Toimittajan tuolilta 4.1.1989
”Jo nyt taas on vuosi yksi Alentunut ajasta, Tullut vasta päätetyksi Täällä Herran tahdosta. Kiitos sulle, Jumala, Hyvyydestäs kaikesta, Jolla aina, armos suoden, Mua sä muistit täänkin vuoden”.
Näin virrentekijä tilittelee uuden vuoden tuntujaan ja siihen sitä saa yhtyä muutkin syntiset kuin minä ja Tenkun Matti.
Virrentekijä laskee, että jo nyt taas on vuosi yksi alentunut ajasta. Laskutapa on niin päin, että lasketaankin jäljelläolevia vuosia, eikä paljonko on näitä elettyjä ansiovuosia. Siinähän se on koko kristinuskon juju. Me laskemme paljonko on eletty ja paljonko seuraavaksi täytetään. Iso kirja opettaa meitä laskemaan, että minkä verran on jäljellä.
Tämä ajatus on meille mahdoton käsittää, kun kokoajan laskelmoimme tulevaisuuteen. Mitä teen tulevalla valtuustokaudella. Mitä kylvän seuraavaksi noihin lohkoihin. Milloin on asuinrakennuksen seuraava remontti. Niin me olemme maailmassa kiinni, eikä suinkaan niin kuin raamattu kehoittaa, että pitäisi olla aina vyö vyötettynä ja sauva kädessä valmiina matkalle lähtöön.
”Kaikin puolin olen ollut Köyhä, kehno, kelvoton. Velkani on suureks tullut, Siitä olen levoton. Ole, Isä armias, Minullekin laupias, Lupauksees luottaa anna, Poikas piinaan turva panna.”
Kaikinpuolin on vaellus ollut vajavaista. Velkani on suureksi tullut ja enkä osaa olla edes levoton. Niinhän ne televisiomainoksessa lupaa, että nuku vaan sikeesti kyllä osuuspankissa valvotaan. Opettaako pankkikin elämään huolettomasti – suorastaan jumalattomasti?
Nyt rukoillaan pankkia eikä Jumalaa. ”Ole pankki armias, minullekin laupias, lupauksiis luottaa anna, kiinnityksiin turva panna.”
”Sinun Henkes hallitkohon Sydäntäni päivät, yöt, Otollisiks ohjatkohon Ajatukset, puheet, työt, Että täällä aikaisin Mieltäs myöten taitaisin Elinvuodet kaikki käyttää, Autuaasti juoksun täyttää.”
Niinpä niin, vaan kun tuo oma tahto ja ajatus on niin voimakas, että se tahtoo riepottaa omille teilleen. Ajatukset ovat otolliset pikemminkin kaiken maailman kotkotuksille, eikä sitä ihminen näy pääsevän irti tuosta kapitalistisesta elämästä joka juoksuttaa meitä niin monenlaisen turhosen perässä. Ajatuksemme ovat otolliset vain näissä jokapäiväisissä askareissa, eikä tämä elämänjuoksu ole suinkaan autuasta. Eikä uusi vuosi näytä tapojamme muuttavan.
”Sieluhuni, Herra, paina Armos tunto elävä, Suo sun rauhas siinä aina Vuosi vuodelt’ enetä. Omaiseni, perheeni, Muutkin lähimmäiseni Huomassasi hoida, kanna, Heille armosuojas anna.”
Hyvää sitä ihminen on aina valmis vastaanottamaan ja olen kovin tyytyväinen ja kiitollinen jos saan sulkea perheeni ja lähimmäiseni onnen ja menestyksen suosioon.
”Siunaa, suojaa isäin maata, Herra kaikkivaltias, Kansa, esivalta saata Noudattamaan tahtoas. Käännä meihin kasvosi, Suloinen suo rahasi, Että nyt ja aina saamme Suojassasi olla. Amen.”
Mitenkähän se nyt olisi tämän esivallan kanssa. Kovia ovat pojat nostamaan omia palkkojaan. Vastapainoksi kiristävät kansalaisten veroja ja paimentavat monilla säädöksillä meitä alamaisia. Sitten ei saisi puhua ulkomaanasioista, kun tavallinen kansalainen ei kuulemma niitä ymmärrä. Ulkomaanpuheet on monopolisoitu tässä demokratiassa vain harvoille henkilöille.
On se kumma, kun meitä on koulutettu ja valistettu lehdistön, radion ja television kautta, mutta kansalaisten harkintakykyyn ei luoteta esivallan taholta. Mikäpä minä olen heidän puolestaan rukoilemaan, jos eivät kolmenkymmenentuhannen kuukausipalkalla ja suurella kulukorvauksella pärjää, niin lyökööt kinttaat tiskiin. Aina on uusia tulokkaita tarjolla.
Vuosi alkoi säiden puolesta epävakaisesti. Väliin on kipakka pakkanen ja huomenna jo lösyinen suvi. Ei ihme, jos ihmiset rykiä röykyttävät ja niiskuttavat alavariinsa ja lääkäreillä on tuhat tulimainen hoppu.
Hyvää uutta vuotta kuitenkin.
Toimittajan tuolilta 11.1.1989
Istuttiin tässä eräänä päivänä urosvoittoisessa porukassa, jossa oli toki yksi naisihminenkin. Joukossa oli enimmäkseen akallisia miehiä, mutta myös poikamiehiä. Ja puhe kääntyi tietysti avioliiton erinäisiin ja rikkaisiin näköaloihin ja vuosikymmenien omakohtaisiin kokemuksiin. Ja kun miehiä oli enemmistö, niin kyllä siinä naisen sielunelämä ja hänen tapojaan ruodittiin. Mikä on tämä ihmeellinen nainen? Sitä on sattuvasti kuvattu vanhassa intialaisessa runossa, jonka Toivo Lyy on suomentanut:
”Brahma, Herra maailmoiden
luoja kaiken elämän.
Mietti turhaan aprikoiden,
mistä naisen loisi hän.
Sillä silloin jo kun miehen
loi Hän käsin ylhäisin,
loppui, haipui, tipotiehen
alkuainerippeetkin.
Kun työtarpeet puuttui:
mistä, mistä tehdä teos uus?
Kauan oli miettimistä,
kunnes ratkesi salaisuus.
Brahma otti kukkain sulon
kauriin katseen lauhkean
säkenet ja liekit kulon
bamburuon sorjimman.
Otti vuorten lumihärmän
tuuliviirit tornien,
timantista kovan särmän
tiikeriltä julmuuden.
Otti lehvän kasteen hienon
perhon siiven untuvat,
metsäkyyhkyn katseen vienon
hedelmistä makeimmat.
Otti aamukasteen valon
taivaiseksi taiotun,
otti jänissuvun pelon
riikinkukon keimailun.
Otti vesililjain räiskeen
kaarilinjat täysikuun,
päivänsäteen kimmellyksen
rastaan raksuttavan suun.”
Kysynpä niiltä miehiltä, jotka ovat olleet ristillisessä avioliitossa naisen kanssa, että eikö vain tunnu tutulta tekstiltä? Näitä kaikkia värkkejä ja ominaisuuksia löytyy tästä ihmislajista, aina tilanteen mukaan.
Tuli siinä sitten vanhanpojan vuorokin sanoa sanansa avio-onnesta, jota hänellä oli naapurina ja kanssaihmisenä ollut tilaisuus seurata monen perheen osalta. Diplomaattisesti hän lainasi edesmenneen ja aikoinaan Haikarassa asuneen pianomestari Iisaaki Saarimaan toteamusta. – Se vähäinen ilo, minkä avioliitto miehelle antaa, sen minä kernaasti suon heille.
No eiväthän poikamiehet voi kuin aavistella, minkälaisia hekumallisia hetkiä sitä avioliiton iloissa ja murheissa koetaan. Näin kävi sille miehellekin, jolle Brahma naisen loi.
”Sitten täynnä suopeutta
miehelle hän työnsä suo,
mut ei mennyt kuukautta,
kun mies astui Luojan luo.
Armos luomus, jonka sulta
sain, oi Herra, lausui mies.
Järjen viimeisen vie multa,
minut orjuuttaa kuin ies.
Päivät yöt se ylenmäärin
pälpättää myös unen vie,
vaatii paljon, kaiken väärin
pirumpaa ei piinaa lie.
Murskaks elämäni lyö se,
myrkyttää sen pirstatkin,
Suuri Brahma armos työ se
ota, ota takaisin.”
Kunpa sen voisi kiikuttaakin takaisin tai vaihtaa sopivampaan, todettiin siinä tilanteessa. Yhteisesti todettiin, että miten sitä niin kaksi täysin erilaista ihmistä on jaksanut vuosikaudet pakertaa.
Niin se on ollut meillä kotonakin. Tuula on perinyt isänsä täsmällisyyden kaikessa. Minä olen taas suurpiirteinen ihminen, eli puhdas luterilainen: Kyllä Herra hulluistaan huolen pitää.
Riita ja tora tuli jo potunnostossa. Minä kuokin ja nakkelin kaikki perunat samaan laatikkoon. Tuula lajitteli kotoa saadun opin mukaisesti melkein mauserilla mitaten erikokoiset eri laatikkoon. Kaksi syksyä minä kuuntelin tuota rastaan raksuttavaa suuta ja sitten oli mitta täysi. Löin kuokan juurta myöten ojan penkkaan ja sanoin: …kele, kuoki ite pottus. Kahteenkymmeneen vuoteen en ole pottukuokkaan koskenut, eikä ole pyydettykään.
Sanotaan, että vastakohtaisuudet täydentävät toisiaan. Tuula oli saanut rippilahjaksi kunnioitetuilta Helmi ja Jussi Vikaiselta Eino Leinon nahkaselkäisen runokokoelman. Suoranainen aarre meikäläiselle. Ei meillä Tuula runoja lue, mutta tämä runokokoelma on luetuin ja lainatuin kirja meidän kirjakaapissa. Joskus tiukan paikan tullen minä olen todennut että vaihdetaan näitä kirjoja ja minä ostan sinulle Arvi J. Poijärven perunaviljelyoppaan. Sellaista se on kristillisessä avioliitossa.
Mutta miten kävi tälle tarinamme miehelle:
”Brahma otti. Viikko sitten
vierähti, mutta heti sen
jälkeen riensi kiiruinmiten
mies luo Luojan istuimen.
Herra sääli sydäntäni,
lausui mies, sen olen kun
pois otit elämäni
tyhjää tyhjää köyhää on.
Miten tanssi hän ja lauloi,
alati ah muistan sen,
pehmein käsivarsin kauloi,
silmiin katsoi huumaten.
Huulet makeat kuin manna,
nauru joka helkkyy soi,
ah taas anna, vaimo anna
miehen autuus aamunkoi.
Brahma antoi vaimon takaisin,
mutta viikon päästä mies
oli jälleen vaikertamassa,
mutta luoja suuttui
”Suori kotiin suosiolla,
kuuroks surkeudelles jään,
mitä ilman et voi olla
opi sitä olemaan”
Toivottamassa oravanpyörässä asuvat ihmiset. Toiset sulautuvat niin harmooniseksi aviopariksi, että käsialakin muuttuu samanlaiseksi. Toinen aavistaa puheet jo miehen olemuksesta ja elkeistä.
Keski-iässä tehdään Odysseuksen harharetkiä jos ei muutoin niin ajatuksissa. Siihen jäävät lennon. Vain muutamat kurkottelevat yli käenpesän.
Toimittajan tuolilta 11.1.1989
Istuttiin tässä eräänä päivänä urosvoittoisessa porukassa, jossa oli toki yksi naisihminenkin. Joukossa oli enimmäkseen akallisia miehiä, mutta myös poikamiehiä. Ja puhe kääntyi tietysti avioliiton erinäisiin ja rikkaisiin näköaloihin ja vuosikymmenien omakohtaisiin kokemuksiin. Ja kun miehiä oli enemmistö, niin kyllä siinä naisen sielunelämä ja hänen tapojaan ruodittiin. Mikä on tämä ihmeellinen nainen? Sitä on sattuvasti kuvattu vanhassa intialaisessa runossa, jonka Toivo Lyy on suomentanut:
”Brahma, Herra maailmoiden
luoja kaiken elämän.
Mietti turhaan aprikoiden,
mistä naisen loisi hän.
Sillä silloin jo kun miehen
loi Hän käsin ylhäisin,
loppui, haipui, tipotiehen
alkuainerippeetkin.
Kun työtarpeet puuttui:
mistä, mistä tehdä teos uus?
Kauan oli miettimistä,
kunnes ratkesi salaisuus.
Brahma otti kukkain sulon
kauriin katseen lauhkean
säkenet ja liekit kulon
bamburuon sorjimman.
Otti vuorten lumihärmän
tuuliviirit tornien,
timantista kovan särmän
tiikeriltä julmuuden.
Otti lehvän kasteen hienon
perhon siiven untuvat,
metsäkyyhkyn katseen vienon
hedelmistä makeimmat.
Otti aamukasteen valon
taivaiseksi taiotun,
otti jänissuvun pelon
riikinkukon keimailun.
Otti vesililjain räiskeen
kaarilinjat täysikuun,
päivänsäteen kimmellyksen
rastaan raksuttavan suun.”
Kysynpä niiltä miehiltä, jotka ovat olleet ristillisessä avioliitossa naisen kanssa, että eikö vain tunnu tutulta tekstiltä? Näitä kaikkia värkkejä ja ominaisuuksia löytyy tästä ihmislajista, aina tilanteen mukaan.
Tuli siinä sitten vanhanpojan vuorokin sanoa sanansa avio-onnesta, jota hänellä oli naapurina ja kanssaihmisenä ollut tilaisuus seurata monen perheen osalta. Diplomaattisesti hän lainasi edesmenneen ja aikoinaan Haikarassa asuneen pianomestari Iisaaki Saarimaan toteamusta. – Se vähäinen ilo, minkä avioliitto miehelle antaa, sen minä kernaasti suon heille.
No eiväthän poikamiehet voi kuin aavistella, minkälaisia hekumallisia hetkiä sitä avioliiton iloissa ja murheissa koetaan. Näin kävi sille miehellekin, jolle Brahma naisen loi.
”Sitten täynnä suopeutta
miehelle hän työnsä suo,
mut ei mennyt kuukautta,
kun mies astui Luojan luo.
Armos luomus, jonka sulta
sain, oi Herra, lausui mies.
Järjen viimeisen vie multa,
minut orjuuttaa kuin ies.
Päivät yöt se ylenmäärin
pälpättää myös unen vie,
vaatii paljon, kaiken väärin
pirumpaa ei piinaa lie.
Murskaks elämäni lyö se,
myrkyttää sen pirstatkin,
Suuri Brahma armos työ se
ota, ota takaisin.”
Kunpa sen voisi kiikuttaakin takaisin tai vaihtaa sopivampaan, todettiin siinä tilanteessa. Yhteisesti todettiin, että miten sitä niin kaksi täysin erilaista ihmistä on jaksanut vuosikaudet pakertaa.
Niin se on ollut meillä kotonakin. Tuula on perinyt isänsä täsmällisyyden kaikessa. Minä olen taas suurpiirteinen ihminen, eli puhdas luterilainen: Kyllä Herra hulluistaan huolen pitää.
Riita ja tora tuli jo potunnostossa. Minä kuokin ja nakkelin kaikki perunat samaan laatikkoon. Tuula lajitteli kotoa saadun opin mukaisesti melkein mauserilla mitaten erikokoiset eri laatikkoon. Kaksi syksyä minä kuuntelin tuota rastaan raksuttavaa suuta ja sitten oli mitta täysi. Löin kuokan juurta myöten ojan penkkaan ja sanoin: …kele, kuoki ite pottus. Kahteenkymmeneen vuoteen en ole pottukuokkaan koskenut, eikä ole pyydettykään.
Sanotaan, että vastakohtaisuudet täydentävät toisiaan. Tuula oli saanut rippilahjaksi kunnioitetuilta Helmi ja Jussi Vikaiselta Eino Leinon nahkaselkäisen runokokoelman. Suoranainen aarre meikäläiselle. Ei meillä Tuula runoja lue, mutta tämä runokokoelma on luetuin ja lainatuin kirja meidän kirjakaapissa. Joskus tiukan paikan tullen minä olen todennut että vaihdetaan näitä kirjoja ja minä ostan sinulle Arvi J. Poijärven perunaviljelyoppaan. Sellaista se on kristillisessä avioliitossa.
Mutta miten kävi tälle tarinamme miehelle:
”Brahma otti. Viikko sitten
vierähti, mutta heti sen
jälkeen riensi kiiruinmiten
mies luo Luojan istuimen.
Herra sääli sydäntäni,
lausui mies, sen olen kun
pois otit elämäni
tyhjää tyhjää köyhää on.
Miten tanssi hän ja lauloi,
alati ah muistan sen,
pehmein käsivarsin kauloi,
silmiin katsoi huumaten.
Huulet makeat kuin manna,
nauru joka helkkyy soi,
ah taas anna, vaimo anna
miehen autuus aamunkoi.
Brahma antoi vaimon takaisin,
mutta viikon päästä mies
oli jälleen vaikertamassa,
mutta luoja suuttui
”Suori kotiin suosiolla,
kuuroks surkeudelles jään,
mitä ilman et voi olla
opi sitä olemaan”
Toivottamassa oravanpyörässä asuvat ihmiset. Toiset sulautuvat niin harmooniseksi aviopariksi, että käsialakin muuttuu samanlaiseksi. Toinen aavistaa puheet jo miehen olemuksesta ja elkeistä.
Keski-iässä tehdään Odysseuksen harharetkiä jos ei muutoin niin ajatuksissa. Siihen jäävät lennon. Vain muutamat kurkottelevat yli käenpesän.
Toimittajan tuolilta 25.1.1989
Sain viikonlopun aikana tehdä vierailun Lahteen. Merkittävän vierailun. Hiljattain teollisuusneuvokseksi leivottu Reino Rajamäki pyysi Liisa-vaimonsa kanssa neuvosjuhlien ”rääppiäisiin”. Kutsu oli koskenut Rajamäen sisarusparvea ja minä pääsin ottopoikana mukaan vanhan tuttavuuden perusteella. Yhden miehen kohdalle on sattunut paljon vuoden aikana. Valtakunnan yrittäjäpalkinto, Euro-insinöörin nimitys ja nyt tammikuussa tasavallan isäntä muisti teollisuusneuvoksen arvonimellä. On siinä pestiä yhdelle miehelle vuoden sisällä. Tapasin tällä matkalla myös sukulaiseni Eränummin Kalevin. Reino soitti Kalevin ja hänen vaimonsa iltakahville ja kerittiin siinä tunteroinen rupatella ennen junan lähtöä. Kalevi pullistelee nyt Lahden kaupunginvaltuustossa. Sieläpä nämä kaksi Nivalan ”kossia” pullistelevat, mutta palaan siihen asiaan seuraavassa numerossa. Niin oli höyli vierailu taas, että kestää sitä sulatella. On vähän samanlainen tunne kuin Kukkaniemen Matilla, kun hän palaili Haijusta kylästä ja totesi yksikseen Köyhänperällä tikkasen navetan ohitettuaan ajatuksissaan: Jnaa ja ne lintupotut. Syötiin Mukkulan kartanossa kahdetkin lintupotut.
Hyvän reissun kotiinpaluuta särmi kuitenkin ikävä valtakunnallinen uutinen, joka tuntui pahalta. Alueradio ja päivälehdet sekä Iltasanomatkin uutisoi näyttävästi Radio Lakeuden johtokunnan tekemiä päätöksiä. Suomen ensimmäinen paikallisradio supistaa toimintaa ja vähentää väkeä. Riipasee siinä mielessä pahalta, että olen itse tuon radion perustanut ja homma aloitettiin ensimmäisenä Suomessa.
Homma tuntui sikäli pahalta, että muualla Suomessa radioyhtiöillä menee alkuvaikeuksien jälkeen hyvin. Paikallisradioiden asemaa paransi vielä huomattavasti Ylen joulukuinen lakko. Silloinhan paikallisradiot löivät rahoiksi.
Olen tiennyt paikallisradion asemasta. Keskustelin taannoin siitä kunnanjohtajan ja kunnanhallituksen puheenjohtajan kanssa. Eihän minulla mitään valtuuksia ole puuttua enää itsenäisen yhtiön toimintaan, mutta jotenkin tunsin huolen omakohtaiseksi. Tällaiset viime päivien uutiset eivät ole mannaa myöskään kunnalle. Sen Järvelä ja Karttunenkin tunnustivat, että paikallisradio on ollut niin merkittävä näyteikkuna Nivalalle, että se huomioidaan laajalti Nivalan ulkopuolella.
Radion irtisanomisiin johtokunta ilmoittaa syyksi taloudelliset vaikeudet. Pitää paikkansa. Tuloja on ollut tarpeeksi, mutta menoja liikaa. Esitin aikoinani Nivala-Seuran johdolle, että radio vedettäisiin ”kylkiäisinä” Nivala-lehden työntekijöiden voimin. Siinä kävi kuitenkin toisin. Minä jäin yksin. Ei tarvinne olla mikään taloustieteilijä, jos sanoo, että yhtiö, jota tavallaan ei kukaan omista tai tunne omakseen, ei voi olla kovin vahva. Kenenkään henkilökohtaiset rahat tai intressit eivät ole kyseessä. Radioyhtiö on kuitenkin realistisilta mahdollisuuksiltaan vain pienen perheyrityksen kokoinen. Se menestyy, jos on kolme energistä ihmistä, jotka lyövät ”takkinsa likoon”. Kolmella henkilöllä ei tarvitse vielä ohjelma-aikaa lyhentää, jos on omasta edusta kysymys. Mutta on ymmärrettävä se, että ei kukaan jaksa kauan jos on vieraan palkkalaisen asemassa.
Olin aikoinani Lontoossa tutustumassa paikallisradioihin. Sieläkin kokemukset olivat vaihtelevia. Yleisesti todettiin, että jos lähtee menemään huonosti, nostaminen on vaikeaa. Se vaatii hirvittävästi töitä ja rahaa. Kaikesta huolimatta toivoisi, että radioyhtiö löytäisi vielä oikeat sävelet. Ehkä kuntakin voisi ottaa aktiivisemman kannan asioihin. Nyt tarvittaisiin nopeita lääkkeitä ja vakavaa pohdiskelua.
Toimittajan tuolilta 1.2.1989
Pyhäiltana Mantilan Jaakko soitteli, että täällä olisi nyt kuvauksen paikka ja kaksi ansioitunutta miestä, joita voisit porisuttaa. Nivalan kuorma-autoilijoiden hallitus oli koolla ja he luovuttivat tässä kokouksessa Suomen ammattiautoliiton kultaiset ansiomerkit Valto Visurille ja Olavi Junttilalle. Nämä miehet ovat todella niitä Ranto-Heikin ja Rossin Armaan jälkeen tulleita ensimmäisiä kuorma-automiehiä, jotka ovat olleet rakentamassa tätä hyvinvointisuomea sodan raunioilta.
Siinä kahviturinoissa käytiin läpi niitä sodanjälkeisiä vaikeita aikoja. Kalusto oli heikko ja ”vekselivetoista”. Työt olivat lujassa joinakin aikoina ja ajettiin taksoja kysymättä. Oli pakko tehdä kahta tuuria ja korjata koneet siinä välissä.
Tuosta keskustelusta jäi kuitenkin mieleen näidenkin alansa veteraanien heikko sosiaaliturva. Eläkkeelle jääneiden yksityisyrittäjinä toimineiden keskimääräinen eläke on alle tuhannen markan kuussa. Siihen tulee tietenkin päälle kansaneläkkeen perusosa. Onko tämä oikein? Nämä miehet ovat olleet rintamilla. Raataneet yrittäjinä epäinhimillisissä olosuhteissa miltei ympäri vuorokauden. Syytä on sysissä ja sepissä. He ovat ikäluokkaa, että paras miehuus oli takana, kun maahan luotiin eläkejärjestelmiä 1960-luvulla. Sen jälkeen oli mahdollisuus itsemaksettuun eläketurvaan. Jokainen pienyrittäjä otti vain mahdollisimman pienen eläkkeen, koska yksinkertaisesti ei ollut varaa kohtuueläkkeen maksamiseen. Laatikossa oli iso nippu polttoaine-, rengas- ja vakuutusmaksuja. Perhekin piti elättää. Visurin Valto totesi, että vasta ensimmäisen kerran tuli vakavimmin ajateltua eläkekertymää, kun kiuvotti sairaalassa selällään laakin saaneena. Sitten olikin jo myöhäistä korjata asioita. Eläkettä saa nyt sen verran, että kun ei mitään osta niin se seuraavaan kuukauteen saakka ylettyy.
Sain tästä piston kertoa yrittäjille. Voi hyvät tytöt ja pojat. Laittakaa nuo eläkeasiat kuntoon. Yrittäjillä ei ole ketään muuta puolustajaa kuin itse. Jonain päivänä se laaki lyö meitä jokaista.
Nivalan Teollisuuskylä Oy ja kunta ovat lähtemässä komealla prosyyrilla Etelä-Suomen markkinoille uusia yrittäjiä etsimään. On teetetty komea esite ja kehuttu tietenkin Nivalan öky-pitäjää reippaasti. Työvoiman ja nimenomaan koulutetun työvoiman saanti ainakin näin korkeasuhdanteessa näyttää muodostuvan monien Etelä-Suomen yritysten kasvun esteeksi. Hyvä koulutettu ihminen on tärkeä tämän päivän teollisuudelle ja palveluelinkeinoille. Toisaalta taas ”roknoosit” tiurismit ennustelevat, että kaupungistumisaste tulee kasvamaan ja Suomi on Euroopan haja-asutuin maa.
Toisaalta juuri viime vuotta vietettiin Euroopassa elävän maaseudun vuotena. Oliko se vain unelmaa ja toiveita. Ketä uskoa. Jos ikää riittää, niin sen näkee. Salosen Mikko on aikonut katsella kolmea vuosisataa, jospa hän kommentoi sitten tapahtumia 1800-, 1900- ja 2000-luvuilta.
Suomalaisia yrittäjiä on kehotettu varautumaan Euroopan yhdentymiseen. Sitä ollaan muutaman vuoden päästä tullittomia, passittomia ja juurettomia maailmankansalaisia.
Mitähän jos tavallinen nivalalainen isäntämieskin alkaisi jo valmistumaan tähän tilanteeseen, kun Euroopan tuulet käyvät kohti. Ensinnäkin pitää hoitaa talouspuoli sillä tavoin vahvaksi, ettei ei tipahda kuiville. Pitää ottaa mallia isoista. Kiireesti perustamaan yhtiötä, joilla pitää olla myös kansainväliset nimet: Limited Int republica: Toimialana harjoittaa arvopaperikauppaa, ulkomaanvientiä ja tuontia. Omistaa ja hallita kiinteistöjä. Tämän yhtiön omistukseen pannaan tilan maat, metsät, rakennukset, pellot ja karja.
Sitten perustetaan Agroma-Ergonomia-Instans Oy. Tämä yhtiö vuokraa tilan, pellot, karjan, mutta koneet se joutuu ostamaan, kun ne ovat kuluvaa ja ruostuvaa tavaraa. Vuokraksi sovitaan sellainen hinta, että siitä jää omistajille vuoden toimeentulon hinnalla vähintään yksi kaksio Floridaan ja toinen Espanjaan.
– Mitä jos ei kannata? Antaa mennä Agroma-Egronomia-Instans Oy:n suoritustilaan. Emoyhtiö säilyy koska sillä on pankkitakaus vuokrayhtiöön. No, sitten otetaan uusi yhtiö vuokralle. Kas näin se käy.
Muutoinkin pitäisi vähän ryhtyä siivoamaan paikkoja yleiseurooppalaiseen kuvaan. Hoono soomi-hoono soomi. Kaikki kansalaisopiston kielikursseille. Se on tympeä tilanne, kun veli Fridris Wiesendahl hollannista tulee katsomaan ystävän mullitilaa Huituperälle. Pitäisi osata olla eleganssi. Nimiäkin täytyisi rustata vähän paremmin vieraan suuhun käyväksi. Ei käy, että isännän nimi on Arvi. Sen pitää olla Arvid. Mieluimmin vielä sukunimen eteen von. Jos emännän nimi on Lyyti Esteri, niin pitää ryhtyä käyttämään nimeä Estella. Rikusta tehdään Rubet, ja Kaisasta Kristie. Urpelan Seppo on aina ollut muita aikaansa edellä. Hän esittelee itsensä jo varsin hovikelpoisesti: Sebastian von Urbanski, rappeutunut puolalainen kreivi.
Mutta kaiken varalta: Harasoo tavaritz.
Toimittajan tuolilta 8.2.1989
Viime viikolla nakattiin Herrasen Teuvo pankista ulos. Onneksi putosi Nukarisen Auliksen kärryihin. Teuvo vietiin kotiin hevoskyytillä. Nivalalaiset mittaavat aikakausia lääkäreiden, pappien ja pankinjohtajien mukaan. On Karmanaikaa ja Lyyli Salmisen aikaa. Miksikäs ei voisi olla myös Herrasen aikaa.
Teuvon mukana siirtyy historiaan eräs aikakausi. Sinä Teuvo tulit Nivalaan pankinjohtajaksi suunnilleen 30 vuotta sitten. Otit tehtävän vastaan riskin miehen elämän haasteena. Sinun ja pankkisi kanssa ovat nivalalaiset eläneet yhden sukupolven. Sinun aikakauteesi sattuu tuo paljon puhuttu 60-luku. Silloin elettiin maaseudulla ja Nivalassakin elämän nitkahtamisen vuosia. Nivalakin joutui pahimpina vuosina luovuttamaan jopa 600 ihmistä siirtolaisina Ruotsiin. Nivalan kodeissa ovi kävi vain yhteen suuntaan. Parasta yhteiskunnan käyttövoimaa – nuoria tyttöjä ja poikia – jätti kotiseutunsa. Ne olivat tämän vuosisadan katkerimpia vuosia. Meillä maaseudulla syntyneiden ja kasvaneiden itsetunto ei koskaan ole ollut vahva. Tällöin 1960-luvulla saimme kokea, että myös vahvimmat jättävät meidät yksin. Maalaisliitto unohti kentän ja muutti nimensä Keskustaksi. Puolue halusi ottaa uuden lipun ja kasvavat reservit kaupungeista. Pellervolainen osuustoimintaliike seurasi perässä. Jokaiseen kirkonkylään kuulunut kuva kylväjästä ja keltaisista tähkistä sai väistyä. 1960-luvulla kaadettiin kylissä ja kaupungeissa tuhansia osuuskauppamerkkejä. Tilalle nostettiin sininen epäkesko. Mitä teki osuuspankki? Osuuspankin merkkiin me olimme tottuneet uskomaan ja luottamaan. Siinä olivat vihreät lehvät ja keltaiset tähkät – maanviljelijän työn symbolit. Nämäkin merkit työnnettiin alas pankkien katoilta. Tilalle otettiin oranssiväri ja ”Poutiaisen korvat”. Mikään ei saanut muistuttaa viljelijästä ja talonpoikaisesta luokasta. Sen heikon itsetunnon näkee tässä osuuspankin merkissäkin: ei mitään väriä, ei mitään tunnusta. Saman teki myös säästöpankkijärjestö. Ne ottivat värikseen rekliinin. Ei voi yhdistää työväenluokkaa, kepuun eikä kokoomukseen. Kaikkia piti miellyttää. Nämä olivat niitä elämän nitkahtamisvuosia.
Et sinä Teuvo, enkä minä, jaksanut nousta tätä kehitystä ja toivottomuutta vastaan. Nyt Sinä olet ehtinyt nähdä uuden nousun ja toivon ajan. Maaseudulla luotetaan jälleen omiin voimiin ja kykyihin. Tämän uuden uskon panet varmaan mielihyvin merkille jättäessäsi pankkimiehen uran. Uskon ja tiedän, että Sinä toivot, että tällaisiin masennuksen ja epätoivon vuosiin ei enää ajauduttaisi.
Toivotan Sinulle mitä parhaimpia eläkepäiviä ja että Irjalla on aina lämmintä riisipuuroa ja sopivan suolaisia muikkuja iltapalaksi. Nämähän ovat Sinun herkkuruokiasi.
Toimittajan tuolilta 15.2.1989
Tiistaipäivä alkoi mukavasti. Posti toi ystävänpäivän tervehdyksiä. Kiitokset niistä. Itse olin niin saamaton, että korttien lähettäminen viivästyi. Marjamaan Harri ideoi Säästöpankin sponsoroimana koko Nivalaa käsittävän ystävänpäivän. Yritettiin nauhanpätkää kymppiuutisten kevennykseen, mutta Kemi oli ehtinyt jo saada saman idean ennemmin läpi.
Ystävänpäivänä tuli muistaa myös niitä ystäviä ja kanssaihmisiä, joita elämänvaikeudet ovat kohdanneet raskaana. Juuri silloin ystävän tuki on tarpeen. Viime päivinä on koko Nivalaa järkyttänyt myös minun ystäväpiiriini kuuluneen nuoren toimittajan äkillinen poismeno. Tällaisissa tapauksissa me jokainen nöyrrymme pohtimaan elämän perimmäisiä kysymyksiä. Jos sortuvi yks -muut tukena ois, sanoo Eino Leino. Osaammeko me ihmisinä olla mukanaeläjiä, ymmärtäjiä ja auttajia? Emme tahdo jaksaa. Omassa elämässäkin on niin paljon tehtyä kiirettä ja omien etujen ajamista, että ystäville ei tahdo olla aikaa. Usein olemme valmiit puskemaan itsemme elämän eturiviin ja silloin jää aina jokin lähimmäisistämme yksin ja varjon puolelle. Tällaiset tapahtumat puhuttelevat meitä ainakin hetken. Toivotan voimia sinne kotiin, missä tällä hetkellä suru on suuri ja paljon kysymyksiä, joihin ei vastausta tunnu löytyvän.
Kovin on koetellut viime aikojen tapahtumat Niemelän Mannaa, joka on Nivalan Urheilijoiden ”ruumiillistuma”. Kolmen vuoden sisällä on tapahtunut kolme ikävää asiaa. Ensin oli tuhoisa tulipalo, joka tuhosi miltei kokonaan urheilutalon. Runsas vuosi sitten ikävää mainetta tuonut savupommin räjäytys ja ei kahta ilman kolmatta. Viime lauantaina tuli sitten pommiuhkaus ja talo tyhjäksi kesken tanssien. Manna on rippikoulukaveri ja ollut tuttu jo kossien ajoista saakka urheilukentän tuntumasta. Viime vuosina välit eivät ole olleet parhaat mahdolliset, mutta kyllä vilpittömästi sentään vanhalle ystävälle toivoisin, että kyllä ikäviä asioita on yhden miehen osalle tullut jo tarpeeksi. Mannakin on tuota Rajaniemen tulisieluista sukua ja ottaa varmasti tällaiset asiat raskaasti. Lohdutukseksi sanoisin kuitenkin, että eiväthän nämä ole olleet Sinusta riippuvaisia, mutta ala jolla toimit tuhansien vilkkaiden nuorten kanssa on varmasti koville ottavaa. Koeta kestää.
Maanantain kunnanhallituksessa oli yllättävä uutinen. Jaakko Vuolteenaho pyysi vapautusta kunnanhallituksen varajäsenyyden paikalta. En tiedä oliko Keskustapuolueen tarjoama paikka pitkäaikaiselle luottamusmiehelle liian vaatimaton, vai joko kaimakin ryhtyy riisumaan näitä maallisia kiusauksia.
Jaakonkin kohdalla on ollut niin, että vanha ystävyys on viime vuosina viilentynyt. Ja minä ainakin uskon, että ainoa syy siihen on ollut politiikka, vaikka olimmekin samasta puolueesta aikanaan valtuustossa ja hallituksessa. Sinulla Jaakko on vielä toki valtuuston jäsenyys neljä vuotta, monia tärkeitä muitakin luottamustoimia, mutta ”riisumisen” aika tulee meille kaikille ajallaan. Sinä olet Jaakko saanut elämältä paljon. Sinä olet ollut viimeiset 20 vuotta kiistattomasti Nivalan kunnallispolitiikan suurin vaikuttaja. Ehkä joskus liiankin kova. Sinä olet asunut talosi mallikelpoisesti. Sinulla on ollut ymmärtävä vaimo, että olet voinut jättää tuhannet kerrat talon vastuut hänen harteilleen lähtiessäsi kotiin. Sinulla on hyvä poika jatkamassa talon isannuutta.
Kunhan tässä vielä molemmat muutaman vuoden vanhenemme jo Luoja elinpäiviä suo, niin ehkäpä sitä vielä saunataan yhdessä Vuolteenahon saunassa niin kuin silloin Kyprokselta palattuani. Päätetään niin, että meitä on ollut kaksi hemmetin energistä ihmistä ja jääräpäistäkin, eikä ihme, jos asiat ovat joskus riidelleet. Ei miehet. Eikö niin?
Tämä hempeämielinen pakina on nyt pantava ystävänpäivän tiliin, mutta haitanneeko tuo mitään?
Toimittajan tuolilta 22.2.1989
Entinen maatalousministeri ja nykyinen Lihakunnan pomo Toivo Yläjärvi oli mukana viime viikolla järjestetyillä lihantuotantopäivillä Tuiskulassa. Yläjärvi aloitti puheensa muistelemalla parin vuoden takaista vierailuaan Nivalassa. Silloin hän oli maatalousministerinä ja eräs nivalalainen isäntä ruttasi puheenvuorossaan Yläjärven heti kerralla ponnekkaasti. Tämä isäntä totesi Yläjärvelle, että tuollaiset teknoraatit tulevat tänne uhkailemaan maatalouden supistuksilla ja sitten vielä hänet otetaan Lihakuntaan meidän elätettäväksi.
Näistä muisteluista lähti Yläjärvi liikkeelle ja perustelemaan kahden vuoden takaisia ”uhkailujaan”.
Yläjärvi totesi, että jos rajoitustoimia ei olisi tehty, olisi nykyisen voimassaolevan maataloustulolain mukaan viljelijät joutuneet maksamaan vientitukea lisää 500 miljoonaa markkaa. Se olisi ollut pois nykyisiltä tuottajilta. Nyt kun mennään Euroopan kauppaliittoon, niin Suomi ei tule vaarantamaan metsäteollisuuden vientiään sillä, että asettaisi tullisuojia elintarvikkeille. Maatalous on niin pienimerkityksellinen asia kansantalouden kokonaisuuden kannalta, että tämä on realiteetti. Tällä hetkellä karjataloustuotteiden osalta ollaan pääsemässä 105 prosentin omavaraisuuteen, mutta viljan kohdalla tulee ongelmia. Ylituotanto pannaan kuriin hintapolitiikalla ja muilla toimenpiteillä ja viljelijät osoitetaan luukulle, josta heille maksetaan tulon puuttuva osa suoraan rahana, ennusteli Yläjärvi.
Toinen Yläjärven terveinen oli, että lihantuotannon nykyisenkin tason pitäminen edellyttää tuntuvaa teuraspainojen nostamista, koska vasikkapula Lihakunnan alueellakin on noin 1800 kappaletta. Yläjärvi totesi, että maanviljelijöiden tulotaso on noussut nyt samaan teollisuustyöntekijäin kanssa, mutta viljelijää rasittaa sukupolven vaihdoksessa syntyvä tilan lunastaminen, jonka rasitus tuntuu pitkään. Tuiskulan kokouksessa todettiin, että viljelijäväestö on nuorentunut viime vuosina roimasti. Keski-ikä taisi olla tässäkin palaverissa tuola kolmenkymmenen paikkeilla.
