Vuosi 1990

4.1.1990

 

Palattiin kerran edesmenneen Joose Vilkunan kanssa Helsingistä paikallislehtien liiton 20-vuotisjuhlilta. Pidimme kortteeria Kustaa Vilkunan asunnolla Kulosaaressa. Isäntä itse oli Liisa-vaimonsa kanssa Ikaalisten kylpylässä. Paluumatkalla loikkasimme Tampereella junasta ja päätimme käydä Ikaalisissa Kustaata ja Liisaa tapaamassa ja kiitämässä hyvästä yökortteerista.

Kustaa otti meidät vastaan ystävällisesti vaimonsa kanssa ja esitteli taloa. Samalla Kustaa kertoi, että oli hyvä että ette tulleet illalla. Oli rauhaton ilta, kun Kekkonen ja Hetemäki soittelivat vuoronperään koko illan. Kuunnelkaapa uutisia mitä ne pojat ovat saaneet aikaan, kertoili Kustaa.

Ja uutiset kertoivat samana päivänä moneen kertaan linnarauhasta, joka saatiin työmarkkinoille umpikujaan ajautuneiden neuvottelujen jälkeen. Kekkonen runnoi miehet ruotuun voimiensa päivänä ja kaikki tyytyivät siihen.

 

Koivisto yritti samaa uudenvuodenpuheessaan. Omalla tavallaan, joka ei ole läheskään yhtä kovaa tekstiä kuin Kekkoselta. Vetoomus oli kuitenkin vakava ja varmasti aiheellinen.

Mutta mitenkäs kävi. Puu- ja metalliliiton pomot vain naureskelivat. Tällä tuporatkaisulla päätetään pääasiallisesti vain kahden vuoden tulonjaosta Suomessa, mutta presidentti ja monet viisaat talousmiehet näkevät tämän ratkaisun laajemmalti kuin kansallisella tasolla. Suomi on allekirjoittanut Euroopan vapaakauppa-aluetta koskevan sopimuksen, joka tarkoittaa tullien poistumista, työvoiman vapaata liikkuvuutta ja tasavertaista kilpailua kaikilla aloilla liiton jäsenmaiden kesken.

Sopimus ei anna mahdollisuuksia niskurointiin edes maataloustuotannon suhteen. Yhdysvallat painostaa lisäksi Eurooppaa maataloustuotteiden suojatusta asemasta täällä ja pitää ihmeellisenä Euroopan omaksumaa kantaa maataloustuotannon tukemisesta. Ehkä jo alkaneen vuosikymmenen lopulla pelataan yhteisellä valuutalla, johon sopimukseen on mm. entinen sosialistinen Jugoslavia mennyt mukaan. Kehitys näyttää olevan huikaisevan nopeaa ja yllätyksellistä.

Mitenkä Suomi on valmistautunut. Ainakaan kansalle ei ole uskallettu kertoa niitä kuvia, mitä tämä sopimuksen voimaantulo parin vuoden sisällä tulee Suomen osaltakin aiheuttamaan. Meidän kilpailukykymme ja itse rakentelemamme maailman kallein ja tehottomin yhteiskunta. Meillä on Euroopan lyhin työaika. Puhumattakaan Japanista ja Yhdysvalloista. Meillä on Euroopan kalleimmat työvoimakustannukset. Meillä on kohta puolet kansasta julkisen sektorin palveluksessa, joka ei sinänsä tuota mitään uutta. Kaksi vuotta sitten julistettiin tähän maahan byrokratiatalkoot. Mikä on tulos. Ei se ainakaan vähentynyt ole, vaan kasvanut.

Sanokaapa yksi maa maailmassa, jossa on väestöpohjaan ja kansakunnan tuottokykyyn nähden niin paljon ja loistokkaita toimitusjohtajien, konttoripäälliköiden, osastopäälliköiden, jaostopäälliköiden ja ties vaikka minkälaisen herran huonetta. Meillä on maailman tihein pankkiverkosto. Ei ihme jos lainaraha maksaa. Meillä on tiukka terveydenhuoltolaki ja työsuojelu. Yleistä kahvitarjoilua ei saa järjestää niin, että kahvi tarjottaisiin kunnon posliinikupeista. Pitää olla kertakäyttömuki.

 

Meidän julkiset palvelulaitokset, puhelin, sähkö ym. kunnalliset laitokset, jotka toimivat monopoliasemassa, ovat paisuttaneet organisaationsa niin suureksi ja leikkivät samalla tavalla kuin valtionyhtiöiden johtajat suurta pomoa. He ovat rakennelleet niin kalliita ja tehottomia laitoksia, joiden palvelukset maksavat asiakkaille aivan kohtuuttomasti.

Ei meillä toki kaikki ole huonosti. Meillä on terve yksityistoiminta, joka pelaa kilpailuolosuhteissa ja tuntee vastuunsa. Jokaiselle päällikölle olisi terveellistä mennä lakki kourassa yhdeksi päiväksi vaikkapa Ojalehdon Taunon rautavarastolle katsomaan miten sitä työtä tehdään ilman päälliköitä ja johtajan huoneita.

Onneksi yrittäjien arvostus on noussut kansalaisten keskuudessa. Syksyllä tehty laaja mielipidetutkimus kansalaisten keskuudessa nosti yrittäjän jo neljännelle sijalle. Tämä arvostus pitäisi tunnustaa myös valtakunnan päättäjien keskuudessa, eikä turhalla byrokratialla ja lainsäädännöllä enää rasittaa suomalaista yrittäjää, joista kuitenkin muodostuu tämän valtakunnan taloudellinen selkäranka.

No tulipas siinä nyt vuodatusta. Tämä oli kuitenkin tarkoitettu tueksi presidentille ja muille, jotka näkevät tulevaisuutemme mahdollisuudet yhteisessä huushollissa kovin heikoiksi.

 

Vuosi alkoi kiristyvällä pakkasella. Lunta ei vain ole saatu tänne pohjoiseen. Etelässä sitä tuntuu olevan riittävästi. Niin taitaa jäädä maakuntaviestikin hiihtämättä. Muutoin ilmat ovat olleet vaihtelevat. Romuska kaataa ihmisiä sängynpohjalle. Vanhat ja sairaat eivät jaksa siitä enää nousta. Nivalan seurakunta on saanut kirjata viime vuoden lopulla ennätysmäärän vainajia. Kappelin kylmiössä on ollut koko joulukuun ja vuodenvaihteen ylikin jatkuvasti toistakymmentä vainajaa. Seurakunnan tilasto kertoi, että kuoleman kautta väkiluku pieneni viime vuonna lähes sadalla hengellä. Syntyvyys on meillä kuitenkin vielä korkea. 185 uutta nivalalaista näki päivänvalon viime vuonna.

Liekö kova elämänvauhti syynä siinä, että avioliittoja ei nykyisin solmita koko elämänajaksi. Solmittujen avioliittojen määrästä puolet purkautuu. ”Elävänleskiä” syntyy runsaasti joka vuosi. On siinä Viljasen Martilla savottaa ja pääsee mies heti palstan reunaan, eli annon rajaan. Elämän arki on kovaa, kun on itkevät lapset ja vuotava pata. Jotain se kertoo yhteiskuntamme vakavasta sairaudesta, kun ihmissuhteet katkeilevat. Sitä arvokkaammaksi ne muodostuvat, mitä harvinaisemmaksi ne käyvät. On ainakin yksi asia, jota ei rahalla mitata ja hyvä on näin. Hyvää uutta vuotta.

10.1.1990

 

Vuodenvaihteen moninaisen hurakan jälkeen on sellainen ontto olo. Ei tässä ole oikein osannut innostua vielä töihinkään, vaikka allakassa sanoo, että pyhät on menneet ja alkaa reikäleivät ja härkäviikot. Jotenkin sen tämän tuhruisen tammikuun haluaisi kuluttaa äkkiä. Kyllä se sitten jo helmikuussa menee paremmin, kun aurinkokin pilkahtelee ja kertoo kevään lähestymisestä

Monet ihmiset elävät vuodenaikojen suhteen. Useimmat meistä ovat ”ilmoilla käyviä”. Valo säätelee hormoonitoimintojamme ja jopa mielenterveyttämmekin. Toisille syksy ja pimeys ovat ahdistuksen aikaa. Toisille kevään huikaiseva kirkkaus merkitsee masennusta omassa sielussa. Joku lääkäri kertoi, että ihminen huomaa luonnon muutoksen, mutta kun ei itse pysty uudistumaan, niin masentuu siitä. Suurin osa ihmisistä kuitenkin reagoi valoon ja päivän pitenemiseen myönteisesti ja kokee itsekin uudistuvansa. Puhkuu voimaa, tarmoa ja ideoita. Itse tässä on tuntenut kuin karhu, haluaisi torkkua nämä talvikuukaudet. Uni maistaa, ruoka maistaa, mutta työnteko on kuin tervaa.

 

Entisen nivalalaiset maailmalla muistavat aina joskus soitella toimitukseen. Viikonvaihteessa soitteli kaksi Kytöpuhdon poikaa. Antti Ojalehto, Vierikon Antti, soitteli Hyvinkäältä. En ole tavannut Anttia 40 vuoteen. Hyvin vielä muisti kaikki Kytöpuhdon ja Veelanninpuhdon asiat ja käski kertoa terveisiä.. Antti on jo eläkkeellä, mutta kolme poika jatkaa yhteiskunnan saran kuokkimista.

Antin naapuri, Siirtolan Olli, eli Olli Ruuska soitteli Ruotsista. Hänenkin tapaamisestaan on kulunut jo ainakin tuo 40 vuotta. Olli kertoi soittelevansa joskus Haapamäen Outille ja kyselevänsä kotikylänsä kuulumisia.

 

Nivala on ollut melkoinen hautomo ja poikaskasvattamo Suomen työvoimamarkkinoille ja vieläpä Ruotsiinkin. Kivi-Kalle muisteli 1960-lukua, jolloin pahimpina vuosina yksinomaan Ruotsiin muutti 500 nivalalaista nuorta. Ei liene kaukana totuudesta, jos laskee, että Nivala on sotien jälkeen luovuttanut noin 8000 henkeä kotipitäjänsä ulkopuolelle. Parasta nuorta työkykyistä väestöä. Viime vuosina jopa koulutettua väestöä. Se on melkoinen kehitysalueen tuki hyvinvointi-Suomen elinkeinoelämälle. Koko Pohjois-Suomi on ollut luovuttavana osana.

Nyt Pohjois-Suomen merkitys on vähentynyt. Ainakin poliittisesti. Pohjoisin ministeri on Vistbacka, joka on kotoisin Etelä-Pohjanmaalta. Hän tosin on sorretun kansan puolustajia, eli SMP:n ministeripaikalla.

Menneinä vuosikymmeninä Pohjois-Suomella oli vahvat poliitikot ja vähintään yksi ministeri istui aina hallituksessa. Sellaiset nimet kuin Kusti Eskola, Kerttu Saalasti, Eeli Erkkilä, Erkki Haukipuro, Ahti Pekkala ja monet muut kansanedustajat olivat vahvoja Pohjois-Suomen tukijoita. Nyt ei heru ministeripaikkoja Pohjois-Suomeen. Väestömuuton mukana on valunut poliittinen painoarvo Helsinkiin.

 

Poliisi kiikutti rikostilaston viime vuodelta. Kyllä me näissäkin hommissa kammottelemme muiden tahtiin. Vahingonteot ovat lisääntyneet puolella. Petokset ja muut omaisuusrikokset ovat vastaavasti laskeneet miltei puoleen edellisestä vuodesta. Pontikantekotaito on unohtunut, tai sitten tämä on viinakaupan seurausta. Ainoastaan yksi tapaus koko viime vuonna. Muutkin päihderikokset tipahtivat puoleen.

Rikostilastoa kohottaa enimmän liikennerikkomukset, joita tapahtui viime vuoden aikana peräti 714 kappaletta. Erilaisista rikoksista asetettiin syytteeseen vuoden aikana 1525 henkilöä ja heistä 15 – 20–vuotiaita oli peräti 617. Vaikka tässä on nyt mukana nuoruuden hurjuudessa tehtyjä kolttosia, niin pahalta luku kuitenkin näyttää.

Paljon siinä tuhraantuu poliiseilta aikaa ja paperia näitä setviessä ja monen lautamiehen takapuoli kouraantuu pitkien käräjäpäivien istunnoissa. Tapoja olisi vara parantaa, mutta kaikki tämäkin kuuluu tähän inhimilliseen elämänmenoon, kun ollaan raadollisia ihmisiä.

13.1.1990

 

Asko Aho karhaisi viime Pidisjärvi-lehden numerossa radioasiaa. Me emme ole julkisuudessa kertoneet hankkeistamme mitään, joten siltä osin tiedustelu on aiheellista. Kerron tässä lyhyesti vain oman näkemykseni asiasta. On sovittu, että hallitus antaa ensi viikon keskiviikon lehteen oman selostuksensa yhtiömme osalta.

 

Pidisjärven Kustannus Oy on hakenut paikallisradion toimilupaa viime syksynä. Nivalan kunnanhallitus on antanut hankkeelle puoltavan lausunnon kunnan puolesta. Kunnan johdon välityksellä on käyty neuvotteluja Nivala-Seura/Nivalan Kustannus Oy:n kanssa. Neuvotteluissa Pidisjärven Kustannus Oy on lupautunut ostamaan radiokaluston Nivalan Kustannus Oy:ltä heidän pyytämäänsä hintaan, mikäli radiolupa saadaan. Tässä neuvottelussa sovittiin, että Nivalan Kustannus Oy ilmoittaa liikenneministeriölle, että he eivät tule aloittamaan radiotoimintaa, vaikka lupa onkin voimassa toukokuun loppuun saakka. Käsityksemme mukaan luvan siirto olisi tällä ilmoituksella ollut vain muodollinen asia. Soitin perjantaina liikenneministeriöön, eikä tätä ilmoitusta ollut saapunut ministeriöön perjantaihin mennessä.

Nyt olemme lukeneet lehdestä, että Nivalan Kustannus Oy/Nivala-Seura on lähdössä mukaan Ylivieskan paikallisradiohankkeeseen ja eräiden tietojen mukaan myös vaikuttamassa siihen, että Ylivieska saisi luvan. Nimenomaan tämän asian haluaisivat nivalalaiset saada selville.

 

Ei tähän hankkeeseen ole lähdetty harkitsematta. Monet epäilevät taloudellisen menestymisen mahdollisuuksia. Joku sanoi, että pärjääväthän ne Lipposen veljeksetkin, vaikka heillä ei ole tuhannen neliön isoa hallia, vaan hoitelevat yhdestä kamarista koko homman. Siinäpä se juju.

Paikallisradion lopettaminen koettiin Nivalassa suurena pettymyksenä. Minä ainakin ymmärrän niitä, jotka ovat asian takia jopa tuohtuneet. Se oli eräällä tavalla monelle nivalalaiselle pieneläjälle fantastinen kokemus kun pääsi radioaalloille. Se oli myös koko paikallisradiotoiminnan historiaa ja pysyy historiassa ainakin aloittamisen osalta.

Kunta ja Nivalan yrittäjäjärjestön edustajat ovat ilmaisseet kantansa, jossa he pitävät toivottavana, että lupa ja radio jatkossakin säilyisivät Nivalassa. Näistä toiveista on lähtenyt myös hankkeemme tietäen, että työtä ja ponnisteluja se vaatii, jos lupa joskus Nivalaan tulisi uudelleen.

 

Ilmoitin haastattelussa Kalajokilaaksolle, että jos Pidisjärven Kustannus Oy saa luvan, se tulee hakemaan yhteistoiminnan mahdollisuuksia Ylivieskasta ja Haapajärveltä. Paikallisradio tarvitsee ympäristön tuen ja ennen kaikkea ilmoittajien hyväksymisen.

Yksi syy lupahakemukseen oli myös jo valmiiden rakenteiden ja laitteiston hyödyntäminen. On rakennettu kunnan myötävaikutuksella studio ja valmis radiotalo. Näiden hajoittaminen ei olisi järkevää. Olisi kaikkien etu, jos tämä kalusto ja rakennelmat voitaisiin hyödyntää koko alueen hyväksi. Niin rikkaita meidän ilmoittajamme eivät ole, että he olisivat jatkuvasti valmiit ymmärtämään uusia investointeja, jotka jäävät hyödyntämättä.

 

En halua tässäkään yhteydessä lähteä repimään tai kiilaamaan ja osoittelemaan ketään. Kaikilla meillä kolmella yhteisöllä on kuitenkin velvollisuus antaa asiasta tietoa kuntalaisille. Minä toivon, että keskiviikkoon mennessä kaikkien meidän kolmen yhteisön viralliset lyhyet kannanotot ovat viimeistään esillä. Radioluvat ratkaistaan tammikuun loppupuolella ja sen jälkeen peli on pelattu, päätökset tehty ja pulinat pois.

 

Mitenkäs ne ulkopuoliset luonnehtivatkaan nivalalaisia. ”Keskenään ne saattaa riidellä ja ärhennellä toisilleen, mutta jos ulkopuolinen sotkeutuu asiaan, niin ne antaa yhdessä selkään.” Sitä samaa minä toivoisin tämänkin asian kohdalla, että käytäisiin hyvätasoiset jäsentenväliset ja sovittaisiin asiat täällä kotona.

Hyvää talven jatkoa.

17.1.1990

 

Ensinnäkin täytyy selitellä erästä henkilöuutista viime viikon lehdessä. Syytön olen tähän hämminkiin. Tuo meidän Inke-tyttö on äkkiä katsoen rauhallinen, ihan tavallinen ihminen. Hänessä on kuitenkin raisua ja yllätyksellistä poikamiestyttöä ja aina saa olla sydän kinttaanpeukalossa, mitä se keksii. Viime viikolla hän oli niin ovelana, eikä päästänyt taittoon lainkaan. Kun sitten lehti tuli painosta ja aloin illalla myöhään sängyssä lukea, niin hyppäsin metrin korkuiselle, kun huomasin Inken tempun. Yöuni meni ja mietin kostoa. Kosto tulee ja se on suloista.

Kaiken huippu oli, kun Ylivieskan K-Konehallin pojilta tuli kukkakori. Raudaskosken Heikiltä samoin. Lihapolarin Ruottinen soitteli kainona ja anteeksi pyydellen, että kun he eivät ole varanneet lähetystölleen aikaa ja mihin aikaan sopisi, että he tulisivat johtaja Hantulan kanssa. Voi herranen aika.

Oli siinä selvittäminen. Vielä illalla yötä myöten tulee Oulun telepiiristä puhelu, jossa luetaan Pauliina ja Yrjö Rajamäen sähkösanoma.

Seuratkaapa lähiaikoina Pidisjärvi-lehden onnittelua. Sielä saattaa olla Inkeä koskeva perheuutinen ja kutsu kihlajaisvastaanotolle.

 

Uskalsin soitella sunnuntaina Helsinkiin budjettipäällikkö Raimo Sailakselle. Hän oli palannut juuri muutaman päivän kierrokselta Koillis-Lapista. Pelkosenniemeltä ja Savukoskelta. Oli ollut kuulemassa valtion edustajana näiden alueiden ihmisten murheita ja toivomuksia.

Raimo muistutti, että hän tulee maatalousministeri Pohjolan ja kansliapäällikkö Urosen kanssa Nivalaan 29. päivä tammikuuta. Raimo kertoi, että kerran kahvipuheissa tuli näiden maatalousmiesten kanssa puheeksi, että voitaisiin käydä joskus Nivalassa kun näistä maatalousasioista usein keskustellaan ja Nivalan on sellainen vahva maatalous- ja maidontuotantokunta.

Tekisi mieli sanoa, kuin Joose-vainaa. Oottako muuten pannu merkille, että Raimo Sailas on pokkansa pitänyt, eikä häneen ole arvostelua kohdistunut, vaikka on joskus ruotinut ankarasti holtittomasta elämänmenosta muita ja omiaan. Hän on sellaisella paikalla, jossa vastuu on suuri ja siinä myös näkee selvästi mihin suuntaan tämä yhteinen paikka on lipsumassa. Kyllä poliitikoilla hyviä esityksiä on ihmisten elintason korjaamiseksi, mutta usein puuttuu momentti, miltä varat otetaan. Raimo on muistanut Nivalassa käydessäänkin varoitella kuntaa holtittomasta taloudenpidosta. Tuli siinä puheeksi Hiltusen paperi valtionosuuksien uudesta jakotavasta, mikä merkitsisi myös koulutoimen osalta oppilaskohtaisia kiintiöitä. Tällä hetkellä valtionosuusprosentti on esimerkiksi koulutoimen osalta niin korkea, että se ei velvoita kuntaa minkäänlaiseen menojen supistamiseen. Pienikin korjaus valtionosuuksissa pistäisi kunnat ja kuntainliitot pohtimaan vakavasti säästökohteita, eikä siitä koulutoimen välttämättä tarvitsisi kärsiä. Nämä ovat kuitenkin poliittisten päättäjien asioita, mutta Hiltusen paperi tulee joka tapauksessa myös heidän käsittelyynsä. Terveisiä Raimolle ja tervetuloa maatalousmiesten kanssa Nivalaan. On kiva, että Sinä muistat  tällä tavoin suurelta paikaltasi tekopitäjää.

 

Nivalan seurakunta on tekemässä puolen tunnin filmiä koulujen opetuskäyttöön ja muutoinkin seurakunnan esittelyyn. Työ on ollut paininpuussa vuoden verran. Heikki Hurskaiselta on käsikirjoitus ja Taanilan Kalle on toteuttajana. Olen nähnyt filmin ja siitä saattaa tulla ihan kopsakka, kunhan ääni ja kuvat justeerataan kohdalleen.

Joku saattaa arvella, että seurakuntakin markkinoi. Kyllä kait se sitäkin on. Tuo filmi alkaa reuhakkaasti koulupoikien tappelunnujakalla, kiertää rakennustyömaat, karhinpellot ja hitsauspajat: – Tämä on seurakunta – me olemme seurakunta.

Heikin oikeita oivalluksia. Usein käsitämme niin, että seurakunta on vain kirkko, saarnastuoli, alttari, pappi, suntio ja kanttori. Valitettavasti seurakunta on jäänyt monille seurakuntalaisille kylmäksi instituutioksi. Suomalainen mies käy rippikoulun jälkeen seuraavan kerran ehtoollisella sotaan lähtiessä tai vasta seitsenkymppisenä. Nyt ei tarvitse käydä sotaanlähdön vuoksi.

Heikki Hurskainen kertoi, että ei se kirkossa käymättömyys merkitse aina sitä, että asenne olisi viileä tai kielteinen. Suomalaisen miehen perusluonteeseen kuuluu, että ei helposti mennä sellaisille alueille, jossa liikutaan tunne-elämän alueilla ja oma intimiteetti halutaan säilyttää. Nämä Heikin puolustelut tulivat vastapainoksi siitä, kun puhuttiin minkälaisen kansanliikkeen kirkko on aiheuttanut naapurimaissa, jossa nyt on vapaammat tuulet. Ei luterilainen kirkko ole konkurssitilassa, vaikka sen ulkonainen rooli ei olekaan niin näkyvä ja räiskyvä kuin ehkä muissa kirkkokunnissa.

 

Saarnaanpa se päättyi tämäkin pakina, vaikka minulle siitä ei makseta. Suutari pysyköön lestissään. Kohta ollaan Heikinpäivässä ja talvi on puolessa. Kyllä se tästä.

20.1.1990

 

Vaikka Nivala on ollut aina väestöä lukuun ottamatta luovuttava kunta, niin kyllä tänne paluumuuttajiakin osuu. Viime vuoden aikana tuli runsaasti eläkeläisiä Nivalaan. Koljosen kuusikon uusiin rivitaloihinkin muutti useita perheitä kesän aikana. Tänään perjantaina soitteli Koutosen Pena, että hänenkin veljensä on muuttamassa juurilleen, jos vain löytyy kortteeria Nivalasta.

Onko niin, että aika kultaa kaiken. Moni on joutunut täältä lähtemään katkerana, kun kotiseutu ei ole pystynyt tarjoamaan työtä. Eikä tämä Nivalan vallassa oleva kulttuuri ole näiden lähtijöiden perään kaiholla huudellut. Vasta viime vuosina on kuntakin herännyt asiaan ja tiedustellut halukkuutta palata Nivalaan. Työikäisten kohdalla muutto ei ole helppo asia. On kysymys työpaikan varmuudesta, molempien puolisoiden työpaikasta ja sitten tulevat vielä lasten kouluasiat ja uusi tuttavapiiri, johon on ehditty kasvaa kiinni. Eläkeläisille ratkaisu saattaa olla helpompi. Täällä on asunnot vielä halpoja ja ruokakin kohtuuhintaista. Kunnalliset palvelutkin ovat varsin hyvät, joten miltään osin ei tapahdu elämisen tason laskua.

Iän mukana meidän särmät hietuvat ja sitä jaksaa antaa anteeksi niitä asioita, jotka joskus ovat kiukuttaneetkin. Iän mukana miestä kaikista tulee myös eräässä mielessä ”konservatiiveja”. Yksi Nivalaan muuttaneista on Uuno Springare, joka muutti Nivalaan Kemistä. Uuno on muistanut toimitusta kirjeellä ja on myös lupautunut kirjoittelemaan juttuja jatkossakin. Mukavaa ja myönteistä koko Nivalan kannalta on se, että nämä muuttajat ovat vireätä porukkaa ja jaksavat olla mukana elämänmenossa. Tämä hiljaisten paluumuuttajien joukko on varmasti yhtä tervetullut kuin aktiiviväestökin. Toivottavasti eläkepäiviin löytyy sitä sisältöä, jota olette toivoneet tänne palatessanne.

 

Nivalalaisia syytetään kateellisuudesta. Ehkä siinä on perääkin. Moni yrittäjä on varmasti kokenut sen kohdalleen. Kun aikoinaan nivalalaiset yrittäjät perustivat ja rakensivat Nivalan uimahallin, siitäkin nousi melkoinen kaplakka. Säätiö pyöritti uimahallia omaan lukuunsa. Kun kunnalta yritettiin vähän tukea hankkeelle, se nostatti melkoisen kaplakan. Kysymyksessä oli oman kunnan yrittäjät. Uimahalli oli herrojen ryyppypaikka ja vaikka mitä. Kun uimahalli sitten ostettiin kunnalle ja tukea jouduttiin myöntämään kymmenkertainen summa, meni se valtuustossa läpi puheitta. Se ei enää ollutkaan paha asia. Kiviojan Paavo teki aikanaan rohkean investoinnin rakentaessaan Nivalaan ”kössihallin”. Paavo pyöritti toimintaa perheyrityksenä ja pitkää päivää tehden. Kun sitten voimat alkoivat uupua ja Paavo olisi ollut halukas luopumaan hallista, ei se ottanut tulta Nivalan päättäjien keskuudessa. Kun tuli ulkopuolinen yrittäjä ja ostaja, niin kyllä takuut löytyi. Nyt on nähty, että voimakaan ei auta, kun bisnes ei pyöri. Kunta joutui ostamaan hallin takuita vastaan. No kohtuuton ei tuo hallin hinta ole. Liikevaihto vain ei näin pienellä paikkakunnalla jaksa peittää pääomakuluja. Siinäpä sitä on nyt kunnan miehillä pohtimista, löytyykö uusi yrittäjä ja selviääkö se jatkosta ilman kunnan tukea.

 

Nivalalaisia kiinnostaa aina maatalouspolitiikan näkymät. Kaikilta osin ne eivät ole enää meidän suomalaisten päätettävissä, vaan niistä päätetään muualla Euroopassa. Toivo Pohjola näyttää patistelevan viljelijöitä vapaaehtoiseen kesannointiin. Viime kesän hyvän sadon jäljiltä Kallion Jorman laarit on kukkurillaan. Ensi kesän kohtuusadostakin tulisi Pohjolan mielestä kallis ratkaisu, josta suuren osan vastaavat myös viljelijät. Pohjola pelottelee jo sillä, että rehuviljan osalta poistettaisiin tavoitehinta. Uutta Pohjolan esityksessä on, että viljelijöitä kehoitetaan tehotuotannon sijasta luonnonmukaiseen viljelyyn. Valtio tulee mukaan tähän. Ainakin takavuosina tällaiset esitykset menivät kuuroille korville. Isännät suhtautuvat kovin jyrkästi tällaisiin asioihin ja pitävät niitä hölynpölynä.

Nivalassa on kuitenkin jo muutamia isäntiä uskaltanut lähteä tälle tielle ja ovat ottaneet kylähulluksi leimautumisen riskin. Ehkä näiden esimerkki antaa rohkeutta muillekin lähteä pehmolinjalle, joka on myös ympäristömme kannalta kannustettava valinta. Luomu-tuotteilla on myös menekkiä ja esimerkiksi luonnonmukaisesta rukiista saa jo kuuden markan kulohinnan, joten tällä valinnalla saattaa olla myös taloudellisen menestymisen mahdollisuudet.

 

Perjantaina oli pankeissa jonoja. Koivuniemen Kyllikki Osuuspankista kertoi, että on ollut vilkasta . Automaateista loppui torstaina rahat kesken päivän ja niin saattaa käydä tänäänkin. Ihmiset nostavat tileiltään rahaa, maksavat laskuja ja ottavat loput lompsaan. Nyt on isäntien piironginlaatikossa raha kuin ennen vanhaan. Pankkilakon alkamista pidetään todennäköisenä. No viikon parin lakko ei vielä ketään haittaa, muta sitten voi tulla jo ongelmia. Toivotaan, että pankkiväkikin tulisi osaltaan tupon taakse. Hyvää viikonloppua.

27.1.1990

 

Istuin torstai-iltana valtuustossa. Tällä kertaa lista näytti kuivalta, mutta kun nivalalaiset tuntee, niin tietää, että tämä on purkupaikka, eikä yhdestäkään kokouksesta lähdetä niin, ettei paineita purettaisi. Jos ei ole lista-asioita, niin tehdään asioita. Niin nytkin. Valtuuston kokous oli oikeastaan kolmiodraama. Valtuutetut ryhmänään, virkamiehet sivupenkillä omana ryhmänään ja sitten lehteriyleisö, joka tosin tällä kertaa supistui vain raviradan puuhamiehiin, joita valtuuston kokous ymmärrettävästi kiinnosti.

Kontrasti oli tavattoman suuri tällä kertaa. Eräät valtuutetut äityivät puhumaan tunteella kouluasioista. Näissä puheenvuoroissa olisi logonomi Kaarina Virolaisellakin oppimista, miten poliittinen puheenvuoro pidetään. Sitä retoriikkaa, pateettisuutta, melankoliaa, komeita lausekiekuroita ja tietenkin politiikkaa. Kauas ei ole omena pudonnut puusta Koutosen jääkärin suvussakaan. Entinen koulutoimenjohtaja ja nykyinen valtuutettu Pentti Koutonen käytti värikkään puheenvuoron. – Vaihdammeko me lastemme turvallisuuden kehityksen kolmeenkymmeneen hopearahaan…

Kysymys on Tapio Pihlajamaan julkisuudessa esittämään arvioon, että Nivalan kunnassa on pakko supistaa kouluverkkoa, kun valtionavut muuttuvat oppilaskohtaiseksi. Tästä Tapion kannanotosta Pentin lisäksi Asko Aho otti näkyvästi kantaa. Varpu Uusitalo kimahti pojille, että eikö kaikilla kuntalaisilla ole oikeus sanoa mielipiteensä asiasta. – Tämä on sellainen asia, jolla on helppo herkutella ja puhua tunteella. Ei ne meidän lapset nyt niin paha asia ole, ettei ne muutaman kilometrin autokyytiä kestä, totesi Varpu.

Sivupenkillä viranhaltijat heittelivät toisilleen tšehovilaisia sutkauksia. Tässähän puhutaan kyydityksestä kuin 30-luvulla vai puhutaanko peräti muilutuksista.

Paikalla oli kameramiehet ja tämä lähetys meni suoraan paikalliseen kaapelitelevisioverkkoon. Tämä taisi olla syynä siihen, että keskustelu ryöpsähteli niin värikkäänä.

 

Nivala on ollut nyt ilman edustajaa Arkadianmäellä. On näyttänyt siltä, että meiltä ei tulekaan kansanedustajaa ja yrittäjätkin ovat loppumassa. Tämän valtuustokokouksen tapahtumista alkoivat sivupenkkiläiset pohdiskelemaan, että seuraavissa vaaleissa taitaa olla Nivalasta ainakin yksi ehdokas. Yksi on ylitse muiden. Hänen ympärillään pyörii sanomalehden valokuvaajat ja tuo kaapelitelevisionkin kamera.

Tällä varavaltuutetulla on jo kuulemma 800 varmaa äänestäjää Nivalassa takana ja jos jokaisesta Oulun läänin kunnasta tulee edes puolet tästä määrästä, niin Nivalahan saa ainakin yhden kansanedustajan. Vaalit ovat jo runsaan vuoden päästä ja kuviot alkavat kohta selvitä. Jos Pylkön Unto ja Nivalan Maija ovat vielä ehdokkaana, niin kyllähän me taas näkyvästi mukana pelissä ollaan.

 

Yritystoiminnan vilkas rakennuskausi näkyy uusina toimitiloina paikkakunnalla. Vuodenvaihteessa muutti Moottorikoneistamo uusiin tiloihin. Siwa muuttaa kuun vaihteessa ja samoin AK-Tarvike. Laaksojen automaatiosähkön halli on myös valmistumassa. Siwan jälkeen muuttaa ensi keväänä torin laitaan monta liikettä ja yritystä. Laurilan Reijon liiketalo on harjakorkeudessa. Myllykartano nousee ja ydinkeskustan kuva muuttuu ensi kesään mennessä ratkaisevasti.

 

Nyt vallitsee uusien rakennushankkeiden kohdalla pysähtyneisyyden kausi. Kuulostellaan mihin suuntaan hinta on lähtemässä. Nivalan rakennusliikkeellä ja pankeilla on nyt hallussaan melkoisesti kaavoitettua rakennusmaata, jos taloudelliset edellytykset. olisivat selkeämmät. Jos korkokanta pysyy näin korkeana ja valtioneuvoston sakkopykälät ovat voimassa, niin rakentaminen hiljenee ainakin joksikin aikaa. Kovin kauan tätä ei voi jatkua, sillä ei pankeilla eikä rakennusliikkeilläkään ole mahdollisuutta pantata kovin pitkään näitä tontteja hyödyntämättä. Korkorahoilla pankitkin ostavat nämä tonttinsa.

 

Ensi viikonvaihde on sitten ulkoilun merkeissä. On jäärata-ajoja ja lumiveistokilpailuja. Ahteiset ovat sitkaasti järjestäneet ja ideoineet lumiveistoskilpailuja. Nyt he ovat saaneet valtakunnallista potkua, kun Suomen Latu myönsi heille SM-karsinnat. Se kohottaa kyläläisten itsetuntoa ja on eräänlainen uskon ja vaivan paikka. Käykää nyt katsomassa kilpailuja ja nauttimassa niistä palveluista, joita kyläläiset ovat järjestäneet ja tietenkin kirittämässä oman kylän joukkuetta. Tämä on sellainen koko perheen yhdessäolon talvinen tapahtuma. Toivotaan vain hyvää säätä kilpailupäiviksi.

31.1.1990

 

Kävin viikonloppuna pääkaupunkiseudulla. Oltiin kunnanjohtaja Karttusen ja valtuutettu Unto Pylkön kanssa tapaamassa perjantaina liikenneministeriä.

Pidisjärven Kustannus on heittänyt radiolupahakemuksen, kun Nivalan Kustannus Oy lopetti Radio Lakeuden lähetykset. Nivalan Kustannuksen edustajat ilmoittivat, että he ovat ilmoittaneet suullisesti liikenneministeriöön, että he eivät tule jatkamaan radiotoimintaa.

Ministeriössä meitä odotti yllätys. Esittelijä veti papereiden joukosta Nivalan Kustannus Oy:n lähettämän kirjelmän, jossa he ilmoittavat käynnistävänsä paikallisradiotoiminnan uudelleen. Heillä on voimassa oleva lupa, mutta lähetykset pitäisi aloittaa toukokuun loppuun mennessä tai lupa raukeaa.

Kiusallinen ja uusi tilanne. Saimme sen käsityksen, että uusia lupia ei myönnetä Ylivieskalle eikä Pidisjärven Kustannus Oy:lle. Voimassaoleva yksi lupa riittää tälle alueelle. Kiusallinen juttu ministeriölle ja luvan hakijoille Ylivieskan Paikallisradio Oy ja Pidisjärven Kustannus Oy. Molemmat uskoivat siihen, että Radio Lakeus on lopettanut. Tästä aisasta voisi kirjoittaa jo rumastikin, mutta olkoon. Kyllä jäävä aina pärjää, jos menevällä eväs riittää.

 

Samalla reissulla tuli käydyksi sukulaiskierros. Ei sitä kovin usein tule sukulaisia häirittyä, kun kaksoisveljenikin olen tavannut viimeksi kahdeksan vuotta sitten.

Keravalla olisi ollut kyläpaikkoja vaikka kuinka paljon kun sinne on ”valunut” näitä nivalalaisia niin runsaasti. Kaksosveljen tytärkin oli ehtinyt jo tällä välin avioitua poliisin kanssa, pyöräyttää kaksi tyttöä ja rakentaa uuden omakotitalon.

Urpelan sisaruksista Pirkko ja Raili on asettunut Korsoon. Heilläkin oli uudet osakkeet ja kummassakin ehdin käydä kylässä. Rahteerinki oli verratonta ja Väiskin sienisalaatti aivan erinomaista. Paluumatkalla ehdin käydä vielä Häkkilän Tuomon ja Kaisun uuden osakkeen katsastamassa. Komeassa mäkirinteessä koksikerroksinen osake kuin taiteilija-ateljee. Uusi koti on rauhallisessa paikassa keskellä vanhaa omakotiasutusta. Passaa siinä kesäiltaisin istuskella oman talon parvekkeella ja antaa sielun levätä ja ajatuksen lentää. Kiitoksia vieraanvaraisuudesta kaikille.

 

Nivalan tuottajat sai harvinaisen vierasjoukon maanantain tilaisuuteensa. Mukana oli oikeastaan koko se johtotroikka, jolla on päätösvaltaa maatalouden osalta.

Tilaisuus oli ammattiyhdistystilaisuudeksi varsin asiallinen. Pari puheenvuoroa lukuun ottamatta keskustelu oli asiallista, eikä näidenkään puheenvuorojen käyttäjät olleet onneksi nivalalaisia.

Maatalousministeri Toivo T. Pohjola on ollut koko kautensa varsin johdonmukainen. Hän on uskaltanut esittää epämiellyttäviäkin asioita rehdisti tuottajille. Sellainen asia on mm. suoraan tulotukeen siirtyminen. Tämä vaatii asennemuutosta ja viljelijöiden täytyy mukautua siihen. Se on niistä harvoista valittavista konsteista käyttökelpoisin tuen muoto.

Raimo Sailas oli Nivalassa omalla maaperällään. Hänen sanomansa ei kaipaa milloinkaan tulkintoja. Jotkut nivalalaiset vähän omissa mielissään saattoivat äimistellä, kun Raimo puuttui Suomen maatalouden runsaaseen konekantaan ja uhoon, jolla viljelijät ovat suhtautuneet oman asiansa hoitamisessa. Raimo totesi, että traktorikanta on Suomessa 30 prosenttia korkeampi kuin Ruotsissa ja puimurikantakin yhtä suuri, vaikka Ruotsin maatalous on paljon laajempaa. Näissäkin investoinneissa olisi tarkistamisen varaa. Saa se budjettipäällikkö tälle sanomalleen ainakin Laajasen Matin tuen Nivalasta, ja ehkä monen muunkin.

Maataloustuen osalta todettiin, että Suomi, Norja, ja Japani tukevat omaa maataloustuotantoaan enimmin maailmassa. Näissä maissa kansallinen omavaraisuus koetaan tärkeäksi, vaikka varaa olisi ostaakin elintarvikkeet.

Maan hinta nousi esille myös tuotantokustannuksia pohdittaessa. Suomessa maatalousmaa on kallista. Unkarissa saa ostaa viinitiloja halvalla. Samoin Ranskassa maan hinta on vain neljänneksen meidän hintatasostamme. Ketäs tästä syytämme muita kuin toisia maanviljelijöitä. Toistaiseksi on ollut varaa ostaa maata ja kun ostajia on useita, niin hinta kipuaa ylös. Veljeni Kulukumies totesi, että maa on aina hintansa väärtti. Sitä ei tule enää lisää, kun sen valmistaminen on lopetettu jo miljoonia vuosia sitten.

Kaikkinensa Nivalan isännät saivat hyvää palautetta ja tietoa tulevaisuuden näkymistä. Ehkäpä noiden arvostettujen herrojen terveiset entistä harkitsevammasta linjasta menivät myös perille. ”On arvioitava itse velankantokykynsä” totesi Markku Nevala. Ja vanhojen isäntien nuukuus kunniaan, oli budjettipäällikön kommentti.

3.2.1990

 

Lupasin viime pakinassani, että en enää repostele radioasiaa, mutta kun luin keskiviikon Keskipohjanmaan ja torstain Kalajokilaakson, niin tulin toisiin tuumiin. Oli ihmeellisiä lausuntoja, jotka olivat täysin ristiriidassa kertomani kanssa.

Näistä lausunnoista sai sen kuvan, että Nivalassa ei ole neuvoteltu. Kunnanjohtajan ja kunnanhallituksen puheenjohtajan koollekutsusta on käyty kolme neuvottelua, joista kaksi kunnanhallituksen kokoushuoneessa ja yksi Op-kiinteistökeskuksen tiloissa. Pentti Sepän pyynnöstä kunnanjohtajan piti laatia muistio ainakin toisesta neuvottelusta, jossa sovittiin, että Nivalan Kustannus myy radiokaluston Pidisjärven Kustannus Oy:lle 80.000 markan kauppahinnalla, jos Pidisjärven Kustannus Oy saa luvan. Ehdoksi tuli, että jos radiotoiminta Pidisjärven Kustannus Oy:n toimesta lakkaa, niin Pidisjärven Kustannus myy kaluston takaisin Nivala-Seuralle samasta hinnasta.

Neljäs neuvottelu käytiin Ylivieskasta paluun jälkeen Puustellissa, jossa oli kunnanjohtajan lisäksi mukana Nivala-Seuran puheenjohtaja, toiminnanjohtaja ja hallituksen jäsen Ottavainen. Siinä neuvottelussa puheenjohtaja Saarimaa lupasi, että he tulevat ilmoittamaan liikenneministeriöön, että eivät aloita radiotoimintaa, mutta he eivät voi esittää luopuvansa kenenkään hyväksi.

Lisäksi lehdistä sai sen käsityksen, että kunta ei ole tehnyt muuta kuin luvannut tilat käyttöön. Lehdissä on ollut uutinen jo kuukausi sitten, että Nivalan kunnanhallitus antoi puoltavan lausunnon Pidisjärven Kustannus Oy:n radiolupahakemukseen. Tämä lausunto on liikenneministeriössä ja on siitä jäljennös meilläkin. Lisäksi en usko, että ministeriö valehtelisi Nivalan Kustannus Oy:n kirjeen. He ilmoittivat, että Nivalan Kustannus Oy on lähettänyt heille ilmoituksen, jossa he kertovat aloittavansa radiotoiminnan uudelleen. Jään odottelemaan kunnanjohtajan laatimaa muistiota tuosta neuvottelusta.

 

Lauantaina hiihdetään jo kerran siirretty maakuntaviesti Kannuksessa. Loppiaisena ei ollut lunta. Vähältä piti nytkin, kun tuli tuollaiset suvet.

Nivalalla on kova joukkue. Vanha tekijä Sauli Saarimaa kiikutti vain itsensä ykkösjoukkueeseen. Erkkilän Jorma on vertynyt talven mittaan tuimaan menoon. Meillä pitäisi olla kokenutta porukkaa ja rämäpäisiä nuoria. Odotellaan tässä vaikkapa pikku yllätystä. Meidän Alpo se on niin kova jääkiekkomies, että meillä on tuon tuostakin tuimat otattelut siitä, hiihtoko se on urheilua vai jääkiekko. Olen saanut vähän Alpoon heräävää uskoa ja hän puhui tuossa jo että jos Nivala tulee kolmanneksi, niin se on stipendin paikka viestijoukkueelle. Jos tätä menoa jatkuu, niin Alpo siirtyykin hiihtoporukoihin ja kiekkomiehet saavat nostaa junnuista miehen tilalle.

 

Meillä on naapurina tuossa alakerrassa Virolaisen Heimon liike. Hyviä naapureita ollaankin. Lainataan toisilta suodatinpusseja, kahvia ja sokeria vuoronperään.

Heimo sai pari vuotta sitten ankaran tällin. Tapaturmassa työmaalla meni käsi. Lääkärit ovat sitä paikkailleet, mutta koskaan Heimo ei pysty entisiin hommiin.

Vakuutusyhtiö halusi Heimolle ammatin ja kun Heimo on koko elämänsä maalannut, niin hän perusti lahja-puodin, jossa myy mm. omia ja muiden tauluja. Olen pannut mielihyvällä merkille, miten nivalalaiset ovat tukeneet Heimoa ja käyneet kaupassa. Se on varmasti lämmittänyt Heimoa ja meitä sivullisiakin. Kyllä nivalalaisten sydämissä on paljon hyvyyttä. Me kaikki toivomme, että menestyt ja tästä löytyy Sinulle leipäpuu ja elämäntehtävä. On sinuakin Heimo elämä ruijuuttanut niin paljon, että saa se olla jo parempaakin. Menestystä naapurille. Käy vain hakemassa sokeria, jos lopahtaa.

7.2.1990

 

Kyllähän nämä tällaiset suvet lämpöenergiaa säästävät, mutta ei tämä nyt oikein talvelta tuntunut. Runsas kymmenen vuotta sitten tuli tammikuussa ankara tulva ja Kuoppasillan korvassakin oli täydet heinäladot puoliväliin veden alla. Vanhat miehet kertovat, että Nivalassakin on kylvetty ruista tammikuussa. On ne säät oikutelleet ennenkin. Tulva on nytkin pelloilla. Kun ojat ovat lunta täynnä, nousee vesi pelloille. Nyt on rukiin- ja heinänoraat vaarassa. Riippuu ratkaise­vasti lähipäivien säistä. Jos tulee vielä lisää vettä ja sen jälkeen pakkaset ja jää, niin oraat tukehtuvat hapen puutteeseen ja ensi keväänä on heinänsiemenillä kysyntää. Ensimmäistä rehua ei tehdäkään ennen juhannusta ja vanhat rehu­aumatkin tulee avattaviksi.

 

Meijerin seudun ja kirkonkylän ns. alapään kaava meni jälleen uudestaan nähtä­ville. Vanhan kaavan saneeraus on osoittautunut vaikeaksi toteuttaa, kun ote­taan huomioon kaikki ne asukkaiden ja eri yhteisöjen toivomukset, jotka kaa­voitukseen liittyvät. Maanomistusolot ovat varsin kiusalliset järkevien rakennus­paikkojen ja tonttien muodostamiseksi ja eikä kukaan mielellään luovu omasta tontistaan tai rakennusoikeudestaan. Lisäksi on vaikea löytää parkkipaikkoja, joita niitäkin täytyy olla tarvittava määrä. Näitä huolia kertoi Savelan Jussi ja to­tesi, että muutoksia on tullut niin paljon, että kaava menee uudelleen nähtä­väksi.

Lisäksi esiintyy aivan luonnollista painetta siihen suuntaan, että rakennusoike­utta pitäisi antaa enemmän kuin naapureille ja mitä yleensä alueelle on keski­määrin on kaavoitettu.

Nykyinen ympäristölautakunta on korostanut rooliaan kuin Kekkonen asemaansa. Taitaa olla koko lautakunnan historian jämäkin kokoonpano. Ympäristölautakunta on ottanut rohkeasti kantaa kaavan tehokkuuteen, sen oikeaan tasapainoisuuteen eri rakennusmuotojen ja tietenkin myös ympäristönäkökohtien suhteen. Lautakunta on puuttunut myös haja-asutusalueiden rakennustyyppeihin ja maalaismaisemaan sopiviin ratkaisuihin. Täytyy antaa tunnustusta lautakunnalle, että on uskaltautunut ottaa jämäkän kannan ja onhan sillä toki laki puolella ja velvoittamassa.

 

Toimituksen kannalta on mukava, että muutkin auttavat jutunteossa. Yleisönosasto on pursunnut viime viikkoina ja nämä jututhan ovat aina mielenkiintoisempia kuin turtuneen ja kaavoihin kangistuneen toimittajan tekemät turinat.

Kouluasiat ovat nousseet jälleen keskustelun kohteeksi, mikä osoittaa sen, että kouluasiat ovat meille kaikille rakkaita asioita. Oma kyläkoulu on kuin uskonto, johon ei paljon sivullisilla ole asiaa. Värikkäitä ja mielenkiintoisia yleisönosaston juttuja lukiessa lupsahtaa nämä talvikuukaudet äkkiä, vai olisikohan tämä jo aikaisen kevään merkki tämäkin mielialojen virkistyminen.

Joskus arvostellaan toimituksia siitä, että ne päästävät nimimerkillä ”asiattomia” kirjoituksia lehtiin. Tämä on kuitenkin kansalaisten yleinen oikeus, jota toimitusten ei tule rajoittaa jos jutut eivät mene henkilökohtaisuuksiin ja koskettavat yhteiskuntaa ja yleisiä asioita. Ei voi kieltää sitä, etteikö tällaisilla kirjoituksilla olisi myös vaikutettu aisoihin. Monen kuntalaisen kirje ja aloite hukkuu helposti virastokierroksille, mutta lehdessä tehty kärkevä kirjoitus saa muutkin liikkeelle ja pakottaa päättäjät mahdollisiin korjauksiin ja asioiden oikaisuihin. Tämä nimimerkillä kirjoittaminen on ikivanha ”nautinto” kuin marjastaminen tai sienestäminen naapurin metsässä. Siinähän se koko pelin jännitys. Lisää vain kannanottoja  yhteisiin asioihin.

 

Nivalan kylätoimikunnilla on tämän vuoden aikana ristiäisurakka. Kaikille kyläteille pitäisi löytyä nimet ja taloille numerot. Posti ja monet muut tarvitsevat koko maata kattavan osoitekartan. Järvikylän kylätoimikunta on Nivalassa ensimmäisenä vahvistanut kyläteiden nimet. Aittolan koululla oi maanantai-iltana vilkas ja humoristinenkin kokous, kun kyläteille annettiin nimiä. Useimmillahan sellaiset jo on, mutta muutoksiakin haluttiin. Pitäisi löytyä paikallinen, tunnettu ja omaa kotiseutua kuvaava nimi. Pässilänkuja ei kuitenkaan kelvannut Aittoperällä tien nimeksi, vaikka monet kertoivat, että se olisi ollut kaikkein tunnetuin. Kainostellaan vähän tuota nimien valinnassa, vaikka eihän Pässilä mikään hävettävä nimi ole kun siellä on ollut sen niminen talonpaikkakin. Palaan tähän vilkkaaseen kyläkokoukseen ja Järvikylän teiden nimiin ensi lauantaina.

Karstulassa ei kainouksia ole tunnettu, kun siellä on katuja nimetty. Jätevesipuhdistamolle menevä tie on ristitty Paska-avenjyyksi.

10.2.1990

 

Naapurilehden päätoimittaja aloitti keskustelun toimittajien työajoista ja totesi, että kunnon ammattitaitoiset toimittajat eivät tee työtä muuta kuin kahdeksan tuntia päivässä ja viitenä päivänä viikossa. Terveiset oli osoitettu allekirjoitta­neelle ja osuivat varmasti oikeaan. Kun sitä on kouluja käymätön ja Herra varustanut huonoilla lahjoilla, niin minun on aina pitänyt nyhertää seitsemänä päivänä viikossa, eikä tuo kahdeksan tuntia ole tahtonut riittää.

Lohduttelin itseäni sillä, että Nivalassa on toki muitakin ”lahjattomia” nyhertäjiä, jotka eivät pääse 8 tunnin työpäivillä. Minun lisäkseni meillä on ainakin 300 yrittäjää ja maatalousyrittäjät päälle. Harva heistä pääsee yli kymmenentuhannen markan kuukausiansioihin, vaikka tekisi seitsenpäiväistä työviikkoa. Ei olisi Nivalassa yhtään karjatilaa, jos isäntäväki tekisi vain viitenä päivänä tuon kahdeksan tuntia. Ei olisi yhtään perheyritystä, jos tyytyisivät 8 tunnin työaikaan. Nivalassa ei pärjää muut kuin Outokumpu ja Piretta, joissa omistajien ei tarvitse raataa, mutta toki sielläkin terävin joukko tekee enemmän kuin 40 tuntia viikossa. Lisäksi minun ei sovi vähätellä näiden yrittäjien ”saamattomuutta”, että he tekevät niin pitkää päivää. Heidän käsissään on minunkin leipäni.

 

Oksavan huoltoasemalla miehet olivat perjantaiaamuna nyrpeissään, että koko ilta ja tämä päivä on mennyt pilalle, kun valittiin väärä nainen missiksi. Samoin piti mekkalaa meidän toimituksen tytöt. Minä posmensin tytöille, että se on turha puhua, kun ei ole itse mennyt kisaan. Kyllä meidän tytötkin olisivat siellä pärjänneet. Minua toisinaan huimaa kun minä katselen niiden keinuvia lanteita ja peppua tiukkojen farkkujen alta. Taitavat tahallaan vanhaa miestä ärsyttää, kun tietävät, että sitä on jo siirtynyt konsultointitehtäviin. Mutta mukava se on katsellakin sipakoita tyttöjä ja siitähän se minun viihtymiseni tällä työpaikalla on peräisin.

 

Haastattelin Ari Ohtamaata tähän lehteen. Meinasi olla vaikeaa, kun tämä nuorimies kertoi omasta sairaudestaan ja siitä, että hän haluaa säilyttää elämänvireytensä.

Torstai-iltana oli kunnantalolla palaveri, jossa kartoitettiin vanhusten asemaa. Usein tuli esille se, että vanhukset itse halusivat asua omissa asunnoissaan – kotonaan. Se on heille virikkeitä antava paikka ja jaksaa kiikkua elämässä mukana. Vanhustenkin fyysiset sairaudet ja kunnon heikkeneminen on monesti henkistä laatua.

Olen katsellut noita muutamia miehiä, jotka eivät anna periksi vuosikerroille. Kyllä se vaan Tenkun Kustikin ajaa harva se päivä kirkolta pyörällä kotia tuon 15 kilometrin matkan edestakaisin ja käy kotirantteella käpsehtimässä. Ei pääse kunto lopahtamaan. Hauta-Riku on ojittanut kaikki maansa vasta 80 ja 90 vuoden välisinä ikävuosina ja ties mitä nyt suunnittelee kun pellot on ojitettu. Terveisiä vain Rikulle.

Eskolan Eemi ei sairastu makuuhaavoihin. Joka aamu Eemi rynnistää Holoman tanhuville ja Martti kertoi, että kiire on kova. Vaan niin on Eemillä posket punaiset ja pyöreät kuin rippikoulupojalla ja kujeetkin samaa laatua. Silmänurkassa on pahankurisen pojan vilke.

Jouko Pikkarainen totesi tuossa palaverissa, että nykyinen malli vanhustenhuollossa on loppuunkuljettu. Ei piisaa hoitohenkilöt, eikä kunnan rahat. On pakko palata entiseen. Tähän tarvitaan kaikkia kuntalaisia. Jokaisella vanhuksella on omainen, naapuri tai ystävä. Lisäksi on diakoniatoimikuntia ja kylätoimikuntia. On virkeitä eläkeläisiä, jotka mielellään kävisivät auttamassa toisia vanhuksia, eikä pieni korvaus olisi pahitteeksi.

Kyselyssä todettiin, että omaiset olisivat valmiit hoitamaan vanhuksia keskimäärin 3.500 markan kotihoidontuella. Valtio tulee tähän saakka mukaan. Ihmetellä täytyy Nivalan kunnallispolitiikkaa. Tämä on Suomen kepulaisin kunta. Täällä on kuitenkin rakennettu vanhustenhuolto laitospaikkojen varaan ja kotihoidontukea maksetaan vain minimi, eli 1.000 markkaa ja rapiat hoidettavaa kohti. Vanhainkodissa ja terveyskeskuksessa hoitopaikka maksaa 12.000 markasta 24.000 markkaan kuukaudessa. Järki jo sanoo, että vaikka maksaisi 6.000 markkaa kuussa sille, joka vanhuksensa hoitaa, niin se olisi vain neljännes niistä kuluista, jotka aiheutuvat laitoshoidosta. Ja toiseksi on sillä suuri humaaninen merkitys.

Meidän yhteiskuntamme on ajettu laitoksiin. Päiväkodin, koulun ja vanhainkodin väliin jää vain hullut elintason perässä juostut vuodet, jolloin ihminen ei ole ehtinyt elää. On katkennut perheissä sukupolvien rikas vuorovaikutus, joka on kasvattanut lapset ammattitaitoon, perinteeseen ja vastuuseen lähimmäisistä ja ympäristöstä. Minä luulen, että tämä nykyinen malli on loppuunjuostu ja pakko on monessa palata vanhaan hyvään. Tämä yhteiskunta rapistuu henkisesti, eikä tällä aineellisella muovikulttuurilla ole kestävyyttä. Minun on pakko sanoa, että Pohjois-Suomen terveen kehityksen ja tulevaisuuden takeen on vahva lestadiolainen väestö. Näissä lapsiperheissä nuori hioutuu vastuuseen ja kasvaa tasapainoiseksi ihmiseksi. Sitä ei kukaan voi muuksi muuttaa. Tänään näkee näitä yksinkasvaneita elintasoperheiden lapsia, joille yhteiskuntaan sopeutuminen on todella vaikeaa. Siitä vain lapsia tekemään ja muistakaa että lapsi tuo leivän tullessaan.

14.2.1990

 

Ystäväni Knuutin Matti piipahti lauantaina aamulenkillään hetkeksi porisemaan. Matti on niitä Knuutinpuhdon aristokraatteja ja hänen  kanssaan juttutuokio on aina mieltä lämmittävä elämys.

Matilla oli asiantynkääkin. Tiedusteli, meneekö se veli-Väinön lehti tänä vuonna. Matti kertoi, että hallitusneuvos täyttä tiistaina 75 vuotta. Ei tiennyt Mattikaan, onko velipoika Suomessa vai onko lähtenyt synttäreitä pakoon.

Hallitusneuvos on niin vaatimaton mies, että ei ole koskaan viettänyt julkisia synttäreitä, eikä koskaan lähtenyt esimerkiksi itsenäisyyspäivän kutsuihin linnaan. Matti kertoi Väinön sanoneen, että hän näkee noita herroja joka päivä ihan tarpeeksi, että ei tarvitse enää lähteä linnaan katsomaan.

Meillä nivalalaisillakin olisi paljon kiitoksen aihetta. Vuosikymmenet Väinö oli valtiovarainministeriön hallitusneuvoksena kovalla paikalla ja hän oli se seesam-sana, jonka kautta aukesivat portit ministeriöön ja virastoihin. Muistan kuin Takalon Roopen kanssa käytiin Nivala-Seuran veroasioissa Väinön luona. Se oli ystävällinen vastaanotto. Niin oli kuin naapurin isännät olisivat tavanneet, kun Roopen kanssa mentiin Väinön luokse. Väinö kutsui myös Raimo Sailaksen mukaan ja vei meidät kahville. Esitteli taloa ja näytti portaat, missä Eugen Schauman ampui Bobrikovin.

