösluokalle peräti 22. Oppilasmäärän kasvu vahvistaa lukion asemaa ja kun Nivalan lukiolla on hyvä maine muutoinkin alkaa lukion uusi kausi uusissa omissa tiloissa kovin valoisasti.

Kun tässä on tätä lehteä rustannut ja haastatellut kouluihmisiä, niin mieleen on palannut omat kouluvuodet ja ennenkaikkea Marjoniemen entinen koulu. Kumpusalon Huugo naureskeli, kun me Niemen Aaron kanssa kerran haikeana muistelimme tuota opinahjoamme ja totesimme, että koulua meillä ei enää ole, jonne voitaisiin tehdä ”pyhiinvaellusmatkoja”.

Sopinee tässä nyt heittäytyä vähän sentimentaaliseksi ja muistella noita kouluaikoja. Siihen aikaan toimi varsinaisina opettajina Tyhtilän Hilma ja yläluokilla Paavo Kytökorpi. Kytökorpi oli pelättävä mies ja kun hän vielä esiintyi sota-aikana armeijan kamppeissa, niin vielä pelokkaampana me hänet tunsimme.

Käsitöitä opetti Marjoniemen Antti kotitalon ja savottatöiden välissä ja niitä aikoja olen muistellut monesti aikaisemminkin. Koulunkäynti oli vaivalloista aineellisen köyhyyden takia ja ylienergisten puolivillien oppilaiden toimesta. Miesten ollessa rintamilla villiintyivät kossit kuin metsälaitumella olleet mullit. Kun Kytökorpi kutsuttiin sitten rintamille ja tilalle tuli Röytiön Annia ja Anna Pessiä heillä oli todellisia kurinpitovaikeuksia.

Koulunkäynti keskeytyi tai katkesi monen oppilaan kohdalla talvisaikaan, kun lumi tuli. Ei ollut kenkiä. Meilläkin jäi kolme pois koulusta. Minulla kävi säkä, kun Palomaan vanha Matti kuoli ja häneltä jäi puolipitoiset kirvuulaiset. Urpelan Seppo yritteli juosta perässä avojaloin vielä marraskuussa, mutta sitten iski nivelreuma ja poika sairaalaan pitkäksi toviksi.

Oli niitä toki hauskojakin päiviä koulussa. Siihen aikaan oli oikeat huussit ja me pojat uhmattiin opettajan kieltoja ja mentiin tyttöjen huussin alle. Tytöt aikoivat kannella opettajalle, mutta eivät kuitenkaan kannelleet. Huussin seinään piirreltiin tiettyjä kuvia ja sitten jouduttiin urakalla Vepsun Antin kanssa hankaamaan santapaperilla kuvia pois. Se oli sitä apsraktia tai surrealismia, mutta aihe oli kyllä entinen. Kerran oli tulla Marjoniemen koululla vainajia. Toivolassa oli myymälänhoitajana Matti Kärppä. Hänellä oli poika koulussa.

Eräänä päivänä hän toi kouluun isänsä pistoolin. Me kaikki luulimme, että pistooli oli tyhjä. Poika juoksi meidän perässä ja kävi vuoronperään puksauttamassa jokaista rintaan tai päähän pum pum. Sitten ryhdyttiin tiuhassa ringissä tarkastelemaan pistoolia ja se laukesi poikajoukon keskellä. Kuula meni opettajan asuntolan ikkunanpielestä hirren sisään. Se oli säikäys. Niemen Aaro oli niin paljon rohkeampi meitä muita, että kävi sitten halkopinon välissä ampumassa lippaan tyhjäksi. Opettajalle ei taittu puhua mitään koko tapauksesta.

Sitten sota loppui, mutta eväät eivät vielä vuosiin parantuneet. Meille tuotiin iso pahvinen tynnyrillinen maitojauhetta ja opettaja piti esitelmän YK:sta. Nyt on perustettu kansainvälinen järjestö Yhdistyneet Kansakunnat ja tämä maitopulveri on YK:n lahja Ojakylän ja Vellipuhon näivetystautisille kakaroille. Sitä maitopulverivelliä syötiin sitten yksi talvi, mutta puoli tynnyriä sitä jäikin.

Kun Parviaisen Antti sitten 1960-luvun lopulla purki Marjoniemen koulun piharakennuksen, niin tuo maitojauhetynnyri oli vielä jäljellä. Silloin taisi olla YK:n pääsihteerinä Dag Hammarsköld, mutta hänellä ei ollut enää lahjoja meille. Hänellä oli uudet sotaorvot ja autettavat Kongossa ja Koreassa. Tuli tuossa puhetta niistä vallattomista oppilaista. Sellainenhan se oli pikku-Kallekin. Kalle oli oppilaana vanhalla kyläkoululla, jossa alaluokat olivat koulurakennuksen yläkerrassa. Koulurakennus oli laho ja yläkerrassa oli nuori tyttö opettajana. Kerran kävi sitten niin, että katto petti ja nuori opettaja putosi katon läpi ja jäi kainaloistaan roikkumaan katonrajaan. Alakerran opettaja huomasi vilkaisulla, että nyt näkyy liian paljon ja komensi luokalle, että jos nyt katsoo ylös, niin menee näkö. Pikku-Kalle oli valmis ottamaan riskin hyviä näkymiä vastaan. Kalle löi käden toisen silmän päälle ja totesi, että menköön näkö toisesta silmästä ja uhmasi opettajan kieltoa. Tarina ei kerro, mitä Kalle näki ja menikö näkö.

Toimittajan tuolilta 10.8.1988

 

Lähdin lorvistelemaan viime viikon lopulla pariksi päiväksi kesälomille Etelä-Suomeen. Kulukumiehen vaimon synttärit Lohjalla ja piipahdettiin sitä Ruskolla saakka.

Kun ajelee noita Etelä-Suomen teitä, niin kyllä huomaa helposti, että uusi linja ja suunta vallitsee tiemäärärahojen käytössä. Etelä-Suomen asukkaat ovat olleet ehkä aiheellisestikin katkeria siitä, että takavuosina Pohjois-Suomi sai runsaan potin tierakennusmäärärahoista. Rahat jaettiin alueellisesti, mille löytyi vahvat perustelut.

Uusi hallitus jakaa ne liikenteen määrän mukaan ja pyrkii parantamaan vilkkaasti liikennöityjä alueita. Katselin mennessä Jyväskylän takana nelostien rakennustyömaalla näkyisikö siellä Viita-ahon Taistoa, mutta eihän sitä niin pientä ja kapoista poikaa hevin huomaa. Taistolla on siellä koneita ja miehiä töissä.

Jämsästä muutama kilometri Lahteen päin oli tienvarressa viitta, jossa luki, että ratsastustallit. Pyöräytin sivutielle ja pian oltiin komean kartanon pihassa. Tämä on Talven Ykän ja Ritvan bisnes. Menin ilmoittamatta, mutta sain luvan tirkistellä tovin tuota hommaa. Oli kymmeniä ratsastushevosia ja poneja ja yksi luokka täynnä katsomassa videoilta ratsastusohjelmaa. Oli kurssi meneillään. Homma näytti olevan hanskassa.

Lohjalla ehdin perjantaipäivänä käydä taidenäyttelyssä ja museolla. Lohjan museo sijaitsee muutama vuosi sitten tyhjilleen jääneessä vanhassa kirkkoherran pappilassa. Museon oppilaaksi sattui oulaistelainen rouva, joka oli erittäin ystävällinen ja johdatteli meitä vanhan ökypitäjän historiaan.

Suur-Lohja on aikanaan ollut yksi Etelä-Suomen varhaisasutuksen tukikohta. Lohjaan ovat kuuluneet sen nykyiset naapurikunnat. Museossa oli esillä taulu, joka esitteli Lohjan kirkkoherrat aina 1200-luvulta alkaen. Eli Lohjalla on ollut jo seurakunta ja pappeja 500 vuotta aikaisemmin kuin Nivalassa.

Pappiluettelosta tosin löytyi vain kaksi suomenkielistä pappia. Vanhan asutuksen merkit näkyivät myös museon esineistössä. Kun Nivalan museossa pääpaino on puuauroissa ja tervanpoltossa, niin Lohjan museossa oli jo kaikenlaista herrojen hepenettä ja turhostakin kapinetta.

Kaivostoiminta ja teollisuus on Lohjalla ollut vaurauden perusta. Valitettavasti tästä voimakkaasta teollisuudesta johtuen on kaunis Lohjanharjukin raiskattu jo melkein kokonaan. Kaksi kovaa firmaa, Lohja Oy ja Partek, kaivavat Lohjan harjujen hiekkavarastoja ja uudet tiet ja asuma-alueet vievät osansa näistä uusiutumattomista luonnonvaroista. Tosin ne tuovat leipää tuhansille lohjalaisille.

Katselin asuntoalueella postilaatikkojen kylttejä ja kyllä siellä vilahteli pohjalaisia ja savolaisia nimiä, Helandereita ja Kaipaisia. Täällä ne asuivat takavuosina melkein kaikki Marjamaan Martin pojatkin ja Häkkilän Ako. Sain vielä Nietulan Kainon terveiset. Ajelin ohi Luhtaselan Niilon entisen asunnon, mutta Kulukumies kertoi, että Niilo on vaihtanut asuntoa.

Kuulin myöhemmin, että Rajaniemen Marjokin asuu tuolla Lohjan aseman liepeillä lähellä velimiehen asuntoa. Velimiehen naapurina asuu myös entinen nivalalainen Sulo Soukka. Katselin, jos olisi isäntää näkynyt pihamaalla, niin olisin mennyt puhuttelemaan, mutta eipäs näkynyt. No seuraavalla kerralla.

 

Perjantai-iltana ajelin myöhään Kalevan kisojen lähetyksen jälkeen yötä myöten Turkuun. Kävin Hiidenpirtillä ja tiedustelin Yrjö Ukonahoa, mutta sain kuulla, että Ykä on muuttanut vuosi sitten Helsinkiin kauppiaaksi.

En yhtään ihmettele, jos TVL ohjaa rahoja vilkkaasti liikennöidyille teille. Sitä se on tämä valtatien ykkönenkin. Tien kunnossa on kyllä toivomisen varaa ja tänä kesänä oli jo uusittu pätkiä tästä Suomen vilkkaimmasta tiestä.

Pällistelin päivän Ruskolla. Vettä on tullut täällä runsaasti ja puimurit olivat rypeneet pelloilla. Yrittelin Palokankaan Onnille kylään, mutta niin on Ruskokin jo rakentamisen paineissa, että tuttu kylätie oli katkaistu ja uusi tie oli rakenteilla peltojen halki. Teollisuushalleja nousee joka puolelle. Olen jo aikaisemmin pannut merkille, että Etelä-Suomen maatalous ei paljon investoi rakennuksiin. Tyypillinen näkymä on vanha tilakeskus, jossa on tyhjilleen jäänyt karjarakennus. Marjasmäen isäntä kertoi, että Ruskollakin on lypsykarjaa enää puolessakymmenessä talossa. Ja syy on oikeastaan Mehtälän ja Niemen Einon. Hehän ostivat Ruskon karjankin aikoinaan, kun siellä pistettiin navetan ovet kiinni.

 

Ajat muuttuivat ja maatalouden hintaratkaisut kääntyivät karjatalouden hyväksi. Etelä-Suomesta saatiin hyvää pitkälle jalostettua karja-ainesta ja siinä on Nivalan maatalouden vaurauden syyt, vaikka näille karjanvälittäjille ei ehditty mitaleita antaa.

Ajelin Ruskon kirkkomaalle ja ihailin taas tätä yhtä Suomen vanhinta keskiaikaista kivikirkkoa. Hautausmaan muistomerkit kertovat monenlaista ja värikästä historiaa suurista suvuista ja mahtimiehistä. Siellä ne nyt ovat kaikki samanarvoisia, vaikka toisen haudan päällä saattaa olla komeampi kivi.

Maatalouden rakennemuutoksesta kertoi myös Ruskon suurimman tilan, Heikkilän tienvarteen ilmestyneet myyntitaulut, joissa kaupattiin herukkaa, mansikkaa ja herneitä. Ennen ei vieraita juuri suvaittu tämänkään kartanon tanhuvilla, mutta nyt niitä kutsutaan jo tienvarsitauluilla.

 

Se reissusta, mutta muutoin meni viikonlopun aikana mieli matalalle. Se oli Kalevan kisojen syytä. Vaikka urheilu onkin leikkihommaa, niin sitä kiihkeänä yleisurheilun kannattajana tahtoo ottaa tosissaan nämä asiat. Suututti ja kiukutti lattea tulostaso. Ne olivat vain keskinkertaiset piirikunnalliset, jos nyt otetaan Korjusen keihäskaari pois. Yhtään Suomen ennätystä hätyyttelevää tulosta ei tehty. Kyllä on niin pitkä rako kansainväliseen kärkeen, että hirvittää.

 

Yhtään yleisurheilijaa ei tarvitsisi Korjusta lukuunottamatta lähettää olympialaisiin, mutta kun sinne menee lentokoneellinen urheilujohtajia, niin pitäähän sinne mallin vuoksi olla muutama urheilijakin. Ovatko tosiaan tämän päivän urheilijat ja valmentajat pehmeän leivän miehiä.

No, joskus Suomen itsenäisyydenaikaan oli kansallisesti tärkeää, että Suomi juostiin maailmankartalle. Nyt ei ole enää tarvetta. Sitä juostaan toisilla sektoreilla.

Valmet ostaa metsäkoneita, Herlinin Pekka heiluu Euroopassa hissimarkkinoiden monopolina, Nokia ostaa tehtaita kuin kahvipaketteja, kansantulossa ollaan kärkimaita. Helsingin pörssi ylti toiseksi parhaaseen kasvuun. Me kilpailemme menestyksellisesti toisilla areenoilla. Mukava silti olisi, jos Hekkisen Eero ja Koutosen Urpo pääsisivät käymään Koreassa. Lykkyä tykö.

Toimittajan tuolilta 17.8.1988

 

Viikonloppuna sain tiedon entisen naapurini, Vepsun Heinon, poismenosta. Tyhjä paikka on nyt Vepsulla ja Vepsunlahdessa. Heino eli eläkevuosinaan puolet ajastaan joella kalastelemassa. Hän vietti siellä varmaan kaikessa hiljaisuudessa rikkaita hetkiä luonnon keskellä. Kun monesti seurasin hänen ponnistelujaan pyyntihommissa, tuli mieleeni Hemingwayn romaani Vanhus ja meri. Hän oli viimeinen mies, joka Pysäyksen Hermannin jälkeen osasi ja ymmärsi elää ja asua luonnon parissa. Heinon paikka kylänsä elämässä jää tyhjäksi. Taas kerran huomaa, että Heinoa olisi pitänyt haastatella nauhurin kanssa. Monta perimätietoa meni hänen mukanaan.

 

Olin mukana Haapavedellä seminaarissa. Nehän ovat tilaisuuksia, joissa istuvat kaikki alueen kunnallismiehet ja alustajiksi on houkuteltu korkeat pamput. Nivalan kunnan edustusta en tosin huomannut, mutta oli siellä ainakin Raimo Martikainen laskentapäällikkönsä kanssa.

Sain jututella kahta valtionhallinnon ”tuhmaa” poikaa, jotka uskaltavat puolustella poliitikkojen ja kansan edessäkin valtion etuja ja varoitella tuhlaamisesta. Nämä herrat olivat tietenkin budjettipäällikkö Raimo Sailas ja kansliapäällikkö Bror Wahlroos.

Raimo Sailas lopetti esitelmänsä ja päätti esiintymisensä puhumalla ”omiaan”.

– Haluaisin nyt kiinnittää kolmeen asiaan huomiota, mutta en puhu minkään organisaation nimissä, vaan omaan pussiini, totesi Raimo. Sitten Raimo kertoi, että luotettavien tilastojen ja ennusteiden mukaan Suomen väkiluku kääntyy jyrkkään laskuun ja vuonna 2050 suomalaisia on vain neljä miljoonaa. Tutkijat sanovat, että väkiluvun väheneminen jatkuu yhtä jyrkkänä tämän jälkeenkin. Tämä on suuressa ristiriidassa sen kanssa, että kunnat ja erilaiset kuntainliitot esittävät jatkuvasti kasvun lukuja.

Tämä tiedemiesten ennuste on varmasti varteen otettava asia, mutta tänä päivänä siihen ei näytetä mitenkään kiinnitettävän huomiota. Tästä on seuraamuksia myös eläkejärjestelmällemme. Jo nyt on eläkemenot kasvaneet varhaiseläkejärjestelmien ansiosta kohtuuttoman suureksi ja kasvunvaraa ei enää ole. Eläkekassat kuivuvat ja uudet maksajat vähenevät, totesi Raimo Sailas.

Yleisradio kiikutti Raimon ja kansliapäällikkö Wahlroosin haastatteluun ja änkesin mukaan. Herroilta kysyttiin mielipidettä maatalouspolitiikkaan, Haapaveden turvevoimalaan ja Raimolta lisäksi, mitä uusi budjetti tuo nivalalaisille.

Raimo oli sitä mieltä, että nuorille viljelijöille tulisi taata mahdollisuudet tilanpidon jatkumiseen järkevällä tavalla, koska kotimainen maataloustuotanto ainakin omavaraisuuden osalta tuntuu olevan kansallisestikin hyväksyttävää. Wahlroos olisi ollut suoran tuen kannalla. Nykyinen tukijärjestelmä kiihottaa vain tuotantoa ja tuki menee sellaisille, jotka eivät sitä tarvitsisikaan.