Viime viikolla pidettiin myös toinen isäntien palaveri. Nuopparilla kokoontui tuottajat vuosikokoukseensa. Ällistyin mennessäni tuohon tilaisuuteen, kun Ojalehdon Tauno sielä istui vaimonsa kanssa pyhäpukeissa etupenkissä keskellä parasta työpäivää. No johan on aikoihin eletty. En ole tottunut näkemään näitä henkilöitä pyhävaatteissa ja varsinkin keskellä päivä. Tähänkö se nyt lopahti Ojalehdon yritys, kun rupesivat lintsaamaan työpaikalta ja kokouksissa istumaan. No asia selvisi pian. Tauno oli tullut vastaanottamaan vuoden maaseutuyrittäjän palkintoa ja kunniakirjaa. Kauan ei Ojalehdot malttaneet tilaisuudessa viipyä, vaan pyhäpuku sai vaihtua haalareihin.
Tuottajainkokouksessa pohdittiin maanviljelijäin tulevaisuutta. Enimmän olivat keskustelun kohteena lisäkiintiöt. Kokouksessa todettiin, että väljennystä lihantuotannon osalta on luvissa. Maitokiintiöt ovat lujassa. Keskusteltiin myös siitä, että kiintiöt tulisivat meijerikohtaisiksi ja kiintiöt jaettaisiin meijerin toimesta. Eräs isäntä totesikin, että kyllä silloin tulee meijerin hallituksen jäsenistä hyviä ystäviä kaikille. Epäilikö tämä isäntä, että pärstäkerroin voi tulla kuvioihin mukaan.
Viime päivät on kuunneltu radiota ja töllötetty telkkarista MM-kisoja. On mennyt odotusten mukaan. Ehkä vähän paremminkin. Naisilta ja mäkimiehiltä odotettiin mitaleita. Vanhat konkarit ovat valttia. Tätä naputellessa ei ole vielä naisten perinteisen 15 kilometrin tulokset tiedossa, mutta hyvin on alkanut. Ehkä odotettua paremminkin. Naisten kolmoisvoitto avajaispäivänä jää talviurheilun historiaan eräänä hohdokkaana tapahtumana. Mäkikisa oli suorastaan tramaattisen jännittävä. Uskon, että ”nykäsfanitkin” olivat Puikkosen voitosta onnellisia. Kuuntelin sivusta naisväen kommentteja ja naiset ovat armottomia sympatioissaan: Se oli oikein, että Nykänen ei voittanut kun akkojakin alkoi vaihtelemaan niin nopeasti, kommentoivat naiset.
Katsottiin miesten 30 kilometrin hiihtoa Saalastin Tapanin kanssa. Meillä on jo kahdenkymmenen vuoden perinne siinä, että aina olympialaisten ja mm-kisojen aikana, joku laji katsotaan Keskistalon tuvassa. Poikkeusta ei tehty tälläkään kertaa. Kiitoksia vain Anja-emännälle taas rahteeringista.
Toimittajan tuolilta 1.3.1989
On tiistai ja Kalevalan päivä. Siniristiliput liehuvat saloissa. Liput nostetaan salkoon, kun on virallinen liputuspäivä, mutta tuskinpa me syvällisemmin osaamme asiaa ajatella. Kouluissa toki vietetään perinnepäivää, mutta meille aikuisille, kiireisille ihmisille perinteet ja arvot ovat turhaa rihkamaa. Raha ratkaisee ja aikaa on hitsusti.
Kun selaan Koru-Kalevalaa ja katselen kuvia Väinämöisestä ja Joukahaisesta, niin tulen ärtyiseksi. Kyllä poikien passaa tuohitorvi kainalossa samoilla metsiä ja Väinämöisen salolammella kurkotella veneen kokasta alastonta Aino-neitoa. He ovat vapaita uroksia ja saavat mellastella luonnossa raiskaamattomilla salomailla, joihin ei Metsähallituksen kirves ole vielä yltänyt. Kyllä poikien kelpasi.
Voi meitä Väinämöisen ja Joukahaisen jälkeläisiä. Kauas olemme vieraantuneet Kalevalan kansasta. Kadonnut on tuntemuksemme luontoon ja katoamassa on kätten taitavuus ja taidot. Meistä on tullut tunteettomia, ilottomia ihmisraunioita, jotka juoksemme ikuisessa oravanpyörässä alistunein katsein ja toivottomina.
Voi meitä. Me olemme jatkuvassa elämän tavoiteseminaarissa, jossa meidät luokitellaan pistein ja arvosanoin. Tämä prässi alkaa jo varhaislapsuudesta. Ei ihme, jos jotkut jo huutelevat kadonneen ja elämättömän lapsuuden perään. Jo koulun ensiluokilla lapset pannaan materiaaliksi, jota tehokas opettaja muokkaa tavoitteenaan mahdollisimman korkea keskiarvo luokalta. Siitä alkaa kilpajuoksu jatko-opintopaikoista ja virkaurasta tai mieletön taistelu oman yrityksen kanssa.
Kun vilkaisee Kauppalehteä tai Talouselämää, niin siinä on koko kilpailuyhteiskunnan koko helvetillinen kuva. Joka sivu on täynnä kohoavia tuloskäyriä. Joka sivu on täynnä menestystarinoita ja kohoavia myyntilukuja. Kertomuksia loistavista uraputkista ja tuotekehittelyistä. Näillä sivuilla on elämän makea menestys ja maine. Näille sivuille ei pääse pehmot ja epäonnistuneet. Ainoa sivu Kauppalehdessä on tuo protestilistan sivu, joka kertoo kommentoimatta elämän syvät pettymykset ja arkipuolen. Sillä julkaistaan armottomasti protestiin menneet vekselit, tratat ja konkurssit, sekä velkojain kokoukset.
Jos kääntäisimme Kauppalehden toisinpäin ja menestyskäyrät olisivatkin kaikki alas päin. Jos sivuilla kerrottaisiinkin nuo protestilistojen katkerat tarinat epäonnistumisista ja tappioista. Sieltä löytyisi katkerat kertomukset, valvotut yöt, itketyt itkut ja elämän tyhjyys. Sieltä löytyisi elämän arki ja kilpailuyhteiskunnan kuona, jota me tuotamme elämää tuhoavassa ja polttavassa elintasokilpailun helvetillisessä pätsissä.
Tämä Kauppalehden sivujen kontrasti on armottoman kova. Toisaalla luodaan elämän kuva ja malli, menestyksen tavoitteiden ja ihanteiden kiiltokuva. Protestilistalla on kylmä luettelo niistä ihmisistä ja yrityksistä, jotka epäonnistuvat tässä leikissä. Tämä yhteiskunta jakaa ihmiset kylmästi kahteen luokkaan. Menestyneisiin ja epäonnistuneisiin. Näin tulee olemaan jatkossakin. Tätä jatkoa eivät pysty estämään puolueet ja mitkään lainpykälät. Tahti vain kiihtyy ja ihminen jää pelkäksi pelinappulaksi.
Menestykselläkin on hintansa. Meillä on nuoria ihmisraunioita. He itkevät lapsuutta, jota ei koskaan ollut. He kaipaavat iloista nuoruutta, joka livahti ohitse. Huomaamme liian myöhään, että lapsemme ovat varttuneet, eikä mieleen ole jäänyt yhtään iloista kesäpäivää, jolloin olisimme leikkineet huolettomana lasten kanssa ja nauttineet rikkaista hetkistä. Saamme huomata, että aika on jättänyt ja tehokkuutta ei löydy enää riittävästi. Paukkumme loppuvat kesken elämän. Elämän, joka livahti ohi.
Vanhuus ei tule yksin. Mistäs muusta tällaiset luopumismielialat. Tuli mieleen Eino Leinon runo Lapin kesä.
Lapissa kaikki kukkii nopeasti,
maa, ruoho, ohra, vaivaiskoivutkin.
Tuon usein tuntenut oon raskahasti,
kun katson kansan tämän vaiheisiin.
Miks meillä kaikki kaunis tahtoo kuolta
ja suuri surkastua alhaiseen?
Miks meillä niin on monta mielipuolta?
Miks vähän käyttäjiä kanteleen?
Miks miestä täällä kaikkialla kaatuu
kuin heinää – miestä toiveen tosiaan,
miest’ aatteen, tunteen miestä, kaikki maatuu
tai kesken toimiansa katkeaa?
Muualla tulta säihkyy harmaahapset,
vanhoissa hehkuu hengen aurinko.
Meill’ ukkoina jo syntyy sylilapset
ja nuori mies on hautaan valmis jo.
Ja minä itse? Miksi näitä mietin?
Se merkki varhaisen on vanhuuden.
Miks seuraa käskyä en veren vietin,
vaan kansain kohtaloita huokailen?
Toimittajan tuolilta 8.3.1989
Maapoliittinen keskustelu käy kuumana. Keskustelua käydään lähinnä Keskustapuolueen sisällä, mikä tuntuu vähän kummalliselta. Keskustapuolue on yksin pystynyt määräämään vuosikymmenet maan hintapolitiikasta ja niin on jatkossakin. Tätä taustaa vasten vähän ihmettelee puolueen ”jäsentenvälistä” kamppailua. Syykin on kyllä selvä. Oppositioon jäi vahvoja persoonia, jotka ovat päättäneet pistää ranttaliksi. Tonttimaan hinta ei ole aivan vähäpätöinen asia. Jo nyt voidaan sanoa, että Nivala on menettänyt paljon hyviä veronmaksajia sen vuoksi, että kunnan tonttipolitiikka on ollut huonosti hoidettu ja passiivista uusia rakentajia kohtaan.
On tunnettu tosiasia, että monet kaupunkikeskusten lähellä olevat kunnat ovat käyttäneet tonttipolitiikkaa välineenä, jolla ovat hankkineet hyviä veronmaksajia kuntiin. Näin on mm. Oulun ympäristökunnat. Meillä olisi Nivalassa erinomaiset mahdollisuudet saada ainakin nykyiset nivalalaiset pysymään täällä, jos käyttäisimme tätä valttikorttia. Nivala tarvitsee kipeästi uusia veronmaksajia ja asukkaita selvitäkseen näillä äyrinhinnoilla edes nykyisen palvelutason. Meillä ei ole ollut riittävästi kohtuuhintaisia ja valmiiksi kaavoitettuja tontteja, eikä kunta ole pannut tikkuakaan ristiin, että olisi ryhtynyt reippaasti markkinoimaan Nivalaa hyvänä asuinpaikkakuntana. Pitäisi järjestää esimerkiksi kesälomien aikana esittelytilaisuuksia mahdollisille Nivalaan takaisin muuttajille ja tuleville rakentajille.
Raakamaan hinnalla on suuri merkitys kunnan tonttipolitiikkaan, asuntotuotantoon ja rakentamiseen. Raakamaan osalta tilanne on ollut jotakuinkin hallinnassa. Maata on kunta saanut kohtuuhintaan, mutta hintapolitiikka ei ole ollut yhdenvertainen. Maan hinta on ollut kirjava ja on maksettu vähän sen mukaan, millaiseksi on arvosteltu myyjän painoarvo. Inhimilliset tekijät astuvat kuvaan, eli toiset käyttävät kuntaa hyväkseen, toisilta otetaan halvemmalla. Sellaisiakin piirteitä on ollut kuvaan mukaan, että pelataan kaavoituksella. Jonkun perintömaa keskustassa voidaan kaavoittaa kokonaan parkkipaikoiksi, ja toisille maksetaan samalla alueella satoja markkoja neliöstä. Kunta ei yksin määrää keskustassa maan hinnoista, vaan tahdin ja hinnan määräävät rakennusliikkeet ja pankit. Sinänsä siinä ei ole mitään pahaa, jos hinta pysyy jonkinlaisessa kohtuudessa, eikä heijastu ylihintoina asuntojen ja liiketilojen kohdalla. No sitäkin asiaa kontrolloi kysynnän ja tarjonnan laki.
Maapoliittiseen ohjelmaan tuli kirjattua sellaisiakin asioita, jotka ovat kuolleena syntyneitä: Ohjelmassa todetaan, että pelloille rakentamista tulisi välttää.
Mistä niitä löytyy Nivalasta metsäisiä kumpareita. Ne on laskettu yhden käden sormilla. Ei Knuutinpuhtoon tai Kiekon alueelle olisi syntynyt yhtään rakennusta, jos tästä olisi pidetty kiinni.
Mistä löytyy Välikylällä ja Karvoskylällä ne metsäiset saarekkeet, kun kaikki on kuokittu pelloiksi. Ainoaksi vaihtoehdoksi tulisi rakentaa Pöntiön, Lahnajärven ja Kukonahon metsäautoteiden varteen, jossa ei ole kyllä kunnallistekniikkaa. Vesijohdot ja sähkölinjat on vedetty pääteiden varsiin ja asutulle alueelle. Tämä on kustannuskysymys, eikä kunnalla ja rakentajilla liene mahdollisuuksia kilometrien mittaisten sähkö- ja vesijohtojen rakentamiseen ympäri Nivalaa.
Peltomaata Nivalassa kyllä on. Jos me vastaamme valtiovallan ja tuottajajärjestön tavoitteisiin ja kannamme osan vastuusta, meillä pitäisi saada viljelystä pois ainakin 4.000 hehtaaria. Viime vuosina Nivalaan raivattiin uutta peltoa noin 500 hehtaaria. Jos käytämme sivukylillä tämän vastaavan peltomäärän rakennuspaikoiksi, niin Nivalan sivukylille saisi rakentaa 2000 omakotitaloa, mikä merkitsisi sitä, että väkiluku nousisi nykyisestä 11.200 asukkaasta 18.000-20.000 asukkaaseen. Tällä pykälällä peloittelu jakaa kuntalaisia eriarvoiseen asemaan. Jos esimerkiksi sukupolven vaihdoksen yhteydessä vanhalle parille haluttaisiin rakentaa asunto tilan läheisyyteen, eikä omaa metsää ole kilometrienkään päässä, niin kyllä pellolle rakentaminen tulee sallia, jos siitä on perheen kesken sovittu. Koko Nivalan keskusta on rakennettu pelloille. Jos pelloille rakentamisesta ja näistä periaatteista olisi pidetty kiinni, niin keskusta olisi pitänyt rakentaa Puntariin tai Makolaan.
On se muuten kummallinen asia tämä nivalalaisten maannälkä. Muualla asutustoiminta ja maanhankinta on ollut jo historiaa kolmekymmentä vuotta, mutta Nivalassa se jatkuu. Ei puhettakaan, että peltoja olisi riittävästi ja kohtuuhintaan saatavissa.
Kuuntelin viime viikolla Ylivieskan maataloussihteerin esitelmää naapurin maataloudesta. Ylivieskassa on 450 aktiivitilaa ja 180 karjatilaa. Meillä aktiivitiloja on tuhannen nurkilla ja maitotilojakin viidensadan paikkeilla. Ylivieskassa maata on myynnissä runsaasti, mutta se ei käy kaupaksi. Nivalassa maksetaan vielä jopa 50.000 markan hehtaarihintoja. Nivala on rikas kunta. Täällä on toisin kuin Perhossa. Ullavan jänis päätti killa-aikana lähteä katselemaan Kivijärven jäniskantaa, mutta ei uskaltanut mennä köyhän Perhon läpi muuten kun varas lehtikerpun selkäänsä.
Kansankorkeakoulussa sanomalehtioppia opiskeleva ”pajingin” tyttö, Minna Rissanen, tekee oppityönään tutkimusta Pidisjärvi-lehden lukuarvosta ja kehittämistavoitteista. Minna on arponut 200 tilaajan nimet ja lähettänyt kyselylomakkeen. Olkaa nyt niin kilttejä Minnaa kohtaan ja palauttakaa kirje ja eihän mekään toimituksessa tiedetä mihin suuntaan lehtiä pitäisi kehittää.
15.3.1989
Maanantain Helsingin Sanomissa oli juttua Marjo Matikaisen mahtavista mitalijuhlista Espoossa. Kukas muu kun Mikko Salonen se soitteli vähintäänkin toista viulua näissäkin sempaloissa. Mikko kävi onnittelemassa Marjoa, jolla mitaleita ei vielä ole kovin paljon Mikkoon verrattuna. Mikko kehoitteli Marjoa pyrkimään samaan, eli 132 kultamitaliin, jotka Mikko on jo ehtinyt hankkia. Mikolla on ikää vasta 92 vuotta ja kun hän on aikonut kurkistaa vielä 2000-luvun puolelle, niin mitalisaalis kasvaa vielä melkoisella määrällä.
Maanantaiaamuna tuli postissa kortti Amerikoista. Budjettipäällikkö Raimo Sailas kertoi olevansa USA:n ulkoministeriön kutsumana vieraana. Raimon kortti tuli Texasista ja hän kertoi jo kuukauden kierrelleensä laajaa maata. Iso on maa, mutta isot ovat ongelmatkin, kertoi Raimo ja sanoi tulleensa samoihin toteamuksiin kuin Kivimäen Heikki Intian maaseudulla, että pieniltä tuntuvat kotimaan ja Nivalan murheet. Kiitoksia muistamisesta, mutta tulee tässä pakostakin sellainen mieli, että lomille tässä täytyisi päästä. Toiset sanovat, että se on järjestelykysymys. Minä olen huono järjestelijä.
Eräs ystäväni toi minulle Sana-lehden, jossa oleva artikkeli on puhutellut häntä syvästi ja hän pyysi lukemaan ja kirjoittamaan niistä ajatuksista. Artikkelin nimi on: Päihdeongelma perheessä on kuin virtahepo olohuoneessa. Riitta Huotari on haastatellut Myllyhoitoyhdistyksen projektipäällikkö Tommy Hellsteniä tästä meidän yhteiskunnan suurimmasta ja vakavimmasta sairaudesta. Tässä artikkelissa asiantuntija kertoo siitä hirvittävästä kierteestä, mikä kirouksen lailla seuraa alkoholistien perhettä:
Alkoholistin lapsi joutuu kieltämään aidoimman minänsä. Hänen lapsuutensa keskeytyy, koska hän joutuu ryhtymään vanhemmiksi vanhemmilleen. Ei ole tilaa heikkoudelle, keskeneräisyydelle eikä kielteisille tunteille. Sisäistä lasta ei voi syväjäädyttää ilman että lapsi maksaa siitä hinnan. Aidoin ihmisyys – se mikä meissä on Jumalan kuvaa – syväjäätyy odottamaan uutta alkua, sanoo Myllyhoitoyhdistyksen projektipäällikkö Tommy Hellsten.
Tommy Hellsten on hakenut alkoholistien aikuisten lasten hoitoidean Yhdysvalloista. Meillä se on vielä uutta. Alkoholistien lapsista 50 – 70 prosenttia alkoholisoituu tai ajautuu alkoholistin puolisoksi.
– Primäärisairaus onkin peritty alkoholismi, ei juominen. Lapsi voi saada psykologisena perimänä persoonallisuuden rakenteen, joka sisältää alttiuden päihderiippuvuuteen. Alkoholistin läheisen syndrooma on katkeruus, viha ja vastuun kantaminen toisista. Aikuinen alkoholistin lapsi ei elä, vaan suorittaa elämää. Hän pärjää, osaa, hallitsee, kontrolloi. On vaikea havaita, että hän tarvitsee apua. Pää ei anna lupaa olla heikko. Seurauksena on usein loppuunpalaminen ja kapea-alaisuus, toisaalta tilanne sisältää sosiaalisen tilauksen päihteiden käytölle: Humalassa saan luvan olla heikko ja sairas.
Syntymäjärjestys määrää henkiinjäämiskoneiston. Vanhin on usein vahva taakankantaja. Jos seuraava lapsi ei saa huomiota myönteisellä tavalla, hän vaatii sitä kielteisellä tavalla, esimerkiksi pinnailemalla ja näpistelemällä. Kolmas ei usein löydä paikkaansa, vaan rakentaa oman maailmansa.
– Taakankantaja on vaikein havaita, koska ulospäin hän on hyvin onnistunut. Hänestä tulee usein alkoholistin puoliso, joka hoitaa ja kontrolloi ja lähtee 30 – 40 vuoden aviohelvettiin. Tilanne ajautuu mahdottomaksi, mutta toivo on juuri siinä mahdottomuudessa.
Alkoholismia perheessä Tommy Hellsten kuvaa sanonnalla, että perheessä asuu virtahepo, jonka olemassaolo kielletään. Lapset varjelevat salaisuuttaan, kodin virtahepoa. He kieltävät mieluummin todellisuuden kuin ovat epälojaaleja vanhemmilleen. Perheessä vallitsee kolme sääntöä: älä puhu, älä luota, älä tunne. Jokainen perheenjäsen vetäytyy itseensä. Jokainen lapsi voi salaa itkeä itsekseen toisista tietämättä.
– Lasta auttaa, jos hän saa tiedon sairauden olemassaolosta, jos hän saa nähdä virtahevon, Tommy Hellsten sanoo.
Aikuisten alkoholistien lasten hoito lähtee siitä, että heidät nähdään avainryhmänä, joka voi katkaista päihderiippuvuuden ketjun. Onko tässä se viisastenkivi, jonka avulla päihdeongelmat ratkaistaan niin, että alkoholismi on vain menneiden aikojen painajaista?
– Ihmisessä on huutavia kysymyksiä, joihin ei ole massaratkaisuja. Onko edes viisasta päästä eroon kärsimyksistä? Näiden kysymysten kanssa kamppaillessa on mahdollisuus kasvaa. Jumala käyttää pahaa hyvän palveluksessa. Onko ihmisellä oltava jatkuva euforinen hyvä olo? Minun mielestäni ei. Tärkein olotila on totuudellisuus, jolloin ihmisellä on joskus hyvä, joskus paha olo. Ei niitä pidä poistaa, vaan luoda puitteet, joissa ihmiset voivat kasvaa ja etsiä totuutta. Sillä tiellä voi kokea lopullista vapautustakin. Voisi vähän helpottaa, jos ahdistus tulisi hyväksytyksi asiaksi. Nythän sitä yritetään paeta kaikin keinoin. Ei ahdistus poistu, vaikka kuinka kulutusjuhlittaisiin. Jos suostuu kuuntelemaan ahdistusta ja käymään sitä läpi, siitä voi päästä. Ihmisen osa on suostua keskeneräisyyteen, olla matkalla. Jeesuksen matkakin oli ihmisenä olemista.
Nämä lainaukset olivat toimittaja Riitta Huotarin haastattelusta. Tämä artikkeli sattuu varmasti kipeään kohtaan. Tätä sairautta on enemmän kuin ulkokuoren takaa näkyy. Tätä vakavaa sairautta ei ole tunnustettu sairaudeksi, vaan alkoholismi on leimattu tuomittavaksi juopotteluksi ja heikkouden merkiksi. Nyt alkoholismiin suhtaudutaan sairautena ja sen syitä ja seurauksia tutkitaan. Täältä löytyy myös mahdollisen pelastumisen ja tervehtymisen lääkkeet ja toivoa siitä, että sairaus voidaan koteloida, mutta ei koskaan poistaa.
22.3.1989
Viime tiistaina pakinan kirjoittaminen oli vaikeaa. Sain kesken työpäivän viestin, että hyvä ystäväni ja YK-kaverini Veikko Lundström oli siirtynyt rajan taakse.
Tapasin Veikon vähän ennen hänen sairaalaan joutumistaan kolme viikkoa sitten. Veikko kertoi silloin, että hän on hyvässä kunnossa, mutta joutuu noudattamaan lääkärin ohjeita elämässään. Pian tämän jälkeen Veikko joutui sairaalaan ja pääsi viime viikon maanantaina pois. Saman päivän iltana tuli kuitenkin uudelleen lähtö sairaalaan ja tältä matkalta Veikko ei palannut.
Hiljainen viikko alkoi koko Karvoskylällä viikkoa aikaisemmin. Kylän ihmisiä on hiljentänyt myös Antti Marjoniemen poismeno. Monessa muussa nivalalaisessa kodissa vietetään nyt toisenlaista pääsiäistä. Keskeinen paikka kodissa on tyhjä. Lähimmäisen poismeno on meillä jokaiselle tarpeellinen ”pääsiäistapahtuma” kohdallamme, että osaisimme panna elämänarvot oikeaan järjestykseen ja nostaa ihmisyyden, ystävyyden ja toivon yläpuolelle rahaa, vaikutusvaltaa, kunnianhimoisia tavotteita, mutta nähdä myös toivoa ja elämää vaikeuksien ylikin.
Jokaisella sukupolvella on omat pelkotilansa. Me pula- ja sota-ajan ja sitä vanhemmat ihmiset olemme eläneet lapsuutemme taloudellisten vaikeuksien keskellä. Näläntunne on meille tuttu tunne ja erikoiseksi sen tekee se, että ei ollut yön yli säästynyttä marjapuuroa komerossa. Vanhempien hiljaiset valitukset ja lasten kurniva vatsa löivät oman leimansa sielujen syövereihin.
Ei ihme jos tämän sukupolven ihmiset ovat olleet hanakoita töihin ja tienestiin. Nämä lapsuuden kovat ajat ovat lyöneet leimansa myös koko myöhempään elämään. Tämä sukupolvi palvoo mammonaa: Että ei tarvitsisi omien lasten kärsiä nälkää. Se on ollut taistelua markan ja vallan perässä. Ei mistään muusta sukupolvesta ole saanut niin ahkeria työntekijöitä ja uskollisia vapaaehtoisia lautakunnanjäseniä kuin tästä sukupolvesta. Politiikassa ja vallankahvassakin pyritään roikkumaan viimeisillä voimilla. Kaiken takana on heikko itsetunto ja lapsuuden pelot ja neuroosit.
Tämän päivän lapsella on toisenlaiset pelkotilat. Sotien jälkeen ja varsinkin 1960- ja 1970-luvuilla syntyneet ovat ensimmäinen sukupolvi, joka kusee kaakeliin ja asuu kerrostaloissa, tuntee tietokoneet, videot ja vempaimet. Useimmilla lapsilla on ollut taloudellisesti liiankin väljä kasvuympäristö ja nimenomaan sen takia, että minun lapseni ei tarvitsisi nähdä köyhyyttä. Väärä kuva ja huonot eväät maailmaan, jos ei ole antaa miljoonia perinnöksi.
On toki näillä sukupolvilla omat pelkotilansa. Nyt pelkotilat tulevat kodin sisäisistä ristiriidoista. Elämä on tressaavaa ja vanhempien hermot tiukalla elintasokilpailussa. Lapset vaistoavat tämän. Toiset pelkotilat tulevat koko maailmasta televisioruudun kautta. Kauhu-leffat ja videot ovat liian jokapäiväistä katseltavaa. Me emme vielä varmasti tajua, mikä merkitys tällä televisiolla tulee olemaan nuorisoomme. Se näkyy jo häirikköinä, kiusaajina ja pinnaajina koulussa ja yleisillä paikoilla. Turvattomuus puetaan huutoon, mekastukseen ja ilkivaltaan. Jossain on vika ja puuttuu oikeat esikuvat.
Yksi yhteiskuntaa jäytävä ja jakava asia on eriarvoisuuden kasvaminen. Kun Kourit, Tuunaset, Keiteleet ja kumppanit vetävät arvopaperikaupoilla satoja miljoonia rahaa, niin se ei voi olla vaikuttamatta ihmisiin ja yleiseen työmoraaliin. Tavallinen pulliainen ja yrittäjä saa tehdä seitsenpäiväistä työviikkoa ja kamppailee tosissaan toimeentulonsa puolesta.
No nämä kaikki ovat maallisia asioita, eikä niillä loppujen lopuksi ole merkitystä hyvän ja tasapainoisen elämän kanssa. Rikkaaseen elämään kuuluu terveys, hyvät ystävät ja omien mahdollisuuksiensa, kykyjensä oivaltaminen ja ennen kaikkea heikkouksiensa tunnustaminen. Heikkoudesta kasvaa voima.
Hyvää Pääsiäistä!
30.3.1989
Takana on pääsiäinen ja kirkkovuoden suuri juhla. Luterilaisessa kirkossa on keskusteltu kriisistä. Kirkon voima on mitattu päiväjumalanpalvelusten kävijämäärällä. Ne luvut eivät varmasti ole korkeita, mutta ne eivät anna kyllä todellista kuvaa seurakuntien voimasta. Ei ainakaan Nivalassa.
Nivalassa seurakunnan eri työmuotoihin osallistuu runsaasti ihmisiä. Kun otetaan mukaan eri aikuisten harrastuspiirit ja seurakunnan tekemä nuoriso- ja lapsityö, niin tilastot kertovat aivan muuta. Lisäksi seurakunta toimii palvelijoidensa kautta sellaisissakin jokapäiväisissä tehtävissä, joita me tavalliset seurakuntalaiset emme näe. Vähäinen ei ole tänä päivänä se ihmisten hätä ja turvattomuus, joka purkautuu hiljaisina ja varovaisina yhteydenottoina kaikkina vuorokaudenaikoina seurakunnan palvelijoille.
Kristillisyyden voima on kuitenkin Nivalassa herätysliikkeissä. Se nähtiin tämänkin pääsiäisen aikana. Haikaran perinteisissä pääsiäisseuroissa kokoontui tuhansia ihmisiä. Ja kun näkee tämän seuravierasjoukon, niin uskoo myös siihen, että jatkuvuutta on. Pääsiäislauantaina kokoontui Haikaran koulun maastoon pääsiäiskokolle ja seuroihin noin 2000 nuorta. Se on paljon.
Sydänyhdistykseltä ja Karvoskylän kylätoimikunnalta kokkotempaus kirposi puoliksi käsistä. Järjestäjät eivät uskoneet, kuinka valtava määrä ihmisiä oli tulossa kokolle, mutta parkkipaikat loppuivat kättelyssä ja Kukkokuja tukkeutui heti alussa. Liikenteen ohjaus ja informaatio eivät pelanneet ja tämä tapahtuma osoitti sen, että kokkoväki on autoilla ajelevaa väkeä, eikä heitä helposti ”rahasteta” hyvänkään tarkoituksen vuoksi.
Kokkotapahtuma olisi tarvinnut ehdottomasti kiertotien autoille. Osa seikkaili joen pengerrykselle saakka etsien parkkipaikkaa tai ulospääsyä ruuhkasta. No onneksi mitään kauheaa katastrofia ei sattunut, mutta nurinaa on kuulunut nimenomaan liikenteen johdosta. Tähän aikaan on mahdoton saada pelloille paikoitusalueita, kun kuraa on puolisääreen. Tempaus oli kuitenkin hyvä ja oltiinhan siinä sydämenasialla.
Taitaa nyt maapoliittinen keskustelu onneksi rauhoittua, kun nivalaiset pääsevät ottamaan kantaa pakolaiskysymykseen. Ensi valtuuston esityslistalla tämä asia tulee valtuutettujen eteen.
Keijo Korhonen on ulkopolitiikan värikäs ammattilainen. Korhonen oli kutsuttu alun perin Porvoon valtiopäivien symposiumiin luennoimaan, mutta häntä ei siellä nähty. Järjestäjät kavahtivat Korhosen kannanottoja ja kutsu peruutettiin. Korhosen esitelmä julkaistiin sunnuntain Hesarissa ja sitä ovat siteeranneet monet lehdet. Tässä puheenvuorossaan Korhonen sanoo, että Eurooppaa ympäröivän alueen, Pohjois-Afrikan, Lähi-idän ja Aasian väkiluku tulee seuraavan 30 vuoden aikana kaksinkertaistumaan, eli se kasvaa 1,2 miljardilla. Tuo kasvun määrä on Suomen väkilukuun verrattuna 240-kertainen.
Nämä ihmiset eivät pysty elämään omilla alueillaan, vaan seuraa kansainvaellus, tai laajamittainen ihmistuho. Näiden kehitysmaiden ihmisten on pakko vyöryä Eurooppaan, jossa ainakin toistaiseksi vielä on leipää, hyvinvointia ja sosiaaliturvaa. Se on kuitenkin varmaa Korhosen mukaan, että teollistuneet maat eivät millään konstin pysty tulevaisuudessa elättämään tätä räjähdysmäisesti kasvavaa kehitysmaiden väestöä.
Korhosen mielipiteiden takana on kylmät tiedemiesten laatimat ennusteet. Kehitysmaista Eurooppaan ryntää nykynäkymien mukaan sellainen nälkiintynyt ihmisjoukko, joka mullistaa kyllä Euroopan kohtaloita.
Mitä vaikuttaa sitten kasvava ihmismäärä muutoin. Luonnon saastuminen tulee jatkumaan kolmansissa maissa rajuna. Jos kasvihuoneilmiö kuivattaa ja autioittaa Afrikan ja eteläisen Aasian, niin silloin on pohjoinen Eurooppa näillä alueilla ainoa elintarvikkeiden tuottaja.
Miten käy maailmanrauhan. Tulevaisuudentutkijat ovat kertoneet, että tänä päivänä atomipommin osia on maailman asekaupoissa niin kuin muutakin sotatavaraa. Mikä tahansa terrorijärjestö tai kansa pystyy valmistamaan atomipommin ja kun jalansijaa ei ole omalla maalla, on pakko lähteä liikkeelle. Korhonen toteaa, että Suomi on aina elänyt Euroopan siivellä ja elää tulevaisuudessakin. Eurooppa ja Neuvostoliitto tulevat siivilöimään enimmän siirtolaisruuhkan, eikä tänne kylmään Pohjolaan ensimmäiseksi tulla.
Siinäpä sitä on Nivalankin valtuustolle pohdiskelemista, vaikka nämä kuvaukset Keijo Korhosen mielipiteistä tuntuvat rasismin lietsomiselta.
5.4.1989
Palolan Uokkikin on tulossa miehen ikään. Tuolla Paloperän tanhuvilla on lestadiolais-alkiolaisessa urheiluhengessä ja suuressa kossilaumassa kasvanut monta kunnon kansalaista. Urheilussa on syntynyt tervettä pingottamisen tarvetta ja näillä eväillä sitä maailmalla pärjätään. Terveisiä ja onnittelut Lahtelan pojalle sinne Niemelänkylään.
Aittoperältä sain tarmokkaan soiton, että Vetoniemen Ritva täyttää tasavuosia ja Ritvasta pitäisi tehdä juttua. Ritva itse kauppiaana on ollut koko kylän nimipäivälistojen kerääjänä ja olisi vuoro häntäkin muistaa. Minä tein työtä käskettyä, mutta tämä entinen iloinen naapurinrouva ei suostunut minua ottamaan vastaan ja kielsi kirjoittamasta mitään hänen synttäreistään. No hyvä on, ei kirjoiteta. Tullaan kuiten ”Vilhonpäiväkahveille”.
Ammattikoululla pohdittiin tuottajien ja ympäristölautakunnan järjestämässä tilaisuudessa Nivalan ja erityisesti maatalouden aiheuttamia ympäristöhaittoja. Alustajina oli alan ammattilaisia Vesipiiristä ja yliopistosta. Totesin itse puheenvuorossani Karvoskylän kyläjuhlassa muutama vuosi sitten, että lietelanta ja kova ja toisia väestöryhmä panetteleva ammattiyhdistyspolitiikka voivat olla suurimmat uhkatekijät tulevaisuudessa maaseutukylien keskinäiselle ja hyvälle vuorovaikutukselle ihmisten kesken. Kylätoimikunnilla on tässä tapauksessa hyvin tärkeä ja yhdistävä rooli.
Ja kyllähän sen arvaa, jos joku isäntä rytkäyttää keväisille hangille kymmeniä kuormia sikalietettä ja naapurin konttoristirouvalla sattuu olemaan lakanat narulla, niin kyllä sitä saa nukkua sianpaskalta haisevissa lakanoissa ja sinä on sitten jo valmiina toran ja huonon naapurisovun ainekset. Kyllähän se tämä sukupolvi vielä ymmärtää, joka on kasvanut lehmänpaskan tuoksussa, mutta annas olla kun tulee uusi sukupolvi, niin suvaitsevaisuus voi olla niukempaa.
Tehomaatalous on melkoinen kemianlaitos. Ei siitä ole monta vuotta, kun seurattiin aina kesäkuussa Malisjoen eliöstön kuolemaa rehunteon jälkeen. Tukehtuvat kalat uivat pää vedenpinnalla ja ravut kömpivät maalle. Malisjoen vesi muuttui aina vähäisten kesävirtaumien aikana puristemehuksi. Kala- ja rapukuolema oli joka kesä totaalinen. Tätä tehotaloutta ei voi pysäyttää, mutta vahinkoja voi pienentää. Uudisrakentamisen mukana on tullut tilavammat lietesäiliöt ja rehusiilot. Pelloille ja jokien ja ojien varsiin tehdään vähemmän rehuaumoja. Esikuivatetun rehun teko lisääntyy. Se vähentää osaltaan puristemehujen määrää. Lietelannan levityksen rajoittamisesta uhataan valtiovallan ja ympäristöpiirien taholta. Tavoitteena on talvilevityksen kieltäminen tulevina vuosina. Tämä on viljelijöille rahakysymys. Ei teollisuuskaan hetkessä ole päässyt päästöistään. Siihen on tarvittu miljardien investoinnit.
Maataloudelta tullaan vaatimaan suurempia koko vuoden varastoivia lietesäiliöitä tulevaisuudessa. Näitä hankkeita tuetaan valtion toimesta. No nämä ongelmat hupenevat muutoinkin ihan lähitulevaisuudessa huomattavasti. Karjatiloja on enää alle viidensadan Nivalassa ja tästäkin määrästä tulee vielä melkoinen pudotus lähivuosina.
Kun ei osaa sanoa ei, joutuu moneen menoon mukaan ja saa sitten jälestä päin harmitella. Minä lupauduin keräämään haastatteluaineistoa Nivalan Työväenhistoriaa varten. Joutilaimmankohan valitsivat. Olen nyt työtä aloitellut ja pitäisi kesäksi saada se käsistä pois. Eihän se Nivalan työväenhistoria paljon poikkea yleisestä tämän luokan historiasta. Piikoja ja renkejä pidettiin ruokapalkoilla. Oli hirmuisäntiä ja joskus lempeitä emäntiä, jotka sujauttivat isännän huomaamatta leivän mökinakan kelkkaan. Isot isännät vaihtoivat jyväpussilla mökkiläisten metsät tai sai käydä koko kesän töissä yhtä jauhopussia vastaan. Ei sekään ihme ollut, että piika pantiin paksuksi ja naitettiin sitten rengille. Kolmekymmentäluvulla pistettiin pahimmat punikit avannosta jään alle tai laitettiin pitäjästä pois. Nivalalaisia tyttöjä ja poikia lähti laumoittain Ameriikkaan ja Kemiin ja myöhemmin Päätalon maisemiin ja Pelsolle kanavia kaivelemaan.
Vahvoja erityispiirteitä on vaikea löytää, sillä niin yhteneväinen on työväen elämä ollut täällä Pohjois-Suomen maatalousvaltaisissa kunnissa. Nivalalaiset ovat kuitenkin aikoneet tehdä historianteoksen kunnianosoituksena ja yritän nyt muistitietoa tallentaa. Toivoisin vinkkejä asian tiimoilta ja nimenomaan nyt kiinnostaisi nuo nivalalaisten reissut Kainuuseen, Pelsolle ja Liminkaan heinätöihin. Olen saanut historiatoimikunnalta nimiluettelon joistakin henkilöistä, mutta toivoisin vielä lisää vinkkejä. Soitelkaapa.
