Vuosi 1993

5.1.1993

 

Nivalan kaupunki näyttää lähtevän säästötoimissaan oudolle tielle. Muualla lomautetaan viranhaltijoita, mutta Nivalassa etsitään säästöjä varsin poikkeuksellisella tavalla. Kunnanhallituksen esityslistalla on kunnallisten ilmoitusten julkaiseminen alkaneelle vuodelle.

Kaikki muistaa vuodentakaisen päätöksen, jolla kunta sai ilmoitukset ilmaiseksi molempiin paikallislehtiin. Tästä nosti sanomalehtiyhdistys ja liitto melko jupakan ja Nivala sai melkoisesti negatiivista mainosta.

Nyt kaupunginjohtaja esittää, että kaupunki lopettaisi kokonaan lehti-ilmoittelun ja jakaisi kerran kuussa nelosmonisteen. Mahtaisiko kuntalaiset tyytyä tällaiseen informaatioon?

Onkohan kaupunginjohtaja esityksessään ottanut huomioon sellaista asiaa, että miten tähän suhtautuu Suomen Sanomalehtimiesten liitto, joka jo viime kerralla ärähti ja seuraa nyt tarkoin Nivalan menettelyä. Jos esitys tällä tavoin toteutuu, niin melko varmasti liitto kieltää toimittajiaan informoimasta mitään Nivalasta. Ainoastaan hälyuutiset tulisivat julki, mutta kuntalaisten tiedonsaanti päättäjien ja viranhaltijain toimista jäisi tiedottamatta. Se olisi paluuta viime vuosisadan tilanteeseen.

Nivalan kaupunki on pelannut varmasti maan pienimmällä ilmoitusbudjetilla. Tämä 160.000 markan määräraha ei riitä yhden viranhaltijan palkkaukseen. Molemmissa paikallislehdissä on kysymys kuitenkin yhteensä lähes kahdenkymmenen työntekijän leivästä. Kaupunki tällä esityksellään kyllä on lomauttamassa varmasti osaa työvoimaa molemmista yrityksistä. Onneksi valta on päättäjillä, eikä tällaisen esityksen läpimenoon tällä syönnillä usko.

 

Ylivieskalaiset ovat tehneet hiihtojen osalta samanlaisen kökän kuin nivalalaiset herättäjäjuhlien järjestelyissä. Molemmissa tapauksissa naapuriapuakin tarvittiin, mutta Huhmarin SM-hiihtojen päävastuun kantoi ylivieskalaiset. Ei sitä ole ennen nähty, että maa on musta ja kilpaa hiihdetään. Onneksi tuota latuvärkkiä tuli lokakuussa sen verran, että saatiin lunta varastoon. Kertoivat muutamat, että Ylivieskan lentokenttäkin on laastu moneen kertaan ja viimeiset lumihiutaleet otettu tarkasti metsonsiivellä talteen. Lunta riitti maastoon niin paljon, että ladut olivat varsin hyvässä kunnossa. Tällainen tapahtuma vie aina harrastusta eteenpäin alueella, kun päästään katsomaan televisiosta tuttuja hiihtäjiä ilmielävinä tutuilla kisapaikoilla. Kiitoksia hyvistä kisoista.

 

Uusi vuosi jouduttiin aloittamaan ilman valtakunnan isän puhetta. Mikähän mahtoi mennä matalan profiilin presidenttiin kun luopui tällaisesta traditiosta. Suomen kansa on oppinut jo tähän perinteeseen ja nykypolvikin muistaa jo uudenvuoden puheet Paasikiven ajoista alkaen. Nyt tuli katkos.

Lauantai-iltana oli televisiossa viihteellinen ilta, jossa näytettiin vanhoja ohjelmanpätkiä ja esiintyjiä. Siinä oli mm. pätkä silloisen pääministerin Mauno Koiviston haastattelusta ja vierailusta television studiossa. Silloin Manu oli vielä rapsakka poika. Oli charmia ja sanavalmiutta. Meilläkin nuori väki ihmetteli, että onko tuo sama mies.