Matti kertoi naureskellen, että me Aunen ja Liisan kanssa pantiin velkakirjoihin nimi kun Väinö opiskeli. Sitten tuli sota ja Väinö joutui nuorena tuomarina ja  upseerina koville paikoille etulinjaan tulenjohtueeseen. Kyllä se kävi joskus mielessä, että jos velipoika kaatuu, niin siinä jää opiskeluvelat meidän maksettavaksi, tunnusti Matti kertoneensa Väinölle. Väinö palasi sotareissulta Knuutin kautta. Oma siviilivaatteet olivat jääneet Viipuriin.

– Siihen se Väinö kuori manttelinsa ja upseerinpukunsa Knuutin lattialle ja kysyi, että onko sinulla antaa pukua. No minulla oli sattumalta puku ja kun oltiin samankokoisia, niin se sopi Väinölle. Sillä puvulla Väinö lähti sodan jälkeen Helsinkiin. Kyllä hän nyt on tämän pukulainan jo maksanut moneen kertaan ja minun piti kerran jo kirjoittaa, että kyllä minä nyt pystyn jo itsekin puvun ostamaan.

Knuutin perheessä on kaikki tuomareita, joten sielä pitää varmasti puhua harkiten, sillä jälkikasvukin voi vedota lakipykäliin. Väinön synttärien johdosta tuli STT:ltä tiedote, että hallitusneuvos ei juhli merkkipäivää eikä syntymäpäiväuutisia saa laittaa lehteen. Veli-Matin luvalla ja intimiteettisuojalain lieventävien pykälien nojalla minä uskalsin tämän verran kirjoittaa. Hyvää syntymäpäivää ja kiitokset meidän kaikkien nivalalaisten puolesta, jotka olemme saaneet Sinulta neuvoja ja apua omiin asioihimme.

 

Oltiin lauantaina Viljasen Raijan ja Martin kanssa Köyhän Hilda-mummon synttäreillä. Hildalle täyttyi 85 ikävuotta.

– Voi, voi, kun minua niin itkettää, kun tulee vieraita ja ihmiset muistaa. Vaan oonhan minä jo niin vanha, että saahan sitä itkeäkin, puolusteli Hilda mielenliikutustaan.

Hilda on symppis. Aina missä hän on paikalla, hän on keskipisteenä. Muisteltiin siinä Haapamaan Jussin synttäreitä, joilla oli mukana nyt jo rajan taakse siirtynyt Matti Haapalakin. Hilda on hoitanut Mattia pikkupoikana ja siitä on jäänyt hyvät välit. Näillä synttäreilläkin Matti houkutteli Hildaa, että ota syliin. Hilda paukautti takaisin, että se on nyt sinun vuoro pitää sylissä ja karautti Matin polvelle istumaan.

Hildalla on ystäviä ja viikonlopun aikana lappasi Köyhän mummun synttäreillä kymmeniä sukulaisia ja kyläläisiä. Kiitokset hyvästä rahteeringista myös Matille ja Annikille ja Hildalle rikkaita elonpäiviä ja terveyttä.

 

Harvasta meistä kirjoja tehdään. Hautamäen Topi on päässyt tähän eliittiin. Hevoseton poika on kirjan nimi ja tekijänä Nivalaa tunteva kirjoitteleva lääkäri.

Tässä kirjassa kuvataan Toivo Hautamäen elämää. Yksi virhe siinä on. Toivo syntyi ja kasvoi hyvinvoivan maalaistalon poikana, joka tila kuitenkin eräässä elämänvaiheessa hävisi ja Toivo joutui kulkusalle. Nivalalaiset tuntevat ja muistavat Toivon ”kulkurina”, joka kulki talosta taloon. Teki ruokapalkalla päivän tai pari töitä ja jatkoi matkaa seuraavaan taloon. Toivon palkkana näistä töistä oli ruoka ja puhdas paita. Muuta Toivo ei tarvinnutkaan ”Katsokaa taivaan lintuja” toteutui Toivon kohdalla koko elämän ajan.

Toivo tiesi vaistollaan etsiä humanistiset kodit. Sellaiset talot ja ihmiset, jossa lähimmäisenrakkaus nousee aineellisen edelle. Toivolle löytyi aina yösija ja ystävällinen kohtelu. Kauan hän ei kuitenkaan aina talossa viipynyt, vaan veri veti kiertämään. Voimien ehtyessä Toivonkin oli luovuttava vapaudestaan ja mentävä vanhainkotiin. Viime vuosiin saakka on Toivo käynyt ahkerasti lenkillä ja on ollut tuttu näky Vapaudentiellä. Nyt Toivon voimat ovat vähentyneet niin, että liikkumaan pääsee vain pyörätuolissa toisten auttamana.

Toivo täyttää huomenna 80 vuotta. Päivänsankarin kohdalla asiat ovat nyt hyvin. Koditon kulkuri on varmistanut lujan vakaumuksen kautta, että myös hänellä on joskus oikea ja oma koti, joka haave täällä ajassa ei koskaan toteutunut. Hyvää syntymäpäivää Toivolle.

17.2.1990

 

Hituran kaivoksella oli torstaina juhlapäivä. Talonväki teki tosi töitä, mutta meitä uteliaita ja Hituran ystäviä oli paikalla päivän mittaan sadoittain. Paikalla oli myös Gunnar Laatio, joka ehti tulla tutuksi lehtiväelle ja koko maakunnalle. Laatio oli vuosikymmenet Vihannin kaivoksen johtajana ja kutsuttiin sitten pääkonttorille.

Sain tilaisuuden jutella Laation kanssa. Muisteltiin siinä Hituran vihkiäisiä parikymmentä vuotta sitten. Juhla oli Poikkimäen Eemelin riihiladossa. Kauppa- ja teollisuusministerinä oli silloin paikalla Väinö Leskinen, joka oli sovittanut vanhat riitansa Kekkosen kanssa ja ukko nosti Väiskin ministeriksi. Se oli siihen aikaan kohujuttu ja Kekkonen tuomitsi ja jakoi synninpäästöjä kuin ”Isä Aurinkoinen”.

Vitaali mies tämä Gunnari. Kertoi nyt jättäneensä Sotaveteraaniliiton puheenjohtajan tehtävät ja olevansa vain kunniapuheenjohtaja. Gunnari kertoi hoitaneensa Veteraaniliiton puheenjohtajan tehtäviä yli 20 vuotta. Työttömäksi ei Laatio ole jäänyt vieläkään, hän on mukana Helsingin seurakuntayhtymän hallinnossa. Tähän yhtymään kuuluu kolmisenkymmentä seurakuntaa, joiden yhteinen budjetti on satoja miljoonia. Gunnari on mm. kiinteistölautakunnan ja suunnittelujaoston puheenjohtaja. Hänen kontollaan on kymmeniä kirkkoja, kappaleita ja seurakuntasaleja. Jaakolan Väiskinkin pitää panna jalkaterät yhteen, kun Gunnaria puhuttelee. Väiskihän on kolmen kirkon suntio.

Mukana oli myös Pentti Vanninen. Hänkin oli mukana Nivalan seurakuntatyössä ja samoin on nyt Pyhäjärvellä. Kysyin johtajilta, että mistä se johtuu, että Outokummun miehet kulkevat niin lähellä seurakuntaa. Gunnari vastasi tähän, että se meidän kaivosmiesten työ on niin vaarallista ja vakavaa, että tällaiset perimmäiset kysymykset  ovat jokapäiväistä asiaa.

Gunnar Laatio ja Pentti Vanninen pyysivät lähettämään lehden välityksellä terveisiä nivalalaisille tutuille.

 

Vilkunan Pekan ”ryytimaa” on menestynyt. Minulla itselläni on karvaita kokemuksia noista hommista. Olin vuosikaudet mukana maatalouskerhossa, eli nykyisessä 4H – kerhossa.

Keväällä oli aina iso into, kun kerhoneuvojan kanssa suunniteltiin kerhopalstaa. Kylvettiin Nantes-porkkanaa ja Lontoontoria. Sitten tuli kesä ja uimakelit ja muut harrastukset. Porkkanamaakin olisi pitänyt ruohoa, mutta se oli niin yksitoikkoista ja jonninjoutavaa hommaa, että siihen ei riittänyt millään mielenkiintoa. Eikä saanut naapurin kosseja kaveriksi, vaikka olisi käyttänyt Huckleberry Finnin konsteja ja houkutellut mukaan.

Kerran sitten onnistui sato, mutta silloin jouduin kansainvälisten suhdanteiden matalaan samalla tavalla kuin minkkimiehet nykyisin. Minulla oli iso sikuripelto Veelannin pihapiirissä. Oli mehevässä maassa, johon oli kumottu vuosikymmenet yöastiat ja tallin sonnat. Sikuri kasvoi niin, että maa jytisi. Kasvoivat isoiksi kuin lantut. Jos joku ei tiedä, mitä sikuri on, niin se oli porkkanan muotoinen valkea juurikas, josta valmistettiin kahvivastiketta.

Se oli muistaakseni kesä 1949. Edellisinä kesinä sikuri oli ollut rahakasvi. Tuli syksy ja minun piti markkinoida satoni, mutta sikurilla ei ollutkaan ostajia. Maailman meret avautuivat ja kahvia tuli taas Suomeen kymmenen vuoden jälkeen. Sikurin kysyntä ja käyttö loppui kertaheitolla. Sinne ne jäivät peltoon sikurit ja koin katkerana ensimmäisen kerran vapaan markkinatalouden ja kansainvälisen suhdanneherkkyyden. Sain myydyksi sadostani ainoastaan kymmenen kilon pussin. Sen osti Palosaarella Kustinpuolella asuva ortodoksipapin, Ievosen rouva. Osti säälistä, koska löysin sen sikuripussin sitten syksymyöhällä Rinkelän takaa savikolosta. On niitä Pekalla ja muillakin ollut näitä kansainvälisen suhdanneheilahtelujen käyriä, mutta ei varsin niin rajuja kuin minun ”nuoren tuottajan” kohdalla.

 

Kello lähentelee kahtatoista ja lehti pitäisi olla kiinni. Tytöt latomossa hoputtaa pakinaa. Kohta pitäisi olla Sarjankylällä uusjakokokouksessa. En tiedä, mitä sielä tulee tapahtumaan, mutta sain pari puhelinsoittoa, että toimittajan kannattaisi olla paikalla. Sen verran kerrottiin, että kylä ei ole yksimielinen uusjaon osalta, vaan sielä on kerätty nimiä vastustavaan adressiin.

Itse hakija, eli Ranttilan isäntä, taitaa olla tällä hetkellä Puolassa uusjakoselvityksiä tekemässä, eikä ole paikalla. Ilmassa on vähän urheilujuhlan tuntua, vaikka lopputulosta ei vielä tiedä, eikä uutisointi kerkeä tähän lehteen. Hyvää viikonloppua.

21.2.1990

 

Rintalan Yrjö kertoi Heikki Klemetin ja neekerin tapaamisesta Pariisissa. Heikki Klemetti oli aikoinaan YL – kuoron kanssa Pariisissa laulamassa. Eräänä päivänä Heikki oli mennyt paikalliseen ravintolaan syömään. Ravintola oli täysi ja oli vain yksi vapaa paikka. Vastapäätä istui neekeri ja Heikki otti lehden ja keskittyi siihen, että ei olisi tarvinnut tuntemattoman kanssa keskusteluihin. Neekeri oli kuitenkin puhelias ja tiedusteli englanninkielellä, että mistä pöytäkumppani on kotoisin. Heikki ajatteli lopettaa keskustelun lyhyeen ja tokaisi, että Kuortaneelta. Heikin yllätykseksi naapuri vastasikin puhtaalla suomenkielellä: Vai Kuortaneelta, minä tunnen yhden miehen sieltä. Neekeri kertoi, että hän oli Ameriikassa 30 vuotta kaivoksessa tämän kuortanelaisen miehen kanssa ja kun hän ei suostunut opettelemaan englantia, niin neekerin piti opetella suomenkieli.

 

Matkustin viikonvaihteessa junassa ja tapasin neekerin. Hän istui tupakkavaunussa viereisellä penkillä. Jutusteltiin siinä sekakielellä. Hän osasi vähän suomenkieltä ja minä pikkusen englantia. Tuli puheeksi, että tämä penkkinaapuri on Nairobista kotoisin ja opiskelee Tampereen yliopistossa. Puhuttiin suomalaisten kehitystyöstä ja tulin maininneeksi, että ystäväni Hannu Niskanen oli siellä monta vuotta Valmetin projektia vetämässä. Mies innostui: – Hannu Niskanen, tunnetko sinä hänet? Kun Hannu lähti takaisin Suomeen minä ostin häneltä huonekalut, kertoi tumma penkkikaveri ilahtuneena.

Niinikosken Marjo oli onneksi lähellä ja sain hänet tulkiksi. Poika kertoi pitkät litaniat kotimaastaan ja suomalaisten projektista. Tämän miehen nimi on Boro Gathuo, jos Niskasen Hannu sattuu muistamaan.

 

Tapasin junassa myös Neil Hardwickin. Hän kertoili siinä vieruskumppanilleen ja minullekin viihdeohjelmastaan, joka ihastutti ja vihastuttikin vuoden ajan katsojia. Tämä lontoolaispoikahan teki joskus satiirisia ohjelmia ja tunnusti, että suomalaiset eivät oikein hyväksyneet kaikkea. Vaikka olemme slaavilaisia, niin Tšehovin ja Hasekin huumori pistää liiaksi kohti. Neil kertoi keskittyvänsä nyt enemmän kirjoittamiseen.

 

Tapasin reissussa myös Marjamaan Kalevin. Kalevi oli sillä viikolla piipahtanut Moskovassakin. KAMA-Sport on Kalevin uuden firman nimi ja hän myy mm. kaikkeen liikuntaan liittyvää kalustoa ja materiaalia. Moskovassa Kalle oli käynyt esittelemässä liikuntasalin kalusteita.

Kun kyse on Marjamaan Kallesta, euroopanmestaristamme, niin juttu kääntyi tietenkin nyrkkeilyyn. Kalevi on kutsuvieraana ensi viikonvaihteessa Tampereella järjestettävissä SM-kilpailuissa. Muita kutsuvieraita ovat mm. Ingemar Johansson ja Floyd Patterson.

Pitkästä aikaa SM-kisoissa on mukana jälleen kaksi nivalalaista. Kalle kertoi, että Koutosen Urpo nousee kehään Tampereen Nyrkkeilijöiden paidassa. Mikkelistä tulee Hosio, jonka vanhemmat ovat nivalalaisia. Kenenhän poika mahtaa olla?

Kalevi pyörii suurissa ympyröissä. Hän tiesi kertoa, että vuoden 1993 nyrkkeilyn MM-kisat tulevat todennäköisesti Suomeen. Muina hakijoina ovat kuulemma Kuuba ja Irlanti. Suomen Nyrkkeilyliitto täyttää tuona vuonna 70 vuotta ja tämä painaa kilpailumaan valinnassa.

Kalevilta sain kuulla, että Tapio ja Helinä Marjamaa ovat muuttaneet Reisjärvelle. Helinällä on virka Haapajärven yläasteella, mutta asunto on Reisjärvellä. Kalevi tiesi kertoa, että Tapio ja Helinä ovat tiedustelleet asuntoa Nivalasta, mutta ei ole löytynyt. Olisivat muuttaneet Nivalaan, kun täällä on kummankin sukulaisia. Luulisi nyt asunnon löytyvän, jos tällaisista henkilöistä on kysymys.

Helinän tietoja ja taitoja valmentajana ja nuorten innostajana tarvittaisiin. Tapio on tunnettu hieroja, joka hieroo urheilijat ja kilpahevoset. Varmasti hänellekin löytyisi Nivalasta töitä. Nyt pitäisi urheiluväen ryhtyä asialle, että saataisiin tällaista ammattiväkeä paikkakunnalle.

 

Vilkunan Visa antoi lauantain ”Keparissa” reipasta palautetta kehitystyömatkaltaan. Kyllähän se varmasti ottaa päähän, jos on latautunut sillä mielellä lähtiessä, että jotain saa parin vuoden aikana aikaan. Vanha totuus on kuitenkin, että ei tuhatvuotisia perinteitä ja asenteita vielä vuosikymmentenkään aikana muuteta.

Visakin epäili, että onko tällä kehitystyöllä lainkaan merkitystä. Valtavat organisaatiot on rakennettu ja rahaa kuluu, mutta tuloksia näkyy vähän. Vanhaan systeemiin paluu taitaisi olla paras ratkaisu elintarvikepulaan, meinaili Visa.

Valkoisen miehen tarkoitus on ollut viedä kehitystyöllä hyvää näihin Afrikan maihin, mutta valitettavasti myös paha seuraa perässä. Tulee näitä organisaatioita, jotka eivät toimi, tulee korruptiota ja väärinkäytöksiä, kansa saattaa tottua tulemaan toimeen näillä avustuksilla. Karkailevat pois tiloiltaan ja unohtavat ammattinsa ja taitonsa. Ongelmia riittää.

Tiedemiehet sanovat, että kehitysmaiden väestönkasvu tulee olemaan lähivuosikymmeninä  raju ja leipää ei näistä maista löydy kaikille. Suuret luonnonmullistukset ja viljasadon menetys Yhdysvalloissa ja Kanadassa saattaa aiheuttaa koko maailmaa koskevan nälänhädän. Toivottavasti iso naapurimme Neuvostoliitto pääsee pian omavaraiseksi ja ylituotantoonkin. Muuten evästä ei riitä kaikille.

24.2.1990

 

On ollut keväisiä päiviä. Lämpötila useita asteita plussan puolella. Ei ihme, jos luontokappaleetkin jo heräävät pesäntekopuuhiin. Varikset ja harakat kantavat jo risuja ja talitintti hihkuu kurkku suorana kosimislaulujaan. Jos tämä nyt jo on kevääntuloa, niin runsas kuukausi on luonto etuajassa.

 

Neuvostoliitto ilmoitti vihdoinkin luopuvansa jättipadon rakentamisen osalta. Miljardeja ruplia hankkeeseen kuitenkin ehti upota. Taisi olla taloudelliset syyt toisena tekijänä ja suurimpana se, että ympäristökatastrofi oli syntymässä. Viiden miljoonan suurkaupunki tuottaa niin paljon jätettä, että koko kaupunki olisi hukkunut siihen ihteensä. Pato oli uhka myös koko Suomenlahdelle. Nyt tuota kallista patoa joudutaan luultavasti purkamaan virtauksien aikaansaamiseksi. Kaikki kenkkumaiset asiat kaatuu nyt naapurin isännän niskaan ja opposition aktivistit oikealta ja vasemmalta puhaltelevat niskaan. Tukala tilanne.

 

Vihreiden kannatus näyttää ainakin gallupien mukaan olevan nousussa. Ilmeisesti nämä ympäristökysymykset ovat sellainen asia, joka saa meidät pohtimaan omaa tulevaisuuttamme. Tehokkuudessamme ja elintasokilpailun juoksussa olemme rasittaneet luonnon sietokyvyn äärirajoille. Pidisjärvi ja Kalajoki ovat jo niin pahoin saastuneet, että kalakanta on tuhoutunut. Made hävisi muutama vuosi sitten ja parin vuoden aikana myös runsas särkikanta. Nämä ovat hälyttäviä merkkejä ympäristötuhoista. Viljely ja lannoitus jokivarren ja Pidisjärven ympärillä on niin tehokasta, että vesistön saastumista ei mikään pysty pysäyttämään. Lietelanta ja tuorerehuaumojen puristemehut valuvat suoraan vesistöön. Kolmen hyvän satokauden jäljiltä rehuaumoja pelloilla on tuhansia ja niistä puristemehuja ei saada talteen. Nämä ovat suuria ja vaikeita asioita, eikä niihin saada parannuksia nopeasti aikaan. Viljelijäväestö on tosin jo itsekin heräämässä näihin haittoihin, mutta uusia siiloja ei kovin nopeasti rakenneta.

 

Pankkilakko jatkuu, mutta niin jatkuu elämäkin. On palattu vanhaan aikaan. Tilit maksetaan puhtailla riihikuivilla seteleillä. Nivalan Osuusmeijerillä oli perjantaina tilipäivä.

Siellä vaihtuu miljoonia ja rahaa piti olla rutkasti. Isännät saivat tilipussin kuin ennen vanhaan. Varmistukseksi oli hankittu kaksi turvamiestä Laaksojen Vartioinnista. Toinen päivysti radiopuhelimen kanssa ulkona ja toinen sisällä. Meijeri tarjosi vielä kahvit tilipussin päälle.

 

Vartiointimies kertoi, että pankkilakon aikana on turvamiehillä ollut kysyntää. Etelä-Suomessa vartiomiehistä on huutava puute. Kaikista turvapalvelutehtävistä ei tietenkään hölistä ääneen, mutta monenlaisia uusia tehtäviä on tullut lakon aikana. Käteistä rahaa on runsaasti liikkeellä ja aina on sellaisia, jotka kyttäävät mahdollisuutta siepata joltakin avuttomalta rahat pois. Nivalassa ei onneksi ole sieppauksia tapahtunut. Varovainen tietenkin kannattaa aina olla, kertoivat pojat poliisilaitokselta. Hyvää viikonloppua.

28.2.1990

 

Katselin tuossa maanantaina Nivalan Sotaveteraanien vuosikokouksessa haramaapäistä harvenevaa joukkoa. Kokouksen aluksi puheenjohtaja Ruuttunen luki niiden 22 sotaveteraaniveljen nimet, jotka viime vuoden aikana ovat poistuneet ”viimeiseen iltahuutoon”.

Hiljaisen hetken jälkeen kokousyleisön joukosta aloitettiin tuttu virisi: ”Ain sotaa seuraapi rauha.” Se oli liikuttava hetki. Häkkilän Jaska kertoi takapenkillä, että viime vuonna poistui poikkeuksellisen vähän veteraaneja. Suurimmillaan luku on ollut jopa 50 veteraania yhden vuoden aikana. Kun tähän lasketaan mukaan Rintamamiesveteraanijärjestön riveistä poistuneet, niin määrä on suuri. Laskeskelin, että neljä penkkiriviä poistuu vuosittain ja sotaveteraanien eläkeasia on vielä hoitamatta.

En ole sotakiihkoilija, enkä armeijan ihannoija, mutta inhimillisesti ajatellen se on väärin, että täällä Nivalassakin sotaveteraanien kokonaiseläketurva on vain runsaat tuhat markkaa kuukaudessa. Siitä on MYELiä tai työeläkettä muutama sata ja siihen nokkiin 300 – 400 markkaa veteraanieläkettä. Onhan joukossa niitäkin, jotka saavat virka- tai työeläkettä riittävästi, mutta suurin osa kituuttaa runsaalla tonnilla.

Olisi oikeus ja kohtuus, että rintamaeläkettä maksettaisiin 500 markkaa kuussa jokaista rintamavuotta kohti niille, joiden eläke ei nouse 3.000 markkaan saakka. Syynsä on myös Veteraaniliitoissa. Liittojen pitäisi tehdä yhdessä selkeä eläke-esitys kaikille poliittisille puolueille, viedä asia eduskunnan äänestettäväksi ja hankkia asialle suuri julkisuus. Sitten nähtäisiin ketkä puolueet ja ketkä kansanedustajat ovat todella eläkettä vastaan.  Minä olen kiertänyt 20 vuoden aikana poliittisissa tilaisuuksissa enkä ole kuullut vielä yhtään kansanedustajaa, joka ei olisi sotaveteraanien eläkkeiden nostamisen puolesta. Kun päästään Helsinkiin, on asia unohtunut ja eläkkeiden korotukset unohtuvat. Kansanedustajien poliittinen kontrollointi on tässä maassa muutoin varsin heikko. Kentällä puhutaan yhtä sun toista, mutta esimerkiksi kansanedustajien äänestyskäyttäytymisestä ei saada minkäänlaisia tietoja julkisuuteen. Tämä esitys pitäisi saada jo syksyllä ensi vuoden talousarvioon ja äänestykseen, kun maaliskuussa on vaalit. Silloin voisivat veteraaniveljet ja muutkin näitä asioita pohtivat valita ehdokkaansa. Kansanedustajat pääsevät liian helpolla puhumaan ja selittelemään, kun heidän edesottamuksiaan ei seurata. On tässä toki meille toimittajillekin asiaa.

Eikä tämä eläketurva olisi yksinomaan noista sotavuosista. Samat miehet rakensivat maan jälleen ylös, kasvattivat meidät tämän päivän kansalaiset ja maksoivat kalliit sotakorvaukset. Siinä sivussa vain unohtui oma sosiaaliturva, eikä meistä jälkeläisistä ole ollut tämän asian hoitajiksi.

Mistäkö rahat? Puoluetukeen, puolueiden lehdistötukeen ja poliittisiin joululahjoihin riittää kyllä moninkertaisesti tämä raha, joka pienenee ja lakkaa  muutamien vuosien kuluttua kokonaan. Eikö eläke Suomessakin pitäisi seurata perestroikaa ja purkaa puoluekoneistoja ja siirtää valtaa kansalle? Neuvostoliito ja itänaapurit uudistuvat. Me näytämme siirtyvän Stalinin kauteen.

 

Luin pyhän aikana artikkelin, olikohan se nyt Helsingin Sanomain viikkoliitteessä  vai Suomen Kuvalehdessä, jossa kerrottiin liennytyksen orvoista. Taisi olla Markku Valkosen artikkeli. ”Maailman kahtiajaon hävitessä katoavat monet välttämättömäksi käyneet viholliset ja käännytettävät. Muutos uhkaa elämän mielekkyyttä ja järkyttää laajojen ihmisryhmien henkistä tasapainoa.”

Kirjoittaja pohtii: ”Ennen oli hyvä ja paha, oli tuhottavia ja käännytettäviä. Ihmiset olivat saaneet nauttia niiden väliin jäävästä laajasta toiminnan kentästä. Heillä on ollut selviä vastustajia. Käännytettäviä ja tuhottavia.” Totta on, että rintamat himmenevät ja vähenevät ja toimeliaille ei jää paljon aiheita maailmanparantamiseen ja käännyttämiseen. Tämä tekee ihmiset turvattomiksi. Hurskaisen Heikki totesi jo kinkereillä, että jos pystyisimme asettumaan niiden vasemmistoveljien ja sisarien asemaan, jotka ovat vuosikymmenet ihannoineen ja julkituoneet aatettaan, joka tänä päivänä on musertunut, niin ymmärtäisimme heidän tyhjyytensä.

Yksi asia, joka nivalalaisia juurevia, omillaan toimeentulevia isäntiä varmasti järkyttää on MTK:n hyvä suora tuki viljelijöille. Kun on vuosisataiset ollut omillaan toimeentuleva ja vielä köyhiäkin autettava, niin pitää nyt tavallaan mennä samalle yhteiskunnan luukulle kuin kaikkein köyhimmät. Vaikka tämä takaa saman taloudellisen tuloksen kuin aikaisemmat tukimuodot, niin tapana ja tunteena se loukkaa syvästi. Meihin osa-aikaviljelijöihin se ei varmasti niin pahasti koske, koska olemme jo tottuneet ”reppuselkämaalaisliittolaisen” roolin. Haavistonkin mukaan meidän lauma tulee kasvamaan ja puolet aktiivitiloista aiotaan vielä konstilla tai toisella pistää pelistä pois. On tässä itse kelläkin näitä kasvukipuja yleiseurooppalaisuuteen jos muuhunkin perestroikaan.

7.3.1990

 

Alpo tuosta sermin takaa kirjoitteli lauantain lehteen, että toimittaja on kuntotestissä. Pitää paikkansa.

Työterveyslaki suo työntekijöille mahdollisuuden vuositarkastukseen, mutta monenkaan ei tule käytettyä tätä etua hyväkseen. Minullakin oli laboratoriomääräykset puoli vuotta odottamassa, ennen kuin terveyskeskuksen tytöt sitten huomauttivat, että siellä on lappu odottamassa. Kaikki oli hyvin. Sydänfilmissä on aina näkynyt yksi ylimääräinen hutilyönti . Itse siitä ei tiedä mitään, eikä se ole vaivannut. Nyt Pikkarainen totesi, että käy varmuuden vuoksi Oulussa keskussairaalassa mittauttamassa ja lausunnolla tuon lisälyönnin takia. No, varmuus tuli. Samoja hutilyöntejä on 70 prosentilla yli 50-vuotiaista miehistä. Ei oireile, eikä kaipaa lääkitystä. Ei muuta kuin lujaa pitoa, totesivat lääkärit.

 

Tällä reissulla piti viipyä vuorokausi, mutta kolme meni. Tuli pakollinen lomareissu. Tällainen pakollinen pysähdys on terveellinen meille kaikille, jotka pyörimme oman työmme ja napamme ympärillä. Tuttuja tapaa aina tällaisilla reissuilla. Minulla kun oli aikaa ja pääsi mittalaatikon kanssa liikkeelle, niin ravasin taloa ympäriinsä ja kävin nivalalaisia tapaamassa. Jo omassa kämpässä oli tuttuja. Töllin Sepon isä on lähtenyt jo joskus 1950-luvulla Nivalasta ja asettunut asumaan Kempeleeseen. Hän tunsi vanhasta muistista ja niin oli juttuseuraa koko ajaksi.

Samalla osastolla oli potilaana myös Kalevan entinen ja pitkäaikainen päätoimittaja Valde Näsi. Hän on patriootti ja persoona, jonka seurassa aika kuluu. Hän tuli Kalevan päätoimittajaksi suoraan sodan päätyttyä 1945 ja oli siinä virassa eläkkeelle jäämiseen saakka.

Tästä harmaahapsisesta, ryhdikkäästä miehestä tuli mieleen hiljattain edesmennyt maanviljelysneuvos, res. majuri Ahti Risku, josta Lapin Vesipiirin päällikkönä tuli legenda. Kuinkas ollakaan, kun puhe kääntyi Riskuun, totesi Valde, että Ahti Risku on hänen vaimonsa serkku. Keskusteltiinpa mistä tahansa henkilöstä tai tapahtumasta, niin kyllä Valde Näsi tiesi asiat.

Tällainen herra erottuu aina laumasta ja hän on auktoriteetti. Joskus syntyi television katselusta mielenkiintoisia tilanteita, niin kuin kotonakin. Naiset olisivat halunneet katsoa Dallasia ja siitä oikein äänestettiin. Valdella oli vähän raskas kuulo ja hän ei ollut tietävinään äänestyksen tuloksesta, vaan meni ja käänsi television uutisille. Kyllä siinä naiset oli närkästyneitä, mutta eivät uskaltaneet puuttua asiaan.

 

Kyllä näillä reissuilla on myös oma tarkoituksensa, vaikka pääseekin terveen papereilla lähtemään. Terveys ei ole itsestään selvyys, vaan lahja, jota pitäisi osata arvostaa. Vasta sairaalassa sen tajuaa, että terveys on asia, joka menee kaiken yläpuolelle. Siellä unohtuu ajankohtaiset tavoitteet ja päämäärät. Siellä tapaa ihmisiä, jotka olisivat valmiita luopumaan kaikesta saadakseen oman tai lähimmäisensä terveyden takaisin. Kun ajelin pois Oulusta oli mieli iloinen ja ajattelin, että olen lottovoittaja. Tapahtui sellainenkin harvinaisuus, että ostin kukat kotiin palattuani.

 

Samassa huoneessa oli potilaana iäkäs metsuri Konsta Heikkinen Kuhmosta. Hän kertoi olleensa perheensä kanssa evakossa Järvikylän Laitalassa. Konsta kertoi myös sellaista, joka ei ollut oikein mairittelevaa kuultavaa nivalalaiselle.

Konsta kertoi käyneensä ensimmäisen kerran evakkotaipaleen jälkeen 1950-luvulla poikansa haudalla Uudella hautausmaalla. Konstaa oli järkyttänyt se, että siirtolaisten hautapaikka, johon näiden sotavuosien aikana haudattiin yli sata kuhmolaista, oli täysin hoitamaton. Konsta kertoi, että hän Kuhmoon palattuaan kertoi asiasta seurakunnan edustajille ja kyläläisille. Siitä seurasi, että Kuhmosta otettiin kuorma-auto ja miehiä lava täyteen ja Nivalassa pantiin kuhmolaisten hauta kuntoon.

En muista noita aikoja, enkä tapahtumia, mutta varmaan Konstan aloite johti toimenpiteisiin myös Nivalassa. Nyt haudalla on muistomerkki ja kuhmolaiset ja nivalalaiset hoitavat seurakuntiensa kautta tätä asiaa yhteistyössä ja suhteetkin ovat hyvät, eikä sotavuosien ikäviä asioita pengota puolin eikä toisin.

10.3.1990

 

Ei talvi tavoitta mene. Luuloteltiin jo jokin viikko sitten, että tässä tulee kesä aivan justiin, kun tulvavedet huuhtoivat jo peltoja Aittoperän sillan korvassa. Parikymmentä vuotta sitten joskus 1960-luvun lopulla tuli ankara talvitulva Nivalaan. Kuoppasillan luona oli vettä monta metriä pelloilla ja heinäladot puoliväliin veden peitossa. Silloin kutsuttiin vesihallituksen pääjohtaja Jaatinen Nivalaan ja vauhditettiin Kalajoen keskiosan pengerrystä. Silloin palasivat joutsenetkin jo Pohjoista kohti, mutta joutuivat palaamaan pakkasten tultua helmikuussa kipin kapin takaisin. Nyt on jälleen kunnon talvea. Yli kymmenen asteen pakkasia ja lumipeite maassa. Puhdas lumi on niin huikaisevan kirkasta, että ohimoita pakottaa, kun yrittää autosta siristellä tielle ja oikeaa ajokaistaa.

 

Jos täällä on lunta ja pakkasta, niin jossain on aina suvi. Veelannin Arvi ja Kangastalon Heino lähtivät lämpimiin säihin. Pojat pollottelee Floridan auringossa.

Kuulin Raakkelilta, että Arvikin on lähtenyt reissuun. Mihin se piiru nyt vedetään, kun Arvikin on vaihtanut vapaalle. Ei ole tainnut tämä työmyyrä ennen lomaa viettää. Sen naapurina voin todistaa. Työ ja työ on ollut Arvin lukujärjestyksessä tähän saakka. Veelannin entinen isäntä Kristian Laurila totesi kerran naapurille, joka tiedusteli miten vanhassa hirsirakennuksessa pakkasella tarkenee, että se on aina suvi, kun on paljon rahaa. Arvilla on nyt suvikelit ja hyvää lomaa ja tervetuloa kuitenkin takaisin.

 

Ensi tiistaina Suomessa hiljennytään muistamaan talvisodan päättymisen 50-vuotismuistoa. Nämä Suomen historian raskaat hetket nostivat tämän nuoren pohjoismaalaisen valtion maailman tietoisuuteen. Suomi taisteli 105 päivää suurta ylivoimaa vastaan ja teki teollaan historiaa, joka muistetaan vieläkin maailmalla. Tämän raskaan sodan kärsimykset joutui kantamaan sukupolvi, joka on nyt väistymässä. Kun vietetään talvisodan 60-vuotismuistojuhlaa heitä ei enää ole monta keskuudessamme. Nyt voimme vielä tehdä kunniaa näille miehille ja naisille. Tähän 50-vuotistaipaleeseen mahtuu monenlaisia aikoja. Veteraanien työ on ollut arvostuksessa joskus hyvinkin alhaalla. Vasta viime vuoden aikana Itä-Euroopan maiden kohtalot saivat tajuamaan myös suomalaiset, mikä merkitys kansamme taisteluilla on ollut. He taistelivat nyt 50 vuotta myöhemmin omaa itsenäisyystaisteluaan, joka jatkuu vielä. Heillä on edessään myös kotimaidensa taloudellinen rakentaminen, jonka suomalaiset veteraanit tekivät sodasta palattuaan.

 

Me olemme tuudittautuneet Suomessa siihen tilanteeseen, että olemme täällä nyt turvassa maailman melskeiltä. Muutokset Neuvostoliitossa ovat olleet niin rajuja, että jotkut ovat ryhtyneet pyytämään ja vaatimaan Karjalan palauttamista. Näiden muutosten pysyvyys ei ole niinkään varmaa. Torstai-illan uutisissa kuulimme, että Neuvostoliiton salaisen palvelun KGB:n johtajat varoittivat löysästä menosta ja siitä, että Neuvostoliitto ei tule sosialismia hylkäämään. Tämä osoitti sen, että Gorbatshovilla ei ole painoarvoa KGB-rintamaa vastaan. Tilanne ja tulevaisuuden kehitys on varmasti vaikeasti ennustettavissa. Liettua on saanut jo omat uhkavaatimuksensa Kremlistä ja kehitystä näissä vapautta hakevissa maissa seurataan. Ei ole mikään ihme, jos virallinen ulkopolitiikka on ollut kovin varovaista tässä asiassa. Olemme aina naapureita Neuvostoliiton kanssa, vaikka siellä valta keikahtaisi mihin suuntaan tahansa ja tänään ei kukaan uskalla ennustaa tulevia tapahtumia. Nälkä on naapurissa ja kun he ovat päässeet nyt matkustelun ja hyvän makuun, niin Suomi saa nyt kiittää siitä, että meillä on naapurin kanssa viisumipakko. Muutoin meillä olisi paljon turisteja.

No, onneksi huomisen tapahtumat ovat meiltä salattu. Voimme kuitenkin viettää tiistaina juhlapäivää siitä, että meillä on saatu rauhassa rakentaa tätä isänmaata, vaikka siitä on annettu joskus kalliit uhrit.

17.3.1990

 

Merijärveläinen kansanedustaja ja pappi Juhani Alaranta ryöpytti perjantain uutiskeskustelun haastattelussa olan takaa edustajatovereitaan ja koko poliittista valtapeliä. Tätä voisi joku muu kansanedustaja pitää omaan pesään paskantamisena, mutta kun kyse on papista ja vakaumuksen miehestä, niin tämä vertaus sopii huonosti tähän asiayhteyteen. Juhani Alaranta oli varsin pettynyt ensimmäisen vaalikautensa aikaiseen eduskuntatyöhön. Ensikertalainen Alaranta taisi jäädä ulkokehälle, kun asiat päätettiin puoluetoimistoissa ja muissa kabineteissa valmiiksi ja ryhmäkurilla pantiin edustajat hyväksymään asiat. Keskustapuolueen sisällä ollut jako K-linjalaisiin ja mustaan tusinaan on tainnut tämän vaalikauden aikana olla vähemmän näkyvissä. Takavuosina Kekkosen sympatioita nauttineet K-linjalaiset hoitivat Keskustapuolueen koko mandaatin valtaa. Jos tuota jakoa on vielä olemassa, niin Juhani Alaranta taitaa kuulua yhteiskuntaa säilyttävine mielipiteineen ja vakaumuksineen siihen ryhmään, jolle ei helposti herran pöydältä tipu suuria luottamustehtäviä. Tuossa haastattelussa Alaranta kertoo avoimesti ja melko satiirisesti siitä, miten paikkoja ryhmän sisällä jaetaan ja miten niillä pallotellaan.

Alaranta kertoo myös Kansaneläkelaitoksen valtuustopaikalta ”lentämisestään” kun uskalsi valtuutettujen kokouksessa tiedustella, paljonko Kelan 50-vuotisjuhlissa on rymistelty kansalaisten rahoja.

Juhani Alarannan kannanotot ovat poikkeuksellisen rohkeita ja on melko varmaa, että hän saa nuuskaa omalta ryhmältään ja ehkä muiltakin edustajatovereiltaan. Kansalaisten ja äänestäjien kannalta tämä on kuitenkin terve poikkeus, kun kansanedustaja julkisesti rohkenee arvostella politiikan tekijöiden edesottamuksia ja kulissien takaista toimintaa, joka ei aina tunnu täyttävän rehellisyyden tunnuspiirteitä.

 

Neuvostoliiton ja varsinkin Karjalan väestön ruokapulasta on tullut kahdenlaisia tietoja. Naapurimaan edustajat ovat myöntäneet pulaa joistakin elintarvikkeista olevan, mutta kansan kuvaukset ja turistienkin havainnot kertovat paljon pahemmasta tilanteesta. Nyt tuli Kajaanin puolivirallinen avunpyyntö lasten ruoka-avusta. Torstain uutiset kertoivat myös, että Suomen Punainen Risti on lähettämässä edustajiaan tutustumaan tilanteeseen mahdollisen ruoka-avun toimittamisesta. Naapurimaan kansalaisia on tieten 50-kertainen määrä suomalaisiin verrattuna. Meidänkään vähäiset vilja- ja makkaravuoret eivät paljon kalahda, jos naapurilta eväs loppuu.

Suomalaiset asiantuntijat ovat todenneet Neuvostoliiton maataloustuotannon romahtamisen. Nyt on kysymys siemenviljasta ja emolehmistä, eli kaikki on lähdettävä perustekijöistä. Asiantuntijat eivät usko myöskään siihen, että nykyisellä kolhoosijärjestelmällä pystytäisiin nostamaan omaa elintarviketuotantoa lähellekään kulutusta vastaavaksi. Ainoa nopean ratkaisun tie on ulkomaisen pääoman ja tiedon saanti sekä yksityisomistukseen perustuvan viljelyn voimaperäinen ja nopea käynnistäminen. Perestroikan kohdallakin taitaa olla meneillään pysähtyneisyyden kausi, koska naapurimaan kansalaiset kertovat televisiohaastattelussa, että Stalinin aikana oli kuitenkin ruokaa ja särvintä, mutta nyt kauppojen hyllyt ovat tyhjänä. Jos tuo SPR:n valtuuskunta on päässyt matkaan, niin pian sieltä kuullaan, kuinka hälyttävä tilanne naapurissa tosiaan on.

 

Uudet tiedot aina jonkun ystävän tai tuttavat sairastumisesta masentavat. Sitä pohtii aina tällaisissa tapauksissa mikä se on kaiken tarkoitus, kun ihminen sairastuu kesken parhaiden vuosiensa. Kipeimmin sitä pohtii varmasti se, joka on joutunut tällaisen kohtalon kokemaan omalla kohdallaan.

Syövän ja erilaisten kasvien yleistyminen on suurta. Vai onko se tehokkaamman tarkastuksen ansiota, että näitäkin tapauksia tulee niin paljon esille. Syöpää ovat tutkineet ja tutkivat huipputiedemiehet ympäri maailmaa. Kymmenienkään vuosien työ ei ole tuonut vielä yksiselitteistä tietoa, mikä tämän vakavan sairauden aiheuttaa. Tupakka, ilman epäpuhtaudet, asbestit ja röntgensäteet on todettu altistaviksi tekijöiksi. Syöpään saattaa sairastua sellainenkin, joka ei koskaan ole tupakoinut.

Monet kansanmiehet epäilevät jo omaa ravintoketjuamme. Suomessakin leipä ja liha tuotetaan hirvittävän kovilla lannoitusmäärillä ja erilaisilla kemikaaleilla mm. kasvinsuojelussa. Elintarvikkeissa käytetään myös runsaasti lisä- ja säilöntäaineita. Tuotteen pitää näyttää kauniilta ja säilyä tuoreena on kuluttajien vaatimus. Meillä on menty niin pitkälle tässä kaikessa, että maksamme jo elintarvikkeiden hinnassa huomattavan määrän erilaisia pakkaus- ym. kuluja. Suomen elintarvikelaki kielsi parikymmentä vuotta sitten irtomaidon myynnin ja kotiteurastukset. Jossain päin Eurooppaa on palattu jo takaisin tässäkin asiassa. Elintarvikeketju saisi olla kevyempi ja lähellä tuottajaa, jolloin siitä jäisi pois paljon kuluja ja aikanaan oppisimme myös tuottamaan ja jalostamaan puhtaampia elintarvikkeita. Tämän esteenä on kuitenkin se, että on totuttu nykyiseen elintasoon ja luodut organisaatiot ovat niin vahvoja, että niitä ei kaada hetkessä mikään, vaikka ravintobiologit ja Satu Huttuset ja Susi-Pulliaiset kuinka rintaäänellä meille saarnaavat. Vasta omaan sotkuun tukehtumisen pelko saa meidät muuttamaan asenteitamme, mutta kuinka alas on pakko mennä?

21.3.1990

 

Ihmisellä ei ole vara röystäillä terveydellään. Minua on huomautettu jo siitä kahdesti. Pitääkö tulla vielä kolmas kerta, ennen kuin sitä viisastuu. Jos viisastuu. Joka ei viiteenkymmeneen ole viisastunut, eikä 60 rikastunut, pysyy entisellään. Minun kohdalla on käynyt jo näin.

Pari vuotta sitten erehdyin pakinassani leuhkimaan, että tervennä on polloteltu. Oli keskiviikkopäivä ja tuo lehti oli ilmestynyt. Lähdettiin Tuulan kanssa Lappalaisen Artsille Vitikkaan kylään. Siinä yks kaks paukasi oikeaan pohkeeseen hirvittävän kivun ja puolessa tunnissa jalka paisui tukiksi. Oli pyöreä kuin jouluporsas ja kiilti kuin metwurstitanko. Siitä tuli kiire lähtö päivystävälle lääkärille. Veritulppa se vähintään on. Pääsin iltamyöhällä kinkkaamaan Närhin tohtorin puheille. Lääkäri sanoi, että nostappa vähän lahjetta. Sain kiskottua vähän matkaa punttia ylös ja lääkäri totesi heti – ruusu.

Yritin vielä viisastella, että se on varmasti villiruusu, kun se niin yhtäkkiä iskee. Närhi selosti, että tämä on vakava tapaus. Ennen penisilliinin keksimistä se yleensä johti aina suorasääristen joukkoon ja pois muonavahvuudesta. Tämä vaatii kovat paukut heti alkuun, jutusteli Närhi ja alkoi kaivamaan pyöränpumpun kokoista ruiskua. – Sinne pannaan nyt kunnon antipiootit ruiskeena, sillä tämä pitää saada alussa jo lujasti kiinni.

Ronkka paljaaksi. Sitten lääkäri alkoi painamaan tuota nestettä ronkkaan  ja minusta tuntui, että se oli jo autonpumpun kokoinen se ruisku ja koko ronkka ja reisi pullistui niin, että tasapainokin kallistui jo pahasti kuin Pisan torni.

Tulin yömyöhällä lääkäristä ja emäntä kyseli hermostuneena, että mikä oli. Minä kerroin, että hae nyt maljakko, minulla on sinulle tuliaisia. Ruusuja hopeamaljassa.

 

Viime viikolla erehdyin kirjoittamaan Oulusta paluuni jälkeen, että ei ole muuta kuin lujaa pitoa. No, viikonlopun aikana sitten taas rommattiin. Vanha vaiva, eli selkä, otti ja jymähti jäykäksi. Ihme ja kumma, vaikka sen pitäisi olla tuuman pätkistä. Ei kärsinyt rykiä eikä aivastella. Se, joka ei tunne selkävikaa, niin parhaiten sen kuvasi Häkkilän Niilo. Se on niin kuin hammaskipu, muta sitä on metriä pitemmästi. Tämän taudin kanssa tässä on sitten pitänyt keppuroida ja olla tosissaan töissäkin, kun toimitusjohtaja sielä vain lekottelee viikon talvilomilla Vuokatinrinteillä.

Ei ole terveydellä kehumista. Rempula mikä rempula. Parasta olisi ryhtyä jo tiedustelemaan ja etsimään löytyisikö sellaista höyliä ja sosiaalista ihmistä, joka ottaisi toimittajan syytingille. Vanhoilla Veelannin ukoilla oli varaa tehdä runsas syytinkisopimus: – Lämmin kamari asuttavaksi, hyvä ruoka kolmesti päivässä, kohtuulliset työ- ja pitovaatteet, neljä kannua paloviinaa vuodessa, ihmismäinen kohtelu, hevonen käytettävissä ajopeleineen ja kuskeineen tarpeen vaatiessa ja lopuksi paikkakunnan tavan ja isännän arvon mukaiset maahanpanijaiset. Niin vaativat ukot. Minä tyytyisin vähempäänkin. Mitä minä niillä työvaatteilla.

 

Maanantai-iltana piti sitten lähteä kipeällä selällä Pysäyksen Oivan kanssa viimeisiä rankoja metsästä ajamaan. Kyllä se vaan niin on, että sieltä se tauti paranee, mistä se on tullutkin. Kun sai hien irti, niin sitähän vielä kummasti rankakuormaa teki, eikä koko kipua muistanut.

Tiistaiaamu valkeni niin keväisenä ja aurinkoisena, että tuntui kuin olisi herännyt valpurinaamuun. Minä olen aurinkoihminen ja ponkaisin iloisin mielin sängystä ylös ja töihin ja hyräilin Eino Leinon tekstiä: ”Nyt tulkaa te murheet ja vastukset, niin saatte te kokea muuta, Nyt raudasta mulla on jäntereet ja luuni on yhtä luuta…” Selkäkipua ei tuntunut juuri lainkaan.

Ja kun päivä alkaa ruhtinaallisesti, niin se myös jatkuu. Kello kahdeksan jälkeen sain puhelimella kutsun kovin mieluisaan paikkaan. Vietimme siellä runsaan tunnin kultturellisesti arvokkaassa paikassa kahden hienon naisen kanssa. Tunnelma oli keväinen ja herkkä kuin Vuohenkalman torpassa juhannusaattona. Puhuimme elämän kohtaloista, lausuimme Eino Leinon kevätrunoja. Joimme Keisarin morsianta ja mutustelimme pohjalaista uunijuustoa. Keisarin morsian on hienointa ja ylevintä yrttiteetä, joka jo tuoksujensa mirhamilla nostattaa ihmisten jaloimmat piirteet esiin. Kiitokseksi näille naisille, jotka eivät olleet mitään tytönhupakoita, haluaisin lähettää tässä ikimuistoisesta teehetkestä tervehdykseni Eino Leinon säkein.

 

NOCTURNE

Ruislinnun laulu korvissani,

tähkäpäiden päällä täysi kuu,

kesäyön on onni omanani,

kaskisavuun laaksot verhouu.

En ma iloitse, en sure, huokaa;

mutta metsän tummuus mulle tuokaa

puunto pilven, johon päivä hukkuu,

siinto vaaran tuulisen, mi nukkuu,

tuoksut vanamon ja varjot veen;

niistä sydämeni laulun teen.

24.3.1990

 

Viime tiistaina oli komea päivä ja isäntiäkin oli liikkeellä. Ukkeiltiin siinä Heikkilän Joken kanssa, että ihminen ei osaa nauttia edes kauniista päivistä, vaan sitä on pessimisti ja jurraa takatalvea aina tulevaksi.

Vaikka kuinka komeasti aurinko paistaa, niin ihmisen pitää murista vastaan, että sanokaa minun sanoneen, ei tästä hyvää seuraa. Varmasti tulee vielä takatalvi. Näinhän se on koko elämän kanssa. Ihminen ei osaa elää siinä hetkessä, joka on läsnä. Ilo pitäisi pystyä kokemaan tässä ja nyt. Elää tässä päivässä ja hetkessä, eikä murehtia tulevia murheita. Siinäpä meillä olisi elämänläksyä. Murheet ja tuskat tulevat ajallaan. Ilo on elämän harvinainen hetki. Miksi me emme osaa nauttia siitä, vaan elämme jo tulevan pelossa, että ilolla on vastapainonsa ja meitä rangaistaan onnen hetkistä. Kumma pakkaus tämä ihminen.

 

Kelloja pitäisi kääntää tunnilla. Minulle se on harmillinen juttu, kun on aamu-uninen muutenkin. Minulla ei tosiaan ole koskaan omaa kelloa mukana ja hyvin on pärjännyt ilmankin. Sitä minä vaan ihmettelen, kenen idea tämä kellojen kääntäminen on?

Luoja on luonut maapallon ja pyöräyttänyt jurkan pyörimään napansa ympäri. Siinä sitä on hyöritty samassa tahdissa jo miljoonia vuosia. On herätty aamuun ja pantu nukkumaan auringon laskiessa. Luomakunta on rytmittänyt elämänsä auringon kierron mukaan.

Kun kelloja ei ollut, ihminen eli tarkasti auringon mukaan. Ihminen tiesi pellolla ja metsässä tarkalleen auringosta päättelemällä ajankulun. Tämän päivän ihminen on menettämässä luonnon maamerkkinsä. Jos nuori viedään ilman kelloa metsään, hän ei tiedä ajankulua, eikä osaa suunnistaa auringon mukaan. Auringosta johtuen ihmiselle on kehittynyt vuosituhansien aikana sisäinen kello, jonka perusteella hän on osannut rytmittää elämänsä. Kenenkä oikeudella nyt härkitään kellojen siirtoa ja mitä sillä voitetaan. Ei mitään. Kun joku älypää on vain keksinyt tällaisen operaation, eikä kukaan ole rohjennut panna hanttiin.

 

Paavo Väyrynen katsasteli joukkojaan Nivalassa ja kummasti se vaan on ruvennut huuli lörpöttämään ja mutruilemaan kuin Johannes Virolaisella. Paavolla oli runsaasti kuulijoita. Taisi olla lähes tuhannen ihmistä paikalla. Kummasti se politiikka vain ihmisiä kiinnostaa.

Lehdistötilaisuudessa Paavolta tivattiin, että kuka on Suomen tuleva presidentti. Paavon suu mutruili, että kansa päättää., mutta ei malttanut olla lisäämättä heti perään, että Koiviston jälkeen sen pitää olla porvarillinen presidentti. Niinhän sen  pitäisi olla, mutta pääseekö kansa päättämään.

Paavolta tivattiin myös sitä, miksi maahan ei saada porvarillista hallitusta. Koskaan sodan jälkeen ei porvarien kannatus ole ollut niin suuri kuin tällä hetkellä. Ilmeisesti porvarien osuus on  yli 70 prosenttia, mutta valtaa käyttää sosiaalidemokraatit suvereenisti, vaikka meillä on sini-punahallitus. Demareilla on vallankäytön väliltä vahva koneisto valtionhallinnossa ja kokeneet miehet politiikassa. Tahtipuikko heiluu vahvasti demarien käsissä.

Tilaisuudessa tivattiin, että eikö tämä ole rikos kansakuntaa kohtaan, että porvaripuolueiden johtajat napistelevat keskinäisten riitojensa kanssa, vaikka tarvittaisiin jämäköitä toimia maan edun nimissä. Paavolta tivattiin, että pitääkö Holkeri ja Väyrynen nostaa kylmästi jäähylle ja uudet miehet remmiin, että saadaan hallitustyö porvaririntamalla aikaiseksi. Kansa päättää, mutruili Paavo, mutta Paavon edun mukaista on olla oppositiossa kasvamassa, kunhan ei vain kasvaisi liikaa.

 

Keskustapuolue on lihonut otollisessa oppositiossa. Toisaalta leipähampaita on otettu pois, kun maassa on ollut ennennäkemätön korkeasuhdanne. Rahaa on liikkunut ja työllisyys on ollut hyvä. Edessä on talouselämän rahapula. Kun sitten on vuoden päästä vastuussa. Edessä on kovat leikkaukset. Maatalouden ylituotantoa tullaan joka tapauksessa leikkaamaan. Oli vallassa kuka tahansa. Vaikka Hiltusen malli ei toteutuisikaan koulutoimen valtionapujen osalta, niin tiukkaa tulee olemaan ja moni koulu sulkeutuu. Mihin saakka kansa suostuu maksamaan veroja. Meneekö Nivalassa 20 pennin äyrinhinta läpi, vai nouseeko kansa vastaan? Monennäköistä höyvöstystä on varaa riisua pois, eikä elämänmeno muutu mihinkään. Kyllä koulutoimessakin on varaa niistää. Linja-autolasteittain viedään oppilaita laskettelemaan, vaikka kaikki eivät haluaisikaan. Kyllä vapaaehtoiset huvit pitäisi kustantaa jokaisen itse. Kunta näyttää ottavan uusia tehtäviä ja toimialoja. Hankkii mm. tietokoneet jollekin ryhmälle ja perii sitten hinnan pois. Kunnan toimialaan ei kyllä kuulu tällainen kaupanteko, koska kunta on muutoinkin niin kehno kauppakumppani, että sitä aina jymäytetään. Jossain vaiheessa odotetaan mm. Teollisuuskylä Oy:n tilinpäätöstä. Isoniemen Eskolla on tietokone, jolla hän ajaa puolessa tunnissa taseanalyysin ja sitä sopisi käyttää myös kunnan luottamushenkilöiden joskus hyväksi. Siitä vaan, sano Manu.

28.3.1990

 

Eskolan Einari soitteli maanantai-iltana ja kertoi, että hänkin on tässä lähdössä huhtikuun alussa turistimatkalle, mutta nyt on vähän pelottanut, miten koko matkan käy. Matka suuntautuu Baltian maihin, Viroon, Latviaan, Liettuaan ja Itä- ja Länsi-Saksaan, vai pitäisikö jo sanoa, että yhdistyneeseen Saksaan. Viime päivien uutiset Liettuasta ovat olleet hämmentäviä ja tilanne on ollut melko rauhaton. Näistä maista on tullut joskus turisteille äkkilähtö. Aikoinaan oli Vesa Vähäsarja nuorten yleisurheilumaaottelussa Itä-Saksassa ja silloin tuli Tshekkoslovakiasta miehitys ja urheilijoillekin tuli äkkilähtö Itä-Saksasta. Toivotaan nyt, että Einarin matka ei menisi ponniin.

 

Viikonvaihteen lehdissä oli uutinen, että Haapaveden turvevoimala on seisautettu. Lämpimien säiden ja alentuneen sähkönkäytön vuoksi ei turvevoimalaa kannata pyörittää. Sähköntuotanto on lujasti tappiollista. Siinä sitä ollaan 700 miljoonan investoinnin kanssa. Palautui mieleen yksi haastattelutapaus Haapavedellä pari vuotta sitten. Haapaveden 2000-seminaarissa oli alustamassa taas lujasti julkisuuteen noussut Bror Wahlroos. Tiedusteltiin häneltä vieläkö turvevoimalapäätös tehtäisiin näillä öljyn ja kivihiilen hinnoilla. – Ei missään tapauksessa, kuului kansliapäällikön vastaus. Kyllä sitä tässä maassa on näköjään vara tehdä suuriakin hukkainvestointeja. IVO ei siihen ollut halukas, koska tiesi taloudellisen tuloksen. Valtiolta impattiin runsaasti rahaa hankkeeseen. Nyt laitosta on pyöritetty vajaa vuosi ja kaikki tunnustavat, että taisi olla hutilyönti koko turvevoimala.

 

Sähköntuotantoa pidetään eräänä elintasomme takaajana tulevina vuosikymmeninä. Teollisuuden sähköntarve on suuri ja nimenomaan puunjalostusteollisuuden, jonka tuotteilla me täällä pröystäilemme korkeaa elintasoa. Kummasti vain heilahtelevat keskustelut siitä, mikä on se tapa, jolla sähköä tuotetaan. Viime viikolla puhui telkkarissa yksi tiedemies ja tutkija – anteeksi, nainen se oli. Hän totesi, että kivihiilen ja turpeen käyttö polttoaineena on vaaratekijä yhdessä liikenteen saasteiden kanssa. Hän totesi, että jos nykyinen taso aiotaan säilyttää, niin lähivuosina atomivoimaloissa tuotettu sähkö olisi edullisin ja puhtain vaihtoehto. Atomivoimasta voitaisiin luopua, kun teknologia on kehittynyt ja keksitty saasteettomia menetelmiä. Poliitikot ovat ottaneet näihin asioihin varsin heilahtelevasti kantaa. Vielä viime vaalien aikana kaikki asettuivat atomivoiman vastustajaksi. Uudet uhkatekijät ovat ilmansaastumisen johdosta kuitenkin muuttaneet käsityksiä ja varsinkin tutkijat ovat todella huolissaan. Kyllä se Haapaveden turvemääräkin jonkin verran tuota otsoonikerrosta haukkaa, jos se kokonaisuudessaan poltetaan tulevien vuosikymmenien aikana. Menneinä vuosikymmeninä oli runsaasti maailmanlopulla pelottelevia ”profeetioita”. Kyllä kait näistä viime vuosien säistä jokainen voi jotakin päätellä, kun heilahtelut on suuria ja laidasta laitaan. Pakko tässä on uskoa näitä, jotka heristävät varottavasti sormeaan tästä jumalattoman tehokkaasta ja yhä vaan kiihtyvästä maailmanmenosta.