Jos olis asiat huonosti työväen näkövinkkelistä vuosisadan alkupuolella ja 1930-luvulla, niin kyllä nyt asiat ovat kääntyneet ainakin valtakunnan tasolla toisinpäin. Jos otetaan porvarillisiksi puolueiksi itsensä tunnustavat Kokoomus, Suomen Keskusta , SMP ja Ruotsalainen Kansanpuolue, niin niiden yhteinen kannatusosuus on pitkästi yli 70 prosenttia, maan pitäisi olla porvarillisempi kuin koskaan itsenäisyytensä aikana. Mitenkäs tämä on käytännössä? Sosiaalidemokraatit vetävät reilusti ensiviulua ja sanelevat valtakunnan kehityksen suunnan ja meiningin. Harri Holkeri erehtyi ensitöikseen sanomaan pääministerinä, että hän ja kokoomus ei ole mikään suurpääoman puolustaja. Sekös vuorineuvoksia rassasi.
Porvarillisilta puolueilta puuttuu ideologia. Kokoomuksessa on suurin osa palkannauttijoita ja he sanelevat suunnan. Keskustapuolue ei lähde enää tiukasti maatalousväestön ja yrittäjien taakse, koska se on määrällisesti niin pieni joukko. Erityisesti yrittäjät ovat katkeria hallituksen politiikalle, kun työvoimakustannuksia lisätään ja pienyrittäjän asemaa on vaikeutettu. Näille ajatuksille ei löydy kuitenkaan puolueista tukea. Ei ihme, jos vuorineuvokset patistelevat Jaakko Lassilaa perustamaan maahan porvarillista puoluetta. Sosiaalidemokraatit ovat kyllä onnistuneet sekoittamaan porvarillisen rintaman niin pahoin, että siitä ei ole mitään vastusta heidän omalle politiikalleen.
12.4.1989
Vaistoni sanoo, että oleppa nyt Jansu tarkkana kuin porkkana, jos aiot kirjoittaa pakolaisasiasta. Valtuuston päätös ja asian käsittely osoittavat jo sen, että kuntalaiset ovat tasaisesti kahtia, mikäli valtuuston kannanotto peilaa kuntalaisten tahtoa.. Tai pikemminkin voisi sanoa, että keskustalaiset ovat kahtia.
Eräs kuntalainen totesi kyynisesti kokouksesta poistuessaan, että siellä olivat vastakkain humanistit ja kapitalistit. Keskustan ryhmän sisällä tämän asian tiimoilta käytiin ”Taistelu Heikkilän talosta” –näytelmä.
Silmiinpistävää oli se, että nuoret maanviljelijät – omistava luokka, oli rajusti kunnanhallituksen päätöstä ja pakolaisten ottamista vastaan. Heille pelko elintason mahdollisesta laskemisesta oli päällimmäinen asia.
Täytyypä mennä itseensä tässä asiassa. Olen ollut 20 vuotta Nivalassa päätoimittajana ja tehnyt tuhansia juttuja ja pakinoita. Olen kirjoitellut ihannoivasti maataloudesta ja nivalalaista isännistä ja raivaajista. Olen kehua retostellut, miten on laajennettu tiluksia ja olen syyllistynyt siihen itsekin. Omaksi puolustukseksi, voin kyllä sanoa, että en ole kertaakaan ollut ostattelemassa kenenkään maata. Minulle on tarjottu ne harvat kerrat, eikä hinnastakaan ole tarvinnut tinkiä. Kieltämättä sitä on tuntenut joskus sellaista omistajan iloa, että nyt minulla on maata. Onneksi pojat pudottivat minut epäjumalanpalvelusta toteamalla kyynisesti ”minun manttaaleistani”, että kyllä he heti myydä sujauttavat ne, kun minun pääni keikahtaa. Niin että pakko on todeta vanhan intiaanipäällikön tavoin, että emme voi omistaa maata, ilmaa emmekä metsien huminaa. Me olemme vain Herramme ja Luojamme huonoja ”arenttimiehiä” oman aikamme.
Se lienee kuitenkin varmaa, että pakolaisista ei Nivalaan tule ongelmaa ainakaan tällä vuosituhannella. Eivät he tahdo tulla kylmään Pohjolaan kovin mielellään ja kyllä se miljoonakaupungissa tänne Ruuskankylän laitamille tuleva ei täällä varmasti kauan viihdy. Meillä nivalalaisilla vanhemmalla väellä on hyvin vähän kokemuksia ulkolaisista. Vertailua on voitu tehdä vain muutamien osalta, jotka ovat Nivalassa asuneet.
Ferdinand van der Does on kaikkien nivalalaisten tuntema. Häntä me kaikki kunnioitamme. Meistä ei kukaan pystyisi sellaiseen työmäärään, mitä hän on vuosikymmenien aikana tehnyt nivalalaisten nuorten hyväksi.
Seurasin sunnuntaina lukiolla Jokilaaksojen Musiikkiopiston erittäin korkeatasoista konserttia. Tämä konsertti ei olisi ollut mahdollinen, ellei meillä olisi ollut jo vuosia uskolliset ja työteliäät opettajat Puolasta. Adam Nowak, Elzbieta Kowalun ja Ewa Tracz-Lejman ovat tehneet samoin suuren panoksen Nivalan musiikkielämän ja tämän alueen parhaaksi. Kun seurasin nuoren Patryk Lejmanin selloesitystä tuli mieleeni se valtava kurinalainen ja tiukka harjoittelu joka tälläkin nuorella soittajalla on takanaan. Tuskinpa meillä monellakaan nivalalaisella on sellaista tarmoa ja kanttia.
Nämä ulkomaalaiset me tunnemme ja he saavat varauksetta tunnustuksemme. Onko niin, että tuntemattomaan suhtaudutaan aina pelokkaasti. Pakostakin tuli mieleen tämän asian kohdalla, että aivan tuhraa tässä asiassa verenpainetta nostatettiin. Suuremmat sosiaaliset ongelmat meillä on olemassa oman väestömme keskuudessa, eivätkä ne ole taloudellisia vaan henkisiä ongelmia.
Tuli oikeastaan hyvään tai pahaan aikaan julki nuo kyselyn tulokset, miksi Nivalassa ei viihdytä. Oli varmaan yllätys monille, että yhtä suuri syy kuin asunnottomuus oli täältä lähtevien mielestä Nivalan ahdistava henkinen ilmapiiri. Vastauksissa monet täältä lähteneet ilmoittivat, että suvaitsemattomuus, nurkkakuntaisuus ja nivalalaisten omahyväisyys ottivat päähän. Tämän saman totesivat lukion kolmannen luokan oppilaat, joista enemmistö ei usko sijoittuvansa ja jäävänsä opiskelun jälkeen Nivalaan.
Ensi töikseni minä sanoisin, että menkööt vaan, jotka eivät täällä viihdy. Maassa maan tavalla ja niin edelleen. Me ollaan Nivalasta. Ja mitäs penskat rupeaa meitä neuvomaan. Hyvähän se on kun on lujalla työllä heille tämä elintaso hankittu. Ilimaseksi saavat käydä kouluja ja meidän on pitänyt olla parkkimetsässä ja pöllinteossa jo tuossa iässä. Ei oo ollut varaa viuluja vingutella, eikä lauluja luritella. Työtä on tehty, eikä ole toisen perseellä tuleen istuttu. Koti, uskonto ja isänmaa ovat pyhiä asioita. Jos joskus on napsut salaa otettu, niin omillaan on otettu. Mitäs ne penskat rupiaa vaahtoamaan meidän pyhistä arvoista. Jumalattomia ja kiittämättömiä nuo nykyajan penskat. Vai ahistaa se ilmapiiri ja opettajien painostus. Saisitta olla kiitollisia ja nöyriä. Tämä on ollut tuttu laulu monissa nivalalaisissa kodeissa ja tähän asti se on tepsinyt. Vai onko?
Paula Hiltunen totesi tämän lehden artikkelissaan, että nuoret eivät uskalla elää Nivalassa. Heille alkaa myöhästynyt murroskausi kun he lähtevät täältä.
Se on huono asia. Muistan vielä 1960-lukua ja silloista Teinikuntaa. Se teki ärtsyjä teinilehtiä ja järkytti perinteisiä arvoja. Missä ovat tänä päivänä Nivalan nuoret? Miksi ei näy kannanottoja? Miksi te tyydytte vanhempien luomiin elämisen malleihin? Miksi ette puhu ääneen ja kirjoittele? EI tämä maailma ja asenteet muutu, ellette te ota osaltanne vastuuta tämän nurkkakuntaisen ja ahdasmielisen Nivalan kehittämisestä.
Nuoruuden aitouteen kuuluu ja sallitaan ylipursuava vaahtokin. Meillä on kaksi paikallislehteä ja radio. Kanavia olisi käytettävissä. Me vanhemmat olemme poistuva, mutta onneksi uudistuva luonnonvara. Aika on teidän. Kohta lauletaan koulussa, että nyt on touon ja lemmen aikaa. Minun mielestäni tätä kylvötyötä voi suorittaa kaikkina vuodenaikoina jos intoa riittää. Hyvää ja rikasta kevättä. Eläkää jo täällä Nivalassa.
19.4.1989
Kevät tulee kohinalla. Viikossa on lumi lähtenyt ja joet virtaavat vapaana. Routakin on ilmeisesti kadonnut, koska pellot ovat humahtaneet kuiviksi. Jos tämän sadekauden jälkeen lämpenee ilmat, niin isännät on ensi viikolla peltotöissä.
Kunnon tulvia ei enää Nivalassa nähdä. Vedet hurahtavat nykyisin niin nopeasti alas, eikä Malisjoen vedetkään ole viime vuosina keikuttaneet Raivion Askon ja Jyrkän Veikon saunoja. Myös Kalajoen penkat ovat yhtä poikkeusta lukuun ottamatta pysyneet. Muutama vuosi takaperin Ainasojan penkka sortui ja Jyrkän Villekin sukelsi kaivinkoneen kanssa valtavien vesimassojen mukana kymmenien metrien matkan, mutta onnistui pelastautumaan kuiville.
Tulvat olivat kieltämättä entisaikaan sellainen iso luonnon tapahtuma Nivalassa. Haittojahan siitä oli, mutta oli se jokakeväinen elämyskin. Sitä huomasi kevääntulonkin paremmin kuin nyt, kun Nivalan laajat peltoalueet lainehtivat veden alla.
Valtava on tuo kesäisen tulvan aiheuttama ”kevätpesu”. Millaiset olisivatkaan vesiemme tilat, ellei meillä olisi lumista talvea ja keväistä tulvaa.
Ihminenkin uudistuu kevään mukana ja tuntee valon ja lämmön sielussaan ja ruumiissaan. Ihmiset tulevat iltaisin ulos pihamaalle kapistelemaan ja haravoimaan. Tänä keväänä monelle pihamaan siivoojalle on paljastunut ikävä yllätys. Myyrät ovat tehneet tuhoisaa jälkeä koristepuissa ja pensaissa. Oli mokomat syöneet kaikki karviaispensaat ja vanhemmat mansikkaistutukset niin tyystin, että kaikki mene uusiksi. Häkkilän Tuomon orapihlaja-aitakin oli koluttu koko matkalta. Tänä keväänä on taimikaupoissa vilkasta. Parasta olisi pistää jyrsitty pensasaita heti juuresta poikki, niin se vielä virkkuisi siitä uuteen kasvustoon.
Muuttolintujen tuloa on tänä keväänä saatu seurata pitkään. Ensimmäinen joutsen levähti jo Junttikankaan takana Kruununojassa maaliskuun puolivälissä. Lapissa on kuitenkin vielä täydet hanget ja karpalot ja sammakot jään ja lumen alla. Kiire ei ole vielä pesimäsijoille.
Kottaraisen katoaminen on pantu merkille viime vuosina. Tänä keväänä olen nähnyt pari kottaraista. Onko koko laji uhanalainen? Niitähän tuhottiin Etelä-Euroopassa muutama vuosi sitten oikein rajusti. Liekö sitten maatalouden kasvinsuojeluaineet ja muut myrkyt aiheuttamassa sen, että laji on käynyt vähiin. Ainakin havainnot täällä pesimäalueilla ovat olleet siihen suuntaan viittaavia, että tätä entistä pihapuiden ”satakieltä” ei enää tulevaisuudessa kuultaisikaan visertelemässä kevään riemullisia soittojaan.
Kevät on luonnonystäville ja harrastajille mielenkiintoista aikaa. Nykyiset nuoret eivät ole kovin kiinnostuneita metsässä liikkumisesta. Ennen luonto oli lähempänä ihmistä. Yhteiset retket luontoon kannattaisi palauttaa arvoonsa. Metsä ja luonto opettaa meitä monella tavoin myös elämää varten. Luonnossa liikkuminen on täällä Nivalassa ainakin vielä sallittua ja tämä jokamiehenoikeus kannattaa käyttää hyväkseen, kun se on vielä ilmaistakin ja siitä saa hyvän ja reippaan mielen.
Luontoretkiä.
26.4.1989
Viime viikolla kaupattiin maan osuuspankeissa OKO:n osakemerkintää. Nivalassa merkintä ylitti kaikki ennakko-odotukset. Osakkeita merkittiin yhden päivän aikana peräti 11,8 miljoonan arvosta. Se oli yllätys jopa pankin väelle saatikka sitten meille tavallisille pulliaisille, joiden käyttötili roikkuu nollilla aina laskupinon jälkeen ja saattaapa koukata CR:llekin. Sitten tulee pankilta kirje, että tilinne on ylitetty ja veloitamme tästä ilmoituksesta 24 markkaa. Eräs isäntä arveli, että eihän tämä voi olla yksipuolista ja laittoi pankille vastauskirjeen jossa ilmoitti: Olen vienyt tililleni rahan ja ilmoitan että sielä on nyt viisikymppiä ja pyydän hyvittämään tiliäni 24 markalla. Eivät ne mokomat ymmärrä pankissa huumoria.
Niin että kenen taskussa ne ovat nuokin 11,8 miljoonaa markkaa, jotka joutaisivat osakkeisiin? Kyllä Nivalassa rahaa on, jos vaan on hyviä sijoituskohteita.
Tämä osuuspankin osakemerkintä selittyy varmaan tehokkaalla ja näkyvällä mainonnalla. Muutoin ei voi olla niin suuria eroja Nivalan eduksi tällä alueella. Vai olisivatko nivalalaiset tässä asiassa tavallista valistuneempia ja heidän nokkansa haistaisi jo hyvät sijoituskohteet.
No mutta mitäs rahasta. Sehän on vain maksuväline, eikä se tee ihmistä onnelliseksi. Nyt on kevät ja se tulee meille kaikille. Heräsin tiistaiaamuna neljän aikaan ja kun oli jo valoisaa pomppasin ylös ja läksin töihin. On mukava katsella vaikka ikkunasta keväinen auringonnousu ja kirkonkylän herääminen keväiseen aamuun.
Istuttiin sunnuntai-iltana Vähäahon Leevin ja Hannan kanssa kirkossa ja kuunneltiin Vetelin poikakuoron komeaa esitystä. Ukkeiltiin siinä Leevin kanssa, että on se kumma kun tuo Veteli, Sarjanperän kokoinen kylä, pystyy aina päihittämään Nivalan hiihdossakin ja kokoamaan näin suuren poikakuoron. No minä tiedän, että Ahon Asko ottaa minut puhutteluun , kun vertasin Sarjankylään ja toteaa, että kyllähän Sarjankylältä löytyisi sellainen viestijoukkue, joka Vetelin päihittää, mutta kun eivät ole vielä sitä älynneet heiltä pyytää. Vierimaan Topi voisi hiihtää pari osuutta ja Toppipuhtoset hoitelis väliosuuden ja kyllähän ankkuriosuuden toisi kunnialla maaliin. Asko on vielä niin voimissaan ja kylänsä puolta ja mitenkä mahtaa olla sitten kun saavat Hietasaloon sen tuhannen asukkaan nukkumalähiön.
Sunnuntain Liitto-lehdestä osui silmiini ammattikoulutusta koskeva uutinen: Kunnat myykööt ammattioppilaitokset yksityisille. Esityksen takana oli Akavalainen valtakunnallisen Ammatillisten oppilaitoksen insinöörien yhdistys AOI. Tämä tuli tämän järjestön vuosikokouksen hyväksytyksi kannanotoksi.
Artikkelissa insinöörit toteavat, että kuntien ja kuntainliittojen tulisi myydä tekniikan alan ammattioppilaitoksensa sellaisille tahoille, jotka pystyvät saavuttamaan asetetut tavoitteet. ”Nykytilanteessa eivät puunjalostus- ja metalliteollisuuden peruslinjoille tulevat opiskelijat AOI:n mukaan täytä alojen lähtötasovaatimuksia ja teollisuus on jäämässä vaille tarvitsemaansa työvoimaa. Nykyinen peruslinjarakenne ei vastaa nopeasti kehittyvän teollisuuden tarpeita”, sanotaan kannanotossa.
Kovaa tekstiä. En ole oikea henkilö arvioimaan ammattikoulujen tasoa, mutta tiedän, että paineita sisällä on. Hiljattain eräs Nivalan ammattikoulun opettaja kertoi, että hän on ollut runsaat 20 vuotta opettajana ja tilanne on muuttunut ratkaisevasti. Tänään opiskelija-aineksen kohdalla ei tarvitse suorittaa valintaa ja koulun velvollisuus on kouluttaa kaikki. Työ on käynyt raskaaksi. Miten saisi oppilaat kiinnostumaan opiskelusta?
On selvää, että 500 – 600 oppilaan joukossa on hyviä ja huonoja oppilaita. Tai pitäisikö sanoa sellaisia, jotka haluavat opiskella ja sellaisia jotka kuluttavat aikaa ja häiritsevät koko koulutyötä. Näistä ei puhuta julkisuudessa. Oppilaan erottaminenkin on nykyään ikävä asia. Koulun hallintomiehet haluavat säilyttää siistit tilastot, vaikka sinne taakse kätkeytyy paljon muuta.
Eräs opettaja piipahti maanantaina toimituksessa ja totesi tästä uutisesta sen vanhan toteamuksen, että niistä häiriköistä tulee sitten menestyviä yrittäjiä. Kaikki suurmiehethän on potkittu pois koulusta toivottomina tapauksina kautta historian. Tuohon opettajan toteamukseen voi jo muutaman vuoden yrittäjäkokemuksellakin sanoa, että eivät nämä hommat ole terveiden ja tasapainoisten ihmisten hommia.
Kyllä se yrittäjäksi ryhtyvä on jollakin tavalla vinksahtanut. Ihminen on irrallaan vapaudenhaluinen, yllätyksiin asti luova ja sillähän sitä vuodesta toiseen itseään narrataan.
3.5.1989
Vappu tuli – vappu meni. Tyypillinen vappusää tänä vuonna. Aurinkoinen, mutta koleahko. Huvimaja lähti 11,9 asteen veikkauksella. Vappu ei tullut kaikkiin perheisiin iloisena. Perjantai-iltana sattui Ypyässä kolari, jossa menehtyi kaksi nuorta. Siihen tapahtumaan liittyi ikäviä asioita, jotka kovin usein toistuvat ja päättyvät usein ikävästi.
Ei ollut tilaisuutta käydä kuuntelemassa vappupuheita. Ylivieskassa ja Haapajärvellä marssittiin. Haapajärvellä oli sosiaalidemokraattien ja Keskustan vappujuhlat. En tiedä näistä vappupuheista muuta kun Raudaskosken Mikon puheen, jonka sain käsiini. Mikko totesi puheessaan mm.
– Suomessa poliittiset puolueet ovat kauttaaltaan etääntyneet kansasta. Erityisesti nuoret kokevat politiikan ja nimenomaan puoluepolitiikan elävästä elämästä irtaantuneeksi kähmimiseksi ja vallassaolevien keskinäisiksi lehmänkaupoiksi. Politiikan uskottavuus on horjunut selvästi, toteaa Mikko.
Pahinta lienee se, että kansa hyväksyy hiljaisen kyynisesti mitä tahansa. Kansanedustajien palkkojen huimista korotuksista, puoluetuesta ja erilaisin perustein jaettavista muista puoluetuista ei kukaan korvaansa letkauta. Ne ovat suuria rahasummia. Asuntojen hinnat ovat nousseet kohtuuttoman korkeiksi pääkaupunkiseudulla, eikä valtakunnasta tunnu löytyvän sellaisia voimia, joka sais nämä asiat kuriin. Ei ihme, jos nuoriso ja muutkin kokevat politiikan vaikuttamisen välineenä kuolleeksi ja aikansa eläneeksi ja passiivisuus lisääntyy. Tätä kautta loppuu myös yhteiskunnan kontrolli.
Helsingintauti näyttää ehtivän Nivalaankin. Rakennusliikkeet ja kiinteistönvälittäjät ovat kyselleet tontteja eri puolilta Nivalaa rivitalojen rakentamista varten, mutta hinnat tuntuvat olevan kohtuuttoman korkeita. Ahteella pidettiin viime viikolla väkinen kyläkokous, jossa toivottiin mm. kyläkauppaa ja rakentamista. Antti Haavisto kertoi, että kohtuuhintainen tontti on hukassa. Tonttimaata olisi tarjolla sopivalta paikalta, mutta hinta on yli 200.000 markkaa hehtaarilta. Kyllä maa Nivalassa maksaa. Maksaa toki peltomaakin. Eräiden tietojen mukaan Nivalassa on maksettu viime aikoina viljelijöiden keskeisissä kaupoissa jopa 75.000 markan hehtaarihintoja. Vielä on uskoa tulevaisuuteen maataloudenkin kohdalla.
Nivalassa eletään kunnallispoliittisesti varsin säyseää aikakautta. Mitään räväkkää ei varmasti ole odotettavissakaan. Kunnan poliittinen johto on pahasti hajallaan ja virkamiehet eivät tiedä, mitä tehdä. Hajanaisuus ja päättämättömyys johtuu Keskustapuolueen hajanaisuudesta. Keskusta sai vaaleissa suuren vaalivoiton ja se voisi tehdä mitä vain jos olisi yksimielinen ja räväkkä valtuustoryhmä. Kunnanjohtaja Paavo Karttunenkin oli pahoillaan ja totesi, että mitä se tekee Keskusta tällä vaalivoitollaan?
Tämä on ilmeisesti vuosikymmeniin Nivalan kunnallispolitiikan pahin kriisikausi. Keskustalla ei ole ollut Kivi-Kallen jälkeen auktoriteettista johtajaa, joka olisi pystynyt kokoamaan rivit tiukan paikan tullen. Keskustan ryhmässä pitäisi valmistella tiukkoja säästöohjelmia kunnallistalouden kohdalla. Hallinnon uudistus ajettiin läpi luottamuspaikkojen osalta, mutta muu kunnanviraston työvoiman uudelleen organisoiminen ja työn tehostaminen eivät nykyisellään edisty. Aina löytyy välistävetäjiä joltakin suunnalta. Tämä Keskustan hajanaisuus ei ole aivan mitätön asia ja se saa paljon rauhattomuutta aikaan kuntalaisten keskuudessa. Tiedän, että kunnallisjärjestön kokouksessa on yritetty käydä vakavaa keskustelua yhtenäisyyden palauttamiseksi, mutta se lienee yhtä toivotonta kuin palestiinalaisten tulitaukosopimus.
Kevääntulo on täälläkin ainakin viikonverran edellä normaalista. Tuomessa on kukannuput ja jos heittäytyy lämpimäksi, niin se ehtii kukkaan jo ensi sunnuntaiksi. Toistaiseksi on ollut kovin koleaa, eikä muutaman lämpöasteen säässä luonnossakaan tapahdu ihmeitä.
Isännätkin ovat heränneet jo kevään askareihin. Hosionahon Ari kylvi jo ennen vappua kauraa. Mehtälän Leevi näkyy kyntelevän Puskalan maita nuoruuden innolla. Kyllä se tästä kesäksi muuttuu. Ongelma tuntuu ainakin omalla kohdalla olevan, että aika menee huomaamatta. Ei jää tarpeeksi aikaa seurata luonnon tapahtumia. Sitä ihminen menettää valtavasti, joka ei liiku keväisessä luonnossa. Tällainen vanha körmy kuin minäkin, olen luonnossa vielä aivan hurvaton poikanen. Vaikka tupakanturmelema nokkavärkki ei enää aistikaan kaikkia keväisen luonnon tuoksuja ja heikko korva kuule heinäsirkan ääntä, niin aina sitä jotain havaitsee. Sitä herkistyy kummasti ja löytää lapsuutensa salaperäiset ”impivaarat”. Tupakanvastaisessa mainoksessa sanotaan, että haista, maista kesä. Vuoden mittaisen tupakkalakon kokemuksista voin sanoa, että kyllä ne puolet haju- ja makuaistia tupakoinnin mukana häviää. Olin vuoden tupakoimatta ja syksyllä jänismetsässä tuntui, että pystyn jo hajun perusteella jänistäkin jäljittämään. Millähän kumman ilveellä siitä pääsisi tuosta tupakasta eroon, että voisi vielä nauttia kesästäkin kaikin siemauksin. Tupakkalakon tehneet isot pojat puhuvat vielä muistakin sellaisista ”luonnonvoimista”, jotka saattavat löytyä ja palaantua nuoruusvuosien tasolle. Olisihan siinä kannustusta kokeilla, mutta jos luonto on vahva, niin liha on heikko.
10.5.1989
Aluksi pitää hiukan vastata ystävälleni Leevi Mehtälälle, joka oli virkansa puolesta loukkaantunut, että totesin viime pakinassani Keskustan ryhmän hajanaisuuden. Tästä varmasti ryhmäpuheenjohtaja sai kentältä palautetta ja aivan oikein, että puolustautuu. Minun johtopäätökseni perustuu vain valtuuston äänestyspäätöksiin Jokikylän kouluasiassa, pakolaisasiassa ja maapoliittisessa keskustelussa. Kaikissa näissä tunnepitoisissa, mutta kunnan kannalta merkityksettömissä päätöksissä ryhmä meni keskeltä halki ja tuli vielä jälkilöylyjäkin. Ehkä Leevi kaipasi sitä, että olisin jälleen pakinassani kohdistanut kritiikin oppositioon. Kyllä minä sitä varmasti tarkoitin, mutta sanottakoon se nyt tässä tasapuolisuuden nimissä ääneenkin. Leevi haluaisi komentaa ryhmäpuheenjohtajana Sarjankylän keisarit ruotuun, vaikka ovatkin nyt poissa hallitusvastuusta. Eikä sillä hyvä, vaan nämä mokomat ukot höynäyttävät vielä puoli ryhmää peräänsä. Kyllä hyvin ymmärrän Leevin huolet ja murheet, ole siinä sitten ryhmänjohtajana. No, nyt tuli haukuttua nämä tarmokkaat oppositiojohtajatkin, että tasoissa ollaan.
Yhdestä asiasta en ole Leevin kanssa samaa mieltä. Väitit, että olen katkera Keskustapuolueelle. Voi hyvä Leevi, ei Keskustapuolue ole ollut koskaan minun elämässäni niin suuri tekijä, että olisin lähtenyt tinkimään periaatteistani ja rakentelemaan itselleni elämän näennäiskannuksia puolueen sylissä uskollisena ja nöyränä kyyhistelijänä. Se aika, minkä olin luottamustehtävissä olin valittuna ehkä palkannauttijain ja vähäosaisten edustajana. Sinähän tiedät kokemuksesta, millaisessa suosiossa tällainen ihminen Keskustan ryhmässä oli. Todellakaan ei politiikka ole merkinnyt minulle sellaisia sydämentykytyksiä, että olisi sieluni myynyt ja tuntisin nyt katkeruutta. Olisi monia asioita, josta voisi olla katkera, mutta siinä tekee vain oman elämänsä helvetiksi. En ole katkera edes Järven Niilolle, vaikka hän on hiertänyt minua ja uhannut oikeudellakin. Yritetään vain olla ystävät, vaikka meillä näkemyserot Niilon kanssa on vähän ristikkäiset. Meistä jokainen joutuu politiikassa ja elämässä potkituksi. Niin minä kuin Leevikin. Olen oppinut huomaamaan elämän aikana, että jostain suunnasta näitä asioita korjataan ja ne kaatuvat ennemmin tai myöhemmin toiseen suuntaan. Kyllä sinäkin Leevi Paloperän kasvattina tiedät mihin suuntaan katsotaan, kun puhutaan näistä suuremmista asioiden järjestelijöistä. Koitetaan vaan pysyä ystävinä, eikä oteta näitä asioita turhan vakavasti. Tämä on vain elämää ja kunnallispolitiikka puhtaimmillaankin tahtoo olla itsekkäiden asioiden värittämää lähimmäisen auttamista. Politiikkaan liikaa kiintyneistä ihmisistä ja heidän vaikeuksistaan luopua ”vallasta” meillä on kyllin esimerkkejä.
”Soitteli tuuli jo suruviestiä hiljalleen…” Tällä tarkoitan Nivalan Kustannus Oy:n lakkauttamispäätöstä Radio Lakeuden osalta. Olen saanut monenlaisia kommentteja tästä päätöksestä. Eräs isäntämies totesi: – Mitäs nyt Jansu, kun se synnyttämäsi lapsi kuoli ottovanhempien huostassa? No ”isän suru” on aina aito, enkä lähde tässä yhteydessä arvostelemaan tai ruotimaan. Meistä jokainen tekee omat ratkasunsa jokaisessa tilanteessa. Ehkä sen verran voin sanoa ketään loukkaamatta, että irtisanoutumiseni jälkeen tälle lapselle ei löytynyt isää. Se jäi ottopojaksi, jonka huolehtimiseen ei kenelläkään tuntunut olevan kunnianhimoisia tavoitteita. Jokainen tyhjästä alkanut yrittäjä ja viljelijä tietää, että oman yrityksen eteen on täytynyt pistää monesti kaikki likoon. Ei olisi monta maatilaa tai yritystä, jos ei olisi tehty pitkää työpäivää, riskeerattu ja uhrattu vaikeuksien voittamiseksi. Radio Lakeuden, niin kun muunkin kilpailuasetelmissa elävän yrityksen, liikkumaväli on kapea ja tulos otetaan vain jonkun selkänahasta. Jos omat rahat on kysymyksessä ja oma yritys, niin tahti on aivan toinen. Radion kohdalla kannattavuuden marginaali oli lähellä, mutta siitä olisi pitänyt jaksaa vielä vähän jonkun uhrautua ja puristaa. Ei tänään ole helppoja ja hyviä bisneksiä. Tulos otetaan vain kovalla työllä ja ankaralla menojen karsinnalla. Kotiseutuyhdistyksen toiminta on paisunut taloudelliselta toiminnaltaan niin laajaksi, että sen nykyinen hallintomalli ja monet muut tehtävät rinta rinnan eivät ole paras mahdollinen malli puhtaaseen bisneksen tekoon. Se on toisaalta rikkaus, mutta toisaalta taakka ja raskas vetäjille. Ehkä uudelleen arvioinnin aika tulee joskus selkeyttää asioita aatteen ja bisneksen välillä. En ole mikään neuvoja, enkä arvostelija ulkopuolisena. Minulla on riittämiin tekemistä omien asioitteni kanssa.
Ensi viikonvaihde on Nivalassa varmasti vilkas. Helluntaipyhille sattuu äitienpäivä, herättäjän seurat ja Nivalan Messut. Äitienpäivä tuo perinteisesti jo tänne paljon vieraita. Monet saapuvat tervehtimään äitiä kaukaakin.
Äitienpäiväjuhlaan liittyy myös Pidisjärven leijonien perinteinen konsertti. Tällä kertaa äitejä viihdyttää nivalalaiset Esa Ruuttunen ja Kristiina Nietula. Siitä vain viemään äitejä konserttiin, messuille ja kerkiäähän sitä vielä seuroihinkin. Toivotaan vain, että ilmat pyhiksi seestyisivät ja lämpenisivät.
17.5.1989
Ennen vanhaan jätkät sanoivat savotoilla kyynisesti, kun jollekin sattui vahinko: – Huono tuuri voi kestää seitsemän vuotta ja sitten tulee litistymällä kuoleminen.
Kaavoituksessa voidaan ihmisiä kohdella joko hyvin tai huonosti. Sekin on tuurin peliä. Häkkilän Tuomo on kirkonkylän maanomistajista ainoa, jota kaavoitus ja yhteiskunnan rakentamistoimet ovat kohdelleet kaltoin. Tuomon kotitalon kotipalstan halkaisi aikanaan kantatie vinosti halki. Jäljelle jäi kotitontti ja peltopalsta Puustellin ja TB:n väliin. Kotipalsta on kaavoitettu puistoksi ja tämä viimeinen peltopalsta autojen parkkipaikaksi, eli Tuomolta on viety kaikki pellot, eikä rakennusoikeutta ole jäänyt lainkaan. Jo Tuomon maat olisivat ”sattuneet” rakennusmaaksi, olisi se tietänyt niiden hintojen mukaan, mitä Nivalassa on maksettu muutaman millin korvauksia. Näitä korvauksia ovat saaneet ensisijaisesti bisnesmiehet, jotka ovat aavistaneet tulevan kehityksen ja hankkineet maita omistukseensa rikastumismielessä. Tuomon kohdalla on kysymys sukupolvien perintömaasta.
Tuomo on ainoa nivalalainen, ainakin toistaiseksi, joka on laulanut Bolshoissa , Metropolitanissa ja Lontoon oopperataloissa. Hän on tehnyt Nivalaa tunnetuksi enemmän kuin moni muu. Hiihtäjille ja mäkihyppääjille lahjoitellaan kuntien puolesta omakotitaloja ja tontteja. Tuomo palkittiin toisella tavalla. Vietiin kaikki, tekisi mieli sanoa tuhkatkin pesästä. Onneksi valtuustosta löytyi muutamia henkilöitä, jotka totesivat että nyt on tapahtumassa suuri vääryys. Ehkä nämä aavistivat myös sen, että tässä roikkuu jo sensaation ainekset, joita kunta ei todellakaan haluaisi hiljattain käydyn maapoliittisen periaatekeskustelun jälkeen. Toivon mukaan tässä tapahtuu kuitenkin oikeudenmukainen ratkaisu.
Piipahdin pyhien aikana Varsinais-Suomessa. Ajelin pitkin kasitietä. Kylvötyöt olivat kovassa vauhdissa. Ainakaan kasitien tuntumassa ei näkynyt merkkejä siitä, että ”Holkerin kylvöjä” olisi kovin runsaasti. Kyllä sielä oli alkuperäiset isännät asialla. Kesä ei oikeastaan rannikolla ollut sen pitemmällä kuin täälläkään. Ainoastaan Laitilassa näin viljat oraalla ja tuomen kukassa. Maatalouden rakennemuutoksen seuraukset näkyvät selvästi. Etelä-Suomessa maatalouden rakentaminen on pysähtynyt. Uusia halleja ja tuotantorakennuksia näkyy vain niillä alueilla, missä on karjataloutta ja kyllä Nivala varmasti on yksi voimaperäisimmin viime vuosina maatalouden rakentamiseen investoinut kunta.
Muistanpa tässä nyt kertoa yhdet terveiset. En enää muista kuka se oli, mutta hän toivoi Nivala-viikon aikana viisikymppisten iltamia Tuiskulaan. Hän totesi, että olisi hauska kun saataisiin vielä kerran Tuiskulan vanhalle puolelle tansseihin ja vanhojen muistojen pariin. Porukka pitäisi rajata niin, että sielä olisivat mukana ne, jotka pällistelivät Tuiskulassa ja Tuisku-majalla 1950-luvulla ja vähän sen jälkeenkin. Nivala-viikon aikana olisi paljon tätä porukkaa paikalla. Tässäpä terveiset Mannalle ja Nivala-viikon järjestäjille. Terveiset on kerrottu.
Nivala-lehtikin täyttää 40 vuotta. Parhaat onnittelut naapurille ja entiselle työnantajalle. Monet nivalalaiset olivat aluksi sillä kannalla, että Nivalaan ei mahdu kahta paikallislehteä. Nivalan kaikki mainosmarkat yhteenlaskettuna lienevät noin runsaat kuusi miljoona markkaa. Siitä potista Nivala-lehti sai viime vuonna runsaat puolitoista miljoonaa, radio n. 800.000 ja Pidisjärvi-lehti n. 600.000. Yhdessäkään molemmat lehdet eivät saaneet puolta tuosta potista. Radion lisäksi siitä kaappasi suuren osuuden suoramainonta, erilainen tukimainonta, kauppojen tuki valtakunnallisesta ja alueellisesta mainonnasta sekä ilmaisjakelu- ja muut sanoma- ja aluelehdet veivät potista suurimman osan. Lehtien osalta ei kumpikaan ole toiselleen uhka mainosmarkkojen osalta. Huolta voi aiheuttaa suoramainonnan prosyyrien valtava kasvu, jota tulee postilaatikot täyteen. Valitettavan paljon ”vuotaa” mainosmarkkoja myös Nivalan ulkopuolelle. Harmittavaa on se, kun ulkopuoliset kokoavat Nivalasta erilaisten ”palveluhakemistojen” muodossa kymmeniä tuhansia yksityisinä bisneksinä ja hyvin halpahintaisin tuottein. Paremmin senkin ymmärtäisi, jos asialla olisi jokin nivalalainen nuoriso- tai vapaaehtoisjärjestö.
Nivalalaisille kahden lehden ilmestyminen on tietty rikkaus. Sanokaapa yksi Nivalan kokoinen kunta, jossa ilmestyy keskimäärin 50-60 sivua paikallislehtiä. Ja sanoisin vielä, että luettavia lehtiä. Pieni kilpailu on yrittäjien etu, sillä ei missään muualla saada näin edullista mainostilaa kuin Nivalassa.
Vielä kerran onnittelut 40-vuotiaalle.
24.5.1989
Se paukahti kesäksi maanantaipäivänä. Lämpötila kohosi viime viikon koleista säistä kerrassaan pehmoiseksi suveksi. Kun maanantai-ilta seisottiin Aittoperän sillan luona jokipenkalla ja haisteltiin kevään tuoksuja ja kuunneltiin lintujen laulua, niin siinä vajosi hekumalliseen nirvanaan. Näillä niityillä on mukava hengittää ja katsoa utuiseen ja ilta-auringon punaamaan taivaanrantaan. Täällä on ihmislapsen ihana elää. Siinä tuli mieleen nuo viime aikoina julkistetut ennusteet, että vuonna 2000 Suomen väkiluvusta asuisi suurin osa Helsingissä ja loput Lahti-Tampere akselin alapuolella. Pohjois-Suomeen jäisi vain yksi kaavakeskus, eli Oulu. Tällaisen tutkimuksen ja ennusteen on kuulemma tehnyt ruotsalainenkin ryhmä. Ja ihan tosissaan.
Menkööt kaikki, mutta ei ainakaan minua raahata vaikka olisin jo vanhuuden höperönä. Kesäisenä yönä on vaikea uskoa, että elämä Herttoniemen kivitalon yhdeksännen kerroksen yksiössä olisi minulle suurempi autuus kuin käppäillä Rutkun niityn usvaisessa kesäyössä.
Pakostakin tulee mieleen Sänkiahon ”roknoosit” Vennamon vaalimenestyksestä, jotka heittivät täysin häränpyllyä. Tutkijat ja ennustajat perustavat laskelmansa tilastokeskuksiin, liikennelaskelmiin ja muihin teoreettisiin perusteisiin, mutta eivät näe ihmisen puseron alle. Helsinkiin muuttavat ne, joilla on tavoitteena korkea elintaso, mahtava uraputki, päällystetyt kadut, hyvät sosiaalipalvelut, valaistut pihamaat, galleriat ja bingohallit. Onneksi on paljon niitä, joille tällaiset arvostukset eivät merkitse mitään. Ihminen tulee toimeen niukalla ja kuormittaa vähän yhteiskunnan kaatopaikkoja., kun tulee valinnan paikat.