Puhe siirtyi Haapaveden turvevoimalaan ja kun kivihiilen hinta on tippunut, niin tiedusteltiin, mikä olisi kansliapäällikkö Wahlroosin kanta nyt, jos turvevoimalapäätös olisi ajankohtainen.

– Ei missään nimessä, olisi kansliapäällikön vastaus. Mitä se hyödyttää kehitysalueita, vaikka sinne syydettäisiin kuinka paljon tahansa rahaa, jos ne menevät tuottamattomiin kohteisiin, totesi Wahlroos.

Raimo Sailas ei lähtenyt paljastamaan budjettiasioita, mutta totesi, että osansa saavat nivalalaisetkin, eivätkä valtionosuuksien perusteet ole ratkaisevasti muuttuneet, eikä yksityisen ihmisen kohdallakaan ole pelättävissä mitään suuria mullistuksia.

Sain tiedustella vielä tältä kansliapäälliköltä, että onko häntä koskaan painostettu mielipiteidensä takia. Kaikki asiathan eivät ole olleet mieluista kuultavaa. Siinä kohdassa paljastui yksi inhimillinen piirre tässä energisessä kaverissa ja hän kertoi sellaistakin, mitä ei kysytty.

– Sen jälkeen kun minä olen saanut omat henkilökohtaiset asiani kuntoon, ei minulle ole tullut minkäänlaisia vaikeuksia puhumisteni suhteen. Kyllähän ne poliitikot joskus tietenkin vähän hermostuvat, mutta heillähän on siihen oikeus, kun heidän lähtökohtansa on vähän toisenlainen, totesi Wahlroos.

Kansliapäällikkö antoi haastattelussa ymmärtää, että myös näiden alueiden kehittyminen on kiinni henkisistä voimavaroista, toimivista ja kannattavista yrityksistä ja siitä, että vapaan markkinatalouden pitää antaa jyllätä myös kehitysalueilla.

 

Ja mitä nämä tulevaisuuden kuvat sitten merkitsevät paikallisella tasolla. Ne merkitsevät varmasti sitä, että maatalouden kohdalla on tulossa muutoksia. Karjatilojen määrä laskee ja erikoistuneita tiloja tulee tilalle. Ohikulkutien varteen ilmestyy kylttejä, että täällä ja täällä myydään mansikkaa, herukkaa, biologista perunaa, palvattua lampaanreittä, kaskinauriita, vuokrataan aittamökkiä ja myydään ruutanan ongintaa savikolon partaalla. Sitä humpuukia, jota vielä oman arvonsa tunteva viljelijä kavahtaa. Nivalalaisetkin joutuvat bisnesmiehiksi ja kilpailemaan vapailla markkinoilla tuotteidensa ja palvelujensa kanssa.

Mutta Raimo Sailaksen ennustus lupaa myös toiseen suuntaan kehitystä. Vielä 1970-luvulle saakka Nivalassa syntyi vain lapsia. Ei perillisiä. Nivalan mökeistä ja taloista on lähtenyt tuhansia nuoria maailmalle ilman kilingin kilinkiä. Nyt on kasvamassa jo uusi sukupolvi. Monissa perheissä on vain yksi tai kaksi lasta ja he saavat aikanaan periä vanhempiensa elämänsä aikana kokoamat tilat, tavarat ja säästöt. Heillä on toisenlaiset lähtökohdat ja kyllä he varmasti rennommin osaavat elämän ottaakin.

Muistuu mieleen, kun eräänä syksyisenä aamuna neljän aikaan suunnistettiin Urpelan Eskon kanssa Karvoskylän laiturivaihteelle ja kohti Otanmäen kaivosta ja suurta maailmaa. Yhdet voileivät kääräistiin taskuun ja haalarit ja kumisaappaat reppuun. Eskolla ei ollut edes reppua. Pahvilaatikko löytyi jostakin ja sinne Esko laski työhousut, puseron ja saappaat. Ei löytynyt narua laatikonsitomiseen, otettiin keikkalavojen panta siteeksi. Sillä reissulla taitaa Eskokin vielä olla.

 

Ei ne tainnut olla paljon paremmat Rajamäen veljestenkään lähtökohdat, mutta oli sentään jotain kodin perintöä, joka oli rahaa arvokkaampaa. Oli työnteon lahjat ja eteenpäin pyrkivä luonto. Näillä eväillä leivottiin Rajamäen Reinosta viime viikolla valtakunnan yrittäjäpalkinnon saaja. Onnea vain Lahteen.

 

Maanantaina tuotiin alueen lehdistölle tiedote, jossa kerrottiin Kalajokilaakso-lehden työntekijöiden vastalausemarssista. Työntekijät poistuivat työpaikalta ja tiistain lehti jäi ilmestymättä. Kysymyksessä oli ilmeisesti pitkään hiljalleen kypsyneet epäilyt uuden pääomistajan suunnitelmista.

 

Osaa ne näköjään ylivieskalaisetkin kapinoida ja panee tässä vähän epäilemään, että ylivieskalaiset yrittävät nyt viedä Nivalasta kapinapitäjän maineen. Saattaa hyvinkin olla tekaistu juttu ja voi olla sähköjupakan jälkiseurauksia. Siirtyykö kapinapäivä Nivalasta Ylivieskaan.

No, vakavemmin ottaen reipas temppu. Kysymys taitaa kuitenkin olla paljolti tiedon kulkemisesta. Kyllä kait Kalajokilaakson seisahtunut tilanne kaipaa varmasti toimenpiteitä. Uusi toimitalon on rakenteilla varmasti tarpeen. Vanhalla rotaatiolla ei lehden kilpailukykyä paranneta. Niistä tehtävistä on luovuttava, mitkä saa halvemmalla muualta.

Olen itse ollut alueen lehtien kanssa yhteisrotaatiohanketta käynnistämässä. Tällä alueella pitäisi turvata rotaatiopalvelut ensi vuosikymmenelläkin. Millekään lehdelle, Kalajokilaakso mukaanlukien, ei oman uuden rotaation hankkiminen ole kannattavaa yksin. Sen vuoksi on suunniteltu lehtien yhteistä rotaatioyhtiötä, joka voisi painaa kaikki alueen paikallislehdet. Tällainen yhteinen yritys on mm. Laitilassa ja sieltä on saatu hyviä kokemuksia.

Lehtipuolellakin on totuttauduttava uuteen ajatukseen. Ilmoituspotti ei enää suinkaan kasva, vaan monopoliasemat on menetetty lopullisesti. Kustannusalalla vallitsee tänään vapaa markkinatalous ja ankara kilpailu. Suoramainonta ja ilmaisjakelulehdet vievät mainospoteista jo kolmanneksen. Samalla tilattavat paikallislehdet ovat joutuneet kovaan hintakilpailuun, jossa vaaditaan ratkaisuja myös lehtien talouksista vastaavilta.

Tilanne ei ole poikkeuksellinen ilmiö, vaan karua todellisuutta tulevaisuudesta. Ilmaisjakelulehtien mahdollisuudet ovat parantuneet. Tekstinvalmistukseen löytyy nopeaa ja edullista tekniikkaa ja uusia ”Paavaleita” on kyttäämässä sopivaa markkinarakoa varmasti joka puolella, jos hinnat jossain nousevat, rakonen löytyy.

Ilmoitusmarkkojen supistuksessa paikallislehdet joutuvat varmaan harkitsemaan myös tilaushintojen korotusta, koska tähän saakka tilaushintoja on pidetty alhaalla ilmoittajien kustannuksella.

Kaksipiippuinen juttu kustantajan taholta. Ilmoittaja vaatii laajaa levikkiä, ja hintojen roima korotus on lehdille vaikea asia.

 

Vettä ropsuttaa ja tuntuu pahalta, kun ajattelee maanviljelijän osaa.

Koko syyskesä puhuttiin ennätyssadosta. Ei muisteta, että sato on vasta silloin mitattavissa, kun se on laarissa. Ruista ja heinänsiementä on paljon puimatta. Rukiin sakoluku on jo tippunut 60:een ja osa itää tähkässä. Heinänsiemen on varissut peltoon ja pellot eivät enää kaikin paikoin kanna puimuria. Rukiin kylvöalan toivottiin kasvavan tänä syksynä, koska siinä ei omavaraisuutta ole saavutettu. Nyt pitäisi ruis kylvää, mutta pellolle ei ole asiaa. Ei oikein hyvältä näytä.

Toimittajan tuolilta 24.8.1988

 

Koulut ovat alkaneet suurin toivein ja unelmin. Niille, jotka aloittivat vasta koulutien, oli se uusi ja pitkä elämänvaiheen avaus. Tänä päivänä koulutie kestää useimpien kohdalla 15 vuodesta 20 vuoteen. Joillekin muutaman vuoden vähemmän, mutta monille vielä ylikin tuon 20 vuoden. Monet joutuvat tulevien tehtäviensä aikana miltei jatkuvaan koulutukseen. Toisille saattaa tulevaisuudessa tulla rakennemuutoksen seurauksena koulutus uusiin tehtäviin ja ammatteihin. Koulutus on tämän päivän ajankohtainen ja yhteiskunnan kannustama tavoite. Pieni Suomi pullistelee maailmantilastoissa vain korkean koulutustason ansiosta.

Monet perheelliset ja keski-ikäiset ihmiset lähtevät opiskelemaan vuosiksi, vaikka tuo ei taloudellisesti olisi välttämätöntäkään. Sairaanhoitoala on yksi tällainen ala, johon on Nivalastakin lähtenyt monia aikuisia ihmisiä. Mistä he saavat motivaation. Ehkä naisilla on tuota kunnianhimoa enemmän ja kun perhe ei enää vaadi niin paljon, on siihen taloudelliset mahdollisuudetkin. Ehkä moni nainen yrittää tällä tavoin välttää keski-iän kriisejä ja työhön turhautumista ja lähtee avaamaan uusia uria. No oli mikä tahansa, niin hyvä asiahan se on.

Monesti me kapinoimme, kun katsomme tilinauhaa, että suurin piirtein puolet tästä jää itselle. Toisen puolen ottaa valtio, josta sitten maksaa mm. nämä koulutusmenot. Vanhemmalla polvella ja meillä väliinputoajaikäluokalla olisi kenties aihettakin napinointiin. Veteraanit saivat koulutuspohjaksi vain vuoden tai pari kiertokoulua ja rippikoulun.

Joutuivat sitten nuorukaisina useiksi vuosiksi rintamille. Minun ikäpolveni kasvoi sotien aikana ja silloinkin koulutus jäi monien osalta vain lyhimpään ja pakolliseen. Me olemme maksamassa lapsillemme ja uusille sukupolville parempia lähtöasemia. Meidän osamme on vielä tuntea tämä väliinputoajan osa vanhuudessakin.

Monien eläketurva jää kovin kepposeksi. Varsinkin niiden, jotka ovat olleet maatalous- tai muina yrittäjinä. On koitettu tulla toimeen mahdollisimman pienillä eläkemaksuilla, koska rahaa ei ole ollut koskaan liikaa. Eläkkeelle pääsy on monista tuntunut aikaiselta asialta, eikä siihen ole jaksanut paneutua, että eläkepäivätkin pitäisi jotenkin turvata.

 

Meidän hyvinvointiyhteiskuntamme on todella hyvin nuori. Mistä on löytynyt se vauraus, jolla tähän on tultu. Katselin tuolla Heiskan Jaakon kanssa uuden talon rakentamista Haapaperällä ja kyllä siinä ukkeiltiin. Kun ennen vanhaan mentiin naimisiin, oli pakko asua jossain talossa huonemiehenä muutama vuosi. Sitten ostettiin aittarakennus tai vanha riihi, josta kosattiin oma koti. Ja taatusti oltiin onnellisia, kun päästiin oman kodin alle. Siihen aikaan rakennustarvikkeita oli vain hirret, sammaleet, päreet, itse tehdyt tiilet, savivelli ja hiekka. Muutama kilo nauloja, jos sai ja loput koperoitiin jostain kyliltä.

 

Ilmastointi toimi, vaikka ei ollut Parkkisen Villen asentamia putkia ja kojeita. Viileä kaappi ja pakastearkkukin olivat omasta takaa. Vesi jäätyi yön aikana torpassa kuin torpassa. Niissä mökeissä vain siitettiin ja kasvatettiin suuret ikäluokat ilman lapsilisiä ja yhteiskunnan tukea. Ei ollut mistä nyhjästä. Ei yhteiskunnalla, eikä tavallisilla kansalaisilla. Tästä kaikesta on aikaa vain yksi miespolvi. Niin nuorta on tämä nykyinen hyvinvointimme.

 

Mutta miten on meidän ihmisten laita. Kiinnostuksemme on vain siinä, mistä saisimme vielä lisää. Tätä ruokkii kyllä nämä tiedotusvälineet. Koko vuosi on kuulunut radiosta, telkkarista ja paistanut lehtien sivuilta otsikot verouudistuksesta tupo-ratkaisuista. Onko todella asia niin, että nämä ovat tavallisen kansalaisen kannalta tärkeimmät asiat. Ja mitä nämä suuret uudistukset tuovat sitten tavalliselle ihmiselle. Ehkä verotukseen kympin tai kahden tarkistuksen, mutta voipa tulla veron muodossa eläkkeeseen pieni leikkauskin. Tuoko tulopoliittiset ratkaisut sitten ”uudet taivaat ja uudet maat”. Kyllä ne palkankorotukset unohtuvat ensimmäisen tilin jälkeen ja elämän on jatkuttava samalla tavalla.

Myönnän, että nämä kaikki kierrokset, kaarrokset, neuvottelut ja keinottelut kuuluvat pitkälle kehittyneen ja demokraattisesti johdetun yhteiskunnan kuvaan ja että tehokkaat tiedotusvälineet päästävät asiaa ulos tuutin täydeltä. Mutta eivätkö nämä kaikki uutiset ruoki ihmisen huonointa minää. Aiheuttavat katkeruutta, jos kaavailtua korotuksia ei saadakaan läpi. Jos toinen osapuoli saa ja toinen jää jälkeen. Ei tulekaan vielä kuoppakorotuksia. Lisä raha palvelee ihmisen perisyntiä eli aina vain enemmän ja enemmän.

Olen pohdiskellut sitä, että onkohan koko kansallinen uutisvalinta pahasti vinksallaan ja tukee vain kapeaa poliitikkojen ja ammattiyhdistysliikkeen johtajien tärkeilyn tarpeita. Ajatelkaapa nyt tavallisia koteja, jossa saattaa olla todellisia taloudellisia vaikeuksia, sairautta ja epäonnistumista.

Ei siellä lämmitä lupaukset 1,5 prosentin palkankorotuksesta, kun tarvittaisiin ymmärrystä, auttavia ja kantavia ihmisiä lähelle. Hyvä kuuntelijakin on jo tänä päivänä monesti tärkeämpi kuin kympin palkankorotus, mutta etuisuuksista jatkuva huutaminen vie meidät ihmiset eri leireihin, paaduttaa ja vierottaa todellisesta elämästä.

Meidän pitäisi muistaa, että tämä on ainutkertainen elämä täällä, eikä sitä elämää tehdä rahalla. Hurskaisen Heikki onnistui taas ammattioppilaitoksen avajaisissa tempaisemaan todella asiasta. Hän puhui koulutyönsä aloittaville nuorille vastuunkannosta ja lähimmäisen asemaan asettumisesta: Paappa kohalles, otti Heikki tämän vanhan hokeman puheensa lähtökohdaksi. Jospa mekin jaksaisimme edes kerran päivässä asettua toisen ihmisen rooliin. Paappa kohalles.

Toimittajan tuolilta 31.8.1988

 

Viikonvaihteesta nivalalaisille jäi varmaan mieleen ainakin kaksi asiaa. Piispantarkastus ja Alajärven Ankkurien pesäpallovoitto. Oravapankin johtaja Esko Isoniemi on alkuperäisiä alajärvisiä ja kun yritin pyhänä ottelun aikana tavoitella miestä, niin tietenkin hän oli seuraamassa Alajärvellä ottelua. Oli kuitenkin joutunut maanantaiksi pankkiin töihin ja pollisteli kahden kokoisena entisen kotiseutunsa menestyksestä.

 

Meillä hiippakunnan lampailla on ollut hyvää onnea. Olemme saaneet vahvoja persoonia hiippakunnan johtoon. Leinosvitsit elävät ja paranevat vain kuin kirkonviini vanhetessaan. Hän oli patriarkka. Hyvä ja arvostettu on myös hänen seuraajansa. Loppujen lopuksi piispan luja vakaumus naispappeusasiassa on palottanut monta takaisin, jotka ovat olleet lähtemässä liberalisoituvasta kansankirkostamme. Hän on uskaltanut seisoa vakaumustaan puolustamassa virkansa menettämisen uhallakin. Ei voi sanoa leipäpapiksi.

Piispa otti seurakuntalaiset isällisen lempeästi. Kun oltiin perjantaina aamukahvilla Kyösti Kallion koululla, piispa pyysi toimittajat istumaan vastapäätä ja kyseli kaikkia asioita. Tuossa keskustelussa ja muuallakin piispa antoi tunnustusta ja koetti lohdutella kirkkoherra Heikki Hurskaista, joka yksin ja ainoana pappina hoitaa Nivalan seurakunnan sielunpaimenen työlästä virkaa. Koskaan tämä Heikki ei ole kuitenkaan soitellut tuomiokapituliin ja valittanut työnpaljouttaan, tunnusti piispa.