 

Päättynyt talvi on ollut erinomainen ainakin metsätöiden kannalta, jotka jatkuvat vieläkin. Joulun alla tuli lumettomaan maahan reippaat pakkaset ja lujat pohjat metsiin. Viime talven aikana on Nivalankin vähistä risukoista otettu runsaasti puita. Metsäammattimiehet sanovat, että ne ovat hakkuusäästöjä, jotka pitäisi hakata nykyisessä laajuudessa joka vuosi.

Sopevat on kelit vieläkin metsänhoitotöille. Lunta ei ole juuri metsissäkään ja yöpakkaset ovat pitäneet pohjat jäässä. Moni luonnossaliikkujakin on suunnistanut näinä päivinä karpalosoille, jotka myös ovat paljastuneet. Mikä on sen parempaa balsamia kiireiselle ihmiselle, kuin päästä hiljaiselle suolle. Noukkia talven pehmentämiä kirpeitä karpaloita ja juoda kahvit nuotiolla.

Jokakeväinen retki Vähäsöyringin Eliaksen ja Latvalan Juhanin kanssa sydänmaalla on vielä tekemättä. Kohta olisi rikkain vuodenaika, kun ensimmäiset muuttolinnut palailevat Pesänevalle ja voi aistia monella tavoin luonnon heräämisen. Nämä ovat olleet parhaita reissuja ja niille pitäisi ihmisen joutaa. Elekäähän pojat lähtekö päineen, vaan ottakaa toimittajakin mukaan, että pääsisi osalliseksi noista rikkaista hetkistä. Luontoreissuja keväiseen metsään myös lukijoille.

31.3.1990

 

Minkä taakseen jättää, sen eestään löytää. Morkkasin Väyrysen Paavoa runsas viikko sitten lehdistötilaisuudessa, että hänen olisi syytä väistyä, kun ei ole yhteistyökykyinen.

Ajelin torstaina Oulusta ja olin ajaa ojaan, kun kello 14 uutisissa kuulin autoradiosta, että Väyrynen on pyytänyt eroa Keskustapuolueen puheenjohtajan paikalta. Muistin heti mielikuvissa, kuin Väyrynen hätkähti tästä asiasta ja ohitti sen nopeasti. Taisi olla kovin ajankohtainen mietiskelyn aihe miehelle ja hän heräsi kuin unesta, vaikka puhuikin sitten illalla pontevasti lähes tuhatpäiselle kuulijajoukolle Keskustapuolueen puheenjohtajana ja patisteli hyvään vaalityöhön karjaansa.

On vielä liian aikaista pohtia, mitkä ovat Paavon teon motiivit. Yleisradion toimittajat pitivät Paavoa ahtaalla. – Kerro nyt todelliset syyt. Koko Suomen kansa tietää, että Väyrynen ei lähde mistään vapaaehtoisesti, tivasivat toimittajat.

Se ei ole salaisuus, että puheenjohtaja Väyrynen on ollut melkoisen kritiikin kohteena eduskuntaryhmässä ja puoluevaltakunnassa. Väyrysen hätäily viime eduskuntavaalien jälkeen jakamaan heti hallituspaikkoja oli munaus. Väyrysen poikkeava esitys presidentinvaalia koskevassa perustuslakikeskustelussa vastoin oman ryhmän kantaa oli myös yksi ylilyönti, jota ryhmä ei varmasti niellyt. Paavolta jäi Lappiin vain jalasmökki, kun mies muutti etelään. Hannele Pokka on lappilaisena esittänyt kovaa kritiikkiä Paavoa vastaan. Joten paineita on ollut.

Toiset pohtivat, että Paavokin lähti sivuun julkisuudelta presidentiksi kasvamaan. Sorsan etumatka ja tulevat kuviot mennä Suomen Pankkiin korkoa kasvamaan ovat varmaan hermostuttaneet. Minun piti hakea ajatuksilleni tukea ja menin Päivärinnan Einarin luokse juttusille huoltoasemalla. Einarilla on tarkat tuntosarvet näissä asioissa, kun on ollut vuosikymmenet Maalaisliitto-Keskustapuolueen mielellään sivussa pysyvä vaikuttaja. – Noo, kyllä sen ymmärtää, että paineita on tullut. Paavo on viisas mies, mutta sillä ei ole yhteistyökykyä. Ei sitä tänä päivänä pärjää puheenjohtajana muutoin kuin neuvottelemalla ja sovittelemalla. Sitä taitoa ei Paavolla ole, totesi Einari.

Einari arveli lisäksi, että jos Paavo aikoo olla presidenttiehdokkaana, niin tämä syrjään vetäytyminen on viisas teko, että ei tarvitse joka käänteessä takkiaan ryvettää.

 

Hirvittävää on tämä vallantaistelu. Kyllä siitä on ihmisyys kaukana. Ei kunnolla ”ruumis jäähtynyt” kun perintöä jo jaetaan. Tunnin kuluttua Väyrysen eroilmoituksesta oli Esko Aho jo pitkään kuvaruudussa tulossa puolueen puheenjohtajaksi.

On sanottu, että Aho olisi Väyrysen suosikki jatkamaan. Ainakin ovat saman tyyppisiä. Malttamattomia odottamaan hetki valtaa, jota heille ei vielä ole annettu. Ainakin tämä Ahon itsevarma ja salamannopea kaupittelu tavallista ihmistä ällötti ja raivostutti. Varmaan monille aatteen kepulaisille oli sulattelemista jo tuossa Väyrysen erossa. Uusi kotka tanssii jo haudoilla.

Taisi poika manata mahdollisuutensa. Kun ei ole malttia, eikä viisautta odottaa, niin vahinkoja tulee. Kyllä se on niin, että kansa nostaa ja painaa ja sen läksyn opettaa vain elämä. Ellen pahasti erehdy, niin Aho taisi tehdä parasta vaalityötä Kääriäisen ja Juhantalon hyväksi. Saattaapi olla, että puolueelle syntyy matti-tilanne ja uusi puheenjohtaja tulee muutamiksi vuosiksi ulkopuolelta. Mistä sen tietää, vaikka olisi Keijo Korhonen. Kyllä sitä ihminen saa olla tyytyväinen, että ei ole koskaan kurotellut eikä ole myöskään annettu kansansuosiota ja lahjoja suurille paikoille. Vallanhimossaan moni kantaa marsalkansauvaa repussaan ja elättelee unelmia. Jotkut onnistuvat, johonkin saakka, mutta pudotus murtaa useimman mielen. Kyllä tavallisena Jaakkona on hyvä olla ja toivon mukaan se Luoja aina siitä muistuttaa, että ei kurkottele liikoja. Ihmisen suurin vihollinen on hän itse. Rakentelee unelmia ja haaveita, jotka ovat utopiaa ja aivan tarpeettomia onnellisen elämän kantilta.

 

Voi, että harmittaa. Torstaina meillä kävi Näkövammaisten kerho vierailulla ja jouduin lähtemään Ouluun. Mukana oli kaikki symppikset, kuten Paavilaisen Aino ja Kaarlelan Eila. Pyydän anteeksi. Olin hengessä mukana ja tavataan pian.

 

Torstai-iltana oli malisilla jälleen sellainen voimannäyttö hengenpalosta, että oksat pois. Kauniilla tavalla kyläläiset saattelivat pitkäaikaisen opettajansa Eero Niemen eläkkeelle. Koska asialla on enemmänkin kantavuutta säästin kuvat ja jutut ensi lehteen.

 

Torstaina sain Sievistä ilahtuneen puhelinsoiton. Entinen pankkikaverini, nykyinen Sievin Osuuspankin tirehtööri Alho Junttila soitteli Sievin lukion saamisesta.

Alho on ollut tämän hankkeen voimakkaita takamiehiä taustalla ja tuntui nyt, kuin hän olisi saanut parhaan tunnustuksen koko elämänsä työstä, kun on pian jättämässä myös pankkiirin tehtävät.

Me oltiin Karvosen Kalervon kanssa Nivalan Osuuskassassa opettelemassa pankkihommia. Meillä oli hyvä esimies tämä Alho. Hän opetti meille, että rahan kanssa pitää olla tarkkana ja sipisi joskus meille, että voi mahoton, eiköhän tuo tule tyyriiksi. Minä vielä rustaan jutun tästä Alhosta, kun hän on jättämässä tehtävänsä ja toivon mukaan palaa tänne Nivalaan. Onnea vaan Alholle ja Raudaskosken Heikille.

4.4.1990

 

Me nivalalaiset on oltu musiikin suhteen melko lailla yksiruokaisia. Molemmat meidän herätysliikkeet suhtautuvat musiikkiin hyvin kriittisesti. Ainoa mikä hyväksyttiin, oli veisuu. Kaikki muu rallatus oli syntiä. Jos piiat erehtyivät rallattamaan navetassa kevytmielisiä renkutuksia ja isäntä yllätti, se tiesi ankaraa huutia ja pelottelua helevetin tulella. Musiikin kohdalla näkyi tämä jyrkkä jako, mutta musiikilla ilmaistiin kuitenkin salaisia tunteita.

Lapsuudestani on jäänyt mieleen Myllykankaan Reetan laulut iltaisin kaivonkannelta, kun hän pumppasi vettä navetan säiliöön. Kuuntelin tarkalla korvalla Reetan haikeaa laulua: – Oi miksi minä tummana synnyin, miksen syntynyt vaaleana, minun armaan ei lemmi tummaa, vaan lempii vain vaaliata… Siitä mollisointuisesta laulusta sain päätellä, että naapurin nuoren neidon povella sykkii murhe ja ahdistus. Oliko tuo sydänystävä pettänyt nuoren neidon rakkauden.

Ilo tarttui omaankin sydämeen, kun seuraavana lauantai-iltana kuulin Reetan iloisen laulun jota säesti vikkelä pumpun renkutus, josta voi päätellä, että iltaa odotetaan malttamattomana: – Minä keltaruusun kerran näin mailla Teksasin… Reetan äänestä kuulosti tuo kevään suuri hurmos ja nuoren tytön malttamaton illan odotus. Reetan aidosta sydämestä lähteville ”renkutuslauluille” ei edes Veelannin Fanni-neiti ollut vihainen, vaikka olikin tiukasti uskovainen ihminen. Fannillakin oli omat vaikeutensa ja hän ymmärsi nuoren neidon tunteita.

Renkien piti olla aina samaa mieltä kuin isäntä. Näistä asioista on tuhansia tarinoita. Jätkällä ja rengilläkin oli kuitenkin oma arvomaailmansa ja sydämensä tulpat, joita he joskus uskalsivat purkaa.

Kun aikanaan Ahteella kaivettiin Multalan koskea ja juntattiin siltapaaluja, oli jätkillä oiva tilaisuus keventää työn raskautta rivoilla junttalaulujen renkutuksilla ja samalla esittää protesti työtä katsomaan tulleille isännille: – Voi tuota körttijullikkaa… ja jatko onkin sitten sellaista, että se ei kestä painoväriä. Vilkunan Joose kertoi aikoinaan, että heidän kartanon poikki ajelivat kirkonkylän talojen rengit talvisin hiekkaa. Ilmeisesti eräälläkin rengillä korpesi povessa kaunaa isäntää kohtaan, koska hän purki tunteitaan laululla. Renki istui rentona hiekkalaitojen sisällä, nojaili perälautaan ja antoi reen heilahdella raiteilla. Pihamaan kohdalla hän havaitsi talonväkeä ja aloitti kuuluvasti virren nuottia tapaillen. – Latsarus se lepääpi taivaassa, rikas mies helevetin vaivassa… Taidatkos tuntemuksesi paremmin ilmaista, eikä sitä laulun kohdekaan pysty heti moittimaan.

 

Tämä oli esipuhetta siihen, mitä aioin kertoa sunnuntaillisesta Pelimannien konsertista. Tässä ”suruttomien” orkesterissahan soitetaan sellaisilla suruttomilla peleillä, kuten haitarilla, viululla ja mandoliinilla. Kansanlauluilla suomalaiset ovat jo satojen vuosien ajan ilmaisseet tunteitaan ja ne ovat siirtyneet sukupolvelta toiselle. Yllättävä konsensusta on tapahtunut Nivalassakin tämän musiikinlajin suhteen. Tämän konsertin kuulijajoukko oli hyvä poikkileikkaus nivalalaisista ja ihme ja kumma, yleisö näytti vapautuneen rennosti nauttivan musiikista ja jalka nappasi mukavasti musiikin tahdissa. Siinä oli sitä samaa vapautuneen ilon tunnetta kuin Ahteen junttalaulajilla ja Vilkunan ohi ajelevalla rengillä. Musiikilla on yhdistävä tekijä.

 

Minä olen joskus kinannut apteekkarimme Yrjö Rintalan kanssa, kun hän usein puhuu eteläpohjalaisista suvuista ja henkilöistä. Olen jäänyt alakynteen joskus väittelyssä nivalalaisista ja eteläpohjalaisista, mutta sainpas mieluisaa palautetta, kun Yrjö kertoi kuulumisiaan Amerikan matkalta. Apteekkariretkue oli viety New Yorkissa Kansallis-Osake-Pankin konttoriin vieraaksi. Pankkia esitellyt päällikkö Peltokangas kuulosti Yrjön korvaan kovin tutulta sukunimeltä ja kotiseutunsa tutkijana Yrjö heti tiedusteli, onko suku Etelä-Pohjanmaalta. – Ei ole kuin Multialta, mutta vaimoni on Nivalasta, vastasi päällikkö. Yrjö kertoi, että tämä rouva on Hosion Vilhon veljen tytär. Iloni oli kaksinkertainen, kun sain kertoa, että joo, minä tiedän, se on Raunon tyttö ja sukulaistyttö.

 

Järvelän Martilta tuli kortti. Ei ollut Raudaskylän postista, vaan Pekingistä. Joskus on Martin kanssa puhuttu, että pisimmät reissut ovat Oksavan tai Raudaskylän huoltoasemalle ja siinä on reissaamiset. Nyt on Marttikin päästänyt ”barnappaan” irti ja on alvariinsa menossa. Syksyllä kävi Armavirissä ja nyt peräti Kiinassa. Mitä peliä se tämmönen reissaaminen on?

 

Nivalan viimeisistä hevoskilpa-ajoista taitaa olla parikymmentä vuotta. Ei ole ajettu, tiellä, radalla eikä jäällä sen koommin. Ensi lauantaina ajetaan sitten uudella raviradalla ja se on historiaa. Nyt pitäisi saada Havulan Leukko ja Hautamäen Anttikin jännäämään raviradalle, niin olisi vanhanajan tunnelmaa: Jälimmäinen eelle, huuteli Antti.

7.4.1990

 

Nivalalaiset kossit, sanoisinko Karvoskylän kossit, ovat menestyneet hyvin myös noissa piruntorjuntajoukoissa. Kirkonmiehinä. Tiistaina luin uutisen, että Pukarin Jouko oli valittu äänivyöryllä Salo-Uskelan seurakunnan kirkkoherraksi. Tämä seurakunta on yksi maamme vanhimpia ja tämän seurakunnan maaperästä löytyneen kivikirveen jäljennös saatiin aikoinaan valtakunnallisten kotiseutupäivien aikoihin lahjana Katvalan museoon. Pukarin Joukolla on isannoitavana varhaiselta keskiajalta peräisin oleva seurakunta. Muutama viikko sitten valittiin Juha-Heikki Myllylä Ylivieskan kirkkoherraksi. Myös melko suurella äänivyöryllä. Juha-Heikinkin juuret ovat Karvosperän hiekkakankailla.

Pari vuotta sitten valittiin Tikkasen Jussin pojanpoika eli Hannu Ojalehto Tuiran seurakunnan kirkkoherraksi. Hannun lapsuudenystävä ja naapurin poika Eränummin Kauko oan tehnyt hiljattain lisensiaattityön ja on mennyt mukaan kunnallispolitiikkaan Lahdessa. Saattaapi niitä olla muitakin Karvoskylän kosseja näissä piruntorjuntajoukoissa, mutta en nyt heti muista. Tiedän, että ainakin kaksi tai kolme tyttöä on suorittanut teologian tutkinnot, mutta en tiedä onko heitä vihitty papeiksi.

Ei se ihme, jos nämä miehet ovat menestyneet. He ovat kasvaneet rikkaassa, maanläheisessä ympäristössä. Ei heille ole outoa lehmän poijitus, reen jalaksen palaminen tai vekselin kirjoittaminen tuvan pöydän päässä. Ovat he nähneet senkin, että kuitattu velkakirja on pantu tarkasti perheraamatun väliin ja veisattu jykevästi päälle: – ajast aikaan varjellut.

 

Kaipa se ihmisellä on jokin pohjavire, joka panee miehen opiskelemaan papiksi. Tuskinpa siihen virkaan mennään tieten tahtoen leipäpapiksi. Nämä ”piruntorjuntajoukot” ei ole toimittajan keksimä nimike. Se on peräisin Järven Aukulta. Menin kerran kesäisenä päivänä Hosiokankaan pihaan ja isäntä tuli puhuttelemaan. Alpo maalaili ikkunan pieliä, enkä minä silloin vielä häntä tuntenut. Kysyin Auku-isännältä, että mitä se tämä maalaripoika työkseen tekee. Auku jyräytti naama virneessä, että se on niissä piruntorjuntajoukoissa. Oi sillin jo herättäjäyhdistyksen pappina.

Onnea ja menestyksen toivotukset sinne Salo-Uskelan seurakuntaan ja papin äidillekin sinne Karvoskylän Kotiniemeen.

11.4.1990

 

Työsulku ja lakko uhkaa myös Piretta P.T.A:n Nivalan tehdasta. Lomille jäätiin ja maanantaina näyttää siltä, että ovet pysyvät kiinni pääsiäisen yli.

Työntekijät ovat vaatineen kolmen markan yleiskorotusta ja 1.30 – 1.90 korotusta vuosilisiin. Reinin tarjous oli hiukan runsas puoli, jonka työnantajaliitto olisi hyväksynyt, mutta ei työntekijäpuoli. Ero on siis melko suuri.

Kivijuuren Sirkka on topakka ihminen. Hän kävi maanantaina toimituksessa ja keskusteltiin näistä asioista. Sirkka puolusteli terhakasti tevalaista vaatimusta.

– Se on kuule niin, että me ollaan matalapalkkaisia jos joku ja meidän pitää tehdä töitä ankarasti. Me ei saada yhtään markkaa istumalla vain toimistopöydän takana. Jos tällä alalla olisi miehiä, niin palkat olisivat varmasti aivan toista luokkaa, puolusteli Sirkka.

Vaan eihän siitä kyllä mitään tulisi, jos miehet pantaisiin ompelemaan. Niitä ei ole kuin yksi tuhannesta miehestä, jolla on näppäryyttä tehdä kaikkia töitä. Tähän pystyy vain Mehtälän Anssi ja joku muu. Useimmat meistä on niin tökeröitä, että ei pystytä nappia ompelemaan, tai keittämään muuta kuin ”hyvännäköiset kuoriperunat”.

Uskalsin vielä tiukata Sirkalta, että mitenkäs se Suomen vaateteollisuus pärjää, kun jossain Kaukoidässä tytöt ompelevat koko päivän tällä kolmella markalla, jonka te pyydätte palkankorotusta tunnilta. – Joo, mutta Suomessa ei elä kolmella markalla, eikä kolmellakympilläkään päivää, totesi Sirkka. Ja tottahan se on. Asumis- ja elinkustannukset ovat Suomessa sitä luokkaa, että viiden– kuuden tonnin bruttopalkalla ei kulutusjuhlia vietetä. Toivon mukaan tästäkin työtaistelusta selvitään, sillä nämä Piretta P.T.A:n työpaikatkin on tärkeitä Nivalan tytöille ja talouselämälle.

 

Suomalaiset käyvät kirkossa jouluna ja pääsiäisenä. Nämä kaksi kirkkovuoden juhlaa nousevat ylitse muiden luterilaisessa kirkossa. Ortodokseilla pääsiäinen nousee jouluakin korkeammalle arvostuksessa.

Euroopan hulinoissa viimeisen vuoden aikana on kansakunnat hakeutuneet kirkkoihinsa. Runsasta tämä on ollut siellä, missä kirkot olivat kiellettyjä.  Näitä uutisia on kuultu ja nähty radiosta ja televisiosta.

Kaikki maailman ihmiset uskovat johonkin Jumalaan. Mikä Allahiin, mikä mihinkin. Sosialistinen vallankumous yritti tukahduttaa uskonnot. ”Oopiumia kansalle” kiellettiin näissä maissa. Islamin maissa tämä ei onnistunut alkuunkaan. Muuallakin Neuvostoliitossa hiljaiset uskontulet paloivat ja roihahtivat nyt ilmiliekkiin, kun kuria höllennettiin.

Pyhällä maalla perinteinen kulkue kulkee Jeesuksen kärsimystietä, Via Dolorosaa. Kristinuskon sanoma rakkaudesta vääristyy kuitenkin lähellä näitä paikkoja. Ihmiset käyvät toistensa kimppuun. Räjäyttävät autoja ja koteja, joissa viattomia ihmisiä kuolee. Niin Israelin kuin Palestiinan kansakin on kulkenut jo puoli vuosisataa omaa ”Via Dolorosaa”. Kärsimykset ja miljoonien tuhot kaasukammioissa eivät unohdu. Nyt vihdoin saatua uutta kotimaata puolustetaan kynsin hampain. Palestiinalaiset eivät ole löytäneet kotia. Hekin ovat käyneet veristä ja julmaa taistelua oikeudestaan omaan isänmaahan. Toistaiseksi turhaan. Israel on liian vahva nujerrettavaksi. Palestiinalaiset hajallaan asuva ja taisteleva joukko. Toivoton heidänkin taistonsa on, pysyvää rauhaa ja kotimaata ei näytä olevan näkösällä.

 

Mitenkäs meidän suomalaisten laita. Ulkoisesti rauhallista ja turvallista. Kansakunnan henkisestä tilasta ei voi sanoa samaa. Jokaisella meistä on oma ”Via Dolorosamme”. Elämän kiire ahdistaa. Turhautuneisuus uhkaa. Ulkolaiset sanovat, että suomalaisten aggressiivisuus näkyy mm. liikenteessä. Ei väistellä, ei olla hienovaraisen joustavia. Vieraannumme kanssaihmisistä ja ihmissuhteet kärsivät. Ulkoisella hyvinvoinnilla on ollut oma hintansa. On tapahtunut niin paljon 50 vuoden aikana, että kaikki eivät ole jaksaneet pysyä kehityksessä mukana. Työn henkinen rasittavuus koetaan niin suurena, että monikaan ei usko jaksavansa normaaliin eläkeikään saakka pysyä mukana.

Ihmisen mukautumiskyvylläkin on rajansa. Loppuunpalamisen ja väsymyksen ymmärtää. Tätä taustaa vasten ymmärtää myös sen, että ihmiset alkavat etsiä muita arvoja. Kansa kokoontuu kirkkoon hiljentymään ja pohtimaan elämän tarkoitusta. Näin hiljaisella viikolla tämän itsensä etsimisen huomaa runsaasta kirkkokansasta.

 

Pääsiäiskokot syttyvät jälleen tuomaan iloa ja muistuttamaan perinteistä. Suuria kokkoja ei taida tänä vuonna olla. Ojanperäset polttavat oman kokkonsa perinteisesti jäsentenvälisenä, mutta ei sieltä vieraitakaan pois ajeta. Karvoskylän Raidalle on ollut hankkeissa kokko, mutta sitä ei ollut vielä varmuutta tiistaina. Hyvää pääsiäistä kaikille.

18.4.1990

 

En muista koskaan Nivalassa olleen säällisesti näin lämmintä ja hienoa pääsiäisenaikaa. Onhan pääsiäinen tänä vuonna tosin ajallisestikin keväässä, mutta siitäkin huolimatta sää pääsiäisen aikaan oli kerrassaan keväinen. Lämpötila nousi iltapäivisin yli kymmenen asteen.

Pääsiäiskokkoperinne on Nivalassa jo uinahtamassa 1960-luvulla. Siitä lähtien pääsiäiskokkojen määrä on kasvanut joka vuosi ja tänä pääsiäisenä oli kokkoja miltei joka talossa ja ainakin kaikissa sellaisissa taloissa, jossa on lapsia tai nuorta väkeä. Ajelin aattoiltana Maliskylällä ja Karvoskylällä. Oli kerrassaan fantastinen tunnelma illan tuoksuissa aistin ja kävin mielessäni kaikki lapsuuteni pääsiäiset ja tunnelmat. Ilma oli tyynen seisova. Kokkojen savu ei karannut yläilmoihin, vaan jäi leijumaan sinisenä ja utuisena mattona lakeuden ylle. Tämä pääsiäisen leijuva taikamatto oli tänä pääsiäisenä koko Nivalan kattava ja yhtenäinen, sillä niin tyyni oli lauantai-illan sää. Tämä aiheutti sen, että pääsiäislauantain tunnelma oli kouriintuntuva.

Moni entinen nivalalainen, joka ei päässyt pääsiäiseksi Nivalaan, ajatteli varmaan mielessään näitä kokkoiltoja ja sitä tunnelmaa, mitä on lapsena ja nuorena kokenut täällä lakeudella. Kaikesta huolimatta ihminen on pohjimmiltaan herkkä ja kotiseudulla koetut nuoruuden muistot pulpahtelevat pintaan tällaisina hetkinä.

 

Paljon oli Nivalassa lauantaina väkeä liikkeellä. Lomalaisia oli autonrekkareista päätellen jopa Ruotsista saakka. Raijan kokolla puhuttelin Mehtälän Eemiä, joka asustelee nykyisin pääkaupunkiseudulla ja hoitaa lehtorin tointa kauppaoppilaitoksessa. Laskentatoimen ekonomistina Eemi totesi entisen naapurinsa pihamaalla turistivirtoja seuratessaan, että täällä maatilamatkailu on jo totisinta totta ja ollaan ajasta edellä. Korkiakosken Martilla olisi ideoita ja nyt vielä riskiä sydäntäkin, kun olisi vain joku joka toteuttaisi Martin suunnitelmat. Meitä nivalalaisia vaivaa eräänlainen kainous bisneksen teossa. Voi se olla mukavaakin, kun siihen oikein suhtautuu.

Nivalalaiset eivät pidä sellaista rahaa rehellisesti hankittuna, joka ei ole tullut lehmän tissin kautta. Kaikki muu on enempi tai vähempi keinottelua tai kepulikonsteilla hankittua.

 

Tänä keväänä ei nähty edes tulvia. Sikäli kun nyt tulvista enää Nivalassa voi puhua. Mistäpä sitä tulvavettä olisi tullut, kun ei ollut luntakaan. Vanhat miehet sanovat, että jos ei keväällä ole tulvia, niin vesi hakee kesällä roskat pois. Näin tapahtui vielä muutama vuosi sitten. Tuleeko ensi kesänäkin kesätulva? Nivalan niityille ei enää yllä hedelmällinen tulvaliete, mutta muuta lietettä on sitäkin enemmän, joka rehevöittää joen ja Pidisjärven.

 

Viikko sitten tuli radiosta hyvä esitelmä, jonka piti suomalainen tutkija, joka on ollut YK:n kehitystehtävissä Afrikassa. Hän kertoi tuhon kehitystarinan Etiopiasta.

Aikoinaan Niili kuljetti Egyptiin Etiopian ylätasangoilta hedelmällisen liejun, joka rikastutti koko Egyptin ja  loi mahtavan kulttuurin. Nyt kun Niili on padottu ei tätä hedelmällistä liejua enää tule ja viljely on taantunut. Hullumpi tilanne on Etiopiassa. Metsät on hakattu ja raivattu pelloksi. Kasvava polttopuuntarve on aiheuttanut sen, että metsät hupenevat hirmuvauhtia, eli hakkuumäärät ovat kymmenkertaiset vuosikasvuun. Kehitys johti siihen, että maanviljelijät eivät raaskineet polttaa metsää, vaan ajoivat puut kaupunkeihin toreille myytäväksi. Itse he polttivat kuivatun karjanlannan, joka ennen lannoitti peltoja. Nyt ajetaan kuivattu karjanlantakin kaupunkeihin ja viljelijät polttavat oljet, jotka ennen jäivät maahan lahoamaan ja turvaamaan humuksen. Viljelysmaan tuhoutuminen on tästä syystä rajua ja hiekka valtaa viljelyksiä kymmenien kilometrien vuosivauhdilla. Ihminen ajaa omilla teoillaan elämänsä ja luonnon tuhoon. Tätä kehitystä ei pysäytetä hetkessä ja Afrikassa on edessä monen kansakunnan kohdalla todellinen katastrofi ja nälänhätä.

 

Meitä eurooppalaisia pelotellaan samoilla asioilla. Ahneudessaan olemme mittaamassa luonnosta enemmän irti kuin se pystyy kestämään. Afrikkalaisten touhu näyttää meistä päättömältä, mutta omia virheitämme on vaikea tunnustaa. Näin keväällä me kaikki tunnustamme ja koemme kuinka tärkeä terve luonto meille on. Luonnon herääminen talven alta on aina voimallinen kokemus, joka vaikuttaa myös meidän ihmisten elämään. Me saamme täällä Pohjolassa nähdä ja nauttia rikkaasta keväästä. Olemme saaneet tämän luonnon perintönä ja meidän tulisi vaalia sitä myös tuleville sukupolville. Heräämistä vastuuseen on havaittavissa, mutta luja on vauhti, jolla tätä luontoamme tuhotaan. Toivottavasti hyvät voimat voittavat, niin kuin lämpö ja valo voittaa keväällä talven vallan.

Lähden viikonlopuksi Kilpisjärvelle katselemaan kevään tuloa Saanan juurelle. Sadinmaan Orvo ja Leena ovat luvanneet järjestää jälleen kortteerin. Kerronpa sitten ensi viikolla millaiset olivat kevään merkit Kilpisjärvellä.

25.4.1990

 

Vaikka edesmenneellä Nevalan Kusti-vainaalla oli suuria luonnonlahjojakin, oli hänellä myös ylivoimainen asetelma puhutellessaan karjanostomatkoilla elämän arkiasioissa kiusaantuneita emäntiä. Kusti oli odotettu, rakastettu ja toivottu kuuntelija ja kanssaihminen, kun hänellä oli taito kuunnella lähimmäistä ja osata kysyä hänelle tärkeistä asioista. – Kuinka se emännän jalaka on nyt parantunut siitä lehmänpotkusta? Pääsikö se tyttö sinne kauppakouluun? Onko ne elläinten rehut hyvin riittänyt talaven yli?

Kustilla oli laajemmat kaaret ja hän tunsi koko pitäjän ihmiset. Mökin emäntä pääsi harvoin käymään edes naapurissa ja hänen elämänsä oli yhtä ja samaa, eikä edes ukonköriläästä ollut kuuntelijaksi. Hänellä oli puhumisen tarvetta kun tapasi sellaisen henkilön joka kuunteli. Asiat eivät olleet järin suuria, mutta emäntä-parka sykertyi näihin omiin asioihinsa, jotka olivat vaatimattomuudesta huolimatta hänen koko maailmansa. Nevalan Kusti tunsi koko ostopiirinsä ihmistarinat ja tästä syystä keskustelupari oli kovin epätasainen, vaikka Kusti osasikin jokaisen ihmisen ottaa yksilönä ja jokaisen lehmänpotkaisun ja tarinan suurena elämänkohtalona.

Niin pienet, pienet on piirit maan. Ken härjillä ajaa se härjistä puhuu. Lutheri teki työnteosta taivaaseenpääsyn ehdon ja sana on mennyt perille. Ihmiset raatavat omissa ympyröissään ja sykertyvät rutinoivan elämän lillukanvarsiin. Kun on vuosikymmenet tehnyt yhtä ja samaa ja ollut kiinni työssä korvia myöten, niin on aivan luonnollista, että ihmisestä tulee nätisti sanottuna yksipuoleinen, jonka jutut ovat yhtä ja samaa ja omaa napaa täynnä.

Tällaiseen kurimukseen on toimittajakin ajautunut jo kauan sitten, mutta fiksut ihmiset huomauttelevat niin kainosti, että sitä ei huomaakaan. Pienikin loma ja irtaantuminen olisi jokaiselle ihmiselle rikastuttava ”mullinostoreissu”. Saada tavata toisia ihmisiä ja kuunnelle heidänkin asioitaan. Tärkeintä on kuitenkin päästä hetkeksi irti omasta oravanpyörästä, että ei tule aivan mökkihöperöksi. No, tässä oli perusteluja tuolle omalle kolmen päivän lomalle. Kyllä sen pitäisi riskatakin, mutta jotenkin tuo äkiksestä tuntuu vähän tollahtavalta palata Kilpisjärven lumisista maisemista Nivalaan, jossa virkuimmat jo kauraa kylvävät. Siellä hiihdettiin lähes kymmenen asteen lämmössä metrisillä häikäisevillä hangilla. Suomi on pitkä ja pitkulainen maa ja rytmin luonnon ja elämän osalta on kovin erilainen etelässä ja pohjoisessa. Rikkautta on molemmissa päissä. Etelä-Suomessa kiirettä, rahaa ja saasteita. Lapissa avaraa luontoa, erämaan hiljaisuutta ja rauhaa. Kumpikin ovat arvokkaita. Pohjoisen arvot pysyviä ja kasvavia tulevaisuudessa, ellei Kuolan saasteet kaikkea tapa, ei valkoinen mies turistibisneksillä kaikkea sotke.

 

Tämän viikon uutinen ja puheenaihe on Nivalan Osuusmeijerin liittyminen perustettavaan koko Pohjois-Suomen kattavaan maitoyhtiöön. Valio ilmoitti näistä suunnitelmista runsas vuosi sitten ja nyt yhtiöt ovat syntymässä. Asiaa on yritetty viedä julkisuudelta piilossa . Tämä ei tietenkään ole onnistunut, sillä salaisia päätöksiä ei synny, vaikka lehdistöltä ja julkisuudelta tietoja on pyritty salaamaan. Ainakin Pidisjärvi-lehteä on informoitu jäsenten toimesta, vaikka siitä ei ole kirjoitettukaan. On oltu korrekteja, vaikka se ei lehdistölle tällaisissa tapauksissa kuuluisikaan. Kyllä tästä olisi pitänyt paikallislehtien rohkeasti kirjoittaa.

Sinänsä asia on mennyt asiallisesti eteenpäin. Tavoitteena on maitotaloustuotteiden kilpailukyvyn parantaminen kun Eurooppa yhdentyy. Ja parantamista. Kävin Kilpisjärven reissulla Norjan Skibottenissa ja erehdyin ensimmäisen kerran rasvaostoihin. Voi maksaa Norjassa 15 markkaa kilo kuluttajalle. En tiedä miten valtio subventoi hintaa, mutta on siinä huima ero Suomen hintaan. Voi maksaa täällä 40 markkaa kilo. Osuuskuntakokous pidettiin sääntöjen mukaan. Kutsut kirjattuna kirjeenä. Ennen kokousta on pidetty lain vaatimat YT-neuvottelut työntekijäjärjestön kanssa, kertoi konttoripäällikkö Kangas. Kaikki on OK. Salamyhkäisyys jurppi kuitenkin lehdistöä. Jotkut kirjoittivat asiasta kuulopuheiden perusteella ja siitä meijerin johto suuttui. Asiallinen informaatio olisi ollut viisasta. Vaikka meijerin jäsenillä on täysi oikeus tehdä ratkaisut itse, niin koko maatalousväestö tarvitsee kuitenkin suuren kuluttajajoukon sympatiat. Kuluttaja päättää lopuksi voin ja maidon tuotannon kulutuksen ja Euroopan yhdentyessä kuluttajalla on siihen todelliset vaikutusmahdollisuudet. Pakostakin tulee mieleen, että eikö olisi tässäkin tapauksessa avoin peli ja asiallinen informaatio ollut paikallaan, jo kerran tavoitteet on kuluttajien edun parantamisessa. Kunnan lehdistötilaisuudessa toimittajat olivat Nivalan Osuusmeijerin menettelytavoista varsin närkästyneitä. Tämä tapa tällä vuosikymmenellä on kyllä melko harvinainen menettely, joten tiedottajien ärtyneisyyden kyllä ymmärtää.

Mielenkiintoiseksi asian tekee se jatkon kannalta, että Ylivieskassa ei lähdetty mukaan tähän yhtiöön. Kuulin toimitusjohtaja Hakalan kertoneen, että heillä on jo sellaiset tuotteet, joilla on hyvä kilpailukyky Euroopan markkinoilla, eikä he näe suuryhtiössä mitään uusia mahdollisuuksia. Kustannussäästöjä syntyy vain tuotantoa keskittämällä ja vähentämällä kannattamatonta työtä. Hakala oli kertonut, että heillä on kannattava yksikkö, kun nivalalaiset olivat tiedustelleet hänen kantaansa. Aika näyttää mihin ollaan menossa. Nyt on ainakin tällä alueella vertailukohtaa tuottajilla, kun Ylivieska näyttää jäävän ulkopuolelle. Onnea ja menestystä uudelle yhtiölle ja Nivalan Osuusmeijerin päätöksille.

 

Kevät on aikaisessa koko maassa. Etelä-Suomessa kylvötyöt ovat täydessä vauhdissa ja Viitalan Martti on aloittanut jo Nivalassakin. Kilpisjärven jäällä on jo vettä ja turistikausi taitaa loppua kuukautta normaalia aikaisemmin lumen puutteen vuoksi. Viime talvi taitaa jäädä aikakirjoihin vähälumisimpana täällä Nivalassakin. Ennätysaikainen on myös kevääntulo. Vapunaikana nivalalaiset ovat jo pelloilla ja maattomat kesämökeillään. Ohtamaan Anita on riskeerannut kunnan kulttuuritoimen puolesta ja kutsunut Veikko Sinisalon vappuillaksi Nivalaan. Sinisalon ohjelma on tällä kertaa uutta. Taustalla on lehtitietojen mukaan taiteilijan sairauden aiheuttama uusi elämänkatsomus ja asenteet. Ohjelma perustuu raamatunsanomaan, mikä sopinee nivalalaiseen maaperään. Toivottavasti nivalalaiset huomioivat Veikko Sinisalon illan. Onhan kysymyksessä yksi maamme tunnetuimmista ja väkevimmistä tulkitsijoista.

28.4.1990

 

”Työs olkoon suurta tai pientä vaan, kun se vain tähtää suurempaan ja kun sitä palkan et edestä tee, se arvonsa ansaitsee.”

Näin sanoo tosin runoilija, mutta tämä tapahtui luontaistalouden aikana, kun Eino Leino riimitteli. Tänään ihminen tarvitsee rahaa, kun ei ole omaa perunamaata, lehmää, sianporsasta, lamppuöljyä eikä veroiksi kelpaa oravannahka.

Olin torstaina tehyläisten palaverissa. Vaikka koolla oli 120 ammattiosaston jäsentä, niin kokous oli varsin vaisu ja apaattinen. Kysymyksessä oli tehyläiset, eli hoitohenkilöstö, jota vielä sitoo vanhat perinteet kutsumustehtävästä ja lisäksi työrauhanrikkomiskielto. Nämä ihmiset tulevat silloin auttamaan, kun me joudumme sairauden tai vanhuuden takia vuoteeseen tai laitoshoitoon. Ei edes omaisemme ole silloin kääntämässä tai tuomassa helpotusta tuskiin ja vaivoihin. Terveet päättävät heidän palkoistaan. Monet eivät tunne koko alaa. Vapaaehtoisesti ei mennä kroonikko-osastolle tai vanhainkotiin, koska se saattaa häiritä mielialoja ihmisen kohdalla, joka laskee vain tulosta, tehokkuutta ja tavoitteita, eikä ota missään nimessä huomioon sellaista epämiellyttävää asiaa, että hänenkin kohtalonsa ja tulevaisuus on näillä osastoilla. Hoitohenkilökunta on nyt odottanut palkkojensa korjausta, mutta valtiovalta uhkaakin jäädä sivuun näistä sopimuksista. Pankkitoimihenkilöt eivät saaneet lakkonsa tueksi yleistä mielipidettä, mutta hoitohenkilökunta saa sen jakamattomasti. Sympatiat ovat heidän puolellaan.

 

Kevään tulo tänne pohjoiseen on aina henkisiä voimavaroja koetteleva raju muutos. Tänä keväänä tämä kevääntulo on ollut tavallista rajumpi ja aikaisempi, eikä ihmismieli ole tahtonut perässä pysyä. Valo ja lämpö saavat hormoonit hyrräämään ja ihmislapset ulos tepastelemaan. Keväällä kysytään kanttia.

Toisille kevät on masennuksen aikaa. Ihminen huomaa luonnon rajun muutoksen ja uudistumisen talven jälkeen. Toinen ihminen masentuu tästä, kun huomaa, että itse ei pysty muuttumaan ja uudistumaan kevään mukana. Huomataan vain likaiset ikkunat, nuhruuntuneet tapetit, ruostunut auto, uhkun polttama nurmikko ja haalistunut kesätakki. Kaikki näyttää ahdistavan ja kaatuvan päälle. Vaikka aurinko paistaa, niin sielun edessä on raskaasti laahustavia pilviä.

 

Useimmille meille kevät on kuitenkin uuteen elämään heräämisen ja innostumisen aikaa. Syksyllä masennutaan ja vaivutaan depressioon, mutta keväällä ollaan vahvoja.

Eihän se kevääntulo paljon näy kerrostalon ikkunaan, mutta kun menee luontoon ja antaa aistien toimia. Nivalan niityt voivat olla monenkasvoiset. Talven kaamoksessa kun pakkasviima kuljettaa hiipuvan talvipäivän kajossa vitilunta maailmanniityltä Haapaperää kohti ja niittyladot kyyhöttävät tuiskun keskellä mykkinä ja alistuneina, niin se maisema on kuin venäläisessä elokuvassa Siperian aroilta. Ei ihme jos mielikin masentuu. Kun menet keväisenä iltana Nivalan niityille koet valtavan elämyksen. Kuovien kirmaiseva huuto ja lintujen kosioleikit yhdessä nenään tuoksuvan kytösavun ja lämpenevän maan tuoksujen kanssa antavat aistillisen kokemuksen. Näillä niityillä eletään luomiskautta . Kerran eräältä nivalalaiselta kysyivät vanhapiikalehtorit, että mitä ne on ne Nivalan vihreät niityt ja lumous, josta aina puhutaan. Tähän vastasi nivalalainen, että se on vaarallista aikaa, jos sattuu noille niityille yksin osumaan, kun luonto on herkimmillään ja isännät siellä kylvötöissä. Jos lähdet yksin kävelemään niityn poikki Haapaperältä Aittoperälle, niin olet menettänyt neitsyytesi jo moneen kertaan tällä matkalla. Siitäkös näiden Helsingin neitojen silmä kirkastui ja totesivat yhdestä suusta: Sinne mennään.

 

Paistaos armahin aurinko,

hellitä hempeä huomen!

Pitkä, pitkä on pohjan yö,

kolkko on talvi Suomen.

 

Kauan kattanut korpia on

härmän ja hämärän vyö,

kauan on kuura

peittänyt maan,

kauan on huura

huokunut mielihin hallaa vaan.

 

Paistaos armahin aurinko,

hellitä hempeä pouta,

että lähtisi sydänten jää

ja sulais rintojen routa.

 

Suo jo lämpeni, sula on maa.

Joutukaa

kyntäjät vakoja luomaan,

vakoja suoria vapauden,

uria uusia aattehen

halki harmajan suo-maan!

 

Joutukaa, joutukaa

kylväjät siementä tuomaan,

tietojen kylvöjä,

taitojen kylvöjä

kyntäjän uutehen uomaan!

 

Näin Eino Leino tulkitsi kevään tuntoja. Hyvää Valpurinpäivää.

3.5.1990

 

Kevät tuli äkkiä ja yllättäen. On se tullut joskus ennenkin ja yllättänyt. Edesmenneellä Reunan Topilla oli tapana sanoa keväisin, että puut jäi metsään, muta ompa onneksi sonta kotona. Viime viikolla soiteltiin toimitukseen, että pääskyset ovat saapuneet. Harvoin ne huhtikuussa Nivalan korkeudelle yltävät.

 

Laaksojen Lääkäripalvelu Ky on avannut yksityisvastaanoton nyt myös Nivalassa. Vastaanotot tapahtuu iltavastaanottona Nivalan lääkärien voimin.

Yhteiskunnan hienot suunnitelmat sortuvat joskus toivotusta tavoitteesta aivan päinvastaiseen lopputulokseen. Kun kansanterveyslaki sorvattiin läpi 1970-luvulla se oli peruskoululain ohella yksi merkittävimpiä yhteiskunnallisia uudistuksia, niin koulutoimessa kuin terveydenhoidossakin siirryttiin kertaheitolla maksuttomiin palveluihin. Se jo aavisteltiin, että tämä järjestelmä maksaa ja ketkäs muut sen maksavat kuin kansalaiset. Sitä ei kuitenkaan terveydenhoitopuolella osattu aavistaa, että lääkäripalvelujen ja nimenomaan maaseudun ja vähävaraisten osalta tämä laki lisäsikin kansalaisten eriarvoisuutta lääkäripalvelujen ja niin myös lääkäreiden osalta. Suurissa asutuskeskuksissa yleislääkäri- ja erikoislääkäripalveluja on saatavissa, koska lääkärit ovat hakeutuneet sinne. Maaseudulla vallitsee huutava lääkäripula, eikä virkoja saada täytettyä. Maaseudun harvat lääkärit uupuvat työtaakan alle.

Kun yhteiskunta ottaa yksityisiltä ihmisiltä pois tehtäviä ja rajoittaa heidän toimintaansa, niin samalla se vie työntekijöiden motivaation. Kansanterveyslailla lääkäreistä tehtiin virkamiehiä ja suuren paperimäärän ja byrokratian pyörittäjiä. Ansiokehitys koulutukseen ja vastuuseen nähden laski huomattavasti. Tässä on näkösällä lopputulos.

Lääkäripalkkioiden palauttamisesta on käyty keskustelua. Se näyttää olevan kuitenkin poliitikoille niin kipeä periaatekysymys, että siihen ei ole menty, vaikka ongelmat tiedostetaan. Ihmiset maksavat kampaajalla käynnistä 300 markkaa ja parturireissustakin viisikymppiä, mutta lääkärissäkäynti on ilmainen.

Pannaanpa parturit ja kampaajat kunnalliseksi ja maksetaan heille 36-tuntisesta työviikosta A-15 palkkaluokka eli 4.800 markkaa kuussa. Kampaamot ja parturit sulkisivat ovensa kello 16.00 ja lauantait vapaat. Kunnalla pitäisi olla johtava parturi ja johtava kampaaja ja palkanlaskija ja partureita pitäisi olla vähintään 40, että nykyiset palvelut säilytettäisiin. Siihen pitäisi olla kanslia, kanslistit ja lomarengas.

Nivalan seitsemästä lääkärinvirasta on täytettynä vain osa ja kolme lääkäriä on paikalla. Laki määrää laajat velvoitteet. Uusia lääkäreitä ei saada. Yksityisvastaanoton perustamisen yhtenä motiivina on, että tänne olisi parempi mahdollisuus saada uusia lääkäreitä, jos heillä olisi mahdollisuus myös yksityisvastaanottoon. Nuorilla lääkäreillä on huimat opiskelu- ja asuntovelat ja he ovat  valmiita tekemään töitä, jos vain siitä saa verotuksen jälkeen kohtuullisen korvauksen.

 

Vapunajan tapahtumat päättyivät Veikko Sinisalon lausuntailtaan. Voisi sanoa: huipentuivat. Veikko Sinisalo on tehnyt tavallaan uuden tulemisensa. Vakava sairaus on tuonut uuden elämänkatsomuksellisen kulman ja uudet tulkinnan aiheet. Läheltä taiteilijan tavanneet näkivät, että sairaus on jättänyt jälkensä ja riskin miehen voimat ovat hiipumassa. Tämä esiintymiskierros Ylivieskassa ja Nivalassa otti voimille. Sen havaitsi Nivalan esityksen jälkeen.

Muutoinkin tämä esitys taisi ottaa voimille ja hermoon. Tekniikka reistaili ja esitys pääsi alkamaan ilman lausujan vahvistinta puoli tuntia myöhässä. Maestro itse kävi rauhoittelemassa ja pahoittelemassa tapahtumaa ennen esityksen alkua. Yleisö malttoi olla kuitenkin kärsivällinen ja tämän taiteilija pani mielihyvällä merkille. Harvoin on Nivalassa ollut niin vastaanottavaa yleisöä, kuin Sinisalon tilaisuuksissa aikaisemmin, ja nytkin. Esityksen aikana kirkko oli täysin hiljainen.

Raamatun tekstien tuntemus ja sisältö tahtoo meiltä unohtua. Eikä se tahdo saarnateksteissä aina tavoittaa hyvää maaperää, vaan siemen lankeaa tienoheen tai kallioperään. Sinisalon tulkinta tuoresti meille näitä Raamatun tekstejä mieliinpainuvalla tavalla.

Esitys päättyi taputuksiin. Tämä tapa on vasta parin vuoden takainen murros Nivalan kirkossa. Silloin sen teki Inkeri Kangas, kiittäessään Nivalan sekakuoron kirkkokonsertista. Kun sen aloitti Inkeri, niin kaikki uskalsivat tulla mukaan. Sen jälkeen se on toistunut Nivalan kirkossa muutaman kerran.

Jotkut eivät pidä siitä, että kirkossa taputetaan. Kirkko on herran huone ja taputukset ihmisansioille eivät perinteisesti kuuluneet kirkkoon. Murros on tässäkin tapahtunut. Ja sokeri pohjalla. Taputukset olisivat saaneet jäädä, jos olisi arvattu mitä tuleman pitää. Minä olin aivan varma, että nivalalaiset räväyttivät taas.

Taiteilija oli kävelemässä jo sakastiin, kun kirkkokansa nousi ja aloitti kiitosvirren. Veikko käveli takaisin alttarin eteen ja jäi mykistyneenä kuuntelemaan kirkontäyteisen yleisön voimallista virttä. Tämä oli kaunis päätös ja oikeastaan kaiken huipentuma. Olin konsertin jälkeen keskusteluissa Sinisalon kanssa ja hän oli hyvin liikuttunut. – Minä olen kuullut, että Ylikankaan esityksen jälkeen Helsingissä sinne saapuneet pohjalaiset ovat veisanneet virren. Minun kohdallani ei tällaista ole koskaan sattunut.

Yleisö on saattanut nousta seisaalleen taputtamaan, mutta tämä hartaasti ja vakaan kansan sydämestä lähtenyt voimallisesti ja kauniisti soinut kiitosvirsi oli minulle jotain suurta ja ennenkokematonta. Tämä jää varmasti mieleeni ikipäiviksi. Tätä virttä ei tietenkään laulettu minulle, vaan kiitokseksi Jumalalle ja minä sain sanan välikappaleena siitä oman osani, totesi hiljainen, väsynyt ja kiitollisesta mielestä tunnelatauksen hiljentämä taiteilija.

Sinisalo pääsi lähtemään Nivalasta vasta puolenyön maissa ja arveli ehtivänsä kotiin Tampereelle aamuviideksi. Tytär oli kuitenkin kuljettajana ja menomatkalla voi jo vähän levähtää. Kiitokset konsertista ja kiitokset kulttuurisihteeri Anita Ohtamaalle, joka yksin uskalsi ottaa riskin konsertin taloudellisesta puolesta. Ohjelmalehtisen tuotto peitti miltei kokonaan kulut.

 

Tuhlaajapojan paluu on yksi Raamatun keskeisiä opetuksia. Olen kaksi kertaa Eremitaasissa käydessäni pysähtynyt tuhlaajapojan paluuta kuvaavan maalauksen eteen. Onkohan se nyt Rembrandtin maalaus. Vanhan isän käsi laskeutuu hänen edessään polvistuneen ja kotiin palanneen pojan päälle. Isän katseessa on suuri rakkaus ja anteeksiantamus. Suuri taiteilija on osannut vangita tämän Raamatun kertomuksen hätkähdyttävällä tavalla. Maalauksen edessä on ollut pakko viivähtää.

Niin pysäytti myös Sinisalon esitys. Ihmeellinen ja käsittämätön on isän rakkaus. Tuhlaajapoika pyytää perintönsä ja lähtee maailmalle. Rilluttelee ja irstailee maailmalla ja husuttaa kaikki kotinsa perintörahat. Palaa sitten nälkäisenä ja rääsyläisenä, mutta katuvana kotiin ja isä antaa anteeksi. Ei ihme jos tuo kunnon poika, joka on auttanut ja palvellut isäänsä ja hoitanut perintöleiviskänsä kunnialla, synkistyy tästä.

9.5.1990

 

Osuuspankinjohtaja Veikko Linna soitteli Sallasta. Asiana oli lehden osoitteen muutos. Veikko oli perheineen lähtökuopissa ja pakkaustouhuissa. Sallan osuuspankki jää kasvaneena ja hyvissä asemissa tulevalle miehelle. Veikko muuttaa viikonvaihteessa Pudasjärven Osuuspankin toimitusjohtajaksi. Tämä pankki on viidenneksen suurempi kuin Nivalan osuuspankki. Syödessä nälkä kasvaa ja uraputkessa kykenevä mies etenee. Onnen ja menestyksen toivotukset Pudasjärvelle ja terveisiä entiselle työtoverilleni Junttilan Irkulle, nykyiselle rouva Timoselle.

 

Järviluoman Sisko on palannut Namibiasta kuuden kuukauden lomalle. Ensimmäisen kerran Sisko saa kertoa iloisia uutisia itsenäisestä Namibiasta. Viime vuoden Namibia oli maailmanuutisten kärkipisteenä. Suomalaisen miehen johdolla YK:n joukot olivat valvomassa tämän maan itsenäistymisprosessia. Siskollekin tämä vuosi oli historiallinen. Maassa kävi korkeita poliitikkoja. Sisko tapasi myös Suomen parlamenttivaltuuskunnan.

Tulojuhlassa Sisko kertoi tuon hirvittävän erehdyksen taustoja, jossa 300 swapolaista sissiä kuoli maan ensimmäisenä itsenäisyyspäivänä. Angolan puolelta rajan yli tulleet sissit tulivat luovuttamaan aseitaan YK:n sotilaille. Heitä vastassa ei ollutkaan YK:n joukkoja, vaan Etelä-Afrikan sotilaita, jotka avasivat tulen näitä pakolaisia vastaan ja itsenäinen Namibia sai peitellä multiinsa ensimmäiset 300 uhriaan. Hirvittävä erehdys, joka oli johtaa koko itsenäistymisoperaation epäonnistumiseen.

Sisko kertoi myös, että vuosisataisia haavoja ei hetkessä paranneta. Vuosisadat valkoinen mies on ollut alkuperäisväestölle vihollinen. Viha ei ole unohtunut, vaan kytee vielä pitkään. Mustien johtaja oikaisi voimasanoilla kansaansa, että valkoinen mies ei ole täällä vihollinen, vaan Namibian kansalainen. Namibia käy samaa kipujen, kasvun ja unohtamisen vaiheita, mitä Suomessa käytiin 1918 ikävän sodan jälkeen. Siskolle hyvää lomaa ja koita täyttää ”reppuasi” uutta työkautta varten.

 

Olin pari päivää Karvosenojan Taistolla muurarinsällinä. Kun paikalla oli konsulttina myös Viljamaan Aarre, niin tarinat lentelivät muurarien maineikkaaseen ammattikuntaan.

Muistelin siinä Myllylän Jaakkoa, joka oli joskus 1950-luvun alussa muuraamassa lankomiehelleen Urpelan Leanderille uuden tuvan takkoja. Jaakko oli Amerikat käynyt mies ja verraton seuraihminen. Hänellä oli hyviä juttuja ja kaikki me Veelanninpuhon poikaset keräännyimme sinne kuuntelemaan ja ihmettelemään. Jaakolla oli vanhat metkut ja arinahöylää juostiin hakemassa pitkin kylää. Ihmeteltiin siinä, että onpas kiertävä kalu, kun aina vain neuvottiin menemään seuraavaan taloon, jonne se oli edelleen lainattu. Paljastuihan se asia viimein ja me ryhdyttiin epäilemään kaikkia Jaakon juttuja, mutta kiinnostus säilyi. Hyvät ne on jutut Laakkosen Eikallakin. Onkohan se niin, että muurarit ovat poikkeuksellisen sanavalmiita ja valoisia ihmisiä. Taisto siinä muisteli, että kerran on Eikalta menneet jauhot suuhun. Eikka oli muuraamassa kotikylillään ja Hirvi-Mattikin tuli käymään rakennustyömaalla. Oli oikein ahdas viimeistelypaikka hormissa ja Eikka pisteli käsin laastia. Matti totesi siihen, että sinulta ne ei joudu työkalut hukkaan, kun ne on ihossa kiinni.

 

On tulossa äitienpäivä. Naisasianaiset sanovat, että naisessa ei saa korostaa emo-ominaisuutta, vaan tasa-arvoista ihmistä. Me miehet olemme näissä asioissa konservatiivisempia kuin naiset. Olisikohan siitä jotain etua, että supistaisimme naisen arvomaailman vain emon rooliin. Joku kirjoitti hiljattain, että miehen on vaikea nähdä kotona tiskaava, pyykkäävä ja kaikesta huolehtiva hössöttäjä myös intohimoisena rakastajana ja partnerina, jota jokainen nainen myös toivoo olevansa. Siinäpä sitä pohdiskelemista.

Kotiäidin työn palkasta, sosiaaliturvasta ja työn arvostamisesta on Kerttu Saalastikin saarnannut jo 1950-luvulta lähtien. Asia ei ole hievahtanut mihinkään. On syytetty vasemmistoa ja miesenemmistöistä eduskuntaa. No tämän jälkeen on ollut keskustalaista ja kokoomuslaista hallitusta ja kaikki on jäänyt juhlapuheiksi. Olen taipuvainen konservatiivisuuteen ja mielelläni näen erilaisuuksia miehen ja naisen välillä. Keskimääräisesti ottaen nainen on sitkeämpi, vastuuntuntoisempi, sovittelevampia ja sitten hänellä on vielä tuo kuuluisa kuudes aisti. Hänestä löytyy tarpeen tullen monta persoonaa ja kuvakulmaa. Parahiten sen on kuvannut tuntematon intialainen runossaan naisen luominen. Rastaan raksuttava suu, metsäkauriin kutsu vieno, tuuliviiri notkea, säkenet ja liekki kulon, bamburuoko notkein, timantista kova särmä, tiikeriltä julmuuden. Nämä ja paljon muita ominaisuuksia otti Brahma suuri luodessaan tämän juhlinnan kohteena olevan naisen. Vain miehet ovat ottaneet oikeudekseen sanoa, että pojat on aina poikia. Miksi me emme voi sanoa vaikka vain äitienpäivänä, että tytöt on aina tyttöjä. Hyvää äitienpäivää.