Huomispäivän arvostukset saattavat olla aivan toiset, mitä tänä päivänä. Moni ei näe enää mielekkäänä tätä elintasokilpaa, vaan on valmis valitsemaan pehmeämmän linjan. Tulevaisuudessa moni hyppää pois oravanpyörästä jo alle viisikymppisenä ja etsii rauhallisen asuinpaikan. Koskaan Suomen kairat eivät tyhjene, vaan aina tulee olemaan ihmisiä, jotka tykkäävät lorkkia Kuhmon tai Pielaveden kirkasvetisille järvillä kalastamassa ja nauttimassa oikeasta ihmiselämästä.
Me sota-ajan lapset olemme kenties viimeinen sukupolvi, joka hamstraa tämän maailman mammonaa, eli kerää ”lumpui ja rätei” kuin Tuntemattoman keittiömies. Nuoret arvostavat jo muuta kuin rahaa, menestystä ja vaikutusvaltaa. Opiskelumotivaation kohdallakin tuntuu vallitsevan jo matala profiili. Kun Martti Talvela muutama vuosi sitten siirtyi Saksan ja Euroopan oopperalavoilta vapaaksi taiteilijaksi ja hankki maatilan, sitä pidettiin höyrähdyksenä. Martti viljelee maata luonnonmukaisesti ja kasvattaa lampaita. Monet sanoivat, että hyvähän se on Talvelan, kun käy välillä hankkimassa oopperoista rahaa.
Ei liene mikään ihme, jos näitä talveloita putkahtaa tulevaisuudessa lisääkin. Tämän päivän aktiiviviljelijät hymähtelevät osa-aikaviljelijöille ja varsinkin sellaisille, jotka harrastavat pehmoarvoilla viljelyä. Puinen tupa, perunamaa ja kompostilaatikko on monen unelma näin keväällä. Ennustajien ”roknooseja” tulee uhkaamaan moni itsellinen ihminen, joka ei muutakaan Helsinkiin vaan linnottautuu originelliksi johonkin hiljaisaan ja rauhaisaan maaseutukylään.
Ylivieskan kaupunki on kutsunut Nivalan kunnallisjohdon vierailulle. Tätä liennytyspyrkimystä voidaan pitää Kiinan ja Neuvostoliiton suhteiden lämmittelyä vastaavana, tosin pienoiskoossa. Nämä naapurukset muhinoivat aikanaan Ussuriajoella napit vastakkain. Nivalan ja Ylivieskan välillä ei sentään ole menty käsirysyyn, eikä Raudaskylän sillalla ole tarvinnut hajoittaa mielenosoitusjoukkoja, vaan ”siltavahti” Hannulan Pekka on saanut nukkua yönsä rauhassa rajavyöhykkeellä. Välimaastossa asuvalla Ylivieskan valtuuston puheenjohtajalla on kuitenkin tainnut olla viime vuosina kiusallinen olo niin nivalalaisten kuin omiensakin joukossa. Enää ei ole edes Niskas-Tapania, jonka kanssa voisi jutella näistä tulehtuneista naapuriväleistä. Minä luulen, että takavuosina Tapani ja Pekka hoitelivat rajanaapureina pellon pientareilla tällaiset nirhamat pois jo ennen kuin ne pääsivät naapurien välejä hiertämään. Kyllähän Nivalalla on nyt syytä pyrkiä vilpittömästi parantamaan välejä Ylivieskan kanssa. Totuutta ei muuta miksikään se, että Nivalan yksin tekemä sähkökauppa oli rumasti tehty Ylivieskaa kohtaan. Yhdessä neuvottelemalla olisi saatu varmasti parhaat sopimukset Revon Sähkön kanssa. Nuo 18 miljoonaa ovat menneet Nivalassa ”kinttaan voiteluun”, eikä niillä ole saatu mitään pysyvää aikaan. Tulevaisuudessa Nivala tarvitsee naapurien tukea ja hyviä ja luottamuksellisia suhteita. Toivon mukaan Hannulan Pekka ja Raudaskosken Väinö saavat joukkonsa sopuun. Rumaahan se on kun naapurukset vetävät niskaköyttä.
Luin joskus 1950-luvulla nostalgisen nuorisoromaanin, joka oli tehty sen ajan ihanteiden ja asutushistorian henkeen. Se kertoi nuoresta avioparista, joka pääsi oman elämän alkuun ja sai pienen puronvarsiniityn raivattavakseen ja oman kodin. Siinä kerrottiin pellavapäisestä nuorikosta ja riskistä nuorukaisesta, joka työnsi 13 metriä kuulaa ja teki juoksun kanssa ja innolla nuorikkonsa kanssa omaa kotia ja raivasi peltoa. Se oli lämpimästi ja innostavasti kirjoitettu ja se herätti niin voimakkaita tunteita, että minäkin kävin jo kiertämässä ripulinvarren angervaa kasvavat luonnonniityt ja lähdin sieluni myöneen miehen päättäväisyydellä Tuiskumajalle etsimään pellavapäistä tyttöä, joka tulisi ihanteeni toteuttamaan ja kuokkimaan noita luonnonniittyjä. Se reissu päättyi kuitenkin katastrofiin. Se pellavapää, jota minä olin kaihoisasti katastellut ja hänen varalleen unelmia rakennellut lähtikin Haaraojan Villen ja Kankaan Outin mukaan kun heillä oli auto ja minulla polkupyörä ja muutenkin tämä tyttö tuntui arvostavan enemmän autoasioita kuin minun ehdotuksiani hyvästä kuokkamaasta. No tämän piti olla esipuheena sille asialle, että halusin onnitella Vähäahon Leeviä ja hänen nuorikkoaan Hannaa. Olen heidän elämänsä ja aherruksensa yhdistänyt aina tähän romaanin nuoreen raivaajaperheeseen. Leevi on vastannut kuvitelmissani hyvin tuota riskiä urheilijanuorukaista, joka on raivannut elämän esteet tieltään ja rakentanut hyvän ja mallikelpoisen tilan. Hyvä on ollut aisaparikin. Taitaisi mennä Hannalle paremmin perille, jos kertoisin mitä serkkusi Marjoniemen Lauri haasteli kerran sinusta Kyrerian uimarannalla istuskellessa. – Kyllä se Hanna on ollut puhti emäntä. Sitä varmaan moni ajatteli, että mitenkä se keskikoulun käynyt kirkonkylän tyttö mahtaa menestyä maalaistalon emäntänä, mutta hyvin on menestynyt ja ahkera on Hanna ollut. Vuosikaudet Hanna ruokki aamua iltaa karjan ja lähti mopolla opettajan tehtäviin. Hanna on ollut topra emäntä ja hyvä puoliso Leeville. Vakka on kantensa valinnut. Onnea Päiväahoon Karrin isännän puheenparrella: – Niin päivä nouskoon ja taas laskekoon ja aika aina onnen suojassa kulukoon.
Hyvää kesää kaikille ja voimia niille, joiden alkavaa kesää varjostaa elämän ankeat pilvet. Pitäisi jaksaa ymmärtää, että elämään kuuluu niin monia sävyjä ja että meitä kasvatetaan niin monella tavoin elämää varten.
31.5.1989
Viikko sitten olin Hauta-Rikun synttäreillä. Ne oli isot pirskeet ja kun sielä oli isännän lisäksi myös muita hyviä kertojia, niin juttua piisasi. Kerrotaanpa tässä vaikka talousneuvos Antti Vähäsarjan puheenvuorosta pätkä. Antti muisteli päivänsankarille sitä, kun sain tuoda Rikulle Kekkosen terveiset. Antti kertoi, että hän oli 1956 syyskesällä käymässä Helsingissä. Samaan aikaan oli Helsingissä olympiastadionilla Ranska-Suomi yleisurheilumaaottelu. Antti kun on ollut henkeen ja vereen urheilumies, hän ei jättänyt tilaisuutta käyttämättä, vaan päätti mennä katsomaan ottelun. Antti varasi lipun A-katsomoon. Kun sitten kisojen alku lähestyi ja hän yritti mennä A-katsomoon, niin järjestysmiehet tulivat estämään, että ei sinne saa mennä. Antti ei hellittänyt, vaan totesi, että hänelle on myyty lippu ja hän menee. Hän havaitsi tyhjän kohdan katsomossa ja lähti kutsuvierasaitioon. Kohta sinne saapui myös silloinen pääministeri Kekkonen seurueineen. Kekkonen äkkäsi, että aitiossa on yksi mies, jonka ei pitänyt kuulua hänen seurueeseensa. Kekkonen kysäisi, että kukas se sinä oot. Antti vastasi, että Vähäsarja Nivalasta. Kekkonen tyytyi vastaukseen, mutta pian hänelle ja Antille ilmestyi paljon juteltavaa. Molemmat olivat yleisurheilun asiantuntijoita ja joka Antin tuntee, ei varmasti parempaa juttukaveria toivoisi. Kekkonen kysyi välillä, että tunteeko hän Nivalasta Rikhard Kukkolaa ja Eino Takaloa. Voi veikkonen, kyllähän minä ne tunnen ja hyvinkin, totesi Antti. Kekkonen pyysi lähettämään terveisiä näille Nivalan miehille.
Ja tässä kohtaa Antille tuli sensuuri päälle, kun tuvassa oli paljon kuulijoita ja Lea-rouvakin mukana. Seuraavana päivänä Antti kertoi osuuspankin porstuassa minulle ja Vierimaan Joonaalle tämän Kekkosen ja Hauta-Rikun kohtaamisen. Kekkonen oli samana kesänä 1956 presidenttiehdokkaana puhujamatkalla Tyhtilässä. Sielä Kustaa esitteli Kekkoselle Hauta-Rikun ja kertoi, että tällä miehellä on 15 lasta.
Kun Kekkonen sai itsensä kehuttua ja puheensa pidettyä hän tuli muina miehinä Rikun rinnalle istumaan ja juttelemaan. – Vai on teillä 15 lasta, tiedusteli Kekkonen Rikulta. Siinä syntyi sitten asian tiimoilta keskustelu ja Riku testasi pian tulevan presidentin huumorintajun ja päätti kokeilla. – No montakos lasta sitä pääministerillä on, tiedusteli Riku ölövinä. Kekkonen vastasi, että paljon hän jää Rikusta jälkeen. Ei ole kuin kaksi poikaa ja nekin kaksoset. Riku mietti tovin ja totesi ministerin saavutuksiin: – Jos sinulla ei ole enempää kuin nuo kaksi lasta, niin kyllä sinulla on täytynyt olla jotain herrojen konsteja ja kotkotuksia. Kyllä niitä vähintään yksi joka ohorille tulee jos mies on rehellisesti asialla. Eipä kumma jos Kekkonen muisti vielä Hauta-Rikun.
Pikkaraisen Jouko toi maanantaina jälleen huolensa esille terveyskeskuksen lääkäritilanteesta. Samalla hän antoi ennakkovaroituksen kuntalaisille, että totuttuja palveluja ei tulla ensi kesänä saamaan terveyskeskuksesta entisessä laajuudessa. Virassa on vain kolme lääkäriä ja Cajanuksen Paavoon ainoana heltynyt puoleksitoista kuukaudeksi tuurailemaan. Kun kesälomat lähtevät käyntiin jää terveyskeskukseen vain kaksi lääkäriä paikalle ja niiden pitäisi ehtiä hoitaa vastaanotto, vuodeosasto, äitiys- ja lastenneuvola, vanhainkoti, työterveydenhuolto ja kotisairaanhoito. Ei onnistu kahdelta, vaikka olisi minkälaisia miehiä. Jostain on tingittävä.
Tuntuu koomiselta, kun kunnat huutavat lääkäripulasta. Se on vapaassa maassa niin, että ihmiset menevät sinne missä on paremmat olot. Ei edes lääkäreiltä voi edellyttää etiikkaa, että he hakeutuisivat vapaaehtoisesti johonkin Perhon terveyskeskukseen pikkupalkalla tekemään työtä ympäri vuorokauden. Kunnilla on mahdollisuus saada lääkäreitä, mutta siinä pitää käyttää Söyringin Erkki-vainaan menetelmiä. Erkki totesi, että kyllä navettamiehiä saa, mutta niille pitää maksaa maisterin palkka. Kyllä velkainen nuori lääkäri tulee mielellään terveyskeskukseen, jos saa kovasta työstä kunnon korvauksen.
Tässäpä sitä oli jo alkulämmittelyä siihen, että päästään haukkumaan hallitusta. Satuttiin Päivärinnan Einarin kanssa vastakkain ja Einari patisteli minua kirjoittamaan. Einari totesi, että Holkerin eväät syötiin äkkiä. Mitäs se poliisin poika, joka on ollut ensin äidin ja isän elätettävänä ja sitten yhteiskunnan elätettävänä, niin ymmärtää yrittäjän asemasta. Se luulee, että raha kasvaa puissa ja syntyy itsestään. Siitä vain ministerien ja kansanedustajien palkkoja rustaamaan.
Todettiin siinä Einarin kanssa, että on aika huolestuttava tilanne. Eduskunta ja hallitus saa oikeastaan tehdä mitä vaan, eikä kansalaiset enää reagoi lainkaan. Kyllä tuo kansanedustajienkin palkkojen kaksinkertaistaminen on jo niin härski temppu, että sitä sopisi kysyä valtakunnan oikeudessa. Kuka muu ryhmä on saanut näiden kolmen vuoden aikana lisää palkankorotusta pyöreästi parikymmentä tonnia kuukaudessa.
Yrittäjät ovat suutuksissaan liikevaihtoveron korotuksesta ja erittäin vaikeasti tulkittavista ohjeista. On kokoomushallitus ja kuormaa lisätään yrittäjille. Aikoihin on eletty. Nyt alkaisi olla sopiva tilaisuus kunnon Thatcherismille Suomessakin. Keskustapuolueella olisi oivallinen tilaisuus harjoittaa porvarillista oppositiopolitiikkaa, mutta ei ole siitäkään mihinkään. Osa kansanedustajista olisi ollut valmis terveyskeskusmaksun palauttamiseen, mutta jo seuraavana päivänä puoluesihteeri Kääriäinen oli mesoamassa lehdissä, että ei missään tapauksessa. Kepun sisällä onkin syntynyt oppositio, joka on vänkäämässä Kääriäistä sivuun puoluesihteerin paikalta. Röykyttäjänä on Hämeen kipakka emäntä kansanedustaja Anttila. Aika näyttää miten kenttä puoluejohtoa tuulettaa. Puoluejohdon vaihtamista vaaditaan myös Kokoomuksessa, joka on menettänyt luottamuksensa kovin lepsuksi osoittautuneeseen Holkeriin. Tässäpä näitä politiikan mietteitä, joita syntyi Päivärinnan Einarin kanssa.
7.6.1989
Viikonvaihteeseen sisältyi valtavasti maailmanuutisia. Iranin Khomeinin kuolema oli islamilaisen maailman suru. Miljoonat ihmiset itkivät hysteerisesti ja kokivat tämän hirmuvaltiaan kuoleman järkyttävänä menetyksenä.
Kiinan kansan kohtaloita ratkottiin viikkojen mielenosoitusten jälkeen asein. Miljardikansaa pantiin ojennukseen raskaalla kädellä. Tilanne on jatkuvasti kriittinen ja aiheuttaa jännitystä ja varpaillaoloa koko maailmassa.
Neuvostoliiton kansa on joutunut suurten onnettomuuksien kohteeksi. Satojen lasten ja aikuisten hengen vaatinut onnettomuus oli jatkoa maanjäristysten ja muiden onnettomuuksien sarjalle. Toisaalla kansallisuustaistelut veivät kymmeniä ihmishenkiä. Helppoa ei ole naapurimaan päämiehellä, kun joutuu matkustamaan tiuhaan onnettomuuspaikalta toiselle. Suomessa Paavin vierailu kokosi tuhansia ihmisiä kuulemaan tätä katolisen kirkon päämiestä. Luterilaisten keskuudessakin hänen pyhyytensä otettiin vastaan hartain mielin. Uutisaiheista ei ollut puutetta.
Maanantaipäivänä koettiin ”kasvihuoneilmiö”. Viikonlopun ankarat sateet ja sen päälle korkea lämpötila herättivät luonnon niin rajusti, että melkein kuuli korvissaan sen, miten ruoho jytisten kasvoi. Rehunteko tulee tällä vauhdilla isännille pian ajankohtaiseksi ja jos kesä jatkuu samanlaisena, niin kolmas erinomainen rehuvuosi on tulossa. Tällä vauhdilla kolme satoa ehtii hyvin Nivalassakin.
Sain olla viikonloppuna mukana AML:n juhlilla Kiuruvedellä. Olen monesti ollut aikomuksissa lähteä mukaan, mutta on ollut esteitä. Nyt tuli tilaisuus.
Kun katseli lauantaina lippujonoa ja näitä raskaan työn jo kumaraiseksi painaneita veteraaneja ja raivaajia, tuntui sydänalassa ontto tunne. Tässä on se suomalaisten veteraanien harveneva joukko, joka on luonut tämän maan hyvinvoinnin perustan, mutta joka on jäänyt yhteiskunnan taholta varjoon. Nämä miehet ovat puolustaneet isänmaata raskaat sotavuodet ja monet kantavat vammoja mukanaan. He ovat asuttaneet ja rakentaneet uudelleen Suomen sodan raunioille. He ovat maksaneet sotakorvaukset ja uurastaneet pelloilla ja metsissä. Tämä ikäluokka on jäänyt kuitenkin heikolle sosiaaliturvalle. Heidän keskimääräinen eläketurvansa on alle kahdentuhannen markan. Entisinä ja nykyisinäkin maanviljelijöinä he ovat joutuneet kokemaan sen, että maatalouden arvostus on laskenut ja moni raivattu tila on jouduttu jättämään tuotannon ulkopuolelle. Siinä marssivaa rivistöä katsellessa oli helppo tuntea myötätuntoa tätä joukkoa kohtaan.
Kiuruvesireissulla törmäsin kolmeen mielenkiintoiseen henkilöön. Opettaja Reijo Rönkkö oli 1970-luvulla kahdeksan vuotta Nivalassa kansakoulunopettajana. Ehdittiin turista pitkät ajat Rönkön kanssa ja hän muisteli opettajatovereitaan ja pyysi lähettämään terveisiä Sytelöille, Kankaan Pekalle, Myllymäelle ja Suomalaisen Otolle ja Irmelille. Ja tietenkin Muilun Yrjölle ja Sinikalle, joiden kanssa he ovat olleet usein yhteyksissä. Rönkkö muisteli noita aikoja ja totesi, että kansalaiskoulu oli hyvä koulumuoto ja Nivalassa oli luja ja hyvä ote koulutukseen. Monet vahvat opettajapersoonat olivat luomassa hyvää henkeä koulutyöhön.
Katukuvasta erottui tyylikkäästi mustiin kiiltäviin jatsareihin, pussihousuihin, liiveihin ja koppalakkiin pukeutunut herrasmies. Pyysin saada ottaa kuvan ja sain luvan. Kun siinä sitten alettiin juttelemaan, niin mies kertoi olevansa kotoisin Nivalan Karvoskylältä. Vasta silloin minulle välähti, minkälaisen kuuluisuuden kanssa olen juttusilla.
Tästä miehestä sanottiin aikanaan Pohjoisessa, että joka ei tunne Nivalan Patukkaa ei tunne markan rahaa. Einari Haikara on syntynyt ja kasvanut Karvoskylän Vattukankaalla. Nuorukaisen vilkas luonto vei kuitenkin miehen tien vuosikausiksi Pohjoisen savotoille ja suurille rakennustyömaille ja Einari tunnettiin koko Lapissa taitavana korttimiehenä, eikä Einari vieläkään kiellä näitä taitojaan. – Tein minä joskus ankarasti töitäkin, vaikka minut vain korttimiehenä muistetaan. Ajoin kerran tukkeja hevosella kesät ja talvet. Einari palaili kotimaakuntaan eläkepäiviä viettämään. Asui Haapavedellä kymmenkunta vuotta ja nyt Kiuruvedellä jo viidettä vuotta. Siinä meni ohi monenlaista kulkijaa ja kaikki näyttivät Patukan tuntevan. Tässä terveiset myös Patukan tuttaville, joita Nivalassakin on vielä.
Kolmas persoona oli Eugen Tikkanen. Hän aloitti keskustelun, kun kuuli että ollaan nivalalaisia. Eugen Tikkasen veli on naimisissa Vähäsarjan tyttären kanssa ja sitä kautta hänelläkin on tuttavia Nivalassa. Eugen tunnetaan Kiuruvedellä ja muuallakin hypnotisoijana. Hän kertoi, että oli sota-aikana lapinsodassa näyttämässä teltassa valoa kun virolainen lääkäri ompeli haavoittuneita. Hän nukutti potilaat hypnoosilla. Eugen haavoittui itsekin ja joutui sairaalaan ja tutustui tähän lääkäriin ja sitä kautta alkoi hypnoosi häntä kiinnostamaan. Hän luki sota-ajan jälkeen kaiken mahdollisen alan kirjallisuuden ja niin hänestä tuli hypnoosilla parantaja. Hänen luokseen on tuotu potilaita mielisairaaloista ja hän on hoitanut monenlaisia sairauksia. Hän on antanut yleisönäytöksiä mm. Ruotsissa.
Pitkän uransa aikana Eugen kertoi epäonnistuneensa vain yhdessä tapauksessa. Potilas oli niin vaikeasti varautunut, että häntä ei saatu uneen. Mielenkiintoinen persoona, jonka ulkoinen olemus jo oli huomiota herättävän vahva ja kun vielä tiesi miehen taidot, niin siinäpä oli mielenkiintoinen juttutuokio. Ammatti kehittää jo luonteen ovelaksi, sillä ihmisen sielun syövereitä vatvoessa pitää osata olla ovelakin, että pääsee syiden ja seurausten juurille.
Ja mitäpä tässä toivottelisi lukijoilleen muuta kuin hyvää kesää. Toisilla on reipas loma rankan työvuoden päälle. Joillekin kesä ei tuo mitään muutosta elämään, se on vain työtä ja työtä. Vaan niinhän sitä sanotaan, että onni yksillä – kesä kaikilla.
14.6.1989
Viime sunnuntaina aloitettiin kirkossa jumalanpalvelus Anna-Maija Raittilan virrellä 428. Virsi oli valittu Pirkko Pietikäisen virkaansiunaamistilaisuuden alkuvirreksi. Anna-Maija Raittilalla on uudessa virsikirjassa enemmän virsiä kuin kenelläkään muulla. Omia ja uudistuksia. Niin, tämä jumalanpalveluksen virsi, neljäs ja viides säkeistö: ”Yksin emme työtä tee, toinen toista tarvitsee. Tuomme vaihtopöydälle, lahjamme ja puutteemme. Tässä valtakunnassa, ovat heikot vahvoja, sairas terveen parantaja, saaja auttaa antajaa.”
Tämä virsi tuli mieleen Nivalan laulukurssin opettajien konsertissa. Kyllä sitä on toisilla tuota elämän lahjojen vaihtopöydälle annettavaa. Vaan hyvä on. Meikäläinen ei kuulu siihen sarjaan, jolla ei ole ladottavana muuta kuin puutteita. En pysty laulamaan, enkä soittamaan muuta kuin puhelinta. On hyvä, että on niitä, joilla on vara panna muutakin pöydälle.
Tämä Nivalan laulukurssin alkaminen merkitsi sitä, että kesä on tullut taas Nivalaan. Tervetuloa taas Esa, Merja, Pentti ja Pia-Gunn. Teidän ansiostanne Nivalan uudella lukiolla oli maanantai-iltana ”kosmopoliittinen” tunnelma. Konsertti veti nivalalaisten lisäksi kuulijoita muualtakin. Ekdahlin Esan vaimo Kanadasta taisi olla kauimmaisia konserttivieraita. Olipa Haapaveden tohtori, Matti Raudaskoskikin lähtenyt vaimonsa kanssa konserttia kuulemaan.
Mahtavasti kaikui Mozartin Figaron häät ja Don Giovanni Esan ja Merjan tulkitsemana. Tuntui suorastaan ylelliseltä, että nivalalainen maanantai-ilta huipentui tällaiseen esitykseen. Vaikka nivalalaiset mehasivat jo täyttä päätä rehunteossa, niin väkeä riitti toki konserttiinkin. Kuulijoiden joukossa oli myös Kristiina Nietula. Kristiinaa ei nähdä tänä vuonna laulukurssilla. Hän matkustaa jo perjantaina Savonlinnaan, missä alkaa oopperakuoron harjoitukset. Kristiinan lisäksi tässä kuorossa on laulanut myös toinen nivalalainen, eli Tolopan Eeron poika, Ari Hosio. Tänä kesänä hän ei taida olla mukana. Ovat muuten pikkuserkkuja nämä laulajat.
Tuomo Häkkiläkin piipahti muutaman päivän lomalla ja hän laulaa Ilmajoen laulujuhlilla kolikko-oopperassa, eli kolmekymmentä hopearahaa. Ilmajoella on toinenkin nivalalainen esiintyjä, eli Jaakko Juola puhuu päätösseuroissa. Onhan näitä nivalalaisia, joilla on kannettavana yhteiselle lahjapöydälle väkevää evästä niin, että lahjapöytä notkuu.
Nivalan laulukurssia ovat päässeet hyödyntämään myös monet nykyiset ja entiset nivalalaiset. Tyhtilän Martti on mukana jo toista kertaa. Mirja Lepola, entinen Sotalan Mirja ja Tyhtilän Martin naapuri, on tullut mukaan. Siuntioon asettunut ”kansankynttilä” Sirkka Viitala on tullut Nivalaan hyödylliselle kesälomalle ja osallistuu kurssille. Marjut Similä ja Heli Rättyä ovat nuoria nivalalaisia taitajia. Heli toimii jo kuorokurssin solistitehtävissä. Sanna Vähäsarja on säestyskurssin oppilaana, joten taitajia löytyy molemmille kursseille.
Ohrapellot kellastuvat ja isäntien kasvot harmaantuvat. Moni olisi varmaan kylvänyt ohran uusiksi, jos pellot olisivat kantaneet. Paikoin on melko lohduttomia näkymiä. Vanha sanonta pitää paikkansa, että kahdesti ei kylvöjä kehuta ja sato on varma sitten, kun se on laarissa. Pihlajamaan Hannu, joka on ”kasvinviljelyn kemisti”, totesi, että lehtilannoituksella voi yrittää virkistää vaikeimman ajan ohi ja luonto korjaa sitten jos korjaa kasvustoa myöhemmin. Nyt ovat pellot kuitenkin sen verran pehmeitä, että tämäkään ei onnistu joka paikassa.
Näihin vuosiin saakka minä olen luullut tuntevani kaikki nivalalaiset tähän päivään saakka. Ainakin keski-ikäiset ja vanhemmat. Jos nyt ei ole juuri nimeä tiennyt tai muistanut, niin ainakin tiennyt, että tuo on Malilan Viljamin sukua ja tuo on Parta-Reinon jälkeläisiä. Vaan eipä tunne enää. Jokohan lienevät lomalaisia tai laulukurssilaisia, mutta Nivalan keskustassa on jo viime päivinä pyörinyt niin outoa porukkaa. Se on tämä yhdentyvä Eurooppa, joka puskee päälle täällä Nivalassakin. Onhan niitä toki nivalalaisia vastavuoroisesti reissussakin. Eiköhän vain Nivalan Pukimon Kyllikkikin ängennyt itsensä Taivaallisen rauhan aukiolle ”mellastelemaan”. Kyllikki lienee ollut viimeinen ripaus puoluejohtajien kärsimystuutissa, koska pistivät heti seuraavana yönä verilöylyn pystyyn, kun Leevi ja Kyllikki lähtivät maaseudulle. Ovat sentään nyt onnellisesti kotona.
Hannuniemen Sopolta sain Teheranista kortin maanantaina. Ei maininnut oliko hautajaisvieraana vai kuokkavieraana Khomeinin maahanpanijaisissa. Kiitoksia YK-veteraanille hyvän juhannuksen toivotuksista.
Visurin Markku lupaili lähettää joskus Namibiasta postia Pidisjärvi-lehdelle. Eipä ole vielä kuulunut.
Eipä tässä sitten muuta kuin hyvää ja lämpenevää kesää.
21.6.1989
Luoja on hemmotellut kauniilla kesäsäillä meitä pohjoisen lapsia. Kesä on ollut suotuisa jokasuhteessa. Viljelijät ovat saaneet korjata ennen juhannusta runsaan rehusadon ja Nivalassa se merkitsee sitä, että vuoden sato on jo puoleksi ”laarissa”. Soilla kukkii hilla ja kun alkukesä on ollut kosteakin, saattaa tätä suurta pohjoisen herkkua tulla taas Nivalankin soille. Kevät on ollut otollinen myös lintujen pesimiselle ja luonto pursuaa elämää joka puolella.
Mitenkäs se on meidän ihmisten laita. Uutisissa puhuvat liikenneonnettomuuksien määrän jyrkästä kasvusta. Tämäkin lehti kertoo sivuillaan lukuisista ikävistä onnettomuuksista. Oli ikävä järkytys viime torstainakin Haapaperällä. Kun tulin kolaripaikalle, niin palopäällikkö tutki kolariautosta papereita ja löysi sieltä kalenterin, jossa oli toimittajan nimi ja puhelinnumerot. Niinhän siitä loppujen lopuksi paljastui, että onnettomuuden uhri oli jo vuosien takainen tuttava. Nyt on lähestymässä kesän suuri juhla. Jos katsoo edellisien vuosien tilastoja, niin monen kymmenen perheen kohdalla juhannuksen katkaisee ikävä tapahtuma vesillä tai teillä. Radio, televisio ja lehdet varoittavat vuosi toisensa perään ja kuuluttavat malttia liikenteessä ja varovaisuutta vesillä. Tuntuu kuin nämä varoitukset menisivät aina hukkaan. Yksikin onnettomuus on liikaa ja kun se sattuu suurena suven juhlana, se koskettaa aina raskaasti.
Liikenteen kasvu on meillä rajua ja juhannuksena ollaan paljon liikenteessä. Mahdollisuuksien summa joutua onnettomuuteen on siten suuri. Toivotaan kuitenkin tämänkin juhannuksen alla, että meillä kaikilla olisi malttia liikenteessä ja olisimme varovaisia. Näin voisimme välttää ikäviä juhannuskokemuksia.
Lomalaisia on alkanut palata Nivalaan. Vanhat savusaunat röyhyvät juhannusaattona, sillä tuttu kotisauna on monen lomalaisen mielessä. Sen tuoksuissa voi palata lapsuuden juhannuksiin ja muistoihin, joita aika vain vuosien saatossa kultaa.
Näin juhannuksen alla tulee aina mieleen Frans Eemil Sillanpään voimakas kuvaus Suomen suvesta: Ihmiset suviyössä. Se lienee ollut katsotuimpia filmejä menneinä vuosikymmeninä. Siinä väkevässä kuvauksessa oli mukana se koko suomalaisen elämän inhimillinen läpileikkaus.
Väkevästi ”Taata” kuvasi sen mitä kaikkea mahtuu yhden kyläkulman elämään suvisena yönä. Torpanmiehelle oli syntymässä lapsi ja kömpelö isä juoksi suitsinipun kanssa haassa tamman perässä. Kunnanlääkäriä tarvittiin toisaalla, kun lavalla tuli tappelu ja nuori tukkipoika – Martti Katajisto – iski puukolla miehen kuoliaaksi. Suviyöhön liittyi myös ostettua rehevää lempeä. Siinä oli koko maalaiskylän suvinen ihmislasten elettyä.
Mitenkähän se olisi täällä Nivalan niityillä juhannusaattoiltana. Sitä mitä aikaisemminkin. Kirkonkylä on hiljentynyt. Jostain omakotitalon pihalta tulee grillisavujen tuoksut. Yksinäinen mies kainalosauvoineen astelee hiljaista kylänraittia. Kesämökeille ovat paenneet varttuneet ja nuoret Lestijärvelle. Vanhainkodissa hoitaja käy iltakierroksella ja jakaa lääkkeet. Joku jaksaa puhua vielä juhannusmuistoistaan.
Jossain Aittoperällä isäntä lähtee vielä iltakierrokselle aattoiltana. Kiertää tutut haat, tarkastelee oraat ja perunankasvuston ja käy puhuttelemassa laitumella olevaa hevosta ja palaa takaisin tupaan ja heran syöntiin. Jossain kilparannalla sauhuaa vanha hirsisauna. Ruotsista on tullut lomalaisia ja suvinen yö nautitaan tutulla kotipihalla. Katsellaan yli ajautuneen järven ja palataan muistoissa lapsuuteen. On rauhallista ja hiljaista Halstahammarin melun jälkeen. On kuin aika olisi pysähtynyt, eikä sisälle malta mennä ennen kuin juhannuspäivän aurinko nousee Itäahon takaa.
Ja mitenkäs se kuvasi Eino Leino Suomen suvea:
JUHANNUS
Minä avaan syömeni selälleen
ja annan päivän paistaa,
minä tahdon kylpeä joka veen
ja joka marjan maistaa.
Minun mielessäni on juhannus
ja juhla ja mittumaari,
ja jos minä silloin itkenkin,
niin siellä on sateenkaari.
28.6.1989
Heti aluksi täytyy paikata laulukurssin osalta vajavaista tarinaansa. Olihan sielä kurssilla toki muitakin kuin ne joiden nimen luettelin nivalalaisten joukkoon. Tyttärillä on taipumus vaihtaa jossain vaiheessa sukunimeä tai jatkaa sitä puolison sukunimellä. Nivalalaisten luettelosta tipahti pois Kirsi Tähti-Kangasniemi. Kirsi asuu nykyään Nokialla. Toinenkin nivalalaista juurta oleva tipahti pois. Anttilan Riitan ja Hautalan Erkin tytär, Sari Kukkola, oli mukana laulukurssilla. Sarilla on opettajanvirka Kajaanissa, mutta vanhemmat asuvat Tikkakoskella. Tervetuloa vaan ensi kesänäkin.
Korkiakosken Martti yllätti iloisesti juhannuspäivänä. Martti soitteli puhelimella, että nyt pitäisi tulla laivalla kyytiinottoon. – Näkisit sinäkin ennen kuolemaasi, kuinka komea tämä meidän Kalajoki on, kun ajellaan se veneellä läpi, totesi Martti. No sitä kutsua ei voinut vastustaa ja sääkin oli kerrassaan mahtava. Martilla on tuommoinen isonpuoleinen paatti. Kuuluu olevan Nesteen varatoimitusjohtajan entinen edustuspaatti. Tilaa oli kajuutassa kymmenelle hengelle, perässä puolellekymmenelle ja kannelle mahtui vaikka kuinka monta. Me ajeltiin vain ”valitulla seurueella”.
Lähdettiin Rantalahden rannasta ja köröteltiin Lohipojille, käytiin kahvilla ja palattiin takaisin ja käytiin kääntymässä Aittoperän sillalla saakka. Olin viemässä nivalalaisia Pidisjärvi-lehden lukijamatkalle Ranualle viime kesänä. Käytiin ajelemassa sukellusveneellä. Tämä lysti maksoi kaksisataa markkaa, että pääsi käymään tämän hököttimen sisällä ja vesipinnan alapuolella. Mitään muuta ei nähnytkään. Ikkunoista oli näkyvyyttä vain parikymmentä senttiä sameaan ja hiekkaa tupruavaan veteen.
Jos vertaa tätä sunnuntaillista ajelua tuohon sukellusvenematkaan, niin hinta pitäisi olla Kalajoen risteilystä vähintään viisi tonnia. Tällä risteilyllä näkee ja aistii niin paljon enemmän. Kyllä Martti taisi olla oikeassa tuossa todetessaan, että tämä matka täytyy tehdä ennen kuolemaa. Nyt sanotaankin, että nähdä Kalajoki ja kuolla. Napoli on sivuasia.
Kalajokivarsi on niitä harvoja jokimaisemia, jossa näkee vielä karjan laitumella. Näkee jokivarren hyvän ja vauraan asutuksen. Näkee hyvin hoidettuja pihamaita ja poikasia onkineen.
Kun tullaan Pirkonpalon kohdalle, tullaan kuin johonkin rikkaaseen sademetsään. Eteläpuolella on lehtomainen koivikko, jonka kasvivalikoima on erittäin rikas. Tämä lienee ainoa alue ainakin Nivalassa, jossa kullerot kasvavat vielä villinä. Pitkin jokivartta kukkivat villiruusut punaisina ja nenään tulee ihanat mirhamin tuoksut. Tuntuu kuin taivaissa ajelisi. Tuoksut vaihtelevat matkan varrella. Väliin tuoksahtaa nenään hajuheinän ja myntin tuoksut. Kaikkea kasvillisuutta ei voi havaita, mutta tupakkamiehen nenäkin aistii ainakin osan näistä tuoksuista.
Joessa uiskentelevat sorsat poikineen. Jossain isäntä kokee katiskaa. Laiturilla ongitaan ja vilkutellaan. Tämä on uskomaton kokemus ja kannattaa jokaisen kokea.
Kun aikanaan alettiin puhumaan jokilaivan hankkimisesta, niin monet nauroivat. Ei sille löydy matkustajia, eikä sitä saada taloudellisesti kannattavaksi. Silloin todettiin, että hullut ideat ne aina poikivat ja puuhamiehet ovat varmasti olleet oikeassa.
Laivan hankkimiselle on tullut vain yksi este. Kaksikin laivaa olisi ollut tarjolla. Toinen 37-paikkainen ja toinen 78-paikkainen. Molemmat katsastettuja ja vakuutuskelpoisia, eli suomeksi sanottuna jokikelpoisia.
Hinta olisi ollut varsin kohtuullinen. Alle 100.000 markkaa kappale. Mutta se yksi este. Jokilaivan korkeus on vesirajasta 2,5 metriä ja Aittoperän sillan alla vapaata tilaa on vain juoksutuksista riippuen 1,4 –1,7 metriä. Eli laiva ei pääse sillan alitse ja se on kynnyskysymys. Tarkoitus olisi, että laivalla seilattaisiin Padingista Junttimaahan saakka. Muiden siltojen alitse laiva mahtuu. Korkiakosken Martti oli jo valmis siihen, että ostetaan molemmat ja vaihdetaan laivaa Aittoperän sillan kulmassa.
Nyt ei ole kuin kaksi mahdollisuutta. Yrittää löytää jostain Suomesta tai Euroopasta niin matala jokilaiva, joka mahtuu sillan alitse. Toinen mahdollisuus on lähteä Hintikan Eeron puheille tiepiiriin ja pyytää sillan nostamista. Pitää tehdä samanlainen urakka kuin Jokikylän koulun rakentamisessa, jos ei löydy valtion varoja. Kyllä nivalalaiset tunkkaa sillan ylemmäs, jos valtio antaa luvan ja korjaa ”rumpunpäät”, eli nostaa joltain matkalta tienpintaa. Ei ole aikoinaan tullut valvottua sillan rakentamista, että vapaata tilaa olisi jäänyt enemmän. Eli siinä on käynyt niin kuin metri-Heikille, että rakensivat tien liian lähelle persettä. Muuten Heikki olisi ollut tiellä oikean mittainen.
Jos vielä palaan tuohon Kalajokeen, niin se on monella tavalla rikkaus. Kalakanta on hyvä ja sieltä on nostettu tuhansia kiloja lahnoja juhannuksen alusviikolla. Omista ja naapurien katiskoista.