Piispantarkastuksen yhteydessä piispa totesi, että Nivalan seurakunta on nuorten ja lasten seurakunta. Meillä on täällä 0-4 vuotiaita lapsia 26,1 prosenttia väestöstä, kun koko maan keskiarvo on 20 prosenttia. Tämä on toisaalta heikkous, sillä veronmaksajia on vähän ja kun vielä veroäyrimäärä asukasta kohti on Oulun lääninkin keskiarvon alapuolella, niin se asettaa taloudenpidolle tarkkoja rajoja. Toisaalta lapset ja nuoret ovat seurakunnan tulevaisuutta ja nämä ovat hyviä lukuja, totesi piispa.

Piispa silitteli nivalalaisia myötäkarvaan ja kehua repostelikin, kun tietää, että se menee Nivalassa hyvään maaperän. Yhdestä asiasta piispa kuitenkin meitä kehoitteli.

Me olemme pitäneet itseämme kirkkokansana. Tilastot kertovat kuitenkin muuta. Päiväjumalanpalveluksiin osallistuu nivalalaisista 2,7 prosenttia. Koko valtakunnan keskiarvokin on Etelä-Suomen suurkaupungit mukaanlukien miltei samaa luokkaa eli 2,6 prosenttia. Monissa Oulun hiippakunnan alueen seurakunnissa prosentti on huomattavasti korkeampi. Piispa totesikin, että kehoittelisin tässä seurakuntalaisia löytämään kirkkotien uudelleen.

 

Piispa käyttää puheessaan värikästä ja ilmeikästä kieltä. Se on suuri rikkaus ja korostaa tämän miehen persoonallisuutta. Tästä piispan värikkäästä ja murretta kaihtamattomasta puhekielestä sain aasinsillan tarttua sellaiseen asiaan kuin oman paikalliskulttuurimme, kielemme ja omaperäisyytemme säilyttämiseen.

Olkoot kielimiehet mitä mieltä tahansa, paikallislehtien tehtävänä olisi pitää yllä paikallismurretta, vanhoja sanontoja ja tapoja. Olen aina ihaillut Kiuruvesi-lehden päätoimittaja Aarne Leväsalmen riskiä ja mestarillista otetta hänen lehdessään.

On kauhistuttavaa, miten eri kieltä puhuvat Nivalan nuoret ja me vanhemmat. Tämä tulee päivittäin esille meillä lehdenteossa. Kun kirjoitan pakinoitani ja juttujani, niin tuon tuostakin on Kivijuuren Erkki tai Rissasen Minna kiikuttamassa käsikirjoitustani takaisin, että mitä tuo sana tarkoittaa. Meneekö kaikki polusta, kun sikiöt alavaria himppaa minun aviisiränttini kanssa kyökin ja kamarin väliä.

Nuori sukupolvi ei tunne vanhaa kieltä. Ei minusta kyllä ole puhujaksi, kun ei ole ollut kasvattajaksikaan. Omat poikani kyllä tuntevat ja luettelevat kaikki Rooman keisarit aikajärjestyksessä ja tuntevat Rambon, mutta eivät tiedä oman tilan rajoja, eivätkä tunne Kytölän Rauhaa. Mitäs se tämmöinen on? Syytä on kyllä kotikasvatuksessakin. Pojat istuvat iltakaudet nenä kirjassa tai vahtaavat telkkaria. Rambot, Juicet ja Sabrinat vierailevat televisioruudun kautta olohuoneessamme joka ilta, mutta minä en saa viedyksi tarpeeksi usein jälkikasvuani metsiin, pelloille tai puhuttelemaan Kytölän Rauhaa vanhoista asioista.

Vielä hullummin asiat on niiden nuorten kohdalla, jotka seisoskelevat hedelmäpelien ääressä ja ryskyttävät sinne markkansa. Ei ole muita harrastuksia. Me köyhdymme huimaa vauhtia henkisesti. Me vieraannumme luonnosta ja irroittelemme ihmissuhteissa, jotka kuitenkin kaikilla tasoilla ovat kaiken inhimillisen elämän perusta. Tämä suuri vastuu ensinnäkin on vanhemmilla, opettajilla ja paikallislehtien toimittajilla.

Paikallislehtien päätoimittajiksi pitäisi valita sellaisia henkilöitä, joilla olisi vähintään lisenssiaatin tutkinto kielissä ja kansanperinteessä. Lisäksi heillä tulisi olla terveet aistit haistamaan solokkuämpärin, tervan, hajuheinän keväisen metsän tuoksut sekä rajut intohimot syttyä elämälle. Vaan kun valitaan tällaisia kuin minäkin, suoraan kanavapakan reunalta, niin kyllähän sen tietää mihin mennään.

Kotiseutuyhdistykset ja muut kustantajat katsovat valitessaan, että otetaan joku vähäoppinen, niin saadaan halvalla ahkera puurtaja, eikä se uskalla puillikoida, kun uhataan poispanolla. Te hyvät päättäjät, jotka valitsette henkilöitä virkoihin, koittakaa katsoa myös numerojen sijasta väkeviä persoonia oikeille paikoille. Muutoin me latistumme ja menetämme omaleimaisuutemme eikä kohta kukaan huomaa, milloin seisotaan pajatson ääressä Helsingin rautatieasemalla tai Osulan porstuvassa. Niin on samat kuteet ja jutut.

 

Pankaapa muuten merkille mieliinne ja allakan reunaan. Nyt on elokuu eletty ja viljat on pois pelloilta. Sitä ei ole tapahtunut tämän vuosisadan aikana. Ei ainakaan puimurikautena. Jos noita parin viikon sateita ei olisi ollut, niin kaikki olisi ollut kerrassaan loistavasti. Kiitoksen aihetta on toki tässäkin, eikä saa ruveta napisemaan turhista.

 

Sain maanantaiaamuna puoli seitsemän aikaan reippaan puhelinsoiton, jossa pyydettiin synttäreille. Sarjan Eeva sieltä soitteli Helsingistä, että Toivo täyttää vuosia ja synttärit pidetään Urjalan Urajärvellä Sarjan perheen kesämökillä. Siitä vain auton nokka kohti Urjalaa viikonloppuna. Saapas nyt nähdä miten onnistuu. Kiitokset kuitenkin kutsusta ja onnittelut Toivo Sarjalle.

Toimittajan tuolilta 7.9.1988

 

Nyt on taas pitkästä aikaa hyvä puolukkasato. Kävin viime viikolla vanhalla tutulla marjapaikalla Salmelan kankaalla. Sattui vähän huono tuuri, kun itse metsänomistaja Koivusaaren Soini sattui samanaikaisesti paikalle. Sitä vähän orjastaa maanomistajaa, vaikka marjojen keruun suhteen onkin tuo jokamiehen oikeus vielä voimassa. No Soinipa ei ollut lainkaan pahoillaan tapahtumasta, vaan vei meidät parhaille marjapaikoille ja totesi, että kyllä näitä taas riittää jokaiselle, joka vaan on valmis metsään tulemaan.

Mistähän kummasta johtunee sekin, että kunnon puolukkasatoa ei ole saatu vuosikymmeneen. Kyllä sitä ollaan valmiita panemaan ne saasteiden syyksikin, mutta ei se nyt ainakaan puolukan osalta näytä paikkaansa pitävän, kun niitä sentään joskus tule.

Puolukankeruu oli vielä 1940 ja 1950-luvuilla varsin yleinen tienestikohde. Rahaa liikkui vähän maaseudulla ja senaikaiset ihmiset olivat hapeneita rahalle. Minä muistan, kun Mäkelän riihelläkin vedettiin rusamasiini ulos ja Kokon Aarne ja Kopelan Paavokin masioivat satoja kiloja puolukoita päivässä. Siihen aikaan oli meitä molokosia poimimaan marjoja ja kun sitä kymmenkunta henkeä talosta lähti aina marjaan, niin kertyihän sitä tulostakin.

Nyt ei enää puolukalla ole markkinoita. Metsiin jää hirvittävästi marjoja. Parasta luonnonantia.

Muisteltiin siinä Koivusaaren Soinin kanssa, kun iltaisin puolukkareissun päälle tekaistiin tihrut. Survottiin puolukat, siihen ripaus ruisjauhoa, sokeria ja tilkkanen kermaa tai maitoa. Tihirulla on varmasti monta nimeä. Karvoskylällä se oli tihirua.

 

Se tihiruista. Syksyyn kuuluu perinteisesti monta muuta rituaalia, jotka tosin unohtuvat. Muisteltiin tässä Ottavaisen Martin kanssa puintiromantiikkaa. Vielä muutama vuosikymmen sitten vonkuivat puimakoneet hämärtyvässä illassa ja sielä missä puitiin, oli aina pidot ja paljon ihmisiä.

Puintipäivä oli syksyinen rituaalinomainen juhla. Kun jyvät saatiin laariin, se oli vakuutus, että taas päästään talven yli. Ottavaisen Martti kertoi, että kerran puitiin Rantalan Matille ja sato oli hyvä. Matti joka eläytti suuren perheen pienen mökin tuottamilla särpimillä ja talvisilla ansiotöillä, oli ollut monta kertaa vastakkain todellisen hädän kanssa ja joutunut pyytämään luojaltaankin apua. Sinä syksynä Matille tuli kolmekymmentä säkkiä ohria ja Matti oli iloinen. Hän hypähti säkkikasan nähtyään ilmaan ja totesi, että nyt tuntuu siltä että Jumalakin saisi jäädä eläkkeelle. Syksyinen puintipäivä huipentui saunomiseen ja tukevaan ruokailuun. Lihapotut ja sen päälle riisipuuro ja soppa olivat perinteiset puintipäivän ateriat. Tämän päivän puintimiehelle tarjotaan termospullosta kahvit, jos joutaa juomaan, ja rituaalit ovat vähäiset. Runsaaseen viljasatoonkaan ei suhtauduta sillä hartaudella mitä vielä muutama vuosikymmen sitten. Asia ei riipaise niin läheltä sydäntä, kun se ei ole suoraan elinehdoista kiinni. Tehokkuus on tuonut entistä suuremman kiireen ja romantiikalle ei riitä enää tilaa lainkaan.

 

Kunta järjesti ensimmäisen tenttitilaisuuden kuntalaisille paikallisradion välityksellä. Kiinnostus noin ensikerralla oli varsin kohtuullinen ja tapaa on tarkoitus jatkaa tulevaisuudessakin, kertoi kunnanjohtaja Paavo Karttunen.

Kyselytunnista olisi tullut paljon elävämpi, jos kysyjät olisivat saaneet olla suoraan linjalla. Olisiko sitten intimiteettisuojan pelosta moni jättänyt soittamatta. Yleensä kuntalaiset ovat varovaisia julkiseen esiintymiseen ja mieluimmin puidaan nyrkkiä taskussa, jos ollaan eri mieltä päättäjien kanssa.

 

Tämä syksy kuumenee tässä sitä mukaa kun olympialaisia ja kunnallisvaaleja odotellaan. Sitten onkin jo pian joulupukin vuoro. Kunnallisvaalien ehdokaslistat jätettiin viime viikolla ja tarjokkaita valtuustoon on 180. Huomiota kiinnitti varmasti enimmän sitoutumattomien runsas määrä.

 

Sitoutumattomia oli kaikkiaan lähes 40. Suurimman ”potin” sitoutumattomista on vienyt kokoomus, joka on saanut listoilleen peräti 28 sitoutumatonta kuntalaista. Heijasteleeko tämä sitoutumattomien määrä demokratian rappeumaa ja puolueiden imagon heikkenemistä. Toki kunnallisvaaleissa henkilökysymykset ovat yhtä tärkeitä kuin puolueasiat. Pääasia on tietenkin, että ehdokkaita löytyy kaikista ikä- ja väestöpiireistä. Huolestuttava on tilanne Nivalan keskustassa. Näissä kahdessa äänestysalueessa jätti äänioikeuttaan käyttämättä yli 1300 kuntalaista. Nukkuvien puolue on kohtuuttoman suuri ja kun ottaa huomioon, että suurin osa tästä ryhmästä on aktiivielämässä mukana olevia, työssäkäyviä ja lapsiperheiden vanhempia, niin heillä luulisi olevan kiinnostusta kunnalliselämään. Vaan kun ei ole. Heidän puolestaan päättää toiset ihmiset.

Nyt pitäisi ainakin olla ehdokkaita, jotka tuntevat kuntalaisten tarpeet laajasti. Tästä passiivisuudesta puhuttiin tiistaiaamuna kunnan infossa ja joku totesi, että kuka se nyt ilman korvausta lähtee äänestämään. Pitää maksaa päiväraha ja matkakorvaukset.

Kunta on tehnyt päätöksen aktivoida kuntalaisia vaaliuurnille. Käytännön työt annettiin kansalaisopistolle, nuoriso- ja kulttuurilautakunnalle. Saapas nähdä minkälaisia porkkanoita nämä aikovat jakaa kuntalaisille, että saisivat äänestysprosentin nousemaan.

 

Pihlajamaan Hannu soitteli tiistaina toimitukseen ja patisteli isäntää kylvämään vielä hyvinkin. Siementä on Nivalassa saatavissa. Näyttää siltä, että rukiinkylvöalat jäävät taas hyvin pieniksi, kun elokuun loput sateet keskeyttivät monen kylvösuunnitelmat. Kotimaisesta rukiista on puutetta ja tässä olisi monelle viljelijälle sopiva rako ohjata tuotantoa sellaiseen suuntaan, josta ei ole ylituotantoa. No siinäpähän menivät Hannun terveiset perille, että rukiinkylvöön vaan.

Toimittajan tuolilta 14.9.1988

 

Reunan Topi-vainaalla oli niin huono terveys omien sanojensa mukaan, että kun saunassa jalat kastui, niin aina tuli nuha. Serkkuja oltiin Toivon kanssa ja niin terveydenkin kanssa. Minä katselin sunnuntaina maratoonareita tien varresta. Tunsin niin suurta empatiaa Haapaveden ikämiesmaratoonari Väinö Maliniemeä kohtaan, kun hän selkä kierossa tuskaisen näköisenä taivalsi, että tauti iski minuunkin. Yritin nousta urheilukentällä autosta ja heti kerralla putos jalat alta ja selässä tuntui viilto, niin kuin olisi työnnetty viikatteen terää nahan ja selkärangat väliin. Kastelin lauantaiaamuna puseron ja paidan läpimäräksi lintumetsällä ja kun sitten vielä istuin illan traktorinpukilla ja selkävääränä nykin perälevyllä ladon pohjaa, niin siinä sitä olisikin taudinainesta vanhoihin vikoihin jo tarpeeksi. Häkkilän Niilo sairasti kerran issiäistä ja joku kysyi, että minkälainen tauti se on. Niilo totesi, että se on niin kuin hammastauti, vaan sitä on metriä pitemmästi. Niin on nyt minullakin, mutta olen iloinen että minulla on tuota selkää onneksi metrin verran lyhemmästi kuin Vähäsarjan Erkillä.

 

Tämä numero on omistettu osittain Unto Karrin syntymän 90-vuotispäivän kunniaksi. Maanantaina 19.9. tulee kuluneeksi 90 vuotta kun silloisille Nivalan arvostetulle opettajaparille, Juho ja Aino Laksolle syntyi poikalapsi, joka sai kasteessa nimekseen Lenni Lakso. Juho ja Aino Lakson elämäntyötä Nivalan kouluelämän parissa on muisteltu jo monesti ja heidän työstään kerrotaan mm. Nivalan koululaitoksen 100-vuotishistoriassa.

Nivalalaiset tunnetaan lukuharrastuksistaan ja kirjoittajistaan. Kiistatta Kyösti Vilkuna ja Unto Karri ovat olleet tämän kulttuurivaon avaajia Nivalassa. Muistan omasta lapsuudesta, miten sitä kiikutettiin Vilkunan Tapani Löfingin seikkailuja talo talolta. Myöhemmin Unto Karrin romaanit kuluivat nivalalaisten käsissä.

Meille nivalalaisille Unto Karri on henkilönä ollut etäinen. Lähdettyään koulutielle Kokkolaan ja sieltä Helsinkiin, hänen siteensä Nivalaan jäivät vain muutamiin käyntikertoihin vanhempien luona. Urpo Kairamo on kirjailijan täysi serkku ja hän lienee elossaolevista ainoa henkilö, joka oli paljon tekemisissä Unto Karrin kanssa. Urpo kertoi, että aina kun Lenni tuli käymään Nivalassa, se tuli välittömästi Urpon kotiin. Urpolla on paljon muistoja kirjailijasta, mutta niiden muistelmien julkaiseminen jääköön myöhempään tilaisuuteen. Lenni Lakso tuli kuitenkin nivalalaisille tutuksi kirjailija Unto Karrina. Hänen tuotantonsa käsittää ainakin 20 kustannettua teosta. Karrin teoksia löytyy Nivalasta sadoista kodeista ja ainakin Kivi-Kallella ja Junttilan Toivolla on kaikki Karrin teokset. Nivalalaiset ovat ottaneet Karrin teokset omikseen. Kirjoja ei ollut mahdollisuus ostaa, mutta kirja kiersi talosta taloon ja koulujen sivukirjastot olivat ahkerassa käytössä. Unto Karri liittyi Kyösti Vilkunan tavoin aktivisteihin ja osallistui vapaussotaan. Sen jälkeen hän oli kymmenen vuotta aktiiviupseerina, minkä jälkeen toimittajana Vaasassa ja Seinäjoella ja myöhemmin vapaana ja tuotteliaana kirjailijana.