12.5.1990

 

Viikolla luki Hesarissa, että VR lakkauttaa asemiaan ja neljä pysäkkiä ja seisaketta menisi Iisalmi–Ylivieska -väliltäkin ja niiden joukossa ”oma asemani” Karvoskylän pysäkki.

Nuoremmille näistä pysäkeistä on turha puhua mitään. Sota-ajan lapsille ja sitä vanhemmille ihmisille jokainen pysäkki ja asema on nykyisin hiljentyneenäkin eräänlainen pyhiinvaelluspaikka. Asemat olivat ennen kaiken tapahtuman keskipiste. Juna oli ainoa härevämpi liikkumaväline. Sen voi kuvitella, jos otettaisiin kaikki autot pois teiltä ja liikenne tulisi asemalle. Asemille ajettaisiin myös kaikki puutavara. Asemille tuli posti ja sieltä se jaettiin. Asemalla oli kaikki postipalvelut. Ei ollut erillisiä postitoimistoja. Sieltä haettiin eläkkeet ja postiosoitukset, paketit, lehdet ja kortit.

Asemalla seisoi sota-aikana armeijan junat. Toivat vainajia ja veivät täydennysmiehiä. Niiden vaunujen nurkissa oli kuuset, joissa oli vainajia puulaatikoissa. Minun muistoni liittyvät tähän Karvoskylän asemaan. Kävin perjantaiaamuna viettämässä hiljaisen hetken pysäkillä.

Ensimmäiset muistot rautatiestä ovat hyvin varhaisia. Pantiin Ketunpesillä markka kiskoille ja se meni lyttyyn, kun pitkä juna ajoi ylitse.

Karvoskylän asemalla oltiin vastassa evakkoja. Oli ihmisiä, nyyttejä, koreja ja hulinaa ja itkua. Ihmiset etsivät omaisiaan ja tavaroitaan. Sota-aikana kylän isommat tytöt toivat sotilasjuniin paketteja tuntemattomille sotilaille ja saivat kirjeenvaihtokavereita. Oli siinä asemapäällikkö Räsäsellä monta rautaa tulessa, eikä ihme jos hän joskus kärähteli. Monesti olen lähtenyt yöjunaan repun kanssa tältä pysäkiltä. Monet ovat olleet erojaiset ja hyvästelyt tälläkin asemalla vuosikymmenien aikana. Tältä asemalta lähtivät Karvoskylän tytöt Paimioon, Mietoisiin ja Raisioon piikomaan. Suureen maailmaan. Tältä asemalta lähtivät Karvoskylän kossit ensin Haapajärvelle parkkuulle niin pieninä ja alaikäisinä, että repunperse maata viisti. Sitten Oulujokivarteen voimalaitoksia rakentamaan ja lopuksi Ruotsiin. Ei ihme, jos hylätyllä asemalla aina kesäisin käy joku hiljaisen hetken viettämässä.

Viimeksi tällä asemalla oli vilskettä, kun amerikkalaiset tekivät filmiä. Siitä on nyt pian kymmenkunta vuotta. Aseman seinään naulattiin venäjänkielinen teksti ja Karvoskylän pysäkki sai näytellä siperialaista asemaa. Olikohan sen elokuvan nimi nyt joku Jääpolte vai mikä. On kuulemma esitetty jo Suomessakin. Ei vain ole sattunut kohdalle.

 

Kuukausi sitten soitti Vihtarin Rauno, että heillä on näkynyt jo tervapääskyjä. Ei ole kirkolle asti ehtinyt ja tuntuu siltä, että parempi on kun ei ole ehtinyt. Pakkanen on tappanut hyönteiset ja kuivuus on ajanut kastemadot jankon alle. Nyt ei ole linnuilla evästä. Tiuhaan hyppeli västäräkki pyrstöään keikutellen kynnöksellä, kun käänsin torstaina kuivaa, mutta kylmää sänkeä. Oikulliset ovat säät. Heikkilän Paavo kertoi, että nämä jatkuvat rajut länsituulet ovat otsonikerroksen katoamisen seurausta ja ollaan menossa maailmanloppua kohti.

Viitakankaan Elli kävi toimituksessa ja karjalaisnaisen vilkkaudella hän kertoi surujaan siitä, että luonto on tuhoutumassa. Kottaraiset eivät enää palaa. Mistä palaavat, kun Italian maanviljelijät myrkyttivät niitä lentokoneista.

Kullero on hävinnyt Nivalasta. Tiedän yhden paikan, jossa vielä ainakin pari vuotta sitten kasvoi kulleroita luonnonvaraisina. En neuvo paikkaa, että saisivat olla rauhassa. Kulleroraja lienee tulla Yli-iissä. Landelaisten kulttuuri ajaa kulleroa pohjoiseen pakoon kuten aikanaan lappilaisia.

Viitakankaan Elli kertoi, että rentukkakin on hävinnyt. Enää ei kirkon ojanvarsissa ole rentukkaa. Kun ei ole enää ojanvarsiakaan, totesi Elli.

Tehokkuuden mukana on hävinnyt monta muuta kasvia ja eläintä. Peltopyyn hävittivät salaojitus, silppurit, automaattihaulikot, seisovat lintukoirat ja virkamiesten viisipäiväinen työviikko. On yritetty tarhata ja ruokkia, mutta tulo on nolla. Nyt olisi pikkasen siementä jos vain malttaisivat olla syksyllä ampumatta.

16.5.1990

 

Keskustapuolueen johto näyttää Nivalassa olevan toista mieltä, mitä on valtakunnallinen johto ja MTK. Viime viikolla kaikki kolme puheenjohtajaehdokasta vannoivat ekologian nimiin. Ollaan varauduttu vihreiden yllättävään suosionnousuun jo on toki takana todellista huoltakin ympäristömme osalta.

MTK:lla on oma ympäristöohjelma. Viimeksi Nivalan kokouksessa vannottiin tähän. Samassa kokouksessa vannottiin myös siihen, että maatalous tarvitsee kaikkien suomalaisten tuen tulevia Euroopan yhdentymistapahtumia varten. Ennen kaikkea maatalous tarvitsee kuluttajien tukea, että kotimainen kulutus kääntyisi jyrkästä laskusta ylös. Hiljattain tämän ajatuksen ja toivomuksen esitti tässä samassa lehdessä myös eräs meijerin työntekijä. Maatalouden ja kuluttajien välejä ja molemminpuolista ymmärtämistä on parannettava, sillä maatalouden on toimittavaa kuluttajien ehdoilla.

Toinen lainaus keskustaryhmän puheenjohtajan syntymäpäivähaastattelusta:  – Toinen asia, johon myös maanviljelijät joutuvat kiinnittämään huomiota on ympäristön saastumisongelmat. Talonpoika on aina suhtautunut kunnioittavasti luontoon ja maaemoon, mutta uusi viljelytekniikka ja kemikaalit ovat valitettavasti tuoneet myös riskitekijöitä. Kyllä meidän viljelijöiden on vakavasti otettava esimerkiksi nämä puristemehujen aiheuttamat vahingot vesistöille.

Näin syntymäpäivähaastatteluissa, mutta käytäntö näyttää olevan toinen Nivalassa. Laitoin Jaakko Vuolteenahon kitkuisen kirjeen kokonaisuudessaan. Puhuttu sana unohtuu, mutta kirjoitettu jää arkistoon. Tämä kirje paljastaa niin paljon henkilökohtaisia ominaisuuksia ja asenteita, että se on säilyttämisen arvoinen.

Tutkimusta ei tee vesipiiri vaan kunnat yhteistyössä vesipiirin kanssa. Onko sillä nyt väliä kumminpäin. On turha selitellä sitä, että maatalouden hajakuormitusselvitystä  ei yritetty vesittää. Sitä ei nyt tehdä niin kuin lautakunta esitti, jos keskustaryhmän ja valtuuston päätös pitää. Eikö tämä selvitys olisi ollut yksi perusselvitys? Tässä kohtaa täytyy pyytää anteeksi valtuutettu Varpu Uusitalolta, joka ainoana hoksasi valtuustossa, missä ollaan menossa. Lainaan tähän valtuustopakinaani Pidisjärvi-lehden numerosta 50 viime talvelta: ”Asian hoksasi valtuutetuista ainoana Varpu Uusitalo, joka totesi, että ei kannattaisi olla niin herkkänahkainen, vaikka tietääkin asian käyvän kohti. Muilta ryhmiltä ja valtuutetuilta tämä esitys vilahti kokonaan ohi ja sillä oli kuitenkin suuri merkitys. Todennäköistä on, että selvitystä ei tehdä vielä ensi kesänäkään.” Ja niinhän siinä kävi. Kuntien on kohtuutonta panna koko keskustaa vastuuseen näistä vesistöselvityksistä. Pikemminkin se on yhden miehen taistelua, eli Jaakko-kaiman.

Jaakko aloitti kirjeensä vanhaan tapaan: Hyökkäys on paras puolustus. Näitä kitkuisia lausahduksia on ulkopuolisen vaikea tajuta, ellei tunne taustoja. Jaakko kärähti muutama vuosi sitten, kun hän ajeli lietelantaa hangelle ja tulva-alueelle. Kyläläiset tekivät valituksen ja asiasta suoritettiin katselmus ja taisipa tulla muistutus. Kipeää tämä teki sen vuoksi, että Jaakko itse on kunnan napamiehiä ja edusti kuntaa vesipiirissä. Tavoittivat rysän päältä, niin kuin sanotaan. Sen jälkeen kaima on ollut niin kireä, kun on puhuttukaan ympäristöasioista, että hän on poistanut varmistimen. Ikuinen arpi jäi kaimalle sieluun tästä tapauksesta. Jaakko on huolehtinut itsensä vesipiirin toimikuntiin ja kyllä onkin ollut hyvänä tulppona tutkimusten edessä. Nyt ympäristölautakunta esitti mukaanmenemistä yhteiseen selvitykseen, mutta Jaakkopa ottikin valtuustossa näppärän kiekauksen ja sai valtuuston tekstimuutokseen. Selvityksiä ei Nivalassa tehdä. Ainoastaan Uusitalon Varpu oli niin näppärä, että hoksasi tiedustella, mitä tämä tekstimuutos tarkoittaa. Esitys laajemmasta selvityksestä oli kyllä hyvä esitys, mutta siihen ei tainnut uskoa edes itse esittäjät saatikka sitten kuntalaiset.

Tulponreikänä oleminen käy ennen pitkää raskaaksi. Jos takana on elävää ainetta, niin paineita syntyy kuin pulloon. Paineet ympäristön osalta ovat kasvamassa ja aikanaan tulpot lentävät kuin poksahtelevat samppanjapullon korkit.

Sinä Jaakko syytit taas kerran maatalouden viholliseksi. Se on helppo sanoa, kun ei muutakaan keksi. En kyllä tunnusta sitä, mutta en lähde syyttämään kaimaani kirkon ja luojan vastaiseksi, kun ei kunnioita Herramme ja Luojamme luomaa luontoa.

Takavuosina tällaisissa asioissa paukut olivat kovemmat. Keskustan ryhmä kutsui Nivala-Seuran johtoa nokkapaistille, että päätoimittaja ei nauti puolueen luottamusta. Jopa ilmoittajia uhkailtiin. No onneksi näistä 30-luvun ja myöhemminkin huonoiksi koetuista tempuista on päästy ja jätetty ainakin ilmoittajat uhkailujen ulkopuolelle.

Kyllä se taitaa kaima olla niin, että me molemmat olemme jo kehityksen tulppia omine mielipiteinemme. Aika olisi kummankin ryhtyä ympäristöystävälliseksi tai muuten meidän maahanpanijaisissa ei veisata, että maa on niin kaunis.

23.5.1990

 

Sanan mukaan helatorstai on niin suuri juhla, että silloin ei kasva edes maan ruoho, eikä ihmislapsen ole soveliasta tehdä mitään työtä. No, helatorstai on muutettu lauantaiksi ja sana sammaloitunut. Läksin Kristuksen taivaaseenastumispäivänä kyntötöihin hyvin muistaen ukkojenajan läksyn ja vähän aralla mielellä. Miksi sitä toimittajaa ei näy pellolla arkisin, vaan juhlapyhinä. Sain sielulleni kevennystä, kun huomasin, että naapuritkin olivat pellolla. Synti on kevyempi kantaa kun se tulee monille hartioille.

 

Sunnuntai olikin sitten toisenlaista kylvötyötä hengen vainioilla. Oli pesäpalloa, kunniakierrosjuoksua, papinvaalia, musiikkiopiston konserttia, kaatuneitten muistopäivää ja lastensairaalan historiikkia. Siinä sai juosta kieli vyön alla. Viimeksi ehdin musiikkiopiston kevätkonsertin lopulle. Nämä nuoret ja opisto tekevät toisenlaista ja kestävää kylvötyötä.

Ohrankylvö on vain muutaman vuorokauden kylvötyötä ja tuloksetkin on syöty talven aikana. Musiikin kylvötyö on pitkää ja usein koko elämän vievää. Elonleikkuupäiviä ja sadonkorjuuta on harvoin. Eräs tällainen välisadonkorjuu oli tämäkin konsertti talven uurastuksen jälkeen. Nämä nuoret tarvitsevat vielä tukea ja kannustusta, vaikka olosuhteet musiikkiopiston perustamisen myötä ovat nyt hyvät. Leivässä ja särpimessä tämä kansa näyttää näillä näkymin pärjäävän vielä tulevaisuudessa. Muu aineellinen rompe on toissijaista. On aivan sama minkälaisissa kauhtanoissa kulkee kunhan kylmältä pärjää. On aivan sama ajaako pyörällä vai mersulla. On aivan yhdentekevää minkälaisessa lukaalissa asuu ja miten suurta näennäisarvostusta tällä lyhyellä käymäreissullaan saa.

Henki on aineellista tärkeämpi. Musiikki ja taiteet vievät ihmistä ylöspäin ja jalostavat ymmärtämään oikein elämää. Suurten säveltäjien, kirjailijoiden ja maalarien kautta meitä puhuttelevat vuosisatojen takaiset aikakausiensa mestarit ja näkijät. Tämä hengenkylvö on kaiken inhimillisen elämän ylläpitävä voimavara. Menestystä ja kestävyyttä nuorille tässä työssä.

 

Papinvaali on käyty ja seurakunta on saanut uuden kappalaisen. Hän ottanee viran vastaan elokuun alussa. Ennen vaaleja ei toimittajalla ollut kanttia puuttua vaaliin. Nyt sentään voi vähän pohdiskella vaalia ja tulosta.

Itse tuloksessa ei ole paljon pohtimista. Ääniero Nuoralan hyväksi oli niin suuri. Joku totesi, että suruttomien äänillä vaali ratkaistiin kahden herätysliikkeen välillä. Tämä on kovin epäkristillinen jako, sillä Luojan silmissä me kaikki olemme samanarvoisia ja armahdettuja. Mitään ei voi sille ajatukselle, että toinen Nivalan suurista herätysliikkeistä on vailla seurakunnallista papinvirkaa. Rauhanyhdistysläiset ovat osallistuneet tunnollisesti ja sovittelevasti seurakuntatyöhön ja hallintoon, vaikka ovatkin olleet vähemmistönä. Tilanne on seurakunnan kannalta ollut hyvä ja helpotus seurakunnan työntekijöille. Suurelta osin tämä on myös Heikki Hurskaisen ansiota, joka on osannut hoitaa tätä asiaa hienovaraisesti ja tuntee tämän asian tärkeyden. Ristiriitoja ja näkemyseroja ei ole päästetty kiehumaan.

Seurakuntavaalin tuloksen julkistamisen jälkeen körttisten ristiltä jysähti voimallisesti Herraa hyvää kiittäkää – seisaalleen nousten. Tämä virsi tunnetaan heränneiden taisteluvirtenä perkelettä ja kiusaajaa vastaan. Tämä virsi sopi erinomaisesti esimerkiksi Veikko Sinisalon lausuntaillan päätteeksi. Tällä kertaa se tuntui vähän arveluttavalta. Ei ollut vaikea aistia mitä ajatteli rauhanyhdistyksen väki tappion hetkellä. He kokivat sen tavallaan mielenosoituksena. He kokivat sen tavallaan mielenosoituksena, tai ainakin se oli selvä mielenilmaus. Tällaiset vaalit aukovat aina haavoja. Rauhanyhdistys on sisäisesti vahva ja voimakas ja uskon, että he pettymyksen koettuaan jatkavat työtään seurakunnassa kuten ennenkin. Heillekin kirkko on vain välilanssi. Lopullinen päämäärä on toisaalla.

 

Minä olen tunneperäinen ihminen, jonka sielu lähtee keväällä lentoon. Tänä keväänä sielunlennon on kohmettanut kylmät pohjoistuulet. Olen näköjään vielä yläkerran kirjoissa ja ”muonavahvuudessa” mukana, sillä Luoja on lähettänyt minulle merkin ja ilmoituksen tänne koleaan kylmyyteen. Hän on lähettänyt satakielen laulamaan pihamaalleni. Se laulaa Malisjokivarren tuomissa aamuvarhaasta iltamyöhään. Kun palaan töistä puolenyön aikoihin se laulaa hurmoksessa koleassa säässä. Hetkessä on sielusta pois jää ja köyhän pihamaa on muuttunut paratiisiksi. Miten tuleekaan mieleeni Lauri Viidan runo:

 

POHJAN SATAKIELI

 

Se lauloi illasta puoliyöhön,

ja taas, kun leimahti koilliseen

uus liekki uusine toiveineen,

se heräsi, laulaja, laulajan työhön

ja oksalla nuoren omenapuun

koko suvisen kuun

se sepitti säkeitä armaalleen.

 

Yli perunamaan, läpi ikkunain

se laulu helisi, helisi vain,

ei näkynyt laulajaa.

Satakieli se on! minä julistin.

He nauroivat, isä ja äitikin:

Voi lapsi parka, ei koskaan saa

piha tämmöinen sellaista kunniaa;

mikä lienee pesätön peipponen!

 

Olin onneton puolesta laulun sen

vain itkua vailla, kun häveten,

pojansilmin uhmasta liekehtivin

ulos tölmäsin hullussa hurmiossa

ja hiivin suojassa pensasrivin

kuin kissa syvässä ruohikossa

ja, laulajan kunnian tähden,

kiven sieppasin maasta ja – osuinpas!

Miten onkaan Jumala avulias

ja altis luodun mieli.

 

Minä onnekas

sain todistaa kaikkien nähden:

se oli satakieli.

 

30.5.1990

 

Luin eräänä päivänä vanhoja kirjeitä. Sotaveteraanin kirjeitä. Sen lisäksi, että ne olivat kauniilla tunteella kirjoitettuja, niiden ulkoinen asu oli myös kaunis.

Kansakoulussa opetettiin ennen kirjoittamaan kauniilla käsialalla. Käsiala oli arvossaan, samoin kuin muukin kauneudentaju ja arvostus hyvään työhön. Se näkyi hyvin tehdyissä huonekaluissa ja esineissä. Parhaimpia esimerkkejä siitä on rukinlavat. Rukinlapahan tehtiin morsiamelle ja sen piti kuvata morsiamen kauneutta. Melkoinen haaste ylkämiehelle, jolla saattoi olla heikot lahjat.

Käsien taitavuus on menettämässä merkityksensä. Puhelin on syrjäyttänyt kirjeenvaihdon. Puhelimessa voi puhua kevyin perustein. Siitä ei jää dokumenttia. Kaunis kirje tai kortti säilyy. Niitä meillä jokaisella on vinttikamareissa. Ne kertovat ja viestittävät meille vanhoista perinteistä ja arvostuksista. Samoin viestittävät kauniit huonekalut ja esineet.

Tänään ei käsien taitoa ja hyvään, kauniiseen lopputulokseen tähtäävää työtä arvosteta. Materiaalitikin ovat ”kertakäyttötavaraa”. Lastulevystä saa nopeasti aikaan. Työ mitataan tehokkuudessa. Tehokkuudesta on tullut keskeinen mittari koko elämään. Se on ainoa ja tärkeä asia.

Meillä ihmisillä on lyhyt ymmärtämys elämään. Emme pysty yhdistelemään historian tapahtumia ja taustoja tähän päivään. Näkemään mikä on oleellista.

 

Tässä oli taustaa tuolle asialle, jota aioin kertoa. Nivalan keskustan kuva on nopeasti muuttunut. Pian valmistuva Myllykartano muuttaa lopullisesti kirkonkylän maiseman. Siinäkin on muille tottumista. Sininen kaakeliseinä. Joku on sanonut, että se on venäläinen väri. Kieltämättä se on ainakin uusi kokemus ja aistimus.

Arkkitehtisuunnittelussa otettiin lähtökohdaksi 1980-luvulla tornihuippu. Sitä on käytetty Puustellissa ja kunnantalossa. Tein aikanani selvityksen Nivalan vanhoista talonpoikaistaloista. Kuvasin satoja vanhoja rakennuksia. Vanhinta nivalalaista rakennuskantaa edustaa Myllymäen rakennus Paloperällä. Nivalalaisessa rakennuskannassa porstua eli veranta ei ole rikkonut räystästä. Eteläpohjalaiset toivat tullessaan oman rakennustyylinsä. Nivalan kunnantalon suunnittelijat ottivat lähtökohdakseen Häkkilän riihen ja eteläpohjalaisen rakennustyylin. Tätä linjaa on nyt yritetty pitää yllä Nivalan keskustan rakentamisessa. Keisareilla ja kuninkailla oli ennen varaa pitää omat arkkitehtinsä ja antaa heidän suunnitella ja rakentaa. Tänä päivänä jänne on kovin lyhyt ja niin myös ”keisarit ja kuninkaat” vallassaan. Enää on vaikea valvoa rakentamisen ja ympäristön muovautumista. Meillä tavallisilla ihmisillä on hyvin vähän vaikutusvaltaa näissä asioissa. Vastuu jää hyvin suurelta osin harvojen hartioille. Viime aikoina on kuitenkin tapahtunut paljon myönteistä tässä asiassa. Rakennettu ympäristö käsitetään arvokkaaksi yhteiskunnan perusarvoksi. Koulutettuja ihmisiä on saatu lautakuntiin ja syvyyttä asioihin tulee pohdiskelun kautta.

 

Uusi kuu on syntynyt. Monet ovat odottaneet, että uusi kuu toisi tullessaan kesän. Toi ainakin sadetta ja lämpöäkin. Yöt ovat olleet kylmiä. Toivottavasti lämpenee.

2.6.1990

 

Viime päivinä maailmalta on tullut kovia uutisia. Maanjäristyksiä on ollut vähän joka mantereella. Satoja ihmisiä on kuollut ja tuhansia jäänyt kodittomiksi.

Järistykset ovat lisäksi usein vielä köyhien kansojen kohtaloina. Inhimillistä hätää ja puutetta olisi jo jokapäiväisen elämänkin kanssa aivan tarpeeksi. Suuret luonnononnettomuudet pahentavat entisestään elämisen mahdollisuuksia. Muutama vuosi sitten maailmaa järkytti television ja lehtien kuvat, jossa kymmenvuotias tyttö taisteli usean vuorokauden ajan elämästään syvälle liejuun hautautuneena. Kohtaloksi tuli tällekin tyttärelle menehtyminen. Kukaan ei voinut pelastaa nuorta elämää.

 

Yksi Nivalan suuri persoona on poistunut rajan taakse. Aake Pelon murti vaikea sairaus. Aake tunnettiin koko Nivalassa. Pitkä päivätyö Nivalan Osuuskaupan palveluksessa. Ihmisten auliina ja nöyränä palvelijana.

Lämmin elämänmyönteisyys teki Aake Pelosta pidetyn ja kunnioitetun ihmisen. Hän ei syyllistynyt toisen ihmisen arvosteluun, vaan näki lähimmäisen ystävänään. Tässä toteutui ison kirjan viisaus: Tee lähimmäisellesi samoin kuin toivoisit tehtävän itsellesi. Aake Pelon lämmin muisto on voimaksi meille, kun yritämme löytää omaan elämäämme samoja yleviä ihanteita.

 

Nivalassa alkaa kulttuurillisesti vilkkaat viikot. On Nivalan laulukurssi ja Oulun läänin puhallinmusiikkitapahtuma. On nimekästä musiikkiväkeä laidasta laitaan.

Helluntain pyhinä on jo puhallinorkesterien SM-kisat. Maliskylän puhaltajatkin saavat ottaa Saastamoisen Simon johdolla mittaa muista orkestereista. Simo on trimmannut porukkansa vireeseen. Tuomaripöydän takana istuu komea raati Jorma Panulan johdolla. Kahden suuren musiikkitapahtuman lisäksi on suuria orkesterivierailuja. Mm. Helsingin Poliisisoittokunta tulee sunnuntaina konsertoimaan. Toivottavasti yleisöäkin riittää kaikkiin tilaisuuksiin. Nivala saa tapahtumista runsaasti huomiota.

Toivotaan vain heleää helluntaita.

6.6.1990

 

Helluntain sateet toivat kesän tullessaan. Hetkessä luonto muuttui kesäiseksi. Vasta nyt tupakkanenässäkin tuntui, että kesän tuoksut ovat aistittavissa. Kaikille tämä kesäntulo ei ole tuonut sitä riemua, mitä se aikaisemmin on tuonut.

Toimittajankin helluntai alkoi varsin murheellisesti. Läksin lauantaiaamuna puoli seitsemän jälkeen paloauton perään Karvoskylälle. Koivusaaren rumpun päässä oli tapahtunut raju ojaanajo. Jälki oli hirvittävää. Täysin murskaantunut auto ja sen molemmin puolin kaksi nuorta vainajaa. Toinen 17-vuotias, toinen vuotta vanhempi. Nuorukaisia elämän keväässä. Vielä puoli tuntia sitten elossa ja kaikki elämän suunnitelmat ja ihanteet mielessä. Nyt vainajia. Tuli välittömästi mieleen näiden vainajien omaiset. He odottivat poikiaan kotia helluntaiksi. Kotiin saapuikin järkyttävä viesti. Heidän helluntainsa muuttui suureksi surujuhlaksi ja vastausta vaille jääneiksi tuskaisiksi kysymyksiksi: Miksi? Myös monessa nivalalaisessa kodissa tunnetaan tällä hetkellä tuskaa ja kysellään voimattomina samalla tavalla: Miksi minun ja meidän kohdalle asetetaan tällaisia koettelemuksia?

Omaisilla on edessään surutyö. Tässä me jokainen voisimme olla omalta osaltamme tukemassa. Ehkä tällaisilla tapahtumilla on myös meille jokaiselle oma viestimme. Kunpa se menisi perille ja pysyisi mielessä. Voimia surukoteihin.

 

Helluntai oli monella tavalla vilkas Nivalassa. Päätapahtuma oli tietenkin Puhallinmusiikkitapahtuma. Vierähtää vuosikymmeniä, ennen kuin Nivalassa kuullaan tämäntasoista puhallinmusiikkia. Helmenä tässä tapahtumassa Helsingin Poliisisoittokunnan konsertti. Korkeatasoinen viihdeohjelma, jonka teki nautittavaksi kapellimestari Arthur Fuhrmanin mainio juonto ja makeat vitsit. Nimenä tämä saksalaista syntyperää oleva mies on monelle meistä tuttu, mutta nyt varmasti nimi ja mieskin muistetaan. Tästäkin konsertista pääsi osalliseksi vain kourallinen nivalalaisia. En ole koskaan aikaisemmin ollut Nivalassa näin täysipainoisessa ja hienossa viihdetilaisuudessa.

Heränneille tärkein tilaisuus oli perinteiset helluntain seurat. Tai pitäisikö sanoa, että ne olivat tällä kertaa perinteistä hiukan poikkeavat. Monipuolisempaan suuntaan. Kaksipäiväisiin seuroihin liittyi perinteisen seuraohjelman lisäksi arvokas esitelmä ja Päivästä päivään – messu, jonka tilaisuuden ohjelmasta vastasivat suurelta osin nuoret.

 

Kyllä ”pajinkiset” osaa. Olen ollut vuosikymmenien aikana Padingin koululla monissa arvokkaissa ja hyvin järjestetyissä juhlissa ja tilaisuuksissa. Sunnuntain tilaisuus oli kuitenkin yliveto. Olihan aihekin tärkeä ja koko kylän yhteinen. Pitkäaikaiset ja pidetyt koulun opettajat, Helena Laakkonen ja Anna-Liisa Sarja saateltiin eläkkeelle. Padingissa on kykyjä ja taitajia juhlan järjestämiseen. Kaikki oli tehty nytkin perusteellisesti. Jopa koulua ympäröivä satojen metrien mittainen verkkoaita oli koristeltu.

Väkeä oli tilaisuudessa satoja. Kaikki ”pajinkiset” ja kymmeniä Helenan ja Anna-Liisan entisiä oppilaita ympäri Suomen. Ohjelma oli ”kotikutoista”. Juhlapuheen piti entinen Helenan oppilas, Maatalouspiirin päällikkö. Laulua esitti itse kylän ”maestro” Esa Ruuttunen. Hyvin kuului kahden metrin päähän ja varmasti vähän pidemmälle, vaikka ei vahvistimia ollutkaan.

En tiedä onko Pajingin kosseista ollut opettajan räävyttäjiksi koskaan, muta varmasti tämä oli Helenalle ja Anna-Liisalle itkuisin koulupäivä.

 

Raudaskylän opisto näyttää tulevan erääseen historian merkittävään vaiheeseen. Tämä aikanaan Suomen suurin ja historialtaan maineikas kansanopisto on nyt ajautunut heränneitä jakaviin ratkaisuihin ja ristiriitoihin.

Vanha opistoa perustanut ja kehittänyt sukupolvi on väistynyt. Samalla on kannatusyhdistyksen tuki vähentynyt. Nuoret eivät ole tunteneet asiaa tärkeäksi. Hurskainen totesi kokouksessa, että kannatusyhdistyksen väkeä ei saada edes sääntömääräisiin vuosikokouksiin. Sukupolvien liittymässä on syntynyt katkos. Nyt on pantu heränneille vastoinkäyminen, jossa yhtenäisyys, voima ja perinteet punnitaan.

Myydäänkö sosiaalialan oppilaitos Ylivieskan kaupungille 1,5 miljoonalla kolmen vuoden maksuajalla tilapäisrahoituksen helpottamiseksi. Maanantaina oli Nivalan Seuratuvalla kiihkeä kokous, jossa näitä asioita punnittiin. Puhuttiin enemmän aatteesta ja muusta kuin varsinaisesta asiasta. Vain yksi puheenvuoro osui asian ytimeen. Tämän puheenvuoron käytti maltillisesti Heikki Puhto.

Hän analysoi nopeasti ja realistisesti tuloslaskelman ja taseen. Totesi velkojen kokonaismäärän olevan omaisuuden reaaliarvosta neljänneksen. Otan oman luvan muuttaa tämä tapaus talonpoikaisesti ymmärrettävään muotoon. Kysymyksessä on vanha ja arvokas maalaistalo, jonka omaisuus on viisi miljoonaa ja velat miljoonan. Taloa asuu perikunta. Vaikka on kuinka ison talon poika, kun ei ole rahaa, ei ole rahaa. On lyhytaikaisia vippejä ja lainan lyhennykset rästissä. Perikunta riitelee. Pojat esittää enemmistönä, että myydään tilan 20 lehmästä 13 naapurille. Hän on luvannut maksaa niistä 200.000 markkaa kolmen vuoden päästä. Sisarukset ovat toista mieltä. Heille kodin hävittäminen on kauhistus isän muistoakin kohtaan. He ovat valmiita jopa vippaamaan vähäisistä säästöistään. Tilanne on tuttu, mutta vaikea.

Ja tähän tilanteeseen sanoi Heikki Puhto: Johtokunta ei pysty näitä asioita ratkaisemaan. Jos myydään kaksi kolmasosaa toiminnoista pois, niin kulut ja velat jäävät ja viimeistään kolmen vuoden sisällä on opiston itsenäisyys menetetty. Tästä ei selviä johtokunta (perikunta), vaan taloon tarvitaan ammattitaitoinen ja jämäkkä isäntä, joka hoitaa rahoituksen kuntoon, totesi Heikki Puhto.

Opiston ”perikunta” kokoontuu parin viikon kuluttua ja silloin kysytään koko perikunnan yhtenäisyyttä ja kodin säilyttämistä. Tällaisen käsityksen sain ulkopuolisena parin tunnin seuraamisella kokouksesta. Voin olla väärässä, eikä asia toimittajalle kuuluisikaan.

9.6.1990

 

Nivala on muuttunut näinä viikkoina kulttuurin kesäkaupungiksi. Kylän maisemissa liikkuu enemmistönä aivan vieraita kasvoja. Useimmilla on huilukotelo kainalossa ja joka paikassa puhutaan musiikista. Eräskin lomalle saapunut ihmetteli, että kun hän kysyi puhelinkoppia eräältä ohikulkijalta, niin hän vain mongersi vierasta kieltä ja pudisteli päätänsä. Enää ei näköjään nivalalaisia tunnista siitä vanhasta sanonnasta. Raahen kauppias tiesi milloin on asialla nivalalainen tai haapavetinen. Nivalalainen osti kuokkarautaa ja haapavetinen retonkia. Näihin Nivalan ”juhlaviikkoihin” on sisältynyt myös patsaanpaljastus.

 

Kekkonen osallistui aikanaan taiteentekemiseen. Hän muovasi omankuvan. Rautalangasta kananmunan muotoinen kehikko ja hevosen kuolaimet tietylle korkeudelle. Siitähän se tuli Kekkosen kuva. Ja mitä totesi itse taiteilija: Sitä on miltä näyttää.

Tuskin missään muualla on paljastettu veistosta niin vähin ennakkopuhein, kun Nivalassa torstaina. Toimittajakin oli äimänkäkenä, kun posti toi pöydälle kauniin kutsukortin muistomerkin paljastustilaisuuteen terveyskeskuksen puistoon. Taiteilijan nimikin tuntui kovin oudolta: Ewerdt Hilgemann.

Niin vain oli oikea paljastustilaisuus. Torvisoittokunta ja kunnan miehiä ja naisia iso liuta paikalla. Itse veistos – kolme suurta kivenjärkälettä pani toimittajien rivistössäkin vähän suupielet aluksi nykimään: He luulivat, että nämä kivet ovat olleet tässä jo ennenkin.

Kun saatiin moniste kouraan, siinä kerrottiin, että tekijä  on Rotterdamin taideakatemian professori Hollannista. Johan on mennyt kansainväliseksi tämä Nivalan touhu. Hänen töitään on esitteen mukaan Suomessa Galleria Sculptorissa Helsingissä, puistonäyttely Tampereen keskuspuistossa ja nyt julkinen veistos Nivalan Terveyskeskuksen puistossa. Onpas Nivala päässyt hyvään seuraan. Tämän mukaan Nivala on kuntaluokituksessa ylempää kaupunkitasoa.

Koko hankkeesta ei ole julkisuudessa puhuttu sanaakaan. Sen vuoksi vähän ihmetytti, kun yks kaks tulee kutsu paljastustilaisuuteen. Paikalla oli myös tulkkina ja esittelijänä kuvanveistäjä Hannu Siren. Hän toi esille ilonsa siitä, että tällainen julkinen, kansainvälisesti arvostetun taiteilijan työ on saatu nimenomaan Nivalaan, mikä osoittaa kulttuuriystävällisyyttä. Vakavasti se piti ottaa, kun näin arvovaltaiselta taholta kerrottiin. Sitä on miltä näyttää.

Nimeä tällä työllä ei vielä ole. Häkkilän Niilo on rajan takana, mutta varmaan sille joku nokkela vielä nimen keksii.

Paljastuspuheen jälkeen joku nivalalainen paikalla ollut totesi, että pitäisi nyt soittaa kuitenkin Savikon Kalervolle, joka vastaa puistojen puhtaudesta, että ei vie pois noita kiviä nurmikolta. Ne ei ole roskia, vaan taideteoksia.

 

Kyllä se joskus juttu tai ilmoitus puree, vaikka ei olisi suurikaan. Ei arvannut se nivalalainen heinänomistaja, joka ukkeili isäntien yltäkylläisyyttä, minkälaisen puhelintulvan se sai toimitukseen. Jos meillä olisi ollut lupa kertoa kirjeen kirjoittajan nimi ja puhelinnumero, niin kyllä heinät olisivat häipyneet, ja on tainnut jo häipyä muutoinkin. Pitkästä ja koleasta keväästä kertoo se, että heinäkuormia on näkynyt olevan liikenteessä. Nyt ilmeisesti menee ylivuotisetkin kaupaksi. Mitäs se sanoikaan vanhapiika, että kyllä se aika tavaran kaupitsee.

 

Jos tänä keväänä olisi eletty sellaisia luontaistalouden aikakausia kuin sotavuosien jälkeen, niin nyt olisi nähty heinämatojen armeijat. Tällainen kuiva ja kolea kesä oli otollista aikaa heinämadolle. Ne kasvoivat vanhoissa nurmissa ja kun siihen aikaan ei juuri väkilantoja käytetty, madot sikisivät muutamissa vuosikausissa suuriksi armeijoiksi, joita yritettiin pysäyttää ojia kaivamalla. Se oli luomakunnan vitsaus ja sitä pelättiin kuin Afrikassa heinäsirkkaparvia.

Ahon Asko soitteli eräänä lämpimänä päivänä ja kertoi, että ennen juhannusta on rehut muovin alla. Viime päivien kuivat ja koleat tuulet ovat pysäyttäneet heinänkasvun ja ainakin tällä hetkellä rehunteko ennen juhannusta näyttää toteutumattomalta asialta. Joka tapauksessa luonto hoitaa nyt maitokiintiötä, sillä rehusadon vaikutus maidontuotantoon on välitön.

Kuivuus on suuri ja se vaikuttaa myös viljankasvustoihin. Maalajista riippuen orastaminen on ollut epätasaista ja se näkyy myöhemmin aina kuivaukseen saakka hankaluutena ja kustannuksina. Toivotaan sateita. Hyvää viikonloppua ja käykäähän kuuntelemassa laulukurssin konsertteja.

13.6.1990

 

Maanantaipäivänä tuli toimitukseen puheluja ympäri Suomen ja joka paikassa tuntui satavan. vaan eipäs satanut Nivalassa, vaikka ajoittain oli kovinkin kostean näköisiä pilviä. Luonto kaipaisi nyt vettä kovasti. Ilmat ovat koleita ja tuulet pohjoisesta kylmän navakoita.

Heikkilän Paavo soitteli Haapavedeltä ja ukkeili näitä tuulia. Onkohan taivaan lakeen tullut jonkinlainen otsoonireikä, mistä ilma karkaa, kun aina tuulee. Tämän on panneet monet merkille. Ei tämä ihan normaalia ole.

Isännät kertoivat, että tulee huono rehusato. Nivalassa sillä on suuri merkitys. Rehusato näkyy heti maitotilissä ja kun Nivalassa on vielä viitisensataa maitotilaa, niin se koskettaa isoa ryhmää ihmisiä. Takavuosina opittiin kyllä jo liiankin hyvälle. Kolmena viimeisenä vuonna on saatu niin runsaat ja hyvälaatuiset rehusadot, että rehuaumoja on ollut joka pellon kulmassa. Nyt taitaa mennä ylivuotisetkin aumat, jos kesä ei tästä parane. Ja eikä se parane, ennen kuin tulee reipas sade.

Eräänä kuivana kesänä ihmiset valittelivat samanlaista kuivuutta ja seuratuvassa naiset puhuivat, että he ovat rukoilleet sadetta. Siihen jyrähti eräs isäntämies, että se on turha rukoilla niin kauan kuin tuuli on länneltä, ei sieltä tule sadetta. Vahva usko oli tälläkin isännällä.

 

Politiikan tekijöillä ja puolueväellä on ollut lämmin kesä. Ruotsalaiset ja demarit pitivät kokouksensa ja valitsivat puheenjohtajansa melkoisella yksimielisyydellä. Keskustaväki valmistautuu Porin puoluekokoukseen ja sielä on varmasti urheilujuhlan tuntua. Keskustan puheenjohtajakilpailu ei ole sopupeliä. Eeva-ilmiö näyttää nyt nostavan naisen vahvoille. Tämä ei taida olla Paavon mieleen, koskapa jo lehtihaastattelussa vähän näpäytti Eevaa. Nivalalaisilla ei taida olla yhtenäistä kannanottoa puheenjohtajan osalta. Ratkaisut taitavat syntyä vasta paikanpäällä.

Ensi talvena on eduskuntavaalit. Esivaaliehdokkaita on jo nimetty. Keskustan listoille tulevat esivaaleissa mukaan Nivalasta ainakin Pirkko Kallio ja Väinö Raudaskoski. Molemmista on osastojen esitykset. Demareista on ehdolla Toivoniemen Keijo ja kokoomukselta tiettävästi Ann-Lis Takalo. Leikissä ollaan mukana. Syksyllä ratkeaa, ketkä pääsevät lopulliseen kisaan.

 

Nivalan laulukurssikin päättyy. Ruuttusen Esa ja kumppanit ovat tehneet taas suuriarvoista työtä. Nivalaa on tehty tunnetuksi hyvällä tavalla.

Viime viikkoina täällä onkin ollut miltei kaikki laulajat käymässä. Häkkilän Tuomo piipahti viikon lomalla ja on nyt Ilmajoella laulamassa hopearahoja.

Pelon Mattikin piipahti toimituksessa. Sibelius-akatemiassa on kolme entistä nivalalaista laulun lehtorina. Matin lisäksi Esa Ruuttunen ja Tellervo Pajamies. Se on vahva edustus yhdestä pitäjästä. Ei edes Helsinki pysty miehittämään tätä taloa näin vahvasti. Melkoinen saavutus ja voimainnäyttö.

 

Haapajärven ja Ylivieskan säästöpankkifuusio vahvistui maanantaina lopullisesti. Tuli iso pankki. Taseeltaan miljardin luokkaa. Pankkimaailmassa käydään julkisia ja salaisia keskusteluja fuusioista. Keski-Suomeen on tulossa iso osuuspankki. Reunat hipoo Muurasjärvelle saakka. Marjoniemen Laurin pankki, Pihtiputaan osuuspankki on jäämässä fuusion ulkopuolelle. Nivalassa pankit ovat vielä itsenäisiä. Säästöpankki on jäänyt kahden suuren väliin. Haapavedellä ollaan jo Oulun aluesäästöpankin alaisuudessa. Keski-Pohjan Aluesäästöpankki rajaa muualla. Toimittajat yrittivät tiukata lujasti Ylitalon Aimolta viime viikolla, että onko Nivalan Säästöpankilla fuusioajatuksia. Vastausta ei tullut.

Eräiden tietojen mukaan myös Osuuspankkirintamalla olisi tehty tunnusteluja. Kuka yhtyy ja mihin. Tällä alueella on kolme tasavahvaa osuuspankkia: Nivala, Ylivieska ja Oulainen. Pakollista fuusiotarvetta Nivalankaan pankeilla ei ole. Pankkilain vaatimat omavaraisuusprosentit täyttyvät. Taitaa olla Nivalassa niin, että fuusioista ei vielä puhuta. Omavaraisuuttahan se on, että on omat pankit.

 

Niin se vain on kevät huilahtanut ja käännytään juhannusviikolle. Vanhuuttako se on, että ei meinaa pysyä tapahtumien ja ajan perässä. Kesäksi on tehty suunnitelmia, mutta niin ne näyttävät lahoavan ja ei tässä tule töistäkään muut kuin jalanjälkiä. Ja tekemättömät työt ne eniten rasittavat. Vai pitäisikö tässä tyytyä siihen, että tehkööt ne työt, jotka ovat sen keksineetkin. Nykyaika tuppaa vaan panemaan ihmisille liiaksi työn ja elämisen paineita. Elämä jää kovin pintapuoliseksi ja kesästäkään ei osaa nauttia. Ihminen urautuu niin, että ei pääse irti tottumuksistaan ja olemattomista vaivoistaan. Lomakin voisi olla jo poikaa, mutta se onkin pienessä talossa vaikea asia. Hyvää kesää toki muille, jotka osaatte paremmin kalenterinne järjestellä.

16.6.1990

 

Raudaskylän kristillisen opiston kannatusyhdistyksen piirissä on nyt melkoinen käymistila. Se tuli esille torstai-illan kokouksessa. Paineita tuntui olevan ja körttikansa aloitti tilaisuuden Väinö Malmivaaran virrellä: ”Vielä Herra kutsut meitä, vielä sanaas saarnataan. Vielä vyötät väsyneitä, vielä muistat heikot maan.”

Virsi puhutteli ja Malmivaaran teksti tuntui tälläkin hetkellä tuoreelta, ajankohtaiselta ja turvaa tuovalta: ”Armotyösi näillä mailla, Herra aina säilytä, ettei synti myrkyn lailla koko kansaa näännytä.”

Nääntymistä olikin jo havaittavissa. Sosiaalialan oppilaitoksen myynti ja luovutus pois kannatusyhdistykseltä on noussut kipeäksi aiheeksi. Esityksen tehnyt kannatusyhdistyksen hallitus sai nuuskaa ja jopa käräjäuhkan. Nyt hallitus kokeili sääntömuutosta, jolla se olisi ottanut päätäntävallan itselleen.

Yhdistyksistä on aina todettu, että kun niillä menee hyvin ei sen asiat kiinnosta jäsenkuntaa. Mutta kun tulee vaikeuksia, niin sitten herätään. Nyt on opiston kannatusyhdistyksen piirissä tapahtunut heräämistä, jota jotkut arvelevat ”myöhäisherännäisyydeksi”. Johtokunnan enemmistö ja henkilökunta on tunnustanut voimattomuutensa. Opettajien tunnelmia kuvasi Pekka Lehto kertomalla, että sosiaalialan oppilaitos on kuin käenpoika toisen pesällä, joka syö varsinaisen kansanopiston kehittymismahdollisuudet. Nykyinen tilanne tunnetaan opettajien keskuudessa hyvin tuskalliseksi ja jos johtokunnan esitys ei toteudu, merkitsee se opettajakunnan keskuudessa irtisanoutumisia, uhkasi Pekka Lehto. Kansanopiston varsinaiset linjat, kirkon nuorisotyön, kasvatusaineiden ja lukion linjat näivettyvät ja opisto menettää alkuperäisen tarkoituksensa herännäisnuorten oppilaitoksena, totesi Lehto.

Ja miten Malmivaaran virressä: ”Sido nuoret sanahas, sulje armohelmahas, nosta turhan riennon alta. Riistä turvaan maailmalta.”

Monissa puheenvuoroissa pelättiin, että nämä ratkaisut ovat repimässä opistoa ja kannatusyhdistystä hajalle.

”Anna seurakunnallesi Hengen päivä palava. Muista huudot hurskautesi. Aika nyt on vakava. Pue piispat vartijat, Herran kansan kaitsijat. Voimallasi taivahasta estä Suomi hukkumasta.”

Kokouksen alussa vakuuteltiin, että olipa päätös mikä tahansa, niin kokous ei saa rikkoa heränneiden rintamaa. Hallitus pyysi kuitenkin välittömästi eroa. Uuden hallituksen valinta on edessä ja siihenkin sopii Malmivaaran virsi: ” Anna Herra kansallemme Kristillinen hallitus, suojaa rauha kotiemme, kuule köyhäin huokaus. Nouskoon kiitos päältä maan, sulle taivaan kunniaan. Isä, Poika, Henki Pyhä, nyt ja aikain loppuun yhä.”

Tuli tuosta tuoreesti mieleeni Eljas Kytömäen toteamus, että herännäisyyden piirissä on aina ollut suuria ristiriitoja ja niitä hänkin aikoinaan lähti pakoon Raudaskylästä. Muistin myöskin käynnin Karhumäen opistolla ja Sompin Jussin luona takavuosina. Silloin ristiriidat koettelivat Karhumäen opistoa. Kun Mantilan Heikin kanssa palailtiin Raudaskylältä iltamyöhällä oli Heikki kovin apealla mielellä ja pohti, miten tästä eteenpäin. Heikki totesi kunnon körttisen lailla, että kaippa näillä koettelemuksilla joku tarkoituksensa on.

Joskus sitä aukasee suunsa väärässä paikassa. Menin kysymään Heikiltä, että miten ne lestadiolaiset hoitaa ne opistoasiansa, kun niiden piiristä ei kuulu tällaisia ristiriitoja. Heikiltä tuli nopeasti vastaus, että niillä on vain kolme opistoa ja meillä yhdeksän. Huomasin, että oli parasta lopettaa keskustelu, etten joudu kävelymieheksi, kun olin Heikin kyytillä.

 

Meidän perheessä on tapahtunut täysi elämänmuutos. Meillä näytetään nyt julkisesti helliä tunteita. Tähän asti on oltu niin veelantisia, että ei ole haaskattu turhia sanoja toiselle ihmiselle. Nyt leperrellään ja hellitään. Ja mikä tämän on saanut aikaan? Kuuden viikon ikäinen Norjan harmaa pystykorvan penikka.

Johannaan on iskenyt koirakuume. Siitä ei ole päästy yli eikä ympäri. Tiistaina haettiin sitten Oksavalta tämmöinen suloinen nyrkinkokoinen harmaja otus. Minä olen aina ihmetellyt, miksi joillakin ihmisillä pitää olla rotukoiria, joita hyysätään ja ammataan paremmin kuin lasta. Minä olen pannut tämän turhamaisuuden ja heikon itsetunnon tiliin. Ihmisellä pitää olla joku, joka on hänestä kiinnostunut ja riippuvainen ja jonka yläpuolella hän tuntee olevansa. Näistä periaatteista ja ajatuksista pitää näköjään ryhtyä tinkimään.

Meille on vuosien aikana tainnut patoutua reserviin tuota hellyydenosoittamisen tarvetta. Nyt sitä puretaan. Koiranpenikka nukkuu vuoron perään jonkun vatsan päällä tai sylissä hyvin autuaan näköisenä ja venyttelee itseään. Siinä tulee pakostakin samanlaiset hellyydentunteet mieleen kun katsoisi nukkuvaa ihmislasta. Voi miten tuollainen nyrkinkokoinen karvaturri voi muuttaa ilmapiiriä ja arvomaailmaa enemmän kuin lämpimät saarnat ja liturgiat. On siinä pienellä tulokkaalla kestämistä, kun sitä retuutetaan sylistä syliin. Ja kummasti sitä löytyy tunteita vanhan körmynkin puseron alta.

20.6.1990

 

On tulossa juhannus ja mittumaari. Kiireisinkin ihminen valmistuu mielessään vastaanottamaan suven suurta juhlaa. Juhannus on suven ja nuoruuden juhla. täällä pohjoisessa me ihmiset havaitsemme sen herkimmin, kun luonto kypsyy kasveineen pohjolan valossa täyteen kukkaansa. Niin kypsyy ja kasvaa myös ihminen kukoistukseensa ja aikuisuuteen. Juhannus on nuoruuden ja rakkauden juhla.

Usko, toivo ja rakkaus. Suurin niistä on rakkaus. Luomakunnassa rakkaus tunnetaan biologisena. Rakkautena toiseen sukupuoleen ja emon rakkaus lapseensa. Ihmisen sanotaan tuntevan näiden lisäksi rakkautta taiteisiin, musiikkiin, maahan, valtaan ja politiikkaan. Nämä ovat kuitenkin toisarvoisia.

Kauneinta ja vilpittömintä luomakunnassa on emon ja lapsen rakkaus. Se on kaiken elämisen jatkumisen perusta. Se on biologista. Jokainen emo puolustaa pentuaan tai lastaan. On tuhansia tarinoita, mihin käsittämättömän vahvoihin tekoihin emo on yltänyt poikastensa puolesta. Emo puolustaa oman henkensä uhalla jälkeläisiään.

Tässä rakkaudessa ihminen on säilyttänyt alkuperäisen viettinsä luomakunnan perimisjärjestyksen mukaan. Äiti-lapsisuhde on kiistaton. Siitä löytyy monia näyttöjä.

Mika Waltarin Sinuhessa kuningatar Nefernefer vieraili kuningas Salomonin hovissa. Samaan aikaan saapui hallitsijan portille kaksi riitelevää naista, jotka tappelivat lapsen päältä. Molemmat väittivät lapsen kuuluvan itselleen. Silloin Nefernefer totesi Salomonille, että sinä olet kuuluisa viisaudestasi, ratkaise nyt tämä ongelma.

Salomon kutsui naiset luokseen, otatti lapsen ja asetti sen portaille. Salomon käski vartijansa paikalle ja antoi käskyn: – Ota miekkasi ja lyö tämä lapsi kahtia ja anna toinen puoli toiselle ja toinen toiselle.

Vartija kohotti miekkansa iskuun. Silloin toinen naisista heittäytyi lapsen päälle suojatakseen omalla ruumiillaan lasta. Salomon astui naisen luokse ja nosti lapsen hänen syliinsä ja sanoi: – Pidä lapsesi.

Nukkuva lapsi on maailman kaunein ja herkin näky. Lastaan polvella pitävä äiti on maailman onnellisin ihminen. Hänen ajatuksensa ja äänettömät rukouksensa lapsensa tulevaisuuden puolesta ovat kautta aikojen kantaneet Luojansa luokse.

Väinö Malmivaara kertoo tutussa virressään: ”Jeesus, auta lapsiani siunaten ja varjellen. Pyhä muisto kodistani piirrä pohjaan sydänten. Kulje heidän edellään, ohjaa pahaa välttämään. Armossa suo vahvistua. Hoida heitä, auta mua.

Herra, älä syntejäni katso heidän synneikseen. Älä vilpillisyyttäni pane heidän vastuulleen. Pyyhi ennen nimeni kirjastasi, Herrani. Nyt en, Herra, päästä sua: Hoida heitä, auta mua.”

Kalervo Kallio kertoi Nivalan kotiseutupäivillä käynnistään kuuluisan viidakkolääkärin Albert Schweitzerin luona Afrikan Lambareessa. Tuona vierailun aikana eräs sveitsiläinen sairaanhoitaja, joka oli palvellut aikanaan Schweitzerin spitaalisairaalassa, tuli Sveitsistä asti antaakseen kuuluisan tohtorin kastaa lapsensa. Schweitzerhän oli sekä lääkäri että pappi. Kalervo Kallio kertoi, että hän kuuli tuossa ristiäistilaisuudessa kauneimman rukouksen, jota koskaan on kuullut. Schweitzer rukoili lapsen puolesta: ” Me emme tiedä, mikä tämän lapsen kohtalo tulee olemaan, mutta me voimme rukoilla, että se taakka, joka tämän lapsen harteille pannaan ei olisi koskaan liian suuri.

Puolisoiden välinen rakkaus on koko luomakunnassa biologista rakkautta. Perimmäisenä tarkoituksena on lajin jatkuminen. Se on kiinteä suhde, joka useilla lajeilla kestää läpi elämän. Niin on tarkoitettu luomakunnan herrankin, ihmisen kohdalla: Kunnes kuolema heidät eroittaa.

Alkukantaisissa kulttuureissa avioliitto on miltei aina elämän mittainen. Länsimainen kulttuuri on tuonut korkean elintason, taloudellisen riippumattomuuden ja myös avioliittoa koskeva lainsäädäntö on muuttunut kehityksen mukana. Länsimaissa avioliitto ei ole läheskään aina elämän mittainen. Taloudellisesti on helppo irroittautua ja myös laki antaa siihen joustavan mahdollisuuden. Vastuu on siirtynyt hyvin paljon yhteiskunnalle. Uros on se puoli, joka on löyhemmin sitein kiinni perheessä. Niin eläinten kuin ihmisten välillä. Sanotaan, että lähtee kuin jänis haavalta tekosensa tehtyään. Kaarlo Sarkia kirjoittaa runossaan ”Henkipatto rakkaus”:

 

Rakkaus henkipatto

kahleitta tietään kulkee.

Astua taloon julkee,

puristaa ihmisen kättä,

kuiskata lauseen rakkaan,

katsoa hehkuvaan takkaan,

mutta kuin painais katto,

lähtee ja portin sulkee

taaksensa silmäämättä.

 

Tuntea ei voi huolta,

aina se lieden löytää.

Vieras on sille vastuu,

tiellä kun toisen löytää.

Lähestyy juhlapöytää,

kohta jo poispäin astuu.

Äänen se kerran kuuli

vuorilta, lännen puolta,

hymisi vuorten tuuli:

 

Jalkasi kauan astui

helteisen kevääs teitä,

janoa näit ja nälkää,

syö suven rypäleitä!

Vaikeni kielto kade,

voimaton huuto ”älkää!”

Putoaa lämmin sade,

siitä jo pellot kastui.

Yltäsi kahleet heitä!

 

Kielto on yksi ainut:

Ihminen, ällös sano

omakses ihmiskättä,

ikuista ällös ano.

Lähteestä viihdä jano,

jälkiäs silmäämättä

tietäsi jälleen astu,

siksi kun lepoon painut,

rauhaton aallon lastu.

 

Ei toki kaikki näin ole. Tänäkin juhannuksena vannotaan Suomen suvessa tuhansia rakkaudenvaloja. Uskotaan, toivotaan ja rakastetaan. Huomisen pettymyksiä ei ajatella.

Palava rakkaus saattaa vuosikymmenien yhdessäolon jälkeen kasvaa kauniiksi ja harmooniseksi kiintymykseksi. Suomalaisen miehen rakkauden tunnustukset ovat huomaamattoman vähäeleisiä.

On lämmittävää katsella, miten vanheneva pariskunta kävelee kesäisenä sunnuntai-iltana kylätiellä. Ei suinkaan kynkättäen tai edes rinnakkain. Vaimo edellä kymmenen metrin päässä. Mies kävelee taempana ja on ölövinään katselemassa kesän kasvustoja. Vaikka onkin tuo välimatka, niin vaimo tietää, että perässä hän tulee. Välimatkan yhdistää näkymätön, vuosikymmenien aikana kasvanut kiintymys ja toistensa kunnioittaminen. Kumpikin tuntee ja vaistoaa toistensa ajatukset. Siinä ei turhia sanoja tarvita. Kauneimmin tällaisen aviopuolisoiden rakkauden on kuvannut Aleksis Kivi Seitsemässä veljeksessä. Tarinassa Jukolan Eerosta ja hänen vaimostaan, Seunalan kaunosilmäisestä Annasta. Vuohenkalman torpassa asuivat he onnellisena ja sattuipa eräänä kesäisenä sunnuntai-iltana, kun lehvitettynä lepäsi lattia ja kauas Toukolan kylään oli rientänyt nuoriso:

Kerranpa kesällä, eräänä sunnuntai-iltana, koska aurinko kallistui luoteiseen ja tyyni oli ilma ja metsä, istui hän yksin lapsensa kanssa, istui rahilla, pöydän päässä. Niittujansa, huhtiansa katsomassa käyskenteli Eero ja kylään olivat lähteneet huoneen palvelijat kaikki. –Oli nyt ihana rauha sekä ulkona että sisällä torpan sunnuntai-lakeassa tuvassa ja lehditettynä laattia hymysi. Oli rauha ja hiljaisuus; ainoastaan tuolloin, tällöin kuului karjankelloin kaukainen kilahdus koivuiselta mäeltä.

Niin hän lauloi lapsellensa; eikä kantele niin heleästi helise kuin hänen äänensä silloin sunnuntailakeassa tuvassa. Mutta koska hän oli lakannut laulamasta, katseli hän ääneti kauan ulos akkunasta korkeuteen päin; ylös pyhään, pyörryttävään korkeuteen hän katseli; ja hiilakas ja puhdas oli taivas, ei nähty yhtään pilven haitaletta kaarevan kannen alla; ainoastaan poutapääskynen, tuskin silmin näkyvä, siellä väikkyi, lentäin sinne, tänne, keveänä ja vilkasna kuin onnenlapsen aatos. Siinä hän istui, ja poski, päivän polttama, painui vasten uneliaan lapsen ohausta, mutta siniset silmät ylös sinisiin avaruuksiin katsoivat ja rauhasta välähteli otsa.