Kaikki merkit viittaavat nyt siihen, että Kalajoen rapukanta on kasvamassa liian vahvaksi. Pyydyksiin käy jatkuvasti isoja rapuja. Heinäkuussa alkaa ravustuskausi ja nyt olisi mahdollisuus Pidisjärven kalastuskunnalla markkinoida Helsinkiä myöten tuhansia ravustajia tänne. Joesta kestäisi nostaa kymmeniä tuhansia rapuja, ettei tulisi taas rapurutto. Jos nyt olisi jokilaiva, niin kyllä rapu-safarille olisi tulijoita. Otettaisiin muutama satanen tulorahaa ja jokaiselta ravulta vielä kymmenykset. Bisnestäkin voisivat nivalalaiset ajatella jos oikein ryntäys tulisi, olisi jokaisella jokivarren tilalla maatilamatkailijoita.
No, tässä tuli ylistyslaulua tuolle joelle aivan tarpeeksi, mutta on siihen aihettakin. Meille se on ollut niin tavanomainen, että emme ole osanneet sitä ehkä arvostaa. Meidänkin arvostus nousee, kun huomaamme, että muutkin sitä arvostavat.
5.7.1989
Täytyy tässä aluksi oikaista Vasaman kisojen aikataulusta tullutta sählinkiä. Paikallislehdissä oli kahdenlaista tietoa. Nivala-lehteen meni tieto, että kisat olisivat samanaikaisesti Ahteen teräsmieskisojen kanssa. Perinteisesti Vasaman kisat ovat olleet aina heinäkuun toinen lauantai ja tällä kertaa se sattui heti alkukuuhun. Pidettiin pienen porukan puhelinkokous ja päätettiin pitää kiinni heinäkuun toisesta lauantaista, eli kisat ovat ensi lauantaina 8.7. alkaen kello 12. Kaikille tämä aika ei varmasti sovi, mutta ei olisi sopinut tuo 15. päiväkään. Toivotaan, että mahdollisimman moni pääsisi mukaan. Tänään keskiviikkona on talkoot Pyllistyksen kentällä ja Vepsun Antti ja Palokankaan Toivo ovat luvanneet tulla töitä johtamaan.
Nivala-viikko alkaa ja tapahtumia on jokaiselle päivälle ja luulisi löytyvän myös jokaiselle jotakin. Parasta antia lienee kuitenkin tuttujen tapaaminen ja ”seurustelun sakramentti”. Aika muuttaa meitä ihmisiä ja arvostukset muuttuvat elämässä. Iän karttuessa ja elämän kilpajuoksuun turhautumisessa alkavat ihmissuhteet nousta tärkeikisi asioiksi. Vanhojen lapsuusystävien tapaaminen ja nuoruuden muistot nousevat esille. Huomataan, että elämässä on toki muutakin kuin uraputki, elintasokolpailu ja mesuaminen kaikenmaailman höyvötyksissä. Tähän perustuu se, että niin monet entisen nivalalaiset palaavat tänne lomailemaan, vaikka täällä ei olekaan kirkasvetisiä järviä ja ”Retrettejä”. Tulevat Ruotsista saakka, vaikka nykyinen rahankurssi niistää ”tullina” jo kolmanneksen lomarahoista. Tätä jälleennäkemisen riemua tunnetaan varmaan vyös Vasaman kisoissa ensi lauantaina.
Yksi Nivala-viikon suosituista ohjelmista on ollut yövaellus. Vuosi vuodelta tämä on saanut yhä kasvavan joukon patikoimaan erämaan kesäiseen ruhaan.
En muista tarkkaan, kuinka kauan siitä on kun Vähäsöyringin Eliaksen kanssa pantiin pystyyn tämä homma. Lienee jo yli kymmenen vuotta. Tähän patikkareittiin tulisi jälleen satsata. Esitteitä ei ole painettu sen jälkeen, kun reitti avattiin. Tänä aikana on maastosta hävinnyt jo miltei kokonaan pitkospuut ja monta autiomökkiä. Olin aikoinani jossain kunnan suunnitteluelimessä ja me esitimme, että kunta kaataisi omista metsistään muutamia kymmeniä runkoja, ajaisi ne kestohangilla sydänmaille ja teettäisi vaikkapa muutaman sata metriä vuodessa uusia pitkospuita. Ei ole vielä näkynyt. Toinen esitys oli, että kunta katselisi hyväkuntoisia hirsirakennuksia ja siirtäisi tuonne maastoon patikkaretkeläisten käyttöön. Kumpikaan ei ole rahasta kiinni, vaan saamattomuudesta. En tiedä kuka on nykyisin vapaa-aikalautakunnan puheenjohtaja, mutta tässäpä terveiset että pankaa töpinäksi. Luonto se on joka tikanpojan puuhun vetää ja luonto se on joka ihmistä tulevaisuudessa houkuttelee. Yksi pariskunta palasi tältä patikkareissulta ja totesi, että sinne mennän emännän kanssa seuraavan kerran kahdestaan. Tuolla autiotuvan puulaverilla voi löytyä uudestaan nuoruuden kotkotukset paremmin kuin puhtaissa ja tutuissa liinavaatteissa. En tiedä tarkoittiko tämä mies sitten omaa emäntää? En ole nyt kysynyt tältä mieheltä suositteleeko hän näitä sydänmaanvaelluksia avioliiton arkipäivään turtuneille seksilomikis. Yksinäisille naisvaeltajille tämä reitti voi olla kohtalokas kuin Niva-Kaijalle. Tarun mukaan Kaija eksyi näille Nivalan jokivarsille ja kohtasi täällä pyydystelevän uroon. Ei siinä ollut Kaijalla mitään mahdollisuutta. Ei kuulunut huuto eikä parku. Poika syntyi seuraavana maaliskuuna. Sitten puhuttiin Nivalassa, että Kaija on miehiin menevä, eikä Nivalan valtuusto tahtonut millään uskaltaa nimetä yhteiskouluaan Kaijan nimelle. Me kun ollaan niin säädyllisiä. Mutta tuo luonto vaan joskus pettää. Ja hyvä on, että pettää usein, että Nivala pysyy asutttuna.
12.7.1989
Joku vanhempi mies totesi viidenkymmenenvillityksessä olevalle ja kovakuntoisuuttaan uhoavalle uroolle, että mene ja kokeile voimiasi ja kuse saunan harjan yli, niin näät, vieläkö olet nuoruutesi voimissa. Kyllä sen kuntonsa pystyy testaamaan tietenkin muillakin konsteilla, aitta- tai aitajuoksulla. Minä testasin lauantaina Veelanninpuhon Vasaman kisoissa kuntoani muitten ”kossien” kanssa aitajuoksulla. Menihän ne jotenkin läpi vanhasta muistista, mutta nyt on koivet niin kipeinä, että ei pääse sängystä muutoin kuin ähkymällä ja pudottamalla. Kisat menivät muutoin hyvin läpi lukuunottamatta yhden vasamalaisen ikävää tapaturmaa. Kukin Ahti maata pojottaa nyt Mikkelin keskussairaalassa jalka kipsissä. Akillesjänne paukahti poikki juoksun maalisuoralla ja mies suistui kovaan tiehen. Oli onneksi apua paikalla, kun toinen vasamalainen, ylilääkäri Eino Kokko oli maalipaikalla. Vasamalaisten puolesta parhaat terveiset Mikkeliin ja paranemista. Kisat ovat ensi kesänäkin ja silloin pitää jäntereet olla taas kunnossa. Moni kisoihin osallistunut valittelee varmaan kipujaan ja on tunne kuin olisi ollut kunnon kylätappelussa. Ehkä nämä kisat vastaavatkin noita nykymuodossaan tätä vanhaa perinnettä.
On se nyt ollut toimittajalla taas Nivalassa lenheetiä aikaa. Ei ole tarvinnut tyhjästä juttuja rustata. Kirkonkylällä pyörii kauniita naisia vähissä vetimissä ja ruskeat olkapäät paljaina. EI taho enää uskaltautua autolla liikenteeseen lähteä, kun aina tollahtaa tuijottamaan ja auto menee omia aikojaan ja huomaa vain puristavansa rattia nyrkit valkoisena ja ajatus laukkaa aivan mahottomasti. Nyt on taas tapausta ja tempausta. Näkee paljon vanhoja tuttuja ja saa hoitaa sitä seurustelun sakramenttia.
Raivion Asko posmentaa Cajanuksen pappissuvun perinteellä Katvalan kesäteatterissa henkeviä saarnojaan. Yövaelluksella on nuuskittu sydänmaan tuoksuja ja nautittu kesäyön valosta. Kalervo Kallio elää jälleen keskuudessamme töittensä kautta. Heiskan Lauri sytytti maanantaina tervahaudan ja torstaina päästään haistelemaan tuoreen tervan aromeja Laurin lammikoiden äärellä Sarjankylän kylätapahtuman merkeissä. Sarjankyläset tekivät muutoinkin kähävänät, kun tekivät oman lehdenkin ja kehuivat itsensä oikein olan takaa.
Ajelin taas maanantaina yövaellusmatkalle mennessä Kääpälän ohi. Tämä talo on aina puhutellut minua niin paikkana kuin ystävällisen talonväenkin osalta. Talon rauhallinen ja sopusointuinen pihapiiri komeine koivuineen on suorastaan keidas. Harmoonisen rauhallinen oli myös talon isäntä, Taneli, jota sain pitää ystävänäni.
Tästä Kääpälän Tanelista tulee aina mieleen muitakin nivalalaisia isäntämiehiä, joille on kertynyt kansanomainen puhuttelunimi. Näitä ovat Kääpälän Tanelin lisäksi edesmennyt Hyöty-Leko, Viliku-Joose ja Kivi-Kalle
Olen aina puolustanut Nivalan värikästä kieliperinnettä. Puhuttelunimet kertovat paljon ympäristön asukkaille, mutta saavat vieraat ymmälle. Muistan miten Turusta tuotu vaimoni oli äimänkäkenä, kun minä puhuin hänelle nivalalaisista isännistä. Kun siten kuuli Joose Vilkunan, Kaarlo Kiviojan, Taneli Kaarlenkasken ja Leander Nivalan nimet esille, niin hän ihmetteli, että ketäs ne Hyöty-Lekot, Kääpälän Tanelit, Kivi-Kallet ja Viliku-Jooset sitten on? Tämä lienee aiheuttanut monelle muulle muuttajalle päänvaivaa, kun Nivalassa sanotaan isäntiä talon nimellä ja lyhennellään suuhun sopivaksi. Savolaiset sanoo selvästi, että Jussi Kärkkäinen Kuusenmäeltä ja Topi Huttunen Niemiskylästä. Tämä ”nimittely” hyvässä tarkoituksessa on yksi Nivalan kauniista kielikukkasista. Toivottavasti säilyy vielä yhdentyvässä Euroopassakin. Lämpimät kesäterveiset vain entisille esimiehilleni Kivi-Kallelle ja Viliku-Jooselle.
Tuostapa tuli mieleen, että kollegani Joosen tytär Sisko Pirttimaa täyttää ensi tiistaina 50 vuotta. Vilkunan sisarukset ovat olleet järestään kotiseutulehden palveluksessa. Ensin Liisa, sitten Sisko ja nyt Vaape. Sukunsa armottomia taitajia kaikki.
Sinäkin Sisko olet tulossa aikuiseksi, jolloin elämän keskipäivän korkeimmalla kaarella on ensi kerran aika pysähtyä. On hetki itsellesi, eletylle elämälle ja ajatuksia myös tulevaisuuteen. Sait kasvaa rikkaassa luonnonläheisessä ympäristössä vilkkaan veljesparven silmäteränä. Olet joutunut ”Jumalten keinussa” kokemaan elämää syvällisesti. Olet saanut paljon luojaltasi, mutta monesti on Luoja ottanut läheltäsi pois rakasta ja korvaamatonta. Ne ovat kasvattaneet.
Me olemme joskus pohtineet syvämietteisesti sitä, mitkä tämän kirjoittajan ammatin ikävät puolet ovat. Kun kaikkensa antaa, niin itselle jää kyynisyys. Ei riemastu vähästä, ei itke vähästä. Kadottaa lapsenmielen ja herkkyyden. Minä toivon, että Sinun tuleviin päiviisikin liittyisi kaikki se rikkaus ja kauneus ja voisit iloita niistä ja että Luojasi keinuttaisi Sinua lempeästi kohti iltaruskoa ja elämän täyttymystä. Kun Sinä syntymäpäiviesi hälinän jälkeen saat rauhallisen hetken ja kävelet kukkivan luonnon keskellä, muista terveisinäni ja onnentoivotuksinani nämä Eino Leinon sanat: ”Kaikk’ on niin hiljaa mun ympärilläin, kaikki on niin hellää ja hyvää. Kukat suuret mun aukeevat sydämmessäin ja tuoksuvat rauhaa syvää.”
19.7.1989
Puolimatkan Riston äänellä tuli tiistaina ruokatunnin aikana tuutin täydeltä tekstiä varusmiesten simputuksesta. Uutisessa kerrottiin, että puolustusvoimain komentaja on määrännyt suoritettavaksi tutkimuksia Pohjan Prikaatissa ja että ne voivat johtaa syytetoimiin.
Siellähän sitä palveltiin joskus 1956 ja 1957. Silloin simputus oli ilmeisesti hiljaisesti hyväksytty kurinpidollinen konsti. Siihen aikaan ei varusmies uskaltanut tehdä valituksia esimiehille. Yleensä kantahenkilökunnan taholta kurinpito ja –palautuskin olivat asiallisia. Mitä pienempi herra, sen häijymmät otteet. Kyllä jokainen sen ajan varusmies ja alokas muistaa nuo alikessut ja korpit. En muista, että mitään erikoista olisi sattunut. Kerran patterin päällikkö menetti pinnansa ja pätki suksisauvoilla erästä alokasta. Yksi alikersantti otti kaksi meidän tuvan poikaa hampaisiinsa ja arvatenkin minä olin niistä toinen. Lattianpesua piisasi. Piisasi siihen saakka, kun tuo alikersantti hermostui siihen, että aloitimme valtavan laulun toimiston lattiaa luututessa. Hän kielsi laulun ja kun ei Ojasen kanssa toteltu, hän potkaisi minua ranteeseen. Silloin ovet paukkui ja alikersantti meni lukkojen taakse. Siihen päättyi simputukset.
Ihminen on luonteeltaan piru toista kohtaan, jos saa siihen aiheen ja mahdollisuuden. Simputusta tapahtuu toki muuallakin kuin armeijassa. Anteeksi vaan naiset, mutta kerrotaan niin, että työpaikoilla nainen voi olla häijy toiselle, jos on vielä esimiesasemassa. Hän voi tehdä toisen elämän sietämättömäksi ja naisena hän tietää konstit miten isketään kipeimmin.
Onneksi tällainen on nykyään harvinaista, mutta ei kokonaan hävinnyttä. Kouluissa tapahtuu ”simputusta” jatkuvasti. Opettajat ovat voimattomia, eivätkä kaikki edes välitä siitä, mitä välitunnilla tapahtuu. Tällaisesta ”simputuksesta” on ikäviä kokemuksia. Oliko se nyt Porissa vai Raumalla, kun nuori koululainen ampui kiusaajansa koululuokassa.
Simputtaja on kokenut monesti muulloinkin kohtalonsa ja siitä on muistoja myös sotien ajoilta. Saapas nähdä mitä tutkimukset Pohjan Prikaatista paljastavat.
Ylen ”tuhma” poika Hannu Taanila oli viime viikolla paneelikapinassa. Hannu oli varautunut sikäli pehmolaskuun, että kesäpaidan rinnassa luki: Totuus löytyy kaurapuurosta. Muuta pehmoilua Hannu ei sitten osoittanutkaan, vaan oli tavoilleen uskollinen ja tuhmakin. Piispa ei meinannut saada suunvuoroa ja hän joutuikin nuhtelemaan Hannua. Hannu ei osoittanut piispaa kohtaan mitään ulkokultaista suhtautumista, vaan anteli laidan täydeltä ja antoi piispalle jopa uusia nimiä.
Hannu Taanila on tiedoiltaan ja taidoiltaan lahjakas. Kirjallisuudessa hän on asiantuntija. Samoin historiassa. Kun Hannu istuu urkurin tuolille ja tulkitsee maailman suuria säveltäjiä, niin siinä tulevat esille hänen musikaaliset lahjansa. Esiintyminen on kuitenkin tehnyt hänestä julkkiksen ja hän on saanut valtakunnan ykkös-ärsyttäjän maineen ja nimen. Hän on julkisuuden henkilö ja hänen rooliesiintymisensä ei varmasti ole koko kuva miehestä. Syvällisempää miehestä löytyy varmasti pienessä piirissä.
Nivala-viikko hurahti ja vieraat lähtivät. Niin myös Nivala-viikon uskolliset Salosen Mikko ja Rissasen Antti. Mikko kävi haastattelemassa täällä vanhoja ihmisiä myöhempiä tutkimuksiaan varten. Rissasen Antti otti ”reppuunsa” kaiken mahdollisen syksyä ja talvea varten. Nivala-viikon tilaisuuksiin osallistui tuhansia ihmisiä. Järjestäjillä on pohtimista, mistä löytää aina uutta tuorestusta, että ei tulisi kyllästymisen kautta.
Entisten nivalalaisten päällimmäisenä tarkoituksena ei tietenkään ole suuri kulttuuritarjonta, vaan omaisten ja tuttavien tapaaminen. On kuitenkin mukavaa, jos heidät huomioidaan, sillä toki muitakin lomapaikkoja on. Kiitoksia Teille, kun jaksatte pitää yllä suhteita kotiseutuunne ja käydä täällä tervehdyskäynnillä. Se on mukava tuulahdus meille juurilleen jääneille.
Elämän hyörinässä ihminen turtuu helposti kaikkeen. Tartumme kiinni jokapäiväisen elämän rientoihin. Jos kuulemme jumalanpalveluksessa tutun tekstin: muistutuksen kuolevaisuudesta on Herra antanut kutsumalla keskuudestamme…Näiden ilmoitusten pitäisi pysäyttää meidät, mutta usein ne menevät helposti ohi. Tällainen uutinen pysäyttää, kun se tulee tarpeeksi lähelle. Lauantaina tuli tieto Aaro Niemen matkan päättymisestä. Aaro oli jo lapsuuden ystävä, kansakoulukaveri. Meidän luokallamme oli kolme pyöräilijää, ja kaikki ovat nyt siirtyneet rajan taakse. Miehiä on otettu pois riskeimmästä päästä, mikä tuntuu luonnottomaltakin. Kaikki me opimme jo kouluajoista tuntemaan Aaron innokkaana urheilijana, esikuvallisena nuorukaisena. Vastuunsa kantavana suomalaisena jäyhänä miehenä. Aaron jäyhän olemuksen alla oli kuitenkin herkkä ihminen, joka tunsi syvästi, iloitsi lähimmäisen ilossa, mutta eli myös lähimmäisen vaikeudet herkästi mukana. Kaiken tämän tunsi varmasti parhaiten puoliso ja kotiväki. Surua ja menetystä tuntevat myös monet muut. Ehkä tällaisten suurten menetysten tarkoituksena on toisaalta auttaa meitä kanssaihmisiä kasvamaan hyvyyteen ja kestävämmän tavoitteluun. Sanattomilla sanoilla toivotan voimia poismenneen ystävän omaisille.
26.7.1989
Ainakin minä olen ilmoilla käyvä ja uskon että moni muukin. Ehti olla jo viime viikolla niin syksyisiä päiviä, että ajatteli jo tämän suven menneen. Kun lauantaiaamuna kuuden aikaan lähdettiin Sarlinin Pentin kanssa rapumertoja kokemaan Ylitalon rantaan, niin Luoja antoi meille kauniin heinäkuisen aamun ja siellä joella lorkkiessa tuli ihan nirvanaan. Kyllä kesäiset aamut luonnon keskellä voivat olla kauniita.
Kauniin kesän keskelläkin meillä ihmisillä on aina vaan puutteita, vaatimuksia ja vielä toteutumattomia unelmia. Olin tässä lauantaina erään ystäväni kesämökillä ja sain saunakaverikseni kaksi ”juppia”. Arvaahan ne keskustelun aiheet. Molemmat olivat juuri vaihtaneet uudet autot. Keskustelu kävi siitä, paljonko tähän erikoismalliin saatiin lisävarusteita. Toinen teema oli ylimääräisten tulojen korkea verotus. Ihmiselle on pantu itsesuojeluvaisto. Kun ei ollut henkilökohtaista aihetta yhtyä tähän keskusteluun, niin piti heittäytyä humanistiksi. Sillä voi paikata köyhyyttään aina sopivasti tilaisuuden tullen, kun keskustelu kääntyy kovin materialistiseksi. Sainpahan aiheen letkauttaa näille hengenmiehille.
Nämä kaverit eivät nyt tosin ole niitä pahimpia, mutta kyllä me ihmiset olemme monesti koko elämämme mahdottomuuksien vankina. Meidän arvomaailmamme on niin kovin materialistinen. Me olemme mukana sellaisessa oravanpyörässä, joka kaventaa ajattelun sektorinkin kovin kapeaksi. Meitä ei voi tästä pelastaa kuin uskonnollinen höyräys, vakava sairaus tai läheisen kuolema. Tarvitaan hirveä herätys, että huomaisimme tilanteen. Elämäntapojen ja arvostusten muuttaminen on sitten jo aivan toinen asia. Ei ole rohkeutta loikata laumasta ja joutua silmätikuksi. Kyllä meitä juoksutetaan paljon sellaisen perässä, jolla ei ole mitään tekemistä onnen ja hyvän elämän kanssa.
Tätä yhteiskuntaa rakennetaan tehokkuuden periaatteella. Puolet elämästään hän viettää laitoksissa. Ensimmäiset 20 vuotta kasvatuslaitoksissa. Päiväkodissa seitsemään ikävuoteen saakka. Koululaitoksessa ja armeijassa parikymppiseksi. Sitten työharjoitteluun ja ahtaaseen uraputkeen. Avioliittoon ja velkataakan alle. Pitää olla kahdensadan neliön asunto. Parempi auto kuin keskimäärin. Lapsille pitää antaa viulu- ja ratsastustunteja. Mennään yötä päivää työssä ja harrastuksissa kuin päättömät kanat. Kun tulee loma ajetaan ruumisarkku auton katolla kovassa ruuhkassa laskettelukeskuksiin. Aina pitää olla adrenaliinia veressä. On kuin ihminen pelkäisi hiljaisuutta ja yksinäisyyttä.
Tehokkuudessa ihminen ajetaan pian loppuun. Viisikymppisenä hän on kuntoutuspalvelujen runsas käyttäjä. Loppuunajettu raunio.
Sitten onkin edessä viimeiset kaksikymmentä tai kolmekymmentä vuotta laitoshoidossa. Meistä suomalaisista on yhteiskunnan ylläpitämissä laitoksissa tai jatkuvan kuntoutuksen piirissä jo lähes puolet. Kohta tarvitaan toinen puoli hoitamaan. Lieköhän viisaat laskeneet oikein. Päivähoidossa lapsi maksaa yhteiskunnalle runsaat 200 markkaa, vanhainkodin potilas kolme ja puolisataa ja terveyskeskuksessa yhden hoitopäivän hinta on yli neljäsataa markka. Ja kaikista laitospaikoista on pulaa ja myös hoitajista. Lääkärit ja hoitajat ovat loppuun uupuneet. Yhden sukupolven aikana koko suomalainen perhejärjestelmä on muuttunut. Ja samalla sairastunut. On katkennut sellainen sukupolvien vuorovaikutus, joka vuosisatoja on ollut koko yhteiskunnan, perhepolitiikan ja humanismin perusta.
Vaikka ajattelee vain taloudellisesti tätä asiaa, niin se on päin seiniä. Jos maksettaisiin lapsen tai vanhuksen hoidosta vaikkapa vain parisataa jokaiselta päivältä, niin kuudella tonnilla moni hoitaisi lapsensa ja vanhuksensa. Vaan kun ei. Laitospaikkojen ohella tämä homma tarvitsee jo hirveän organisaation ja kunnanvirastothan ovat hyviä esimerkkejä, jotka paisuvat kuin pullataikina ja ihmiset siellä työllistävät toisiaan.
Vakavin asia on kuitenkin se, että tämä yhteiskunta sairastuu niin läpikotaisin. Kun lapset ja vanhukset suljetaan laitoksiin ja työkykyiset ajavat laput silmillä aktiivivuotensa, niin katkeaa arvokasta vuosisataista perinnettä, jossa vanhukset ovat siirtäneet lapsille perimäänsä tietoa. Kotona on synnytty, sairastettu ja kuoltu. On nähty läheltä elämää. On kasvettu terveesti todellisuuteen ja tunnettu vastuuta lähimmäisestä.
No turha tässä on saarnata, ei tämä maailma yhden miehen parranpäristelystä muutu, mutta monella tavalla me sairastumme ja viinatilastot nousevat, itsemurhat kasvavat ja elämänilo ja tyytyväisyys jäävät harvojen onneksi.
Legendaarisen piispa Hannes Leinosen edesottamukset ja jutut kootaan kirjaksi. Siitä tulee varmasti aikanaan bestseller. Tämä originelli piispamme tuli pitkän virkauransa aikana tutuksi koko hiippakunnassa ja myös koko maan pappispiireissä. Kerrotaanpa tässä lopuksi yksi Leinos-juttu.
Perinteinen piispojen kokous oli Järvenpäässä seurakuntaopistolla. Oli kaunis kesäpäivä ja piispatkin pulahtivat järveen kokouksen väliajalla. Kesken piispojen uinnin opiston naiset tulivat rantaan samoissa aikeissa ja ilkosillaan uiville piispoille tuli ”henkilökohtainen” ongelma. Piispat tulivat kainoina rannalle perhekalleuksiaan käsillä suojaten. Piispa Leino peitti kuitenkin vain kasvonsa. Myöhemmin toiset piispat kysyivät syytä moiseen käytökseen, johon Leinosella oli vastaus.
– Katsokaas ystävät, minä olen sellainen piispa, että minut tunnetaan paremmin kasvoista.
2.8.1989
Viimekertaiseen lehteen pääsi pujahtamaan niin paljon virheitä, että niitä on turha yrittää pyydellä anteeksi. Pitää tehdä kuin Niskasen Tapani –vainaa: minä otan anteeksi.
Taittaja oli pätkinyt ja sijoittanut pakinani niin sekaisin, että varmaan moni lukija ajatteli, että nyt se on seonnut lopullisesti. Muutenkaan nuo pakinat eivät ole niin johdonmukaisia.
Ne on muuten hirvittäviä nuo pienet painovirheet. Yksi kirjain voi muuttaa koko asian. Karmein tapaus on kohdalleni sattunut, kun välitin erään nivalalaisen kuolinilmoituksen Vaasa-lehteen. Seuraavana päivänä sain luettavaksi tuon ilmoituksen ja siinä luki, että rakkaamme saunataan haudan lepoon jne. Vaikka tuo ei ollut meidän tekemä virhe, oli se ilmoituksen välittäjällekin karmea tilanne. Virheetöntä sanomalehteä ei ole eikä tule, mutta se ei ole puolustelu asialle. Tapojaan voi aina ainakin yrittää parantaa.
Ringissä voitaisiin nyt veisata tuttua virttä: tää maja puretaan… Kirje on tullut tontin uudelta omistajalta, että kiinteistö tulee olla tyhjänä elokuun loppuun. Sen jälkeen tulee purkajat katolle. Näin poistuu yksi Nivalan keskustan maamerkeistä, joista entiset nivalalaiset ovat vuosien jälkeen vielä tunnistaneet Nivalan. Nyt ei jää jäljelle muuta kuin kirkko, Tolopan ja Haapasen kartanomiljööt, seuratupa, Kauppa Oy ja Kivimäen kartanopiiri. Kirkonkylän tuntee toki vielä Korva-Pekan kauppakartanosta, eli täältä meidän toimituksen nurkilta. Eikä täällä heti taloja nurin panna. Koivulan Lempikin maalautti talonsa uuteen uskoon yltä ja päältä ja niin on nätti kuin mikäkin.
Uusi kirkonkylä kasvaa Pirttirannan suuntaan. Tyyriiksi vain tulee kunnalle uusien asuntoalueiden rakentaminen. Uudessa kaavassa on väliin jätetty viljelijöiden omistamat maa-alueet maatalousmaaksi. Kunta joutuu vetämään näiden alueiden yli viemärit, vesijohdot ja kaavatiet. Vain yksi neljäsosa jää rakennusmaaksi, josta kunta voi myydä rakennustontteja. Kun nämä kunnallistekniikan rakentamis- ja kunnossapitokustannukset kannetaan aikanaan katurasitusmaksuina ja jätevesimaksuina asiakkailta, niin kyllä heille maksuja riittää.
Oli aikoinani kunnanhallituksessa ja valtuustossa ja muistan, miten Sailaksen Aarne silloin jo näki asiat pitemmälle. Aarne totesi, että tässä tehdään kunnalle ja tuleville asukkaille niin kallista kaavaa, että se on kohtuutonta. Pellot piti kuitenkin enemmistön mielestä säilyttää. Varmaa on kuitenkin se, että kun sukupolvi vaihtuu, niin nämä pellot vaihdetaan paperirahaan ja hyvään kurssiin. Muutoinkin tuntuu siltä, että tällä hetkellä ei kaava-alueen asukkailla ole tomeraa puolustajaa kunnan päättävissä elimissä. Luottamushenkilöiden edustuksellinen määrä ei tietenkään riittäisikään asioita parantamaan, mutta olisihan se hyvä, jos epäkohdista edes joku uskaltaisi puhua.
Viimekertaisesta valtuuston kokouksesta palatessa oli turtunut olo. Kyllä nykyiset valtuuston kokoukset ovat yksitotisen harmaita. Ei ole enää värikkäitä persoonia. Tulee tässä vain mieleen entiset valtuustonkokoukset. Sellaiset vanhat valtuutetut kuin Kivi-Kalle, Toivoniemen Ilkka, Naumasen Pekka, Hauta-Riku, Niskasen Tapani, Halmetojan Leevi, Koutosen Heino ja Valkosen Sune olivat värikkäitä kielenkäyttäjiä valtuustossa. Kunhan Mantilan Kassu siitä vielä vähän varttuu, niin hänestä saattaa tulla loistava puhuja. Ainesta ainakin tuntuu olevan, vaikka mies pitääkin turhaan matalaa profiilia.
Yleisradion suunnittelupäällikkö Unto Kumpusalo soitteli maanantaina toimitukseen. Unto on fiksu mies ja kehua retosteli Pidisjärvi-lehteä. Se nyt tuntuu tietenkin mukavalta, kun tällaiselta taholta tulee kommentteja. Untokin tietää rajat, että ei sitä yhdestä Laukan talon vinttikamarista ja täysin työhönsä turtuneen miehen toimesta nyt mitään henkeäsalpaavaa tuotetta voi syntyä. Vähään ne ulkonivalalaiset tyytyvät, jos vain jaksaisi rehellisesti ja ahkerasti pakertaa, niin kyllä he lehdykäisen tilaavat.
Untokin asuu nykyisin Keravalla. Aivan viime viikkojen aikana on sattumalta tullut Keravalta ainakin kymmenkunta puhelinsoittoa entisiltä nivalalaisilta ja vähän muiltakin. Keravasta on tainnut tulla nivalalaisten uusi Kemi. Laskeskelin tuossa eräänä päivänä, että sinne menee tätäkin lehteä jo kymmeniä kappaleita. Mahtaakohan seurakunnan kanttori, Pellonpään Pekka, tietääkään mistä hänen seurakuntansa lampaat ovat lähtöisin.
Amerikoissa kirkko on irti valtiosta ja tullut yrittäjähenkiseksi. Siellä papit ja muut kirkonmiehet kättelevät portailla kaikki kirkkoon saapuvat. Ilmeisesti runsaamman kolehdin toivossa. Mitäs jos Pekka kutsuisit jonain sunnuntaina kirkkoherran kanssa kaikki ja pyytäisitte kertomaan mistä ovat Keravalle kulkeutuneet. Luulisinpa, että suurin osa olisi näistä Pohjois-Suomesta ja Savosta muuttaneita 1960-luvun muuttajia. Terveisiä Keravalle. Ehkäpä tässä syksyn tullen tulen käymään kyläilemässä.
9.8.1989
Juttelin tässä viime viikolla, että olin puhelinyhteydessä Unto Kumpusalon kanssa. Unto kertoi, että vaikka hän ei ole ollut vielä kauan radiossa, niin on hänellekin tulossa jo kolmas pääjohtaja. Unto tuli taloon Raatikaisen aikana. Nyt on vuodenvaihteessa jälleen vahdinvaihto, kun Kiuru luovuttaa tuulisen paikan Paasilinnalle.
Yleisradion pääjohtajan paikka on aina ollut kovien naisten ja miesten paikka. Sillä paikalla ihmiset ovat kyllä nopeasti kypsyneet ja pehmentyneet. Hella Vuolijoki oli aikoinaan kova sosiaalidemokraatti, mutta hän on jättänyt suomalaiseen kirjallisuuteen maanläheisimmät teoksensa eli Niskavuori-sarjan. Siihen ei ole pystynyt edes Santeri Alkio tai Artturi Leinonen. Niin väkevästi ja tarkasti Hella kuvaa suomalaista talonpoikaistaloa, sen ihmisiä ja talon elämänkulkua. Ehkä Frans Emil pääsi suviöiden kuvauksessaan lähelle noita tuntoja.
Kun 1960-luvun radikalisti Eino Repo valittiin Kekkosen saunakaverina ja myös Keskustapuolueen tuella radion pääjohtajaksi, niin osattiin odottaa muutoksia. Ja niitä tuli. Mm. radion uutiset muuttuivat niin kansainvälisiksi, että Veikko Ennala kirjoitti kerran, että mitä ne uutiset Hondurasin varakonsulin munaskuiden tulehtumisesta kiinnostavat Peräkorven Iitaa. Eino S. pisti radiossa tuulemaan ja Keskustapuolue katui jyrkästi tämän miehen puulaamista näin tärkeälle paikalle. Silloin syntyi kansan keskuudessa nimitys Repo-radio. Vuosien saatossa tämäkin radikalisti pehmeni ja uuvahti suureksi humanistiksi, jonka Kekkonenkin unohti.
Sitten tuli SDP:n mandaatilta heidän puoluesihteerinsä ja monipuolinen ideologi Erkki Raatikainen. Nuorena voimiaan pullistelevana hänkin. Hänkin pääsi vielä uudistamaan radiota voimakkaasti ja tukena oli sosiaalidemokraattien poliittinen nousukausi ja voimakkaat yhteiskunnalliset muutokset. Tänä päivänä Erkki Raatikainen kirjoittelee mm. Apu-lehteen niin humanistisia ja pehmeän linjan artikkeleita, että ei uskoisi samaa miestä entiseksi tarkkasilmäiseksi ja armottomaksi puoluehaukaksi. Raatikainen maalailee kauniisti entisen kotiseutunsa maisemia ja lapsuudenmuistoja.
Sakari Kiurulla on ollut tasaisempi taival. Radiolla ei ole ollut hänen pääjohtajakaudellaan muita kuin teknillisiä ”ongelmia” ja mammutiksi paisunut organisaatio. Ideologiat ovat saaneet jäädä taustalle niin kuin muussakin elämässä viime vuosien aikana. Vuodenvaihteessa astuu remmiin yksi Paasilinnan älykköveljessarjasta. Hänkin lukeutuu takavuosien ”vihaisiin nuoriin miehiin”. Pian nähdään mitkä ovat Paasilinnan paukut uudessa virassa. Hyvin voisi kuitenkin jo arvella, että kymmenen vuoden kuluttua joku aikakauslehti tai Paasilinnan kotiseudun paikallislehti saa lupsakkaan ja luetun pakinoitsijan, joka lämpimästi kirjoittelee kotijärvellä pesineen heinäsorsaperheen kesästä, eikä siteeraa lainkaan Gorbatshovin puheista tai IPU:n kokouksista.
Yksi takavuosien nuori poliittinen idoli, Pekka Tarjanne, löi pahasti taas päänsä mäntyyn. Kyllä ihminen on melko raadollinen, kun häneltä puuttuu häpy. Tuntuu että lähivuosina tuleva lähes 50.000 markan eläke ei miehelle riittäisi.
Kansa oli jo unohtanut Kekkosen myllykirjeen, jolla ukko pakotti Tarjanteen eroamaan kansanedustajan paikalta kun mies meinasi nauttia vain jatkossakin kahta suurta valtion palkkaa.
Nyt mies ryhtyi hankalaksi oman eläkekertymänsä mukaan. Vuodenvaihteessa olisi tullut täyteen koko eläke, eli runsaat 23.000 markkaa. Siihen päälle tulee neljän vuoden kuluttua 23.000 markkaa YK:n eläkettä. Muut eläkkeet ja sivutulot päälle. Luulisi miehen pärjäävän, kun esimerkiksi kaikkien nivalalaisten keskimääräinen eläke on vain vajaat 2000 markkaa. Tarjanne aikoo haastaa hallitusmiehet oikeuteen. On siinä miehellä kanttia. Tällaiseksi sitä voi tulla, kun on vuosikaudet saanut mällätä muiden rahoilla. Mitä se mies tekee näillä eläketonneilla, kun iäksi pilannut maineensa kansalaisten silmissä. Jos menee vaikka Riihimäen asemalla vessaan, niin kyllä joku hihkaisee, että saakos poika tarpeeksi eläkettä? Kansalaisten moraalinen tuomio pitäisi aina muistaa, kun yrittää kurkotella liikoja. Saattaa tulla tuskaisat eläkepäivät.
Kesä on ollut kaunis ja kaikinpuolin suotuisa. Kuitenkin kesään liittyy täällä Nivalassa niin monia yllättäviä ja ikäviä kuolemia, jotka ovat vieneet kesän monilta ihmisiltä. Tällä iällä sitä pakostakin tuntee sen verran empatiaa, että yrittää asettua omaisten tilalle ja ahdistuu ja tulee murheelliseksi. Nämä muistuttavat meille konkreettisesti elämän lyhyestä kesästä. Nousta keväällä, kukkia kesällä ja lakastua pois. Tai sitten katkeaa elämä parhaan kukinnan ja alussa orastavana alkuna. Tänä kesänä näitä tapahtumia on tuntunut olevan kohtuuttomasti. Kanssaihmisinä me olemme huonoja tovereita lähimmäisen tuskan kantajina. Mutta mitä voisimme tehdä silloin, kun lähimmäisen elämä käy kestämättömän raskaaksi. Tuntuu, että tämä yhteiskunta on rakennettu niin tehokkaaksi ja täyteen organisaatioita, että kaikki pitäisi olla järjestyksessä. Ei ole onnistunut. Yksinäisyys ja turvattomuus ovat lisääntyneet ja ahdistus sen mukana. Luonnollinen ilo ja lämpimät ihmissuhteet ovat jääneet kovin taustalle.
Huolestuttavinta tulevaisuuden kehityksessä on se, että tehokkuus ja valatavat tavoitteet näyttävät olevan kaikessa määränpäänä. Näihin eivät kaikki voi yltää ja siitä tulee sisäisiä ristiriitoja ja turhautumia. Ihminen tarvitsee omaan onnelliseen elämään hyvin vähän aineellista. Itsensä löytäminen ja hyvät ihmissuhteet olisivat ne tärkeimmät tavoitteet, joihin tulisi pyrkiä. Siinäpä meille aikuisillekin taas alkavan lukuvuoden laiskanläksyä.