Olin viime viikolla puhelinyhteydessä kirjailijan tyttäreen, Raili Rantalaan Etelä-Pohjanmaalle ja sain häneltä myös aineistoa artikkeliani varten. Raili kertoi, että Karrin jäämistö on miltei kokonaisuudessaan luovutettu Suomalaisen Kirjallisuuden seuran arkistoon. Heillä kotona on vain hyvin vähäinen määrä esimerkiksi Karrin laajasta kirjastosta. Suvun kirjoittajaperinne jatkuu. Railin poika Juha Rantala on Vaasa Oy:n kustantaman kaupunkilehden Vaasa Ikkunan päätoimittaja. Hän on aikaisemmin toiminut toimittajana myös muissa lehdissä. Nivalassa Unto Karrin sukulaisia on Kairamon Urpon lisäksi kirjailijan sisaren Venny Rechardin pojat Uula ja Jouni perheineen.

 

Nivalalaiset ovat muistaneet suuria poikiaan. Olin itse keskeisesti järjestämässä Kyösti Vilkunan syntymän 100-vuotisjuhlaa. Kymmenen vuoden kuluttua nivalalaisilla on kunnia juhlia Unto Karrin osalta samalla tavoin. Monet nivalalaiset ovat pahoitelleet sitä työtapaturmaa, voisipa sanoa miltei töppäystä, joka meille on sattunut suurmiestemme muistamisessa. Nivalassa on Kalliontie omalla paikallaan. Vilkunantie on kuitenkin lyhyt pistotie ja se päättyy Unto Karrin vanhempien kotitaloon Toukolaan terveystalon takana. Nurinkurinen asia, josta joku on arvellut jo että se on tahallista piruilua. Kuitenkaan siihen ei liity kenenkään asianomaisen intressejä, vaan yksinkertaisesti tietämättömyys. Nyt asiat ovat tulossa kuntoon. Sahanperän taakse tuleva kokoojakatu saa nimekseen Vilkunantie. Nivalan päättäjillä ja kaavoittajilla on nyt kymmenen vuotta aikaa valmistella myös Karrintien nimeämistä.

Terveisiä ja kiitoksia Rantalan perheelle. Kiitokset myös Kivi-Kallelle lahjoituksesta. Minun Karri-kokoelmani karttui yhdellä teoksella.

Toimittajan tuolilta 21.9.1988

 

Sunnuntaina vietettiin kirjastossa lupsakkaa kahvitilaisuutta Unto Karrin syntymän 90-vuotispäivän merkeissä. Mukana oli Karrin omaisia Etelä-Pohjanmaalta, täältä Nivalasta ja lisäksi muutamia nivalalaisia.

Tilaisuudessa todettiin, että Karri ei ole saanut täällä sellaista tunnustusta kuin olisi ansainnut. M. Nivalan kirjassa kerrotaan muista Nivalan kulttuurihenkilöistä omissa artikkeleissaan laajastikin, mutta Unto Karri ohitetaan vain yhdellä valokuvalla ja lyhyellä kuvatekstillä. Kiistämättä voidaan sanoa, että Unto Karrin elämäntyö tarvitsisi paremman huomion osakseen ja toivottavasti se tunnustus aikanaan tulee.

 

Kaikkeen sitä ihminen itsensä saattaa. Pidettiin viime Nivalan työväenhistoriatoimikunnan kokousta ja toimittajakin oli kutsuttu sinne vieraaksi. Todettiin siinä yhdessä, että aineiston keruuseen olisi kiire. Pitäisi nauhoittaa ja haastatella kymmeniä henkilöitä. Toimikunta pyysi minua aineiston kerääjäksi. Ja minä höpsä suostuin, vaikka omatkin työt ovat kintulla. Aihe on kiinnostava ja vähän siihen tuntee velvollisuuttakin.

Toimikunta totesi kunnan talousarviossa on jo pieni määräraha ja sen vuoksi työ pitäisi saada alulle. Samalla toimikunta totesi, että kerääjälle ei kuitenkaan makseta palkkiota. Niinhän siinä sitten kävi minulle kuin Nikke Pärmille aikanaan. Nikke joutui Oulusta tuomaan komppaniaa Nivalan kapinaa taltuttamaan. Nikke joutui lähtemään ilman päivärahoja matkalle ja totesi, että tässä lähtee sorrettu sorrettuja vastaan. Niin lähti tämäkin työväenaineiston keruu liikkeelle vanhan perinteen mukaan. Työmiehelle ei makseta palkkioita. No, eipä sitä nyt näitä hommia palkkion toivossa tehdä.

 

Tämäkin pakinanteko jäi viime tippaan, kun on pitänyt seurata noita olympialaisia. Toisella silmällä vahtaan Koskelan loppuottelua ja yritän samalla kirjoitella. Hyvin ei näytä käyvän tuossa ottelussa. Päästi suomalainen heti alussa vastustajansa selän taakse ja joutui alle.

No tätä jännitystä ei sentään kestänyt kovin kauan, vaikka piti vääntää itsekin sohvannurkassa kuin olisi itse ollut vääntämässä. Muistaahan sen kossivuosilta kun katsottiin korkeushyppyä oikein keskittyneenä, niin omakin jalka nousi kun kaveri hyppäsi. No hopeamitali sentään tuli ja mieheltä jota ei sitä kovin osattu odottaakaan. Loppuviikolla sitten enempi jännäämistä kun yleisurheilukin alkaa.

Toimittajan tuolilta 28.9.1988

 

Kunnallisvaalit lähestyvät, rieskoja leivotaan, kahveja tarjotaan ja ollaan höylejä ihan tavallisille kansalaisillekin. Keväällä ihmeteltiin sitä, että Kullaan Veikko vetäytyy politiikasta, kun ei ole enää asettunut valtuustoehdokkaaksi. Nyt on herännyt epäilyjä, että ei Veikko politiikasta ole luopunutkaan, vaan on lähtenyt isommille vesille. Viime viikolla Veikko nähtiin televisioruudussa. Veikko seisoi Leningradissa pöydän takana, kun isot kauppamiehet kirjoittelivat nimiä paperiin. Vastaavia kuvia on nähty Moskovasta, kun kauppaministerit kirjoittavat sopimuksia ja valtionpäämiehet seisovat takana. Tässä rivissä seisoi Veikko.

Uutiset kertoivat, että Lihapolar ja paikallinen kaupparengas kirjoittivat sopimuksen hampurilaisten myynnistä Leningradissa. Sielä niitä nyt Leningradissa on jaossa Kullaan Veikon hampurilaisia ja ne on varmasti äkikseltään melko hyviä vaalitäkyjä viiden miljoonan kaupungin asukkaille. Meinaakohan Veikko päästä Leningradin autonomisen tasavallan politpyroon johtoon.

 

Olin maanantai-iltana köpiksellä vanhempien illassa. Sielä opetettiin meille vanhan kansakoulun käyneille uusia aineita. Uusi matematiikka riisti jouleineen meidän ikäluokalta jo mahdollisuuden neuvoa edes ekaluokkalaista. Nyt meistä ei ole edes tavaamisen opettajaksi. Enää ei tavata jankuteta kuin ennen, vaan nyt puustaaveilla on aivan uudet ääntämistavat ja merkinnät. En yhtään ihmettele, jos Alpuan Roopelta paloi proput, kun ekaluokkalainen pyysi häntä opettamaan ja poika sanoikin, että ei sitä nykyään niin a:ta sanota. Ulos me on jääty Roopen ja monen muun isän kanssa näistä asioista, eikä meistä enää tule opettajia.

Tuossa tilaisuudessa opettajat kertoivat sen valitettavan tosiasian, että lapset ovat tietenkin vilkkaita, mutta on selvästi havaittavissa rauhattomuutta ja keskittymiskyvyn puutetta. Esille tuli se tosiasia, että televisio-ohjelmien vaikutus näkyy lapsissa. Rauhattomuus, väkivaltaisuus ja ruma kielenkäyttö ovat seurausta runsaasta väkivaltavideoiden katselemisesta. Televisio on vaatimattoman näköinen laatikko olohuoneemme nurkassa, mutta vaikutuksiltaan se on atomipommi, joka hitaasti näivettää meitä ihmisiä. Se vaikuttaa hitaasti ja halvaannuttavasti kuin atomipommin saasteet. Se saa lapsemme nykimään ja vääntelehtimään kauhufilmien jälkeen esikuvien mukaan kuin kuolemantuskissa kamppailevat. Se vie pikkuhiljaa oma-aloitteisuuden ja tylsistyttää ihmisen henkisesti. Tähän on olemassa yhteiskunnalliset taustat. Me olemme hyvinvointivaltio ja tuo taloudellinen hyvinvointi kiskotaan meistä ihmisistä pihdeillä ulos tehokkuutena. Me vanhemmat olemme kotona väsyneitä ja ressaantuneita. Meillä ei ole aikaa omille lapsillemme ja on hyvä, jos he ovat meitä vaivaamatta ja katselevat omissa huoneissaan videofilmejä. Me pidämme äidin esikuvana Vuohenkalman torpan Annaa, joka juhannusiltana istui lapsen kehdon ääressä lehvitetyssä tuvassa etäisten lehmänkellojen kalkatusten sointuvassa hyminässä ja lauleli lapsellensa hempeitä lauluja. Mutta miten on tämän päivän äiti Nivalassa ja Nurmijärvellä. Hän tempoo kuuden aikana nukkuvat kakarat autoon, pistää hermostuksissaan nortin suupieleensä ja suuntaa autonsa kohti päiväkotia itkevien lasten kanssa. On kiire Nurmijärven kirkolle valimoon, jossa pomot ja noituvat työtoverit odottavat. Jos vielä pakkasaamuna auto ei lähde käyntiin, niin ei voi syyttää äitiä, jos hän pillahtaa itkemään ja noitumaan. Siitä on kaukana Vuohenkulman Annan hempeät laulut lapsellensa. Annan ei tarvinnut juosta kieli vyön alla tehtaan pauhinaan.

 

Hiljattain tehtiin keskitetty työmarkkinasopimus ja ylpeiltiin sillä, että bruttokansantuote nousee kolme prosenttia ja inflaatio pystytään painamaan kilpailijamaiden tasolle. Kyllä tämä on lyhytnäköistä politiikkaa. Tällä tehokkuudella me syömme leivän lastemme kädestä ja tuhoamme elinympäristömme. Vielä suurempi tuho tulee siitä, että meillä ei ole varaa hoitaa lapsiamme kotona edes kouluikään saakka, vaan heistä tulee yksinäisyydessä videofilmeillä kasvatettuja ihmisraunioita. Eikö meillä riitä muutama prosentti tuosta bruttokansantuotteesta tulevaisuuden investointeihin. Eikö kaikkien äitien tulisi saada hoitaa lapsensa kouluikään saakka kotona. Toisen maailmansodan jälkeen Suomeenkin jäi kymmeniä tuhansia sotaorpoja, joiden elämän turvaamiseksi yhteiskunta panosti sotavuosien olosuhteissakin runsaasti. Nyt meillä on satojatuhansia ”kodittomia” elintaso-orpoja, joiden tulevaisuus ei näytä hyvältä. Teollisuuden investointien kasvusta me pidämme kiinni, mutta unohdamme investoinnit lapsiin ja tulevaisuuteen.

Toimittajan tuolilta 5.10.1988

 

Kyllä sitä näköjään ihminenkin on karhun sukua. Mitä pitemmälle syksy kuluu, sitä unisemmaksi sitä tulee. Vai veikö ne olympialaiset unirytmin sekaisin. Kun syö ja hetkeksi istahtaa tuolille, niin heti painuu silmät kiinni kuin Huitulan Jobin vatuspassissa. Kyllä sitä voisi nukkua näköjään talven yli kuin karhu. Löisi vaan kouraansa paketin Paasivaaran vastakirnuttua ja nuolisi sitä pesässään kevääseen saakka. Nousisi sitten ylös kun kevätaurinko lämmittää. Kukahan saisi vakuuttuneeksi siitä, että mitä hyötyä on noista kellojen siirtelystä kesä- ja talviaikaan. Minä en ole kuullut asialle yhtään kunnon perustelua. Onko sen vaan niin, että joku keksi tämän idean ja sitten ryhdyttiin kelloja kääntelemään. Eikö se ole yksi lysti, nukkuuko sitä aamusta vai illasta sen yhden tunnin.

 

Oltiin maanantaina Säästöpankilla tutustumassa uuteen tietokoneohjelmaan, joka laskee luopumissopimuksen räätälintyönä jokaiselle tilalle. Tietokone laskee mikä on oikea luovutushinta, milloin jatkaja saa starttirahan ja paljonko tulee eri vaihtoehdoilla veroja kaupasta. Laskee vielä valtionlainat ja paljonko pitää kaivaa kuvetta tai rukoilla pankilta. Siinä Ylitalon Aimon ja Seppälän Sepon kanssa tuli puheeksi nuo vanhat syytinkiasiat. Pankkimiehet totesivat, että syytinki on varsin yleinen tapa vielä nykyaikanakin. Syytingin kohteena on vain nykyisin pelkästään asuntoetu, joka Nivalan verotuksessa arvioidaan 5000 markan arvoiseksi kuussa. Niitä vanhan hyvän ajan syytinkikirjoja ei enää tehdä. Ne olivatkin paljon arvokkaampia kuin nykyiset MYEL-eläkkeet rahassakin mitattuna. Vanha syytinkikirja sisälsi seuraavia tarvekohtia:

– Ruoka kolmesti päivässä
– lämmin kamari asuttavaksi
– kohtuulliset pyhä- ja pitovaatteet
– neljä kannua paloviinaa vuodessa
– hevonen käytettävissä tarpeen vaatiessa
– hyvä kohtelu talonväen osalta
– paikkakunnan tavan ja isännän arvon mukaiset maahanpanijaiset

Huonosti ovat isännät asioitaan hoitaneet. Jos nykyisin luovuttaa tilan jää isäntä vain MYEL-eläkkeen varaan, joka keskimäärin on 600-800 markkaa kuukaudessa. Ei niillä rahoilla juoda paloviinaa ja tilata hevosta portaiden eteen tarpeen niin vaatiessa. Mihinkähän tässä pääsisi syytingille?

 

Viime perjantaina vietettiin lukiolla Juhana Malkamäen läksiäisiä. Merkittävä tapahtuma Nivalan kouluelämässä. Siinä tilaisuudessa opettajat laskivat, että Juhana Malkamäki on opettanut 27 vuoden aikana noin 4000 nuorta nivalalaista.

Juhana on persoona miellyttävällä tavalla. Hän muisteli tuossa tilaisuudessa Nivalaan tuloaan ja silloisia opettajia. Hän oli tutustunut Laukkaseen, Takalon Jussiin ja silloin nuoreen matematiikan lehtoriin Ensio Rönkköön. Juhanan mukana hävisi nyt viimeinenkin edustaja tästä ikäpolvesta opettajien joukosta.

Juhanaa kiiteltiin ja voideltiin tuossa tilaisuudessa hänen panoksestaan Nivalan nuorten hyväksi. Sai sellaisen käsityksen, että Juhanalta on riittänyt muitakin kuin oppikirjojen tiedonmurusia näille oppilailleen. Jotain tukevampaa ja sydäntä sitovampaa evästä maailmaa varten. Minä olen asunut Juhana Malkamäen naapurina pian parikymmentä vuotta. Niemenpuhossa on kaksi persoonaa, Asko ja Juhana, joita ei aivan pienet jutut saa hätkähtämään. Minä olen monessa asiassa pystynyt nojaamaan ja saamaan tukea näiden naapurien vahvasta itsetunnosta. Millä minä ostaisin uuden auton, millä minä ostaisin muotivaatteita ja miten minä jaksaisin hankkia rahaa, ystäviä ja vaikutusvaltaa. Juhanalta ja Askolta minä olen oppinut sen, että raha ja vaikutusvalta eivät ole välttämättömiä ja ystäviä saa hankkimatta, jos saa.

Minulle tuotti alussa, ja vieläkin, vaikeuksia suhtautua luonnollisesti naapuriini Juhanaan. Körttipappi ja minä lestadiolaisen kodin maailmassa viillettelevä poikanen. Ei oikein ollut yhteistä hengellistä kotiakaan keskustelujen pohjaksi. On se siitä kuitenkin keskustelujen aihe vuosien mittaan löytynyt ja pelkokin on poistunut. Kun on oppinut paremmin tuntemaan tätä naapuria, niin on tullut toisella tavoin varovaiseksi. Nyt sitä saa odottaa sarkastista satiiria ja siinä sitä onkin taiteilemista, että pystyy vastaamaan.

Onnea vain naapurin eläkeukolle. Minulla ei ole vara antaa sinulle lahjoja, mutta pysy terveenä ja saat olla naapurina niin kauan kuin lystää. Toivottavasti naapurien polku tulee nyt entistä suurempaan käyttöön.

Toimittajan tuolilta 12.10.1988

 

Kaikkien puolueiden vaaliteemat ovat olleet melko hampaattomia. Varotaan ottamasta kantaa nimettyihin asioihin. Taustajärjestöihin on noussut yksi uusi ryhmä yrittäjien lisäksi. Jääkiekkoilijat ovat lähteneet sponsoroimaan omia kannattajiaan.

Yleensä vaaliteemat noudattavat valtakunnallisia teemoja. Kukaan ei ole lähtenyt erityisen vahvasti ja paikallisesti kampanjoimaan esim. ympäristökysymyksillä, katurasitusmaksuilla tai virkistysalueilla. Ehkäpä valtuustoehdokkaat aavistelevat sen, että ihmeitä ei tulevaisuudessa yksin saada kunnanvaltuustossakaan aikaan ja kun voimavarat näyttävät Nivalassakin tulevaisuudessa vain ehtyvän kunnallistalouden osalta.