Palasipa metsästä mies ja kuuli pihalle vaimonsa laulun, joka hänestä ei vielä koskaan ollut kaikunut niin ihanasti. Hän astui sisään, käyskellen perille ja istui vaimonsa viereen; se oli ystävällisyyttä, jota hän harvoin ennen oli osoittanut. Kerkeästi kääntyi vaimo hänen puoleensa, laski lapsen hänen polvillensa, painoi otsansa vasten miehen rintaa ja hyrskähti väkivaltaiseen itkuun. Mutta löipä mies nyt käsivartensa ympäri hänen kaulansa, pyyhkien erään suikulan tuosta pellavankeltaisesta tukasta hänen korvansa taakse. Siinä he istuivat tyynenä sunnuntai-iltana valkealla rahilla valkean pöydän päässä.

 

Se siitä. Löytäkää rakkaus ja juhannus.

27.6.1990

 

Nivalalaiset ovat pullistelleet ”maailman turuilla” ja sekös tuntuu mukavalta. Hirsimäen Hannu on Pajingin ”kosseja”. Tuli ylioppilaaksi Nivalan lukiosta ja lähti lukemaan lääkäriksi. Vei lukunsa päähän asti ja intti viime torstaina tohtoriksi. Hannun väitöskirjan aihekin oli konkreettisesti elämää palveleva. Vastasyntyneen lapsen sydämen ja verenkierron seurantaa ultraäänellä. Suomessa lääketiede, tutkimus ja erityisesti neuvolatoiminta lasten parhaaksi on koko maailmassa johtavaa laatua. Arvo Ylppö on saanut työlleen tunnustusta ja nuoria lääkäreitä ja tutkijoita on tullut alalle jatkamaan arkkiatrin työtä.

 

Varatuomari Sakari Muilu on tullut lomailemaan juurilleen. Sakari kertoi vaihtavansa työpaikkaa elokuun alusta. Sakari on kutsuttu hiljattain KVL:n ja KTV:n perustaman kuntaunionin sihteeriksi ja hallituksen jäseneksi. Samalla hän on kuntasektorin pääneuvottelija ja on sopimassa 280.000 kuntatyöntekijän palkoista ja etuisuuksista. Sakari on tämän suuren neuvottelukartellin kakkosmies ja melkoinen ammattiyhdistyspomo, joka tulee jo syksyllä vilahtelemaan usein televisiouutisissa, kun neuvotellaan kunnallisen alan työsopimuksista.

 

Juhannukselta tulivat ensimmäiset lomalaiset suviseen Nivalaan. Kyllä saatiinkin viettää helteinen juhannus ja tämä jää mieliin pitkiksi ajoiksi. Nivalan harvat uimapaikat täyttyivät juhannuksen pyhinä. Sadat olivat omilla kesämökeillään, Vatjusjärvellä, Pyhäjärvellä, Alvajärvellä, Muurasjärvellä tai Kivijärvellä. Nämä paikathan ovat nivalalaisten tunnettuja ”kesäsiirtoloita”

Nivalalaisten kesämökkikulttuuri on hyvin nuorta. Ensimmäiset kesämökit lienevät olleet kanttori Kustaa Kiviniemellä Pyhäjärven Karhusaaressa ja talousneuvos Antti Vähäsarjalla Kivijärvellä. Nämä mökit rakennettiin tiettävästi jo 1940-luvun lopussa. Ensimmäisiä ”mökkiläisiä” olivat myös Nikolai Hakala Alvajärvellä, Joose Vilkuna Pyhäjärven Matosaaressa, Aarne Laukalla Alvajärvellä ja mitäpähän niitä nyt olikaan. Vedenkaipuu on tietenkin aina ollut, mutta vasta 1960- ja 1970-luvuilla alkoi mökkiharrastukseen olla yhä useammalla mahdollisuus. Virkamiehet ja yrittäjät lähtivät ensimmäisinä liikkeelle, mutta nyt on mökkejä myös maanviljelijöille, joille lomitusjärjestelyt antavat mahdollisuuden piipahtaa joskus yökuntiinkin kalareissulle. Erikoisia firmojen mökkejä ovat Nivalassa Välikylän ja Haapaperän sonniosuuskuntien mökit. Kun osuuskunnat lakkautettiin, pistivät kaukonäköiset hallintomiehet rahat kiinni kesämökkiin ja tämä lopettamispäätös ja sijoitus on palvellut hyvällä tavalla emäntien ja isäntien virkistystoimintaa.

 

Nivalalaiset valmistautuvat kahden suuren herätysliikkeen kesäjuhliin. Lestadiolaisen herätysliikkeen suviseurat alkavat jo perjantaina Haapaveden Vattukylässä.

Harvoinpa muutaman sadan asukkaan maalaiskylä saa vieraakseen yhdellä kertaa useiden päivien ajaksi lähes sataantuhanteen nousevaa vierasjoukkoa. Viime vuosina seuravieraita on ollut noin 80.000 ja määrä näyttää tasaisesti vain kasvavan. Suviseurat lienevätkin suurin kesätapahtuma koko Suomessa.

Suviseurojen järjestäjillä on tapana viedä seurat pois välittömästä asutuksen parista. Eikä ne muutoin onnistuisikaan. Järjestäjille se on melkoinen kustannus ja ennen kaikkea työurakka, sillä kaiken rakentaminen ja pysyttäminen tällaiselle joukolle vaatii suuren ja tehokkaan organisaation ja tuhansia ja tuhansia talkootyötunteja. Se on ihmeellinen voimien ponnistus vuodesta vuoteen, jolla nämä juhlat pannan pystyyn.

 

Heränneet matkustavat parin viikon kuluttua Turkuun Herättäjäjuhlille. Perinteisesti herättäjäjuhlat ovat olleet liikkeen keskeisimmällä alueella, Savossa sekä Pohjanmaalla. Viime vuosina Herättäjäjuhlia on viety myös pääkaupungin tuntumaan ja nyt arkkipiispan tuolin tuntumaan. Herättäjäjuhlienkin seuravierasmäärä on viime vuosina osoittanut lievää kasvua. Vieraita on ollut  25.000 – 30.000.

Molempien näiden seuratapahtumien portit ovat avoinna myös niille, joilla ei ole henkilökohtaista vakaumusta herätysliikkeisiin. Tämä on myös ymmärretty ja hyvin useat käyvät näissä tilaisuuksissa. Se tunnelma, mikä näissä seuroissa on, puhuttelee jo ketä tahansa ihmistä. Arkipäivän elämän hyörinästä ihminen siirtyy juhlaan, jossa arvot ja asetelmat ovat aivan toiset kuin normaalissa ihmisten arkielossa. Se on uusia ajattelun ja pohdinnan uria aukova kokemus ja tämän päivän turtuneelle ihmiselle myös virkistävä kokemus. Toivotaan seurojen ajaksi hyviä kesäpäiviä.

30.6.1990

 

”Lankesi lämmin sade, siitä jo pellot kastui, yltäsi kahleet heitä…”

Näin runoilija ja tämä tuli todeksi meille kuivuuden keskellä nahistuneille. Sade virkistää, vaikka se joskus aiheuttaa haittaakin. Kävin torstaina Haapavedellä suviseurojen infossa. Jo silloin oli juhlapaikalla 30 hehtaaria asuntovaunuja ja asuntoautoja. Kaikkiaan on varattu tätä aluetta 80 hehtaaria ja se on mahoton määrä vaunuja. Tuskin missään Suomessa tai Pohjoismaissa nähdään sellaista vaunumäärää yhdellä kertaa. Ja olihan siellä jo aattoseuroissa ihmisiä parikymmentä tuhatta. Juhlavieraatkin tuntuivat toivovan, että pieni sade ei haittaisi. Nyt toivomukset on kuultu ja sääkin selkeytyy sateen jälkeen.

 

Ajattelin siinä yöllisen sateen jälkeen, että kyllä Luoja osasi järjestää. Ruis ehti juuri heilimöidä ennen sateita ja varmistaa sitä kautta jyvän muodostumisen. Ei haittaa, vaikka kasvusto on vähän lakossakin. Ajattelin siinä Hauta-Rikun ruispeltoa, miten on mahtanut käydä. Riku ropsautti vielä keväällä typpeä kasvustolle ja on tainnut mennä kasvusto lakkoon.. Riku totesi vain, että lakosesta ne jyvät tulee.

 

Kesälomalaiset ovat palanneet ja monissa taloissa ruokapöydän alle työntyy jalkapareja kuin ”ennen hyvinä aikoina”. Näin ne ajattelevat isät ja äidit, kun saavat lapsensa pesueineen tänne muutamiksi viikoiksi tai vain päiviksi. Toivon mukaan lomareissu juurille on mieluisa myös vieraille. Juuret ovat täällä. Täällä ovat lapsuuden maisemat ja mitä varttuneemmaksi ihminen tulee, sitä enemmän hän alkaa arvostaa lapsuuden ystäviään ja entistä kotiseutuaan. Sillä ei ole mitään merkitystä onko toinen tohtori vai duunari. Yhteiset kolttoset, kiljunteot ja muut huikeat nuoruudenmuistot nousevat mieleen. Ne ovat rikkaita muistoja ja aika vielä kultaa kaiken. Sinne ne tulevat Veelanninpuhon Vasaman kisoihinkin kaikki entiset kossit. Osa on noussut hyvinkin merkittävään asemaan ja lukenut pitkälle, mutta siinä sitä rytistetään tuttua juoksurataa ristirinnan.

Ekdahlin Ilkka piipahti torstai-iltana pikavisiitillä vaimonsa kanssa. Vanhoja maamieskoulukavereita. Ei siinä jäänyt vaimolle muuta kuin kuuntelijan rooli, kun Ilkan kanssa päästiin vauhtiin. Ilkka kertoi juuri tuon saman, että se on kumma asia miten arvomaailma avautuu uudella tavalla kun lapset ovat varttuneet aikuisiksi ja lähteneet kotoa pois. Tyhjyyden tilalle alkaa etsiä nuoruuden muistoja ja aina kun tapaa vanhan ystävän, se on kuin veljen tapaisi. Syntymäjuuret, sukulaiset ja lapsuuden ystävät unohtuvat jollain tavoin, kun on perustanut perheen ja tarttunut kiinni työelämään. Siinä hyörinässä menee vuosikymmenet huomaamatta. Elämä jää tavallaan elämättä. Vasta varttuneena havaitsee, mikä on oleellista ja mitä ystävät merkitsevät.

 

Toisen uuden ulottuvuuden tuo tullessaan keski-ikä ihmisen vanhenemiseen. Nykyaikana ei ole vanhoja vaareja, eikä muoreja. Ei ainakaan keski-ikäisen silmin katsottuna. On vain vitaalisia ihmisiä, jotka harrastavat.

Kun poikasena kuunteli ukkojen turinoita ja ne puhuivat kolmenkymmenen vuoden vanhoista asioista, niin se tuntui mahdottomalta. Nuohan ovat jo ikäloppuja. Armeliaasti Luoja siirtää iän varttuessa näitä asioita edemmäksi, eikä ne omakohtaisesti tunnu niin pahalta, vaikka muistaakin jo yli 40 vuoden takaisia asioita.

Tosin aikakin on toinen. Kun katselee vanhempien rippikuvia ja vertaa niitä tämän päivän eläkeläisten ryhmäkuviin, niin kyselee itseltään kummat ovat nuoremman näköisiä. Rippitytöillä oli pitkät mustat puvut ja musta huivi tiukasti leuvan alla. Tämän päivän soreat eläkeläistytöt kesäkoltuissaan ovat hyvinkin hemaisevan näköisiä.

Isännätkin olivat ukkoja jo viisissäkymmenissä. Veelannin ukot jo nelissäkymmenissä. Eivät juuri uuninpäältä alas laskeutuneet. Tämän päivän isäntä on vielä viisissäkymmenissä täysi navettamies ja salskea kaveri. Tästäpä tuli nyt keski-ikäisen puolustuspuheenvuoro. Joku nuorempi arvelee, että se on haikailua nuoruuden perään. Mitenkäs se Fredi lauloikaan kolmatta linjaa takaisin. Kaiken muun voi ostaa, mutta nuoruutta en saa takaisin.

 

Toivottelen Pidisjärvi-lehden ja omasta puolestani Nivalaan saapuneet lomalaiset tervetulleeksi. Toimituksen päiviin tuo aina mukavan tuulahduksen, kun tutut käyvät moikkaamassa tai heitä tapaa kylällä. Käykää toki talossa, mutta tiistai ja perjantai ovat pahoja, kun ei tahdo jäädä aikaa jutteluun.

Nauttikaa lomastanne.

7.7.1990

 

Raudaskylän Kristillisen opiston kannatusyhdistyksen sisälle muodostunut kiista sosiaalialan oppilaitoksen luovuttamisesta ja hanketta vastustavien välillä sai viime tiistaina pidetyssä kokouksessa eräänlaisen nupin. Yleinen kokous valitsi uuden johtokunnan. Johtokunnasta irtisanoutuneiden yhdeksän jäsenen tilalle valittiin uusi miehitys. Henkilövalinnat menivät vähin puhein läpi.

Johtokuntaan jääneet Kirsi Vuori, Heikki Puhto ja Hanna Kujala esittivät listan, eikä sitä vastaan ollut kellään huomauttamista. Kokouksessa käytettiin kolme viranhaltijapuheenvuoroa, joissa kaikissa tuotiin selkeästi esille se, että niin opiston kuin YSO:n kehittämismahdollisuudet ovat menneet, jos laitoksia ei eroteta toisistaan. Aika näyttää minkälaisiin voimannäyttöihin uusi johtokunta pystyy taloudellisen tilanteen korjaamiseksi.

 

Takavuosina oli Nivalassa kaunis perinne. Kesä-heinäkuun aikana soitettiin lauantai-iltaisin ehtookellojen jälkeen suvivirsi. Muistelujeni mukaan viime vuosina on soitettu ainakin juhannusaattona ja Nivala-viikon aikana. Tänä vuona ei ole suvivirttä kuulunut. Eräs lomalainen käski tiedustella, olisiko tähän vielä mahdollisuuksia. Monet täällä lomailevat käyvät omaistensa haudoilla lauantai-iltana ja heillekin tällainen hetki oli miellyttävä muisto Nivalasta. En tiedä kuuluisiko asia seurakunnalle vai musiikin harrastajille. Kyllähän Nivalasta puhaltajia löytyisi, jos vuoroista sovittaisiin.

 

Paikallisradiokin aloitti lähetyksensä. Radio Foni jatkaa Radio Lakeuden aloittamaa viestintää. Uudelle yrittäjälle tietenkin toivoo kaikkea hyvää. Kuulijoiden suosion tavoitteleminen ei ole kovin helppoa.

Yleisradio on viimeisten vuosien aikana lisännyt tuntuvasti resursseja ja tehoakin sillä on lähettimissään runsaasti. Esimerkiksi Keski-Suomen lähetykset tulevat Nivalaan hyvin voimakkaasti. Oulu-Radio on saanut ohjelmiinsa mielenkiintoa ja monipuolisuutta. Näitä on opittu kuuntelemaan. Siinä pitäisi sitten Radio Fonin löytää markkinarakonsa.

Ainakin ensimmäisten päivien ohjelmatuotannon perusteella ei Radio Fonin lähetykset ole olleet kovin räyhäköitä. Tietenkin sisälle pääsy vie oman aikansa. Sitä ei ainakaan helpota se, että toimittajat eivät vielä tunne paikkakuntia ja sen ihmisiä. Hyvä paikallis- ja ihmistuntemus on suuri etu toimittajan työssä, olipa kyseessä lehti tai radio. Toivon mukaan radio paikkansa löytää. Henkilöstön määrä on melko suuri ja mainosmarkkoja tarvitaan.

11.7.1990

 

Täytyy heti aluksi pyytää anteeksi töppäilyäni ehtookellojen soitosta. Nyt ei ole vara sanoa kuin Niskas-Tapani, että minä otan anteeksi. Nyt pitää pyytää anteeksi Vähänsarjan Seijalta. Kanttoriltamme, joka on hoitanut tämän asian ja perinne on ollut kuuleman mukaan voimassa jo kolmen vuoden ajan. Nivalan puhaltajat ovat soittaneet kesäkuukausina heti kellojensoiton jälkeen tuon suvivirren. Soitto ei kuulu seinien sisälle ja saattaa hukkua liikenteen meluunkin, mutta jos kävelee kirkkotarhaan, niin kuulee varmasti.

 

Ajelin sunnuntai-iltana Turusta Nivalaan. Halki suvisen Suomen hurjassa liikenteen tungoksessa. Jossain tuolla Sillanpään Taatan maisemissa Hämeenkyrössä oli Tampere-Pori – tiellä pieni mielenosoituskin. Yhtä-äkkiä syntyi valtava ruuhka ja kilometrien jono. Arveltiin siinä, että täytyy olla joku liikenneonnettomuus. Vähitellen jono purkautui ja selvisi ruuhkan aiheuttajakin. Se näky toi elävästi mieleen Kivirannan Jomppe-vainaan, joka talvisena päivänä retkotti rennosti heinäkuorman päällä  hevosen vetäessä laiskasti heinäkuormaa. Se oli kiireetöntä aikaa. Tiellä huristeli vanha nuutu leveine paripyörineen. Traktori ajoi suorasti omalla kaistallaan, mutta aivan keskiviivan tuntumassa. Kuljettaja nojasi rennosti hytinlaitaan eikä ollut huomaavinaan eikä kuulevinaan niitä satoja autojen tööttäyksiä, joita vihaiset autoilijat antoivat. Siinä isäntä vissiin katseli tuota tuhansien mersujen ja isojen asuntovaunujen jonoa ja niitä ihmisiä, joilla tuntui jokainen minuutti ja sekunti olevan tärkeitä – antaapahan herrojenkin hetken levähtää. Pohdiskelin vähäisestä vimmastani selvittyä tilannetta ja minulta pääsi iso sisäinen nauru. Se oli oikein meille kiireisille autoilijoille. Mihin meillä muka on kiire? Muutoinkin tämä asia puhutteli. Tuli mieleeni Eleniuksen kaiman Juhlapuheen kohta Herättäjäjuhlilta: ”Yksilöiden välinen kilpailu kovenee ja sen myötä yksilöihin kohdistuvat moraaliset vaatimukset kasvavat. Me olemme siirtymässä entistä enemmän henkisesti lujien ja paineita kestävien, sanalla sanoen, rohkeiden ihmisten yhteiskuntaan”. Jaakko Elenius totesi tämän jälkeen, että kaikki eivät tätä kestä ja yhteiskunnan sisällä raja-aidat kasvavat.

 

Olen viime aikoina lukenut lehdistä ja kuullut suullisiakin terveisiä naapurimaastamme. Sanotaan, että Neuvostoliitossa kaikki on tehotonta. Suomeksi sanottuna patalaiskoja ja umpikieroja. Kuitenkin pitäisi äkkiä saada tämä kaikki länsimainen ns. hyvinvointi ja rompe. Siinä kuitenkin on suuri ristiriita. Ilman kovaa työtä ja säästämistä ei synny edes ”lutukan litua”. Voi kunpa nämä kolhoosi- ja sovhoosityöntekijät ja pustan paimentolaiset tietäisivät, mikä on länsimaisen elintason hinta, niin tuskinpa tätä niin hinkuaisivat.

Muutoinkin itänaapurista vierailulle saapuvilla näyttää olevan varsin väärä kuva suomalaisten varakkuudesta ja että rahaa on jokaisella yllin kyllin. Tiedän paikkoja, jossa venäläiset käyvät kylässä joka vuosi puoli vuotta kerrallaan ja kaikki pitää olla valmista ja ilmaista. Yleensä nämä vieraat uskovat, että suomalaisilla on rutosti ”ilmaista” rahaa. Kunpa he tietäisivät, miten lujasta suomalainen palkannauttija ja yrittäjä nuo lanttinsa ottaa, niin asenne olisi toinen.

Viimeksi Viitakankaan Elli piipahti maanantaina toimituksessa ja toi terveisiä synnyinseudultaan Soanlahdelta. Elli oli ensimmäinen nivalalainen, joka pääsi käymään kotikylissään.

Kyllä Ellinkin terveiset olivat huolestuttavat. Nuoriso on täysin vieraantunut työstä. Helppo ja makea elämä ja sen saavuttamiseksi käytetty vilppi ja rikollisuus ovat aivan yleisiä. Ei kiinnosta maanviljelys, vaikka nyt luvattaisiinkin vuokra- ja omistustiloja. Tämä huolestuminen heijastui myös Turun Herättäjäjuhlien puheissa. Huolestuneita ovat varmasti myös presidentti ja ministerit, mutta näistä asioista ei puhuta. Neuvostoliiton tilanne on niin epäselvä ja toivottoman tuntuinen, että kukaan ei osaa ennustaa tulevaisuutta. Se on valtava jättiläinen naapurissamme. Jokainen voi aavistaa, että jos valta vaihtuu ja leipä loppuu, mitä saattaisi tapahtua.

 

No, mukavampiin asioihin, kun kesä on kauneimmillaan ja ihmiset lomilla. Kävin parin vuoden tauon jälkeen patikkaretkellä. Suosio näyttää pysyvän tällä tapahtumalla. Oli päiväretki, yöpymisvaellus ja tämä yövaellus. Meitäkin oli kolme linja-autolastia ja paljon nuoria mukana. Luoja ja luonto helli. Aluksi ripautti pikkuisen vettä ja sitten kirkastui auringonlaskun ajaksi. Metsä tuoksui ja aistit herkistyivät. Sanat ja tuntemukset menivät sekaisin. – Kuule miten suopursu kukkii. – Katso miten käki kukkuu.

Ehkä Jortikan Reinolla oli vielä vakuutteluista huolimatta liian kiire tai liian pitkät jalat. Kävely ei ole pääasia, vaan luontoelämysten tunteminen. Loppupäästä retkeä olisi voitu keventää lyhyemmällä ja helpommalla reitinvalinnalla. Olisi jäänyt kaikille sokerinmaku suuhun. Loppumatkalla sade yllätti vielä, mutta kovin pahana tuota ei pidetty. Toivottavasti nuo ikävät puolet vuoden aikana unohtuvat ja ensi kesänä taas innolla mukaan.
Uutisissa kerrottiin, että suomalaisten matkat Välimeren rannoille ovat vähentyneet. Tätä olen jo odottanut ja toivonut. Eiköhän keskimääräisesti jokainen suomalainen ole vähintään viisi kertaa rillauttanut itseään näissä turistikohteissa, mutta ei tunne edes omaa ympäristöään. Toivottavasti tulee vielä sellainen aika, että suomalainen metsäkansa löytää takaisin omiin metsiinsä, omaan kulttuuriympäristöönsä, juurilleen ja jumaliensa luokse.

Hyviä lomasäitä.

14.7.1990

 

Ei nämä allakan mukaan pitäisi vielä olla akkainviikkoja, anteeksi, naistenviikkoja, mutta vesi on löysässä. Nivalassa ei paljon tehdä kuivaa heinää, mutta kiusa se on sade vähällekin heinänteolle. Ei ole nähty vuosiin Nivalassa heinäseipäitä muualla kuin Erkkilän Topin pellolla. Nyt niitä on vähän jokapuolella ja viikon vanhaa luokoa vielä enemmän. Joku Sarjankylän isäntä oli jo hermostunut heinien kääntelyyn ja ajanut ne savikoloon.

Ihmeellisiä on säät. Kesäkuussa odotettiin ja toivottiin sateita, mutta niitä ei tullut vaikka muualla satoi. Nyt on sitten saatu roppakaupalla vettä. Saapas nähdä toteutuuko taas tuo vanhojen miesten ennustus. Jos ei ole kevättulvaa, niin tulva hakee kesällä roskat pois. Näin kävi muutama vuosi sitten ja tuli kova kesätulva.

 

Vaikka Suomi on laulun sanojen mukaisesti ”Oi kallis Suomenmaa”, niin aina niitä jotain lomalaisia kuitenkin tänne osuu. Samalla rahalla, joka menee Suomessa muutaman viikon lomaan, olisi kaksi – kolme kuukautta etelänmailla. Ruotsalaisille nykyinen kurssi on heikko. Kruunusta saa vain 66 penniä ja elintarvikkeet ovat huomattavasti kalliimpia kuin Ruotsissa.

Tapasin pitkästä aikaa entistä Yhtiön Leenaa ja hänen perhettään. Leena on asunut Länsi-Saksassa yli kymmenen vuotta. Mielenkiinnon kohteena oi tietenkin miten länsisaksalaiset suhtautuivat siihen, että tulee miljoonia uusia ihmisiä jakamaan saksalaisten saavuttamaa korkeaa elintasoa. Leena kertoi, että kyllä Länsi-Saksan enemmistö on tietenkin yhdistymisen kannalla, mutta omat kustannuksensa sillä tulee olemaan. Itä-Saksasta paenneet ovat aiheuttaneet jo suuria asunto-ongelmia ja ei kaikki ole sujunut kitkatta. Sopeutuminen vie varmasti vuosia molemmin puolin, eikä tällä hetkellä ole mitään kuvaa miksi tilanne tulee muodostumaan. Kaikki on käynyt niin nopeasti, että ollaan ihan ymmällään uudesta tilanteesta.

Saksan ja Suomen välistä elintasoa vertaillessa Leena kertoi, että palkkataso saattaa olla hiukan korkeampi Länsi-Saksassa, mutta elintarvikkeiden ja muiden tuotteiden hinnat ovat puolta halvemmat kuin Suomessa. Hämmästys oli Leenallekin Suomen korkea hintataso, vaikka hän on vieraillutkin täällä vuosittain.

 

Nivala-viikon hurinoissa on mennyt koko viikko. Malisilla oli jälleen kerran mahtava voimannäyttö. Maliskylän käsityöperinne oli runsaasti ja näyttävästi esillä. Nikkolan Siskon asiantuntemusta ja hyvää silmää oli käytetty apuna.

Muhkea oli myös kapinaviikon isäntäpari Pirkko ja Pekka Kangas. Pekka itse totesi, että Pirkko vain oli komea ja hänellä oli Pako-Pekan iso maha. Kyllä isännän pitää olla isännän näköinen. Maliskylän kyläjuhlassa oli toinen vertailukohde. Järvelän Marttia kiusattiin, että mikä se tuollainen isäntä on, josta ei näy puhelinpylvään takaa muuta kuin korvat. Luulisi sitä nyt olevan vara sikafarmarilla leikata omaankin riehtilään sen verran, että edes vähän tulisi rasvakerrosta. eli silavaa luiden peitoksi. Kyllä siinä on 50-vuotispäivien kultakello kovin orvon näköisenä olemattoman mahan päällä. Kiitoksia vain malisille ja ruuskankyläsille hyvistä kyläjuhlista. Tuohikontti lähti Karvoskylälle entistä velvoittavampana.

 

Perjantaina oli kunnantalon valtuustosalissa paluumuuttajien seminaari. Paikalla oli peräti nelisenkymmentä Ruotsinsuomalaista. Keskusteltiin Kaarlelan Ritvan kanssa ja hän kertoi, että tämä määrä oli kunnan edustajillekin mieluinen yllätys. Päätöksiä ja ratkaisuja tuskin tässä seminaarissa tehtiin, mutta tästäkin yleisömäärästä näkyi, että paluumuutto askarruttaa monia nyt lomalla oleviakin. Ruotsi on edellä elintasossa ja sosiaaliturvassa. Siitä ei päästä mihinkään. Toisella puolella on sitten tunteet ja kotiseutu ystävineen ja arvostuksineen. Näiden välillä asioita punnitaan. Monille ratkaisun paikka on se, kun lapset tulevat kouluikään. Silloin on yksi valinnan paikka. Vaikeammaksi valinta tulee sen jälkeen, kun lapset ovat avioituneet ja perustaneet perheen Ruotsiin. Monilla tämän polven siirtolaisilla on siteet kotiseutuun katkenneet ja vanhemmat kuolleet. Veto ja houkutukset käyvät vähäisemmäksi ja kun eläkeikä ja Ruotsin sosiaaliturva ovat paremmat ei moni vaaranna muutolla saavutettuja etuja. Tilanne Ruotsin ja Suomen muuttoliikkeen osalta on tällä hetkellä melko hiljainen. Ei ole mitään yhteiskunnallisia ärsykkeitä, jotka saisivat aikaan muuttoliikkeitä sieltä tänne tai täältä sinne.

 

Tapasin Maliskylällä pitemmän lenkin tehneitä siirtolaisia. Ojalehdon Olavi oli saanut Neuvostoliitosta serkkunsa ja hänen perheensä vieraakseen. Vieno Ojalehto läksi neljävuotiaana vanhempiensa mukana Kanadaan ja kulkeutui sieltä 1930-luvulla Venäjälle. Värikäs tarina, josta enemmän ensi viikolla. Hyvää viikonvaihdetta.

18.7.1990

 

Kyllä sitä ihminen on höynäytettävä, vai pitäiskö sanoa yllytyshullu. Lauantaina piti lähteä mukaan Vasaman kisoihin. Pankaapa kohallenne. Viimeksi vuosi sitten kuula ja kiekko kädessä. Nyt kylmiltään kuusotteluun ”nuoruuden innolla”. Nyt ovat paikat kipeänä, niin kuin olisi kunnolla selkäänsä saanut.

 

Ihmeellisiä tuttavuuksia ja tapaamisia sattui viikonlopun aikana. Kukin Veikko soitteli lomareissultaan, että appiukolla, Ojalehdon Olavilla on vieraita Neuvostoliitosta. Kertoi sen verran puhelimessa, että nämä vieraat ovat lähteneet 1920-luvulla Maliskylältä Kanadaan ja päätyneet 1930-luvulla Neuvostoliittoon. Veikko kertoi vielä, että tämä Vieno asuu Lahdenpohjassa. Edesmenneen appiukkoni serkku on käynyt viime vuosina useasti Turussa vaimoni entisessä kodissa kylässä. Onni ja Vieno Mäki kävivät joulun alla myös meillä vieraana.

Kun menin Olavi Ojalehdon luokse kylään ja aloimme jutella Vienon kanssa syntyjä syviä. Kerroin Vienolle tuntevani Lahdenpohjasta Mäen perheen. Vieno totesi heti siihen, että tarkoitatko Onni ja Vieno Mäkeä. Kyllä, tarkoitan. Vieno kertoi, että he asuvat naapurissa ja ovat hyviä ystäviä, jotka heitäkin tälle matkalle innostivat. Meistä tuli hetkessä ”sukulaisia”.

Olen jo liiankin usein kirjoitellut naapurimaamme tilanteesta. Täällä ollaan hiihtisillään. Kyllä viikonvaihteen kokousuutinen NKP:n kokouksesta pitivät monia jännityksessä. Kukaan ei osaa ennustaa, mitä naapurimaassa tapahtuu.

Tämän vuoden kinkeriläksynä oli ympäristö ja turvallisuusasiat. Oltiin Timosella kinkereillä. Hurskaisen Heikki alusti aiheesta ja kertoi, että tilanne on myös sotilaspoliittisesti arvaamaton. Heikki kertoi pyytäneensä kinkeriläksyn tueksi sotilashenkilöiden arviointeja. Raahen sotilaspiirissä vaiettiin täysin asiasta. Oulun sotilasläänistä kerrottiin, että kukaan ei tiedä antaa arviota tulevasta kehityksestä. Tämän kaiken on vahvistanut viime päivien ja viikkojen tapahtumat. Sen kertoi myös tämä Maliskylän vieras. Tilanne on hermostuttavan kireä.

 

Vilkuilin lauantaina kahta vanhaa Topeliuksen Maamme-kirjaa. Toinen oli 36. painos ja toinen 48. painos. Kaikille vanhemman polven ihmisille tuttuja kirjoja, joiden tarinat ovat iäksi syöpyneet mieliin.

Tein havainnon, joka voi olla vääräkin. Kaikissa näissä kertomuksissa kuvastui suuri toivo tulevaisuuteen. Tavoitteet ja ihanteet. Suuria tarinoita sukupolvelta toiselle. Miten on tänään.

Yhä harvempi ihminen uskoo jaksavansa työelämässä eläkkeelle saakka. Yhä harvempi pappa ja mummo pitää polvellaan lastenlastaan ja kertoo toiveikkaita tarinoita tulevaisuudesta. Tuntuu kuin olisimme menettäneet uskon tulevaisuuteen.

Pentti Linkolan ja Susi-Pulliaisen tulevaisuudenkuvat eivät ole valoisia. Heidät on leimattu helvetin ennustajiksi. Näyttää kuitenkin käyvän niin, että heidän sanomansa on mennyt ihmisten alitajuntaan. Tulevaisuudessa nähdään vähän toivoa. Nyt alkavat olla uskonnoilla ”myyjän markkinat”. Etsitään elämän pohjaksi jotain tukevampaa kuin hutera ja heiluva elintaso ja elämän kertakäyttötuotteet. Yksinäisen ihmisen pullistelut eivät kuitenkaan maailmoita hutjauta. Meidät on reivattu ristiin ja rastii, kuten Lauri Viita sanoo. Mylly pyörii ja me sen mukana.

 

Tuo paljon puhuttu 1960-luku oli lujan murroksen aikaa. Se kosketti lujasti maaseutua. Nyt on taas näkyvissä uhat maatalouden ja maaseudun päällä. Jos ennusteet toteutuvat, maaseutua ravistuttavat rajut muutokset. Ne heijastuvat myös koko maaseudun henkiseen elämään. Jotakin perustuksissa järkkyy. Yksi sukupolvi ei voi paljon mukautua. Juurettomuus ja turvattomuus tekevät henkisiä orpoja. Vahvat vahvistuvat ja pärjäävät kilpailuissa. Heikot jäävät jalkoihin. Yhteiskunnan eriarvoisuus vain lisääntyy. Näitä pohtivat ihmiset ja ovat ymmällään.

21.7.1990

 

Nivalan uusi urheilukenttä vihittiin keskiviikkoiltana. Huonoa tuuria sään kanssa. Sattui kesän märin päivä. Järjestäjätkin uskoivat jo kisapäivän vetisinä tunteina, että yleisöä ei tule odotettua määrää. Järjestäjien onneksi veikkaukset menivät pieleen. Yleisöä oli kuin ennen vanhaan. Lippuja myytiin lähes 700 kappaletta, mikä on paljon yleisurheilukilpailussa viime vuosina.

Komea on Nivalassa kenttä. Hintaakin kertyi reippaasti yli kaksi miljoonaa. Moni kyselee, missä on käyttäjät. Yleisurheilu on elänyt matalasuhdannetta niin Nivalassa kuin muuallakin Suomessa. Joukkuepelit ovat kiinnostaneet nuoria enemmän kuin yksilölajit, jossa vaaditaan itsensä kokonaista uhraamista.

Monille vanhemmille tuli Tuiskulan kentällä mieleen yleisurheilun vahvat vuosikymmenet 1940- ja 1950-luvun yleisörikkaat kisat. Yleisurheilu on peilannut yhteiskunnan taustoja.

Itsenäistymisen jälkeen Suomi tarvitsi ulkopuolista tunnustusta ja me suomalaiset itsetunnon kasvua. Silloin oli Paavo Nurmi, Hannes Kolehmainen ja monet muut. Nuorelle valtiolle oli suuri menestyksellinen asia, että meillä oli tällaisia maailmanvalioita. Nuori, tuntematon Suomi opittiin nimenomaan tuntemaan yleisurheilijoista, Sibeliuksesta ja arkkitehdeistämme.

Sotavuosien jälkeen oli uusi uskon ja toivon aika. Saatiin olympialaiset ja oli selvitty itsenäisenä toisesta maailmansodasta hävinneiden puolella. Sekin oli harvinainen saavutus. Omat olympialaiset nostivat vielä yleisurheilun arvoonsa. Harrastus oli laajaa. Vielä 1970-luvulla ja 1980-luvun alussa suomalaiset yleisurheilijat säväyttivät. Lasse Viren, Pekka Vasala, Juha Väätäinen ja keihäänheittäjämme säväyttivät entisaikojen tyyliin.

Moni muistaa Nivalasta 1950-luvulla Viljo Heinon vierailun. Silloin oli yleisöä ja innostusta. Muistan itsekin tuon tapahtuman. Rahaa ei ollut pääsylippuun. Mentiin aidan yli tai ali. Kolme kertaa järjestysmiehet nakkasivat meidät ulos, mutta aina uudelleen mentiin ja nähtiin Vilho Heinon juoksu. Paluumatkalla juostiin koko 12 kilometrin matka Anttilan Viljon pyörän perässä kotiin. Oltiin viljoheinoja. Toivottavasti tulee uuden kentän mukana myös yleisurheilun uusi nousukausi. Nuorille pojille ja tytöille täytyy olla esikuvia ja kannustajia.

 

Tulee tässä mieleen toinenkin mieleenjäänyt tapahtuma 1940-luvulta. Heti sodan päättymisen jälkeen nähtiin Suomessa täydellinen auringonpimennys heinäkuussa 1945. Siitä on nyt aikaa 45 vuotta. Seuraava auringonpimennys näkyy kuulemma 2126. On pojilla pelit ja vehkeet, kun tietävät tapahtumat jo näin kauas.

Olin tuolloin 1945 nuori poikanen, mutta jotain on jäänyt mieleen tuosta tapahtumasta. Sanomalehdissä oli asiasta kirjoituksia ja silloinkin kiellettiin katsomasta auringonpimennystä paljain silmin. Ei ollut silloin asianmukaisia suojakalvoja, vaan kehoitettiin katsomaan savustetun lasin läpi. Muistan, kun tuohiskäppyrän savussa noettiin koko aamupäivä lasinpalasia ja tuntui kuin koko kylän väki olisi ollut asialla. Sitten se tuli. Muistaakseni iltapäivällä joskus kahden, kolmen maissa. Se oli jotenkin aavemainen tunnelma. Muistan, kun aikuiset puhuivat, että linnutkin lakkasivat laulamasta ja joku väitti, että lehmät panivat maate. Luonto ja luontokappaleethan reagoivat kaikkeen tällaiseen herkästi.

Nyt sattuu niin, että vanhempi polvi näkee kaksi auringonpimennystä. Näkee jos näkee. Riippuu säästä. Seuraavaa ei tämä sukupolvi näe. Siihen menee aikaa 130 vuotta.

Immosen Keijo lupasi, että vesitorni on sunnuntaiaamuna avoinna puoli neljästä alkaen. Se on korkein paikka, josta voi Nivalassa itäistä taivaanrantaa tähyillä aamutuimaan. Tämä pimennyksestä kiinnostuneille ja aamuvirkuille tiedoksi.

 

Laakkosen Reinon synttäreillä oli torstaina mukana Tielaitospiirin korkeinta johtoa itse piiri-insinööri Hintikan johdolla. Keskustelu meni tietenkin tie- ja liikenneasioihin. Nivala on edelleen liikenneonnettomuuksissa piirin ja koko Suomenkin mustinta aluetta tämänkin vuoden osalta. Pohdittiin siinä porukalla mistä moinen johtuu.

Yksimielisiä oltiin siitä, että me suomalaiset ja nivalalaiset olaan liian uhmakkaita ja joustamattomia liikenteessä. Äykkäpäitä suomeksi sanottuna. Yksimielisiä oltiin siitä, että tällaiset television liikenneohjelmat, joita Pajunen pitää, ovat omiaan vain lisäämään tätä uhmakkuutta. Pajunen vain esittää piirroksia ja tilanteita, joissa jommallakummalla puolella on ”yliajo-oikeus” ja että toinen osapuoli on törppö. Nivalassakin saa ajaa joka päivä kolarin, jos ajaa häikäilemättömästi liikennesääntöjen mukaan muista kulijoista ja autoilijoista piittaamatta. Tässä onkin se suurin syy, että opetellaan oikeassa olemista, mutta ei opetella joustamista ja itsehillintää.

 

Muuten minä olen pannut merkille, että Pidisjärvi-lehti taitaa menettää yhden nimimerkkipakinoitsijan aivan lähiaikoina. Minusta tuntuu ja siltä myös näyttää, että poikamiestyttö ei ole kauan nimimerkkinsä väärti. Tulee aamuisin töihin niin oudossa mielentilassa, että on hölmistelty. Kasvot tuollaisessa nirvananomaisessa hymyssä ja kulkee kuin unessa. On tainnut tyttö rakastua niin kovaan tautiin, jossa sanotaan, että siihen kuoleepi seisaalleen ja silmät jäävät auki.

25.7.1990

 

Sunnuntaiaamuna piti olla virkkuna ja nousta nuo vesitornin 197 rappusta tasanteelle, että pääsi vähän korkeammasta horisontista seuraamaan auringonpimennystä. Näkyi muuten olevan kirkontornin luukutkin auki, eli kakki tasaisen lakeuden korkeimmat paikat oli miehitetty.

Ei ollut tunnelmaa, mitä oli 1945, kun keskipäivän kirkkaasta auringonpaisteesta yhtäkkiä aurinko peittyi kokonaan. Nyt osittainen pimennys teki muutamiksi minuuteiksi aamuhämärän aavemaiseksi. Martikaisen Raimo kävi pyytämässä ja soittelikin Lieksaan pimennystä katsomaan. Lieksan Puustelli-hotellin rantanurmikolla oli läpi yön kestävät valvojaispirskeet ja paljon koti- ja ulkomaisia vieraita. Olin myöhään iltaan asti lähtökuopissa ja puhelinyhteydessä ja sain ennakkotietoja, että pilvipeite on tulossa. Lahotin yöksi aijotun matkani. Onneksi. Niin oli käynyt, että taivas oli peittynyt aamulla pilveen.

Jos ei auringonpimennys hätkäyttänyt, niin maanantaipäivän kova bisnesuutinen hätkäytti. Niva-Kaihdin on kasvanut yli kansallisten rajojen ja lähdössä Neuvostoliittoon.

Se on tiedetty, että Niva-Kaihdin on menestyvä ja ennakkoluuloton yritys, joka on kasvanut viime vuosina voimakkaasti. Nivalassa on teollisuuslaitos ja myymälä ja lisäksi myymälät Ylivieskassa, Kokkolassa ja Raahessa. Hosion perhe on yksi niitä nivalalaisia paluumuuttajia, jotka ovat ”kultamunia” Nivalan elinkeinoelämälle. He hakivat vauhtia ja yrittämisen potkua Ruotsista, mutta palasivat onneksemme takaisin. Näitä yritysneuvotteluja on käyty kaksi vuotta kaikessa hiljaisuudessa. Toisaalta Neuvostoliitossa ja toisaalta Japanissa koneiden valmistajien ja toimittajien kanssa. Neuvostoliiton neuvottelut on käyty raahelaisen tulkin ja varatuomari Paavo Petäjän kanssa. Petäjällä näistä neuvotteluista on jo kokemusta, sillä hän on ollut myös juridisena asiantuntijana, kun Tiivi perusti yhteistyöyrityksen Muurmanskiin. Viljo Hosio toteaa, että nämä kaksi vuotta ovat olleet kovaa aikaa. Onneksi on ollut hyviä ihmisiä lähellä ja apuna. Kiitokset rohkaisuista Viljo antaa perheelleen ja myös neuvottelukumppanille, eli Paavo Petäjälle.

Paljon on Hosion perheellä liossa. Runsaan kuukauden kuluttua pitäisi sopimuksen mukaan maksaa länsivaluuttana 7,8 miljoonan markan pääoma. Sitä summaa ei moni nivalalainen pystyisi saamaan kokoon koko elinaikanaan. Eikä sijoitus tietenkään ole riskitön ja mahdollinen voitto kirkossa kuulutettua. Minä luulen, että Hosion Viljo toivoo hartaasti Gorbatshovin ja Jeltsinin vallassa ja hengissä pysymistä vielä pitkään.

 

Laajasen Matti ja entinen Kestilän toimitusjohtaja Pekka Salonen kertoivat, että venäläiset ovat hirvittävän kovia neuvottelijoita ja kauppamiehiä. Heillä on siihen tuhatvuotiset perinteet. He osaavat vaatia kauppakumppaneiltaan ehdottoman korkeaa laatua, tiukkoja toimitusaikoja ja sanktioita ja kovaa hintapolitiikkaa. Tätä samaa kertoi myös Petäjän Paavo. Siellä pitää olla kärsivällisyyttä, malttia ja ennen kaikkea valppautta, kun neuvottelut venyvät viikkojen mittaisiksi. Ei pidä paikkaansa tarina siitä venäjän pojasta, joka kertoi kauppakokemuksistaan Suomen pojan kanssa. – A vot, mie Suomen poikaa pujautin. – A vot, kui sie pujautit? – Pistin kaks pupulinnahkaa päällekkäin  ja yhtenä myyvä tsujautin.

 

Ihmiset ovat peloissaan ja hermostuneita Nivalan keskustan villistä liikenteestä. Mikä piru niitä kosseja riivaa, kun ajetaan mopoilla ja moottoripyörillä yömyöhään keskellä kirkonkylää tuhatta ja sataa. Mämmin Kauko kertoi poliisista, että heillä ei ole varsinkaan kesälomien aikana mitään mahdollisuuksia saada näitä huligaaneja kuriin.

Eikö Nivalassa ole jo sattunut tarpeeksi ikäviä onnettomuuksia. Ettekö nuoret ajattele, että kuolema kulkee edellä tai perässä. Oma tai aivan viattoman ja ulkopuolisen ihmisen. Poliisi pyytää nyt hartaasti kaikkien meidän apua ja siihen yhtyy myös tämän kirjoittaja. Rekisterinumero ylös ja välittömästi tieto poliisille. Ei ne kossit opi, ennen kuin tapahtuu jokin vakava onnettomuus, tai jos heitä ei saateta edesvastuuseen. Juuri viime viikolla piiri-insinööri Hintikka vetosi siihen, että meidän on pakko muuttaa asenteita liikenteen suhteen ja ottaa vastuuntuntoa mukaan. Tämmöisessä vallattomuudessa ei kannata enää pohdiskella poliisin ”vasikkana” olemista, vaan asiasta pitää ilmoittaa samalla tavalla kuin humalaisen pidättämisessä liikenteestä ja nimismiehelle terveisiä, että kortti pois pitkäksi aikaa. Eihän tämä nyt käy seinillekään, että muutamat saavat riskeerata ei vain omalla, mutta myös lähimmäisten hengellä.

28.7.1990

 

Olen yrittänyt uteliaisuuttani seurata Radio-Fonin ohjelmaa ja kuunnella ihmisten kommentteja. Ei hyvältä näytä. Joku totesi, että ”Kiitos, kyllä jo riittää Radio-Foni. Voitte kääntää lähettimen pois päältä ja soitella itsellenne noita englanninkielisiä biisejä.” Kovin kauas vippaa ohjelmatuotanto niistä ihmisistä, jotka päättävät mainosmarkoista ja muutoinkin tavallisista ihmisistä. Meitä vain suomenkielisiä maatiaisia on sentään vielä suurin osa täällä radion kuuluvuusalueella. Ei tarvitse ihmetellä, jos mainoksia ei tunnu biisien väliin ”haitallisesti” olevan.

Paikallisradiokin on tällä alueella samanlainen marginaaliyritys taloudellisesti kuin muutkin pienet perheyritykset, joissa tehdään töitä pienellä palkalla seitsemänä päivänä viikossa ja 16 tuntia vuorokaudessa. On pakko yrittää parastaan, kun kysymys on omista sijoituksista ja veloista ja samalla asiakkaista. Radio-Fonilla ei ole tätä voimavaraa. Sitä ei oikeastaan omista kukaan. Ei ainakaan ilmoittaudu päävastuun kantajaksi.

Harmillinen juttu. Ei tarvitse olla mikään ennustaja, kun voi päätellä, että osakkeenomistajilla on pian edessään totuuden hetket. Osakepääoman korotus tai tuutti kiinni. No, taustajärjestöinä on monen julkisen yhteisön varat, että rahaa kyllä löytyy, mutta onko satsaaminen yleensä mielekästä tällaisessa tilanteessa. Radio-Foni ei ole löytänyt tämän alueen ihmisiä. Yksinomaan tuo Fonin musiikkitarjonta on niin kaukana tämän alueen kulttuuripohjasta, että se ei voi mitenkään mennä läpi. Toisekseen Ylen alueellisten ohjelmien taso on noussut niin valtavasti, että ”hajurako” on venähtänyt tavoittamattomuuksiin.

 

Mitenkäs käy nyt tämän meidän lammaslauman, kun seurakuntamme paimenten keskuudessa käy näin kova vaihdos. Viljasen Martti jätti seurakunnan hommat ja jatkaa seurakunnallisissa tehtävissä koko rovastikunnan alueella. No ei Martti ole kokonaan irti päässyt seurakunnallisista velvollisuuksistaan ja toivottavasti ei pääsekään.

Kumpulainen jättää nyt Nivalan seurakunnan ja siirtyy Etelä-Suomeen. Toivanen on ollut virallisen apulaisen vakanssilla ja sillä paikalla tuomiokapituli lennättää aina miestä sinne, missä kipeimmin tarvitaan. Onneksi kirkkoherra Hurskainen jää. Helpompia paikkoja olisi varmasti Heikille tarjolla, mutta onneksemme Heikki on arvostanut muitakin asioita ja kun mies on parhaissa voimissa, niin jaksaahan sitä.

Nivala ei liene niitä helpoimpia paikkoja niin papeille kuin muillekaan virkamiehille. Me nivalalaiset olemme omasta mielestämme niin pirun hyviä ja aina oikeassa.  Meillä ei hyväksytä auktoriteetteja, jotka tulevat muualta. Meidän kanssa pärjää, jos vaan osaa heti heittäytyä ”alamaiseksi”. Äykkäpääisäntiä on niin kirkon kuin kunnankin hallinnossa. ”Näin meillä”. Todellista riisumista ja suvaitsevaisuutta tarvittaisiin. Suvaitsevaisuuden puute on pirullinen asia ja se vain jakaa ihmisiä entistä enemmän eri leireihin. Jos meillä papit vaihtuu, niin kyllä pitäisi seurakuntalaistenkin mennä joskus itseensä.

 

Entinen TVL:n piiri-insinööri V. P. Halonen arvuutteli kerran, että kertokaapa nyt kumpaa se elämä on, helvettiä vai taivasta. No kun tunnettiin Halonen originellina, niin sitä vähän varoen annettiin vastauksia. Halonen totesi lopuksi, että se on molempia ja vahvisti käsityksiään esimerkeillä: – Kun ihminen makaa keuhkosyöpäpotilaana ja on tukehtumisen partaalla pitkiä aikoja, niin se on helvettiä. Kun nuorukaisena saa maata järven rannalla kukkivan pihlajana alla nuoren neidon kanssa, niin se on taivasta.

Näin Halonen ja molempia me saamme nauttia täällä ajassa. Pääsin maanpäälliseen taivaaseen, kun sain olla kesäisen päivän Pyhäjärven rannalla. Saunoa Outokummun vieraana hyvässä savusaunassa ja polskutella järvessä. Kuunnella laineiden ikuista soittoa, joka rauhoittaa ihmismieltä. Se oli taivasta.

Kaikille tämä kesä ei ole ollut ilon ja levähtämisen aikaa. Murheelta ja tuskalta ei ole nähnyt suvea. Meidän molempien nivalalaisten ajatukset ovat olleet juhannusaatosta saakka erään perheen luona, jonka elämänkuvioihin tuli kaikki uusiksi paneva vakava muutos. Perhe on viettänyt kesäiset viikot lapsen sairasvuoteen ääressä. Lukuisten tapaamisteni ja keskustelujen perusteella voi lähettää Teille terveiset, että olemme ajatuksin yrittäneet olla mukana siinä toivossa, johon luottamalla voi myös suuria tapahtua. Teidän kesänne on ollut Luojan kämmenelle nöyrtymistä. Siinäkin kanssanne.

18.8.1990

 

Koko maahan on tulossa runsas ja ainakin näillä näkymillä myös hyvälaatuinen viljasato. Nivalassakin on tällä hetkellä ennätyskylvöt. Viljaa tulee runsaasti, jos säät tästä eteenpäin pysyvät muutaman viikon vielä näin hyvinä. Nämä elokuiset päivät ovat olleet kerrassaan mahtavia. Luoja on suonut valoa ja lämpöä.

1. E. Sillanpää kirjoittaa elokuusta: ”Taivas on käynyt ikään kuin korkeammaksi”. Elokuussa on jo aavistus lähestyvää syksyä. Kellastuvat viljapellot kertovat kasvien kypsymisestä vuotuisessa kierrossaan. Toisaalta kesän lämpö ja valo viipyvät vielä pitkään. Herkkä aamukaste viivähtää jo syksystä kertoen. Hopeapajujen lehvistöt hohtavat muuttuvissa syksyn väreissä. Niityn tuoksut ovat muuttuneet. Elokuussa on oma hohtonsa. Aavistus syksystä ja haikeus kesän loppumisesta. Iltojen hämärä tuo tunnelmaa.

 

Palaan vielä tuohon koulukiusaamisjuttuun. Harvoin tulee niin paljon palautetta toimitukseen, kun tämän jutun tienoilta. Ihmiset ovat olleet järkyttyneitä. Toimituksesta on tiedusteltu, olisiko mahdollista avata pankkeihin tili, jolla tämän kovia kokeneen nuorukaisen taloudellista tietä voitaisiin tukea. Rahalla ei tietenkään voida korvata henkisiä kärsimyksiä, mutta ihmiset olisivat halukkaita tällaiseenkin. On lämmittävää havaita, että vielä löytyy myötätuntoa ja lämmintä mukanaelämistä. Tapahtuma ei ole jättänyt ihmisiä kylmiksi, vaan se on puhutellut vakavasti.

 

Jokikylän koulurakentaminen on ylittänyt television ajankohtaiskynnyksen. Lesellin Veikon tekemä dokumenttifilmi esitetään lauantaina TV2:n alkuillan ohjelmissa. Ohjelmassa kuullaan mm. Erkki Vähäsarjan sanoittama ja säveltämä kiitoslaulu kotikylälle.

Tällainen huomionosoitus on kyläläisille suuri tunnustus ja itsetunnon kohottaja. Näpräilkääpä töllötin lauantai-iltana auki ja oikealle kanavalle.

 

Tapasin tässä torstaipäivänä kirkolla Aaltojoen Einon. Eino on suomalaisen miehen perikuva. Vaatimaton ja hiljainen mies. Eino oli aikanaan piirin parhaita hiihtäjiä. Eino aloitti hiihtämisen vasta aikamiehenä, mutta ehti olla mukana pitkän kilpailu-uran. Maakuntaviestin varma lykkijä. Peräti 16 kertaa Eino ehti olla mukana maakuntaviestissä. Muisteltiin siinä 1950- ja 1960-luvun kovia viestejä. Silloin viestit hiihdettiin maanteillä ja maastoissa. Nivalassakin viesti kiersi kaikki kylät.

Seurasin Veelanninpuhossa Hautalan Yrjö-vainaan kanssa viestin kulkua. Aaltojoen Eino aloitti viestin ja tuli ensimmäiseen vaihtoon Sarjankylälle rintarinnan Laasasen kanssa ensimmäisinä. Haapalan koululta Karvoskylän koululle Nivalan viestiä vei Hautalan Lauri. Perässä hiihti silloin nousuaan tekevä Hannu Taipale. Isä-Yrjöä jännäsi, miten käy näiden kahden kovan koitoksessa. Taisi olla niin, että Hannu Taipale ajoi Laurin melkein kiinni ennen Karvoskylän koulua. Aaltojoen Eino muisti tarkasti kaikki viestit ja viestiosuudet. Eino oli käsivoimilla hiihtäjä ja pieni mies oli kovalla ladulla pitelemätön menijä.

Tänään Eino viettää eläkepäiviä. Tilan pellot on pantu kuudeksi vuodeksi pakettiin. Einon poikamiestaloudessa ei tehdä tulevaisuudensuunnitelmia maan osalta: – Kaikkia näyttää olevan liikaa ja pikkutiloille ei löydy jatkajia. Kyllä niitä malisperälläkin vielä sammuu monta pikkutilaa, kun vanhat isännät keikahtavat, tuumi Eino.

22.8.1990

 

Maamme sotainvalidit viettivät lauantaina Helsingissä liittonsa perustamisen 50-vuotisjuhlaa. Samalla tämä oli valtakunnallisen sotainvalidiviikon avausjuhla.

Sunnuntainen presidentin sotainvalidiviikon avauspuhe oli kovin varovainen ja mitäänsanomaton. Koivisto näyttää varovan kannanottoja ja puheilmaisu on tämän mukaista.

Väritön ei sensijaan ollut piispa Samuel Lehtosen pitämä puhe lauantain jumalanpalveluksessa, joka lähetettiin televisiossa sunnuntaina. Lehtonen puhui sotiemme uhreista kertamaksajina ja osamaksajina. Kertamaksajilla hän tarkoitti niitä kymmeninä tuhansia miehiä, jotka menettivät henkensä talvi- ja jatkosodassa. Osamaksua vapaudestamme maksavat vielä runsaat 40 000 sotainvalidia, vammojensa ja vaivojensa kautta, totesi piispa Lehtonen.

Näitä vapautemme kertamaksajia on Nivalan sankarihaudoissa pitkät rivit. Osamaksajia on sotainvalidien kirjoissa kymmeniä vaikeavammaisia, joille sotamuistot särkyinä, liikuntavaikeuksina ja muina elämää rajoittavina vammoina ovat jokapäiväistä asiaa.

Sotainvalidien Nivalan osaston puheenjohtaja Aimo Junttila kertoi syntymäpäivähaastattelussa, että suuren yleisön mielipiteet ovat Itä-Euroopan tapahtumien johdosta muuttuneet paljon myönteisemmiksi sotainvalideja ja sotaveteraaneja kohtaan. Kyllä naapurikansojen itsenäisyyspyrkimykset ovat saaneet meidät ajattelemaan ja asennoitumaan uudella tavalla noihin sotiin ja niiden veteraaneihin.

 

Vihdoinkin näytti siltä, että sotajännitykset koko maailmasta häviävät, kun Yhdysvaltain ja Neuvostoliiton  päämiehet pääsivät laajoihin sopimuksiin aseiden rajoittamisesta ja lämpimät tuulet puhaltelivat maailmalla. Äkkiä voi tilanne kuitenkin muuttua, eli yhdessä vuorokaudessa, kun Irak miehitti pienen, mutta rikkaan Kuwaitin. Nyt on Persianlahden liepeillä jännitystä ja sotavoimia keskitetään. Meitä eurooppalaisia ja muitakin hirvittää se uho, jolla asioita hoidetaan. Toivotaan ydinsotaa ja panttivankeja siirretään tärkeille alueille, että niihin ei voitaisi iskeä.

Irak uhkaa, että jos saarto jatkuu, niin ulkolaiset lapsetkin pannaan kärsimään nälänhätää. Kun katselee vielä hysteerisiä mielenosoituksia ja kuuntelee Irakin johtajien puhetta, niin tämä kaikki voi olla vielä mahdollista. Intressit ovat monilla teollisuusmailla tällä alueella, sillä öljy on teollisuusmaille tärkeä raaka-aine ja sitä se on tietenkin myös näille öljyntuottajamaille.

 

Persianlahden kriisin vaikutukset tuntuvat myös Suomen kansalaisiin. Öljytuotteiden hintoja nostettiin välittömästi. Muuten tämä öljyala on Suomessa täysin pimennossa pidettävä asia, johon ei saa puuttua kukaan. Neste on kuin valtio valtiossa.