16.8.1989
Pääsin viikonloppuna kunnan viran- ja toimenhaltioiden kesälomaretkelle ottopoikana mukaan. Tuo reissu tuntuu vieläkin pohkeissa, kun rampattiin parin päivän aikana Heurekat, Linnanmäet, Korkeasaaret ja muut kuviot sen päälle. Se oli reissu lasten ehdoilla ja hyvinhän se meni, kun sitä on itsekin vielä tai jo lapsi.
Käytiin katsomassa kulukumiestäkin. Mentiin myöhään lauantai-iltana ja kerjättiin sunnuntaiaamuna paluukyyti Helsinkiin. Kulukumies oli palannut Kreikanmatkaltaan. Kuulumiset aikoi kertoa pakinassaan. Entisensä oli mies vielä. Laiha kaahura. Tekisi mieli sanoa, että ei se ole terve räätäli, joka ei silitysraudan kanssa paina 28 kiloa. Tyyriit ostoeväät juoksee tämäkin mies pitkin Lohjan harjuja ylös ja alas. Muuten oli entisensä. Istuttiin iltamyöhällä emännän kattamaan yltäkylläiseen pöytään. Isäntä murahti: – Ruokaa on vähän ja heikkoa, mutta syökäämme hyvin.
No kulukumiehen Orvokki on tottunut niin monenlaiseen, että ei hän turhista hätkähtänyt. Kylvettiin Kaivotien talon uudessa saunassa. Puhuttiin menneitä ja käytiin läpi, että sukulaisia on kuollut ja ketä vielä elää. Taas sai kulukumies aiheen: – Se on tämä Veelannin suku sellaista ette se suuttuu helposti, mutta on pitkävihaista.
Lauantaipäivänä juostiin Helsinki City-maraton. Oli tilaisuus linja-autosta seurata tuota tuhansien taivalta.
Linja-automme joutui pysähtymään, josta oli vain muutama kilometri juoksijoilla maaliin. Ne olivat loppupään taivaltajia ja näky sen mukainen. Ei se ole oikein lasten katseltavaa touhua. Kun ihminen tuskaisena yrittää vääntää noita viimeisiä kilometrejä. Siinä tulee ihmisen ruumiillinen kunto esille. Nilkuttaen ja irvistellen tehtiin taivalta.
Samanlaisiahan me olemme omassa henkisessä taivalluksessa, se ei vain näy niin helposti ulos. Kyllä meidän taivaltaminen on samanlaista tuskaista vääntämistä, jos vain pystyisimme näkemään toistemme sieluihin. Ei kovinkaan esteettistä. Nämä juoksijat uskalsivat vain näyttää voimansa ja sisunsa. Ei ihme, jos näistä maratooneista joku toteaakin, että ne on tilaisuuksia, joissa hullut numeroidaan.
Heurekassa katsottiin Verne-teatterissa kreikkalaisten tekemä elokuva Cronos. Se kertoo ajan kulusta.
Vaikka ottaa pois nuo erikoiset audiovisuaaliset kokemukset, niin kaikkinensa tuo elokuva puhutteli. Siinä katseltiin ihmiskunnan töitä vuosituhansien takaa. Välillä siirryttiin nopeutettuun kuvaan Pariisin tai Lontoon liikenteestä. Kyllä se onkin hätkähdyttävästi muurahaispesää muistuttavaa kuhinaa. Kovin monta tuhatta vuotta eivät ole kulttuurit ja rodut säilyneet, vaikka maapallon sanotaan olevan miljoonia vuosia vanha. Eihän meillä ole oikeastaan tiedossa kuin muutama vuosituhat.
Tätä viimeistä ihmisen mellastusta on nyt ollut parituhatta vuotta. Aina on yksi kulttuuri tuhonnut toisen. Varmaan käy nytkin. Maapallolla on moninkertainen määrä atomipommeja tämän planeetan elollisen elämän tuhoamiseen.
Ihminen on aina ollut valloittaja. Sitä se on tänä päivänäkin. ”Sivistystä” viedään valtioiden ja kirkkojen toimesta. Aina vain tulee kuitenkin perässä aseet, huumeet ja aidsit. Onko tämä länsimainen olotila sitten niin paljon onnellisempi kuin jonkun paimentolaiskansan, jolla on tuhatvuotiset perinteet ja historia.
Ihmisiä kuolee aina. Mitä väliä sillä on, kuoleeko ne nälkään, huumeisiin, aidsiin, tai päättyvät juuriltaan temmattuina jo elämään väsyneinä itsemurhaan. Nykyään ei enää kuolla kohtuullisesti, vaan maailma ylikansoittuu. Toisen maailmansodan aikana keksittiin antibiootit. Sitä sanottiin ihmiskunnan voitoksi, mutta se taitaakin olla vitsaus. Ihmistä voidaan pitää hengissä kymmeniä vuosia, vaikka hän olisi aivokuollut. Luonnonkansat tunsivat eutanaasian. Kun ukko tuli seitsenkymppiseksi, sanottiin että hän on tullut kurikkakymmenelle. Uppsalan kirkontornissa on tiettävästi vielä säilytettävänä tällainen kurikka. Se vastaa sellaista puukurikkaa, jolla ennen lyötiin aitapaaluja. Tässä kurikassa on kuitenkin pitkä varsi. Ukko pantiin pihamaalle ja koko suku kurikanvarteen ja äijä kurikoitiin pois muonavahvuuksista autuaammille niityille. Siihen oli ukon tyytyminen ja jokaisen vuorollaan. Kun asialla oli koko suku, kenestäkään ei tullut pyöveliä. Tänään ukot kurikoidaan henkisesti. Lähetetään kirkonkylälle osakkeeseen tai kyyditään vanhainkotiin. Kumpi yhteiskunta lienee sitten ollut onnellisempi.
No jopahan taas Jaakolla roivasi kauas, kun katselin näitä elokuvia. Olisi jo paras olla muistelematta noita kurikkavuosikymmeniä, kun tuo aika jo lähestyy omalle kohdallekin.
23.8.1989
”Taivas on käynyt ikään kuin korkeammaksi…” Näin kuvaa elokuuta F. E. Sillanpää. Tämän huomaa jo itsekin. Kesäinen lämmin autere on jättämässä taas meitä ja taivas kaartuu nyt sinisempänä ja kertoo meille, että olemme menossa kohti kypsää syksyä ja talvea. Niin ne hujahtavat kesät vuorollaan muistojen joukkoon. Tuliko kaikki kesäsuunnitelmat toteutettua? Ei ainakaan omalta kohdalta. Suunnitellut lomamatkat jäivät toteuttamatta. Kesää oli kuitenkin mahdollisuus viettää ja toteutumattomat unelmat siirtyivät. No, unelmia pitää aina olla varastossa. Muuten ei jaksaisi raataa ja pakertaa. Tässä se on ihmisen voima, että hän jaksaa uskoa aina tulevaan.
Syksyn alkaessa on alkanut myös seurakunnan työpaikkavierailut Vinnurvassa. Tänä vuonna ei ole kutsuttu liikkeitä, laitoksia, järjestöjä ja yrittäjiä erikseen kirjeellä, vaan jokainen on voinut valita sopivan illan. Seurakunnan terhakas tiedotussihteeri Laila Korkiakoski soitteli toimitukseen ja toivoi, että muistuttaisin nivalalaisia tästä vierailumahdollisuudesta. Ehkä ihmiset ovat oudoksuneet uutta käytäntöä ja vieraita on ollut vähänlaisesti.
Olen yrittänyt käyttää tämän seurakunnan tarjoaman palveluksen hyväksi mahdollisimman usein ja olen ollut tyytyväinen tuohon iltaan. Vinnurvan rauhallisessa maisemassa saa ainakin hetkeksi pois ajatukset jokapäiväisistä murheista ja kiireistä ja olen kokenut tuon illan varsin hyvänä tarjouksena seurakunnalta. Siellä meillä on kokit ja muut seurakunnan palvelijat odottamassa ja heidänkin iltansa onnistuu vasta jos saavat vieraita. Vierailut kestävät elokuun loppuun saakka jokaisena arki-iltana lauantaita ja sunnuntaita lukuunottamatta. Yritetäänpä käydä vieraana, kun ilmaiseksi rahteeraavat.
Salosen Mikko muisti toimitusta pitkällä matkakertomuksella Amerikasta. Mikko kävi nappaamassa taas neljä maailmanmestaruutta. Kuulan tulos oli 4,14, kiekko 9,08, kolmiloikka 356 ja 100 metriä 28,41. Eihän nuo tulokset tunnu kovilta, mutta ainakin meille urospuolisille loikkaus yli 90-vuotispäivän tahtoo epäonnistua. Niiltäkin, joilta tämä ylitys onnistuu, loikat ovat Ylppöä lukuunottamatta melko vähäisiä.
Niilo Ihamäki haastatteli maanantaina Mikkoa yleisradion iltapäiväohjelmassa ja Mikko antoi selkeän haastattelun. Lateli vuosilukuja ja ennätyksiään varsin sujuvasti. Ei hurttaa vielä Mikolla yläpääkään. Hyvää vointia vain ja terveisiä sinne Espoon Soukkaan.
Intimiteettisuojalaki on aiheuttanut mm. sen, että seurakunta ei anna tietoa lähestyvistä vuosipäivistä. Se on toisaalta harmin paikka ja kismittää joskus toimituksessakin, kun tietoja jonkun tuttavan tai paikallisen vaikuttajan vuosipäivistä kuulee vasta jälkeenpäin. Viimeksi kuulin, että Töllinperällä oli vietetty 100-vuotispäiviä, enkä tiennyt tästäkään juhlasta mitään. No nämä synttärit olivat kahden ihmisen yhteiset, eli Raudaskosken Sirkka ja Kauko viettivät yhteiset synttärit ja kaksi kertaa 50 vuotta on yhteensä sata vuotta.
Tunnetussa tangossa laulaja tulkitsee kahden rakastavaisen tunteita kertomalla, että ”kanssasi pienikin hetki on ikuisuus…” Tarkkakorvainen kuuntelija hoksaa kyllä, että nythän tuo ukko nakkelee navetalla. Eikö seura enää kiinnosta, kun pienikin hetki tuntuu ikuisuudelta. Tunnen Raudaskosken Kaukon herrasmieheksi, että hän ei ainakaan Sirkka-vaimolleen ole laulanut tällaisia lauluja. Myöhästyneet onnittelut.
Repola tiedusteli kerran Haapaperällä eräältä pikkumieheltä, että jokos sinä osaat lukea. Pojalla oli vastaus valmiina: – En minä lukea osaa, mutta kuvia olen mato katselemaan.
Ruotsi-Suomi maaottelu meni ohitse ja miehet hävisivät. Eräs innokas penkkiurheilija pahoitteli sitä, että vaikka naiset voittivatkin ottelunsa, niin hohto oli pois, kun Ringa ei saanut hypätä omissa pöksyissään, vaan oli maaotteluasu päällä. Ringan urheilutrikoot ovat mahdollisimman niukat ja sekös on aina lämmittänyt miespuolisten penkkiurheilijoiden silmää. Melkein voisi yhtyä tämän penkkiurheilijan toteamukseen. En minä niin kiinnostunut noista tuloksista ole, mutta kuvia minä oon mato vielä katselemaan.
Syksy saapuvi tummuvin illoin ja niin silleen. Hyvää syksyä.
30.8.1989
Nivalaan saapuu loppuviikolla korkeantason vieras. Vierailu liittyy talvisodan 50-vuotistapahtumiin. Jokaisen kansalaisen mielikuviin on painunut kuvat ja filmit Paasikiven matkoista Moskovaan talvisodan rauhanneuvotteluihin. Yksi näitä Paasikiven avustajia ja neuvonantajia oli Johan Nykopp. Vuorineuvos Nykopp tulee avaamaan talvisodan näyttelyn perjantaina. Kallion museosäätiön miehillä on ollut vipinää. Saalastin Risto piipahti tiistaina toimituksessa. Risto kertoi, että tässä on täytynyt viime päivinä opetella protokollaan, kun on pantu valtiomiesten päitä ojennukseen ja tehty kutsuvieraslistaa. Näyttelyn järjestäjät ovat lähteneet oikeasta päästä, kun ovat kutsuneet sotien veteraanit ja järjestöt heti avajaisten jälkeen ensimmäisiksi vieraiksi Kallio-museolle. He joutuivat varustautumattomina sotaan ja pakkaseen kun maailmaa ryhdyttiin asein jakamaan.
Toinenkin varsin merkittävä vieras tulee näyttelyn avajaisiin. Kalervo Kallion puoliso Sylvia Kallio on käymässä Suomessa. Viime viikon tiistai-iltana oli Pajarissa ikimuistoinen tilaisuus, jossa Sylvia Kallio luovutti aineistoa museolle. Kyllä siinä museosäätiön miehetkin seisoivat jäykkinä, kun temperamentikas Sylvi kertoili vuoroin suomeksi, vuoroin englanniksi, mitä muistoja mihinkin kirjeeseen liittyy. Siinä vilahtelivat Yhdysvaltain presidentit, varapresidentit, Einsteinit ja Albert Schweitzer. Oli kerta kaikkiaan mieliinpainuva tilaisuus.
Sylvia kertoi myös tuon Kalervon ja Einsteinin välisen keskustelun tuolla yliopistossa, jossa Kalervo veisti Einsteinin muotokuvan. Lienee niitä toimittajan parhaita hetkiä kun sain nauhoittaa itsensä Kalervo Kallion kertomana tämän tapauksen. Tämä nauha on paljon Mauno Nivalan ansiota ja lähetänkin tässä Maunolle parhaat terveiset ja toipumista. Niin, Kalervo kertoi, että kun hän sai yliopistolta tehtäväksi Einsteinin muotokuvan veistämisen, niin hän otti tyhjän peltikanisterin päälle italialaisen plastoliinin, josta aikoi muovata tuon teoksen.
– Kyllä minä sitten olin yliopiston kirjastossa ja tarkoitus oli siirtää tätä möhkälettä, hahmoteltu pää, niin Einstein sanoi, ei-ei, minä pyydän vahtimestarit siirtämään. Silloin minä sanoin Einsteinille: Ei, herra professori, tämä pää on tyhjä. Silloin meidän väliltämme katosi kaikki jäyhyys ja Einstein koputti omaa päätänsä ja sanoi nauraen, että Jumalan kiitos, että tämä pää ei ole tyhjä. Mitä minä muuten tekisin täällä Princetonissa, kertoi Kalervo.
Tämä alkuperäinen nauha on Yleisradion Kokkolan studiolla. Luovutin sen sinne puhdistettavaksi sivuäänistä. Nauha on unohtunut kahdeksi vuosikymmeneksi, joten eiköhän olisi aiheellista palauttaa se tänne Nivalaan. Terveisiä päällikkö Erkki Kujalalle. Pistä nauha Tyhtilän Jukka-Pekan mukana tulemaan tänne tai tule itse tuomaan, kyllä me potut tarjotaan.
Ihmiset ovat hämillään maailmantilanteesta. Toisaalta iloittiin Gorbatshovin ja Yhdysvaltain uuden presidentin yhtenevistä tavoitteista maailmanrauhan puolesta. Ihmisillä heräsi jo toiveita. Asiat ovat kääntyneet kuitenkin taas huonoon suuntaan. Libanonissa tapetaan ihmisiä Jumalan ja Allahin nimeen. Gorbatshov on saanut havaita, että suitsien löysääminen 60 vuoden jälkeen on tuonut mellakat Neuvostoliittoon. Baltianmaat ottavat rohkeita askelia ja elävät vapaudenhuumassa. Monet viisaat pelkäävät. Käykö niin kuin Kiinassa. Siellä kevät päättyi lyhyeen ja kirsikankukat paleltuivat.
Suomalaisia pelotellaan yhdentyvällä Euroopalla. Suomi pakotetaan yhdentyvään kehitykseen. Jopa arkkipiispa pelkäsi haastattelussa, että Suomen kirkon päätös naispappeudesta ja Rimpiläisen tapaus saattavat johtaa siihen, että Suomen kirkko tulee arvostelun kohteeksi. Nykyinen kirkkolaki antaa oikeuden Rimpiläisen erottamiseen ja se olisi Euroopan kirkoille ja uskonnoille jyrsimisen paikka. Arkkipiispa onkin lähtenyt tukemaan veljensä aloitetta kirkkolain muuttamisesta siten, että piispa voi kieltäytyä vihkimästä naista papiksi omantunnon syihin vedoten.
Eurooppa-keskustelu ei jää kylmäksi edes Huituperällä. Männikön Matti ajeli pyörällä kylätietä kirkolle päin. Muilun Yrjö huikkasi, että mihin se naapuri niin vauhdilla polkee? – Yhdentyvään Eurooppaan, vastasi Matti ja jatkoi matkaansa.
Kyllä kait sitä tässä maailmassa murehtimisen aiheita on, jos alkaa kaikkia miettimään. Pitäisi elää raamatun mukaan. Katsokaa taivaan lintuja, eivät ne kylvä, eivätkä kokoa aittoihinsa…
Meidän pitäisi iloita jokaisesta päivästä, tässä ja nyt. Taas on saatu hyvä vuosi ja ollut suhteellisen lämmin kesä. Luontaistalouden aikakautena ja varsinkin alkukansallisuudet juhlivat vuorokaudet, kun maan hedelmä oli runsas. Meiltä on unohtuneet nämä perinteet. Viikonloppuna on Puustellissa elojuhlat ja Anita Hirvonen tulee laulamaan Nivalan isännille iloa alkavaan syksyyn. Miksikäs ei ”naatittaisi”, kun vielä kykenee.
6.9.1989
Maanantaipäivänä oli taas Osulan kulmilla töllistelemistä. Jyrkän Reijo ilmestyi aamuvarhaisella kaivinkoneineen paikalle ja kävi 50-vuotiaan maineikkaan kahvilan nurkkaan kiinni. Ei siinä pidättele mikään, ja niin tämä Nivalan keskeinen rakennus sai tuntea kuolemankouran niskassaan. Moni ohikulkija pysähtyi ja palasi muistoissa vielä kerran tämän talon suojiin. Sielä on sota-aikana juotu monet kahvit. On tavattu tyttöystäviä lomien aikana ja vannottu kahvikupin ääressä uskollisuudenvaloja. Osulan vaatepuolelta on Pelon Laina mitannut sota-aikana ja sen jälkeenkin monet kangaspakat
Talo oli aikanaan Nivalan mahtavimpia rakennuksia komeine sisäänkäynteineen. Mahtoi siinä silloinen osuuskaupanjohtaja, Juholan Matti ja talon rakentaja Pirttimaan Jaako olla tyytyväisiä kun sähkövalot loistivat uudesta kahvilasta.
Osulan tonttia raivataan kovalla kiireellä. Vähäsöyringin Jalo kävi nosturillaan siirtämässä tietotuvan kokonaisena osuuskaupan tontille Toritien varteen. Amerikkalaista touhua, kun rakennukset häviävät päivässä pois.
Voi mikä mekkala nousi Ahti Karjalaisen muistelmista. Se tässä tuntuu oudolta, että ollaan muka vasta nyt tietoisia siitä kähminnästä, jota koko Kekkosen kauden tehtiin Neuvostoliittoa hyväksi käyttäen Suomen sisä- ja valtapolitiikassa.
Kyllä kait jokainen omilla aivoillaan ajatteleva tiesi, että Kekkonen käytti häikäilemättömästi asemansa pönkittämiseen Neuvostoliitolla pelottelua hyväkseen. Kekkonen katsoi, että hän on ainoastaan ”hovikelpoinen” näitä asioita hoitamaan. Honka-liitot ja muut nootit oli juuri näitä tapauksia, joissa petattiin vain Kekkosen asemaa.
Tämä on kipeä tilanne sosiaalidemokraateille ja kokoomukselle. Kekkonen ajoi Neuvostoliiton suhteissa myös vasemmalta ohi SKDL:n. Kukaan ei pystynyt puuttumaan sanallakaan asioihin, vaan puoluejohtajat puivat nyrkkiä omassa taskussa.
Neuvostoliitto on aina ollut epäluuloinen Suomea kohtaan ja tämän Kekkonen osasi taitavasti käyttää hyväkseen. Vaikka häntä pidettiin suorastaan jumalana, niin hänellä oli kaikkea muuta kuin jumalaiset konstit vallassa pysymiseen. Tämä rajaton vallanhalu koitui myös hänen kohtalokseen. Suomessa oli Kekkosen väistymisen jälkeen vähän samanlainen tilanne kuin japanilaisilla toisen maailmansodan jälkeen. Keisari pudotettiin jalustalta ja alamaiset uskalsivat katsoa häntä suoraan ilman sokeutumisen pelkoa. Suomukset putosivat monen silmistä, kun Koiviston valtaantulon jälkeen maa jatkoi elämäänsä normaaliin tahtiin. Kekkosen aikana tämä Tehtaankadun ”diplomatia” tuli jo niin luonnolliseksi, että ei voi syyttää Karjalaista ja Väyrystä, jotka kuuliaisina oppipoikina omaksuivat samat konstit.
Minulla on henkilökohtaisia tietoja siitä, mitä tapahtui Karjalaisen ja Virolaisen keskinäisen kamppailunkin aikana. Joskus sokea kanakin saa jyvän.
Olin kutsuvieraana, öhöm. kun Mauno Koivisto valittiin Tasavallan presidentiksi. Olihan se mahtava tilaisuus eduskunnassa, eikä taida toista kutsua tulla. Vaalin jälkeen pääsin eräänlaisena työtapaturmana mukaan hyvin merkittävään palaveriin, jossa oli mukana viisitoista tuosta samasta tilaisuudesta tullutta valtakunnan vaikuttajaa. Siinä tilaisuudessa oli mukana presidenttiehdokas Virolaisen kannattajajoukkoa. Pihlajamäen Veikko röykytti Haaviston Heikkiä olan takaa siitä, että hän oli MTK:n puolesta allekirjoittanut Karjalaiselle vetoomuskirjelmän. Haavisto yritti puolustella, että kun Teollisuuden Keskusliittokin lähti mukaan ja häntä uhkailtiin, että Venäjälle ei tarvitse yrittää myydä voita, jos Karjalaisesta ei tule presidenttiä. Sen mitä Pihlajamäen Veikko siihen vastasi, ei kestä vielä painomustetta. Paljon muutakin tuossa tilaisuudessa tuli esille ja saanen palata siihen myöhemmin. Yksi ja toinen juoksenteli silloin ”salaisten” viestien kanssa Neuvostoliiton suurlähetystössä. Moraalitontahan se oli tämä touhu, kun yritettiin isolla naapurilla pelotellen jakaa suomalaisia susiin ja lampaisiin.
Viime viikonloppu oli toimittajien kannalta Nivalassa varsin runsas ja mielenkiintoinen. Talvisodan muistonäyttelyn avaaminen oli valtakunnallinen tapahtuma ja se huomioitiin uutisvälineissä. Kaikkinensa hohdokas tilaisuus Kallio-museolla. Päävieras, johon katseet kääntyivät, oli tietenkin Johan Nykopp. Oli vähän sellainen tunne, että hän on historiallinen ”jäänne” täällä keskuudessamme. Vuorineuvos oli jyhkeä olemukseltaan ja herätti jo näillä ominaisuuksillaan huomiota.
Toimittajat saivat pienen rupattelutuokion vuorineuvoksen kanssa, kun tunkeutuivat lähelle seuraamaan Lauri Haatajan, Nykoppin ja Kari Hokkasen keskustelua. Nykopp kertoi tuosta kuuluisasta neuvottelusta Paasikiven, Stalinin ja Molotovin kesken. Stalin oli uhkaillut, että jos esitykset eivät passaa Suomi valloitetaan, eikä sitä teiltä kysytä. Paasikivi oli todennut, että ottakaa huomioon, että kampoihin me pannaan.
Tiedustelin Nykoppilta, mitenkä hän ne keskustelut kirjasi kaikki ylös. Hän kertoi kirjoittaneensa koko ajan muistilehtiölle ja kun päästiin iltasella tai yöllä asunnolle, niin Paasikivi patisti hänet heti kirjoittamaan muistiinpanot puhtaaksi.
Isot pojat tekee politiikkaa. Me lähdettiin perjantaiaamuna aseiden kanssa liikkeelle. Puustellin johtaja Martikainen, värikauppias Kiiskilä ja kiinteistöhuoltaja Muje ottivat mukaansa jänisjahdin avajaisiin. Oli kaunis syysaamu ja raikas metsä. Sielu lepäsi. Nuotiolla istuessa tuli mieleen Mustapään runo. ”Niin ruumiillisesti on Limblad tässä, tuvan keskelle sängystä siirtymässä, mutta sielu riemuiten kohonnut maasta ja nauttii hurmasta autuaasta.”
Koira otti ajon ja syksyinen metsä soi komeasti. Isännän kohdalle sattui kaato. Valitettavasti piti jo yhdeksältä lähteä ”katiskan” ääreen, eli työpaikalle. Kyllä sitä jo näistä puolin joutaisi päätoimiseksi metsästäjäksi.
Rajaniemen Jukka peloitteli lauantaina, että kyllä saat jänisruton. Häneen se on tarttunut ja oireet ovat selvät. Tekee hirveästi aina mieli käydä Haapaperän tiellä juosta pyrähtämässä ja kyykähtää välillä tielle. Se on selvä merkki, ei tarvitse soittaa Pikkaraisen Joukolle.
Minä vakuutin Jukalle, että se tarttuu vain heikkoihin yksilöihin, joilla ei ole vastustuskykyä. On maanantai-ilta ja kello jo pian kaksitoista kun tätä naputtelen. Nyt tulee sellainen mieli, että pitäisi lähteä juosta hilippasemaan kotia. Saapa nähä kyykityttääkökin.
13.9.1989
Piipahdin viime viikolla Helsingissä. Oli lämmin syksyinen päivä ja maisemat junanikkunassa näyttivät kauniilta. Helsinkiä lähestyttäessä maisemaan tulivat yhä ja rajusti lisääntyneet töherrykset. Ei ole enää sellaista paikkaa, johon ei olisi ruiskutettu spreimaaleja.
Jotain se tämäkin kertoo. Aikaisempina vuosina se oli vain Amerikan Yhdysvaltain suurkaupunkien vitsaus. Ny on vaarallisuutta jo Suomessakin. Ja kehitys tälläkin alalla on nopeaa. Mikäli oli eilen Chicagossa, on tänään Helsingissä ja huomenna Nivalassa. Kansainvälinen kehitys näkyy tässäkin. Kielitaitoa on nykynuorilla. Miltei kaikki iskulauseet ovat englanninkielisiä.
Miten tämä kaikki on mahdollista, että tällaista kurittomuutta ei saada aisoihin? Jos ei olisi suihkutettavia maalipurkkeja, niin tuskinpa moni lähtisi purkin ja pensselin kanssa liikkeelle. Eikö näiden maalien myyntiä voisi kontrolloida? Kysymys on sentään satojen tuhansien, jopa miljoonien vahingoista, joita nämä vastuuntunnottomat kakarat tekevät.
Pahinta on se, että Helsingissä näytetään jo turtuneen tähän, eikä asiaa edes tutkita. Poliisi ei varmasti kerkiäisi tehdä muuta kuin jäljittää näitä tapauksia. Sen vuoksi ne heitetään tutkimatta kuten niin yleisesti jo polkupyörän ja muun vähäisemmän omaisuuden varastamiset. Autot putsataan kadulla ja nekin rikokset jäävät tutkimatta ja selvittämättä. Missä on yläraja?
Viikko sitten ilmoitti joku häirikkö myrkyttäneensä Mallasjuoman aineita. Yhtiölle kallis tikki, kun piti vetää myynnistä pois koko erä ja pyytää asiakkaita palauttamaan tuotteet. Rima nousee, tai pitäisikö sanoa, laskee jatkuvasti. Nämä ovat huolestuttavia piirteitä tässä hyvinvointiyhteiskunnassa. Auttaisiko ankara kuri vai pitäisikö panna seurakunnat ja psykologit asialle.
Muistetaanhan se vanha juttu, jossa erästä uppiniskaista poikaa yritettiin kasvattaa poliisien, psykologien ja pappien kautta, eikä tavat parantuneet. Sitten yksi mies sai puhutella ja pojasta tuli heti kunnon kansalainen. Papit ja psykologit kyseli, että millä sinä sait pojan muutettua niin täysin, kun he ovat vuosikaudet epäonnistuneet hienoine menetelmineen.
– No minä vein pojan kahdenkeskiseen puhutteluun ja sanoin sille, että perhana vie, jos et paranna tapojasi, niin minä annan selkään ja lujasti. Ja poika uskoi kerralla
Hulinointia on nyt sielläkin, missä ennen oli rautainen kuri. Neuvostoliiton ja muiden sosialististen maiden kehitysnäkymät huolestuttavat. Mellakointi on mennyt mahdottomaksi. Haluttaisiin kaikki se hyvä, mikä on kehittyneissä länsimaissa, mutta kun ei ole edellytyksiä. Työntekemisen tehokkuus on nolla. Valtiolta varastetaan, minkä ennätetään. Tavaralähetykset hukkuvat matkalla. Kukaan ei välitä mistään.
Se on turhaa huudella jonkun viittä lammasta paimentavan alkuasukkaan vapauden ja hyvinvoinnin perään. Vasta kun paimentaa 5000 lammasta ja hommaa tuotteille itse markkinat, voi esittää toiveita. Ensin työ ja sitten vaatimukset.
Käy pian niin kuin eräälle nivalalaiselle menneinä vuosikymmeninä. Mies oli saatu mukaan vappumarssiin ja hän kantoi iskulausetta: Vaadimme viisipäiväistä työviikkoa. Eräs sivusta katsonut huomautti tälle miehelle: Katso nyt hyvä Ake mitä siinä taulussa lukee. Sinä joudut töihin, jos tuo toteutuu. Tämäkin mies asusteli äitin kanssa ja eleli äidin eläkkeellä. Taisi sentään joskus kissalla maitoa kaataa.
Häävi ei ole Gorbatshovin asema. Poliittisesti Ligatsovin ja Jeltsinin välissä taiteilua. Vastuu miljoonaisesta väestöstä ja sadoista kansallisuuksista ja heimoista, jotka käyvät toistensa kimppuun kuin Libanonin osapuolet. Mitä isommat tilukset ja lukuisammat rengit, sitä vaikeampaa on isännällä.
On Luoja antanut meille kauniita sunnuntaipäiviä. Olin sunnuntaina haulikon kanssa marjassa. Puolukoita tuli, lintuja ei näkynyt. Mutta eniten tuli mielihyvää. Aurinko paistoi lämpimästi. Kärpäset pörräsivät kuin kesällä. (Ja levittivät jänisruttoa). Oli oudon hiljaista. Hiljaisuus on tämän päivän ihmiselle parasta balsamia ressaantuneeseen sieluun. Se on ylellisyyttä, josta ei tarvitse edes maksaa. Sielä unohtuu omat ja Gorbatshovin murheet. Suosittelen Mihailille ja Raisallekin yhteistä puolukkamatkaa Uralin vuoristoon. Ja kyllä metsään saa suksia muutkin. Hyvää syksyä ja terveisiä.
20.9.1989
Apteekkarimme Yrjö Rintala oikaisi toimittajaa puutteellisista tiedoista. – Kun sinä kirjoittelet niistä nivalalaisista naispapeista, niin et ole tainnut kaikkea tietää. Me palasimme Helsingistä vaimoni sukulaisten hautajaisista ja pappi tarjosi autollaan kyytiä. Joten siinä tulin maininneeksi Nivalan ja tämä kyytimiehemme kiinnostui. Hänkin kertoi olevansa Nivalasta lähtöisin. Entisen KOP:n johtajan, Virtasen tytär. Kersti Virtanen on nykyisin papinvirassa Helsingissä. Apteekkarin mukana hän oli lähettänyt terveisiä koulutovereilleen ja ystävilleen. Siinäpä menevät terveiset perille.
Tiistaina kuulin, että Risto Puolimatka on nimitetty 14.9. radion uutistoimituksen toimittajaksi. Soitin tiistaiaamuna ja onnittelin nimityksestä. Samalla piti pyytää anteeksi, kun kerran syrjittiin Ristoa.
Risto haki joskus nuoruudessaan Nivala-lehteen toimitusharjoittelijaksi. Se oli johtokunnan tiedossa, että Risto oli kirjoittanut kuusi ällää ja kaikinpuolin fiksu ihminen. Johtokunta tuli siihen tulokseen, että on liian hyvä ja kehityskykyinen mies toimittajan hommiin. Ei otettu. Kävi kuitenkin niin, että Risto haki ja tietenkin pääsi Keskipohjanmaahan toimittajaksi. Sitä kautta radioon ja istuu nyt vahvalla vakipaikalla. Lyötiin kirveemme kiveen. Risto oli ratkaisunsa tehnyt ja alansa löytänyt. Ei olisi pitänyt ryhtyä holhoamaan.
Viikonvaihde meni kovin erilaisissa tunnelmissa. Lauantai-iltana oltiin Kokkolassa häissä. Saateltiin Tastulan Päivi ja Lappalaisen Arto yhteisen tien päähän. Siitäpä sitten häähumujen jälkeen yhteistä polkua taapertelemaan. Kaarlelan kirkossa vihittiin ja Halkokarin seurakuntakeskuksessa vietettiin häitä. Oli henkevä ja ekumeeninen tilaisuus. Nivalan körttisten napamies, Mantilan Heikki, piti oikein ”Karrin isännän hääpuheen”. Se oli myös puhemiehen puheenvuoro. Sopivasti sekaan väkevää elämänsuolaa ja ystävien tukea. Hyvään puheeseen kuuluu myös hääjuhlassa tiettyä keveyttä ja yllätyksiä morsiusparille. Kaikkea näitä sisälsi puhemiehen hyvä puheenvuoro.
Häissä oli myös julkkuja. Televisioväkeä Tampereelta. Kymi-Kymmenen pomoja ja muita viskaaleita. Henkevä tilaisuus kaikkinensa.
Häähumusta piti laskeutua kuitenkin salaojan pohjalle. Viikonvaihde meni maanläheisesti. Olin jo unohtanut kuinka suuri terapeuttinen voima sisältyy tällaiseen porukkatyöhön. Tällaisissa urakkaporukoissa on aina miestä joka lähtöön. Siinä tehdään ankarasti töitä, mutta samalla heitetään huulta ja puhutaan juttuja. Oikeastaan nämä tällaiset tilaisuudet ovat enää jäännettä siitä vanhasta perinteestä, joka oli ennen luontaistalouden aikoina taloissa. Oli paljon väkeä – piikoja ja renkejä. Tehtiin kepposia ja kiusattiin jotakin. Yksitoikkoinen ja raskaskin työ tuntui kevyemmältä. Iltapuhteet istuttiin talojen tuvissa. Miehet kertoivat juttuja ja naiset tekivät askareita.
Tämän päivän isäntä on pudotettu jalustalta. On vain kiireisiä navettamiehiä. EI ole enää juttukaveria metsässä eikä pellolla. Radio on ilmestynyt traktorin hyttiin. Se ei kuitenkaan korvaa elävää ihmistä. Ennen oli selvä ero tehtaantyöllä ja maatyöllä. Tehtaan työtä pidettiin kiireisenä ja tressaavana. Talon isäntien asemaa kadehdittiin. Tämän päivän isäntää ei kannata kadehtia. Pitkä työpäivä ja tressaava työ. Mikään ei ole niin kuin ennen. Pettymyksen koko Väinö Linnakin.
Kun kirjailija sai tuhottomasti rahaa Tuntemattomasta ja Täällä Pohjantähden alla romaaneistaan, niin hänellä oli varaa toteuttaa nuoruuden unelmansa. Linna oli aina ihaillut ja kadehtinut omillaan toimeen tulevia isäntiä.
Niinpä Linna osti Lempäälästä 30 hehtaarin tilan ja ryhtyi isännäksi. Muutaman vuoden kuluttua hän myi tilan ja kun televisiohaastattelussa kysyttiin myynnin syitä, oli Linnan pakko tunnustaa, että ei ole enää unelmia.
– Se alkoi käydä tyyriiksi. Kun seurasin kirjanpitoa, niin menopuolella oli pitkä litania suuria summia. Ostettu apulantaa 20.000 markkaa. Ostettu peräkärry 15.000 markkaa. Tulopuolella oli vain, että kynnetty naapurin perunamaa 15 markkaa. Ei siihen riitä kirjailijankaan varat. Ja sitten tuli vielä yksi byrokratian kukkanen. Minä otin siihen tilalla vanhan Kallen töihin, mutta kun lopetin tilanpidon, niin siitä Kallesta tulikin ongelma. Sitä ei meinannut saada millään vanhainkotiin.
Luonto on riisunut joutuin itseään talvikuntoon. Koivulan koivut tuossa tien toisella puolella ovat jo miltei paljaat. Ruoho lakastuu. Haapa on kauniissa ruskassa. Valmisteleeko luonto aikaisen talventulon. Kesää on ollut jo runsaat neljä kuukautta. Se lienee kesän mitta näillä korkeuksilla. Pakkohan tässä on ihmisenkin alistua jo pimeään ja kaamokseen.
27.9.1989
Sunnuntai-iltana oli Vinnurvan leirikeskuksessa seurakunnan koollekutsuma tilaisuus, johon oli kutsuttu hiljattain Nivalaan muuttaneita. Perinne jo seurakunnalla. Tässä tilaisuudessa pohdittiin, mitä on nivalalaisuus? Onko sitä yleensä lainkaan, vai kuvittelemmeko olevamme jotenkin erilaisia tai jopa parempia kuin somerolaiset, kittiläläiset tai kemiläiset. Ainakin meidän asutuksemme nykyisessä muodossaan on kovin nuorta. Pitkistä perinteistä ei voida tuntea.
Nivalan varhaisasutuksesta tiedetään kivikautisten löytöjen perusteella. Myöhemmästä asutuksesta tiedetään, että Nivala oli vielä 200 – 300 vuotta sitten niin soinen alue, että ei tänne kukaan tullut vapaaehtoisesti asumaan. Kalajoen emäseurakunnan kaikki muut kappelikunnat Alavieska, Ylivieska, Sievi, Haapajärvi ja Reisjärvi syntyivät paljon aikaisemmin. Saarnahuone saatiin silloiselle Pidisjärvelle vasta 1600-luvun lopulla, mutta kukaan ei uskaltanut tulla tänne papiksi pitkiin aikoihin. Täällä asui ja mellasteli hurjapäinen joukkio, joka tappoi papin. Vasta 1876 saatiin oma seurakunta, joten ei tässä kovin vanhoja olla. Jos otetaan pois Konttilat, Sorvalat, Laakkoset ja muutama muu suku, niin ei täillä monen talon aitan katolle heilu sukuviiriä, jonka saannin ehtona on 200 vuoden asuminen samalla tilalla. Ketä ovat sitten nivalalaiset, suureksi osaksi ensimmäisen polven nivalalaisia, joiden juuret ovat Lappajärvellä, Nurmossa, Lapualla ja Jalasjärvellä. Joka lukee sukututkimustaan kaksi tai kolme polvea taaksepäin, niin huomaa, että sukuhaarat menevät Kalajoelle, Reisjärvelle, Haapajärvelle, Kainuuseen ja Savoon.