 

Jokikylällä sentään käydään tällä kertaa äänestämässä aktiivisesti. Kylällä on huoli oman koulun säilymisestä. Vaali-intoa ja tulevaisuuden uskoa taitaa Jokikylällä antaa nyt kunnan lähetystön saamat terveiset Helsingistä. Maanantaina kävivät kunnan edustajat kouluhallituksessa tiedustelemassa sitä asiaa, miten sielä suhtaudutaan valtionosuuksiin koulun käyttömenojen osalta, jos jokikyläset ja kunta rakentaa omillaan uuden koulurakennuksen. Kunnanmiehet saivat suusanallisesti sellaisia terveisiä, että käyttömenoihin tulee valtionosuus jos uusi koulu rakennetaan. No sehän antoi puhtia kyläläisille ja jo ensi talvena metsä ryskyy, lupailivat jokikylän isännät. Ei ole ihme, jos Jokikylällä nyt äänestysprosenttikin nousee lähelle sataa.

 

Tämä loppuviikko meneekin sitten jo kunnallisvaalien huminassa. Ilmaisia kahveja on juotu vaalituvissa ja höylejä ihmisiä on nyt tavallista enemmän.

On kuitenkin niitäkin, jotka eivät jaksa innostua näissäkään vaaleissa äänestämään. Häkkilän Askokin istui eräänä päivänä TB:llä ja totesi, että ei tässä nyt ole oikein mitään tarpeitakaan. Pyörätiekin tulee jo Ojaperälle saakka, eikä tässä nyt keksi mitään muutakaan vaateita. Jospa ne vielä Askollekin sunnuntaihin mennessä tarpeita luovat.

 

Poliittinen käyttäytyminen on Nivalassakin melko vakaata. Muutokset ovat vähäisiä. Puhuttiin tässä erään henkilön kanssa sitä, että Kalajokilaakso on eräällä tavalla vedenjakajaa. Täällä ja tästä etelään keskustalla ja kokoomuksella on vahva kannatus. Mitä alemmaksi mennään, sen vahvemmaksi tulee Kokoomuksen kannatus. Pohjoiseen mennessä vahvistuu Keskustan ja SKDL:n kannatus. Esimerkiksi jo Haapavedellä on SKDL:n kannatus ollut hyvin suuri, mutta sosiaalidemokraatit eivät ole yltäneet valtuustoon. Lapissa SKDL ja Keskusta ovat joka paikassa valtapuolueita.

 

Poliittiseen käyttäytymiseen vaikuttaa vahvasti perinteet. Nivalassa Maalaisliitto-Keskustapuolueella on jo satavuotiset voimakkaat perinteet. Kyösti Kallio ja hänen jälkeensä monet muut valtiopäiväedustajat ovat omalta osaltaan vahvistaneet puolueen kannatusta. Vasemmiston kannatus on säilynyt samansuuruisena. SDP:n ja SKDL:n välillä on ollut aina vaihteluita. SDP:llä on ollut parhaillaan viisikin valtuutettua. Alimmillaan kaksi. SDP:n kannatus näyttää nyt vakiintuneen ja siihen on varmasti omat syynsä pitkäaikaisella hallitusvastuulla ja presidentillä. SKDL:llä on ollut takavuosina vahvoja valtuutettuja, Emmi Raudaskoski, Iikka Toivoniemi ja Niilo Leppikangas. Nykyiset valtuutetut ja SKDL:n ehdokkaat ovat nuoria ja puolueen aatteellista kuvaa hämmentää varmaankin monen äänestäjän kohdalla Neuvostoliiton uusi suvaitsevainen politiikka, ja puolueen keskinäiset mittelöt.

SMP kannatus on ollut myös vakio. Saa sitten nähdä mitä vaikuttaa edesmenneen Heino Kukkuraisen ja Yrjö Häkkilän puuttuminen puolueen riveistä. Näillä Maliskylän miehillä oli kylän kannatus.

Kokoomuksen lista on se, joka tällä kertaa on arvoitus. Kokoomushan kasvoi viime kunnallisvaaleissa kahden sitoutumattoman, Jouko Hietalan ja An-Lis Takalon ansiosta kolmesta viiteen. Nyt sitoutumattomia ehdokkaita on runsaasti Kokoomuksen listalla. Mikään yllätys ei sekään olisi, jos tältä listalta menisi läpi kuusi tai seitsemän ehdokasta.

19.10.1988

 

Kansa on sanansa taas sanonut. Paremminkin numeronsa pyöräyttänyt. Rooman keisari Caesar sanoi taistelujen jälkeen: Voi voitettuja voi voittajia.

Jos tässä kommentoisi käytyjen vaalien tulosta, niin täytyy todeta se mitä viikko sitten kirjoitin. Keskustelin silloin Aarne Sailaksen kanssa ja hain häneltä tukea mielipiteilleni. Totesimme, että poliittinen käyttäytyminen on Nivalassa niin vakaata, että muutoksia siihen ei juuri tule. Ennusteltiin juuri niin kuin kävi.

Poliittinen kenttä on asettanut niihin kuvioihin, mitä se on ollut jo vuosikymmenet.

Keskustan kannatus Nivalassa on varmasti maan vahvimpia. Ei sosialistien kannatus nousi yhdellä, eli voimasuhteet tämän mittarin mukaan ovat 29-6. Ei kuitenkaan niin vahvasti kuin Halsualla, missä ei ole yhtään sosialistia valtuustossa.

Keskustan ehdokasasettelu oli tällä kertaa varmasti parempi kuin vuosiin. Valituista valtuutetuista on 19 maanviljelijää ja neljä palkannauttijaa. Tämä osoittaa sen, että aatteellista pohjaa on ja Keskusta saa kannatusta muualtakin kuin maanviljelijöiltä. Lisäksi monet vanhat valtuutetut kokosivat runsaasti ääniä palkannauttijapiireistä.

Jos tarkastelee henkilökohtaisia äänimääriä ja menestystä, niin voi todeta, että Keskustapuolueesta ei helposti ensikertalainen mene läpi. Pitkän kokemuksen omaavat olivat tälläkin kertaa vahvoilla. Nuorten ja naisten osuus on suhteellisen pieni. Keskustan ryhmän keski-ikä ei suinkaan nuorentunut, pikemminkin päinvastoin. Nuorista ehdokkaista meni läpi ainoastaan kolme kolmekymppistä. Yli puolet tämän ryhmän valtuutetuista on ylittänyt jo viisikymppisen joten keski-ikä painuu pitkästi päälle 50 vuoden.

Raudaskoski Väinö oli tällä kertaa ryhmänsä ääniharava. Väinön valinnan mukana taisi ratketa myös valtuuston puheenjohtajuus. Kokemusta, taitoa ja arvovaltaakin löytyy varmasti valinnan taakse.

Leevi Mehtälän kannatus on vain nousussa. Leevinkään poliittinen ura ei alkanut heti ensimmäisellä yrittämällä, vaan muistelen että kahdesti Leevi jäi rannalle. Viime kerralla Leevi meni jo reilusti läpi ja nyt äänivyöryllä.

Vähäsöyrinkien suvusta oli peräti viisi tarjolla ja kaikille riitti ääniä. Veljekset Taavi ja Tauno nousivat valtuustoon kovilla äänimäärillä. Kokoomuksen listoilla oli tasaista. Sisäistä pohdiskelua varmasti aiheuttaa jälkikäteenkin sitoutumattomien ja puolueen jäsenten äänimäärien suhteen. Jos tarkastelee koko listan äänimääriä, niin Kokoomuksen ehdokkaat olisivat yltäneet kolmeen paikkaan ja sitoutumattomat kahteen paikkaan. Tällä kertaa myös näin kävi. Tilanne on täysin sama kuin viime kerralla, mutta voimakas hajonta aiheutti sen, että äänimäärät jäivät vähäisiksi. Kokoomuksen listoilta mentiinkin läpi pienimmillä äänimäärillä.

 

SDP:n kannatus Nivalassa näyttää vakiintuneen, eikä hallitusvastuukaan murtanut sitä. Entiset valtuutetut, Toivoniemi, Jaakola ja Nivala menivät läpi ja Sailaksen paikan otti Osmo Jussila. Puolueessa oltiin varmasti tyytyväisiä tähän tulokseen.

 

SKDL:n vetojuhtana toiminut Mikko Raudaskoski nousi täpärästi Nivalan ääniharavaksi. Mukaansa valtuustoon Mikko veti Eila Konttilan, mutta Viljo Konttila jäi täpärästi ulos. Puolue olisi tarvinnut 12 ääntä saadakseen kolmannen valtuutetun.

 

SMP:n listoilta puuttui Yrjö Häkkilän nimi. Malisten kertoman mukaan nämä äänet menivät nyt keskustan Heikki Raumalle. Rajuimman menetyksen kokenut SMP sai kuitenkin puheenjohtajansa Unto Pylkön valtuustoon. Puolueen äänimäärä putosi yli puolella ja nämä äänet menivät keskustalle.

 

Tämäkin kunnallisvaali osoitti sen, että nivalalaiset ovat perin vakaita ja totisia äänestyskäyttäytymisessä.

 

Protestiääniä ei juuri näy. Nivalaan muuttaneen on mahdoton päästä lyhyessä ajassa sisään. Näyttää olevan totta se, että nivalalaiseksi hyväksytään vasta parinkymmenen vuoden asumisen jälkeen.

 

Monta hyvää miestä ja naista on jäänyt rannalle. Nivalalaiset ovat kuitenkin tahtonsa ilmaisseet ja siihen on tyytyminen. Ja kun katsoo tuota ikärakennetta, niin sinne ei hurvattomia hyväksytty.

Toimittajan tuolilta 26.10.1988

 

Jokaiselle meistä tulee jossain elämänvaiheessa lepsahduksen kausi. Useinmiten sitä herätään huomaamaan, että tämä elämä on lipuamassa ohi siinä vaiheessa kun lapset ovat lähteneet koulutielle tai pois kotoa ja tulee tyhjyyden tunne.

Silloin hätkähdetään, että tällaistako tämä elämä onkin. Sitä yhtä ja samaa, työtä ja työtä. Useimmat havahtuvat silloin harrastamaan kovalla vimmalla. Naiset menevät kansalaisopiston piiriin maalaamaan posliinia ja miehet kennelhommiin. Jotain uutta sisältöä arkipäivän yksitoikkoisuuteen. Onko se eräänlaista itsesuojeluvaistoa?

Viime viikolla oli ammattikoululla tilaisuus, jossa tuli nämä keski-iän turhautumat ja havahtumiset 38 henkilön omakohtaisena kertomuksena. Ammattioppilaitoksessa alkoi ensimmäinen kolme vuotta kestävä työteknikkojen koulutus. Tämä joukko oli juuri tätä keski-ikää lähestyvää porukkaa. Esittelyssä he poikkeuksetta kertoivat, että nuoruudessa opiskelu jäi ja nyt on sellainen elämänvaihe, että jotain ratkaisuja olisi mahdollisuus vielä tehdä. Tämä koulutukseen havahtuminen lienee niitä parhaita hoksaamisia tässä elämänvaiheessa. Näiden 38 henkilön lisäksi Nivalassa on ollut viime vuosina melkoinen viirus, aikuisten ihmisten parissa tämä uudelleen koulutielle lähteminen. Terveyskeskuksesta ja vanhainkodista on lähtenyt kokonainen ”akkalauma” hankkimaan sairaanhoitajan tai muuta pätevyyttä. Täytyy sanoa, että tomeria ihmisiä, kun itse oivaltavat ja uskaltavat irrottautua yksitoikkoiseksi käyneen elämän arkisirpaleista. Joku viisas on sanonut, että pitäisi joka päivä lukea pätkä raamattua, Shakespearea ja Omar Khaijamia, että pysyisi ihmisenä. Tahtoo valitettavasti jäädä siihen, että tulee vain päivän lehdet vilkaistua ja kuunneltua uutiset. Ei siinä paljon maailmankuva kasva, eikä ihminen jalostu. Ihmisen henkisen kehityksen ulkokehä on kuin pirrakellon jousi, että se joutuin pienenee vuosilustojen mukana. Kun ihminen joutuu vielä pinnistelemään yksipuolisen työn parissa, niin kyllä se näkyy jo jutuissa, eikä sellainen ihminen ole mukavaa seuraa kenellekään. Näihin turhautumiin sitä törmää tässäkin hommassa ja olisikohan tuo syksyn ankeus omalta osaltaan latistamassa mielialoja. Jotain rämäkkää tarvitsisi tehdä tai löytää oikeita ”langanpäitä tulevaa kaamostakin varten.

 

Kunnassa jauhetaan hallinnonuudistusta vapaakuntakokeiluna. Kunnanhallitus päätyi esittämään melko radikaalia muutosta, jossa lautakunnat olisivat tippuneet puolella ja samalla olisi lakannut satakunta luottamuspaikkaa. Maanantai-iltana kokoontuivat valtuustoryhmät käsittelemään tätä asiaa. Sen verran on tihkunut tietoa noista palavereista, että esitys taitaa mennä melko lailla hallituksen esittämässä muodossa. Valtuusto kokoontuu tiistai-iltana sen jälkeen, kun tämä lehti on jo painettu, että tiedot jäävät sitten viikon vanhaksi. Joka tapauksessa suuri uudistus, jonka läpimeno ei varmasti valtuustossa ole aivan helppo asia.

 

Hourulan Veli otti tuola kylällä eräänä päivänä kiinni, ja totesi, että mihinkäs ne on Jansun palstaltakin ne huumorinkukkaset kokonaan hävinneet. Voi Veli kun osuit kipeään paikkaan. Kyllä tässä on itsekin huomannut sen, että sitä on pintakireä ja huumoriton kuin tullimies Vaalimaalla.

Olen pitkään jo riepotellut ja repostellut vaaliasioita ja kunnan uutisia, eikä tällekään palstalle ole löytynyt mitään inhimillistä, saatikka sitten omantunnon tilitystä ja tuntemuksia. Vaan kun ei tule, niin ei tule. Sitä sanotaan helposti, että huumoria pitäisi olla vaikka sydän märkiä juoksisi. Ei se nyt märkiä juokse, mutta tuntuu kuin tuo pohjoisen kylmä tuuli taas äkiksestä menisi luihin ja ytimiin ja kylmettäisi sielunkin.

Toimittajan tuolilta 2.11.1988

 

Tässä lehdessä on juttua tuosta Hovin purkamisesta ja sen asutushistoriasta. Sain siihen arvokkaita tietoja talousneuvokselta. Kiitoksia vain. Käytän vastakin palveluksianne kun niistä ei tarvitse maksaa kummemmin kuin Iki-Kiannon talonsa hirsistä Kajaani Oy:lle. Tuon jutun jälkeen soittelin Salosen Mikolle ja kyselin olisiko hänellä lisättävää tuohon Hovin historiaan. Mikko muisti, että Toivo Hissan äiti tuli miehensä kuoleman jälkeen asumaan kahden lapsensa kanssa. Mikko muisti, että Hovissa on toiminut myös Nivalan ensimmäinen liikesikala.

Kelloseppä Telin oli tunnettu mies Nivalassa ja hän asui eräässä vaiheessa myös Hovissa. Ahteen Laitilasta muutti kirkolle alunperin ilmajokinen Salomoni Könni. Hän perusti Telinin kanssa ”sikalakasvattamon” Hovin pihamaalle kyhättyyn rakennukseen. Mikkoa nauratti, että se teollisuuslaitos taisi mennä pyllylleen. Mikko on edelleen hyvävoimainen ja oli maanantai-iltana juuri palannut raamatuntutkijain kerhoillasta. Lauantaina ja sunnuntaina Mikko oli osallistunut Säätytalolla järjestettyyn tiedeseminaariin. Ei se ihme, jos Mikko nuorekkaana pysyy. Hän on ollut viisi päivää Jyväskylän yliopiston tutkimuksissa koekaniinina, jossa tutkitaan ja vertaillaan eri-ikäisiä veteraaniurheilijoita tavallisiin ihmisiin. Kun satavuotiaita ei ollut, oli Mikko tietenkin sarjansa vanhin.

 

Tasavallan hallituksen työvoimaministeri esitti hiljattain, että työvoimapuutetta torjuttaisiin tuottamalla maahan ulkomaisia opiskelijaryhmiä. Ainahan näistä asioista kaduilla ja aitovarsilla tavalliset ihmiset huulta heittävät, mutta kun asiasta puhuu hallituksen työvoimaministeri, niin se on otettava vakavasti. Ministeri siis tunnustaa, että maassa on työvoimapula. Pikemminkin pula on työtätekevistä kuin tilastoidusta työvoimasta. Ministeri tunnustaa sen tosiasian, että meillä on 200.000 työtöntä, mutta kuitenkin työvoimapula.

Sosialidemokraattinen työvoimaministeri oli nyt myös kovin suvaitsevainen siihen suuntaan, että työvoiman liikkuvuutta ei saisi tehdä pakkokeinoin. Jossain on mätää ja pahasti tässä maassa. Osa ihmisistä tekee 80 tuntista työviikkoa ja toisilla ei ole töitä lainaan. Tänä päivänä ei ole pakko tehdä töitä ja tulee samalla tavoin toimeen kuin muutkin. Jos käyt valtion ammattikouluja ja opiskelee esimerkiksi instrumenttiasentajaksi tai panimomestariksi, niin ei varmasti tarvitse lähteä ikinä Nivalassa töihin ja muualle eivät voi pakottaa. Jos päivärahat ei riitä, niin sosiaalilautakuntaan voi kiikuttaa kaikki laskunsa. Sieltä maksetaan vuokrat, huonekalut, televisio, lupamaksut, sanomalehdet, sairaalalaskut ja ruokalaskusta puhumattakaan. Puhuttelin tässä eräänä päivänä yhtä yksinhuoltajaäitiä, joka oli kovasti tuohtunut. Joku nainen oli kertonut, että hän haki sosiaalitoimistosta 3.700 markkaa. Tämä äiti kertoi, että hän on yksin elättänyt kaksi lasta aikuiseksi ja tehnyt yötä päivää töitä, eikä ole kertaakaan sosiaalilautakunnan apuun turvautunut. Tällainen sosiaaliturvan väärä hyväksikäyttö katkeroittaa niitä, jotka joutuvat maksamaan veroja pienestäkin palkasta.