Päivärinnan Einari soitteli sunnuntaina ja ihmetteli samaa asiaa. Einari muisti tarkalleen 1974 öljykriisin. Silloin raakaöljyn maailmanmarkkinahinta nousi 32 dollariin tynnyriltä ja bensiinin hinta kahteen ja puoleen markkaan. Nyt raakaöljyn hinta on noussut 28 dollariin, mutta bensiinin hinta jo neljän markan nurkille. Mihin Neste hävittää tämän ”välirahan”. Valtionyhtiöt Kemira ja Neste toimivat monopoliasemassa. He ovat itse saaneet määritellä hintatasonsa ja aiheuttavat ylihinnoittelulla monella tavoin Suomeen korkeaa kustannustasoa. Yhtiöt ovat pystyneet leikkimään rikasta ja ostaneet viime vuosina ennätysmäärän ulkomaisia yhtiöitä. Jopa aivan vierailta toimialoilta.

Samalla he ovat vieneet valtavasti valuuttaa ulos. Nyt on osoittautunut, että suomalaisten yhtiöiden tekemät kaupat ulkomailla eivät olekaan olleet onnistuneita ostoja, vaan suuruudenhulluuden vastuuttomassa huumassa tehtyjä kauppoja, kun rahaa on ollut vara viedä ulkomaillekin, mutta kotimaan hintatasoa ei ole pudotettu. Nokia Oy:n johtaja maksoi jo hengellään näistä epäonnistuneista kaupoista. Suomi on vielä niin nuori ja kritiikitön yhteiskunta, että meillä pääsee tapahtumaan melkein mitä vain.

Valtionyhtiöiden johtopaikat ja tilintarkastustoimi miehitetään kaikkien puolueiden poliitikoilla ja he pitävät kiltisti suunsa kiinni, kun saavat luottamusviroista suurta kuukausipalkkaa, hyvät ateriat, konjakit ja edustussaunat käyttöönsä. Olen samaa mieltä Päivärinnan Einarin kanssa, että valtionyhtiöidenkin pitäisi joutua kilpailutilanteisiin ja myöntää toimilupia ja tuontilisenssejä niin, että syntyisi todellista kilpailua. Kyllä me maksamme vielä monissa tuotteissa runsaasti ilmaa ja tehottomuutta.

25.8.1990

 

Kyllä se totta on, että ollaan nopean tiedonvälityksen maailmassa. Kuva ja teksti kulkee muutamassa sekunnissa läpi maapallon. Telefaksimme työnsi ulos paperia, jossa oli seuraava teksti:

”Lantana 21.8.1990. Jansu. Terveiset vaan täältä Floridasta ja kiitos tuosta lehdestä. Kyllä tämä maailma toimii melko hyvin kun tänään taas sain nipun Pidisjärvi-lehteä. Ja näin nopeasti. Lehti oli lähetetty Nivalasta 16.8. ja nyt 21. päivänä jo luettu täällä. Viime yönä sain tänne vieraitakin sieltä Nivalasta. Juha Mehtälä sieltä Paloperältä saapui reisjärveläisen kaverinsa, Jarkko Paalavuon kanssa. Ajelivat tuolta Iowan osavaltiosta Manningin kaupungista tänne Floridaan. Matkaa on 1700 mailia eli n. 2700 kilometriä. Pojat ajoivat matkan parissa päivässä. Pojat ovat olleet maatilaharjoittelijoina sielä muutaman kuukauden. Sillä aikaa kun pojat olivat tuolla meren rannalla, niin keittelin sillä aikaa sellaiset nivalalaiset lihapotut ja mikä mahtavinta heidän saapuessaan sain tarjota ihan tuoreen Pidisjärvi-lehden luettavaksi. Kyllä se Juhalle oli tosi mukava, kun sai lukea kuulumisia, kun on ollut pitkän aikaa pois kotoa. Hyvää kesän jatkoa sinne Teille kaikille. Terveisin Hugo Ahola.”

Ennen vanhaan pidettiin ihmeenä, jos mies palasi ”merten takaa”. Nyt sitä käydään kolmella tonnilla viikonlopun aikana Ameriikan mantereella. Ennen viipyi kirje merimatkalla puoli vuotta. Telefaksin sanoma on muutamassa sekunnissa perillä. Terveisiä vain Hugolle.

 

Johtuneeko siitä, että on aikanaan palvellut puoli vuotta YK:n joukoissa Lähi-idässä, kun nämä viimeaikaiset tapahtumat Persianlahdella kovasti kiinnostavat. Ja pelottavat. Jouduin kaksi kertaa konfliktiin turkkilaisten kanssa ja sain huomata, kuinka arvaamattomia he ovat.

Vaikka Persianlahden tapahtumat tuntuvat meistä kaukaisilta, niin ne koskettavat ainakin osaa meistä suomalaisista kipeästi. Ajatellaanpa niiden omaisia, jotka jäivät rajan taakse, eikä heidän poispääsystään näytä olevan mitään tietoa. Meidän on turha täällä ihmetellä, miksi tällaista Husseiniä ei ole otettu hengiltä. Hän on kotimaassaan ja laajalti muuallakin suuri uskonnollinen isä ja jumala, jonka puolesta kymmenet miljoonat hurmoksessa marssivat ja ovat valmiit kuolemaan tietäen siten pääsevänsä pyhässä sodassa taivaaseen. Se ei ole leikintekoa.

Hussein on luvannut polttaa Israelin ja hävittää miljoonia ihmisiä, jos Irakiin hyökätään. Heillä on myrkkyaseet. Oli järkyttävää kuulla radiosta eräänä päivänä artikkeli, jossa luettiin, miten tulee käyttäytyä myrkkysodan puhjettua.

Kun näette ikkunasta lintujen putoilevan puusta ja koirien ja kissojen kuolevan kadulla sekä autojen törmäilevän toisiinsa, niin sulkekaa ikkunat ja luukut ja elkää päästäkö ketään sisälle, menkää kellareihin ja sulkekaa kaikki ilmatiet, niin teillä on pieni mahdollisuus selviytyä hengissä, mutta jos kuolette, se on Allahin tahto.

Niin siinä käy, kun kansa lukee vain koraania ja yksinomaan johtajalla on viisaus, tieto ja Jumalan valtakirja. Näitä taustoja vasten tilanne on karmea ja kun ajattelee, että ei Israelkaan ole alueella turvassa, vaan on varmasti varautunut sotaan. Heidän iskukykynsä tunnetaan. Enimmän meitä nyt kuitenkin kiinnostaa suomalaisten kohtalo.

29.8.1990

 

Keskustan uusi puheenjohtaja Esko Aho teki puheenjohtajan ominaisuudessa ensivierailun Nivalaan. En muista, että koskaan olisi ollut niin vähän väkeä koolla kun vastaavantasoinen tilaisuus Nivalassa on järjestetty. Paikalla oli vain satakunta ihmistä kun esimerkiksi viime syksynä Väyrysen tilaisuudessa oli ainakin 600 kuulijaa.

Väen vähyyteen oli kyllä osatekijöitä jotka vaikuttivat osanottoon. Oli kaunis puintisää ja moni isäntä oli puimurin kanssa pellolla tai kuivaamolla. Lisäksi oli Euroopanmestaruuskilpailujen lähetykset televisiossa.

On siinä tietysti syynsä Ahon persoonalla. Mies nousee tuntemattomuudesta puheenjohtajan paikalle. Väritön, kiltti tyyppi, joka on Väyrystä uskollisesti kuuntelevana päässyt pitkälle. Millään ei tahdo päästä pois siitä ajatuksesta, että Esko Aho tekee ja puhuu, niin kuin Paavo Väyrynen käskee.

Keskustapuolueella on edessään eräänlainen tienhaara. Se on nyt kasvanut oppositiossa ja aika on ollut hedelmällistä. Maatalouden päällä leijuvat uhat ja Holkerin taitamattomuus hoitaa talouspolitiikkaa ja vakuuttaa ihmisiä ovat melko lailla epäonnistuneet. Väyrynen tietää hyvin, että tulevien eduskuntavaalien jälkeen hallituksen on otettava kantaa kipeisiin asioihin. Niitä ovat maatalouden ylituotannon leikkaaminen, vaihtotaseen palauttaminen oikeisiin raameihin, kannanotto ydinvoimaan ja kansaneläkkeen neljännen vaiheen uudistamiseen, mikäli pääsee tai joutuu hallitusvastuuseen.

Ei tarvitse olla kuin yksi neljännes Paavo Väyrysen oveluudesta, kun pystyy päättelemään, että Väyrynen ei pidä kiirettä puolueensa hallitukseen menolla ennen tulevia presidentinvaaleja. Oppositiossa on helppo olla tulevina vuosina ja kasvattaa kansansuosiota, kun äänestäjät ovat kritiikissään seulattomia.

Aika näyttää, pystyykö Esko Aho nousemaan puheenjohtajan tasolle. Antamaan linjaa ja tekemään myös kovia päätöksiä. Nykyinen hallitus ei ole onnistunut informaatiossaan muuta kuin heikosti. Sellainenkin tosiasia kun välittömän verotuksen keveneminen ei ole mennyt kansalaisten tietoisuuteen. Harva ihminen viitsii katsoa neljän vuoden takaisia pidätystaulukoita ja verrata sitä tämän päivän pidätysprosenttiin. Soitin Nivalan verotoimistoon Eija Häkkilälle ja pyysin tietoa 1985 pidätystaulukosta. A-taulukko Nivalan kunnan äyrimäärän kohdalta kertoi, että esimerkiksi 10.000 markan kuukausipalkasta pidätys oli 4.536 markkaa. Jokainen keskipalkkalainen tietää tänä päivänä, että keskimääräinen pidätysmäärä on pudonnut tuosta summasta neljänneksen, eli pidätys keskimäärin tänä päivänä on vain 3.800 markan luokkaa. Tämä on yksi konkreettinen tulos nykyiseltä hallitukselta, mutta hallitus ei ole pystynyt hyödyntämään tätäkään. Yleinen nurina jatkuu, vaikka keskituloiset ovat saaneet huomattavan kevennyksen välittömiin veroihinsa.

 

Pääsin lauantaina mukaan harvinaiseen perhejuhlaan. Helanderin Ramin kadetti-kahveille. Harva nivalalainen valitsee sotilasuran. Rami valitsi aktiiviupseerin uran.

Juotiin kakkukahveja Helanderilla. Aune-äiti kertoi, että kyllä hekin sitä ihmettelivät, kun Rami on tavallaan kaikista kiltein ja hiljaisin veljeksistä. Miten se sopii siihen sotilasuraan ja komentoon, josta Urho aina usein on puhunut. Ja kyllähän Rami on herttaisen lupsakka poika. Kolmen vuoden kadettikoulutus on tuonut hillittyyn käytökseen vain lisää ”eleganssia”.

Kun olin saanut turvallisesti syötyä ja juotua Aune-emännän pöydästä, niin uskalsin Urho-isäntää kiusoittelemaan. Miten sitä voi näin epätäsmälliselle ja huonokuntoiselle isälle tulla tällaisia poikia? Sattui siihen paikalle Urhon työtovereitakin ammattioppilaitokselta ja minä tiedustelin, että pitääkö se paikkaansa, että siellä teidän varastolla tahtoo ne asiat olla vähän rempallaan ja oppilaat hallitsee sitä varastoa. Kyllä ne Urhon työtoverit todistivat sen, mutta totesivat samalla, että voisi se olla kääntäen verrannollistakin. Onneksi nyt vaan kuitenkin Aunelle, Urholle ja Ramille ja kiitokset kahveista.

 

Viime päivinä ovat muutamat kuolemantapaukset puhutelleet meitä nivalalaisia vahvasti. Siitä on melko tarkalleen vuosi aikaa, kun olin Mauno Nivalan vuoteen vieressä Oulaskankaalla. En arvannut, että jo seuraavana päivänä Luoja otti omansa.

Viime viikolla tuli tieto Heikki Rauman poismenosta. Pitkä ja vaikea sairaus päättyi. Ystäväni Martti Vuolteenahon poismeno oli yllätys, vaikka tiesin hänen vakavasta sairaudestaan. Vuoden aikana monissa nivalalaisissa kodeissa ja perheissä on eletty vaikeita luopumisen aikoja. Syöpä on sellainen sairaus, jonka voittajaksi ei ihminen ole vielä päässyt. Se kaataa ihmisiä parhaassa miehuudessa ja on kohtalokas vieras. Nämä ovat asioita, jotka jättävät vain vastausta vaille jääviä kysymyksiä omaisille ja meille kanssaihmisille. Näissä asioissa me olemme voimattomia. Ainoa mitä voimme tehdä on pyytää voimaa näihin perheisiin, joissa luopuminen ja suru ovat päällimmäisinä.

1.9.1990

 

Hyvä naapurimme, kirkonkylän kantatalojen isäntiä, Häkkilän Antti, piipahti perjantaiaamuna toimituksessa. Antti oli vetreällä päällä. Oli juuri palannut vaimonsa kassa Runnilta viikon hoitoreissulta. Mukavaa oli ollut päästä ensimmäisen kerran elämässään tyttöjen ja poikien hivuteltavaksi. Kaikki ohjelma ei kuitenkaan ollut juurevan Antin mieleen.

– Siellä oli nuoria tyttöjä ohjaamassa ja olisi pitänyt kaikenlaisia piiri- ja tonttuleikkejä leikkiä. Siitä on jo kymmeniä vuosia, kun minä herkesin joulupukkiin uskomasta, niin enhän minä nyt tonttuleikkeihin lähe. Sitten olisi pitänyt leikellä sellaisia paperikukkasia niijen tyttöjen kanssa. Höpsistä minä sanon. No, päätöstilaisuudessa ne sitten vähän rankasivat ja panivat meijät ukot laulamaan yhdessä, kun ei osallistuttu leikkeihin ja paperikukkien tekoon, tuumi Antti.

 

Oli Antilla vakavampaakin asiaa. Pidisjärven ja Kalajoen saastuminen on kala- j metsämiehelle ikävä asia. Enää ei Antti ole vuosiin syönyt Pidisjärven kalaa ja sorsastuksestakin on vain muistot jäljellä.

– Ei se ole enää mikään Pidisjärvi. Se on kuollut järvi. Kyllä sitä tällä ollaan huolestuneita Kuolan saasteista, mutta nukutaan prinsessa Ruususen unta omien tuhojen kohdalla, vuodatteli Antti.

Kalajoen ja Pidisjärven kohtalo ei tunnu huolettavan ainakaan Nivalan ympäristölautakuntaa, eikä valtuustoa. Valtuusto oli yksimielinen siitä, että Nivalassa ei suoriteta hajakuormitusselvitystä. Mikähän se laajempi selvitys mahtaa olla, jonka varjolla tämäkin tutkimus evättiin ja milloin se mahtaa toteutua?

Ylivieskan ympäristösihteeri antoi jokin päivä sitten lehtilausunnon, jossa hän hyökkäsi Nivalan kunnan toimenpiteitä vastaan. Hän totesi, että ei Nivala voi yksin jättäytyä pois tällaisesta tutkimuksesta, jossa kaikki muut Kalajokivarren kunnat ovat mukana. Ei se ainakaan rahasta ole kiinni, sillä Ylivieska on tehnyt selvityksen 30.000 markalla. Kyllä se Antti niin on, että näitä asioita ei tutkita ainakaan tämän valtuuston aikana.

 

Jätehuoltoasiat tuntuvat monissa kunnissa olevan päällekaatuva asia. Kannus näyttää suunnittelevan koko kaupunkia koskevan suurkompostin rakentamista. Se olisi lajissaan ensimmäinen. Syynä tähän on kuulemma kaatopaikan räjähdysmäinen kasvu. Kaatopaikalle ajetaan nykyisin niin paljon sellaistakin tavaraa, jolla olisi kierrätysmahdollisuus, jos asiaan tartuttaisiin. Hyviäkin asioita jarruttaa usein byrokratia. Tästä on hyvä esimerkki Nivalan kunnassa.

Nivalan kaatopaikka on kasvanut viime vuosien aikana valtavasti. Tähänkin on syynä se, että mm. kaikki jätepaperi on ajettu kaatopaikalle. Onni Hietasarka on hankkinut jätepaperin paalauslaitteet, mutta hänellä ei ollut kunnallista lupaa kerätä jätepaperia keskustasta. Asia jumittui kerta kaikkiaan virkamiesten byrokratiaan. Vaan annapas olla, kun Nivalan Martat puuttuivat asiaan. He kutsuivat kevättalvella kunnan nokkamiehet ja Onni Hietasaran palaveriin ja Martat painostivat kunnan siihen, että Onni saa kerätä keskustastakin jätepaperin, kun sitä ei kukaan tee järjestelmällisesti. Tarvittiin tomerien naisten puuttuminen asiaan, että kunta taipui byrokratiassaan. Onnilla on nyt tarkoitus aloittaa tämän syksyn aikana järjestelmällinen jätepaperin keräys Nivalan keskustassa.

Onkohan se niin, että Nivalassa tarvittaisiin enemmän naisia päättäviin elimiin. Luottamusmiespaikoilla ne naisetkin tahtovat turtua ja sortua ukkojen alle. Tällaisten vapaaehtoisten järjestöjen kannanotot menevät usein helpommin perille, kun niihin ei liity sitä puoluepolitiikkaa, joka tahtoo olla kaikkien hyvienkin asioiden jarruna. Nivalan Martoille kiitokset aktiivisuudesta ja toivotaan teiltä vastakin reippaita esityksiä ja kannanottoja ympäristöasioissa. Naisina, äiteinä ja lasten kasvattajina te tunnette kenties parhaiten huolta siitä, minkälaiseen Suomeen ja ympäristöön lapsia synnytetään ja kasvatetaan.

Naiset ovat muutoinkin näyttäneet mallia viime päivinä. Päivä paistoi vihdoin EM-kilpailussa ja sen loisteen toi Päivi Alafrantti.

5.9.1990

 

Vaistoni sanoi vahvasti, että Alpuan Airin synttäreiltä ei ole vara olla pois. Muuten joudut ”nokkapaistille”. Jaa niinhän siinä kävi, kun ei enää yötä myöten uskaltanut lähteä ajelemaan kohti Pihtipudasta. Tuli oikein airimaisesti laidan täydeltä. Se oli kestettävä. Muutoinkin sain palautetta, kun ei Airista ollut juttua. Kielsi mokoma R-kipsan edessä koko syntymäpäivänsä, enkä uskaltanut enemmän painostaa. Olisi pitänyt vain mennä puolivängällä, sillä Airista olisi saanut hyviä aineksia synttärijutun tekoon. Onnittelut kuitenkin vielä kerran ja toivotaan, että ei tulisi ryppyä vanhaan ja kestävään rakkauteen. Toivottavasti Roope tämän lämpimän ilmaisun ymmärtää.

 

Tämän viikon aikana Nivalassa on jyristetty kahdella sektorilla. Karjalan Lennoston sotaharjoitukset ovat tuoneet Nivalaan näkyvän ja kuuluvan osansa.

Tiistaina oli varalaskupaikalla ja Haapalan koulun luona olevassa tukikohdassa lehdistölle ja radiolle tiedotustilaisuus. Puolustuslaitos on tänä päivänä avoin. Armeija tarvitsee yleistä hyväksyntää ja enää ei niuhoteta. Veromarkoista on kysymys kalustohankinnassa ja toisaalta yleisessä suhtautumisessa koko sotaväkeen.

Nyt jo saa vapaasti kuvata sotilaskoneita päältä, mutta ei ohjaamoista. Ei myöskään lennonjohdosta ja tukikohdasta. Jotain pidetään vielä salaisuutena. Muutoin kohtelu on aina reipasta ja hienovaraista.

Ennakkoilmoituksessa luvattiin lennot lopettaa iltaisin kello kahdeksan tai viimeistään kello kymmeneen mennessä illalla. Tämä ilmoitus ei ole pitänyt paikkaansa ja esikuntapäällikkö ilmoittikin, että esimerkiksi keskiviikkona lennetään pimeäharjoituksia kello kahteentoista saakka eli puoliyöhön.

On siinä Heiskan veljesten ja muidenkin haapaperästen askareet nyt vähän häiriintyneet, kun on ollut töllistelemistä ja välillä on pitänyt pistää kädet korville, kun suihkari vetää matalalta yli. Nopeaa kyytiä. Toimittajia kuskannut lentäjä kertoi, että tulo Kuopion Rissalasta Nivalaan kestää kahdeksan minuuttia. Migeillä vedetään yläilmoissa kaksi kertaa äänennopeus, mutta sitä saa tehdä vain harvoissa olosuhteissa. Alle kymmenessä kilometrissä ei saa ylittää äänivallia. Polttoainettakin kuluu. Jälkipoltolla ajettaessa menee 300 litraa minuutissa. Normaalilla moottorilennolla paljon vähemmän, kertoi tämä nuori lentäjäkapteeni. Palataanpa näihin lentoasioihin lähemmin lauantain numerossa.

 

Toinen järisyttävä tapahtuma, tai uutinen oli Nivalan Säästöpankin fuusioituminen Keskipohjan Säästöpankkiin. Tämä oli jo oikeastaan odotettu ratkaisu. Haapajärven Säästöpankin ja Kärsämäen Säästöpankin aikaisemmat sulautumiset Keskipohjan Säästöpankkiin antoivat ymmärtää, että säästöpankkiryhmän keskittymishankkeet toteutuvat tällä alueella ennakoidulla tavalla. Säästöpankkiryhmä on tässä asiassa edennyt toista maaseudun pääpankkiryhmää, osuuspankkijärjestöä, nopeammin. Keskittyminen ja sitä kautta yhteinen vahvistuminen tuovat pankille tiettyjä etuja kilpailun koventuessa. Eräänä etuna on Nivalankin fuusion osalta mainittu se, että miljardipankkina Keskipohjan Säästöpankki voi ottaa nyt valuuttaluottoja ohi keskuspankin ja väliprovikat jäävät pois. Tämä on selvää kilpailuetua pankille, eikä se ole vähäinen. Korkokatteella ei tänä päivänä pankkia pidetä pystyssä, vaan muilla bisneksillä, totesivat pankkimiehet. Korkokate on muutoinkin hupenemassa, sillä tallettajat osaavat ottaa rahoilleen mahdollisimman hyvän koron ja Nivalankin pankkeja rasittaa aikaisemmin korkosidonnaiset asunto-, opinto-, ja muutkin lainat, joiden korkoja ollaan nyt hiijaamassa ylöspäin sovulla tai yksipuolisella päätöksellä.

Katselin siinä Säästöpankin kokoushuoneen seinällä entisten hallitusten puheenjohtajien muotokuvapiirustuksia ja ajattelin menneitä. Mitähän Salanteen Hermanni, Repolan Sakari, Toivolan Mikko ja Valkosen Sune olisivat tästä päätöksestä tuumineet. No, valistuneina pankkimiehinä he olisivat varmaan päätöksen siunanneet ja kun katselin olkani yli Paavolan Reinon muotokuvaa, niin näytti niin selvä virnistys olevan suupielessä, että eikö vain kossit tee kovia päätöksiä.

 

Kyllä siitä tuosta meidän poikamiestytöstä on tullut kuuluisa ja haluttu ihminen. Aina kun vastaa puhelimeen, niin Inkeä vain kysytään. Sunnuntaina ajelin hämärässä varalaskupaikan ohi ja pysäytin auton. Puskasta kuului heti reserviläisen huuto: – Ei täällä Jansua tarvita, laita se poikamiestyttö.

On sillä Inkellä välittömät jutut noiden miesten kanssa. Maanantaina hän tuli töihin ja kertoi silmät kirkkaana naapurin vanhanpojan luona tapahtuneesta vierailustaan. Tämä isäntä oli ollut munkkeja tekemässä ja pyörittänyt munkkeja rintaansa vasten. Inke oli vähän ihmetellyt, että hän ei ainakaan jää juomaan sinun munkkikahveja. Isäntä oli vain tuumannut, että eihän tämä mitään, mutta ootappa kun minä rupean rinkeleitä tekemään.

8.9.1990

 

Toimituksen ikkunasta on hyvät näkymät. Vilkasta on ollut tällä viikolla. Kiimakevolle näyttää olevan vilkas liikenne ja ei ihme, kun sielä myydään keskellä kirkasta päivää viinaa.

Ja lentokoneet ujeltaa, niin että ikkunat tärisee. Rauhaton paikka. Pitäisikö siirtää toimitus Pykyn kämpälle tai Puution nevalle. No ei se lienen Puutionneva sen rauhallisempi, koskapa Junttilan Edvin traktori varastettiin sieltä jo toisen kerran. Yöllinen voro oli pistänyt vielä Sarjan Teijon lietekärryn perään ja ajellut Ylivieskan keskustassa ja Oulaisissa. Varas oli voimain tunnossa, kun sai ison traktorin alleen, eikä malttanut olla ”urakoimatta” vaan työnteli niittylatoja kumoon ja kanavia täyteen. Traktori löytyi seuraavana päivänä Tuomiperältä ja samalla kertaa myös varas, joka oli sekavassa humalatilassa. Tämä oli samalta henkilöltä jo toinen varkaus.

Pimeys tuo aina pahantekijät esille. Kiviniemen Riitta soitteli, että Kinevan ympäristö on tullut nyt ilkityön kohteeksi. Ikkunan läpi oli heitetty kivi ja henkilöautosta puhkottu jo kolmesti renkaat. Tässä jo melkein epäilee, mistä suunnasta ilkityöntekijät ovat, kun katsoo kulkuväyliä. Paras olla kuitenkin osoittelematta.

 

Yksi Karvoskylän isäntä soitteli, että Jokikylän koulurakentamisessa on nyt syntymässä erimielisyyttä, kun koulu on saatu valmiiksi. Ja riidan aiheena on mikäs muu kuin raha. Ei tällä kertaa niukkuus, vaan runsaus. Soittajan mukaan maamiesseuralle on jäänyt 340.000 markkaa ylijäämää ja sen käytöstä on syntynyt erimielisyyttä, kenelle rahat kuuluvat. On esitetty laivaristeilyä, rahojen jakamista talkooväen kesken tai puimurin ostamista maamiesseuralle. Soittajan kertoman mukaan hakkeen puuhamies, Erkki Vähäsarja, olisi ainoana kieltäytynyt palkkion otosta. Kökkä mikä kökkä.

Tämä ylimäärä on syntynyt kunnan rahoitusosuudesta. Nyt tuleekin mielenkiintoinen etiikka-asia. Tämä on tavallaan ennakkotapaus ja rahojen jakaminen taitaa olla omantunnon kysymys. Kaikki veronmaksajat eivät varmasti tätä katso suopeasti, jos rahat jaetaan kylällä, vaikka heillä siihen saattaa oikeus ollakin. Tämä himmentää varmasti koko hankkeen saamaa myönteistä kuvaa. Minusta olisi kyllä reilua, jos rakennustoimikunta julkaisisi vielä lopputaseen ja neuvottelisi rahojen kohtalosta, niin ei syntyisi mitään ikävää jälkikopua asiasta. Ehkäpä Erkki rehellisenä ja luotettavana ihmisenä näin pyrkii tekemäänkin.

 

Posti esitteli keskiviikkona kylmän paperin Nivalan postipalvelujen saneeraamisesta. Myönteistä oli ainoastaan Oulun päällikön Lauri Eteläahon rauhallinen ja asiallinen esitys. Vaikka paperi oli kylmä, niin perustelut olivat asiallisia.

Yllättävää oli, että kaikissa sivutoimipaikoissa asioiminen on viime vuonna jyrkästi tippunut, niin postipalvelujen kuin postipankkiasioimisenkin osalta. Nuo miinusmerkit eivät varmasti ole kaikki luisuneet pois postilta, vaan keskustaan. Asioiminen on siirtymässä voimakkaasti työmatkojen ja muidenkin seikkojen johdosta keskustan hyväksi. Sama lienee tilanne myös kyläkauppojen kohdalla, mikä ei ole välttämättä hyvä suunta.

Kyllä siinä kylätoimikuntien edustajat koittivat puhua kauniisti, mutta pakostakin jäi sellainen kuva, että paperi tulee olemaan lopullinen. Eteläaho totesikin, että ainoa, joka voi asiaan vaikuttaa on eduskunta ja eduskunta on päättänyt tehdä postista ja postipankista tulosvastuullisen liikelaitoksen, joten se tuskin rupeaa päätöksiään purkamaan.

Postin sulautuminen kyläkauppaan on luonnollinen saneerausmuoto. Nivalassa on vain kahdella kylällä kaksi kauppaa. Syntyykö kilpa kolmeen. Postin edustaja lupasi, että tähän saakka korvaukset kyläkaupalle ovat olleet nimelliset, mutta tulevaisuudessa kyläkaupalle tullaan suorittamaan palkkioperusteinen täysi korvaus postipalvelujen hoitamisesta.

 

Rajaniemen Jukkakin piipahti toimituksessa ja kertoi, että Haapaperällä tulee niin paljon kauraa, että kaikki aitat on täynnä ja loppuja pannaan suovaan. Mahotonta on jyväntulo tänä vuonna.

12.9.1990

 

Tällä viikolla puhutaan Pidisjärvi-lehdessä rakentamisasioista. Vaikka Nivalassa ei ole eletty sellaisia ylikuumenemisen aikoja kuin Helsingissä, niin rytminvaihdokset ovat täälläkin näkyvissä. Parin vuoden takainen ja vielä viime vuoden takainenkin tilanne oli poikkeuksellisen vilkas. Rakennusliikkeillä on ollut pitkä täystyöllisyyden kausi, jollaista ei sitten sotien jälkeisen jälleenrakennuskauden ole ollut. Laskusuhdanne on aina vuorollaan tulossa, kun eletään markkinatalouden heilahteluissa. Nyt povataan Etelä-Suomeen runsaasti rakennusliikkeiden konkursseja.

Nivalassa tilanne on pysynyt melko vakaana. Lamasta ei näy merkkejä. Pankkimiehet kertovat, että rakentamislainojen kysyntä on suhteellisen vilkasta. Asuntojen lisäksi Nivalassa on rakennettu tämän kesän aikana myös maatalouden tuotantorakennuksia.

 

Nivala on ollut aina asuttu laidasta laitaan. Taajamakehitys oli meillä vielä 1960-luvulle asti maan alhaisimpia. Taajamassa asui tuolloin vain 15 prosenttia kunnan väestöstä. Vieläkin Nivalassa taajamaväestön osuus on huomattavasti alle vastaavien kuntien muualla Suomessa. Hajasijoittumiseen on tietenkin vaikuttanut kunnan elinkeinorakenne. Maatalous on sitonut puolet kuntalaisista omille tiloilleen ja toisekseen teollisten työpaikkojen kasvu tuli meille poikkeuksellisen myöhään.

 

Nivalan taajamakehityksen hitaudelle löytyy myös kunnallispoliittiset syyt. Valtuutetuista pääosa on sivukyliltä ja väestön pääosan pitäminen ”maaseutuasukkaina” tietää myös poliittista valtaa. Nivalan kunta ei ole markkinoinut kaava-alueen asumista, vaikka onkin toteuttanut harvalle kaavalle kalliin kunnallistekniikan. Mäntylän kaava-alueelle jätettiin suuria maatalousalueita, joka jo nyt on osoittautunut virheeksi. Viljely vaikeutuu kaavateiden ja viemärirakentamisen puristuksessa. Tällä hetkellä moni rakentamista suunnitteleva panee puntit vastakkain. Rakentaako keskustaan vai sivukylälle. Asumisen kustannukset mm. kunnallistekniikan osalta ovat keskustassa suhteellisen kalliit.

Keskiverto-omakotitalon ja perheen jätevesimaksu ja katurasitusmaksu lienee kolmen tonnin nurkilla vuodessa. Sen maksamiseen pitää tienata bruttona ainakin viisi tonnia eli monen tavallisen ihmisen kuukausipalkka. Vastaavasti valtuusto on toteuttanut sivukylille tehokkaan kunnallistekniikan, sähkön ja vesijohdon samoilla liittymismaksuilla kuin keskustassakin. Lisäksi sivukylien asukkaat pääsevät nauttimaan kunnan kokonaan kustantamista teiden talviaurauksista. Suuntaus on ollut selkeä ja sen vuoksi keskustan kehittäminen on ollut viime vuosiin saakka melko jumissa. Nyt kunnalla on hyviä metsäisiä tonttialueita Mäntylän ja Kydön alueilla ja niille on myös löytynyt rakentajia.

 

Yksi pohtimisen kohde on rakennuspaikkaa valitessa myös se, mikä on kiinteistön jälleenmyyntiarvo keskustassa ja taajaman ulkopuolella, jos sellainen vaihtoehto tulee esimerkiksi paikkakunnalta muuttamisen johdosta eteen. Hinnan ratkaisee tietenkin suurelta osin rakennuspaikan viihtyvyys ja suunnittelun taso. Köyhällä rakentajalla tahtoo aina olla edessä halpaan suunnittelijaan turvautuminen, mikä loppujen lopuksi tulee kalliiksi. Kun naapurin tuttu mies tekee piirustukset muutamalla satasella, niin se tuntuu halvalta. Tässä suhteessa rakentamiseen on tullut tervettä kontrollia ja suunnittelun tasokin noussut. Myös maatalousrakentamisen suhteen on tullut selviä määräyksiä ja yleensä seurataan, miten rakennus istuu olemassa olevaan maisemaan ja muuhun rakennuskantaan. Räikeitä suunnitteluvirheitä ei pääse tapahtumaan. Takavuosina ”ammuttiin yli ja ali”.

 

Kävin maanantai-iltana metsällä. On puhuttu hyvästä lintukannasta. Yhtään ei sattunut kuitenkaan kohdalle. Ei ole paljon puolukkaakaan. Metsässä kannattaa tietenkin kävellä, sillä syksyinen metsä tarjoaa toki aistillisia ja rauhoittavia kokemuksia. Onnellisia ovat ne ihmiset, jotka eivät ole kadottaneet luontoa. Tahtoo vain tuo aika käydä niin kiireiseksi, että omille mieltymyksille ja harrastuksille jää liian vähän aikaa.

15.9.1990

 

Pikkulinnut lauloivat, että hyvä ystäväni jo vuosikymmenien takaa. Juha Eronen, täyttää miehen iän, eli 60 vuotta. Mitäpä minä sanoisin tästä pitäjän rajantakaisesta ystävyydestä. Autiorannan koululle minulla on ollut lämpöiset suhteet jo ennen Juhan tuntemusta. Naapurini ja sukulaiseni Irja Parttimaa, o.s. Pysäys, on ollut tämän kyläkoulun pidetty keittäjä jo neljäkymmentä vuotta.

Juhaa piti kehua, tai haukkua. Perinteisesti Karvoskylän ja Autiorannan koulut ovat käyneet keskenään kisailuja. Olin kerran seuraamassa ottelua ja sain aiheen palautukseen. Vuosikymmeniä olen tottunut tämän Juhan näkemään liituraitapuvussa, etupenkissä ja herrojen kanssa marjassa. En tiedä mistä tähän kööriin hänet on nostettu, mutta tunsi kateutta, kun esimerkiksi Karvoskylän kossit, Niemen Reijo, Maaselän päätoimittaja ja Jansu on aina oltu suorituspuolella. Kun Juha köllöttelee eturivissä ja ottaa vastaan viirejä ja mitaleita. Saipas kerran kiinni. Lastenkasvattaja ja rehellisyyden puolustaja. Muka. Huusi kosseille, että koppi täällä. Väärä. Yllytti kaikkeen kierouteen pesäpallopelissä. Minä otin päälleni kunnioitetun kihlakunnantuomari Mäkelän ilmeen ja roolin: – Kuinka te voitte tällä lailla kasvattajana ja opettajana lapsia opettaa jujuun.

Juha koitti puolustautua, että Tahko Pihkala tämän lajin on suomalaisille opettanut ja me jatkamme perinnettä. Olkoon. En nyt syytä sinua enää epärehellisyydestä, vaan pidä syntymäpäiväsi kaikella kunnioituksella ja varmaan entinen naapurini Isoniemen Erkki käy sinua kehua retostelemassa. Hän on siihen paljon taitavampi ja ainestakin on. Onnea.

 

Palataanpa Autiorannalta rajan pintaan. Sillankorvaan. Erkki Vähäsarjalta on kirje tässä lehdessä ja se antaa aihetta kommenttiin. Ensiksi sanotaan, että niin minulla kuin Erkilläkin pitäisi Kekkosen tavoin olla ”Sylvinsä”, joka tarkastaa tekstin ennen painoonmenoa. Tämänkin Erkin tekstin kohdalla kyllä tarkistamisen aihetta olisi. Ei vaahdolla.

Kun on oikein asialle vihkiintynyt, niin mikään ei tunnu riittävän. Omien muistelujeni mukaan löytyy ainakin kuusi juttua tai uutista Jokikylän koulun rakentamisesta lehdessämme. Muistaakseni Talvisodan päättymisen valtakunnallisista juhlista kirjoitin kaksi juttua. Kaarron Alpon 12 miljoonan markan lukiorakentamisesta kahdessa uutisessa yhteensä runsas puoli konekirjoitusliuskaa. Siinäkin oli nivalalaisen oma nahka liossa. Alpo maksoi Lukion urakasta miljoonan persnettoa. Selkänahasta on otettu tappiot takaisin, eikä kunta ole taannut. Joten kaikki on suhteellista, Erkki hyvä.

Se mikä tässä asiassa on suomeksi sanottuna paskanmakuista, Jokikylän koulurakentaminen ja valtuuston lepsuilu. Kouluviranomaiset esittivät aikoinaan tervehdyttämisohjelmaa koulutoimen kehittämiseksi. Valtionapujärjestelmä muuttuu lähivuosina. Se on tosiasia. Nivalan kouluista joudutaan lakkauttamaan monia, koska koko Nivala muodostaa vain yhden järkevän koulupiirin, jossa taloudellisia mahdollisuuksia ja oppimistavoitteita voidaan hoitaa tehokkaasti. Kyläpoliitikoilta viedään pois pelinappulat ja asiat tulevat ratkaistavaksi vastuullisten kouluihmisten ja kunnallisjohdon osalta. Karvoskylässä on viisi koulupiiriä ja viisi koulua. Katsokaa Suomen kartalta, missä on näin tiheä kouluverkko. Karvoskylän koulukiinteistö pystyy kattamaan oman koulupiirinsä ohella Pahkalan, Jokikylän ja Korkiakosken koulupiirit. Matkat eivät ylitä viittä kilometriä. Tähän ratkaisuun mennään varmasti lähivuosina, kun valtuutetutkin joutuvat tosiasioiden eteen. Jokikylän koulun, samoin kuin Pahkalan ja Korkiakoskenkin osalta valtuusto pelaa viiveellä. Se on pieni raha, joka uhrattiin kunnan varoista koulukiinteistön rakentamiseen Jokikylällä. Käyttökustannukset ovat eri asia ja siihen Nivalan kunta joutuu ottamaan kantaa muullakin tavalla, kuin kyläpolitiikalla. Postitoimistot menevät, pankkikonttorit häviävät. Tämä on suunta. On helvetin vastuutonta jauhaa tavallisille ihmisille, että hallitus on heikko, eduskunta roistoja täynnä, kunnan herra kiusaa sivukyläläisiä.

Tämmöiset puheet eivät rakenna mitään. Tosiasioihin pitää uskaltaa katsoa myös kunnallispolitiikassa. Ystäväni Leevi Mehtälä otti minut ”nokkapaistille” valtuuston kokouksen jälkeen. – Elä sinä aina hauku meitä kepulaisia. Se yleisönosaston juttukin oli kuulemma sinun tekemä. Sanoin Leeville, että sinä olet samalla tavoin kuin minäkin lestadiolaista juurta. Minä en sinulle valehtele, enkä ole sitä juttua tehnyt. En tiedä menikö perille.

Minua syytetään jatkuvasti Kepun vihaajaksi. Tunnustan sen, että kunnanhallituksessa ollessani äänestimme monta kertaa ryhmän kannasta poiketen. Useimmiten vasemmiston puolesta. Minkä takia. Sydämen ja omantunnon. Pankaapa isännät kohdallenne. Tarkoitan niitä isäntiä, jotka eivät koskaan ole syöneet toisen kädestä. Olleet kolmivuorotyössä Ruotsissa kettinkitehtaalla. Oma minä häviää ja alkaa ajatella toistakin. Isot isännät, pankaapa kohdallenne. Meillä on satoja akkoja Piretassa töissä. Puolet heistä pääsee urakkaan, vaikka ovat tehneet samaa työtä jo vuosikymmeniä. Tahti on niin kova. Etelä-Korean tytöt ompelevat samalla rahalla kaksi päivää, mitä Piretassa saa tunnilta. Tämä on suomalaisen vaatetusteollisuuden asema ja tulevaisuus. Piretan keskivertotyöläinen saa kuukaudessa käteensä vajaat kolme tuhatta markkaa. Keskustapuolue rakensi aikoinaan Nivalan ja maakunnan rumimmat talot, Nelipihan ja Nelikylän. Ne teetettiin nivalalaisella urakoitsijalla mahdollisimman halvalla. Tiedän enemmänkin asiasta, mutta en ole kertonut, vaikka Keskusrikospoliisi yritti kuulustella. Nyt nämä tytöt maksavat vuokrasta jo runsaat tuhat markkaa palkastaan. Asunnot eivät ole ihmisarvoisia. Eivätkö he ole nivalalaisia ihmisiä. Eikö tämä asia kiinnosta enää Nivalan keskustaryhmää?

Täytyy todeta omana mielipiteenään, että koskaan Nivalassa ei ole ollut niin takapajuista valtuustoa kuin nyt. Ei niin omaan napaansa tuijottavaa. Ja mikä vaikeinta, Kepulla ei ole johtajaa. Mitään päätöksiä ei saada aikaan, kun kaikki vetävät eri suuntiin. Jos meillä olisi edes Niemelän Antin kaltainen kunnanjohtaja, niin asiat jotenkin hoituisivat. Tällä hetkellä istutaan tyhjän päällä, eikä mitään suuria ratkaisuja saada aikaan.

Jos olen haukkunut yksinomaan Kepua, niin täytyy haukkua myös vasemmistoa. Täysin hampaatonta porukkaa. Ja toimittajan kannalta väritöntä. Sailaksen Aarnen ja Toivoniemen  Iikan jälkeen Nivalan vasemmistolaisilla ei ole ollut yhtään edustajaa kunnallisjohdossa.

Lopuksi ilmoitan, että on aivan turha haukkua minua keskeltä, oikealta tai vasemmalta. En ole enää Nivala-lehden päätoimittaja, eikä minua uhkailemalla pelotella. Minä kirjoitan sydämestäni ja olen suruton kansalainen. Muistakaa kuitenkin te vallassaolijat, jonain päivänä tarvitsette toista ihmistä. Minä tarvitsen joka päivä ymmärtävää, anteeksiantavaa ja rakastavaa lähimmäistä. Siitä kaikesta kiitän.

19.9.1990

 

Kun aikanaan perustettiin kyläasioiden neuvottelukuntaa ja kylätoimikuntia, niin paino pantiin toiveisiin, että maaseutukyliin saataisiin jotain yhteistä, joka voisi koota kaikki ihmiset yhteen. Maaseudun henkinen ilmapiiri oli todellisessa lamassa 1960-luvulla, kun ihmiset pakenivat maaseudulta ja kylät näivettyivät. Kylätoimikuntien merkitys on nyt havaittu ja Nivalassa erityisesti. Vain kylän yhteistä kehittämistä ajava yhteenliittymä ei sulje ketään pois. Tämä huomattiin Aittoperälläkin valonjuhlassa.

Jos kysymys olisi ollut vaikkapa erämiesten kokouksesta, niin siellä olisi ollut vain Virtalan Topi ja joitakin muita. Jos kysymys olisi ollut maamiesseuran tapahtumasta, niin siellä olisi ollut vain Laitoksen isäntäpari ja muutamia muita. Nyt oli liikkeellä koko kylän väki lapsista varttuneisiin pappoihin saakka. Eikä näin yksituumaista kylää ja iloista juhlaa kovin usein tapaa. Kukaan ei muistellut enää parin vuoden takaista pankkikokousta, jossa rivit olivat sekaisin.

 

Yksi oli kuitenkin juhlasta pois, Kivi-Kalle. Soittelin tiistaina Kallelle, kun tarkistin Aittoperän sähköistämisen vuosilukuja. Kalle oli yhtä mieltä Pajukosken Paavon ja Visurin Sulon ja kumppaneiden kanssa siitä, että joskus 1920-luvun lopulla Aittoperällä vietettiin ensimmäisiä valonjuhlia, kun Korpelan Voiman sähkölinja yletettiin Korpirannalta Aittolaan. Sähköistämisen vaiheet olivat Nivalassa kituliaat. Korpiranta sai sähköt jo 1921. Aittola vasta vajaa kymmenen vuotta myöhemmin ja Töllinperä ja Veelanninpuhto vasta 1949. Kalle pahoitteli sitä, että ei päässyt kylän juhlaan. Iän mukana tulee vaivoja ja kaikki päivät eivät ole yhtä hyviä.

 

Muisteltiin siinä Kallen kanssa vanhoja asioita. Oltiin yhtä aikaa Nivalan kotiseutuyhdistyksessä yli 15 vuotta. Ne olivat nuorelle toimittajalle parasta elämänkoulua. Olin silloin vielä paljon nykyistä särmikkäämpi ja ”tietäväisempi”. Kirjoituksetkin olivat sitä luokkaa, että tämä lauantain pakina olisi passannut vaikka sunnuntaikirjoitukseksi senaikaiseen toimituspolitiikkaani.

Johtokunnassa oli sellaiset vaikuttajat, jotka ovat tehneet Nivalan historiaan merkittäviä tekoja. Kallen lisäksi oli säästöpankki- ja koulumies Mikko Toivola. Oli Vilkunan Joose ja Salanteen Topi. Oli Tannerin aikainen sosialidemokraatti Toivo Hissa. Oli Taanilan Martti ja Junttilan Toivo, pitkäaikainen valtuuston puheenjohtaja Matti Tyhtilä, sekä kunnioitettu opettaja Johannes Vähäaho. Myöhemmin tulivat vielä mukaan Sytelän Heikki, Kankaan Pekka, Cajanuksen Ahti ja Luhtaselan Aarne Pojat osasivat ajaa hurjaa toimittajaa löysillä suitsilla ja nyt jälestäpäin ajatellen tuntuu ihmeeltä, miten vähän sitä nokkapaistilla oloa sentään oli.

Johtokunnan kokoukset olivat kuin historian oppitunteja. Löytyi asiantuntemusta aiheeseen kuin aiheeseen ja kielenkäyttökin oli värikästä. Ne olivat minulle Ollin oppivuosia, joista osaan nyt olla kiitollinen.

 

Muistan kun tulin Nivala-lehteen 1967 kesällä. Vilkunan Lissu oli toimitusharjoittelijana huhkinut jo kaksi viikkoa yksin lehteä., kun Niemen Reijo lähti Haapajärvelle. Liisa oli impulsiivinen ihminen ja loistava kirjoittaja. Erityisesti hän oli terävä otsikoinnissa, joka on toimitustyön vaikeimpia aloja.

Yhden viikon tapahtumia olivat mm. Koskenperän sähkönsaanti ja vaikea auto-onnettomuus, jossa Mosse seivästyi lentokentän päässä kokonaan läpi tienkaiteeseen. Ihmeen kautta autossa olleet kaikki viisi nuorta säilyivät hengissä ja melko vähäisin vammoin. Jutuista oli reippaat otsikot, jotka Lissun kanssa ideoimme:

– Mossesta ei tullut lentokonetta eikä matkustajista enkeleitä.

– Jo valkenee kaukainen ranta Koskenperällä.

Kyllä me sitten torstaipäivänä olimme itsekin vähän turrana, että mitä tästä tulee. Pelko ja jännitys nousi huippuunsa, kun portaista alkoi kuulua kopsetta ja tuttua hyräilyä. Tiesimme askeleista ja viheltelystä, että johtokunnan puheenjohtaja, opettaja Hannes Vähäaho on tulossa. Hannes on erittäin hienovarainen ja vakaumuksen mies. Onneksi myös pitkälle ymmärtävä, sillä olihan hänellä takanaan vuosien ura opettajana.

Istuttiin kevyenä Liisan kanssa penkinpäässä ja odoteltiin, mitä tuleman pitää. Päästiin vihdoin asiaan ja Hannes vain totesi naureskellen, että värikästä otsikointia, mutta kannattaa Nivalassa olla varovainen. Pääsimme vähällä huomautuksella, mutta otimme opiksi. Ne olivat parhaita toimitusvuosia siellä Manttaalitalon vintillä öljykamiinan kotoisessa tuoksussa. Moni ehti sielläkin käydä kesätöissä toimitusharjoittelijana. Terveisiä vain Nuoliojan Veepelle, joka ei vieläkään ole uskaltanut tulla tervehtimään Nivalassa käydessään. Hyvää syksyn jatkoa.

22.9.1990

 

Ennen vanhaan luki viikkolehdissä kirjeenvaihtoilmoitusten kohdalla: ”Syksy saapuvi tummuvin illoin, kirjeystävä hauska ois silloin. Hei pojat, täällä kirjettänne odottaa tyttölapsi…” jne. On aina mukavaa saada kirje. Valitettavasti niitä tulee nykyisin harvoin. Puhelin turruttaa tämän taidon. Se on helpompaa.

Kaikki kirjeet eivät ole kuitenkaan mieluisia. Tällä viikollakin moni nivalalainen on saanut kirjeen, joka saattaa heikkohermoisen pistää tiukille. Vaikka ”Onnen kirje” lupaakin kaikkea maallista hyvää, niin siihen sisältyy myös kovia uhkauksia ja pelotteluja.

 

Tämä kirje on lähetetty Sinulle, jotta saisit ONNEA ja MENESTYSTÄ. Onni on lähetetty sinulle. Neljä päivää sen jälkeen, kun olet vastaanottanut tämän kirjeen, tulet saamaan onnea. Tämä ei ole mitään pilaa. Onni tulee Sinulle kirjeenä postitse. Lähetä kopiot ihmisille, jotka mielestäsi tarvitsevat ONNEA ja MENESTYSTÄ. Älä lähetä rahaa, sillä kohtalolla ei ole hintaa. Älä pidä kirjettä itselläsi. Sinun on lähetettävä kirje eteenpäin 95 tunnin sisällä.

Ketju sai alkunsa Venezuelasta ja alkuperäiskirjeen on kirjoittanut eteläamerikkalainen Anthony Durlof, joka on lähetyssaarnaaja. Alkuperäiskappale löytyy New Englandista ja se on kiertänyt maapallon 9 kertaa.

Koska kirjeen on kierrettävä maapallon ympäri, on Sinun lähetettävä 20 kopiota sukulaisillesi ja ystävillesi. Muutaman päivän kuluttua tulet saamaan iloisen yllätyksen, vaikka et uskoisikaan yliluonnolliseen.

Eräs upseeri sai 70 000 dollaria. Jon Elliot sai 40 000 dollaria, mutta menetti ne, koska katkaisi ketjun. Filippiiniläinen Cane Welch menetti vaimonsa 6 päivää sen jälkeen, kun oli vastaanottanut kirjeen, mutta ei lähettänyt sitä eteenpäin. Hän sai kuitenkin 7 555 dollaria vaimonsa lähdön jälkeen.

Lähetä 20 kopiota kirjeestä ja kas, mitä tapahtuu neljän päivän sisällä.

Constas Dias sai tällaisen kirjeen vuonna 1953, hän pyysi sihteeriään ottamaan 20 kopiota ja lähettämään eteenpäin. Muutaman päivän kuluttua hän voitti kaksi miljoonaa dollaria arpajaisissa. Carlo Datt, konttoristi, sai kirjeen, mutta koska unohti lähettää sen eteenpäin 95 tunnin sisällä, hän menetti työnsä. Myöhemmin hän löysi kirjeen ja lähetti 20 kopiota ja muutaman päivän kuluttua hän sai paremman työn. Calar Farihill sai kirjeen, mutta ei uskonut siihen ja heitti sen pois – 9 päivää myöhemmin hän kuoli.

Huom! Älä lähetä rahaa, äläkä aliarvioi tätä kirjettä – se toimii tosiaan!

 

Kirjetyyppi viittaa amerikkalaiseen elämänmenoon. Nimineen kaikkineen. Tällaiset kirjeet ovat lainvastaisia ja niistä voi saada rangaistuksen. Kirjeen sisältö kuvaa fanaattisuutta ja siinä on myös parapsykologiaa. Kuolemalla pelottelu ei ole leikinasia. Elkää toki ottako todesta, jos tällaisen kirjeen saatte. Onnea, menestystä ja rahaakin meillä kaikilla on tarpeeksi, jos oikein ajattelemme. Onni on usein vaatimaton kaveri ja sen huomaa vasta kun se on lähtenyt pois. Onni saattaa asustaa päntiönään luonamme, mutta me haikailemme vielä jotain muuta. Rahaahan ei tarvitse kuin toiselle antaessa. Ostamalla tai kirjeen kautta ei onnea saa. Sen saa vain itsestään luopumalla ja toiselle hyvyyttä osoittamalla. Onnea on terveys ja ihmissuhteet sekä itsensä kanssa tasapainossa oleminen.

 

Onpas tulossa liikunnallinen sunnuntai. Kirkkoherra kehoittelee tulemaan ”apostolin kyytillä” kirkkoon. Siitäpä vain Ruuskankylältä, Junnosta ja Koskenperältä suunta kirkkotapulia kohti ja töppöstä toisen eteen. Jos lähtee riittävän aikaisin, ehtii käydä tutussa talossa kahveillakin mennen tullen. Niin sitä ennen tehtiin. Tai lähdettiin jo lauantai-iltana ja mentiin Tolopalle yöksi.

 

Neljäs kantopiiri, eli Ojanperä-Mehtälä on myös asialla. Leppikankaan Tyyne soitteli, että ensi sunnuntaina on Sydäntautiliiton valtakunnallinen patikkapäivä. Nivalan Sydänyhdistys kävelyttää ihmisiä kunnantalon edestä kello 11.30 alkaen. Jokainen saa tehdä lenkin omaan tahtiinsa, lupailee Tyyne.

Junttilan Voitto on pistänyt Junttilan Kylätoimikunnan nimissä pystyyn neljännen happihölkän. Junttilan koululla kilpaillaan kilpa- ja kuntosarjoissa. Hyvät palkinnotkin on luvissa, jos arpa osuu kohdalle.

Innokkaimmilla on mahdollisuus osallistua kaikkiin kolmeen tapahtumaan. Oikeastaan minä voisi velvoittaa entisen seurakunnan kalmetologin, Asko Häkkilän, tulemaan sunnuntaina jalaksin kirkkoon, osallistumaan 11.30 sydänyhdistyksen patikkaretkelle ja sieltä jalkaisin Junttilan koululle ja oman kylän hölkkätapahtumaan. Varsin kohtuullista, vai mitä.

26.9.1990

 

Raudaskosken Väinö näyttää ainakin joidenkin yllätykseksi tekevän paluun politiikkaan. Ainakin ensimmäisen erän Väinö nappasi itselleen varsin tyylipuhtaasti. Maakunnan ja takametsien miehet eivät näytä Väinöä neljässä vuodessa unohtaneen.

Viljelijäväestö näyttää muutoinkin olleen aktiivisena. Kosken Markku nappasi äänivyöryn. Ehkäpä ammatin tulevaisuuden uhkakuvat ovat saaneet viljelijäväestön heräämään ja etsimään koeteltua voimaa edusmiehekseen. Muutoin tämä Kosken ja Raudaskosken yllättävän kova äänimäärä ei ole selitettävissä.

Toinen ja ratkaiseva erä on kuitenkin edessä. Jos Väinön kannatus säilyy toisellakin kierroksella yhtä kovana ja vahvistuu, niin taitaa Väinö tehdä kähävänät monien yllätykseksi.

Esivaali oli muutoinkin mielenkiintoinen. Silvolan äänimäärän jäänti suhteellisen vaatimattomaksi kovasta mainoskampanjasta huolimatta taisi olla osittainen pettymys. Kansan sympatiat ovat arvaamattomat.

 

Tulee eduskuntavaalien listoille toki muitakin nivalalaisia. SDP on valintansa tehnyt. Keijo Toivoniemi lähtee ensikertalaisena mittaamaan kansansuosiotaan. Demareilla ei ole ollut Kalajokilaaksosta vuosikymmeniin. Heikki Simonen lienee ollut viimeisin. Hän oli ainakin yhden kauden eduskunnassa joskus 1960-luvulla. Mällisen Jussi on nyt ensimmäisenä varamiehenä Oulun piiristä tyrkyllä, jos joku demariehdokas hyppää pääjohtajan pallille tai muuhun siviilivirkaan. Jussi lienee tällä hetkellä vahvin yrittäjä Jokilaaksosta.

 

Seurakunnan ”piällysmiehet”, eli kirkkovaltuusto kokoontui viime maanantaina. Kirkkoväärti Allan Paularanta esitti valtuustolle veroäyrin hinnaksi 1,60 penniä. Korotuksiin ei ole moraalista eikä taloudellista valtaa.

Seurakunta aikoo ensi vuonna korjata kirkkoa sisältä. Remonttiin on varattu rahaa peräti 2,5 miljoonaa markkaa. Sillä maalataan ja remontoidaan kirkko sisältä. Valtuusto pohti myös lepo- ja päivähuoneen rakentamista kirkkoon. Muutama vuosi sitten rakennettiin kirkkoon inva-hissi. Se ratkaisu onnistui, vaikka museovirasto kirkkojen remontti-isäntänä onkin varsin tiukka. Elintasopatteja ei kirkkoon hyväksytä.

 

Sosiaali- ja terveysministeri Tuulikki Hämäläinen kävi maanantai-iltana lukemassa ”lakia” Nivalan kunnan päättäjille. Ministeri totesi sen asian, että kunnat ovat saamassa sosiaali- ja terveyspuolella nyt myös itsenäistä päätösvaltaa, mutta myös taloudellista vastuuta. Valtionosuuksilla rellastelu loppuu ja kunnat ja kuntainliitot joutuvat ottamaan kantaa itse talousasioihin. Nivalassa, samoin kuin muuallakin, on eletty pitkälti ”ison veljen laskuun”. Tulevaisuudessa valtoinosuuksiin tulee oma kuntakohtainen vastuu ja valtionosuudet kapenevat. Oikeastaan odotettu suunta. Aika vain näyttää, pystyvätkö kunnat riittävän koviin otteisiin.

3.10.1990

 

Olin lauantaina saattelemassa entistä työtoveriani, Kivijuuren Erkkiä Pyhäjärven kirkossa kristilliseen avioliittoon. Erkki nappasi Pyhäjärven valtuuston puheenjohtajan Teija-tyttären puolisokseen ja häät seurakuntakodilla olivat talonpoikaiset ja komeat.

Erkki tuli Pidisjärvi-lehteen latojaksi heti lehden alkuvaiheissa. Meiltä oli valolatoja hukassa ja kuuluttelimme nopeaa konekirjoittajaa, josta kouluttaisimme latojan. Sirkka-äiti ilmoitti, että Erkillä on kyllä konekirjoitus kymppi, että voisiko hän yrittää.

Olinhan minä lukenut urheilu-uutisista, että Kivijuuren Erkki on Nivalan ja koko Pohjois-Suomen vikkeläkinttuisin mies kössihallissa. Niin tuli tämä pellavapää taloon ja muutamassa päivässä oppi latomaan kaiken tekstin. Pian sain huomata, että miehessä on samaa temperamenttia kuin Nykäs-Matissa.