Suuruudenaikansa Nivalalla on ollut. Ja se johtuu nimenomaan tänne muuttaneiden ansiosta. Pidisjärven pahanmaineinen kappelikunta nousi vajaassa sadassa vuodessa väestöllisesti ja taloudellisesti koko Kalajokilaakson suurimmaksi kunnaksi ja seurakunnaksi. Nivalan väkiluku oli enimmillään 1960-luvun alussa ja silloin meitä oli noin 13.000. Väkiluku laski sen jälkeen ja kävi 1970-luvun aikana 10.021 henkilössä. Ylivieska ajoi edelle 1960-luvun lopussa. Nivala uinahti elinkeinojen kehittämisen, kunnes tuli Niemelän Antti. Hänen aikanaan saatiin vielä nykyisinkin suurimmat yrittäjät Kestilä, Vitermo-Saarinen, Värisävy ja monet muut.
Nivalan vahvuus oli vahvassa maataloudessa. Tänään maatalouden asema ja merkitys on vähentynyt. On uusia ja parempia rahankeruukonsteja. Sellaiset merkonomikossit ja ekonomistit kuin Tuunanen ja Kouri pystyvät ostamaan koko Nivalan metsästysmaikseen jos haluavat. Nivalan peltomaiden hinta lienee noin 4,5 miljardia ja metsä yhden miljardin. Tästä puolet velkana, eli kyllä nämä herrat pystyvät lukemaan Patakorvessa tai Autiorannalla meille kaikille tinat nyrkkiin. Meillä ei ole yhtään Herliniä tai Enrothia. Ollaan kaikki tasaisesti köyhiä.
Ehkä se tässä köyhyydessä ja toistensa avun varassa oleminen on tehnyt sitten sitä yhteenkuuluvaisuutta. Se oli ennen pakko pitää naapurisuhteet kunnossa, kun piti lainata kahvia, sokeria, voita, karhia ja hevosta. Nyt on asiat huonommin ja polut ruohottuvat. Oli tämä köyhyys eräässä vaiheessa hyväksikin. Olen sen verran perehtynyt Varsinais-Suomen historiaan ja kulkenut hautausmaita, että tiedän 1918 sodan olleen näillä rikkailla alueilla hyvin traagisen. Isot isännät tapettiin ja sodan jälkeen punikit samaten. Nivalassa ei tapettu ketään ja Kyösti Kallion hillitsi kiihkeimpiä. Täällä ei ollut suuria luokkaeroja. Isännillä oli ennen maitopänikkä ja mökkiläisillä pääläri. Tänään on tilatankki niin mökkiläisillä kuin isännilläkin, eikä se vielä vie toiseen kastiin, jos jollakin on sataa litraa suurempi tai pienempi. Minusta se on Nivalalaisten rikkaus, että pysyttäisiinkin ”pienellä paikalla”.
Nivalaiset ovat pirun nurkkakuntaisia, se on sanottava. Tämä voi olla uudelle tulokkaalle tuskallinen paikka. Varsinkin jos rupeaa ”isottelemaan”. Tämän on saanut kokea moni muukin kuin Räbinän Aimo. Me olemme verotulotilaston mukaankin Suomen köyhimpiä. Jääköhän jälkeen muut kuin Piippola ja Paavola. Sen vuoksi kannattaisi suhtautua niihin harvoihin, jotka tänne muuttavat, suopeammin. Ei ne ainakaan köyhempiä ole taloudellisesti ja tuskin henkisestikään.
Joten ei meidän kovin suuressa porukassa kannattaisi tällä nivalalaisuudella pollistella. Vieraat ovat tietenkin kohteliaita ja antavat meidän pitää nämä luulonsa ja nauravat vasta Raudaskylässä. No onneksi tämä lehti menee vain nykyisille ja entisille nivalalaisille, että ei tule ”väyrysteltyä” vieraille. Mikäs estää kuitenkaan sanomasta kuin Niskasen Tapani: – Minä olen Niskasen Tapani Nivalasta, kukas sinä olet?
4.10.1989
Syksy riisuu luontoa talvea varten. Koivut ja lepät tuossa Malisjoen uomassa ovat jo lehdistä paljaat. Hopeapajujen lehdet ovat muuttaneet vihreytensä kuultavaan hopeaan. Luonto on valmistautumassa talveen.
Elämän kiertokulku opettaa myös meitä ihmisiä riisuuntumaan oman elämämme syksyä varten. Meitä muistutetaan siitä jonkun läheisen tai ystävän poismenolla.
Mauno Nivalan poismeno oli monelle nivalalaiselle tällainen muistutuksen paikka. Mauno oli tunnettu henkilö Nivalassa ja hänellä oli laaja tuttavapiiri. Kuulin Maunon sairaudesta heinäkuussa. Sen jälkeen tapasin häntä vain kaksi kertaa. Toisen kerran elokuun alussa Oulun yliopistollisessa sairaalassa ja viimeksi viime viikon keskiviikkona Oulaskankaalla. Tämä tapaaminen oli viimeinen ja tapahtui vain vuorokautta ennen Maunon poislähtöä. Asiaa tuntemattomana huomasi jo silloin, että sairaus oli vakava, mutta että lähtö olisi niin lähellä, ei osannut arvata. Juttelimme hetken, mutta sitten tuli Maunolle unen vuoro. Istuin vuoteen vierellä puoli tuntia ja läksin pois. Tällaiset hetket ovat mieliinpainuvia ja meille ihmisille tärkeitäkin. Ne pakostakin panevat meidät kiireiset ihmiset ajattelemaan elämänarvoja ja omia pikkumurheitamme uudella tavalla.
Ameriikasta on leviämässä Eurooppaan ja Suomeenkin outo ”juppitauti”. Se kaataa nuoria meneviä ihmisiä reporankana maahan ja eläkkeelle. Ihminen kuluu liian nopeasti loppuun.
Tauti ilmenee ensin henkisenä väsymyksenä ja silloin myös keho tulee mukaan ja oireilee. En tunne onneksi edes juppien elämänrytmiä ja murheita, mutta aavistella voi, että persoonaa revitään kovin moneen suuntaan ja itseään ei voi tunnustaa saatikka toteuttaa. Tunsin itsekin sunnuntaina tällaisen fiiruksen.
Aloitin aamulla toimituksessa Niemen Keijon haastattelulla. Sitten oli kivenhiojien piiri, jossa innostuneet ihmiset tekivät luovaa työtä. Sieltä oli lähtö Matti Haapalan hautajaisiin. Sieltä tunnin päästä Saarikoskea käsittelevään matineaan. Sieltä pystykorvien haukkukilpailuun Vinnurvaan ja iltasella herättäjäviikon päätösseuroihin. Puheet oli hyviä ja varmasti sielua tuoreuttavia, mutta minun kohdalleni hengenjyvät taisivat karista tienoheen. Päässä pyöri päivän monet tapahtumat, joista en ehtinyt vielä kirjoittaa. Miten jaksaisi syttyä noihin kaikkiin kovin erilaisiin aiheisiin. Jokaisessa tunsi kuitenkin itsensä ulkopuoliseksi ja kuitenkin pitäisi pystyä elämään heidän tunteidensa mukana ja siirtää myös näitä tuntemuksia lukijoille. Vaan kun ei aina jaksa syttyä. Siinäpäs se vaikeus. Ei sitä jaksa enää kotonakaan iltaisin muuta kuin mörnöttää. Sitä on kauhistus kotiväelle ja ympäristölle.
Sanomalehti Kaleva teetti 90-vuotispäivilleen Suomen Gallupilla tutkimuksen toimittajista. Tästä varten haastateltiin 122 kansanedustajaa. Haastattelu tuotti tuloksen, jonka mukaan toimittajia pidettiin miltei poikkeuksetta ammattitaitoisina ja ahkerina. Huonoista ominaisuuksista ensimmäiseksi nousi pinnallisuus. Minä olen ollut kaksi kertaa Keskustapuolueen piirikokouksessa. En jaksanut ryhtyä hurraamaan Tolosen Einon hurmoshenkiselle puheellekaan. Olin varmasti pinnallinen ihminen.
Tällä esipuheella olen halunnut sanoa sen, että kiireinen ihminen tarvitsee jonkun hyvän harrastuksen, jossa hän pääsee irti arkityöstään. Ymmärrän oikein hyvin, että jollekin maanviljelijälle voi jokin lautakuntapaikka olla hyvin tärkeä kontaktipiste ja itsetunnon kohottaja.
Harrastuksissakin pitäisi kuitenkin muistaa, että ei mennä kovin kapea-alaiseksi. Vain oma harrastus on jotakin ja toisten harrastukset höpötyksiä. Ihmisten väliset kontaktit ovat kuitenkin elämässä tärkeimmät ja ne rikastuttavat meitä jos vaan jaksamme kuunnella. Minusta ei tahdo olla siihenkään, vaikka tietäisin kuinka paljon saisin siitä myös itselleni ja lähimmäisilleni.
Elämisen tuskaa ja runoilijan tuntoja ja tuntemuksia kuultiin sunnuntaina lukiolla. Sanotaan, että paineen alla helmet syntyy. Paineiden alta tulivat myös Pentti Saarikosken runot ja elämän mielettömyyksien havainnot. Hänkin eli elämänsä voimakkaasti hehkuen ja palaen ja sammui nopeasti. Siellä hän lepää nyt Valamon luostarin puutarhassa, mutta runot elävät ja toivon mukaan tuovat lohtua ja elämän ymmärtämystä meille muille ihmisille.
11.10.1989
Ensiviikolla lähtee Suomen kansallisooppera viiden päivän vierailulle Länsi-Saksaan. Vierailun kohteena on runsas vuosi sitten valmistunut Alvar Aallon vuosikymmeniä sitten suunnittelema oopperatalo. Suomen kansallisooppera esittää tässä uudessa oopperatalossa kaksi oopperaa. Toinen on Juhani Ahon romaaniin ja Aarre Merikannon sävellykseen perustuva Juha-ooppera. Tämän oopperan pääroolin, eli Juhan roolin esittää Esa Ruuttunen. Tervamiehen roolin laulaa Tuomo Häkkilä. Vaikka tässä viikko sitten möykkäsin turhasta nivalalaisuudesta, niin sanokaapa toinen tällainen pitäjä, joka pystyy lähettämään kaksi rooliesiintyjää Esseniinkin.
Siirrytäänpäs Essenistä Veelanninpuhtoon ja Pyllistyksen kentälle. Täällä käytiin toisenlainen mekkala viime viikolla. Ohtamaan Alpo soitteli eräänä aamuna, että tule nyt kuvaamaan ja hätään, kun kaatavat isoja koivuja työväenyhdistyksen tontilta. En kerinnyt samana päivänä ja seuraavana aamuna Alpo soitti, että ei tarvitse tulla enää. Nyt ovat kaataneet jokaisen puun.
Nivalan Työväenyhdistyksen puheenjohtaja Toivo Jaakola oli viikon Oulussa poikansa rakennustyömaalla. Häntä ei saatu kiinni. Toivo kuuli asiasta vasta maanantaiaamuna Pidisjärvi-lehden toimituksessa. Toivo kertoi, että hän on antanut suullisen lupauksen perkata kenttää pajuista. Ei missään nimessä puiden kaatoon.
Mitenkä tämä on ymmärrettävissä ja selitettävissä. Nythän kiistellään kevyestä ja raskaasta metsänhoidosta. Nämä miehet olivat tehohoidon kannalla, eivätkä olleet kuulleetkaan Mäenpään Väinön ja professori Lähteen opeista. Kyläläisille se oli shokki. Kun on tottunut näkemään keskellä kylää kauniin koivikon jo vuosikymmenien ajan, niin se koskee kipeästi. Monelle tähän puistikkoon liittyi kultturelleja arvoja. Entiset työväenyhdistyksen jäsenet olivat olleet itse istuttamassa koivurivejä.
Tilanne on kiusallinen. Jaakolan Toivo oli kauhistunut ja pahoillaan. Toisaalta nämä ”metsurit” olivat entisiä työväenyhdistyksen puuhamiehiä. Aikoinaan tämä tontti on luovutettu toisen kotitalon maista. Nyt se on luovutettu Nivalan Sos. dem. yhdistykselle. Olisi ikävä toisaalta saattaa näitä miehiä edesvastuuseen. Jonkinlainen istutusvelvoite kuitenkin pitäisi asettaa. Se vie aikaa kuitenkin 40 vuotta, ennen kuin tontilla on puusto.
Mitä opimme tästä. Vastaisuuden varalta pitäisi tiedottaa, että tällaiset maisemalliset hakkuut pitäisi alistaa kylätoimikuntien ja ympäristölautakunnan pohdittavaksi. Meillä Nivalassa on tarpeeksi aavaa jo muutenkin.
Pieniä ovat Veelanninpuhon rähinät verrattuna viime päivien uutisiin Euroopasta. Ystäväni Joose Vilkuna totesi joskus 1960-luvulla, että näkis vielä sen ajan, että kommunismi hajoaa sisäisesti. Varmuudella voi jo sanoa, että se aika on jo koittanut tai ainakin lähellä. Niin shokeeraavia ovat olleet viime päivien uutiset. Euroopassa ollaan varpaillaan. DDR:n 40-vuotisjuhlat ja voimakas maastamuutto käynnistivät Itä-Saksassa valtavat mielenosoitukset. Taivaallisen rauhan aukean näkymät ovat nyt Euroopassa. Miten käy tämän kevään. Gorbatshov yritti taivutella DDR:n päämiestä tunnustamaan tosiasiat. Meni puhe kuuroille korville. Mutta joukot marssivat. Unkari teki rajun päätöksen ja lopetti kommunistisen puolueen. Siirtyi monipuoluejärjestelmään ja vapaaseen markkinatalousjärjestelmään. Ensimmäisenä onnittelijana oli Gorbatshov. Varmaan Koivistokin rohkenee tulla nyt perässä. Saihan Suomikin itsenäisyytensä Venäjän vallankumouksen myötä.
Puolassa on uusi hallitus ja monipuoluejärjestelmä. Baltianmaista tulee päivittäin uutisia, jossa sanoudutaan irti Neuvostoliitosta. Kuka olisi vaikkapa pari vuotta sitten osannut aavistella tällaisia muutoksia Euroopassa.
Jokainen ajatteleva ihminen seuraa tätä kehitystä huolestuneena. Tapahtuu liian paljon ja liian nopeasti. Hurmokseen on aina helppo yhtyä, muuta silloin katoaa myös harkintakyky. Onko Gorbatshovin asema niin vahva ja yksimielisyys hänen politiikastaan, että ei tule sellaista takatalvea kuin Kiinassa. Meille suomalaisille ja kaikille eurooppalaisille olisi kohtalokasta, jos suuri naapurimme päätyisi sisällis- ja kansallisuuksien sotaan.
Tiistaiaamuna uutisissa professori Osmo Jussila kertoi yllättävän tutkimuksen tuloksen. Tämä Viljasen Martin lankomies totesi, että mitkään asiakirjat ja tutkimukset eivät osoita sitä, että kommunistit olisivat yrittäneet vallankumousta Suomessa 1948. Meillehän on uskoteltu ”vaaran vuosista” ja että sen vuoksi asekätkentäjutut olivat tarpeen. Professori Jussila sanoo voimakkaasti, että SKP:llä eikä sen johtomiehillä ollut minkäänlaisia realistisia mahdollisuuksia eikä edes suunnitelmia tällaiseen. Oli yksittäisiä kiihkoilijoita kentällä, joita puolueen johto hillitsi. Tulee taas uusi ”Maamme-kirjan” kirjoitus.
Maailmassa monta on ihmeellistä asiaa, ne hämmästyttää, kummastuttaa…
18.10.1989
Sain tässä maanantaina entiseltä nivalalaiselta puhelinsoiton, jossa hän paheksui nivalalaisten autoilijoiden käytöstapoja. Hän oli ollut täällä hautajaisissa ja pannut merkille autoilijoiden käyttäytymisen hautaussaattueen kohdatessa.
Olen itse havainnut monta kertaa, miten törkeästi ajetaan hautaussaattuetta vastaan. Fiksu tapa edellyttäisi pysähtymistä. Eikö tällainen lähimmäisen viimeinen matka pitäisi juuri pysähdyttää meidät ajattelemaan omia kiireitämme. En tiedä kenelle kuuluu kasvatusvastuu, kodille, koululle vai autokoululle. Olen puhunut asiasta Sytelän Heikille ja Niemen Keijolle. Kyllä tällainen hyvien tapojen opettaminen pitäisi johonkin ”kansalaistaidon” oppituntiin mahtua. Pankaapa nyt autokoulun pojat tämä asia korvien väliin ja muistakaa mainita jokaisella kurssilla tästä asiasta. Eihän meistä kukaan haluaisi olla tietoisesti törkymöykky, mutta jos ei ole kuullutkaan hyvistä tavoista, niin mistä ne olisi oppinut.
Olen saanut runsaasti palautetta viimeaikaisten pakinoitteni pessimistisestä asenteesta. Tämänkin numeron yleisönosastossa on kirje, jossa todetaan, että ainakaan uskovan ihmisen ei tarvitse huolestua sodista ja maapallon tuhosta, koska ne on suuressa kirjassa ilmoitettu jo vuosituhansia sitten. Niin, niin, mutta kun ei ole sitä vahvaa uskoa meillä kaikilla, vaan huolestumme maallisesta maailmanmenosta.
Olen saanut joskus kovaakin palautetta, että on itserakasta kertoa omasta itsestään. Sen vuoksi olen kartellut tätä aihetta. On kuitenkin niin, että omista tuntemuksista kirjoittelemalla minä leivän saan. Ei tuo oman takkinsa ryvettäminen julkisesti niin helppoa ole, mutta hullun eväät ensin syödään.
En minä toki aina niin pessimistinen ole. Olen hyvin paljon ”tuulella käypä”. Mielialani vaihtelevat ja olen jopa sentimentaalinen. Tämä tauti iän mukana vain pahenee. Olen alkanut viime aikoina viihtymään vertaisteni seurassa, eli yksinäisyydessä. Metsä on sellainen paikka, jossa tunnen viihtyväni. Jos siellä sattuisi punahilkka tulemaan vastaan, niin varmaan kohtaisi aivan toisenlaisen ihmisen. Siellä ei ole kireyttä eikä kulisseja.
Ajeltiin Päivärinnan Matin kanssa yötä myöten Kolimasta ja siinä se juttukin herkistyi. Matti alkoi kehua retostamaan, että Pidisjärvi-lehti on kasvanut ja sillä on vankka tukijajoukko. On totta, että levikki on noussut jo yli 5.700 kappaleen, mutta ei suinkaan se ole minun ansiotani.
Olen tuntenut sisimmässäni tämän ihmisten myötätunnon mahtavana, mutta nöyräksi tekevänä. Joskus hirvittää näitä pakinoitakin naputellessa kun tietää kuinka fiksut ihmiset tätä lehteä lukevat. Minä lienen nivalalaisille eräänlainen ihmisten omantunnon ”kiritettävä”. Olen joskus saanut nurjaa kohteluakin osakseni ja ihmisillä on kumma taito asettua vähäosasten puolelle. Jokainen meistä murjotaan raskaasti. Tällöin on aina ihmisyys ja yksinäinen ihminen heikoilla. Vasta tällaisissa kokemuksissa ihminen puhdistuu ja hänestä tulee heikon ja inhimillisyyden puolustaja. Ei liene kaukana, jos sanon että Jansu ja Pidisjärvi-lehti ovat näiden ihmisten tuntojen välikappale.
Olen saanut kahden viimeisen viikon aikana niin rikkaita ihmiskontakteja, että olen ollut mykistynyt. Miltei päivittäin olen tavannut jonkun tuttavan ja olemme löytäneet uudelleen toisemme. Tämä on ollut fantastinen tunne ja se on pakottanut yksinäisyyteen pohtimaan elämää. Olen elänyt rikkaasti.
Tunnen kuitenkin itseni ja minun on varottava kaikkea tällaista. Onneksi Luojani tietää tämän ja pitää lyhyessä ja tiukassa marhaminnassa. Minä en kestä paljon myötäelämistä, vaan turhamaisuuteni tekee kohokuoriseksi. Jos minulla olisi vaikkapa sadantuhannen mersu, niin kyllä minä istuisin sen ratin takana kuin kermanekassa, enkä paljon huomaisi ohikulkijoita.
Jos minun rankani pää olisi suorassa ja työni mallikelpoista ja ajallaan, niin minusta tulisi mahtava. Jos minulla olisi enemmän vapaa-aikaa, niin minä tukkeutuisin älykköjen ja rikkaitten seuraan ja killittäisin hyvää viinaa. Minun heikko itsetuntoni ajaa helposti näyttämään suurempaa ja parempaa kuin mitä on värkissä varaa. Nukkavieru, harmaa ja väritön korpraalikin voi kantaa repussaan marsalkansauvaa.
Ehkä luojalla on joku tarkoitus kun hän pitää meitä marhaminnassaan. Päästää joskus kauemmas, mutta vetää sitten löysää takaisin. Minulle tuota marhamintaa ei paljon uskalla antaa.
No tulipas sitä taas vakava juttu ja perään sopisi, että virsi 622 ”Minä vaivainen…” No hengissä ollaan ja hyvissä ruumiinvoimissa, vaikka tämä taivallus onki kovin kompastelevaa.
”Häipyvät taakse tahtoni
ylpeät päivät
Henkeni hurmat ammoin jo
jälkeen jäivät.
Notkosta nousin,
Taasko on painuva tieni?
Toivoni ainoo:
tuskaton tuokio pieni.”
25.10.1989
Tänään Suomi saa korkeantason valtiovieraan. Ehkä Gorbatshov on nyt koko maailman huomatuin ja seuratuin valtionpäämies. Hänen otteitaan ja kehitystä suuressa naapurissa ja sen monissa osavaltioissa seurataan jännittyneenä. Viime päivien taustoja vastaan tämä vierailu nousee samanlaiseen valoon kuin aikanaan Venäjän keisarin vierailu Porvoon valtiopäivillä.
Valtavaa on se ryminä, jota lähellä rajojamme tapahtuu. Viikon sisällä on tapahtunut paljon. Unkari on julistautunut monipuoluejärjestelmän kannattajaksi ja julistautunut itsenäiseksi tasavallaksi. Itä-Saksan pitkäaikainen ja rautainen puoluejohtaja on joutunut vetäytymään uudistusmielisten tieltä ja kansalaiset marssivat päivittäin. Mielenosoituksiin osallistuu kymmeniätuhansia saksalaisia. Pakolaisvirta länteen jatkuu. Mielialat ovat sekavat.
Luin jostain, että Berliinin muurilla Itä-Saksan puolella on teksti: Viimeinen poistuja, sammuta valot lähtiessäsi. Huumoriakin löytyy.
Näitä taustoja vasten Neuvostoliiton päämiehen vierailu saa varmasti paljon huomiota koko maailmassa. Mitä vieraalla mahtaa olla asiaa.
Yleisradion suorassa lähetyksessä huudettiin jo Karjalan palauttamista. Tuliaiset taitavat olla vähissä ja Karjala pysyy varmasti nykyisten omistajien hallinnassa. Meitä täällä mairittelee se asia, että korkea vieras tulee Ouluunkin. Pitäisiköhän tässä lähteä jutuntekomatkalle.
Hämilliset ovat täällä kotimaassakin isäntien tunteet. Wärtsilän laivateollisuuden miljarditappioissa on nyt veronmaksajille selvittämistä. Tavallisen ihmisen on vaikea käsittää sitä, että otetaan suuria laivatilauksia vastaan, jotka jo lähtiessä tiedetään tappiollisiksi. Vastuunkantajia on vaikea löytää ja sanotaan, että nämä konkurssilaskut tekevät ainakin 300 markkaa jokaista veronmaksajaa kohti. Huonot uutiset tulevat samaan aikaan, jolloin moni on saanut suuret lisäennakot verotoimistosta. Tällaiset konkurssit ja tappioiden kaataminen yhteiskunnan ja veronmaksajien niskaan ei kyllä lisää tavallisen pulliaisen kunnioitusta esivaltaa kohtaan. Heikkoa on myös tiedonkulku. Me olemme huutaneet tietoyhteiskunnan nimeen ja meillä on ajantasalla olevat päätejärjestelmät ja hienot vempaimet. Nyt kiistellään kuitenkin siitä, että ei ole saatu oikeaa tietoa. Ymmällä näyttävät olevan tiistain lehtien mukaan myös Wärtsilän sisaryhtiön Power Pipingin 190 työntekijää Ylivieskassa. Ylivieskan tehdas on ollut laivateollisuuden alihankkija ja uusia työntekijöitä on kuulemma otettu vielä aivan viime aikoina. Arvaa sen, että on ontto tunne myös näillä työntekijöillä. Työpaikat tulevaisuudessa näyttävät epävarmoilta, koska Wärtsilä omistaa yhtiöstä 60 % ja laivateollisuuden tulevaisuudenkuvat ovat tällä hetkellä kovin huonot.
Syksyn säät ovat hemmotelleet meitä kaamoksen lapsia. Pahimmillaan voisi olla jo pimeää ja räntäsadetta. Nyt on syksyinen aurinko paistanut helakasti ja lämpötila on ollut jopa kymmenen asteen paremmalla puolella.
Säillä on merkitystä monen ihmisen mielialoihin. Onhan se luonnollistakin. Kukapa se nyt niin mielellään lähtisi syksyyn ja talveen, kun on saanut viettää lämpimän kesän ja kesällä on köyhälläkin ystäviä.
Olinpa tässä unohtaa, että vanha ystäväni Matulaisen Vilho täyttää ensi viikonloppuna 70 vuotta. Se, joka on kasvattanut Pahkaperällä pienessä hallaisessa torpassa 11 salskeaa ja tervettä tyttöä, on lakinnoston väärtti. Vilho on saanut Luojaltaan valoisan ja elämänmyönteisen näkökannan asioihin. Se on varmaan auttanut selviytymään vaikeistakin asioista aina yön yli ja huomispäivään. On Vilholla toki muitakin asioita, johon muut Nivalan isät eivät ole yltäneet. Vilholla on mm. kolme egyptiläistä vävypoikaa, joten kansainvälisyyttä perheessä on ja Vilho tulee hyvin toimeen näidenkin vävyjen kanssa. Parhaat syntymäpäiväonnittelut Vilholle.
1.11.1989
Minä olen ihmetellyt koko kesän, että mihinkäs se Siljamaan Aatos on hävinnyt. Viime viikolla kolisi sitten lehden portaat ja Aatos tulee tupaan ja tuo tuliaisiksi suolasilakoita saattopuheella höystettynä.
– Minä lähdin tässä emännän kanssa pääsiäisen jälkeen tuonne meren rantaan Kristiinankaupungin edustalle mökille ja oon eilen palannut. Minulle tuli sinne Pidisjärvi-lehti ja minä luin siitä, että sinä näyt vain herrojen kanssa sisäveen kalaa pyytämässä Kolimajärvestä. Minä tuon tässä sinulle oikein avoveen suolasilakoita, joista ei tule lapamatua. Näitä kun vähän kiehautat kuoriperunoiden päällä, niin jopa toppaa ja saattaa niitä iltasella nakata leivän päällä muutaman jos tulee sellainen kotvelo olo. No johan selvisi, missä mies on ollut. Herrojen kotkotukset ne on Aatoksella ja Annikillakin, kun joutaa puoli vuotta jo mökillä pojottamaan. Kiitoksia silakoista.
Seuraavaan aiheeseen minua innoitti sunnuntaina eräässä porukassa käyty keskustelu ja opettaja Eeva Sarjanoja-Hautalan lämmittävä puheenvuoro Nivalan opettajien juhlassa.
Mitä meiltä puuttuu täällä Nivalassa, että me onnelliset olisimme. Monet ovat toivoneet. Eräät uskovat, että elämä korjaantuisi, kun verotuloja saataisiin lisää ja äyrikertymä päätä kohti Kauniaisten tasolle. Metsäautoteitä lisää. Maatalouslomittajia lisää. Keskustaan neljäkerroksisia kerrostaloja. Yksityislääkäripalveluja, matkailu- ja turistipalveluja, seurakuntaan naislehtori tai pappi, peruskalkitus kaikille Nivalan pelloille, metsäojituksen uusiminen, joustava ja toimiva johtosääntö kunnalliselle alkoholitarkastajalle, verotus kohtuulliseksi, Urpelan turpa tukkoon, lisää vuokra-asuntoja, uimahalli, jäähalli ja paljon muuta on meidän toivomuslistalla.
Näillä kaikilla ei ole kuitenkaan mitään tekemistä meidän onnemme kanssa. Mikään näistä ei ole minimitekijä elämämme tason kasvutekijöissä. Mitä meiltä puuttuu on ensimmäiseksi rakkaus ja toiseksi suvaitsevaisuus. Mikä tekee meistä niin kylmiä ja suvaitsemattomia. Ei mene paljon vikaan jos toteaa, että kakki lähtee alusta alkaen väärille raiteille. Kaikki me nivalalaiset on saatettu jo elämänalulle pimeässä vähin puhein ja elein. Ei näytetä tunteita kovin helposti. Ei ole harvinaista, että moni aikainen mies herkkänä hetkenä tunnustaa, että ei koskaan muista kotonaan saaneensa osakseen hellyyttä ja rakkautta.
Ja kun puhuu yleisesti, pitää puhua omastakin kasvualustasta. Olen jo aikaisemmin kertonut, miten pidättyväisiä Veelannissa oltiin tunteiden näyttämiseen. En ole koskaan nähnyt, että joku olisi halannut tai pitänyt kädestä kiinni saatikka sitten ”leperrellyt”. Kyllä hevosta käytiin taputtelemassa ja juottokaritsaa ammattiin, mutta toiselle ihmiselle ei tunteita saanut näyttää. Ei ole ihme, jos sitä yrittää peittää tunteensa, kun kotoa on jo saatu malli elämään.
Oletteko pannut merkille, että kun nivalalainen isäntäpari kävelee kesäiltana naapuriin kylään, niin isäntä tulee kymmenen metriä jäljessä. Tulisi varmaan melkoinen haloo Veelanninpuhossa ja Haapaperälläkin jos aviopari erehtyisi peräti kynkättämään. Tätä ei Nivalassa uskalla tehdä muut kuin Pelon Laina ja Ake.
Olen ollut puoli vuotta Kyproksella ja yhden lomareissun Rhodoksella. Sain sielä seurata paikallisen väestön tapoja. Oli lämmittävää nähdä poikien ja isän lämpimät suhteet. Kävimme eräässä tietyssä katuruokalassa syömässä. Määrättyyn aikaan vanha isä käveli keppinsä kanssa veljesten pitämään ruokalaan. Kun viisikymppiset veljekset huomasivat vanhan isänsä lähestyvän, he riensivät tätä kadulle vastaan ja halasivat. Tämä toistui jokainen päivä ja me seurasimme sitä mielenkiinnolla, millä kunnioituksella ja avoimuudella pojat kohtelivat isäänsä. Muutenkin etelämaalaiset ovat paljon avoimempia näyttämään hellät ja rajut tunteensa. Viisaat sanovat, että me kaamoksen lapset juomme voidaksemme näyttää tunteemme ja tunnemme siten kauheassa krapulassa hirvittävän morkkiksen, joka etelämaalaisille on tuntematon tauti. Sitä ei voi väittää, etteikö rakkautta olisi lainkaan, mutta sen näyttäminen on mahdottoman vaikeaa. Tähän liittyy myös kiitoksen ja tunnustuksen antaminen ja ne, jotka tuntevat minut tietävät, että sitä on turha odottaa.
Rakkaudettomuutta seuraa myös suvaitsemattomuus. Tämä tuli esille mm. nuorten keskuudessa tehdystä haastattelusta ja täältä muuttaneiden mielipiteissä. Tämä lienee meidän helmasynti. Suvaitsemattomuus ilmenee kateutena, pahansuopaisuutena ja monella muulla ikävällä tavalla. Nämä kaikki ovat niitä ihmisen heikkouksia, joista pitäisi pystyä kasvamaan ulos. Ei meidän onnellemme ole tärkeitä aineelliset hyödykkeet, vaan hyvät ja lämpimät ihmissuhteet ja rohkeus elää oma elämä rikkaasti ja rooleitta.
Tällaisiin tunteenpurkauksiin provosoi sunnuntaina käyty keskustelu ja Sarjanoja-Hautalan lämmin puheenvuoro opettajien kokouksessa. Tämän voisi päättää tutulla Eino Leinon aurinkolaulun säkeillä:
Tääl’ on toki tilaa kaikillen,
on ketoja auran kääntää,
on lehtoja laulella neitojen
ja saloja sulhojen vääntää.
Kas, lempi maailman levittää!
Oi, ihmiset toistenne lempikää
ja taivahan ääriä tavoittakaa!
Niin pieni, pieni on maa.
8.11.1989
Kolme ja puoli vuotta on tämä lehti piakkoin ilmestynyt. Tätä vipusta on tehty vähillä. Meitä on kaikkiaan kolme vakinaista työntekijää. Päivi Honkala latoo, taittaa ja laskuttaa. Tekee toki paljon muutakin. Inkeri Hietamäki hoitaa ilmoitusasiat ja taittaa siinä sivussa lehden ja on jokapaikanhöylä. Juttujen teko ja kaikki talousasiat ovat olleet toimittajan huolena.
Vipinää on riittänyt jokaiselle päivälle ja illalle. Kolmeen ja puoleen vuoteen ei ole lomia saanut. Tuttua hommaa yrittäjille. Täytyy katsoa ylöspäin ja kiittää hyvästä terveydestä. Ei olisi tarvinnut muuta kuin kunnon kuume tai selän niukahtaminen, niin Pidisjärvi-lehden tulo olisi ainakin hetkeksi lakannut. Organisaatio on ollut kevyt, mutta ihmiset viritetty viimeisille suoritusvoimille ja jos joku piukahtaisi, niin lisävoimia ei olisi.
Tässä lehdessä on uutinen, että Pidisjärven Kustannus Oy on vahvistanut voimavarojaan. Alpo Ohtamaa on kutsuttu toimitusjohtajaksi. Saadaan veres mies taloon ja joka Alpon tuntee, niin vauhtia ja nöyrää palvelualttiutta miehellä riittää. On monta asiaa, jotka ovat jääneet hoitamatta kaikessa kiireessä. Ei ole riittänyt aikaa käydä jututtelemassa ilmoittajia, jotka tämän lehden ilmestymisen ovat lukijain ohella tehneet mahdolliseksi. Tämä on joskus tuntunut kipeältäkin, sillä ei se vielä ole sellaista yhteistoimintaa, joka rikastuttaisi molempia osapuolia, jos vain kiireessä haetaan ilmoitus ja julkaistaan se. Kyllä elämään ja yritystoimintaan pitää kuulua myös lämpimät ihmissuhteet. Ihmisethän tulosta tekevät ja työpaikkoja luovat. Jokaisen toiminimen ja liikekyltin takana on kuitenkin luova ja ajatteleva ihminen. Seurustelun sakramentti on jäänyt vähälle. Siinä on nyt Ohtamaan Alpolla sarkaa kynnettävänä. Toivotan näin julkisestikin johtokunnan puolesta Alpon tervetulleeksi yhtiöön ja toivon, että saat työstäsi palkan lisäksi myös tyydytystä ja että tunnet elämäsi elämisen arvoiseksi ja voit palvella meille tärkeitä ihmisiä kaikella tarmollasi.
On tämä ollut ihmeellinen syksy. Lokakuun alussa oli pari pientä pakkasyötä, mutta muutoin tämä syksy on ollut poikkeuksellisen lämmin. Tänään tiistainakin on kuusi astetta lämmintä ja ollaan sentään jo marraskuuta hyvää vauhtia menossa. Onko tämä sitten sitä kasvihuoneilmiötä. Tilastomiehet ovat sanoneet, että tämä on ollut 20 vuoteen lämpimin syksy. No tämä auttaa meitä köyhiä. Öljy- ja sähkölaskut pysyvät kohtuullisena eikä Alpuan Roopekaan pääse kovin raskaasti rokottamaan kaukolämpöjohdon päässä olevia ihmisiä.
Jäniksellä vain on huonot ja huterat oltavat. On mokoma kerinnyt jo vaihtaa harmajan turkkinsa talviseen ja vitivalkoiseen. Nyt jänis erottuu maastosta kuin huutomerkki ja se yrittää naamioitua metsäojien varteen vaalean kiven viereen, ettei häntä huomattaisi. Toivoo varmaan jänöjussi, että saisi vaihtaa kameleontin kanssa kykyjä, niin voisi olla aina maaston värinen.
Ensi sunnuntaina juhlitaan Nivalassa olan takaa. Kirkonkylän maineikas maamiesseura täyttää 90 vuotta ja vielä maineikkaampi Nivalan Sekakuoro 60 vuotta.
Molemmat juhlivat järjestöt ovat antaneet Nivalan henkiselle kehitykselle hyvää potkua. Maamiesseuroista on noussut ammatillinen ja aatteellinen kasvatustyö, joka on Nivalankin hyvinvoinnin pohja ja perusta. Maamiesseurojen kokouksissa ja tupailloissa on käyty lähimmäisen ongelmien ja vaikeuksien kimppuun aidolla rakkaudella. Viljelijäin keskeinen yhteistyö on ollut elävän maalaiskylän tunnusmerkki. Eräässä mielessä nyt on vaurauden mukana tullut myös kielteistä. Enää ei ole tarvetta yhteisiin koneisiin ja kanssakäyminen jopa naapurien kesken on huolestuttavasti vähentynyt. Tämä naapurien yhteistoiminta on ollut monella tavoin maaseudun henkinen rikkaus. Toivottavasti tämä perinne ei häviä ja juhliva kirkonkylän maamiesseurakin pystyy vastaamaan kehityksen haasteisiin ja kohdistamaan toimintaansa myrkkyruiskun vuokraamisesta kylänsä ja sen ihmisten henkiseen huoltoon, joka on kuitenkin arvokkain pääoma.
Nivalan kuoro- ja musiikkielämä saa kiittää paljosta edesmennyttä lahjakasta kanttoriamme Kustaa Kiviniemeä. Hänen perustamansa ja maineeseen piiskaama on myös nyt juhliva Nivalan Sekakuoro. Tämä kuoro ylti Kiviniemen aikoina Sulasolin voittoihin ja toi Nivalalle mainetta 1930-luvulla. Legendana kulkee kertomus, kun silloin tuomaristossa istunut Heikki Klemetti totesi Nivalan Sekakuoron esiintymisen jälkeen, että siinä on kotona valmiiksi piiskattu kuoro.
Tunnistutin Pihlajamaan Kainolla tiistaiaamuna vanhan kuoron henkilöitä. Tästä kuorosta elää vielä kymmenen tyttöä. Presidentin tyttäret Kerttu ja Kaino, Harjun Ella, Toini Miettinen (Kivimäki), Aino Junttila, Martta Simoila (Knuuti), Suoma Kiviniemi, Impi Niemi, Toini Takalo (Mäkinen) ja Inkeri Haapanen (Olkkonen). Pojat ovat kaikki jo mullan alla tästä muistojen kuorosta.
Ei yksin leivästä. Ihminen tarvitsee myös hengen ravintoa ja kuorolaiset ovat jaksaneet sukupolvesta toiseen ja vuosikymmeniä käydä harjoituksissa ja kehittää lahjojaan meidän muiden ja miksi ei myös omaksi rikkaudekseen. Kiitoksen maineikkaalle Nivalan Sekakuorolle, joka on viime vuosina saanut myös uutta tuoreutta ja vahvistusta riveihinsä. Kiviniemen Kustaan perinne velvoittaa. Onnea nuorekkaalle 60-vuotiaalle.