Meidän nuori yhteiskunta ajautuu aina laidasta laitaan. Ei ole aikaa kuin runsaat 50 vuotta, kun isännät käyttivät häikäilemättömästi hyväksi vähäosaisia. Rengin ja piian vuosipalkkaa maksettiin muutamalla jyväpussilla. Tänään ei kukaan lähde yhdellä ruissäkillä päiväksi töihin.

Työväenliike oli välttämätön ja se on tehnyt oikeutta tämän maan vähäosaisille. Nyt nämä tämän maan ”vähäosaiset” ovat saaneet niin hyvät edut ja sosiaaliturvan, että heidän ei kannata käydä edes äänestämässä. He jujuttavat nyt puolestaan omistavaa luokkaa, joka rehkii töitä yötä päivää, maksaa veroja ja velkaantuu. Kyllä tälläkin hetkellä moni viljelijä ja yrittäjä voi tuntea motiivin puutetta. On tullut paljon lisäveroja maksettavaksi ja täytyy ottaa velkaa niiden maksamiseen. Tällainen sosiaalipolitiikka jäytää vakavasti yhteiskunnan moraalia ja ei tarvitse ihmetellä, jos äänestysluvut laskevat.

 

Maaseutukylissä on paljon näitä vinttikamareissa tupakoivia nuoria miehiä, joita kutsutaan työrajoitteisiksi. Muistan lukeneeni jostain sellaisen tutkimuksen, että perinteisessä työväenluokassa, eli jo kolmannen neljännen polven teollisuustyövoiman jälkeläisissä näitä työrajoitteisia olisi vähemmän. Sen ymmärtää kun vertaa taustoja. Vasta sodan jälkeen työmiehen kakarallekin on avautunut opiskelun mahdollisuudet. Vanhemmat ovat kannustaneet lapsiaan opiskeluun. Työväenluokalla on ollut motivaatiota pyrkiä elämässä eteenpäin. Vastaavasti omistava talonpoikaisluokka on joutunut tulemaan yhteiskunnallisesta roolistaan alas ja vain kovimmat ovat selviytyneet kilpailussa. Moni entinen talonpoika ja hänen jälkeläisensä ei ole päässyt kiinni tähän yhteiskuntaan. Tuttu ja turvallinen on kadonnut. Tilalle on tullut epävarmuus ja turvattomuus. Yhteiskunnallinen muutos on ollut niin suuri, että se heittää auttamattomasti ihmisiä ulkokehälle ja sosiaaliturvan piiriin. Pitäisi pystyä tarkastelemaan myös tämän nykyisen suunnan päämääriä, tavoitteita ja vaikutuksia tulevaisuuteen ihmisen kannalta. Jos ihmiseltä katoaa työnteon motiivi, siihen on varmasti omat syynsä.

 

Postilaatikkoon oli kiikutettu kopio Helsingin Sanomien artikkelista, joka käsitteli maalaisten tempausta Helsingissä: Turbojurbot stadissa. Satiirinen juttu. Nivalalaisia kiinnostavasti tämän jutun teki se, että jurttilaulajaksi ristitty Kari Oja saa artikkelissa runsaasti palstatilaa. Kari on Mönköstä kotoisin ja omaperäinen taiteilija, joka esittelee kortissaan ”lauluja tilauksesta tai ilman”, Nivala on saanut uuden julkkiksen. Lukekaa loput sunnuntain Hesarista.

Toimittajan tuolilta 9.11.1988

 

Täytyy tunnustaa ja ovathan lukijatkin sen huomanneet, että toimittaja on ollut pitkään takalukossa. On pattitilanne kuin työmarkkinaneuvotteluissa. Kun ei irtoa, niin ei irtoa, eikä siinä auta hyvä yrittäminenkään. Entinen mies pisti akkansa kurinpalautukseen ja komensi vaimoaan kiipeämään suoraa seinää myöten tallin katolle. Vaimo tuhrusi itkun kanssa, että en minä pääse. Siihen isäntä vain tylysti, että yritä edes.

”Oi Herra tee minut lapseksi jälleen,
minä tahtoisin soittoni särkyneen,
viedä suurelle virittäjälleen”.

Sitä ihmisen pitäisi pysyä sillä lapsen avoimuuden ja rehellisyyden tiellä. Sain hyvää palautetta tästä, kun menin Knuutinpuhdon päiväkotiin haastattelemaan lapsia isänpäivän teemasta. Sen minä olen tiennyt, että Häkkilän numeron jälkeläiset ovat sanavalmiita, sanoisimpa nokkelan näsäviisaitakin tarpeen tullen. Tuola päiväkodissa sain haastateltavaksi pojan, jossa oli heti tuttua vilkettä. No Häkkilän Akon ja Silpan Manu-poikahan se tässä istuu.

Jutellaan isänpäivän asioista ja yritän vängätä Manulta, että onko se isä koskaan pahalla päällä. – Tarkotatko sinä että kotona, kysyy Manu. – Niin, että onko se isä koskaan kotona pahalla päällä? Silloin Manu äimistyy – suorastaan tuohtuu. – Mitä sinä oikein yrität? Meijän isäkö pahalla päällä? Haastattelut oli loppua siihen ja piti nopeasti vaihtaa levyä. Manulta sain opetuksen, että meidän aikuistenkin pitäisi suhtautua asioihin lapsen rehellisyydellä ja uskolla.

”Upposi mereen unteni kukkivat kunnaat,
mies olen köyhä kalliit on laulujen lunnaat”.

Ja mikä meistä aikuisista tekee kovia ja kyynisiä. Lapsena vielä nuoruudessa on ollut ihanteita ja unelmia. Kyllä sitä minäkin nuorena miehenä unelmoin maanviljelijän ammatista. Kuuntelin maamiehen tietolaarin sunnuntaiaamuisin ja luin Pellervon kirjeopiston kautta Osuuskassan kirjanpitoa. Minä kuvittelin, että minusta tulee vakavarainen maanviljelijä ja minä saan kaikenlaisia luottamustehtäviä. Esikuvina olivat Tyhtilän Matti ja Paavolan Reino, jotka arkipäivänä pyhävaatteissa ja littulaukku pyörän takana ajelivat kirkolle kokouksiin. Näin sieluni silmin, miten pellavapäinen emäntäni tuo minulle pellolle kahvia ja poikani köröttelee omalla traktorilla toukotöitä.

”Kaikkeni annoin, hetken mä heilua jaksoin
haavehen kullat mieleni murheella maksoin”.

Toisin päätti kohtalo elämästä ja murskasi rajusti unelmani. Joskus 1950-luvulla olin 16-vuotiaana Otanmäen kaivoksella töissä todellisessa jätkälaumassa ja sielä sitä maalaispoikaa karaistiin. Sielä elämän kolhuja kokeneet jätkät totesivat kyynisesti unelmista, että elämä on kuin unelma ja unelma on kuin satteen pieksämä lehmänpaska. Niin sitä Jaakuakin roikoteltiin elämänvarrella. Ei tullut Vitikkaan pellavapäistä emäntää, vaan tuli ristiverinen rouva kirkonkylän kotiin.

Ei tullut pojastakaan maanviljelijää. Vanhin poikani Jussi lähti syksyllä suoraan ruotuväestä Turun yliopistoon ja lukee siellä kirjallisuustieteitä pääaineina teatterin tutkimus ja elokuva. Huh, huh. Kauas vippaa isän unelmista, mutta olkoon pojalla omat unelmat. Elämä opettaa meitä ankarasti matkanvarrella. Se risuu meidät kaikki ajallaan. Voimiensa päivinä hihkaistaan, että rahamiehet ryyppää, riskit tappelee, mutta köyhille saarnataan evankeliumia. Kaikista meidän riskeistä voimista on jossain vaiheessa luovuttava. Meidät lyödään niin tukevasti kenturaan, että on uskottava. Ei siitä ole viinastakaan kaveriksi. Sen kanssa sitä vasta moni mies on joutunut voimattomuutensa tunnustamaan. Viina on viekas kaveri. Se on hauska toveriseurassa ja saa meidät hilpeiksi ja riskeiksi. ”Lopulta se puree kuin käärme ja pistää kuin myrkkylisko. Silmäsi outoja näkevät ja sydämesi haastelee sekavia.” Voimattomuus on tunnustettava tämänkin osalta. ”Riemua ei suo rattoisa seura ei viini.”

Mutta ei unelmista saa koskaan luopua. Meillä syntyi kypsällä iällä Johanna-Maria. Minulle on annettu vielä yksi tilaisuus olla isänä ja auktoriteettina. Huonoinkin mies on lapselleen maailman paras. Häntä kohti ojentuvat turvaa hakevat kädet. Tiedän kokemuksesta, että tämäkin aika väistyy ja siteet katkeavat ja isäkin saa raadollisen muodon ja erehtyväisen luonteen.

Vielä kuitenkin Johanna lupaa, että elä myy maita. Hän ottaa sellaisen miehen, jonka kanssa kasvatetaan mulleja Vitikassa ja hän käy sairaalassa hoitajana ja sitten mennen tullen hieromassa isän ja äidin hartioita vanhainkodissa. Näin sanoo Johanna kirkkain silmin ja kuka sen voisi muuksi väittää. Mikäs tässä on köllötellessä ja odotellessa unelmien toteutumista. Hyvää isänpäivää teille toiset erehtyvät köriläät ja vajavaiset isät.

Toimittajan tuolilta 16.11.1988

 

Sain viime viikolla kaksi kirjettä. Merten takaa. Toinen tuli Iranista Seppo Hannuniemeltä. Toinen Kanadasta Väinö Kukkolalta. Hannuniemen Seppo on kapteenin vakanssilla ja toista jaksoa sotilastarkkailijana. Seppo aloitti kirjeensä lupsakasti onnittelemalla toimittajaa ja itseään vasta myönnetystä Nobelin rauhanpalkinnosta. Kiitoksia vaan. Ei ole tosin tullut tilille vielä markkaakaan rahaa. Taitaa olla tuo jakosumma jo niin pieni, ettei siitä riittäisi edes postimerkkiin kaikille rauhanturvaajille.

Seppo kertoili myös Iranin tilanteesta ja totesi, että hän on saanut myönteisemmän kuvan, mitä uutisvälineet ovat levittäneet. Maa on selviämässä sodasta suhteellisin vähin vaurioin ja koulutus ja uudet asenteet valtaavat alaa. Vallankumouksen hurma on haihtumassa ja kansalaiset heräämässä realismiin. Seppo totesi, että ilma on viilentynyt sopivasti kesän 50 asteen helteistä ja enää on vain 30 astetta lämpöä. Muutosta säihin on kuitenkin tulossa, sillä joulukuun alussa Seppo joutuu kurdialueelle vuoristoon Turkin ja Neuvostoliiton rajalle, jossa on pakkasta ja lunta. YK:n unimog-jeepi vaihtuu muuliin, joka on ainoa kulkuväline vuoristomaisemissa. Terveisiä Sepolle ja kurdeille.

 

Kukkolan Väinön taisin nähdä viimeksi 35 vuotta sitten Tuiskumajalla. Olen Rikun ja Pirttimaan Taavin kautta kuullut aina tietoja Väinöstä ja hänen edesottamuksiltaan. Väinö on ollut tarmokas mies ja raivannut asemansa uudisasukkaana Kanadassa. Väinö muisteli kirjeessään Koskenperän asioita ja entisiä aikoja, jolloin köröteltiin rankakuorman kanssa sydänmailta maailmanniityn poikki kohti Veelanninpuhtoa. Se oli kylmä aava istua reen pankolla tai rankakuorman päällä. Näistä reissuista nään vielä painajaisuniakin. Kerran oltiin Vilkunan Joosen kanssa Santahaminassa res. aliupseerien hengellisen maanpuolustuksen seminaarissa. Meidät oli majoitettu kadettikoulun suuriin huoneisiin.

Oli marraskuu ja mereltä kävi kova tuuli. Meidän huoneen ikkuna oli ollut löysästi kiinni ja yöllä myrsky oli pukannut ikkunan auki ja tuuli toi räntää tupaan. Minä näin unta, että olin reenpankolla ajamassa maailmanniityn poikki ja kyllä oli kylmä viima. Minä odotin, että pääsisi pian tuonne Koskenperän suojaisiin metsiin, kun tuuli meni luihin ja ytimiin. Aamulla herättiin Joosen kanssa, kun huone oli puolillaan räntää ja meillä nokka tukossa. Kadetit tulivat kertomaan, että he huomasivat, että ovet ja ikkunat ovat auki, kun he yöllä palasivat kaupungilta.

 

Kun he huomasivat ovesta nimet ja kotipaikan, niin he arvelivat, että Pohjanmaan pojat vissiin tykkää nukkua hyvin tuuletetuissa tiloissa, eikä painaneet edes ovea käytävälle kiinni. No taisi siinä vähän olla upseerikerholta saatua ”tuhkuriakin”, kun se niin makeasti nukutti, että ei edes myrskyyn ja lumisateeseen herätty. Terveisiä vaan Väinölle.

 

Körttisillä on henki päällä. Puhallellaan hehkuvaan kytevään hiillokseen herännäisyyden palavaa liekkiä. Tiistaina todettiin seuratuvalla niin historiantekijöiden kuin seuratuvan johdonkin taholta, että körttiset ovat kantaneet kipeää omaatuntoa sen vuoksi, että aikanaan isien ja äitien seurakäyttöön rakentamaa taloa ei ole pystytty pitämään alkuperäisessä käytössä. Ehkä mieltä on vielä raskauttanut se, että toisella herätysliikkeellä eli lestadiolaisilla on ollut varaa ja voimia pitää seuratupaa Nivalassa.

Toivo Junttila ja Väinö Vähäsarja ovat tehneet merkittävän työn saattaessaan 143 sivua käsittävän historian kansien väliin. Siinä herännäisyyden ohella tulee esille myös paljon muuta kiinnostavaa paikallishistoriaa. Aineiston keruu on viime vuosisadan osalta ollut yksinomaan eräiden henkilöiden muistiinpanojen ja kertomaperinteen varassa. Toivo Junttilalla on ollut tässä työssä hyvä etumatka. Junttilan suvussa on perimätieto kulkenut sukupolvelta toiselle ja aina on pantu jotain merkintöjä myös paperille. Näin saatiin talteen oleellinen herännäisyyden vaiheista Nivalassa. Väinö Vähäsarja tunnusti, että hänen oli vaikea tehdä ratkaisu historian kokoamisesta. Aikaa oli vain muutama kuukausi ja aineisto miltei kokonaan hakusalla. Hän tunsi vanhoista saarnoisa piston, joissa velvoitettiin kunnioittamaan isien perintöä ja neljättä käskyä ja tämä oli niin suuri velvollisuus omaa syntymäkuntaa kohtaan, että otin tämän tehtävän, totesi Väinö. Kiitoksia pojille historiasta. Historia palkitkoon työnne.

 

Luin eräänä päivänä jonkun kynällä aikoinaan leipänsä hankkineen ihmisen tilityksiä. Hän pohti sitä samaa asiaa, joka jokaisen toimittajan eteen usein tulee.

Toimittaja ei saisi sitoutua mihinkään ryhmään. Pitäisi pysyä kaikista ulkopuolisena ja yksin. Tällä varmistettaisiin se, että pystyisi kirjoittamaan mahdollisimman objektiivisesti. Ollakko vai eikö olla. Joskus voimien ehtyessä olisi hyvä olla ystäviä ja tietty taustayhteisö. Puolue, uskonto, metsästysseura ja kaverit, tai ainakin hyvä ja kiinteä harrastus. Sitoutumista seuraa aina velvollisuus ja se jos mikään painaa mieltä ja ahdistaa. Vapaana ja lainsuojattomana on hyvä olo, jos vaan on henkisiä käsivoimia.

Mikään mukava vanhuus se ei odota toimittajaa. Katsokaapa niitä harvoja eläkkeelle ehtineitä (onko heitä) tai ikääntyneitä toimittajia. Enemmän tai vähemmän yksinäisiä, satiirisia, kylmiä ja kyynisiä hyypiöitä, jotka eivät osaa iloita eikä surra. Sääli ympäristölle, sääli lähimmäisille. Pohdittiin vakavasti erään ammattiveljen kanssa, pitäisikö meille aikanaan rakentaa oma vanhainkoti tai suojatyöpaikka, ettei kohtuuttomasti muita rasitettaisi. Ihmisenä olemisen vaikeus on jokapäiväinen asia ja siinä sitä olisi parannuksen tekoa.

Toimittajan tuolilta 23.11.1988

 

Kävin viikonloppuna Helsingissä. Junassa tapaa aina tuttuja. Nivalan asemaltakin nousi väkeä kuin ennen vanhaan. Koskisen Rauno oli yksi heistä.

Rauno oli menossa Helsinkiin nuorisojärjestön kokoukseen. Kääntyi siinä puhe politiikkaan. Rauno aloittaa parlamentin jäsenenä ensi vuoden alusta.