Kyllä ne vuodet näkyvät presidentin olemuksessakin ja ammatti on tehnyt miehestä melko kyynisen. Puhui mitä puhui, niin aina lehdistöllä on huomauttamista ja yleisönosastotkin pursuavat. Ne ovat pursunneet sen takia, että presidentti ei puhunut väärin eikä oikein, kun jätti puheet väliin. Kyllä tämä presidentin päätös kieltämättä vahvistaa sitä tosiasiaa, että ei lähde mies kolmannelle kaudelleen.

Esko Aho pääsi maistelemaan tätä makeutta uudenvuodenpäivänä. Hyvin oli mies puheeseensa valmistautunut, kun luki tekstin ulkoa. Puhetta on kiitelty ja sopivasti arvosteltu. Vastustajien mielestä se oli tavanomaisen neutraali. Logonomeilla tuskin on paljon huomauttamista pääministerin puheesta, mutta moni muistaa vielä Kekkosen puheet, joissa oli aina teräviä sivalluksia sinne ja tänne. Kekkonen ei palaa ja saamme opetella kuuntelemaan uudenlaisia puheita. Nyt on lähdettävä alkaneelle vuodelle ilman presidentin kehuja tai haukkuja. Eipä niistä puheista kyllä paljon apua tavalliselle kansalaiselle ole. Omin voimin ja neuvoin on käytävä uutta vuotta aloittamaan. Toivotaan, että se ainakin loppuvuoden osalta olisi jo vähän enemmän toiveita antava.

9.1.1993

 

Olen käynyt itseni kanssa hirvittävän taistelun. Oikean jaakopinpainin: ryhtyäkö kostamaan paha pahalla.

Kaupunginhallituksen ilmoituspäätös oli jo vuosi sitten erittäin raskas isku. Jo ilmoitustarjousta jättäessäni tiesin joutuvani tässä asiassa päähänpotkituksi. Sama pätee vaikkapa Nivalan Urheilijoiden johtokuntaan: oli tarjous millainen tahansa, sitä ei tulla hyväksymään. Olisin odottanut edes Yrittäjien puheenjohtajan käyttävän puheenvuoron kaupunginhallituksessa.

Tiesikö kaupunginhallitus päätöstä tehdessään mitä todella päätti. Virkamiehille annettiin täydet valtuudet ilmoittaa bruttohinnoin missä tahansa lehdessä. Ei alennetuilla hinnoilla, niin kuin vielä tarjouspyynnöissä omilta paikallislehdiltä oli puhe.

Käytännössä tämä merkitsee Pidisjärvi-lehden jäämistä ilmoitusten osalta paitsioon. Sopiikin kysyä, miksi luottamushenkilöitä on johdettu harhaan, miksi on tarkoituksellisesti huononnettu keskusteluilmapiiriä?

 

Varmasti yksi asia, joka tähän luottamuspulaan on johtanut, on teollisuuskylän asia, josta kirjoittelua halutaan ilmeisesti rajoittaa. Aina kun esille nousee kaupungin lainatakaus, muistetaan mainita, että teollisuuskylä työllistää 300 ihmistä. Tietääkseni tähän lukuun sisältyy lukuisia yrittäjiä, jotka itse ovat rakentaneet hallinsa. Todellinen työntekijämäärä lienee siis 100 kieppeillä. Seuraavina viitenä vuotena kaupunki joutuu panemaan vuodessa 10 miljoonaa likoon Teollisuuskylän puolesta, lähes 100.000 jokaista työntekijää kohti. Kuitenkin yrittäjät eivät saa tästä tuesta itselleen mitään.

Tämä on asia, josta olisi kyettävä keskustelemaan avoimesti, ilman kyräilyilmapiiriä. Ei kannattaisi enää lisätä kiviä kenenkään reppuun, jokaisella varmaan tällaisena aikana on tarpeeksi huolia ja murheita omasta takaakin. Tässä pohtimisen aihetta itse kullekin.