15.11.1989
Maailmalla tapahtuu suuria asioita. Viikon sisällä on Euroopan kahtiajaosta muistuttanut ja kylmän sodan symboli käytännössä poistunut. Viikon ajan on Berliinin muurin päällä juotu hurmoksessa shamppanjalaseja, halattu ja itketty. Kaikesta huolimatta tilanne ei tunnu kovin turvalliselta. Vapautuksen mukana on monia ongelmia, eikä taloudelliset vaikeudetkaan ole vähäiset. Eurooppa on tullut maailman huomion kohteeksi.
Toinen maailman huomionkohde on Namibia. Erityisen huomion kohde se on myös Suomelle. Onhan Martti Ahtisaari suomalaisten ja muiden YK-sotilaiden kanssa valvomassa ja toteuttamassa tämän viimeisen siirtomaan ensimmäisiä vapaita vaaleja ja kansakunnan ”järjestäytymistä” parlamentaariseen päiväjärjestykseen. Ongelmia tulee tämänkin nuoren valtion alkuvaiheissa olemaan, vaikka vaalit saataisiinkin kunnialla päätökseen. Jokaisella uudella kansakunnalla on omat kasvukipunsa. Löytyykö kestävä hallituspohja ja miten käy sisäisen sovun ja maan rakentamisen.
Namibia kiinnostaa myös meitä nivalalaisia erityisesti. Onhan tämä maa ollut jo vuosikymmenet Nivalan seurakunnan lähettien kohde ja on sitä edelleenkin. Näiden vaalien toteutuminen on varmasti suuri asia myös Laina Kivelälle. Hän on ollut lähettiläänämme Namibiassa vuosikymmenet. Soitin tiistaiaamuna Lainalle ja kyselin mielialoja.
– Olen yrittänyt seurata uutisia ja saanut sellaisen käsityksen politiikan ja Namibian asiantuntijoilta, että paras tulos olisi, jos Swapo voittaisi vaalit, mutta ei saisi kahden kolmasosan enemmistöä. Se pakottaisi yhteishallitukseen demokraattisen puolueen kanssa, jonka kannattajat ovat valkoisia ja värillisiä. Swapolla olisi riittävästi painoarvoa hallituksessa, mutta sen olisi taivuttava monipuoluejärjestelmään ja yhteistyöhön. Jos Swapo voittaa ja saa tuon määräämisvallan yksin, niin siinä piilee aina vaaroja että enemmistö käyttäisi valtaansa väärin.
– Minä olen iloinen ja kiitollinen siitä, että vaalit on nyt saatu suorittaa rauhallisesti. Jos olisi tullut laajoja mielenosoituksia olisi ne helposti saattaneet paisua väkivaltaiseksi ja tämä olisi vaarantanut vaalit ja tehnyt turhaksi Namibian kansan vuosikymmenien odotukset, totesi Laina Kivelä.
Laina kertoi samalla, että he ovat pitäneet Nivalan seurakunnasta yhteyttä lähetteihimme Sisko Järviluomaan ja Sirpa Juolaan. Namibian pakolaisten keskuudessa on puute koululasten vaatteista ja me olemme lähettäneet kummallekin lähettiläällemme 13 paketin lähetyksen uusia kouluvaatteita ja jalkineita. Laina halusi lähettää tässä kiitokset Nivalan liikkeille, jotka ovat niin auliisti ja runsaasti muistaneet heidän tarpeitaan ja tukeneet omalta osaltaan tätä lähetystyötä Namibian kansan parhaaksi. Siinäpä meni kiitokset kauppiaille.
Kestilän tyttöjen tilanne ratkesi onnellisesti. Vaikka sitä joskus on lopen uupunut ja niskat kipeänä ja väsynyt yksitoikkoiseen työhön, niin pelko työpaikan menettämisestä on kuitenkin se pahin pelättävä asia.
Monella on vasta hankittu talo tai rivitalonpätkä ja lapset koulussa tai muutoin opintiellä ja tuloja tarvittaisiin. Ei sitä tänä päivänä yhden ihmisen palkoilla makseta omakotitaloa ja Kestilän maksama palkka on ollut välttämätön huushollin hoidossa. Jos tämä onnellinen ratkaisu Piretan tulon myötä on iso asia kunnan kannalta, on se varmasti sitä myös työntekijöiden kannalta.
Viime sunnuntai oli kovin kultturellipitoinen. Maamiesseuran juhlapuheita oli peräti kaksi kappaletta ja siinä sivussa torvisoittoa, laulua ja lausuntaa. Juhlava merkkien jako ja kiitospuheet. Siitä sai taas pojat puhtia lakaista kuivaamon lattiaa ja puhdistaa yhteisiä työkoneita syksyn sateissa ja viimassa.
Nivalan Sekakuoron juhla oli musiikkiväen perhejuhla. Ennenkaikkea se oli myös Kiviniemen musiikkiperheen juhla. Valitettavasti Pirkko ei päässyt paikalle. Silloin olisi ollut koko perhe koolla. Tilaisuus huipentui loppuaan kohti niin herkäksi, että siinä oli monella raavaalla miehelläkin jo silmänurkka kosteana saatikka sitten niillä entisillä laulajilla, jotka olivat mukana. Vuosikymmenien säännöllinen yhdessäolo harjoituksissa ja esiintymis- ja kilpailumatkoille on liittänyt lujasti sielut yhteen. Kaikkinensa hieno juhla.
Juhlia on luvassa ensi sunnuntainakin. Napakympin Kari Salmelainen tulee Säästöpankin juhlaan juontamaan ja jututtamaan ja varmaan on naisväkeä liikkeellä ja kiinnostaahan Karin nokkeluus tietenkin miehiäkin.
Sailaksen dynastian jäsen. Raimo Sailas tulee tilaisuuden puhujaksi ja valtakunnan rahasalkku kiinnostaa tietenkin meitä kaikkia. Siitäpä vain juhlimaan.
22.11.1989
Käväisin viime viikolla Helsingissä. Torstai-illaksi oli MTK kutsunut paikallislehtien päätoimittajia vieraaksi. Paikalla olikin kaikki isäntien isännät: Haavisto, Kontio ja Franssila avustajajoukkoineen. Heikki Haavisto selosti ja esitteli asioitaan kalvoilla ja ilman vuolaaseen tapaansa. Leivästä ja lihasta on tämän verran tuottajan osuutta eli koko elintarviketuotannon rahavirroista vain noin 10 %. Suurimmat rahavirrat lohkaisee maatalouden ostopanokset ja elintarviketeollisuus, joiden molempien osuus on 27 % koko paketista eli yhteensä yli puolet. Elintarvikekaupan osuus Haaviston mukaan on 20 prosenttia. Loput menee valtiolle verona ja ulkomaille elintarvikkeiden tuontina. Ruoka maksaa ja jostain pitäisi nihkaista pois. Helpommin se kävisi Haaviston mielestä tuotantopanoksia keventämällä, mihin tarvittaisiin monien tekijöiden yhteisvaikutusta.
Tilaisuudessa esiteltiin myös Maaseudun elinvoimaisuus – tutkimusohjelman loppuraportti. Pitkä raportti päätelmineen, jossa oli paljon kauniita lausuntoja, mutta paljon myös teknokraattien kapulakieltä.
Yhteenvetona voisi sanoa lyhyesti, että valtiovallan tulisi satsata maaseudulle rahaa yritystoiminnan tukemiseen ja aktivoimiseen, päätökset pitäisi tehdä omalla alueella, maaseudun merkityksestä asumisviihtyvyyden kannalta pitäisi rämäkästi tiedottaa ja kriittisesti arvostella keskustan ongelmista: – Maaseudulla asumisen hyväksyminen hyvän elämän kuvaan kuuluvana vaihtoehtona on sen elinvoimaisuudelle välttämätön ehto, todetaan raportissa. Keskusteluissa tuli esille myös se asia, että tuoreen väestöennusteen mukaan ainoastaan pääkaupunkiseutu pystyy vuoteen 2000 mennessä lisäämään väkilukuaan. Kaikki muut läänit menettävät ja vain Oulun lääni säilyttää väkilukunsa ja tähän Haavisto totesi, että lestadiolaisuuden ansiosta. Haavisto kehoitteli suhtautumaan myös ennakkoluulottomasti maatalouden suoraan tukeen, jolloin tuotteista maksettaisiin eurooppalainen hinta ja jos rahat loppuu, niin sosiaaliluukulle, tai jotain sinne päin. Myös maaseudun liitännäiselinkeinot tulivat voimakkaasti esille ja enää ei katsella sellaista isäntää, joka pistää navetan lehmiltä siitakesienen tuotantoon, kovin pahasti nokkavartta myöten edes MTK:ssa. Kaikkinensa voi sanoa, että tuottajajärjestön johtopäässä pohditaan vakavasti tulevia aikoja ja koitetaan löytää mahdollisuuksia suomalaiselle elämänmuodolle.
Kaikkinensa tulevaisuus ei taas näytä kovin hyvältä, mikäli kuuntelee uutisia. Vielä muutama vuosi sitten Raimo Sailas kertoi Yhdysvalloista palattuaan, että Suomen luottokelpoisuus on korkealla ja tässä arvostuksessa kolmen maailman parhaan maineessa. Nyt kerrottiin uutisissa, että Wärtsilä meriteollisuuden ja pörssikehityksen vuoksi katsotaan Suomeen epäilevästi tai ainakin ollaan pidättyväisiä. No Suomi on niin pieni maa, että sen vaikeudet eivät hetkauta Euroopan, saatikka sitten koko maailman markkinataloutta. Se täytyy valitettavasti todeta, että Suomi on kallis maa. Helsinki on yksi maailman kalleimmista kaupungeista. Manhattanilta saa valita asuntoja samaan rahaan kuin Helsingistä. Ruuat ja juomat ovat maailman kalleimmat. Maksaa ne myös palvelut ja muutkin tuotteet. Tämän täytyy olla paljolti ilmakuplaa ja varmasti lähivuosina tulee suomalainsilta suomukset putoamaan.
No nämä lienevät kaukaisia asioita ja kyllä meillä on varaa elintasosta tinkiäkin, jos elämä muuten pysyy elämisen arvoisena. Olen tässä syksyn mittaan kylpenyt Raivion Askon kanssa useana iltana ja on parannettu maailmaa. Askon kanssa on väsyneenä, raskaan työpäivän päälle mukava mennä kylpemään. Siellä virkistyy ruumis ja sielu.
Asko palauttaa aina maan pinnalle kaikesta turhosesta, jota alkaa itse pitämään tärkeänä. Asko on valinnut ”rusoolaisen” elämänmuodon. Ihminen on juuri niin köyhä ja rikas kun hän itse omaa elämäänsä arvostaa. Jos lähtee juoksemaan elintason perään on aina jäljessä. Jos tuntee elämästä kyllänsä saaneena, on jokainen päivä kiitoksen ja hyvänmielenpäivä. Tätä meidän kannattaisi opiskella paremmin kuin sitä miten saisimme enemmän ja enemmän itsellemme.
Jo oli vekkuli tyyppi tuo Salmelaisen Kari. Nokkela on miehellä ajatuksenjuoksu. Oli siinä Paularannan Kaisalla, Myllylän Anna-Liisalla ja Raudaskosken Anna-Liisalla jännittävät paikat, kun joutuivat ”napakymppiin”. Eipä ole monessa tilaisuudessa tällaista väenpaljoutta näkynyt ja kylmäksi ei jäänyt yksikään ihminen. Oli siinä Aimokin vähän kevyesti tuolillaan, kun Kari lupasi viedä kaikki tytöt Havaijille Säästöpankin laskuun.
Tuli maanantaina vasten ensimmäinen lumipeite maahan, tosin ohut harso vaan. Mutta se jo virittää meitä talveen ja ensiksi joulun odotukseen. Kauppa aloittaa joulunsa jo perjantaina, kun joulukatu avataan keskustaan. On taas varmasti väkeä liikkeellä. Useimmilla ihmisillä on varaa tänäkin vuonna joululahjoihin varsin runsaasti. Useinhan ne jouluostokset ovat välttämättömiä vaatekappaleita tai kotitalouskoneita, joiden osto lykätään jouluksi ja halutaan näin tuoda joulumieltä koteihin.
29.11.1989
Pohjoisen luonto on näyttänyt tapansa. Vielä runsas viikko sitten oli lähes kymmenkunta astetta lämmintä ja marjapensaat kasvattivat silmuja. Liikkeiden jouluvalojen syttymisen myötä luontokin puki itsensä talvimaisemaan. Tuli reippaat pakkaset ja lumikerros. Talvi ei tavoittaan mene.
Suomen kansa elää nyt aikaa, jolloin sen ajatukset palaavat 50 vuoden takaiseen historiaan. Itsenäisen kansan kohtalonhetkiä elettiin juuri näinä päivinä 50 vuotta sitten. Huomenna torstaina on talvisodan syttymisen vuosipäivä. Nämä asiat ovat olleet näkyvästi esillä tiedotusvälineissä.
On sanottu, että vasta talvisota oli Suomen nuoren itsenäisyyden varsinainen tunnustus ja voitto. Suomen itsenäisyysjulistus 1917 hukkui Venäjän vallankumouksen ja ensimmäisen maailmansodan melskeisiin. Pieni pohjoinen Suomi oli tuntematon asia maailmalla.
Vasta ensimmäisen maailmansodan jälkeen Paavo Nurmi ja Hannes Kolehmainen juoksivat Suomea tunnetuksi. Tuli yleismaailmallinen lama konikapinoineen. Tuli 1930-luvun nousukausi ja taloudellinen elpyminen. Puhuttiin normaaliajasta ja Nivalassakin saatiin hyviä vehnäsatoja. Sitten alkoivat Hitlerin valtasuunnitelmat pelottaa Eurooppaa ja Suomeenkin tuli sodanuhka naapurin taholta. Suurvalta halusi alueita. Suomalaiset eivät tienneet, että lisäpöytäkirjalla oli sovittu jo Euroopan jaosta. Neuvottelujen piti olla naapurin taholta vain muodollisia. Suomi uskoi Ruotsin ja muun maailman apuun, jos sota syttyisi. Ja se syttyi 30. päivänä marraskuuta 1939.
Suomi oli heikosti varustautunut. Valtiovarainministeri Väinö Tanner ei katsonut puolustusmäärärahojen lisäämistä tarpeelliseksi, vaan kansakunnan elintason nostamisen. Tanner puolusteli myöhemmin viisaasti kantaansa, että kun talvisotaan lähdettiin oli työväestölläkin ensimmäisen kerran puolustettavaa.
Neuvostoliitto lähti Suomen valloitukseen ylimielisesti. Se luotti aseelliseen ja määrälliseen miesylivoimaan. Pettymyksiä tuli kuitenkin. Presidentti Kallio ”runnoi” talvisodan alla maahan punamusta-hallituksen. Se kokosi kansan ja pani unohtamaan veljessodan haavat. Kansakunta oli jotenkin yksimielinen. Otto-Ville Kuusinen tosin loikkasi naapuriin ja perusti Terijoen hallituksen. Venäläisillä oli väärää informaatiota ja suomalaiset työläiset eivät antautuneetkaan laumoittain puna-armeijan vangiksi ja Kuusisen kannattajaksi. Viime vuosina ja parhaillaankin on käyty keskustelua, olisiko sota voitu välttää. Venäjän vaatimuksiin suhtautuivat myönteisemmin pääneuvottelija Paasikivi ja Mannerheim, joka sotilaana tunsi Venäjän armeijan ylivoiman ja suomalaisten heikon varustautumisen, eli lopputuloksen. Senaikaisella hallituksella eikä eduskunnalla ollut kuitenkaan rohkeutta asettua neuvottelijan ja sotamarsalkan esitysten taakse. Kansan mielipiteet tulivat parhaiten esille ministeri Niukkasen kannanotossa. Ryssälle ei tuumaakaan. Silloin ajateltiin valitettavasti niin. Se oli kansan enemmistön tahto, jonka takana oli vuosisataiset vihollisuudet naapurin kanssa. Talvisota ja sen jälkeen vuosia kestänyt jatkosota vaativat hirvittävät uhrinsa ja kärsimyksensä.
Omat muistoni talvisodasta rajoittuvat nelivuotiaan muutamiin harvoihin mielikuviin, joita on jäänyt noista vuosista. Muistan sen ahdistavan tunnelman, joka vallitsi Veelannissa. Puhuttiin Väinön kaatumisesta ja myöhemmin selvisi, että sillä tarkoitettiin likimmän naapurimme poikaa Väinö Pysäystä, joka haavoittui talvisodan ensimmäisinä päivinä ja kuoli haavoihinsa 15.12.1939. Papin vierailua pelättiin. Palomaan Matti kuljetti radiouutisia Puistolasta. Sitten tulivat Kuhmon evakot. Heistä muistan hyvin vähän. Mieleeni on jäänyt se, kun Kuhmon miehet kaatoivat Veelannin tallin päässä olleen jo osittain pystyyn kuivuneen ison kuusen. Sen muistan, kun miehet kirveellä ja kiilalla halkoivat tuon kuusen haloiksi. Muistan ”Molotofin kartiinit” tuvan ja kamarien ikkunoissa. Se oli mustaa tervapahvia. Paljon ei ole muistikuvia, mutta alitajuntaan on jäänyt pelonsekaisia tuokiokuvia.
Sotien jälkeen pidimme vielä vuosikaudet yhteyksiä talvisodanaikaisiin kuhmolaisiin, jotka olivat meillä evakkona. Muistan, että vanhempi veljeni, ”Kulukumies”, kirjoitteli Makarofin perheen samanikäiselle tyttärelle. Niinpä minä ja kaksoisveljeni Marttikin otimme kirjeenvaihtotoveriksi tämän perheen nuorimman tyttären. Monta kirjettä lähti koulupojan huteralla käsialalla: Neiti Aino Makarof Kuhmo Vieksi Näätäniemi. Se lienee ollut minun ja Martin ensirakkautta. Oltiin kilpakosijoita. Kirjeenvaihto unohtui puolin ja toisin ja siteet Kuhmoon katkesivat yli 40 vuodeksi.
Viime talvena Ylivieskan sosiaalijohtaja Tersunen soitteli minulle ja muisti, että olin joskus puhunut Makarofin perheestä (nykyisin Ristiniemi). Hän oli tavannut erään tuttavansa, joka tutki Suomessa tätä Makarofin sukua. Samaa sukua pitäisi olla kuulemma kuuluisa Neuvostoliiton jääkiekkoilija. Tersuselta sain tämän evakkoperheemme puhelinnumeron ja samana päivänä soittelin Kuhmoon. Perheen äiti elää kahden poikansa kanssa Kuhmossa ja lähellä on myös muiden lapsien perheitä. Nyt on vuosikymmenien jälkeen palauteltu yhteyksiä ja palattu muistoissa noihin talvisodan vuosiin. Terveiseni tässä Kuhmon Mäkiseen ja Ristiniemen perheen lapsille.
Maanantai-iltana kerääntyi Raudaskylän opistolle kannatusyhdistyksen jäseniä ja päätettävänä oli iso asia. Sosiaalialan oppilaitoksen luovuttaminen Ylivieskan kaupungille on ollut julkisen keskustelun kohteena jo pitkään. Ennakkopaineita kokoukselle oli niin paljon, että aluksi opiston kanslisti Anni Rättyä käytti puheenvuoron, jossa toivoi keskustelun rajaamista asialinjoille ja pidättymistä liikaan tunteellisuuteen ja paatokseen, ettei välit ja henkilösuhteet kiristäisi.
Opisto on rakas ja kaikki sitä koskevat päätökset arkoja. Tällä kertaa käytiin lujaa periaatteellista keskustelua, mutta enemmistö ei uskonut siihen, että kannatusyhdistys pystyisi jatkossa selviytymään sosiaalialan oppilaitoksen aiheuttamista noin 400.000 markan vuositasoa olevista tappioista., vaikka uuden ja tasavertaistavan lain valmistelua väläytettiinkin kokoukselle. Voimasuhteet asian tiimoilta nähtiin lykkäämistä koskevassa väliäänestyksessä, jossa äänet jakautuivat 65 johtokunnan myyntiesityksen puolesta ja 31 vastaan. Johtokunnan esitys voitti ja kansanopisto luopuu sosiaalialan oppilaitoksesta ensin Ylivieskan kaupungin ja myöhemmin Kalajokilaakson ammattioppilaitoksen hyväksi.
5.12.1989
Paljon vaihtelevat säät muutamassa päivässä. Lauantaina oli kaunis aurinkoinen ilma, lumeton maa ja lämpöasteita. Maanantaina oli ilma kuin Venäjän aroilla tai Murmanskissa. Taivas peittyi ankaraan lumipyryyn. Sunnuntain lumimyrskyssä katselin kun tuuli repi liikkeiden joulukuusia ja niihin kiinnitettyjä lamppuja. Tuli mieleen, että niin se elämä repii ja riuhtoo meidän ihmistenkin sielunlamppuja. Jokainen meistä joutuu kohtaamaan myrskyt ja tuulet, jotka käyvät sieluun ja ytimiin.
Sunnuntaina oli väkeä liikkeellä. Kirkkovuoden suurin juhla on lähestymässä ja hoosiannaa saapui laulamaan kirkontäydeltä seurakuntalaisia.
Astelin sunnuntaina Tillarigalleriaan. Palolan Martta on asettanut näytteille lähes 40 työtään. Kuvantekijät ovat vitaalista väkeä. Tämä on Martan 80-vuotisnäyttely. Suurin osa näyttelyn töistä on maalattu tänä vuonna. Lisäksi Martta on viime vuosina julkaissut kolme runokokoelmaa. Mistä se ihminen tuollaiset hengenvoimat pinnistää vielä kypsässä iässä.
Tullessani pois näyttelystä, tuli mieleen Salvador Dalin viimeinen julkinen haastattelu. Hän oli palaamassa sairaalasta happiletkut nenässä. Hengenvoimat paloivat kuitenkin vielä: – Eläköön Espanja, eläköön kuningas ja eläköön Katalonia. Nerot eivät saa kuolla.
Martta Palolan näyttelystä menin vanhainkotiin. Peltolan kinkeripiiri oli tänään vierailuvuorossa. Tämän talon asukkaat ovat tyytyväisiä siihen, että heillä käy vieraita. Kuikanrannan emännät olivat leiponeet pullaa, pipareita ja juustoja. Juotiin tilaisuuden päälle kahvit. Oli molemminpuolin herttaisen lämmin tunnelma.
Kahvin jälkeen sain jututtaa maanantaina avioliittoon vihittäviä Arvo Noposta ja Helmi Kukkolaa. Nuorenparin läsnäolo on tuonut koko vanhainkotiin herttaista lämpöä. Tytöt tälläsivät kuvausta varten Arvon kaulusta ja morsiamelle helmiä kaulaan. Helmi on itse Morsiankin. Kypsien ihmisten avioliittoa on pidetty perinteisesti vain joidenkin erikoisoikeutena. Onassis ja muut raharikkaat ovat saaneet mennä naimisiin nuorten tyttöjen kanssa, eikä kenelläkään ole ollut nokan koputtamista. Miksipäs ei Arvon ja Helmin kypsä suhde saisi virallistua. Niin lämpimästi he katselivat siinä toisiaan hääpäivän kynnyksellä. Arvon ja Helmin kohdalla kiintymys on jo vuosien mittaista toveruutta ja puhekaveria.
Kerran joutui Nivalan vanha kirkkoherra vihkimään yli 80-vuotiaan pariskunnan, joiden kohdalla jo aistitikin heittivät. Kirkkoherralle tämä ei tainnut olla kovin mieluinen tapaus, koskapa tupisi puoliääneen, että tämä on kohtalon ivaa. Morsian kuuli jotain kirkkoherran puheesta ja loihe iloissaan lausumaan käsiään hykerrellen. – Joo, joo, kohta on kivaa.
Viime viikko ja nyt alkava on kulunut ja kuluu isämaallisissa merkeissä. Talvisodan alkamisen johdosta on pidetty muistotilaisuuksia. On palautettu mieliin isänmaan raskaita kohtalonvuosia. Talvi- ja jatkosodan veteraanit ovat saaneet kiitosta ja tunnustusta.
Yritin käydä yläasteen pihalla haastattelemassa nuoria, mitä he tietävät talvisodasta. Ei onnistunut. Viidenkymmenen vuoden takaiset asiat ovat tämän päivän nuorille liian kaukaista historiaa. Kamerakammoakin tunnettiin. Ei haastattelun pätkää. Ajattelin siinä, mitenkähän tämä sukupolvi selviäisi viidenkymmenen vuoden takaisissa olosuhteissa. Näiden koulupoikien pitäisi asua talot ja hoitaa karjat. Pakkohan se olisi. Jokaisella sukupolvella on oma historiansa kirjoitettavanaan.
Tulevaisuudenkuvia vasten ei se ole niin helppo heidänkään tiensä. Tämän päivän elämä on hirvittävän kuluttavaa. Tänään meidät kaikki pannaan jo päiväkodista lähtien kilpajuoksun oravanpyörään. Moni nuorukainen väsyy jo ennen miehuuttaan. Puolet ikuista uskollisuutta vannoen perustetuista avioliitoista purkautuu. Miehistä useimmat sortuvat ennen 50 vuotta. Vain yksi kolmannes selviää pahemmitta kolhuitta eläkeikään. Tappion elämän taistelutantereilla ovat tulevaisuudessakin rajut. Tulee mieleen Kalervo Kallion kertoma Albert Schweitzerin rukous kastettavalle lapselle: ”Me emme tiedä, mikä tulee olemaan tämän lapsen elämä ja kohtalo, mutta me voimme rukoilla, että se taakka, joka hänen kannettavakseen asetetaan ei olisi koskaan liian raskas.”
Juuri tätä pakinaani kirjoittaessani maanantaina kello 14 jälkeen sain tiedon, että Joose Vilkuna oli siirtynyt ajasta ikuisuuteen. Hänen tyttärensä Varpu soitti surusanoman. Meille nivalalaisille ja Joosen ystäville tämä merkitsee ystävän poismenon ohella myös erään historiallisen aikakauden päättymistä. Niin vaikuttava ja tunnettu persoona hän on ollut nivalalaisessa maaperässä ja kulttuurikentässä. Palaamme Joose Vilkunan poismenoon seuraavassa numerossamme. Lippu on laskeutunut Vilkunan pihamaalla puolitankoon. Sen sinivalkoiset värit kertovat poismenneen miehen ihanteista ja taustana oleva marraskuinen taivas siitä, että väsynyt mies on päässyt kotiin. Voimia Suomalle ja lapsille.
13.12.1989
Sain sunnuntaina harvinaisia vieraita. Edesmenneen appiukkoni sukulaispariskunnan, jotka nyt asuvat Neuvostoliiton puolella Lahdenpohjassa, Värtsilän naapurissa. Heidän elämäntaipaleensa on ollut värikäs.
Heidän vanhempansa lähtivät Suomesta Ameriikkaan tämän vuosisadan alussa. Yhdysvalloissa syntyivät myös nämä vieraamme ja avioituivat 1930-luvun alussa. Sitten tuli maailmanlaajuinen pula, joka ylettyi myös Ameriikkaan. Sielä kulki uutinen, että Venäjällä on hyvät olot ja tuhannet lähtivät siirtolaisiksi suurin toivein. Me tiedämme minkälainen kohtalo heitä odotti. Me tiedämme minkälaisen kohtelun he saivat osakseen sotien aikana. Epäluotettavina heitä ei hyväksytty rajan pintaan, vaan siirrettiin kauas Siperiaan. Sodan jälkeen oli mahdollisuus palata takaisin Karjalaan, jotka hengissä selvisivät.
Olot olivat ankeat ja ulkomaalaisina he olivat jatkuvasti KGB:n tarkkailun alaisina. Tuli määräys muuttaa 24 tunnin sisällä, mutta nämä vieraat uhmasivat käskyä ja jäivät paikoilleen. Nyt tilanne on Neuvostoliitossa muuttunut ja nämäkin vieraat uskaltavat jokin verran puhua myös isänmaansa asioista. Vapautuminen on tuonut uutta toivoa, mutta myös pelkoja. Nämä vieraamme ymmärtävät olla huolissaan nykyisestä kehityksestä. Liennytys saattaa johtaa anarkiaan ja sekasortoon. Neuvostoliitto on aivan toisenlainen maa kuin Yhdysvaltain liittovaltio. On satoja kansallisuuksia ja ryhmittymiä. Raju vapautuminen tuo ylilyöntejä ja sekasortoa. Tuotanto lamaantuu, koska kukaan ei tiedä mitä tulee ja mitä tehdä.
Pelottavin alue on islaminuskoisten alue. He ovat täysiä fanaatikkoja uskonsa puolesta ja arvaamattomia. Kukaan ei tiedä tulevaisuutta mihin se johtaa. Maassa on atomipommeja ja uhan edessä jokin niitä haltuunsa saanut voi myös käyttää niitä. Nämä vieraamme, jotka puhuvat useita kieliä ja seuraavat Suomen radio- ja televisiouutisia, ovat tarkoin selvillä maailmantilanteesta. He ovat syvästi huolestuneita. Muutoksia näin suuressa maassa ei saada aikaan vuosissa, eikä edes muutamassa vuosikymmenessä. Tällaisissa tilanteissa vastuuton aines aina käyttää tilaisuutta hyväkseen. Mustanpörssin kauppa rehoittaa ja tavara on kadonnut kauppojen hyllyiltä. Pelätään rahanarvon roimaa leikkausta ja ihmiset pyrkivät kiinnittämään kaikki ruplansa mihin tahansa tavaraan. Tilanne on sekasortoinen ja ihmiset toivovat, että vältyttäisiin täydelliseltä kaaokselta ja sekasorrolta. Miten tässä voisi naapuria auttaa, sillä se on Suomelle ja meille kaikille suomalaisille ikävä ja kohtalokas asia, jos naapuri ajautuu sisällissotaan ja eri ryhmittymien välisiin taisteluihin. Koita Gorba kestää.
Yhden pelastuksen tälle tilanteelle näkevät vieraamme elpyvässä ortodoksisessa kirkossa. Kristinusko on vuosikymmenien painamisen jälkeen se asia, joka ainoastaan voi yhdistää kansan. Ortodoksinen kirkko on vuosisataiset perinteet omaava instituutio, jolla on vielä arvovaltaa ja kansaa kokoava voima. Kirkkoa ollaankin nyt nostamassa ja tukemassa ja toivotaan, että sen näkyvämpi rooli korostuisi myös siinä jälleenrakentamisen aineellisessa ja henkisessä työssä, joka suurella naapurivaltiolla on edessään.
Saatiinpa kunnon pakkanen. Lunta ei ole kuin kuurakerros ja pakkanen on pysytellyt jo viikon ajan 20 asteen tienoilla. Tänään tiistaina jo 25 astetta. Kyllä pasiliskot kuolee. Ihmiset ovat rykineet ja rökyttäneet niin, että kirkossakaan ei ole saarnaa kuullut. Kunnon talvi on aina poikaa.
Pankkienlainaluukuilla on jonot kadonneet. Lainaa otetaan nyt vain hätätilanteissa. Korko on Nivalassakin mieluummin yli kuin alle 15 prosenttia. Autolainoissa kuulemma lähes 18 prosenttia. Miten käy niiden nuorten, jotka ovat hiljattain ostaneet tai rakentaneet oman asunnon. Siinä on tämän päivän puheenaihe. Tällä korkopolitiikalla Suomen Pankki panee meitä kuriin. Ostamme liikaa. Näille nuorille rakentajille ja nuorille yrittäjille tämä on kuitenkin karvas kokemus. Vanhempi väki ja yrittäjäpolvi tietää, että täytyy elää varoja myöten ja varautua kaikkeen. Niin monesti on tuota optimismia niistetty suomalaisten osalta, että se on tehnyt varovaksi. Vakavasti ottaen, pankkimiehetkin uskovat jo, että luotonanto on ollut liian löysää ja kaikki eivät pysty vastuistaan selviämään.
Nivalan rakentamisvimma oli osittain myöhäsyntyistä. Vasta viime ja tämän vuoden puolella käynnistettiin isoja hankkeita ja kustannukset sijoittuvat myös rahan osalta tähän hankalaan nikamaan. Miten käy tulevien vuosien rakentamisen. Kuka uskaltaa varata huoneistoja tällä korkokannalla. Jos tämä jää vaikutuksiltaan voimaan vielä ensi vuodeksi, niin kuin keskuspankki uhkaillee, niin moni firma hiljenee ja miehet joutuvat kilometritehtaille. Kovin nykivää on meno ja eri tahtiin vetää hallitus ja Suomen Pankki tätä yhteistä lotjaa, joka hiljalleen lipuu virran vietävänä myös EY:n koskia kohti.
Pakkanen se taas pani nämä Jansun jutut entistä kuivemmiksi. Mistäpä tähän nyt vitsiä murjoisi. Jos ei onnistuis multa toiveikkuuden luominen, niin uskokaa te hyvät ihmiset aina siihen, että tässä elämässä on paljon muita asioita, joita ei mitata rahassa ja tavarassa. Huominen päivä voi olla jo toivoa täynnä ja elämässä elämisen maku. Ja nythän mennään joulua kohti ja silloin kaikilla on hyvä tahto ja lämmin mieli. Hyvää joulun odotusta.
20.12.1989
”Arkihuolesi kaikki heitä…”
Se on helposti laulettu, mutta ainakin nyt maanantai-iltana se tuntuu vielä mahdottomalta. Päässä pyörii kymmenet asiat, eikä sielu ole ainakaan vielä valmis ottamaan jouluevankeliumia vastaan.
On niin paljon maallista. Jostain pitäisi koota rahaa rakennuslaskuihin. On mentävä pankinjohtajan sakastiin hakemaan maallista ehtoollista ja synninpäästöä. Vekseli on mukava ja tuttu paperi. Siinä liuhahtaa talvikuukaudet äkkiä ja pian on aprillipäivä, mutta valitettavasti myös vekselin lankeemuksen päivä.
Sielu riepu jää vähälle hoidolle. Oma ja muiden. Siitä seuraa jatkuvaa omantunnon jyskytystä. Ei tämä vaellus ole alkuunkaan sellaista kuin sen pitäisi olla. Ei ainakaan otollista Herralle. ”…ja köyhille saarnataan evankeliumia”. Yhdessä asiassa jysähti kivi pois omaltatunnolta ja joulu voisi tulla. Hurskaisen Heikki piti mieliinpainuneen puheen sunnuntain radiojumalanpalveluksessa. Ja kun kirkkoherra puhuu Herran huoneessa ja pöntöstä, niin sen täytyy olla Jumalansanaa ja kelpaa uskoa todeksi Jansunkin.
”Yhtälailla nykyisin käsitetään, että uskovaisen titteli täytyy jotenkin ansaita. Me itse asetamme näitä vaatimuksia itsellemme, mutta ennen muuta toisille. Ajattelemme, että täytyy ulkonaisen elämänsä puolesta nousta tietylle tasolle, voidakseen olla uskovainen. Nykyaikanakin monen Jumalaikävä sammuu huokaukseen, että eihän meikäläinen ole tarpeeksi hyvä uskomaan. Muutoinkin arkinen maailmamme on opettanut meitä täyttämään vaatimuksia vaatimusten perään. Ja kiltteyttähän joulupukkikin vaatii. Useimmat muut uskonnot sisältävät sen vaatimuksen, että ihmisen itsensä on ponnisteltava, tehtävä itse itsensä Jumalalle kelvolliseksi. Mutta nyt Jeesus käskee tarkkaamaan sitä, että juuri mahdottomia kohtaa Jumalan ylitsevuotava rakkaus. Tämänkin päivän hengellisesti köyhille ja mahdottomille on lupa julistaa ilosanomaa vapautuksesta ilman ehtoja. Ja missä näin tapahtuu siellä raja-aitaa kaatuu…” Näin saarnasi Heikki pöntöstä.
Me jokainen ollaan halukkaita vetämään Isonkirjan tekstejä mieluisasti itselle sopivaksi. Mutta jos tuon Heikin saarnan nyt vähäkään ymmärtää, niin kyllä se käy Jansua ja monta muutakin syntisäkkiä kohti. Ei meistä olisi kilvoittelijaksi, kun ei pysty edes tupakkalakkoa tekemään. Mutta ihan ilmaiseksi. Mahdottomalta se minustakin tuntuu, mutta helpottaa kuitenkin joulun ajaksi.
”Vanha vuosi vaipui hautaan – iloineen ja suruineen…”
Vuosi on jälleen vierähtänyt. Tiimalasi on valumassa loppuun ja se käännetään vuodenvaihteessa jälleen ylösalaisin. Mennyt vuosi tunnetaan. Tuleva on meiltä salattu.
Näin vuoden päättyessä on myös henkilökohtaisen tilinpäätöksen hetki. Tämä joulu on neljäs Pidisjärvi-lehden joulu. Nämä vuodet ovat olleet minulle elämäni parhaita vuosia. Olisi kiitoksen paikka. Sain kirjeen eräältä ystävältä ja hänkin pyysi, että suurin joululahja olisi, jos saisi pitää terveytensä ja ystävänsä. Sitä samaa toivon minäkin joulupukilta.
Olen kitsas antamaan kiitosta ja tunnustusta, vaikka aihetta olisi. Tiedän, miten hyvältä se tuntuu, kun se tulee kohdalle. Minä elän sydämelläni lukijoitteni kautta. Olisin henkinen rampa, ellei minulla olisi tällaista ystäväpiiriä. Tähän ystäväpiiriin luen kaikki lehteni lukijat.
Vuoden varrella saan lukijoiltani aina myönteistä palautetta ja se tuntuu mukavalta, vaikka sen takana saattaa olla vain kohteliaisuus. Tuntuu mukavalta, kun Vähäsöyringin Veikko kirjoittaa osoitteenmuutoskortin reunaan, että on sitä Jansu sinullakin yhteiselle armolahjojen pöydälle panemista. Tai tulee kortti jostain lomakohteesta , jossa toivotellaan toimitukselle hyvää jatkoa. Maanantaina piipahti Kankaan Outi toimituksessa. Ei siinä kaksi jöröä miestä monta sanaa lausunut. Outi totesi kuitenkin, että eikö se ole Jaakko mukavaa ja kannustavaa, kun nivalalaiset aina asettuvat heikon ja sorretun puolelle. Se oli Outilta paljon sanottu, joka Outin tuntee. Uskoin, että sekin tuli vilpittömästä sydämestä ja Outi on itsekin elämän raskaina hetkinä saanut nauttia tästä ystävien tuesta.
Nämä ovat sellaisia elämälahjoja, joille ymmärtää antaa arvoa vasta vastoinkäymisten kohdatessa ja elämänviisauden kasvaessa. Minulle tässä työssä ystävät ja hyvät ihmissuhteet ovat välttämättömiä. Ei sitä muutoin jaksaisi pakertaa.
Haluan tässä lähettää kiitokseni ja hyvän joulun tervehdykseni kaikille Pidisjärvi-lehden lukijoille, ilmoittajille ja ystäville. Minulla ei ole mahdollisuutta muistaa jokaista henkilökohtaisella kortilla, vaan olkoon tämä joulukorttini. Minä saan viettää rikkaan joulun, kun minulle on suotu terveyttä ja ystäviä. Kiitän siitä ja toivon, että myös Teidän sydämiinne tulisi joulumieli. Tulisi sellainen ilon tunne, joka painaisi työn- ja elämisen murheet taakse ja mielen täyttäisi ilo ja tyyneys kaiken kiireenkin keskellä ja että meillä kaikilla olisi hyvä tahto. Jouluterveisin.