Erkillä tuo energia ohjautui oikeisiin uomiinsa. Joskus tuntui siltä, että saadaanko sivut kiinni määräaikaan. Erkki vain lähti portaikkoon tupakille ja oli tyyni kuin viilipytty. Kun sieltä tuli, hän ajoi kaikki pois taittopöydän ympäriltä ja pisti hihat heilumaan. Siinä tuli ilmoitukset, jutuntaitot ja värierottelut hetkessä valmiiksi ja aikaa vielä jäikin. Nyt Erkki latoo tekstiä Kalajaskassa ja on muuttanut jo nuorikkonsa kanssa Ylivieskaan asumaankin. Nuorelle parille onnittelun potkaisut täältä entiseltä työpaikalta, ja kiitokset hääjuhlasta.

 

Ei ihan liity Pidisjärvi-lehden levikkialueeseen tuo tämänpäiväinen Saksojen yhdistyminen, mutta on se niin suuri asia, että kannattaa se huomioida.

Meille varttuneille toinen maailmansota ja Euroopan jako on muistissa olevaa asiaa. Suurin osa suomalaisista on kuitenkin syntynyt tämän sodan jälkeen. Viime vuoden tapahtumat ovat olleet niin suuria koko maailmassa, että ne eivät olleet ennustettavissa. Vajaassa vuodessa kaikki Saksojen tapahtumat on käyty läpi. Itä-Saksan kommunistijohtaja kaatui, mielenosoitukset alkoivat, Berliinin muuri kaadettiin ja pidettiin vapaat vaalit. Tänään katoaa yksi maa maailmankartalta.

Muistan nuoruusvuosiltani Länsi-Saksan vahvat johtajat, Konrad Adenauerin ja talousmahdin Ludwig Erhardtin. Molemmat johtivat raunioiksi pommitetun ja miehitetyn Saksan vuosikymmenessä jälleen talousmahdiksi ja Saksan D-markan kovaksi valuutaksi punnan, dollarin ja jenin rinnalle.

Erhardt tuli talousministeriksi 1949. Kymmenessä vuodessa Saksa nousi tuhkasta. Konrad Adenauer oli valtaan tullessaan jo iäkäs kristillisdemokraattipoliitikko. Kun hänelle esitettiin eroamista liittokanslerin paikalta, niin 86-vuotias Konrad pillahti itkuun: Miten se Saksa pärjää ilman minua?

On vain pärjännyt, vaikka miehet ovat vaihtuneetkin. Saksalaiset ovat aina saksalaisia ja luulen, että itäsaksalaisetkin oppivat nopeammin kapitalistisen järjestelmän työvauhdin ja moraalin kuin muut Itä-Euroopan maat ja varsinkin Neuvostoliitto. Onnea myös tälle vihkiparille, mutta  me vanhemmat, jotka tunnemme Saksan historiaa, toivomme että elkää enää tulko liian riskeihin luuloihin tai saamme vielä kerran nähdä maailmansodan.

 

Tenkun Matti piipahti tiistaiaamuna pikaisesti tuomassa terveisiä veteraanien Karjalan-matkalta. Useimmat näistä veteraaneista olivat ensimmäistä kertaa sitten ”valloitusretkien” jälkeen Karjalassa. Ainakin Eskolan Eemelille se oli ensimmäinen reissu. Jokaiselle venäjänkävijälle nämä matkat ovat tavallaan aina uusia. Viimeisten vuosien aikana Neuvostoliitossa on tapahtunut niin paljon, että joka matka on tavallaan ensimmäinen reissu. Lisäksi suuri maa, josta saa vain muruja yhdellä kerralla kokemusten arkkuun.

Sen verran Matti ehti kertoa, että reissu onnistui hyvin. Tavattiin Kurunlahden Esan kaksi sisarta ja muitakin tuttuja entisiä suomalaisia. Olo on väljentynyt, mutta ei suinkaan parantunut. Pääosin kaikki elintarvikkeet ja kotitaloustarvikkeet saippuasta lähtien ovat kortilla. Lapset myyvät viinaa ja mustanpörssin tavaraa miliisien nähden. Hekin tuntevat länsivaluutan arvon ja keräävät kymmenyksensä poikien bisneksestä. Korruptio ja mafia ovat iskostuneet niin lujasti tähän kansaan, että sen kitkemiseen tarvitaan rajuja otteita, kärsivällisyyttä ja aikaa. Kirkko vapautui tässä maassa vasta viime maanantaina virallisesti. Ristinsaatossa kannettiin keisarin kuvia. Ainoan toivonsa tulevaisuuteen ja nuorten kasvattamiseen vallanpitäjät panevat nyt tuhatvuotiseen Venäjän kirkkoon ja uskontoihin. Kovalle taudille pitää olla jämerät lääkkeet ja kirkkoa ei vallankumouskaan pystynyt kokonaan tappamaan.

Kirkoissa onkin nyt väkeä. Joka sunnuntai kastetaan ennen Jumalanpalvelusta Petroskoin kirkossakin kymmeniä lapsia ja aikuisia. Tälläkin kertaa oli kastetoimituksia ja pari nivalalaista pääsi kummiksikin. Lupasin Tenkun Matille, että käyn Pysäyksen Heinoa jututtamassa tämän matkan tienoilta kunhan hän on ehtinyt levätä matkaväsymyksensä pois.

6.10.1990

 

Istuttiin keskiviikkoiltana Juha Erosen kotona läksiäisten rääppiäisillä. Juha potkaistiin juhlavasti ulos viime viikon perjantaina Autiorannan koulusta. Tuossa tilaisuudessa olivat mukana mm. johtokunnan ja kylätoimikunnan puheenjohtaja, entinen Ojan Ainin Ypyästä, nykyinen Isoherranen, Autiorannan koulun pitkäaikainen keittäjä, entinen Pysäyksen Irja ja pitkäaikainen opettaja entinen Tikanmäen Leena ja nykyinen emäntä ja opettaja Leena Myllylä.

Juha siinä kehuskeli entisiä työtovereitaan. Leenakin, joka opettajan työn ohella hoitaa ison tilan emannuutta ja karjaa. Tuli siinä mieleeni, että tässäkin suhteessa on tapahtumassa suuri murros. Nivalassakin näitä opettaja-emäntiä on ollut paljon ja sillä on ollut tietty merkityksensä Nivalan maatalouden osalta.

Nivalan koulutoimen Grand Old Man, Johannes Lakso hoiti aikoinaan karjaa ja maatilaa tarmokkaasti ja siinä sivussa opettajan tehtäviä. Toinen kuuluisa, Maliskylän elämään syvän vaon kyntänyt Maria Alhovaara, oli maatalouden ja monen hyvän harrastuksen uranuurtajia. Ja taisihan Syrjälän Liisallakin olla kissojen lisäksi hevonen ja Marjoniemen koulun luontaismaata asuttiin tarmokkaasti.

Kymmenet opettajat heidän jälkeensä ovat tehneet kahta työtä, olleet opettajina ja emäntinä. Tulee tässä ensimmäiseksi mieleen oma opettajani, Tyhtilän Hilma ja Matin puoliso Irja. Nyrhisen Elli, Sarjanojan Eeva, Kankaan Inkeri, Nurmesniemen Kerttu, Hantulan Laina, Saviluodon Signe, Nurkkalan Vieno, Järviluoman Maire, Sarjan Anna-Liisa ja varmaan tästä luettelosta moni unohtuikin. Sellaiset opettajat kuin Elovaaran Erkki, Lakson Matti, Vähäahon Hannes, Vaaralan Pauli, Myllymäen Eero, Elovaaran Eero ja Muilun Samuli olisivat harrastuksineen hyvin lähellä maata. Kuka hoiti puutarhaa, kuka metsiä ja tähän luokkaan kuuluu myös Ahti Cajan.

Vuosisadan alkupuoliskolla kaikilla opettajilla oli luontaisetumaa, josta otettiin lisää elantoa, kun opettajan palkka oli pieni. Pentti Koutonen taisi olla niitä viimeisiä luontaisetuviljelijöitä. Pentillä oli Aittolan koululla lehmä ja mullikka. Nykyisistä opettajista taitavat Kankaan Pekka, Kujalan Hanna ja Latvalan Juhani olla ainoita, jotka vielä lyövät koulupäivän jälkeen saappaansa paskaan.

Nämä opettajat asuivat kylillään. He elivät väkevästi mukana kylän elämässä. He puhuivat samalla kielellä kylän väestön kanssa. He tiesivät maatalouden ja maaseudun ongelmat. He olivat rikkaita ja monipuolisia kasvattajia kylillään. Nyt tämä side on katkeamassa. Maatalouden merkityskin on vähentymässä. Kuitenkin tämän asian kohdalla ei ole paljon viivähdetty. Ehkäpä tulevaisuudessa joku opiskelija tekee kisällintyönsä siitä, mikä merkitys näillä opettaja- ja emäntä-sidonnaisuuksilla on ollut Nivalan maatalouden kannalta.

 

Syksy on tullut. Se tuli torstaina myrskyn kanssa ja riipi kauniin ruskan, jota olemme saaneet hetken ihailla. Tänä syksynä luonto hiukan helli meitä ennen riisuuntumistaan kaamokseen. Saimme ennen talven tuloa nauttia värikkäästä luonnosta lämpimän kesän jälkeen. Perjantaiaamu valkeni sateisen harmaana. Koivuista lehdet ovat eilisessä myrskyssä varisseet. Vain hopeapaju ja muutamat muut yksilöt ovat vielä pystyneet pitämään kellastuneet lehdistönsä. Sitä havahtuu talventuloon.

 

Veljeltäni Kulukumieheltäkin tuli niin alakuloinen kirje. Elämän itkusta puhui mies, vaikka saa Oriveden opistossa hääräillä nuorten keskellä kaikista työmurheista vapaana. Hänkin on näköjään syksyn lapsia: – Nuor en ole koskaan ollut. Minä kerran kesästä haaveilin, mutta haavehet nuo oli hullut. Lukekaapa itse tuo pakina keskiviikon lehdestä.

 

Toisia syksy masentaa, toisia kevät. Minä kuulun ensinmainittuihin. Joskus haaveilin lottovoitosta, että voisi muuttaa lintujen mukana ja palata keväällä auringon ja valon mukana takaisin. Sukuvika. Niin se äitinikin aina haaveili ja suunnitteli. Talvella viljeli pellavaa ja istutti löökiä. Kesällä teki puhdetöitä. Unelmat eivät koskaan täyttyneet. Arkipäivän rutiini ja elämisen huolet painoivat lennokkaat ajatukset parrelleen.

Talvisin minä haaveilen tulevasta kesästä. Otan kahden viikon loman ja lähden pohjoiseen kalastamaan, tai peräti hiekkarannoille etelään. Tiedän varsin hyvin, että en olisi onnellinen noilla retkillä. Minulla on viikon kokemus Kreikasta. Ensimmäiset päivät menivät jotenkuten. Sitten tulivat päälle koti- ja työasiat. Kaikki murheet kerrostalon kokoisina. Joutilaisuus toi huonon omatunnon. Tuli pakahduttava olo. Jos olisi pitänyt olla toinen viikko, niin köysissä olisivat saaneet tuoda. Sairaus se on tämänkin. Toinen minä kapinoi lomaa, jota ei varmasti osaisi käyttää. Tekemättömät työt painavat mieltä. Ei osaa irrottautua, vaikka se olisi ihmiselle hyväksi. Joskus täältä on lähdettävä ja jätettävä kaikki. Silloin ei kysytä mitä jäi kesken. Syksy puhuttelee meitä tästä riisumisesta. Pitäisi oppia katselemaan myös luonnon kiertokulkua ja ymmärtämään siitä koko elämän kiertokulku. Syksyssäkin voi olla rikkaus, jos sen ymmärtäisimme. Elkää masentuko harmaudesta.

10.10.1990

 

Maatalouspolitiikassa käydään hermostunutta keskustelua. Suomen hallituksen pitäisi antaa pian vastaukset eurooppalaisille järjestöille aikomuksistaan tuen vähentämiseksi ja tullisuojien helpottamiseksi.

Hallitus on kovan edessä. Ei ole helppo olla Pohjolana. Oppositiosta on hyvä röykyttää ja viritellä mielialoja katkeruuteen. Ilmeisesti Suomi on nyt kuitenkin tosiasioiden edessä. Sen näyttävät aavistavan ainakin elintarviketeollisuuden omistajat. Fuusioita fuusioiden perään. Suomalaiset yksiköt ovat liian pieniä ja kotimaan markkinat samoin.

Maatalous on muuttumassa huimaa vauhtia. Perinteinen pitkälle omavarainen kahdeksan ja kymmenen lehmän karjatalous on loppumassa. Tuotannosta vastaavat nuoret raskaasti velkaantuneet viljelijät, joiden on pakko tuottaa entistä enemmän pystyäkseen selviytymään koroista ja lyhennyksistä. Nyt voidaan puhua todenteolla torppareista. Vieras ja kallis pääoma isannoi tiloja ja määrää tahdin. Niinhän se toki on muussakin yritysmaailmassa. Hallitus on ensi vuoden budjetissaan varannut runsaasti määrärahoja bonussopimuksiin, peltojen kesannointiin ja metsittämiseen. Tavoitteet ovat kovat. Nivalan kunnan maataloussihteerin mukaan Nivalan osuus tavoitteista olisi viiden miljoonan maitolitran vähentäminen, mikä merkitsisi noin sadan pienen maitotilan lakkauttamista. Hallitus on luvannut, että kaikki bonushakemukset hyväksytään. Jos tämä toteutuisi, merkitsisi se sitä, että Nivalaan jäisi enää 350 maitotilaa. Kukapa olisi uskonut kymmenen vuotta sitten, kun Nivalassa oli vielä tuhat maidontuottajaa, että karsiminen olisi näin rajua. Tuskin tämä sadan lypsykarjan lopettaminen Nivalassa onnistuu. Siihen ei ole varaa kuin sellaisilla viljelijöillä, jotka ovat ikääntyneitä, eikä jatkajaa ole tiedossa. Nuorilla isännillä ei ole mahdollisuuksia.

Asenteet ovat kuitenkin muuttumassa. Jotain on löydettävä tilalle, että kylät pysyisivät asuttuina. Takavuosina pönkäisännät naureskelivat julkisesti maatalouden liitännäiselinkeinoille ja luomuviljelylle. Tänään se on kuitenkin totisinta totta. Viljanviljelyllä ja kesannointipalkkioilla ei paljon puimureita ja traktoreita uusita. Monien on kuitenkin kesannointisopimus tehtävä, että nuorille aktiiviviljelijöille jäisi tilaa. Moraalisesti se lienee osa-aikaviljelijöiden velvollisuus, vaikka nuo kesantopellot eivät olekaan mitään mukavia katseltavia. Monet vanhat isännät eivät hyväksy nykyistä elämänmenoa: – Mitähän lähtevät hulluttelemaan ja itsensä velkaannuttamaan. Olisivat tyytyneet pienempiin karjoihin ja asuneet omavaraisesti ja tarkasti, niin ei olisi ylituotantoa ja velkastressiä. Entiseen ei taida olla kuitenkaan paluuta. Suomalaiset tilat ovat vieläkin Euroopan mukaan pientiloja. Siitäpä vain eurovauhtia lisää. Ei käy kateeksi.

 

Tiistaipäivän Keskipohjanmaa-lehdessä oli varsin mielenkiintoinen uutinen, joka sivuaa maataloutta. Suomalaisia on siirtymässä Boliviaan maatalousyrittäjiksi. Lehti oli haastatellut erästä espoolaista, joka oli hankkinut Boliviasta 500 hehtaaria maata ja ajatelkaa, millä hinnalla. Tässäpä suora lainaus Pertti Kuparisen haastattelusta:

 

– Olen ollut 14 vuotta yksityisyrittäjänä. Lasten lähdettyä maailmalle tuli mahdollisuus yrittää jotain uutta. Tilallisen ura Etelä-Amerikassa houkuttelee äkkirikastumisesta ajattelevia, mutta ei tämä ole sellaisia varten. Kyse on halusta muuttaa elämäntapansa, Kuparinen kertoo.

Kupariset  ostivat 500 hehtaaria maata, joka on nyt raivattu pelloksi. Parhaillaan odotellaan ensimmäistä soijasatoa. – Ajatella, että Helsingin seudulta saa yksiön 400.000 markalla. Boliviasta sillä saa 2000 hehtaaria raakamaata tai valmista peltoa 230 hehtaaria, Kuparinen toteaa.

Kuparisen mukaan Boliviaan on jo lähtenyt 23 suomalaista, jotka ovat ostaneet kukin oman tilansa tai tilan yhdessä kaverin kanssa. Tilakoko vaihtelee 200 – 600 hehtaariin.

Suomalaisten omistama noin 10 000 hehtaarin maa-alue sijaitsee Suomen kokoisessa Santa Cruzin läänissä noin 100 kilometriä läänin pääkaupungista itään. – Meillä on maanviljelijöitä, yksityisyrittäjiä, arkkitehtejä – ei sillä ole väliä mitä on tehnyt. Meitä yhdistää yksi asia. Olemme kyllästyneet siihen, että Suomen valtio tekee yksityisyrittäjistä rikollisia. Meillähän rangaistaan, jos raivaa peltoa tai viljelee maata, Kuparinen kertoo.

Bolivian valtio ottaa tulijat avosylin vastaan. Valtio hoitaa maakauppojen paperisodan sekä myy omistamiaan maita. – Suomalaisia tarvitaan rahoittamaan ja organisoimaan. Boliviasta puuttuu ihmisiä, jotka ottaisivat vastuun asioiden hoitamisesta. Me työllistämme alueen paikallisväestöä, lähes luontaistaloudessa eläviä intiaaneja, sanoo Kuparinen.

Toinen maanmyyjä on intialainen suurmaanomistajaperhe, joka omistaa myös pellonraivausfirman. Ostetun pensaikkoisen raakamaan raivaaminen pelloksi maksaa 1500 markkaa hehtaarilta. – Tuotantokustannukset ovat pienet. Maatalouskoneita saa halvalla Brasiliasta ja työvoima on lähes ilmaista. Tasankoalue sopii soijan, auringonkukan ja vehnän viljelyyn, ruokamultaa on kolme metriä vahvasti. Soijapavusta saadaan tuottoa kolmisen tuhatta markkaa hehtaarilta, Kuparinen kuvailee.

Kuparisen mukaan huumausaineiden viljelystä ei ole pelkoa Santa Cruzissa. Kokapellot ovat maan vuoristoseudulla. Pertti Kuparinen kertoo Boliviaan lähtijöiden olevan eripuolilta maata, Pohjanmaalta, Oulusta, Ilomantsista ja Helsingin seudulta.

 

Siitä vaan bonussopimuksia tekemään ja Boliviaan.

13.10.1990

 

Viime päivien puheenaiheita ovat Nivalassa olleet postitoimipaikkojen lakkauttamiset ja vuodella aikaistetut herättäjäjuhlat. Postitoimipaikkojen lakkauttaminen näyttää hyvin pahalta ja toteutunee esitetyssä muodossa. Herättäjäjuhlien järjestelyvastuuseen jo ensi kesänä nivalalaiset tuskin joutuvat.

 

Postilaisten pääluottamusmies Anneli Yliniemi ja kenttäväki näyttää menettävän uskonsa eduskunnan tekoihin. Puheet ovat toista ja päätökset toista. Postipiirin päällikkö Lauri Eteläaho vastasi jo Nivalassa kylätoimikunnalle, että tämä asia on eduskunnan käsissä. Eduskunta on muuttanut postin liikelaitokseksi ja se voi vain muuttaa päätöksiään antamalla tappion korvaamiseksi jatkossakin valtion tukea. Nyt kansanedustajat huutavat yhtenä miehenä, että postipalveluja ei saa lopettaa. Ymmärrettävästi Anneli Yliniemikin toteaa katkerana, että kuinka tyhmänä ne kansanedustajat kenttäväkeä pitävät, kun puhuvat tekojensa kanssa ristiin.

Toisaalta nämä keskittymispykälät myös postin osalta ymmärtää. Tappio on vuositasolla 400 miljoonaa. Saneerauksilla pudotetaan tappiota 200 miljoonaan ja tulevina vuosina postikin uskoo pääsevänsä tasatulokseen, jolloin verovaroja ei enää tarvittaisi. Postipalvelujen lakkauttaminen on osa tämän valtakunnan kehityslinjaa. Kaikki saneeraavat. Niin tekevät pankit, kaupat, elintarviketeollisuus ja yritykset. Mitä isot edellä, sitä pienet perässä.

Tämä on ilmeisesti kehityssuunta, jota ei voida pysäyttää. Suomi on tällä hetkellä maailman kalleimpia maita. Täällä ei pysty asumaan muut kuin suomalaiset ja tietenkin pakolaiset. Me olemme kaikessa näppäryydessämme rakennelleet sellaisen yhteiskunnan, joka ei olekaan kestävä, kun mennään kilpasille Eurooppaan ja rajat ja tullimuurit kaatuvat. Suomalaiset tuotteet alkavat olla niin tyyriitä, että ne eivät kelpaa maailman markkinoille. Moni vanha ammattiyhdistysmies oli saada laakin, kun maan ammattiyhdistysjohto puhui jo nollakasvusta ja reaaliansioiden alentamisen mahdollisuudesta. Lassilankin kovalle korkopäätökselle löytyy puolustettava näkökulma. Lainakorot jakavat ihmiset eriarvoisiksi. Joku kymmenen vuotta tai viisi vuotta sitten rakentanut on saanut talonsa puolella nykyisestä hintatasosta ja hän maksaa lainastaan vain yhdeksän prosenttia korkoa. Se, joka on rakennuttanut hiljattain tai rakentaa, joutuu maksamaan kohonneet kustannukset ja 16 prosenttia lainastaan. Tämän päivän tallettaja ei anna rahojaan pankille, ellei se saa suuresta summasta vähintään 11 – 12 prosentin korkoa. Ja säästäväisyys ja työnteko tuovat vain jaettavaa kansalle. Asioissa on aina kaksi puolta ja jokainen puhuu omasta näkökulmastaan.

 

Ensi kesän herättäjäjuhlien ennakkomainonta aloitettiin räyhäkkäästi. Näinkin voi ajatella niistä uutisista, joita viime päivinä on lehdissä ollut. Herättäjän toiminnanjohtaja Jaakko Elenius antoi Helsingin Sanomain haastattelussa hienovaraista taustatukea Jyväskylän järjestäjille ja lisäsi samalla paineita Jyväskylän kaupungin päättäjille. Eleniuksen uutisesta paikallisetkin toimittajat heräsivät tiedustelemaan, onko Nivala valmis ottamaan juhlat vastaan vuotta ennakoitua aikaisemmin jos Jyväskylässä ei päästä sopimuksiin kaupungin kanssa. No se oli osittain taktillista, mutta kyllähän nivalalaiset varmasti olisivat juhlat järjestäneet, jos näin olisi käynyt. Ei tämä ole ensimmäinen kerta Herättäjän historiassa, kun suunnitelmat eivät ole jonkun järjestäjän osalta toteutuneet. Pori sai aikanaan muutaman kuukauden varoitusajalla juhlien vastuun. Nivalalaisille se olisi tainnut olla makeakin näytönpaikka, sen verran me ollaan ”urheilukansaa”.

 

Haapajärven neljä ”veljestä”, Juha Eronen, Jouko Lauriala ja entiset nivalalaiset Niilo Pihlajamaa ja Veikko Vähäsöyrinki järjestivät Aleksis Kiven päivänä Nivalan yläasteella ja lukiossa miellyttävän Kivi – juhlan. Kiven elämää ja tuotantoa esiteltiin kertoen, lausuen ja laululla tulkiten. Hyvä esitys veljeksiltä.

Tuossa tilaisuudessa putkahti esiin kaksi kykyä, jota monetkaan nivalalaiset eivät ole tunteneet. Söyrinkiset ovat Nivalassa tunnettu jäyhinä kuokka- ja lapiomiehinä ja Venenevan raivaajina. Mistähän se Veikko tällaiset geenit on perinyt vai kasvoiko mies vuosikymmenien aikana Kalakankaan laidassa ja Pitkännevan kylessä elämää syvästi ymmärtäväksi filosofiksi. Antaumuksella ja rooliinsa eläytyen Veikko tulkitsi Seitsemän veljeksen rooliosia.

Pihlajamaan Niilon laulu sai ihohiiren juoksemaan pitkin selkää. Onpas Niilo kehittänyt lahjojaan laulamisen taidoissa. Onhan Niilolla veripisteistä Pihlajamaan Eemelin poikana näyttämöiden estraadilta jo sukupolvien yli. Isä Eemelin kuningasajatus oli aikoinaan näytellä poikiensa kanssa Seitsemää veljestä ja Venlatkin olisivat vielä löytyneet omasta perheestä. Eemelille tuli kutsu toisille nummille kesken parhaan miehuuden ja veljesparvi piti heittää paitaressuna tänne maailmaan.

Mielenpohjalle jäi tuosta esityksestä soimaan Aleksis Kiven kova kohtalo hänen elinaikanaan. Kipeästi sen on tulkinnut toinen suuri kirjoittamisen mestari, Eino Leino, jonka muutaman säkeistön tähän lopuksi lainaan näin syksyn tuulien puhallellessa meidän Pohjolan lasten päälle.

 

ALEKSIS KIVI

 

Syntyi lapsi syksyllä –

tuulet niin vinhasti vinkui –

tuult’ oli koko elämä,

nähnyt ei kesää, ei kevättä,

eli vain syksystä jouluun.

 

Syksyn lapsilla kiire on –

päre pihdissä sammuu –

aatos lentävi, aivot takoo,

veri paksuna päähän sakoo,

ovella Sylvester uottaa.

 

”Vuota vielä, oi vanha vuos!” –

tuulet niin vinhasti vinkuu –

”jouda en viel’ sua seuraamaan!!”

Vanhus ovella nyökkää vaan:

”Saat elää syksystä jouluun.”

 

”Viivy, viivy, oi vanha vuos! –

päre pihdissä sammuu –

”niin täysi, niin täysi on sydämein,

sen tahtoisin antaa mä kansallein,

en vielä jouda ma kuoloon!”

 

Hetket rientävi, kello lyö –

tuulet niin vinhasti vinkuu –

”Onko, onko jo keskiyö?”

”Päätä, lapsi, nyt päivätyö,

jo aamun tähtöset tuikkii.”

 

”Vielä hetki, oi vanha vuos!” –

päre pihdissä sammuu –

Kannel heikosti helähtää,

kääntyvi ovella harmaapää;

loppui laulajan vuosi.

 

”Minne viet mua, vanha vuos?” –

tuulet niin lauhasti tuoksuu –

”minä niin pelkään ja vapisen.”

”Rauhoitu, rakas lapsonen,

ovella jo taivaan ollaan.”

17.10.1990

 

Heti aluksi täytyy korjata yksi asia, joka on jäänyt ison nokan varjoon. Rissasen Antti on pyytänyt välittämään kiitoksen hänen syntymäpäiväänsä muistaneille. Antin kesän kohokohta on Nivalan kapinaviikko ja Kaustisten kansanmusiikkijuhlat, joita Antti muistelee läpi pitkän ja pimeän talven kuin hepo kesää. Lämpimien muistojen kanssa on helpompi ylittää talven kaamos ja pimeys. Sinne menivät ja ottakaa jokainen omanne.

 

Toinenkin asia täytyy korjata. Olen aina puhunut noista kansanedustajaehdokkaista ja unohtanut hyvän naapurini. Pylkön Unto on lähdössä mukaan ja toivotaan ja uskotaan, että kolmas kerta toden sanoo. Untolla ja Hilkalla on toisin nyt muutakin ajateltavaa, kun Unton syntymäpäivälahjana saatu kissa on ollut kateissa jo viikon verran. En tullut kysyneeksi, onko tyttö- vai poikakissa. Olisikohan juoksun ajat.

Kerran uskalsi Vilkunan Joose epäillä apteekkari Lyyli Salmisen kissan kohdalla käyvän samoin, että se on lähtenyt riijuureissulle. Silloin Piku ärähti: – Ei, ei, se on kulttuurikissa.

 

Tällä viikolla on huomioitu yritystoimintaa ja yrittäjiä. Onhan se hyvä, että edes kerran vuodessa. Tavallisen ihmisen tulee harvoin ajateltua sitä, että mistä tämä hyvinvointimme on lähtöisin. Raimo Sailas sanoo, että kansantuloa karttuu vain työtä tekemällä ja säästämällä. Useimmille suomalaisille työnteko on 40-tuntista työviikkoa. Palveluvuoteen kuuluu lisäksi vuosilomat, pekkaspäivät ja muut. Yksi kansanosa tekee kuitenkin seitsemänä päivänä viikossa ja ilman lomia. Ei ole mikään poikkeus, että Nivalastakin löytyy yrittäjiä, jotka eivät ole pitäneet edes viikon mittaista lomaa kymmeneen vuoteen. Meillä hoitaa valtio kannattavasti vain viinan valmistuksen ja myynnin ja rahapajan. Kaikki muut valtion hoitamat liiketoimet ovat tappiollisia ja niitä pidetään yllä verovaroin. Yksityisyrittäjät tekevät ne palvelut, jotka eivät muilla kannata. Sanoisin Raimo Sailaksen teesien jatkoksi, että jaettavaa ja kansantuloa kertyy vain siitä, että suomalainen yrittäjä pistää rahansa, henkensä ja työpanoksensa likoon ja tekee kaksinverroin töitä mitä tavallinen palkkatyöläinen, eikä keskinkertaisesti syö ainakaan leveämpää leipää. Palkkatyöläinen harvoin menee konkurssiin, mutta yrittäjän kohdalla se on miltei jokapäiväistä asiaa se, että uupelo tulee, rahallisesti tai henkisesti.

 

Vanhemman polven yrittäjä on joka suhteessa väliinputooja. Olen jututellut viime vuosina eläkkeelle jääneitä yrittäjiä. Jos ajatellaan jotain automiestä, joka on 15-vuotiaasta asti lastannut pöllejä ja kantanut apulantasäkkejä yöt ja päivät, pyhät ja aret ja saa sitten eläkkeelle päästyään 680 markan kuukausieläkkeen, niin ei se tunnu oikealta. Syy on tietenkin siinä, että yrittäjien eläkejärjestelmä on nuori ja yleensä yrittäjä on ottanut aina pienimmän mahdollisen eläkkeen omalle osalleen. Silloin on tuntunut siltä, että rahaa ei riitä polttoaine- ja rengaslaskuihinkaan ja mistä vielä eläkemaksuihin. Moni ei uskonut koskaan eläkeikään selviävänkään.

Hätkähdyttävin tapaus oli kun puhuttelin erästä ammattiautoilijaa. Hän on nyt siinä iässä, jolloin maaherran täytyy viimeistään jäädä eläkkeelle, eli 68-vuotias. Tämä yrittäjä on ehtinyt olla kolme vuotta jatkosodassakin. Onkohan enää yhtään maaherraa virassa, joka olisi ollut sodassa.

Tämä yrittäjä sai eläkepäätöksessä yrittäjäeläkettä vajaan tuhannen markkaa, rintamamieslisää 147 markkaa ja kansaneläkkeen perusosan. Kun niistä pidätettiin vielä veroa, niin tämä mies, joka jatkaa vielä ammattiaan, ilmoitti, että pidättäkää kaikki. Niin on myös verottaja tehnyt ja tällä samalla miehellä on vielä tällekin vuodelle 70.000 markan ennakkoverot. Siinä on meille mallia, jotka haaveilemme suuresta varhaiseläkkeestä ja lekoisista eläkepäivistä.

 

Suomalainen kansallistunne nousi korkealle, kun viikon aikana sain tavata kaksi yrittäjää, jotka hoitavat yrityksiään pyörätuolista. Heidän kertomuksensa ovat toisaalla tässä lehdessä, joten en puutu niihin sen enempää. Kuitenkin nämä yksilöt ovat velvoittavia ja rohkaisevia esimerkkejä meille, jotka saamme hoitaa työtämme ainakin suhteellisen terveenä fyysisesti. Jos tällaiset asiat tutkii kohdallaan, niin se puhuttelee meitä moraalisesti hyvin voimakkaasti. Ainakin tämän tulisi kohottaa työmoraalia. Työn arvostuksesta lausuu runoilija:

 

Se talo, min portilla kilpi on:

”Tässä talossa tehdään työtä”,

se talo on pyhä ja pelvoton

ja pelkää se ei yötä.

Työs olkoon suurta tai pientä vaan,

kun vain se tähtää suurempaan

ja kun sitä palkan et tähden tee,

se arvonsa ansaitsee.

 

Työ raatajan riemulla palkitsee

ja tekijän terveydellä,

työ himoja huonoja hillitsee

myös syyttömän sydämellä.

Oi, rauhaa päätetyn päivätyön!

Hyvät enkelin suojaavat työmiehen yön,

ja nuorena, vankkana nousevi hän

taas uutehen päivähän.

20.10.1990

 

Eilisessä Ilta-Sanomissa oli kova uutinen: Brittiväite: UKK oli KGB:n agentti. Uutinen perustui Englannissa julkaistuun entisen Neuvostoliitosta loikanneen KGB:n miehen muistelmateokseen. Artikkelissa kerrottiin Neuvostoliiton salaisen palvelun miehen, Oleg Gordievskin, kertovan kirjassaan, että se oli KGB:n suuri voitto kun korkeassa asemassa oleva suomalainen poliitikko (Timo) saatiin agentiksi. Kirjassa toki mainitaan, että Kekkonen oli patriootti ja halusi pitää Suomen itsenäisenä. Samalla Neuvostoliitto halusi pitää Kekkosen vallassa mahdollisimman pitkään.

Artikkelissa myös mainitaan, että Keskustapuolue ei katsonut aina suopeasti Kekkosen erityissuhteita Neuvostoliittoon. Samassa artikkelissa kerrotaan, kirjan tietoihin nojautuen, että Neuvostoliiton kärkimiehet Suomessa, Subolev ja Vladimirov kilpailivat Kekkosen suosiosta, kumpi olisi Kekkosen avainhenkilö Neuvostoliiton suhteissa. Lisäksi artikkelissa mainitaan, että Ahti Karjalainen oli ”omia miehiä”.

Kekkonen oli sellainen kaveri, että hänen edesottamuksiaan vatvotaan vielä varmasti pitkään. Neuvostoliittolaiset luottivat Kekkoseen ja politiikassa aina pelataan korteilla. Monet ovat kysyneet, että oliko ns. noottikriisikin tilaustyötä Kekkosen vallan ja virkakauden jatkamiseksi. Saattoi myös olla, että Kekkonen pelasi kaksilla korteilla ja vilpittömästi isänmaan parhaaksi ja käytti siinä sivussa fanaattista vallanhimonsa toteuttamista omaksi henkilökohtaiseksi hyödykseen. Sellaisen poliitikon, kuin Kekkosenkin kohdalla, tämä on jopa inhimillistä ja ymmärrettävää. Sitä tekevät pienemmätkin nilkit häikäilemättä.

 

Yhteiskuntamoraali näyttää rapistuvan. Elintasokilvassa ei tunneta sääliä ja käytetään raa’asti kyynäspäitä, kun omasta edusta on kysymys. Taas tuntuu kaikki olevan palkkakuopassa ja elämä nitkahtamaisillaan, vaikka tällaista hyvinvointia ei ole nähty tässä Suomenmaassa ikänä ennen.  On kulutustavaraa ja rompetta. Toisin sitä on hankittu velaksikin ja nyt velat uhkaavat kaatua päälle.

On syntynyt kokonaan uusi sukupolvi, joka on varttunut aikuiseksi ja yhteiskunnan jäseneksi korkean elintason aikana. 1970-luvulla inflaatio auttoi aktiivista kansalaista ja maksoi velat ja investoinnit. Nyt ei tätä inflaatiota ole ja korkokanta on ennennäkemättömän korkea. Tulevasta lamasta puhutaan. Nuori sukupolvi ei ole lamaa nähnytkään. Tuskin meille sellaista lamaa tulee, että se ketään hetkauttaisi ainakaan ruuan ja vaatteen puolesta ja lämmin asuntokin useimmilla on. Kaikki muu onkin sitten enemmän tai vähemmän turhaa. Uusia autoja ja ulkomaanmatkoja tämä kansa on ostanut niin paljon, että vaihtotase kiikkuu pahasti pakkasella. Tässä on eletty huumassa ja kontrolli on puuttunut.

Yhteiskuntamoraalia eivät kohenna sellaiset uutiset ja tapahtumat kuin Wärtsilän konkurssi ja monet muut vastaavat. Vähillä puheilla kansa ohitti senkin, että muutaman viikon työstä Wärtsilän tilintarkastajat laskuttivat yhteiskuntaa kymmenen miljoonaa markkaa. Onko tässä mitään tolkkua? Kukaan ei puuttunut asiaan. Hiljattain tuli julkisuuteen erään virassa olevan maaherran vuositulot – 760.000 markkaa yhteiskunnan palkkaa ja eläkkeitä. Missä muussa maassa Neuvostoliittoa lukuun ottamatta on tällainen järjestelmä, jossa politrukit elävät pilvissä ja tavallinen kansa aivan eri tasolla. Kyllä tämä on kaikkea muuta kuin demokraattinen järjestelmä. Virkakoneisto ja poliittiset puoluetoimistot toimivat kansan edun vastaisesti. Kuka piru tämän kaiken pystyisi purkamaan ja panemaan asiat edes jollain lailla kohdalleen. Me elämme keisarivallan jäänteissä. Byrokratia vain kasvaa. Otti tuossa silmääni Nivalan kunnan virkapaketti seuraavalle viisivuotiskaudelle. 113,5 uutta virkaa. Eikö yksikään virka ole jäänyt tarpeettomaksi, kun tietotekniikkaa, tietokoneita ja kalustoa on hankittu? Ei tällainen meininki ainakaan yksityisellä sektorilla menestyisi. Naurettavalta tuntuu vielä, kun puhutaan kunnassakin tulosvastuullisesta johtamisesta.

 

Vastuuttomuutta ja suuripäisyyttä ovat näyttäneet myös meidän valtiojohtoiset yritykset. Ulkomailta on ostettu konkurssikypsiä ja tuottamattomia yrityksiä. Kyllähän sen pitäisi nyt jo lähtiessä tietää, että eivät ruotsalaiset, englantilaiset, saksalaiset ja amerikkalaiset niin sinisilmäisiä ole, että he myisivät sellaisia yrityksiä pois, joilla on hyvät tulevaisuuden näkymät. Suomalaisten on ollut helppo ostella, kun kansalta on kerätty monopoliyrityksinä runsaasti rahaa. Kyllä suomalaiset yritysjohtajat käyvät vielä ekaluokkia. Täällä on leikitty isoa pomoa ja ei tarvitse olla häävi pomo, kun pitää olla hienot sadan neliön johtajan huoneet ja edustusautot. Tästä on nyt näyttönä pankkien pahoinvointi. Paljon on pantu tammea, marmoria ja kallista lasia pankkisaleihin ja tehty viimeisen viiden vuoden aikana päättömän kalliita ja kestokyvyn ylittäviä tietokonehankintoja. Nämä vaikeudet ovat terveellisiä ”ollinoppivuosia” suomalaisille.

24.10.1990

 

Tohelo mikä tohelo. Kirjoitin niin vauhdilla viikonlopun lehteen eläkeläisten Helsingin reissun otsikon, että sotkin otsikossa Eläkkeensaajat Eläkeliittoon. No, onneksi tekstissä asia selvisi. Se meni Päiviltäkin läpi huomaamatta: Tohelo mikä tohelo. Ei Päivi vaan Jansu.

 

Kunnan infossa joku toimittaja otti esille Nivalan kunnan talousarviossa sosiaalipuolen pääluokan roiman kasvun ja tiedusteli onko perää, että hyvätuloiset käyttävät hyväkseen häikäilemättä kunnan sosiaalipalveluja. Reino Kivioja totesi siihen, että useimmat sosiaalipuolen menot ovat lakimääräisiä velvoitteita ja Nivalan väestön ikärakenne pakottaa satsaamaan avopalveluihin runsaasti. Meillä on paljon lapsia ja vanhuksia ja veroa maksavia suhteellisesti vähemmän kuin kasvavissa teollisuuskunnissa.

Senkin Reino totesi, että valtio on tehnyt tietyt säännökset ja valistuneemmat ja hyvätuloiset osaavat käyttää näitä palveluja paremmin hyödykseen kuin joku vaatimattomasti elävä vanhus. Heille on pakko nämä etuudet myöntää, koska laki niin määrää.

Ennen vanhaan kunnan puurolle meno oli korkean riman takana. Siihen alistuminen tiesi melkein henkistä itsemurhaa: Ympäristön kontrolli ja leimatuksi tulemisen pelko pakottivat kiristämään nälkävyötä ja tulemaan omillaan toimeen. Tänään tilanne on toinen. Ihmiset liikkuvat ja ympäristön kontrolli katoaa. Ihmiset ovat tietoisia oikeuksistaan ja kyllä se täytyy sanoa, että yhteiskunnan palveluja ja tukea käytetään väärinkin. Moni yksinhuoltajaäiti on elättänyt perheensä ilman yhteiskunnan tukea ja sinnitellyt. Kun toiset sitten hakevat viinarahansa työttöminä ja joutilaina sosiaaliluukulta, niin ei se ainakaan lisää ihmisen tasa-arvoa ja luottamusta yhteiskunnan oikeudenmukaisuuteen.

 

Poliittiset päättäjät lipsauttelevat usein täysin harkitsemattomia asioita suustaan. Hiljattain esitti joku taho, että ylivelkaantuneille pitäisi antaa velat anteeksi. Onko makeampaa syöttiä ja houkutusta ohjata ihmiset vastuuttomuuteen ja yli varojen asumiseen. Kuka nämä velat loppujen lopuksi maksaa? Ne maksaa sellaiset ihmiset, jotka tekevät lujasti rehellistä työtä ja elävät säästeliäästi tulojensa mukaan.

Sen vielä ymmärrän, kun Kekkonen antoi aikanaan anteeksi Pohjois-Suomen asutustilallisten lainat, jotka inflaatio oli tosin jo syönyt kovin vähäiseksi. Ei kirkossa ja seuroissakaan luvata anteeksi muuta kuin inhimilliset synnit ja heikkoudet. Maalliset velat jää jokaisen vastattavaksi.

Tällaiset lupaukset velkojen anteeksi antamisesta ovat kyllä kaunis ja hyvä ele, mutta ne jäytävät suoraan kansakunnan moraalia ja selkärankaa. Hyvähän se olisi jokaisen mällätä ja täyttää unelmansa, jos sille tielle lähdetään, mutta mistä löytyy raja ja maksaja? Pitää se nyt joku tolkku olla ja pankeillakin vastuuta, että ei mennä lainoja myöntämään yli kantokyvyn.

 

Vastuuttomuutta löytyy myös meidän palveluyrityksistä. Hyvänä esimerkkinä on Pohjanmaan Puhelinosuuskunta ja Revon Sähkö. Siinä nähdään, miten yhteinen asia unohtuu, kun päästään luottamusmiehiksi. Hallitukset ja johtokunnat ovat kumileimasimia, kun koulun penkiltä johtajiksi tulleet nuoret miehet alkavat leikkiä Uolevi Raadetta. On luotu sellaisia tehottomia organisaatioita ja virkoja, jotka syövän tavoin nakertavat kuluttajan kukkaroa. Revon Sähkökin hinnoittelee tariffipolitiikkansa kulutusta lisääväksi, eli perus- ja vuosimaksut ovat ensisijainen tulonlähde, joka koskee nimenomaan pieniä kuluttajia. Pohjanmaan puhelinosuuskunta on oma luku sinänsä, joka saa hakea vertaistaan. Hallitukset ja hallintoneuvostot ovat istuttavia luottamuspaikkoja. Kaiken tämän pröystäilyn maksaa kuluttaja. Palvelijoista on tullut palveltavia ja kun puhuttelee näitä johtajia ja luottamushenkilöitä, niin hämmästyksen sormi menee ihmetyksen suuhun. He eivät näekään minkään muunlaista tapaa hoitaa yrityksiä. Toivottavasti nämä kuplat joskus puhkeavat, sillä alueen elinkeinoelämäkin maksaa näistä palveluista jo kohtuuttomasti ”kehitysapua”. Kuluttajat ovat vain niin nihkisaamattomia ja pelkäävät rettelöitä. Tyytyvät noitumaan yksinään kalliita laskuja ja seuraamaan näiden yhtiöiden asennusryhmien työskentelytahtia tällä kentällä taskussa nyrkkiä puiden.

 

Tulipas taas kiivailtua, mutta tähän on syynsä niillä monilla asiakkaiden valituksilla, jotka toimitukseenkin tuskaisina tulevat. Ei tunnu löytyvän vastuunkantajia.

31.10.1990

 

Uutisten mukaan Suomikin on menossa ja hinkuamassa Eurooppaan. Norjassa syntyi ristivetoa. Paikalliset keput eivät halunneet. Syntyi hallituksen vaihto.

Miten se Suomelta onnistuu? Kivut taitavat olla melkoiset. Hintahaitari on leveällä. Lueskelin illalla sängyssä Hesarin sunnuntailiitettä. Silmiini iski artikkeli: Ranska myytävänä. Artikkelissa kerrottiin, miten amerikkalaiset, japanilaiset ja suomalaisetkin ostavat Ranskaa. Jutussa kerrottiin, että helsinkiläisen omakotitalon hinnalla saa Ranskasta ison linnan. Kolmanneksella omakotitalon hinnasta saa suuren maatilan rakennuksineen. Hollantilaiset ostavat Ranskasta viinitiloja. Viidellä Hollannin hehtaarilla pystyy Ranskasta ostamaan kymmenien hehtaarien viinitilan. Maa on halpaa. Sitä kertoi Haaviston Anttikin viikon takaisella Ranskan vierailullaan.

Meillä äyhkitään maasta 50.000 markkaa. Ranskassa saa hyvää peltoa 6000 markalla. Meillä on asunnot Helsingissä yhtä kalliita kuin kroisosten asuttamalla Manhattanilla. Bensiini on puolta kalliimpaa kuin muualla Euroopassa. Elintarvikkeet, viinakset, autot ja muukin kulutustavara on vähintään puolta halvempaa Keski-Euroopassa. Miten tässä pienelle Suomelle käy. Meidän tulevaisuudesta ei päätä enää Suomen poliitikot, vaan Euroopan isot.

 

Voittipa kuka tahansa maalisvaaleissa, tulevalla hallituksella on iso ongelma ratkaistavana. Suomessa eletään sellaisessa kasvuhuumassa, että kukaan ei ole valmis tinkimään elintasostaan. Sähkön tuotannossa pitää ottaa kantaa ydinvoimaan, joka asiantuntijoiden mukaan on edullisin ja ympäristöystävällisin vaihtoehto. Tiurin Martti kertoi maanantai-illan haastattelussa, että hiilivoimalat ovat ihmisen kannalta kolme kertaa vaarallisemmat kuin atomivoimalat. Viime vaalien alla kaikki puolueet vannoivat ydinvoimaa vastaan. Nyt joudutaan pyörtämään asiat.

Maatalouden ylituotanto-ongelmat on pantava kuriin. Jos keskusta joutuu tai pääsee hallitusvastuuseen, se on kipeän paikan edessä. Totuutta on katsottava silmiin ja maataloustuotannon leikkaaminen kotimaista kulutusta vastaavaksi tietää melkoista suoneniskua koko maaseudulle.

Uudella hallituksella on edessään myös laskusuhdanne, asunto-ongelmat ja korkea korkokanta sekä ulkomaille kasvava velkaantuminen. Ei ihme, jos Paavo Väyrynen on ilmoittanut, että keskustapuolue ei pyri hallitukseen. Oppositiossa olisi mukava kasvatella kannatusta, kun muut joutuvat ratkomaan epämiellyttäviä asioita. Vaikka tämä toteutuisi Paavon kohdalla, niin yksi murhe jää. Eeva Kuuskoski-Vikatmaasta näyttää muodostuvan Paavolle paha kara tulevissa presidenttitaisteluissa.

 

Kaikki näyttää olevan kasvuhakuista. Ihmiset eivät näytä ottavan todesta sitä, että eletään Luojan luomassa luonnossa, jolla on omat edellytyksensä ja rajoituksensa. Tiurin Martti totesi tiedemiesten olevan vakavasti huolestuneita kasvihuoneilmiöstä ja menee aikaa vähintään 50 vuotta, kunnes tämä yhteiskunta pystyy näitä haittoja korjaamaan. Kyllähän me vielä pärjäämme täällä nämä muutamat vuosikymmenet, mutta mikä on lastemme ja tulevien sukupolvien kohtalo.

Niin se on kunnissakin. Hinnalla millä tahansa pitää saada uusia yrityksiä, korkeita kerrostaloja heikkoa itsetuntoa nostamaan, moninaisilla julkisilla palveluilla mitataan edistyksellisyyttä. Käyrät pitää nousta. Mitä siitä seuraisi, jos emme haalisi näitä tavoitteita? Eikö kunnan menotalous pitäisi pystyä järjestämään myös laskevissa suhdanteissa todellisuutta ja voimavaroja vastaavaksi. Nivalassa on oikeistoenemmistöinen valtuusto, mutta se ei ainakaan ole pystynyt julkista menotaloutta hillitsemään. Muualla pohditaan jo palvelujen yksityistämistä. Sellaisetkin laitokset kuin kirjastot pannaan Ruotsissa yksityisten hoidettaviksi. Nyt palveluja järjestetään kaikille ja kaikki maksaa. Kuntalaisilla ei ole valinnan mahdollisuuksia. Eikö se olisi oikeampi suunta, että ne, jotka käyttävät palveluja, ne myös kustantavat. Kunnilla nämä asiat eivät onnistu taloudellisesti, mutta yksityisyrittäjä on sellainen kummajainen, että se saa kannattamattomankin kannattavaksi. No, meillä ei olla vielä valmiita pohtimaan edes näitä asioita.

 

Menipä tämä juttu taas turhan tärkeäksi!

7.11.1990

 

Television on tehokas viestinviejä. Ohjelma-aika on kallista. Kallis oli ”Herran palvelus” Ylelle Nivalankin Jumalanpalvelus. Kolmenkymmenen miehen palkka- päiväraha- ja matkakulut tekevät jo ison summan kahden – kolmen päivän osalta. Ei ihme, jos televisiomainoskin maksaa. Kymmenen sekunnin mainos suositun ohjelman lomassa voi maksaa 150.000 markkaa. Silti ammattitaitoiset mediaihmiset laskevat, että se tavoittaa tehokkaasti lähes puolet valtakunnan väestöstä. Nivala sai seurakunnan ansiosta erinomaista mainosta, vaikka tätä tilaisuutta  ei sellaiseksi ole tarkoitettu. Sunnuntain Jumalanpalveluksiakin katsoo sadat tuhannet suomalaiset.

Televisiojumalanpalveluksen onnistumisesta täytyy antaa täydet pinnat. Tai sanotaan niin, että Jumalalle kymppi ja nivalalaisille yhdeksän ja plus. Kun katseli television kuvia, niin kyllä kirkkomme on kaunis ja hyvässä kunnossa. Tuli mieleen, että onko tuo aiottu 2,5 miljoonan markan remontti ollenkaan tarpeellinen. Viime saneerauksessa säilytetyt Välkkeen seinämaalaukset tulivat elävästi kamerakuvissa esille. Kanttori Seija Vähäsarjakin kertoi, että kun hän Jumalanpalveluksen jälkeen katsoi videolta tuon ohjelman, niin hänkin huomasi, että ei ole ennen näihin yksityiskohtiin niin tarkkaa huomiota kiinnittänyt. Seijakin viettää sentään puolet ajastaan kirkossa.

Tärkeintä tietenkin oli Jumalanpalveluksen hengellinen anti. Kuorojen osuus on tärkeä ja nivalalaisille niin tärkeä veisuuperinne ja taitokin pääsivät oikeuksiinsa. Martti Viljanen ja Mirja Ruuttunen selviytyivät tehtävistään erinomaisesti. Suurin paine oli kuitenkin saarnamiehellä. Heikki Hurskaisella oli tilaisuus puhutella koko Suomen ”kirkkokansaa” ja enemmänkin. On paljon sellaisia, jotka eivät käy kirkossa, mutta katsovat Jumalanpalveluksen televisiosta. Näin esimerkiksi sairaat ja vanhukset. Jälleen kerran Heikki osoitti, että hän on suurten mittojen mies. Kasvaa tehtäviensä mukana. Tässäkään saarnassa ei ollut paatosta, vaan tuoreita ajatuksia tämän päivän ihmiselle pohdittavaksi.

Heikillä on kokemusta jo aikaisemmilta radio- ja televisiosaarnoilta. Kysyin maanantaina, että minkä verran on tullut palautetta. Yleensä tällaisen  tapahtuman jälkeen vanhat ystävät, sukulaiset ja opiskelukaverit sekä ammattiveljet ottavat yhteyttä. Heikki totesi, että jonkin verran on tullut puhelinsoittoja ja myönteistä palautetta. Lähipäivinä saattaa tulla runsaasti myös kirjepostia, jos vanhat merkit paikkaansa pitävät. Niissä on yleensä myönteinen ja rohkaiseva palaute, mutta tulee sitä toisenlaistakin postia. Näissä asioissa ollaan tarkalla korvalla ja sydämellä kuulolla. Kaikkia teksti tai tulkinta ei miellytä ja kysytään, oletko edes uskomassa? Onneksi ihmisen ei tarvitse edes yrittää olla täydellinen, totesi Heikki saarnassaan. Usko sinä Heikki omaan saarnaasi.

Tällainen tilaisuus tuo aina kirkkoon runsaasti seurakuntalaisia. Televisioinnin lisäksi siihen vaikutti se, että perinteisesti pyhäinpäivänä tulevat kirkkoon vuoden aikana kuolleiden omaiset, joiden muistokynttilät sytytetään alttarilla. Tällä kertaa moni jäi ovien ulkopuolelle. Huomasin, että joka sunnuntai kirkossa käyvät hyvät naapurinikin, Malkamäen Juhana ja Anne-Maria marssivat kirkosta takaisin, kun eivät enää mahtuneet sisään.

 

Antti Niemelä puhui Oulussa kunnallispäivien alkaessa maakuntaliiton puheenjohtajana kahdella suulla, joka ei ole Antin tapaista, mutta kenen leipää syöt sen lauluja laulat.

Antti innostui värikkäästi haukkumaan valtiota. No, tähän ei tarvita erityistä sankaria, vaan siihen pystyy kuka tahansa, kun valtio on me itse. Antin moitiskelun kärki kohdistui kuitenkin nykyiseen hallitukseen, jonka harjoittama asunto- talous- ja finanssipolitiikka ovat aivan päällään. Toisaalta Antti arvosteli valtion holtitonta menoa  ja hallitusta toteamalla, että hunningolle mennään lujaa vauhtia, mutta ensimmäisessä luokassa. Toisaalta Antti Niemelä totesi, että valtio on säätänyt lakeja ja velvoitteita kunnille ja kymmenen vuoden aikana valtionosuudet kunnille ovat nelinkertaistuneet. Ajatelkaa ihmiset omilla aivoillanne. Onko teidän tulonne nelinkertaistuneet kymmenen vuoden aikana?

Raimo Sailas sanoi monta vuotta sitten, että kuntien valtionosuusjärjestelmä johtaa kunnallistaloudessa holtittomuuteen ja ruokkii inflaatiota. Ei ole mitään motivaatiota kunnilla säästämiseen, kun valtio työntää velvoitteita ja virkoja ja rahoittaa kahdella kolmasosalla ja enemmänkin kuntien taloutta. Julkinen sektori on paisunut aivan älyttömästi. Eronnut Pyhäjärven kunnanjohtaja Kontkanen tunnusti lähtöhaastattelussaan, että kunnissa on kolmannes liikaa väkeä. Pankinjohtaja Aimo Ylitalo näki asian toisella tavalla. Kunnissa ja Suomen valtiossa on hyvä organisaatio, joka toimii, mutta organisaatio on rakennettu sadan miljoonan asukkaan valtiolle ja meitä on vain viisi miljoonaa.

 

Nivalan kunnassakin ollaan menossa hunningolle lujaa vauhtia. Valtuutettuja ei yhtään hätkäyttänyt, että lainaa pitää ottaa ensi vuoden talousarvion kattamiseen 15 miljoonaa markkaa. Taloussihteeri Tarja Mursu totesi mahdottoman ja ilmoitti, että äyrin hinnan korotuksilla asioita ei ole mitään mahdollisuuksia korjata. Menoja pitäisi karsia rutkasti.

Kahtena viime vuotena kunnan menoihin upposi nuo 18 miljoonaa sähkökaupoista saatua tuloa. Uskallan sanoa vieläkin, että ne meni kinttaan voiteluksi, vaikka Karttunen toisin väitti. Missä ne rahat ovat?

Miten alkuunkaan olisi mahdollista, että Nivalan kunta saisi asiat järjestykseen. Meillä on oikeistoenemmistöinen valtuusto, joka suvereenisti päättää määräenemmistöllä kaikista kunnan menoista ja asioista. Eikö perinteisesti ole uskottu niin, että oikeistopuolueet ovat julkishallintoa ja holhousta karttavia ja pyrkivät säästämiseen. Nivalassa tämäkin asia on päälaellaan. Joku on sanonut asian toisinkin. Nivalassa palkannauttijat maksavat 75 prosenttia verotuloista ja muut päättävät kunnan asioista. No, tämä on äänestäjien asia ja he ovat näin hyväksi nähneet.

Ei se nyt tietenkään ketään ihmistä mihinkään kaada, vaikka Nivalan veroäyri nousisikin 17.75 pennistä 20 penniin kertarytkäyksellä. Leipää ja vaatetta löytyy vielä jokaiselle, sillä elämmehän me taloudellisessa hyvinvointivaltiossa. Henkinen hyvinvointi onkin sitten jo toinen asia.

10.11.1990

 

Ei rakennuslama ainakaan vielä näy Nivalaan kolkuttelevan. Meneillään on monia isoja rakennuskohteita. Ja on kaikensorttista rakentamista. On liiketaloja, noutotukkua ja useita suuria asuntokohteita. Pirttirannalle valmistuu vuoden loppuun 21 vuokra-asuntoa. Asunto Oy Kultarantaan Malisjokivarteen nousee kymmenkunta huoneistoa. Niemelän tontille pitäisi tulla lähes 40 asunnon yhtiö. Tämäkin hanke lähtee luultavasti liikkeelle jo ensi vuoden puolella. Kivimäen tontille tulee kerrostaloasuntoja useita kymmeniä. Kun kunnan väkiluku ei sanottavasti kasva, niin kyllä sitä ihmettelee, mistä kaikkiin asukkaat löytyy. Ainakin vuokrataloihin tuntuu olevan jonojakin. Johonkin täytyy jäädä reservejäkin. Sivukylille jää eläkeläisten ja perikuntien mökkejä tyhjilleen. Näitä asutaan vain muutamina lomaviikkoina. Kasautumisen ja tyhjilleen jäämisen ongelma se on pienessä mittakaavassa täällä Nivalassakin. Se on tietenkin kansantaloudellisesti huono suunta. Tyhjät talot rapistuvat meidän kovissa olosuhteissa nopeasti, kun ne jäävät kylmilleen. Jospa se vielä joskus tulee sellainen ”vihreä aalto”, että nämäkin autiot talot ja tontit vielä kelpaavat uusille asukkaille.

 

Ensi sunnuntaina on isänpäivä. Tämä ei ole vielä kovin vanha keksintö. Nyt miehetkin saavat tuntea huonoa omaatuntoa ainakin yhden päivän vuodessa. Näin eräs isä ainakin tilitteli itselleen. Sitä joutuu miettimään, että onko ollut riittävästi aikaa perheelle ja kodille. Useimmille miehille se on kipeä asia.