 

Vielä eräs näkökanta. Nivalasta on lähtenyt maailmalle enemmän luovia kirjoittajia ja toimittajia kuin miltään toiselta vastaavankokoiselta paikkakunnalta. He muistavat Nivalan myönteisesti ja ovat arvokkaita Nivalan sanansaattajia työpaikoillaan. Nyt Nivalan kaupunginhallitus katsoo sanomalehtityön niin vähäpätöiseksi, että se voidaan korvata nelosmonisteella. Millaisia ajatuksia arvelette tämän päätöksen herättävän.?

 

Synkkiä ajatuksia, kieltämättä. Mutta täytyy yrittää pitää mielessä, että elämässä on valoisampiakin asioita. Ne tarvitsee vain löytää.

20.1.1993

 

Oletteko milloinkaan laskenut montako sälettä on ison kattovalaisimen ritilässä? Oikeasti niitä pitäisi olla 50, mutta tästä valaisimesta puuttui yksi ritilä. Tähän varmaan lopputulokseen olen päätynyt monen laskentakerran jälkeen. Ei ole ollut ennen aikaa laskea tällaisia ritilöitä. Tämä ritilä on ollut koko maailmankuvani muutamien viimeisten päivien ajan. Se ritilä kuuluu Pohjois-Pohjanmaan Sairaanhoitopiirin Oulaisten aluesairaalan osasto neljän huoneeseen n:o 6.

 

Paljon on tapahtunut viikon sisällä. Siihenkin täytyy tottua ja oppia, että näkyvissä oleva perspektiivi supistuu muutamaan neliömetriin maalattua sairaalan seinää.

Vasen käsi on ollut turrana koko talven. Viime viikon maanantaina hakeuduin sitten Pikkaraisen Joukon vastaanotolle. Jouko totesi, että tutkitaanpas nyt poikaa perusteellisemmin: Syömättä ja juomatta ja aamulla terveyskeskukseen kokeisiin.

Niin tehtiin. Kaikki meni hyvin siihen saakka, kun pääsin laboratorioon. Tunnettehan te Nivalan labran viehkeät rouvat. Heti pani sydän pumputi pumputi ja suoraan kiireellä toimenpidehuoneeseen sydänfilmin jälkeen. Pulssikin oli 160. Nitroja ja happea. Sitten osastolle pariksi päiväksi.

Menin keskiviikkoiltana vielä töihin. Olo oli hontelo. Torstaiaamuna ehdin olla työpaikalla vain puoli tuntia, kun alkoi tuntua jopelolta. Jussi kyyditsi sairaalaan ja Pikkarainen totesi, että eiköhän ole parasta, että tutkitaan nyt paremmin ja lähetti Oulaskankaalle. Huomautti vielä lähtiessä, että alahan tehdä surutyötä sen tupakan kanssa.

 

Niin sitä köröteltiin Uusitalon Tapsan kyytillä Oulaskankaalle. Tippapullo orressa ja happiletkut nenässä. Ei sitä kaikkia tulotohinoita niin tarkkaan muista, mutta huoneeseen tulon muistan. Minua tervehti ystävällinen pappa ja esitteli itsensä Heikkiläksi ja kotipaikakseen Ylivieskan.

Kun siinä päästiin rauhoittumaan letkujen kanssa, niin alettiin haastelemaan. Mistäs sitä muusta aloittaisi kuin sodista: – No, olinhan minä talvisotaan jo menossa, mutta lopettivat, kun ehdin lähelle rintamalinjoja. No, kyllä sitä sotaa sitten myöhemmin piisasi. Hevosmiehenä olin koko jatkosodan. Itelle ei tullut hikirupia, vaikka hevonenkin meni. Se oli semmonen juttu, että minä olin justiin riisunut hevosen valjaista ja vein sen jyrsimään puronvarteen. Samassa tuli venäläisten lentokoneet ja alko puottaa pommeja. Siinä haavoittui kaheksan meijän miestä ja raatojakin tuli palijo. Perkele, sen hevosen tappovat. Viaton luontokappale. Heikkilä on vieläkin venäläisille vihainen hevosensa puolesta, vaikka siitä on kulunut aikaa puoli vuosisataa.