Sitoutumattomana Keskustan listalla Rauno sai kovan äänimäärän. Raunon harteilla on toisten sitoutumattomien kanssa ennakkopaineita. Ollakko tyhmälle kuuliainen, vai tuodako omia mielipiteitä. Sitä varovasti telin.

Rauno tuntui olevan huolissaan kuntien välisestä yhteistyöstä ja Nivalan imagosta. Ymmärrettävä huoli, kun on leivästä kysymys. Ammattikoulukuntainliiton kestävyyttä on jo natistettu sähkösodalla. Ylivieskalaisiin täytyisi pystyä palauttamaan luottamus. Vaikka sähkösota näyttääkin nyt toisenlaiselta. Ylivieska on saamassa miljoonansa näillä näkymin takaisin.

Puhe menee valtuuston järjestäytymiseen. Valtuuston puheenjohtajan vaali lienee yleisin pohdinnan aihe kunnallispolitiikassa. Raunolla on oma kanta ja hän perustelee sitä. Tässä vaiheessa Raudaskosken Väinö olisi kunnan edun kannalta paras vaihtoehto. Hänellä on pitkäaikaisen eduskuntakokemuksen kautta kunnalle tarpeellista ”karismaa”. Paikkaa olisi kärkkymässä varmaan moni muukin, mutta rivejä tuskin saadaan kuntoon ja kokoon kenenkään muun kohdalla. Suosiota kokeiltiin jo ryhmänpuheenjohtajan vaalissa. Mehtälän Leevi voitti täpärästi. Varmaan hyvä valinta.

Rauno tuntui toivovan suvaitsevaisuutta valtuustolta. Maanviljelijöillä on kova kannatus ja edustus Nivalan valtuustossa. Palkannauttijatkin näyttävät äänestävän maaviljelijöitä. Se monia ihmetyttää. On toki uudessa valtuustossa Raunon lisäksi muitakin tuoreita ajatuksia. Kyllä Hannu Havistonkin kannanottoja ja tulevia puheenvuoroja odotetaan mielenkiinnolla. Kuinka Hannun kehittämisajatukset saavat vastakaikua uudessa valtuustossa. Hannulla on henkilökohtaisia näyttöjä talouselämän puolelta ja vaikea on niitä mielipiteitä teilata, joita Hannu on viime aikoina esittänyt.

 

Se siitä. Kuulin myös jutun, että järvikyläset olisivat pistämässä kunnanhallitukseen Koutosen Penaa. Pena jäi hiuksen hienosti pois valtuustosta. Ylikotilan Kaukon paikka on nyt käytettävissä. Laulumaan Heikki on nuori mies ja varmaan tulossa pitkäaikaiseksi valtuutetuksi. Tuo Koutosen valinta saattaisi olla hyvinkin paikallaan, sillä Pentillä on virka-ajoilta peräisin asiantuntemusta. No nämä asiat ratkaistaan valtuustossa, eikä Pidisjärvi-lehden toimistossa.

 

Palaampa vielä tuohon junamatkaan ja yhteen karmeaan kokemukseen. Tupakoitiin yhden vanhan papan kanssa vaunun eteisessä. Hän oli Veitsiluodon entisiä työntekijöitä ja pääluottamusmies. Ahteen miehiä.

Kuopiosta vaunuun nousi nuori mies kassien kanssa. Humalassa ja järkyttynyt. Puheseuraa vailla. Hän kävi meitä jututtamaan. Oli tulossa ruumishuoneelta. Hänen paras ystävänsä 24-vuotias mies oli kuollut huumeiden yliannostukseen. Poika itki ja puhui. Hänellä oli pitkä tukka, melkein vyötärölle saakka. Siinä se makasi valkeana paperin päällä. Oli niin kuin olisi vain nukkunut. Minä kosketin hänen kättään. Se oli kylmä. Minun piti uskoa, että ystävä on kuollut. Miksi, miksi, kyseli poika.

Hän kertoi itsekin käyttävänsä huumeita. Hän tajusi asian vaarallisuuden ja oli ahdistunut. Mitäpä me osasimme papan kanssa hänelle kertoa. Hänellä tuntui olevan ystävät hukassa ja elämää pytyssä. Karsisi siinä viimeisetkin yöunet. Tällaisissa tapauksissa sitä on melko avuton, kun huomaa, että ihmisellä on hätä. Helpompi on vaihtaa vaunua ja mennä omiin oloihinsa, kun yrittää huojentaa lähimmäisen kuormaa. Jäi paha mieli omasta avuttomuudesta.

Toimittajan tuolilta 30.11.1988

 

Viikon sisällä on julkistettu kahden nivalalaisen ikinuoren naisen runokokoelmat.

Martta Palolalta tupahti jälleen satasivuinen runokokoelma. Vaikka naisten iästä ei saakaan puhua julkisesti, niin siitä on kauan kun Marttakin on päässyt rippikoulusta, mutta on edelleen käsittämättömän vitaali ihminen. Kirjoittaa ja maalaa.

Kukkia Polun varrelta on Martta Palolan runokirjan nimi. Kirjassa on myös Martan herkät piirrokset. Enpä rupea enempää kommentoimaan, koska sen ovat tehneet pätevämmät ihmiset toisaalla tässä lehdessä. Maanantaina julkistettiin Aune Niskasen viisut kymmenen vuoden ajalta. Näistäkin on kertynyt jo raamatun paksuinen kirja, josta Nivala-Seura on ottanut kahden tuhannen kappaleen painoksen. Toinen osa ilmestyy myöhemmin. Paljon on noissa värsyissä lyhyesti, mutta nasevasti kuvattu elettyä elämää Nivalassa. Kaikkiaan Kitupiikki on tuottanut noin 900 Viikon varrelta -viisua. Siinäpä nivalalaisille joululahjavinkkejä.

 

Kävimme sunnuntaina pikinmiten Marjamaan Harrin kanssa Kemin Ringin pikkujoulussa. Oli muka kiirettäkin, mutta tämä matka ja sunnuntain iltapäivä olivat parhaita.

Menin ennakkoluulossa, että sielä on vain vakavia vanhoja ihmisiä ja ohjelma on vain virrenveisuuta. Petyin pahan kerran. Sielä oli iloisia varttuneita tyttöjä, jotka lausuivat runoja ja esittivät ohjelmaa. Oli paras näkemäni tiernapoikaporukka.

”Nihti minun palvelijani, meneppä nyt ja käy keräilemässä virrasta pois ne kaikki lorkkimaan menneet poikalapset”. Oli siinä Aittoperän kosseilla mellevät ilmeet ja otteet. Mutta palataanpa siihen ensi viikolla, kun on enemmän tilaa.

 

Itsenäisyyspäivä lähestyy. Taas pohditaan syntyjä syviä. Katselin toissa viikolla Helsingissä käydessäni Tallinnan televisiota. Sieltä tuli parin tunnin ohjelma Tallinnan suurilta laulujuhlilta. Vaikka välissä oli Suomenlahti ja tapahtuma välittyi avaruuden ja kuvaruudun kautta, niin tuntui kuin olisin ollut itse paikalla. Se oli nostalginen tilaisuus. Onko niitä nyt 20.000 ihmistä laulamassa ja moninkertainen katsojamäärä. Kuoronjohtaja vaihtui aina välillä ja kukkia ja suukkoja jaeltiin. Tätä konserttia vasten ajateltuna aavistaa ne tunteet, mitä virolaisten sydämissä liikkuu. He elävät ja toivovat uudessa keväässä. Toisaalta tuli kauhistuttavat tunteet. Viron kansa on elänyt lähes vuoden liennetyksen hurmoksessa ja humaltunutkin siitä. Viikonvaihteen uutiset Moskovasta kertovat kuitenkin kylmät terveiset tälle innostukselle. Gorpatshov piti Moskovassa jyrkkäsanaisen puheen, jossa tuomitsi Viron toimet vastuuttomiksi ja ilmoitti, että perustuslaki säädetään Neuvostoliiton määrittelemällä tavalla. Vielä vuosi sitten uinuimme täällä maailman polttouutisten tavoittamattomissa. Nyt koko maailmaa kiinnostavat uutiset ovat kääntyneet meitä kovin lähelle. Kieltämättä myös vahva turvallisuudentunne täällä Pohjolassa on äkisti saanut ainakin poliitikot ja puolustusvoimien henkilöt jos nyt ei varpailleen, niin ymmälleen. Mitkä mahtavat olla virolaisen kansalaisen mielialat. Lämpimään ja liian aikaiseen kevääseen on vihmonut jäitä ja rakeita ja tullut kerrassaan takatalvi.

 

Meillä lahden takana valmistaudutaan itsenäisyyspäivän viettoon. Ollaan siten onnellisemmassa asemassa kuin heimokansa lahden takana. Meille suomalaisille se on jo niin tuttu tapahtuma, että siihen on turruttu. Monille ansiotyössä käyville se on tarpeellinen lepopäivä tai rankka pyykkipäivä. Norjasta tai etelästä tullut reppurikin saa nyt levähtää pari yötä kotona. Tällaiset ihmiset eivät jaksa innostua itsenäisyyspäiväjuhlista.

Ei tämä meidän itsenäisyys ole onneksi kiinni palopuheista, ja lippumarreista. Nuoria ei saada innostumaan juhlista. Isänmaallisuus on kiinni meissä jokaisessa ihmisessä. Olemmeko me itsenäisiä, suvaitsevaisia, rohkeita ja lähimmäisiä tukevia? Olemmeko kansakuntana ehyt? Meillä on omat tehdyt riidansiemenet. Etujärjestöt ajavat äänekkäästi tässä maassa jäsentensä etuja ja saavat meidät tuntemaan, että minä juuri olen vähäosainen ja palkkakuopassa. Tämä jakaa kansaa.

Meillä on toki tulonjakoon ja eri ammattiryhmiin kuuluvia muitakin erimielisyyksiä, joista voisi puheta kansaa repivä ja hajoittavia tekijöitä. Meidän vapautemme on kuitenkin jo koeteltu. Meillä on demokratia, joka toimii ja sitä kontrolloi monipuolinen lehdistö ja muut viestintävälineet.

Aina on kuitenkin olemassa vaaroja ja ne saattavat tulla pikemminkin sisältä kuin ulkoa. Yksi vaara on kansan vieraantuminen ja tympääntyminen politiikkaan. Sisäinen vaara piilee silloin, kun puolueet ja monopolit kasvavat kontrolloimattomaan valtaan ja mukaan tulee korruptio, suosiminen ja sitä kautta yhteiskunnan rappeutuminen. Näitä vastaan tapahtuu aina vihdoin vallankumous ja silloin päitä putoilee. Jos nyt ei enää nykyaikana sanan varsinaisessa merkityksessä. Julkisen vallan kasvu, kaikenlaisen byrokratian turhamainen paisuttaminen ja vastuuttomaksi paisunut sosiaalietuisuuksien kilpailu jäytävät pohjaa rehellisyydeltä, ahkeruudelta ja säästäväisyydeltä. Työntekokaan ei ole enää hyve. Pitää kuitenkin muistaa näin itsenäisyyspäivänäkin, että vain työstä tämä hyvinvointi on peräisin. Hyvää itsenäisyyspäivää.

Toimittajan tuolilta 8.12.1988

 

– Me ollaan niitä minävaivasia, sanoo Rättyän Jaako.

– Mitä sitä nyt meikäläinen.

Tuttua tekstiä nivalalaisten suusta. Meillä nivalalaisilla ja yleensä Pohjois-Suomessa on hemmetin heikko itsetunto. Tai onko sitä laisinkaan. Jotkut sosiologit ja psykologit ovat vierittämässä syitä meidän herätysliikkeiden niskoille ankarasta kasvatuksesta. Kyllähän se ukkojen ja pietismin aika herännäisyydestäkin oli ankaraa kasvatusta. Taloja ei saanut maalata ja kankea harmaa körttipuku kelpasi vain vaatetukseksi. Nöyryyteen ja synnintuntoon kasvattaa myös lestadiolaisuus. Kyllähän tämä kaikki on tietenkin otollista Herralle, mutta tämä heikko itsetunto teetättää sitten kaikkea muuta katalaa ja panee naukkimaan viinaa ja uhoomaan sitten.

Tähän samaan heikkoon itsetuntoon tarttui myös lukion vihkiäispuheessa kouluhallituksen osastopäällikkö Tuomo Häyhä. Hän kertoi, että kun tiedusteltiin Pohjois-Suomen lukiolaisilta miten he pärjäävät tulevissa ylioppilaskirjoituksissa, niin tulos oli tyrmistyttävä. Juuri näitä samoja vastauksia: -No en minä nyt tiijä. -Tuskinpa ne läpi menee. Helsingin nuorista melkein poikkeuksetta oppilaat kertoivat avoimesti, että he kirjoittavat ällät kielistä ja reali voi pudota ämmään. Ei ne Nivalan lukiolaiset ole varmasti sen laiskempia tai tyhmempiä kuin Helsingissäkään, mutta heille on synti kertoa avoimesti, mitä mielessä liikkuu. Se on leuhkaa, aprikoi nivalalainen nuori.

Tuomo Häyhä oli tekemässä nivalankirjaa parikymmentä vuotta sitten. Asui kesän Nivalassa ja muistaa jo meidän mentaliteettiämme noilta ajoilta. Tuomo Häyhä antoi Nivalan opettajille ”testamentiksi” kehua pari oppilasta joka päivä. Tulkoon Nivalan lukiosta kannustava ja nuorten itsetuntoa kohottava oppilaitos, totesi Tuomo ”testamentissaan” uudelle lukiolle. Minä ja moni muu on pitänyt varmaan lukiota teoreettisena hiestuspaikkana, jossa luovuus tapetaan. Nämä luulot katosivat lukion juhlassa. Oli oppilaiden järjestämä korkeatasoinen ohjelma. Häkkilän Jarkkokin esitti runoa niin vetreästi, että heimonsa miehet olisivat olleet ylpeitä. Ei ole mennyt Häkkinumerolla mahti maan rakohon. Tyttöjen liikuntaesitys oli niin silmiähivelevä, että eipä tahtonut penkissä pysyä vaan kädet ojentuivat jo lavaa kohti kuin Väinämöisellä veneen perästä Ainoa tavoitellen.

 

Tuola Osuuspankin juhlassa Nivalan nuoret näyttivät myös kykynsä. Nietulan sisaruksista kuullaan varmasti vielä jatkossa. He ovat lahjakkaita ja Vähäsarjan Erkin laitos on ollut antamassa potkua lahjojen kehittämiseen. Susanna soitti viulua erinomaisesti. Tomin taidot trumpetissa saivat tunnustusta jo viime kesänä puhallinmusiikkitapahtumassa. Kristiina Nietulasta on tullut Aune Rättyä-Pällin ja Tellervo Pajamiehen manttelinperijä. Kristiina ottaa yksityisesti laulutunteja Helsingissä. Mieli tekisi palata kevättalveksi Nivalaan, jos vaan löytyy työpaikka. Tottahan tällainen nyt järjestyy.

Nivalassa kerätään ja tuetaan monia harrastuksia. Rahaa niihin löytyy. Lähettäisin tässä pankeille, kunnalle ja eri järjestöille terveisiä, että tukekaa näitä nuoria lahjakkaita opiskelijoita, joilla on halu kehittää itseään.

 

Itsenäisyyspäivän tienoissa on ihmisillä tapana pohdiskella asioita ja Pidisjärvi-lehden toimittajakin sai terveisiä välitettäväksi. Eräs nivalalainen paheksui sitä, että itsenäisyyspäivän iltana ei Nivalan julkisissa laitoksissa mitenkään huomioitu tätä kansallista juhlapäivää. Ei palanut kynttilät yhdenkään pankin ikkunoissa, ei kunnantalolla eikä kirjastossa. Tämä ei olisi suuri vaiva, mutta se antaisi miellyttävän kuvan siitä, että itsenäisyyttä arvostetaan. Ei ihme jos monissa kodeissakaan ei polteta itsenäisyyspäivän kynttilöitä, kun suuret laitoksetkin laiminlyövät tämän, kertoi soittaja. Toiset terveiset tulivat kuntaan ja järjestöille. Miksi Nivalan kunta ja järjestöt eivät hae itsenäisyyspäivän kunniamerkkejä. Nivala on taaskin hyvin heikosti edustettuna. Kyllä täällä olisi noihin mitaleihin yltäneitä ansioita monilla ihmisillä. Soittaja epäili, että kun kunnan teräväpää on itselleen jo mitalit saanut, niin se ei välitäkkään hommata muille. No siinäpähän menivät terveiset kunnalle ja järjestöjen nokkamiehille ja naisille.

Kolmas soittaja kertoi, että muuten hyvä itsenäisyyspäiväjuhla, mutta liian pitkä ohjelma. Liian pitkiä puheita. Viimeisetkin nuoret karkaavat juhlista, ellei ohjelmaa saada mahtumaan tuntiin. Ja kyllä sitä saisi hiukan keventääkin. Liikaa padosta pois ja kepeyttä tilalle, toivoi tämä soittaja. Vikkeliä joulunaluspäiviä.