Suomalaisen miehen henkisestä pahoinvoinnista on tehty tutkimuksiakin. Leivän perässä laukkaaminen ja yrittely täyttää ”miehen mittoja” stressaavat ja ahdistavat. Pitäisi olla kova, tehokas ja esimerkillinen. Vai yrittääkö mies turhaan?

Ensi sunnuntaina Nivalan Sekakuoro järjestää isänpäivän konsertin. Pidisjärvi-lehtikin on pienellä panoksella mukana ja tarjoaa kahvit. Tulkaa konserttiin ja hyvällä omallatunnolla. Kyllä meitä miehiä ymmärretään ja rakastetaan. Jo Lemminkäisen äiti on aikanaan toivotellut poikaansa rauhalliseen kotisatamaan:

 

Tuima on tuuli ja pimeä on taivo,

suuri on ulapalla aaltojen raivo.

Lahti on tyyni ja selkeä vaan.

Kussa mun kotkani kulkeekaan?

Joudu jo kotihin ja lentosi heitä!

Taikka jo ajeletkin aaltojen teitä,

poikani pieni ja hentoinen..

Lahti on tyyni ja rauhainen.

 

Heitä jo haukkojen sotakisat kerran!

Kustapa löytänet itsesi verran,

poikani suuri ja kaunoinen?

Lahti on tyyni ja rauhainen.

 

Anna jo pääskyjen rauhassa lentää!

Tuostapa emollesi surusanat entää,

poikani synkeä, syyllinen.

Lahti on tyyni ja rauhainen.

 

Ihmiset pahaks sinut parjaavat mulle –

paha lienet muille, mut hyvä olet mulle,

poikani lempeä, puhtoinen.

Lahti on tyyni ja rauhainen.

 

Ulkona ulapalla myrskyt ne pauhaa,

täällä on lämmintä, täällä on lauhaa.

Lahti on tyyni ja selkeä vaan.

Laske jo lahtesi valkamaan!

14.11.1990

 

Harrastaminen on mukavaa, jos siitä saa kulujen korvauksen ja runsaasti ilmaisia edustusasuja ja julkista huomiota. Tämähän on tyyli nykyään ja harrastuksissa pyörii isot summat rahaa, joita liikkeet ja yrittäjät näille harrastajille lykkäävät.

On toki vielä pyyteetöntäkin harrastustoimintaa ja tuli tässä sunnuntaina mieleen Nivalan Sekakuoron konsertissa, että mikähän on vaivan palkka siitä vuosia ja vuosikymmeniä kestäneestä työstä, jota nämäkin laulajat ovat tehneet meidän lahjoja saamattomien sieluparkojen ylösvirittämiseksi. Musiikki on se instrumentti, jolla helistellään ihmisen sielun parhaita puolia, ettemme vaipuisi hetkellisten ajan turhuuksien ja epätoivon syövereihin.

Seurasin siinä konsertin ajan Kiviniemen Suoman mielenliikkeitä. Varmaan hänen sydämessään ailahteli lämpimästi, kun hän sai taas kerran nähdä, että Kustaa-puolison tekemä kylvötyö ei ole mennyt hukkaan, vaan kasvaa kaunista satoa meille jälkipolville.

 

Taisi sortua Herrasen Pekka vanhanaikaiseen, vaikka onkin pelannut jääkiekkoa, kun meni esittämään ”ongelmanuorille” lisää toimitiloja. Tämähän on ollut yleinen virsi, kun on puhuteltu niitä nuoria, jotka maleksivat baareissa, tuhrivat seiniä ja kivittävät ikkunoita. Onneksi nämä kirjaston portaalla istuvat tunnustivat Nivalan poliisille kuulusteluissa suoraan, että ei he mitään styroksia kaipaa takapuolen alle, eikä kerhotiloja. He haluavat vain julkisuutta ja että lehdet kirjoittelisivat heidän kolttosistaan. Se oli suoraa ja rehellistä puhetta.

Näitä nuoria ei paljon hätkäytä mitä tekosista seuraa. Tulee tieten käräjäreissu, sakkoja ja merkintä rikosrekisteriin. Poikien mielestä vika on yhteiskunnan eli tuomio pitäisi olla sama kuin Santerin miestaposta.: Santeri vapaaksi ja vainajalle nätti sakko.

 

Eräs kyläläinen soitteli, että Haikaran koulussa on tavattu täitä. Tämän syksyn aikana on tavattu täitä monista muista kouluista ja oppilaiden mukana koteihin on lähetetty lentolehtinen asiasta. Soittelin terveystarkastajalle ja hänkin oli tietoinen asiasta, mutta kertoi asian kuuluvan ensisijaisesti kouluterveydenhoitajille.

Kallion Maija-Liisa totesi kuitenkin, että täikanta on Suomessa sitkaasti säilynyt ja niitä pulpahtaa aina tavan takaa jossakin esille. Täin hävittäminen ei kuitenkaan ole nykyisin vaikeaa, sillä siihen löytyy muitakin konsteja kuin sauna, lamppuöljy ja Täystuho. Lisäksi Maija-Liisa palautti mieleen sen vanhan toteamuksen, että täit syntyvät ja sikiävät ikävästä. Sano se.

Ja ikäväähän tässä maailmassa riittää. Sota-aikana oli todellista ikävää ja hätää ja silloin täit elivät rikasta renessanssia. Veteraanit muistelivat, että niitä oli joka paidan saumassa ja toisilla hakaristi selässä. Joku piti täitä läpi talven narussa köydessä ja lihotti armeijan eväillä.

Monesti olen tuhauttanut täystuhorasiasta pikkusiskoni päähän ja voi mikä mellakka ja rääky siitä tuli hetken kuluttua, kun täit lähtivät liikekannalle. Siihen aikaan täiden torjuminen oli toivotonta hommaa. Jos omasta huushollista sai täit pois, niin koulussa naulakossa ne tunnin aikana miehittivät jokaisen pipon ja huivin ja lisääntyivät vieraassa ympäristössä tehokkaasti. Lopulta ne tulivat täystuhollekin immuuniksi ja pörräsivät vain pienessä huppelissa entistä vilkkaampana.

On sitä ikävää näinäkin päivinä. On monen sorttista. On koti-ikävää, taivasikävää ja ihmisen ikävää toisen luo. Ikävä on yleinen kansantauti näin kaamoksen aikoihin. Ikävää jonnekin, jota ei osaa määritellä.

Ikävää tämä on toimittajankin mielestä. Nyt olisi sopivan mittainen päivä risusavottatöihin laiskalle miehelle, kun valoisaa on vain muutama tunti. Ei ole oikein siihenkään aikaa.

Toiset menevät ikävää pakoon Etelän aurinkoon. Toiset marssivat Eurooppaan. Pitäisiköhän tässä lähtiä suurin toivein ja elein vaikkapa tuolle paljon puhutulle Uruguayn kierrokselle.

17.11.1990

 

Piipahdin perjantaina puolilta päivin kirkossa kyselemässä seurakuntalaisten aktiivisuutta vaaleja kohtaan. Kirkkoherra Heikki Hurskainen kertoi, että äänestysprosentti oli perjantaiaamuna vain runsaat parikymmentä. Aikaisempien vaalien perusteella Heikki uskoi kuitenkin nivalalaisten ottavan loppukirin, että tuonne kolmenkymmenen prosentin pintaan päästäisiin. Kappalaisen vaalissa  ylitettiin 30 prosentin raja ja edellisissä seurakuntavaaleissa ylittyi peräti 36 prosenttia. Ellei nyt sitten läheisten kappalaisen vaalien takia olisi vaaliväsymystä. Heikki totesi myös, että eräällä tavalla vaaleissa on menossa sukupolvenvaihdos, sillä listoilla on paljon uusia nimiä ja entiset tutut ovat vetäytyneet. Monet ovat todenneet, että eivät ole käyneet äänestämässä kun ei ole ollut tuttua ehdokasta.

Tänä iltana tämä lehti tavoittaa vielä monia seurakuntalaisia ja käykäähän äänestämässä, sillä vaalipaikka on avoinna vielä kello 18.00 saakka.

 

Seurasin torstaina Kyösti Kallion koulun oppilaiden ruokailua ja kyllä täytyy todeta, että hyvin ne tämän päivän molokoset syö verrattuna meihin sota-ajan lapsiin. Ei ihme jos nuo nykynuoret kasvavat riskin korttelin vanhempiaan pitemmiksi. ”Hyvvää syyvvään ja komijaa halataan”. Kun vielä työt ovat keveitä, niin miksikäs ei mittaa venyisi kuin herneen varressa. Tietokoneita naputtelevat ja pianoja pimputtelevat.

Toista se oli ennen vanhaan. Kansakoulua käytiin savottatöiden lomasta. Piti nirhata kelevottomana kymmenvuotiaana sinihailla puuta nurin ja heikoilla eväillä ja ketineillä. Sen kyllä näkee päältä päinkin. Miehet ovat sellaisia Järven Aukun tyyppisiä jurrikoita, joilla on pitkät kädet ja selkä ja jalkoja vain vähän takapuolella hupina. On kasvanut aivan uusi rotu.

 

Kyllä Vepsun Antti ja Niemen Keijokin muistavat, minkälaiset olivat koulueväät jatkosodan päätyttyä. Olen jo niin moneen kertaan muistellut ja kertonut sen YK:n maitojauhelahjoituksenkin tarinan. Se oli suuri uutinen, kun koulun opettaja kertoi, että talvisodassa ensimmäisenä sankarivainajana kaatuneen Kansainliiton raunioille oli synnytetty sodan loputtua Yhdistyneet Kansakunnat eli YK. Ensimmäisenä lahjana meille nälkiintyneille ja sodan kurimuksissa eläneille Suomen koululaisille lahjoitettiin maitojauhetta. Sellainen pahvinen 200 litran maitojauhetynnyri tuli Marjoniemen koulullekin. Siitä kun Laakkosen Riikka meille vellin kiehautti, niin tuskin tämän päivän oppilaat sitä söisivät. YK:n voiman ja mahdin edessä mekin sitä söimme ensimmäiset viikot, mutta kyllä se sitten alkoi tuntua jo ylivoimaiselta, vaikka kuinka nälkä suolissa murisi. Silloin ei ollut evästä kotona eikä koulussa.

 

Olin keskiviikkona kirjastossa lievästi sanottuna ällistynyt, kun sain kouraani meidän entisen päivähoitolapsemme runokokoelman. Ei siitä tunnu niin monta vuotta olevan, kun Tanja ruokatunnilla käydessäni kapsahti aina syliin ja piti kertoa juttuja tai lukea satukirjaa.

Nyt tältä tyttäreltä tuli runojen esikoisteos, tosin monistettuna vaan, mutta sisältö on tärkein. En luottanut omiin kykyihini, vaan kiikutin teoksen Elovaaran Eerolle ja sain vahvistusta siitä, että nyt on käsillä poikkeuksellisen lahjakas tapaus.

Äiti-Ainikin soitteli ja kertoi lievästi ”järkyttyneensä” siitä, kuinka paljon nuori ihminen tietää ja tuntee ja nuoren varttuminen menee äidiltäkin huomaamatta.

Näissä Tanjan runoissa kuvataan ilmeikkäällä nuoren kielellä sitä tämän päivän maailmaa, jossa nuori elää. Tuntemukset ovat syvällisiä ja kertovat avoimesti myös elämän peloista ja juurettomuudesta.

Kirjaston tytöt ovat ottaneet nyt huolekseen laittaa Tanjan runot myös valtakunnalliseen arvosteluun ja mahdollisesti johonkin nuorille tarkoitettuun kirjoituskilpailuun. Olkoon Tanjan rohkeus esimerkkinä myös muille nuorille, jotka osaavat panna paperille elämäntuntojaan. Menestystä Tanjan harrastukselle myös jatkossa.

21.11.1990

 

Yhdessä viikonvaihteessa tuli talvi. Tuli pakkasilla kunnon pohjat  niin kuin sanotaan ja sen päälle sopivasti riski kortteli lunta. Nyt tässä voi jo virittyä ilmojen puolesta vaikka joulun odotukseen. Ja tätä virittelyä vauhdittaa tietenkin liike-elämä, jolle marraskuun lopun ja joulukuun myynti merkitsee mahdollisuutta omien myyntitavoitteiden täyttymiseen. Ainakin erikoisliikkeillä tämä on ollut perinteisesti se kausi, joka vastaa usean kuukauden keskimääräistä myyntiä.

Nivalassa avataan joulukatu perjantai-iltana. Kauppiaat ja yksityiset tavaranvalmistajat ja myyjät tuovat uudelle torille tuotteitaan. Järjestäjät ovat toivoneet, että perjantai-ilta rauhoitettaisiin mahdollisuuksien mukaan päätiellä, eli Kalliontiellä, autoliikennettä ja käytettäisiin Toritietä ja Olkkosentietä. Valitettavasti meillä tottumuksen mukaan liikenne keskittyy Kalliontielle miltei yksinomaan. Perjantaina liikkeellä on paljon jalankulkijoita ja lapsia ja autoilijoita kehoitetaan myös varovaisuuteen, ettei mitään päälleajoja tai kolareita sattuisi, eikä siten tuotettaisi murhetta kenenkään lähestyvään joulunviettoon.

 

Maanantaina informoitiin tiedottajia Nivalan kunnan talousarviosta. Lujaahan se menee kunnilla, kun verotulot ovat jatkuvasti kasvaneet ja valtionosuudet tulevat automaattisesti. Kunnilla ja kuntainliitoilla on kuitenkin taipumus elää vielä leveämmin kuin mitä tulot kasvavat, eli lainaa otetaan jatkuvasti lisää. Käyttötalousmenot kasvavat nytkin yli kymmenen prosenttia ja ovat koko kunnan budjetista jo yli 85 prosenttia. Lainaa otetaan ensi vuoden talousarvion kattamiseen 13,5 miljoonaa. Kunnan lainamäärä kasvaa lyhennyksistä huolimatta 6,5 miljoonaa. Ensi vuoden aikana kunnan lainamäärä kasvaa 46 miljoonaan ja kun siihen lisätään Teollisuuskylän lainat, reippaat 25 miljoonaa, niin lainaa on kaikkiaan runsaat 70 miljoonaa markkaa. Tämä tekee jokaista asukasta ja sylivauvaa kohti runsaat 6000 markkaa.

Sosiaalipääluokan kasvu on ollut viime vuosina huimaa. Kauas taakse ovat jääneet terveydenhuolto ja sivistystoimi. Sosiaalitoimi vie lähes kolmanneksen, eli liki 30 prosenttia kaikista kunnan menoista. Porvarienemmistöisenä kuntana Nivalalla olisi mahdollisuus ohjailla palveluja heikentämättä sosiaalitointa kevyempään ja yhteiskunnan kannalta halvempaankin suuntaan, mutta mitäs siitä kun valtio maksaa. Esimerkit löytyvät laitoshoitoon painottumisesta, joka on kaikkein kallein hoitomuoto niin vanhusten kuin lastenkin osalta. Ilman vanhainkodin rakentamisen kustannuksia ja korkoja hoitopäivä maksaa 375 markkaa. tämä tekee lähes 12.000 markkaa kuukaudessa. Jos vanhuksen hoidosta maksettaisiin kotona vaikkapa puolet, eli 6000 markkaa, niin moni hoitaisi vanhuksensa kotona. Yhteiskunta on kuitenkin laitoshoidon kannalla.

 

Yrittäjänä sitä on vähän katkera siitä, että yhteiskunnan holhous ja julkinen sektori näyttävät vain kasvavan. Takavuosina tehtiin komeita kampanjoita: byrokratiatalkoita. Missä on tulokset? Julkisen hallinnon koneisto on vain kasvanut ja kangistunut. Edelleenkin on päällettäisiä järjestöjä ja virastoja, kuten lääninsuunnittelu ja seutukaavaliitot. Ratkikoomillista on jo sekin, että julkinen hallinto itkee työvoiman perään. Puhutaan teollisuuden työvoimapulasta, mutta kyllä ainoat reservit löytyvät purettavista byrokratioista. Me olemme geeneiltämme slaaveja ja kun katsoo Neuvostoliiton ja Venäjän tilannetta, niin huomaa, että vaikea on meidänkin luopua keisarivallan ajan perinteistä. Ei tarvitse olla häävistä asiasta kysymys, kun lupa pitää saada Helsingistä. Venäjällä pitää saada traktorinvaraosaan Moskovasta vahvistus ja se naurattaa meitä. Emme kuitenkaan huomaa sitä, että esimerkiksi tavallinen isäntä joutuu odottamaan navettalainaansa jopa useita vuosia, kun se käy puolenkymmentä virastoa läpi ja lopullisen siunauksen saa Helsingistä ministeriön leimasimen alta.

 

Suomalaiset päättäjät niin valtion kuin kuntienkin johdossa eivät näytä tajuavan vielä sitä, että Suomi tarvitsee ison remontin tullakseen kilpailukykyiseksi Euroopan ja maailman markkinoilla.

Meidän poliitikkojemme kritisointi kansalaisten taholta on vielä aivan olematonta. Yleensä poliittisissa tilaisuuksissa hymistellään ja kehutaan puolueita mitä on saatu nihtaistua ja mitä pitäisi vielä saada omaan pussiin. Nyt on puhuttu huonojen aikojen tulosta ja toivottavasti se myös toteutuu. Suomen kansa tarvitsee kunnollisen ”palauteseminaarin” tästä järjettömästä kerskakulttuurista, joka on tehty ulkomaisen velkaantumisen varaan ja samalla on tehty laskua tuleville sukupolville. Se on huonoa perintöä lapsillemme.

24.11.1990

 

Raimo Sailas vieraili perjantaina Nivalassa ja puhutteli kotoisasti, mutta varoittavasti Nivalan ja koko maakunnan päättäjiä ja viranhaltijoita. Raimo ei ole lipunut linjastaan, vaan hän on vuosikausia varoitellut terävästi suomalaisia siitä, että eletään yli varojen ja pää tulee vetävän käteen. Raimon moitteet ovat kohdistuneet erityisesti julkisen sektorin tehottomuuteen ja paisumiseen.

Kunnissa ja kuntainliitoissa on perustettu jatkuvasti uusia virkoja ja toimia ja perustelut ovat aina olleet samat. – Tähän saadaan kaksi kolmasosaa valtionapua jakun viranhaltija maksaa loput verotuloina niin se on kunnalle plussaa.

Nykyinen valtionosuusjärjestelmä on ruokkinut tehokkaasti julkisen sektorin mammuttitautia ja se näkyy. Kohta ollaan niin kuin Espanjassa. Toinen puoli kansasta myy arpoja ja toinen puoli ostaa. Silläkin kuulemma pärjää.

Raimo Sailas sanoi, että joka kolmas työikäinen saa jo palkkapussinsa yhteisistä verovaroista. Tauti vain pahenee, eli juna menee vielä samalla raiteella useita vuosia. Jos mitään ei tehdä, kohta puolet on kuntien, valtion ja kuntainliittojen palveluksessa. Runsaalla miljoonalla teollista ja tuottavaa työtä tekevällä pitäisi sitten suomalaisten pärjätä eurooppalaisilla markkinoilla.

Raimo Sailas käytteli sopivasti puheensa höysteenä myös ironiaa ja selviä esimerkkejä. – En tiedä milloin suomalaiset sitten ovat kypsiä havaitsemaan asiantilan ja tekemään päätöksiä. Meillä on kyllä korkea lukutaito ja tiedonvälitys, mutta päätöksenteon hitaus ja jahkailu voi muodostua meille talousloukuksi.

Esimerkkejä tuhlailusta Raimo löysi myös terveydenhuollon puolelta. Valtionvarainministeriön tutkijat olivat havainneet mm. sen, että Suomessa otetaan miljoonien markkojen edestä vuosittain täysin turhia röntgenkuvia. Yhden kuvat otetaan terveyskeskuksessa ja pannaan ne lähetteen mukana keskussairaalaan. Lääkäri ei luota toiseen lääkäriin, vaan keskussairaalassa otetaan toiset kuvat. Sellaiset puheet, että julkiselta sektorilta ei löydy säästökohteita ovat kyllä pohjaa vailla, totesi Raimo.

 

Eikä Raimo Sailaksen terveiset jääneet ainoastaan julkiselle sektorille, vaan terveisiä tuli myös meille kansalaisille. – Suomessa on vaikea tehdä tulosta ja saattaa olla myös niin että koskaan emme enää yllä tähän elintasoon, jota olemme eläneet viime vuodet.

Jatkuvaan menestykseen ja kasvuun humaltuu. Takapakin ottaminen onkin sitten jo vaikeampi asia ja siihen ei ole kokemusta nuorilla sukupolvilla. Vanha kaarti on nähnyt pula- ja sota-ajat ja osaa varmasti sopeutua siihen, että tämä elintaso onkin ollut kuplaa.

Monet vanhemmat ihmiset sanovat, että Suomen kansalle on reipas taloudellinen takapakki terveellinen Herran lahja. Ei tarvitse käydä kuin suomalaisella kaatopaikalla, niin asiat valkenevat. Siellä on kulutusjuhlien toinen pää. Hyväkuntoisia huonekaluja, koneita ja laitteita ja kaikkea mahdollista. Koko tuo Erkkisperän kaatopaikka on syntynyt kymmenessä vuodessa ja siihen on upotettu satojen miljoonien ryönä.

Loppujen lopuksi tällä kaikella ei ole ollut mitään todellista merkitystä elämällemme. Turhamaisuuden takia meitä kiusataan kaikella tavaralla ja tehdään tehokkuuden kilpajuoksijoita. Yksinkertaisempi ja tasapainoisempi elämä olisi meille kaikille paljon terveellisempää. Ja tasapainossa pitäisi oppia elämään myös luonnon kanssa. Me olemme asettuneet maailman valtiaaksi ja kuitenkin jo vanha intiaanipäällikkö sanoi, että emme voi hallita vettä, emmekä maata, emme tuulta ja aurinkoa.

 

Mikä se oikein on ihmiselämässä tärkeää. Vaikutusvaltaa, rakkautta ja rahaa tavoitellaan. Useimmille nämä asiat muodostuvat kuitenkin kompastuskiveksi ja maanpäälliseksi helvetiksi, jossa ihmisarvoisella elämällä ei ole mitään tekemistä.

Kunpa oppisi siihen, että ei asettele mitään tavoitteita, vaan osaisi elää ja nauttia jokaisesta päivästä. Virvatulien perässä juokseminen houkuttaa meidät pois totuudesta ja riistää sieluamme hajalle.

Todelliset elämänrikkaudet, kuten terveys, hyvät ystävät ja sopusointu itsensä kanssa ovat niitä asioita, joita kannattaisi opiskella ja vaalia. Ihminen on vain niin huono oppimaan.

28.11.1990

 

Kuuntelin ensimmäisen kerran viime keväänä perustetun suurosuuskunnan eli Normilk Oy:n toimitusjohtaja Ensio Hytösen puheenvuoron Suomen meijeriteollisuuden mahdollisuuksista tullisuojien poistuessa. Läksynsä lukenut mies. Esitti selkeästi kuluttajiakin kiinnostavia asioita missä ollaan menossa ja mitä todennäköisesti tulee tapahtumaan lähivuosina.

Vuodenvaihteessa poistuu voin ja margariinin hintoja säädellyt vero, joka on ollut noin 5 – 7 markkaa kilolta. Jos kauppa ei ota tästä alennuksesta kovin suurta osuutta, merkitsee se voin ja margariinin hinnan kohdalla noin viiden markan alennusta kilolta.

Kun tullit Gatt-neuvotteluissa poistuvat, me uskomme, että Suomen maatalous saa kuitenkin suojan vapaata tuontia vastaan. Ja tällainen on Hytösen mukaan tuo mahdollinen suoja esimerkiksi juustojen osalta. EY-maissa maidon hinta on noin 1,5 markkaa ja Suomessa kaksinkertainen, eli keskimäärin kolme markkaa. Kun ranskalainen juusto tulee Suomeen, sen hintaan lisätään raaka-aineen hinnanerotus, eli puolitoista markkaa, jolla juustot pannaan kuluttajan kanssa samalle lähtöviivalle. Ulkolaisen juuston eduksi jää vielä valmistuskustannusten ero. Suomessa kustannukset ovat noin 30 prosenttia korkeammat ja tätä kustannuseroa ajetaan nyt takaa, että kotimaisille tuotteille säilyisi markkinat suomalaisten kuluttajien keskuudessa.

Hytösen kertoman mukaan suomalaisella maitoteollisuudella on omat vahvuutensa ja heikkoutensa. Tällä hetkellä tuo solumääritys on yksi, joka pitää saada EY-vaatimusten tasolle. Suomen maidoista 25 prosenttia ylittää tämän solumäärän. Suomessa maidontuotannon määrä tulee asettumaan 2000 miljoonan litran tasolle. Suomessa maitojalosteiden jakelu on pidetty osuuskuntien ja meijereiden käsissä ja tämä on yksi vahvuus ulkolaista kilpailuakin vastaan. Jos jakelu olisi keskusliikkeillä ja kaupalla, niin tilanne olisi paljon arveluttavampi, totesi Hytönen. Suomi odottaa edelleenkin Neuvostoliiton tilanteen selkiintymistä ja talouden nousua, joka merkitsisi jatkossakin meille pysyviä markkinoita läheisyytensä vuoksi. Kaiken kaikkinensa Hytösen puheenvuorosta sai sen käsityksen, että mihinkään paniikkiin ei ole aihetta. Suomalaisen viljelijän täytyy kyllä pystyä pudottamaan kustannuksia ja sitä ovat tekemässä jo osuuskunnat omalta osaltaan.

 

Raudaskylän opistolla oli sunnuntaina pönkevät juhlat. Opiston juhlasali täyttyi vieraista ja ystävistä. Körttiset oli toimittajallekin niin höylinä ja puhuttelivat kuin vertaistaan.

Piispa Rimpiläinen on sanoissaan ja teoissaan suoraselkäinen mies. Hän esitti juhlassa hiippakunnan tervehdyksen. Kaikki taisivat odottaa, että piispa nyt kehuu opistoa ja sen maakunnallista tukea. Piispa otti kuitenkin isällisen ja vähän nuhtelevan otteen opistoväkeen.

– Minun hiippakunnassani on ainakin viiden eri herätysliikkeen kansanopistoja. Tuntemukseni perusteella voi sanoa, että missään muualla ei opistoa ole jätetty taustayhteisönsä taholta niin yksin kuin Raudaskylän opistossa. Kristillinen opisto ei menesty pätkääkään, ellei sillä ole oman ystäväkansan tuki takana. Minä toivon, että tulevaisuudessa opistoa ei jätettäisi yksin, vaan me muistaisimme ja tukisimme sitä työtä, mitä opistossa tehdään nuorten hyväksi. Tämän vastuun alta en halua vetää itseänikään pois, totesi piispa.

Kyllä siinä opistoväki vähän vilkuili ympärilleen ja näytti siltä, että piispalliset terveiset putosivat hyvään peltoon. Juhlan päätyttyä oli kaikilla toteamusta piispan puheenvuorosta. Mantilan Hilkkakin totesi heti porraskäytävässä, että siitäs kuulitte, nyt hänkin tykkää Rimpiläisestä.

5.12.1990

 

Tiistai-iltana tapahtunut onnettomuus järkytti kovasti Karvoskylän ihmisiä ja laajemmaltikin. Pidetyn ja kunnioitetun työnsankarin, Eemil Eskolan, menehtyminen kotitien haarassa oli kova isku lähiomaisten lisäksi myös suurelle ystäväjoukolle. Miksi näin piti käydä? Miksi, kun Eemeli olisi hyvissä terveydenvoimissa voinut viettää ansaittuja eläkepäiviä. Vaikka eihän tämä työn ja uurastuksen sankari halunnut koskaan työtä jättää, vaan oli valmis palvelemaan ja auttamaan lähimmäisiään. Eemil Eskola jäi takaatulleen henkilöauton töytäisemäksi ollessaan kääntymässä kotitielle ja menetti välittömästi henkensä. Kunnia hyvän ja rehdin miehen muistolle.

 

Itsenäisyyspäivää vietetään huomenna jälleen kerran. Nivalassa juhlat ovat perinteisesti vuodesta toiseen: Jumalanpalvelus, kunnianosoitus sankarihaudoilla ja päiväjuhla puheineen, soittoineen ja lauluineen.

Itsenäisyyspäivän juhlan pitäisi olla koko kansan juhla. Valitettavasti näin ei ole. Useimmat suomalaiset eivät osallistu mihinkään itsenäisyyspäivän tilaisuuteen. Päiväjuhlassa ja sankarihaudoilla on vuosittain noin 300 – 400 henkeä. Se on vain 4 prosenttia kuntamme väestöstä.

Itsenäisyyspäivien juhlien osanottajat koostuvat pääasiallisesti veteraanien ikäluokista ja perheistä. On ymmärrettävää, että heille maamme itsenäisyys on ollut kerran ”konkreettinen” asia: Joko tai ei ja oman hengen uhalla. Nuorison mukaantuloa juhliin on kaivattu. On joskus järjestetty juhlia nuorten ehdoilla ja nuorten toimesta. Ei sekään oikein vetänyt. Välissä on ikäpolvien vuosikymmenet ja nuoria ei kiinnosta jäykät juhlat ja pitkät puheet. Tämä nuorten passiivisuus ei varmasti merkitse sitä, etteivätkö he arvostaisi omaa kotimaataan ja sen itsenäisyyttä. Tänä päivänä arvostus on kenties suurempaa kuin menneinä vuosina. Isänmaallisuus on toki muutakin kuin lippujen perässä marssimista ja juhlapuheita kerran vuodessa. Itsenäisyyspäivän juhlaa voi viettää koko vuoden ja elämän olemalla ympäristöstään, lähimmäisistään ja omista periaatteistaan ja teoistaan vastuullinen kansalainen.

 

Ennen lehden painoonmenoa kerkisin seurata runsaan tunnin ajan valtuuston kokousta, jossa päällimmäisinä olivat vuoden tärkeimmät asiat, eli kuntasuunnitelman ja ensi vuoden talousarvion vahvistaminen. Tosin keskustelu ehti vain kuntasuunnitelman osalle, kun valtuusto lähti nauttimaan tuon kunnan tarjoaman aterian.

Muutamista valtuuston nokkamiesten ja ryhmien puheenjohtajien puheenvuoroista sai kuitenkin jo jotain osviittaa, mihin suuntaan päätökset tulevat menemään, vaikka niitä ei ehditty pöytään nuijia.

Miltei kaikki olivat sitä mieltä, että kunnallistalouskin tulee kiristymään ja huolenaiheita antaa miten elinkeinoelämällä tulee menemään.

Kuntasuunnitelmassa suurimpia asioita olivat kouluasiat ja kunnan rakentamiset. Niva-Kaijan koulun laajennuksen ja saneerauksen kustannusarvio, joka tällä hetkellä on jo 21 miljoonaa markkaa, tuntui monen valtuutetun mielestä kohonneen ”yli ymmärryksen”. Monet ihmettelivät sitä, kun yläasteen oppilasmäärä ei sanottavasti kasva ja lukio siirtyi omiin tiloihin, mistä laajennustarve johtuu. Saneerauksenkin korkeat kustannukset, yli 6000 markkaa neliöltä, tuntuvat korkeilta. Tämä asia pysyy kuntasuunnitelmassa ja lääninhallitus on lähettänyt Niva-Kaijan koulun määrärahaesityksen vuodelle 1992 kakkostilalla. Joten asia ei toteudu vielä ainakaan ensi vuonna.

Sivukylien koulujen osalta kuntasuunnitelmassa esitetään Korkiakosken, Pahkalan ja Ruuskankylän koulujen lakkauttamista. Keskustan ryhmä ruksasi kuitenkin jo Ruuskankylän yli ja puheenvuoroissa esitettiin myös Ruuskankylän 5 – 6 luokkien oppilaiden palauttamista Malilan koululta Ruuskan koululle. Toisaalta tämä heikentäisi Malilan koulun oppilasmääriä ja valtuutettu Koskiniemi epäilikin, että oppilasmäärältään laskevalle koululle olisi vaikeaa saada valtion rakentamisavustusta ja Malilan koulu lienee kiistattomasti Nivalan heikkokuntoisin koulu.

Asiat mutkistuvat, kun pitäisi ryhtyä päätöksiä tekemään. Vähistä varoista pitäisi jakaa joka kylälle ja se onkin jo vaikea asia. Vaikka koulutoimen viranhaltijat saivat nuuskaa, että heillä ei ole perusteltuja esityksiä koulurakentamisen ja suunnittelun osalta, niin en kirjoittaisi tätä alle. Miten viranhaltijat pystyvät tekemään esityksiä, kun päättäjissä on 35 mielipidettä. Sen ainakin huomasin, että kunnan säästötoimen hoitaminen ei onnistu tältä valtuustolta. Nekin, jotka puhuvat ja kirjoittavat ääneen kunnan menojen kasvusta, ovat valmiita kannattamaan kaikkia esityksiä, jotka lisäävät kunnallistalouden menoja investointeina ja tulevaisuuden käyttömenoina, joista  valtuutetutkaan eivät ole aina selvillä.

12.12.1990

 

Itsenäisyyspäiväkin tuli ja meni. Joitakin lyötiin ritareiksi. Toiset saivat ylennyksiä.  Suomalaisetkin ovat 80 prosenttisesti slaavilaisia suvultaan ja geeneiltään. Mekin tykätään merkeistä, vaikka tämä merkkikulttuuri ei olekaan niin mahdotonta kuin tuolla Neuvostoliitossa. Siellähän armeijan kenraaleilla on merkkejä rintamus täynnä vähintään kolmessa rivissä ja monelle pitäisi olla jo luudanvarsi jatkona, että kaikki saisi esiin.

Näillä merkeillä on toki hyvä tarkoitus. Kunnat, valtio ja työnantajat voivat näkyvällä tavalla palkita kansalaisiaan. Valitettavasti on niin, että merkki sattuu vain harvojen kohdalle. Tavallinen maanviljelijä, yrittäjä, duunari tai äiti ei pääse koskaan osalliseksi tällaisesta huomionosoituksesta. Ei ole sellaista taustajärjestöä, joka olisi merkkiä esittämässä, vaikka ansioita olisi kuinka paljon. Tämä saattaa jossain mielessä olla jakamassa kansaa ja katkeroittaakin joidenkin mieliä.

Merkit ja ihmisten tekemät etuisuusjärjestelmät ovat kuitenkin loppujen lopuksi heppasta tavaraa tässä ja tulevassa elämässä. Useimmilla merkit jäävät piirongin laatikkoon ja pysyvät siellä. Ei näillä merkeillä ole muuta käyttöä ja hyötyä kuin kerran vuodessa itsenäisyyspäivän juhlissa.. Kerran nämä etuisuusrivit pannaan kokonaan uusiksi, kun meidät huudetaan ruotuun ja tuomiolle. Siinä on vain yksi ruotu ja kaikki samalla lähtöviivalla. Siinä sitä ollaan Houru-Kaalen, Hurskaisen Heikin, Rytkyn Villen ja Tenkun Matin kanssa samalla viivalla. Silloin ei ole meillä kellään varaa esittää ansioluetteloa tai muuta ”dokmatiikkaa”, joka pitäisi Luojan edessä.

 

Muutoinkin me ihmiset takerrumme aikaan, paikkaan, tapoihin ja arvostuksiin, joilla ei ole paljon ominaispainoa. Lauri Viidan Myllyssä on paljon elämässä kypsynyttä jälkiviisautta.

 

– Turha on syntyjä syviä hakea

silloin, kun murhe on musta ja makea.

Vasta, kun totuus on karvas ja kirkas,

alkava on sinun tietäjän-virkas.

Raakila oot, veli, vakkaan ja vakoon.

Aina on oltava määrä ja aihe;

juuria vailla ja ilman itua

muodostu ei edes lutukan litua.

 

”Milloinka päättyy se kypsymisvaihe?”

 

– Kutakin erikseen kuritettakoon,

kunnes on huulilla viisaus syvin:

Kaikki on hyvin.

 

”Minä en alistu ikinä siihen!”

 

– Kohtalon kourista ei juosta pakoon.

Odota syksyäs, piuhketta riihen;

silloin ne lähtevät eleet ja valeet,

sauhuna pyörivät vihneet ja kaleet;

näät, minkä ainoan hivenen vuoksi

naurusi nauroit ja kyynelees juoksi.

Ei sulta kysytä ”susi vai jäärä?”

tai ”onko olkesi suora vai väärä?”

vaan: ”Sano siemenes voima ja määrä!”

Syksyllä pudota, keväällä itää

jokaisen eläjän osata pitää.

 

Turha on tutkia muotoa, pukua,

laskea öitten ja päivien lukua;

kaikki on luontoa, ihmisen sukua –

Kullakin tähdellä on oma valo;

säteilykyky tai sisäinen palo.

Maassa on kaikella kuorena peili.

Täällä jos tähyät länteen ja itään,

haamujas näät, mutta muuta et mitään

 

Millä on täytetty sielusi leili,

sellaista soihtua kanna ja käy,

aamua muuta ei ikinä näy.

 

Sarjankylän isäntien uusjakohanke sattui maailmanpoliittisesti ja maatalouspoliittisesti huonoon aikaan. Isännät istuvat nyt tavallaan tyhjän päällä ja odottelevat tammikuun Gatt-neuvottelujen ratkaisua. Yhdysvaltain ja sen liittolaisten tarjous oli liian kova pala Euroopalle nieltäväksi. Valitettavasti Suomen maatalouden osaltakin päätökset tehdään näissä kokouksissa, eikä Helsingissä. Sarjankylän isännistä moni on epäilevällä kannalla. Montako elävää tilaa ja isäntää mahtaa olla sitten kun uusjako on suoritettu. Uusjakoa tehdään nyt toisten toimesta.

Sunnuntaina uusintana lähetetty maatalouspoliittinen ohjelma oli omalta osaltaan kiristämässä tuleman maatalouspolitiikan mahdollisuuksia. Puolin ja toisin on huudettu ja ammuttu kovilla. Syitä on sysissä ja sepissä. Ei sellainenkaan Haaviston lausuma, että jos tukiaiset menetetään, niin suoraan viljelijätukeen tarvitaan kuusi miljardia. Vaikka maatalouslaki on olemassa, niin ei kai nyt liene tarkoitus, että yhtä kansanosaa ryhdytään elättämään kiikkutuoliin. Kyllä sitä on pitänyt takavuosina lähtiä miltei kakkien Nivalan isäntien talvella savottaan ja tienestiin. Ei muillakaan väestöryhmillä ole tällaisia etuuksia tulontakauksesta. Duunari tekee ylitöitä, jos asuntolainat painavat. Naiset hankkivat iltasiivousta aja opiskelijat tekevät samoin

Tällaiset ilmaanhuitomiset synnyttävät vain katkeruutta eri väestöpiirien välille ja poliitikot vain vaalien alla höystävät keskustelua. Tuleva tilanne pakottaa kuitenkin niin tuottajat kuin kuluttajatkin jonkinlaiseen realismiin.

15.12.1990

 

Kun kävin Sarjankylän ensimmäisessä uusjakokokouksessa ja kuuntelin sielä ihmisten puheita, niin päätin jo silloin, että tähän soppaan en lusikkaani sotke. Tunnelmista ja puheenvuoroista päättelin, että en osaa olla niin taitava, että haukkumatta tästä luovisin, tein niin tai näin. Päätin, että kirjoitelkoon Sarjanojan Tapsa, kun hänellä on kotikenttäetu ja eiväthän ne kehtaa oman kylän miestä haukkua. Niin on vain käynyt, että on tullut jutuilla tähän jakoon mukaan, vaikka ei ole yhtään manttaaliosuutta koko jakotoimituksessa.

 

Pirttimaan Teuvo soitteli viime lehden perään Hiturasta ja moitiskeli tietenkin.

– Miten sinä sillä lailla kirjoitat, että Sarjankylällä ei ole nyt kiinnostusta, kun maailmantilanne on tällainen. Asioitahan pitää ajatella tulevaisuuteen. Parinkymmenen vuoden kuluttua tilanne on aivan toinen ja jos viljelijät saa nyt pitkäaikaisia lainoja, niin parinkymmenen kuluttua inflaatio on syönyt ne.

Minä arvelin, että ei tässä nyt ihan sanattomaksi passaa jäädä ja tein vastahyökkäyksen.

– Mikä Hietapellon Leukko ja maailmannapa se sinä oot, joka aattelet ja suunnittelet maanviljelystä vielä vuosikymmenien päähän. Samanlaisia reppuselkämaalaisliittolaisia sitä ollaan, eli kumpikin on vieraan töissä. Ja eikö se meidän ikäluokan jo pitäisi ryhtyä riisumaan itsemme taivaskelpoiseksi, eikä olla niin kiinni mammonassa.

– Riisutaan, riisutaan, totesi Teuvo ja perään, että aina ostan maata ja metsää kun hollille passaa.

No, ei tule tästäkään Teuvon riisumisesta mitään. Lykätään näitä asioita tulevaisuuteen kuin parannuksen tekoa.

 

Viimeksi minut voiteli TB:llä Luhtaselan Kauko. Ei tuntunut olevan uusjaon kannalla. Kertoi, että kyläläisten välit ovat menneet pahasti sekaisin koko jaon takia, eikä ne hämmentelemällä parane. Kauko kertoi käyneensä toimitusinsinöörin puheilla ja jättäneensä terveiset, että ainakaan hänen mehtiään ei jaeta. Jos uhkaavatkin, niin hän myö päältä puut pois mehtäyhtiölle ja pohjat mormooneille, niillähän tuntuu olevan rahaa.

Se oli Kaukon kommentti se.

 

Entinen naapurini, Toivasen Martti, soitteli uudelta virkapaikaltaan Tornionjokivarresta. Martti ehti lyhyenä virkakautenaan kerätä paljon ”irtopinnoja” seurakuntalaisten keskuudessa ja hänelle jäi tänne paljon ystäviä.

Martti oli välitön pappi. Afrikassa vietetyt lapsuusvuodet ovat avartaneet maailmankuvaa ja hän katselee elämää vähän toisella silmällä kuin me koko elämämme samaa juurisaavia ja katajapuskaa kiertäneet. Martti kertoi kaipailevansa Nivalan ystäviä ja toivoi, että ihmiset ohikulkumatkalla piipahtaisivat tervehtimässä.

 

Joulu painaa päälle. Tämä on rumasti sanottu rauhan juhlan lähestymisestä, mutta lienee totta monen kohdalla. Kiirettä ja hössötystä. Monien pukinkontti taitaa jäädä tänä jouluna laihanlaiseksi, kun veronpalautukset jäävät tulematta. No, liikkeet kyllä kauppaavat tavaroitaan korottomalla kolmen kuukauden maksuajalla. On sekin vähän kyseenalaista, kun ei tiedä tuleeko palautuksia vai ei. Heliborikontti taitaa olla liian raskas pukinkin kannettavaksi, vaikka hän onkin hyväntahtoinen herra.

Ennen joulua on Nivalassa vielä merkittävä tapahtuma. Presidenttimme kuolemasta tulee ensi keskiviikkona kuluneeksi 50 vuotta. Nivalan kirkossa on muistojumalanpalvelus, johon saapuu valtion korkeaa johtoa. Presidentti lähettää edustajansa. Pääministeri ja eduskunnan puheenjohtaja saapuvat seurueineen. Nivala on taas huomion kohteena. Palaamme tähän aiheeseen laajemmin keskiviikon numerossa.

19.12.1990

 

Tänään keskiviikkona palataan Nivalassa 50 vuoden takaisiin asioihin. Suomi eli kohtalon aikojaan. Talvisota oli päättynyt raskaisiin uhrauksiin. Maailmansodan pelot ja varjot olivat jo kansakunnan yllä.

Sankarillinen talvisota oli kestetty kansakuntana urhoollisesti. Kansalaissodan ja työväenliikkeen ja porvarien välinen juopa oli kasvettu umpeen. Kyösti Kalliota on sanottu kansan eheyttäjäksi. Uusin historiatutkimus näyttää vahvistavan Kallion valtiomiesuraa.

Usein on pohdittu sitä, aavistaako ihminen edeltä käsin elämänsä pään. Tällaisia olettamuksia on Kallionkin kohdalla. Hänen lähtönsä Helsingistä Nivalaan oli viimeisillä voimilla tehty ponnistus. En muista luinko Virkkusen teoksesta vai jostakin muusta läheisten arviot Kallion voimista ja tästä viimeisestä matkasta. Lähipiiri tiesi Kallion voimat virasta luopumisen aikoihin. Osa epäili jo silloin, että Kallio ei kestä sitä mielenliikutusta, joka aiheutui julkisesta esiintymisestä. Niin hauras oli jo miehen kunto.

Kerttu Saalasti kertoi, että isä ei ottanut enää lääkkeitä vastaan Nivalaan lähtiessä. – Näitä ei enää tarvita, oli Kyösti Kallio sanonut hoitajalleen.

Oliko kaikki jo kypsynyt lähtöä varten?

 

Haastattelin Kyösti Kallion lankomiestä, kunnallisneuvos Heikki Kivimäkeä 1974. Haastattelun aiheena oli Kyösti Kallion rooli Nivalan näkökulmasta. Siinä haastattelussa tuli esille Kyösti Kallion kuolema. Heikki Kivimäki oli tuolloin Helsingissä käymässä ja lähellä traagisia tapahtumahetkiä. Kuuntelin tuon nauhan nyt uudelleen.

– Minä olin käymässä Helsingissä kunnan asioissa. Kävin iltapuhteella linnassa. Kun presidentti lähti autolla hiljaa etenemään tasavallan presidentin linnasta kohti rautatieasemaa pitkin soihtukulkueiden valaisemaa katua, niin minä läksin kävelemään siinä auton rinnalla. En kuitenkaan pääsyt rautatieaseman lähelle, sillä väentungos oli niin valtava. Kuulin, kun soittokunta soitti Muistoja Pohjolasta – kappaletta rautatieasemalla. Pian tuli väenjoukkoon tieto, että Kallio olisi kuollut. Minä en uskonut sitä ensin, mutta myöhemmin asia vahvistui kaikille.

Silloin minä ajattelin, että sisko-Kaisalla on nyt vaikeaa ja hän tarvitsisi varmasti tukea. Minä läksin takaisin linnaan, jonne Kaisa ja lapset olivat jo palanneet. Menimme aamulla rautatieasemalle katsomaan vainajaa. Siinä se makasi salonkivaunun vuoteella niin rauhallisen näköisenä, mutta kalpeana, kertoi Heikki Kivimäki tuossa haastattelussa.

 

Monet nivalalaiset muistavat vielä omakohtaisesti Kyösti Kallion kuoleman ja hautajaistilaisuuteen liittyviä yksityiskohtia.

Kallio ei ollut mikään Hitlerin ihailija, vaan pikemminkin hän aavisteli Hitlerin valloituspyrkimykset ja pelkäsi tulevia kohtaloita, jos Hitler onnistuu tavoitteissaan. Hitlerin tulipunaiset seppelenauhat herättivät hautajaisissa runsaasti huomiota. Se oli tavallaan omaisten kannalta kiusallinenkin tilanne. Kunnian, tai kyseenalaisen kunnian, sai Ekdahlin Matti, joka joutui kantamaan kirkosta Hitlerin seppelettä.

Nivalalaisia oli myös kunniavartiossa hautajaistilaisuudessa. Elossa näistä miehistä on vielä ainakin Junttilan Aimo.

Kallion muistojumalanpalvelus on merkittävä tapahtuma. Saapuuhan Nivalaan valtionhallinnon korkeinta johtoa ja presidentti Koivistokin lähettää henkilökohtaisen edustajansa seppeleen laskuun. Ehkäpä tällä kertaa on mukana jo tulevakin presidentti, sillä eduskunnan puhemies Kalevi Sorsa ilmoitti hiljattain olevansa kiinnostunut näistäkin tehtävistä.

22.12.1990

 

”Akka kylän laskit kantoi, joka murun läävään antoi, Sika lihoi, akka laihtui – joulun alla vuoro vaihtui.”

 

Vanhenevalle ihmiselle annetaan anteeksi tietty konservatiivisuus ja menneiden hyvien aikojen haikailu. Varsinkin näin joulun alla anteeksiantamus on varsin höllää, sillä jouluna nuoretkin ihmiset palaavat ensimmäisiin joulumuistoihinsa.

Tuo yllä oleva runonpätkä kertoo luontaistalouden joulusta. Ei talollisen, vaan mäkitupalaisen, tai maattoman mökin emännän joulusta. Mahtoi akka puhkua onnesta jouluaattona, kun sai vetää uunista höyryävän joulupaistin pöytään. Siinä unohtui ne jalkavaivat, mitä oli syksyn aikana kertynyt laskinhakumatkoilla.

Vielä 50 vuotta sitten joulu oli useimmille riittävän syömisen juhla. – Tulis joulu, että sais yölläkin syödä.

Jokapäiväinen ateria taloissakin oli varsin yksipuolinen ja koruton. Perunoita ja  suolasilakoita ja kurria särpimeksi. Syyslahdin jälkeen tuli toki vaihtelua. Lahtitaloissa porisi tuoksuvat lihavellit ja kampsupaistit. Lampaan talista mahapaitaa oli vara antaa mökin akallekin ja jo maantiellä haistoi, että tuossa mökissä keitetään talipottuja. Usvana leijui talin käry mökin mustien hirsien alla ja jätti taas uuden patinanahkan vuosisataisiin kattovuotiin ja mökin laipioon. Kihinä ja porina kävi, kun ruskettuneet talinpalat ja ihran rasva lorautettiin rapaperunoiden joukkoon. Pieni kiehautus ja tuntuva suola päälle niin ateria oli valmista nautittavaksi. Ja kyllä talipotut oli topraa ruokaa, joka särvitti niin. Ruoka oli niin maittavaa, että eräskin viimeisiään jo vetelevä ruotiukko hörppi talipottuja ähkyyn asti ja kun mahalaukku oli jo hapettunut, siitä nousi mahdottomat tuskat. Lusikalla soodaa suuhun ja vesilasi perään. Rintojen korvennus ainakin hetkeksi helpotti.

 

Halpoja olivat huvit ennen vanhaan ja tuntuu siltä, että joulumieli ei ollut aineellisesta kiinni. Ehkäpä entisajan kodit, joissa asui lapset, vanhemmat, isovanhemmat, eli ukot ja mummut ja talon tavan mukaan kotona asuivat myös sairaat ja henkisesti vaivaiset ja lisänä vielä joku palkollinen tai ruotiukko. Siinä oli monenlaista näköalaa ja elämän syvyyttä. Lapselle se oli rikas ja virikkeinen ilmapiiri, kun kotona tehtiin ja valmistettiin kaikki jokapäiväisen elämän välttämättömät tarpeet ja kapineet. Tämän päivän kodit ovat kahden sukupolven koteja. Ruokakunnan vahvuus saattaa olla kolme tai neljä. Tai on sitten uusioperhe. Yksinäisyys korostuu joulun aikaan yksin asuvien kodeissa. Hetkeksi siihen voi tuoda helpotusta kylätoimikunnan tai diakoniatoimikunnan paketti ja naapurin vierailu.

 

Toimituksen väki totesi lehteä tehdessä, että tänä jouluna ihmiset toivottavat rauhallista joulua. Siinäpä se. Se taitaa kaikille olla se tavoitelluin ja tärkein joululahja.

Meitä riisutaan ruumiin nautinnoistakin. Kinkkua on kertynyt vyötärölle jo ennestään ja senkin syöminen närästää. Riisipuuro, joka ennen oli herkkuani, on tullut myös säännöstelyn piiriin, mutta aivan toisista syistä kuin itänaapurissa.  Mikä lie laktoosi. Jököttää mahassa kuin mutti. Makiat eivät maistu. Suolasilakka tuntuu miltei parhaalta, kun tulee kotvelo olo. Lahjatavaroitakaan ei enää kaipaa. Kaikkea pikkuhilpetööriä on komerot täynnä, eikä niillä ole käyttöäkään. Suurinta lahjaa on, kun pääsee metsään kävelemään joulukuusta katsomaan ja saa olla ainakin  muutamana hetken irti arjesta.

 

Joulu on luterilaisen kirkkovuoden suurin juhla. Kirkossa ja kodeissa veisataan hoosiannaa. Maan ja Taivaan kuningas saapuu. Raadollisessa maailmassa kaikki ei mene toivotulla tavalla eikä koteihin saavu Rauhan Ruhtinas. Valitettavasti moneen kotiin tulee toinen kuningas joulunakin, eli Kuningas alkoholi. Se on vahva kuningas ja isannoi tänäkin jouluna ja tuo tullessaan tuskaa, kärsimyksiä, pelkoa ja hiljaisia yöllisiä nyyhkytyksiä lastenhuoneissa tyynyä vasten. Unelmat ja toiveet ovat romahtaneet.

Tästäkin syystä aineellisesti vaatimaton, mutta hyvä joulumieli ja rauha on paras joululahja. Sitä toivon Teille kaikille.

29.12.1990

 

Vanha Kustaa Vilkunan rustaama almanakka päättyy vuoden lopussa tekstiin: ”Ylistys, kiitos ja kunnia olkoon Sinulle rakas Isä!” Taas on yksi allakka plarattu loppuun. Ennen vanhaan allakat säilytettiin tarkasti, koska niihin tehtiin vuoden varrella tärkeitä merkintöjä. Allakkaan merkittiin lehmien ja hevosten astutukset, poikimiset ja varsomiset. Pantiin ylös karvas sadon vienyt halla ja seurattiin, oliko sillä kohtaa almanakassa kapanpohjan merkki.

Allakkaan merkittiin yleensä kaikki jokapäiväiseen elämänmenoon vaikuttavat merkittävät tapahtumat. Sinne kirjattiin myös taloa ja perhettä koskevat ikävät ja iloiset tapahtumat.

 

Mitähän sitä nyt olisi omalta kohdalta tullut ”ylös kirjattua”, josta kannattaisi mainita. Hevosia ja lehmiä ei ole astutettu, eikä tarvitse myöskään odottaa poikimisia tai varsomisia. Maanviljelyksestäkin jää nykyisin vähän ylösmerkattavaa näin osa-aikaviljelijällä. Kiitämätön ei kuitenkaan saa olla, ettei pahoittaisi maahista tai sadon antajaa.

Kiitoksen aiheita kyllä olisi. Sain korjata koko isannuuteni ajan parhaimman ruissadon laadullisesti. Sakoluku oli peräti 195, mitä harvoin on Nivalassa saatu. Valitettavasti koko pompsi meni Osuuskaupan kuivaamon ja viljavaraston kautta valtion laariin ja itselle ei jäänyt jyvän jyvää. Tässä mielessä olen ollut varsin huono isäntä. Kiitos kuitenkin Luojalle erinomaisesta sadosta. Toinen puoli pellosta oli ”Holkerin kylvöä” tai kesantoa. Sekin kylvö onnistui odotusten mukaisesti ja Holkeri maksoi marraskuussa ”sadon” riihikuivina seteleinä. Kiitos myös Holkerille, vaikka nipistikin ruistilistäni 20 penniä kilolta. Eli tarkalleen sen määrän, jonka Luoja antoi hyvänä sakolukulisänä. Sopikaa siitä keskenänne, kenelle se kuuluu.

 

Se, joka on viljellyt maata, tietää varmasti kumpi näistä sadoista on arvokkaampi, ilmainen raha ei ole minkään arvioista. Rukiin viljelyyn liittyy vuosisataiset perinteet ja koko ”pelin henki”. Miten oras ehtii kasvaa ennen talven tuloa? Tuleeko jääpoltetta talvella, joka tuhoaa koko kylvön? Millainen on heelmöintiaika? Säästyykö kesähallalta? Meneekö kesälakkoon? Miten saadaan sato korjattua hyvänä talteen? Ja kun tämän vaivannäön ja riskin on ottanut ja nähnyt, niin osaa iloita sadostakin.

No, kenenkään ei kannata kyllä ryhtyä kadehtimaan, vaikka tässä komeasti on puhuttukin. Isoja rahoja viljanviljelytuolilla ei kerätä. Asiansa osaava kirvesmies ottaa kahdessa kuukaudessa palkkaa sen, mikä on keskikokoisen nivalalaisen viljanviljelytilan bruttotuotto. Ja kun siitä vähennetään kulut pois, niin ei kehtaa enää summista puhua. Mutta pitää uskoa ja vakuuttaa niin kuin tiemestari Pekka Laakkonen: – Työstä palkka ja kiinteistöstä hyvinvointi.

 

Mitähän muuta tästä loppuun kulutetusta vuodesta olisi jäänyt muisteltavaa? Tervennä olen saanut olla. Noin suurinpiirtein. Jonkinlainen vuosilusto se on tällekin vuodenkierrolle jäänyt. Vanha isäntämies katselee kaatamaansa puun kantoa ja panee merkille erivahvuiset vuosirenkaat. Hän saattaa siitä lukea kymmenien vuosien tapahtumat taaksepäin. Tuossa on puu ruikannut, kun ojitus on alkanut vaikuttamaan. Tuossa on harvennushakkuun lisät. Meikäläisen vuosilustot näkyy suurelta osin Pidisjärvi-lehden sivuilta. Varmaan joskus hamassa tulevaisuudessa joku kotiseutuaiheita lukeva tyttönen tekee tutkielmaansa ja penkoo Pidisjärvi-lehden vuosikerrat ja merkkaa sieltä havaintoja ja tekee lopuksi muutaman rivin yhteenvedon. Onneksi ei ole enää kuulemassa noita kommentteja.

 

Uusi vuosi alkaa vanhan allakan tekstillä: ”Anna, oi Jeesus rauha ja menestys!”

Me on vietetty päättymässä olevan vuoden aikana talvisodan päättymisen juhlaa. Tasan 50 vuotta sitten rauha jäi lyhyeksi. Uusi vuosi alkaa koko maailmaa jännittävissä olosuhteissa. Persianlahden rauhanomaisille ratkaisuille on aikaa pari viikkoa. Kaikki näyttää siltä tällä hetkellä, että suursodan uhka on suurempi kuin koskaan ennen toisen maailmansodan jälkeen. Nyt pelätään todellisten joukkotuhoaseiden käyttöä, eli atomi-, kaasu- ja kaikkein hirveintä, eli bakteerisotaa.

Nyt jos koskaan tuo rauhan toivomus on ihmiskunnan suurin toivomus. Maailman mahtavat ovat lyöneet asenteensa lukkoon ja peräytymisen tie näyttää mahdottomalta. Tähän sodanpelkoon liittyy ihmiskunnan kannalta julmia ennusteita panttivankeineen ja tuhoaseineen. Me lohduttelemme sillä, että onneksi sota ei ole portaillamme. Pitää muistaa, että Tshernobyl ei ole kaukana Irakista ja nämäkin atomihöyryt tulivat Suomeen saakka.

Rauhaton olo on myös suuressa naapurissamme. Poissuljettu mahdollisuus ei ole sisällissodan uhka Neuvostoliitossakaan.

Kyllä me ihmiset olemme poloisia. Osaamme kyllä luoda työtämme helpottavia koneita ja laitteita ja rakentaa elämisen mukavuutta, mutta vallanhimo ei meistä koskaan lähde. Maailmassa olisi kaikki hyvin, jos sotia ei olisi. Ne ovat aina ihmiskunnan suurimpia kärsimyksiä ja vitsauksia. Jos Persianlahdella syttyy sota, se tietää miljoonien syyttömien kuolemaa. Tässä mielessä uusi vuosi alkaa huolestuttavissa merkeissä. Aina pitää kuitenkin jaksaa uskoa ja toivoa. Hyvää alkavaa vuotta ja kiitokset yhdessä eletystä rikkaasta vuodesta 1990.