 

Orastavan yhdessäolomme kiintymyksen alun katkaisee huoneeseen tulevan hoitajan ystävällinen kutsu: – Heikkilä tutkimuksiin!

Mumisten lähtee tämä veteraani hoitajan perään. Jään yksin huoneeseen. Nyt vasta alan tajuta tilanteen tyhjyyden. Katselen tippapullon hiljaista liikettä. Muutaman sekunnin välein tipahtaa suolaliuosta, joka kulkeutuu kehooni. Siinäkö on se elämän eliksiiri?

Letkut rajoittavat liikkumista. Näköalana on kapea sektori. Oikealla seinän levyinen ikkuna, jonka peittää punapohjaiset verhot, Kaksi valkoista rantua ja yksi musta. Kuvio vaihtuu. Mahtaakohan olla Marimekon kankaita? Vasemmalla verho, joka on petin välissä. Ylhäällä valkoinen katto, jossa tuo sälevalaisin.  Edessä neljä neliötä valkoista seinää.

Mieleeni tulee Nivalan terveyskeskuksesta lähtiessäni erään sairaanhoitajan toivotukset. – Elä lannistu, Jaska. Palaa takaisin. Sinua tarvitaan vielä. Mieleeni muistuu elokuva: Vanki nimeltä Papillon. Minut on heitetty selliin. Nyt täytyy pakottaa itsensä uuteen luovuuteen, eikä jäädä niuvottamaan.

Työtä löytyy. Olen jo jonkin aikaa laskenut, että tuo seinäkellon sekuntiviisari ei pidä paikkaansa. Se niksauttaa enemmän  kuin 60 kertaa kierroksella. Keskityn tosissani probleeman ratkaisuun. Viisari ehti ensimmäisen 30 nytkäyksen aikana näyttämään jo 32 lukemaa, mutta kierrokselle kertyy kuitenkin vain tuo 60 nykäystä. Mieleni täyttä ilo. Olen lähellä ratkaisua. Totta se on. Sekuntiviisarin akseli on kulunut. Alas tullessa se kiiruhtaa edelle, mutta ylös noustessa löysät jää pois ja tuloksena on tasan 60 nytkäystä kierroksella. Pohdin jo uutta ratkaisukohdetta. Olen odotellut tuota kaksi tuntia tuntemaani Heikkilää jo ikuisuudelta tuntuvan ajan. Todellisuudessa siitä on vain riski tunti, kun ystäväni palaa takaisin kokeista. Tunnen suurta jälleennäkemisen riemua.

Huomaan Heikkilän kasvoilla vähän masentuneisuutta, kun hän alkaa vuoteeseen kömpien kertoa tuon reissunsa tuloksia: – Mikä lie ultrakoe. Semmosella vehkeellä hipelöi mahan ja rinnan päälle ja porpatti johonkin konneeseen. Sano, että läppä vuotaa. Joku aorttaläppä kuulemma. Mikähän se semmonenkin.

Nyt tulee minun vuoroni löytää piristystä tilanteeseen: – Ne kuule tekee tänä päivänä aivan uusia läppiäkin. Niillä on sellaiset nahkapaskot ja pelit, että varmasti onnistuu. Heikkiläkin ilahtuu ja jatkaa: Jas jos on vielä hyvää pohjasnahkaa, niin sehän kestää ryskyttää toiset kaheksankymmentä vuotta.

Jutellaan harvakseen. Heikkilä kertoo omaa elämäntarinaansa: Kotia ois mukava päästä. Ei siellä ole kyllä kukaan odottamassa. Minulla ei akat ole kauaa elänyt. Kaksi on kuollut, enkä kolmatta ota. Talon olen myynyt veljen tyttärelle ja hänen miehelleen. Ne huolehtivat minusta kuolemaan saakka. Ikävä on kuitenkin kotia.

Iso määrä tuodaan Heikkilällekin tabletteja. Monenlaiset ovat vaivat. – En tiijä mihin nämä kaikki on. Yksi näistä on veenpoistotabletti ja voi perkele kun se kusettaa. Myötyriä saa olla kusella.