Toimittajan tuolilta 14.12.1988

 

Sain maanantaiaamuna postin mukana kirjeen, joka aiheutti piston puseron alla. Eräs hiljattain Nivalasta poismuuttanut ja täällä epäonnistunut yrittäjä kirjoitti laskuistaan. Hän kertoi kirjeessään yrityksensä epäonnesta ja siitä, että heille jäi maksettavaksi isot laskut, joista selviäminen vie ainakin vuoden. Tämä henkilö ilmoitti kirjeessään, että suorittaa Pidisjärvi-lehden maksut heti tammikuussa ja kaikki muutkin heti kun pystyy. Nyt heillä on vakituinen työpaikka ja he ovat päättäneet maksaa kaikki laskunsa. Kirjoittaja kiitteli vielä siitä, että emme ole panneet hänen laskujaan ulosottoon tai maksatukseen, jolloin kulut olisivat nousseet. Kirje päättyi sanoihin, että kaikki laskut maksetaan, mutta ei enää koskaan yrittäjäksi. Kesken kaiken maanantaisen pakkaspäivän tuli ontto olo kuin osuuskaupan hoitajalle. Oliko tässä myös viesti minulle, jolla on moni lasku roikkunut turhan pitkään, enkä ole edes anteeksi pyydellyt.

Soitin vähän liikuttuneena hyvälle ystävälleni ja luin kirjeen. Hän totesi, että kirjeen lähettäjän täytyy olla AA-lainen tai uskovainen ihminen. Tiesin kertoa, että lähettäjä oli uskovainen.

Vaan minäpä en ole noin uskovainen ja tunnollinen. Tuli paha mieli. Miksi laskuja kerätä ja roikottaa, ja maksaa sitten kun muistaa. Aina ei ole rahaakaan, mutta kun tulisi eräpäivänä soitettua, niin se jo paljon huojentaisi saamamiehen mieltä. Kyllä laskun lähettäjä kaipaa yhtä kipeästi saataviaan kuin itsekin. Tämä laskujen venyttäminen on jo vilpistelyä. Ei rehelliset ihmiset kehtaa heti lähettää korkolaskua. Pankit ja puhelinosuuskunta sekä verottaja sen kyllä tekevät.

Ja kuka tästä eniten kärsii. Itse tietenkin. Tuskin on niin kovasydämistä ihmistä jota tällainen asia ei joka hetki muistuta. Se vie yöunet ja painaa pään alas. Pienestäkin luistelusta voi tulla sellainen pahe, joka voi suistaa ihmisen raiteiltaan. Se panee ensin väistelemään ja puhumaan suurella äänellä lähimmäisen asioista, jotka muka olisivat vielä pahemmin. Lopuksi se panee ihmisen juomaan ja senhän tietää miten siinä käy. Lasti omallatunnolla vain kasvaa ja elämä muodostuu täydeksi helvetiksi. Syy on vieläkin yhteiskunnassa ja toisissa ihmisissä. Ollaan syvällä sameassa vedessä. Olen kuullut tarinoita, joissa tällaiset syöverit on käyty läpi ja selvitty niistä. Olen kuullut tosikertomuksia elävästä elämästä, miten on pitänyt lähteä nöyrtymisen ja anteeksipyynnön tielle. Kertoa vuosien takaiset lintsaukset ja pienet näpistelyt ja sovittaa. On pitänyt käydä pyytämässä ulosottomieheltä anteeksi rumaa käytöstä ja selvittää jokaista markkaa myöten vipit ja maksamattomat laskut. Ei ole muuta mahdollisuutta, jos aikoo selviytyä takaisin elämään ja löytää omalletunnolleen rauhan. Nämä ovat katkeria, mutta uuden elämän rikkaita polkuja.

Keskiviikkopäivänä menen piironginlaatikolle ja yritän hoitaa laskuni. Ainakin erääntyneet. Kiitoksia kirjeen lähettäjälle omasta ja saamamiesteni puolesta. Sinä saat pudottaa ainakin minun puolestani kiven tunnoltasi.

 

Rahvaskansan puolestapuhujan, Pohjolan Työn, toimitukseen ja taloon on nyt luikerrellut epäsovun katala kyykäärme. Iltasanomista ja päivälehdistä on luettu toimituksen ja lehden hallituksen välisestä epäluottamuksesta. Eikä pelissä ole mitkään pikkuniljit, vaan itse eduskunnan puhemies. Toimitus ja heidän luottamusmiehensä ystäväni ja tuttavani Terttu Levonperä syyttää yhtiön hallintoneuvoston puheenjohtaja Matti Ahdetta kovista otteista, joilla hän valitutti lehtiyhtiön toimitusjohtajaksi oman tukimiehensä piirisihteeri Kainulaisen, joka ei ole pätevä, eikä sopiva tehtävään. Maanantain lehdet tiesivät kertoa, että toimituspäällikkö Seppo Vaara on irtisanoutunut tehtävistään. Toimituksen luottamusmies Terttu Levonperä katsoo lausunnoissaan, että uuden toimitusjohtajan aikana ei fiilis toimituksessa onnistu. Barrikaadit ovat valmiit. Se on aina ikävä asia. Vaaran Seppo kyllä aina töitä löytää. Mies on noussut uralla kuin pullataikina. Ei siitä niin monta vuotta ole, kun otin Sepon Haapavesi-lehteen toimittajaksi, mutta mies kasvoi pian ulos pitäjälehden toimittajan roolista. Terveisiä vain Sepolle ja Tertulle.

 

Sunnuntaina oli Ojakylällä kylätapahtuma ja uuden rivitalon esittely. Osuuspankki ja OP-kiinteistökeskus tarjosivat kahvit ja Saarimaan Kalle ja Jyrkän Reijo esittelivät taloa. Kyllä kävi huono tuuri toimittajalle. Olin ottavinani sielä kuvia uudesta rivitalosta ja Lundströmin Lempistä, joka ensimmäisenä muutti omaan kauniiseen huoneistoon. Kamera oli jäässä ja kuvat epäonnistuivat. Täytyy yrittää paikata tekstillä.

Jyrkän Reijo on tehnyt komean talon terveelliselle hongikkokankaalle. Passaa siinä nyt pihkantuoksuisessa männikössä asukkaiden pollotella. Niille, jotka eivät ole nähneet aikoihin Lundströmin Lempiä, voin kertoa että Lempi on hyvin säilynyt. Ihan samannäköinen kuin silloin kun tuli Karvoskylän meijerille isännöitsijäksi. Mitä nyt vähän muuton aikana tuli romuskaa ja leessunpoikasta, mutta kyllä se ohi menee.

Toimittajan tuolilta 21.12.1988

 

Joulun alla muistellaan aina herkistyneenä noita entisaikoja ja jouluja. Ne ovat niitä oikeita jouluja. Näin mielikuvissa, mutta saattaahan se olla niin, että aika kultaa kaiken. Ovat tavat toki muuttuneet, mutta ei aina huonompaan suuntaan, niin kuin monet uhkailevat. Puhutaan, että maailma muuttuu kovaksi ja joulua ei paljon kunnioiteta. Mennäänpä ajassa vaikka vain sata vuotta taaksepäin. Silloin elämä oli ankaraa ja raakaakin. Viinaa keitettiin ja juotiin. Tappelut olivat tavallisia. Miehiä tapettiin useita joka vuosi. Tappeluja käytiin myös jouluaamuna, kun ihmiset kokoontuivat kirkkoon. Kirkkotarhassa oli syntynyt jouluaamuna ankara tappelu ja yksi ahdistettu pakeni kirkkoon. Tätä ei toinen osapuoli säpsähtänyt, vaan tormasi kirves kädessä perään. Kesken joulusaarnan porhalsivat nämä veriset urhot kirkon läpi. Pakenija edellä ja takaa-ajaja kirves ylhäällä perässä kirkonovet paukkuen. Ei siinä herranhuonetta kunnioitettu, eikä joulurauhan julistus tavoittanut kaikkia seurakuntalaisia. Oliko vanhoja kalavelkoja tai luvattomia ansan kokemisia taustalla tähän välien selvittelyyn!

 

Toisenlainen oli tunnelma muutoinkin joulukirkossa. Vilkunan Joose on mallevasti kuvannut jouluaaton tunnelmia Nivalan kirkossa. Kirkon valaisi lepattavat kynttilät ja öljylampun keltainen valo. Puukaminat paukkuivat ja savusivat. Suntio Tiitus pukari kulki kumaraisena kirkossa kaminoita kohennellen ja ”vastahakoisesti taipui kotikutoinen sarka suntion körttipuvun harmaissa taipeissa”.

Hevonen oli ainoa kulkuväline, ja kun ajettiin pitkissä jonoissa, niin takana tuleva hevonen kuolasi aina edessä kirkkoreessä istuvien ihmisten turkkien selkämykset. Kylmästä lämpimään kirkkoon tunkevat ihmiset toivat hevosentuoksut ja muut silloiset ”mirhamit” tullessaan. Keuhkotauti oli yleistä ja pakkasen jälkeen alkoi kirkossa tuhat tulimmainen rykiminen ja syljeskely lattialle. Onneksi lukkari Pyyllä oli niin kantava ääni, että se kuului yli tämän kaiken maallisen ryminän. Rykimiseltään rauhoittuneet vaipuivat kylmettymisen jälkeen lämpimässä kirkossa unettavaan nirvanaan, ja päntiönään sai unilukkari olla kepillä tökkimässä kuorsaavia seurakuntalaisia hereille ja jumalansanan puhutteluun. Tästäköhän juontaa juurensa vanha sanonta jumalanpalveluksesta. Se oli ennen kirkkomeininki. Ainakin syvästi inhimillisiä olivat nämä seurakunnan kokoontumiset.

 

Karmeasti alkoi tämä joulupakina. Miksikäs sitä ei voisi jatkaa samaan tyyliin. Ainakin ulkoisesti ankeita olivat sota-ajalta omatkin joulumuistot. Veelannin akat loikuivat aina ajan surkeutta ja muistelivat normaaliaikoja. Vasta myöhemmin minulle on selvinnyt, että he tarkoittivat tällä ajanjaksolla 1930-luvun loppupuolta kun oli selvitty pula-ajasta ja saatiin hyviä satovuosia. Silloin vehnäkin onnistui ja nisua syötiin joka talossa.

Sitten tulivat sota-ajat ja nisut ja muut katosivat. Tilalle tuli maissileipä ja sakariini. Joululahjoja ei juuri tullut. Se vähä mikä saatiin oli kotitekoista. Sukat, lapaset tai puuhevonen. Mieluisia kuitenkin. Veelannin kosseilla oli kaikista ankein joulu, vaikka piti olla kylän suurin talo. Veelantilaiset olivat tunneköyhiä ja iloa ei ainakaan näytetty. Riemuitseminen oli syntiä ja tästä Fanni muistutti joka hetki. Hän oli naispuolinen Jukolan Simeoni, joka sammutteli puoleksi palaneet kekäleet kusiämpärissä ja puolihorniaan tupaan tuli sininen ja haiseva kitku. Kun siihen mirhamiin sopivasti vielä siivilöityi talilampun tuoksut, niin oli siinä joulun tuoksuja kerrakseen. Lahjoja ei juuri annettu. Ei ollut kuulemma varaa, kun lehmät olivat ummessa. Luvattiin sitten kesällä ostaa lipposet ja housut Karvosenojalta kun lehmät poikivat ja pästään parkkia myymään. Minulle jäi sellainen tuntu, että ei ne Veelannin lehmät poikineet ja heruneet koskaan, eikä niitä lahjoja tullut.

Muistan vielä yhden ankean jouluaaton, kun oli jo varaa vehnäseen. Akat olivat leiponeet kolme pannullista nisutommeja. Ne oli nostettu aattoiltana uunista hämärän tuvan lattialle. Minä kirmasin saunasta pakkaslumessa avojaloin hämärään tupaan ja suoraan nisupeltien yli. Siinä meni ainakin neljä ankkastokkaa littuun ja voi mikä mekkala siitä syntyi. Akat messusi, että mitenkäs nyt kun on käsketty tapaninpäiväksi Alannon Loviisa ja Maikki ja Palosaaren sisaruksetkin kylään ja sinä jumalaton juoksit nisupeltien yli. Ei siinä tullut Jaakolle sinä jouluna lahjoja. Menin murheineni mummunkamarin kaarmisänkyyn peiton alle. Tuo kaikki sovittava Anna-Liisa mummo kuuli rykimiseni ja niiskutukseni peiton alta ja antoi kätköistään sokerinpalan ja nirautti pikkupullosta pikiöljyä. Se oli lääke yskään ja tällä kertaa myös ahdistuneeseen nuoreen sydämeen. Hiljalleen laimeni möyke tuvassa ja kamareissa ja jouluyön hiljaisuus laskeutui vanhaan pytinkiin ja sen asukkaiden ylle. Minä istuin vielä pitkään kaarmisängyn laidalla. Katselin navetan harjan yli Tuomelan kartanon yläpuolella loistavaa Beetlehemin joulutähteä ristiriitaisin tuntein ja ajattelin kateellisena Anttilan kosseja, joilla kävi aina rikas joulupukki. Alistuin viimein kohtalooni ja laskeuduin kaarmisängyn matrasille ja toivoin, että lutikat tänä yönä olisivat armahtavaisia minua pahantekijää ja kovaonnista kohtaan.

Toimittajan tuolilta 29.12.1988

 

Minä olen monesti langennut sellaiseen omahyväisyyden syntiin, että olen kerskunut hyvällä terveydelläni, vaikka elämäntapani eivät sitä edellyttäisi. Lenkkeily on jäänyt vain muutamiin metsästysreissuihin. Tupakanpoltto senkun lisääntyy ja nukkuminenkin jää muutamiin aamuyön tunteihin. Olen saanut kuitenkin olla taas vuositolkulla niin hyvässä kunnossa, että ei ole tarvinnut juuri sairastella. Vaan jopas muistutettiin. Nakkasi sopivasti joulunpyhiksi sellaisen romuskan, että piti neljä päivää miltei sängyn pohjalla. Kuumettakin oli jo yli 39 astetta ja meikäläinen osaa loikua jos se joskus muutaman pykälän on noussut.

Säästyi siinä ainakin ylensyönniltä. Jos yritti nakertaa kinkkua, paprikaa tai joulusilliä niin kaikki maistui samanlaiselta, eli olisi ollut sama kuin olisi jauhanut vanhaa kengänpohjaa. Makuaisti hävisi taudin mukana ja siltä osin jäi joulu kokematta. No onhan niitä ravintovarastoja kertynyt nahan alle sen verran, että ei haittaisi vaikka joka viikonlopun paastoaisi.

 

Taas on vuoden almanakka laprattu loppuun. Vanha kunnon almanakka oli talon tärkein kirja menneinä vuosikymmeninä. ”Viisas kirja kun vietävä, tuo allakka kaikki tietävä. Se tietääpi auringonnoususta, enempi ku räätäli housusta. Markkinatkin tietää tarkalleen, mutta hintoja ei sano markalleen.”

Allakasta luettiin vuoden säät, katsottiin peläten kapanpohjaa, jos se sattui heinäkuulle, se tiesi hallaöitä. Vuoden mittaan allakkaan merkittiin lehmien astuttamiset ja poikimiset ja vuoden tärkeimmät tapahtumat. Ei ihme jos nämä monissa taloissa vuosikymmeniltä säästyneet allakat kertoivat mielenkiintoisella tavalla talojen ja sukujen elämänvaiheita.

Allakan kalenteriosa alkaa hartaalla toivomuksella: ”Anna oi Herra Rauha ja menestys.” Ja vuoden lopussa on kiitos: ”Kiitos ja kunnia Sinulle Isä Rakas.” Taas on vuosi eletty ja aihetta tarkastella mitä on tapahtunut eletyn vuoden aikana.

 

Päättymässä olevaa vuotta voisi pitää eräänlaisena kansannousun vuotena Nivalassa. Vuoden aikana oli kolme merkittävää tapahtumaa jotka jäävät osaltaan Nivalan historiaan. Nämä olivat Järvikylän Osuuspankin jäsenistön kokous, Jokikylän kouluasia ja körttisten seuratuvan palauttaminen alkuperäiseen tarkoitukseensa.

Ottamatta kantaa siihen, miten näiden päätösten ja toimenpiteiden kestävyys tulevaisuudessa säilyy, ovat ne kuitenkin huomioitavia asioita. Ehkä näissä kaikissa kolmessa tapauksessa on itsetunnon nousun orastavia aamutuulia. On lähdetty mahdottomiakin vastaan taloudellisiin ja henkisiin haasteisiin. On nähty sellaisia arvoja, joiden takia on kannattanut nousta ja nostattaa liikettä ihmisten kesken. Kolme merkittävää ”kansannousua” yhden vuoden sisällä.

Pitäisi tässä tehdä tiliä omalta osaltaankin. Ja jos rehellisesti ajattelee ja pohtii, niin tyytyväinen pitäisi vähintään olla ja jos oikein rehellinen niin kiitollisuuteenkin olisi paljon aihetta. Tämän sortin yksityisyrittäjänä on tietenkin kiitoksen aihetta niille tuhansille Pidisjärvi-lehden tilaajille, jotka ovat pitäneet tätä lehteä nyt jo kolmatta vuotta pystyssä. Kiitoksen aihetta on myös niille nivalalaisille liike-elämän ihmisille, jotka ovat antaneet ilmoitustensa kautta leivän ja särpimen minulle ja lehtipajan tytöille ja pojille. Eikä tämä kaikki ole niin itsestään selvää. Kyllä yrittäjät pärjäisivät varmasti ilmankin tätä lehteä, joten heidän tukensa on todellista mukanaelämistä. Tämä mukanaeläminen on meille myös haaste ja toivomme alkavalta uudeltakin vuodelta, että saisimme elää kanssanne tulevankin vuoden yhdessä kohdaten ilot ja surut. Kiitoksia lukijoille ja kiitoksia ilmoittajille. Hyvää uutta vuotta.