Minä koitan mukamas oppineena oikaista hienovaraisesti, että se on nesteen poistoa. – Kusena se ainakin minulta tulee, toteaa Heikkilä päättäväisesti.

Heikkilän hengitys rauhoittuu ja puhe vaikenee. Kello naksuttaa ja elämän tipat tipahtelevat. Tunnit kuluvat vitkaan. Välillä Heikkilä herää ja yskii. Yskien välillä tulee kommentteja: – Voi perkele kun se kusettaa. – No, mikä niin, tiedustelen kokeillakseni, onko Heikkilä vielä tolkullaan vai unenpöpperössä. – No se veenheittotabletti, kuuluu verhon takaa.

Mieleni täyttää turvallisuuden tunne. Tunnen, että Ylitalon ukko on taas ollut Jaakon puolella ja lähettänyt hyvän petikaverin. On turvallista käydä yötä kohti. – Hyvää yötä hevosmies Heikkilä. Toivottavasti huomenna ei ole paljon vitiä raiteella.

23.1.1993

 

Piti hakea vauhtia Oulaskankaalta. Sairaslomaa olisi vielä maanantaihin saakka. Yksi ongelma tässä tulee. On neljänlaisia lääkkeitä ja kolmessa purkissa on varoituskolmio, että autolla ajo on kielletty. Mitenkäs sitä toimittaja juttuja tekee, jos ei pääse autolla liikkumaan, eikä ole hevostakaan. Lääkäri määrää töihin ja lääkkeet, jotka estävät liikkumisen. Miten tässä menetellä. Minä heitän koko asian kunnanlääkärin ja vallesmannin asiaksi. Minulla ei ole kumpaankaan suuntaan valtuuksia.

 

Ei nyt enää haluttaisi jatkaa tätä sairaskertomusta, mutta toisaalta siihen tuntuu olevan tarvetta. Selvisin itse ilman sydänvaurioita, vaikka lääkkeet ja uudet elämänohjeet ovatkin kovat. Jos näissä onnistuu ja saa tupakanpolton loppumaan, niin lääkärin arvelujen mukaan tämän taudin osalta elinpäiviä on pitkästi.

Tämä aika koettelee suomalaista miestä. Itsemurhatilastojen kärjessä ovat työttömät metsurit ja rakennusmiehet. Kovat ovat paineet myös yrittäjillä. Henkiset paineet puhkovat kestävyyden rajoja ja sitten tulee fyysisiä luhistumisia. Suomalainen mies ei puhu eikä pukahda paineistaan. Ei varsinkaan yrittäjät. Ei hakeuduta lääkäriin tai muun auttajan luokse. Ajetaan niin piippuun, että loppu on totaalinen.

Tässä kaikessa voi olla väärää ylpeyttä ja sanakaruuttakin. Kuolleesta sankarista ei ole iloa omaisille, eikä yhteiskunnalle. Marttyyreja syntyy nykyisin hyvin vähän. Turha on siis tavoitella kovaa ja uhmata omalla ainutkertaisella elämällä ja terveydellä maailmaa. Elkää hyvät ihmiset ajako itseänne piippuun. Kylä jokaisen miehen pitäisi käydä lääkärissä parin vuoden välein. Uudessa traktorissakin on määräaikaishuollot ja öljynvaihto suodattimineen maksaa jo reilusti kolme sataa. Vaikka tulee viidenkympin terveyskeskusmaksu, niin isäntä on kuitenkin arvokkaampi kuin tuo traktori. Käytettyjäkin koneita kannattaa nyt huoltaa. Meitä sota-ajan lapsiakin tarvitaan vielä, että saataisiin Suomi nousuun. Tämä ”mitaliton sukupolvi” teki työt keskenkasvuisena lapsityövoimana silloin kun isät olivat rintamilla. Näyttää siltä, että vielä kerran meidän täytyy pinnistellä, että saataisiin maa jaloilleen. Eikä saa antaa motivaation laskea, vaikka meidän sukupolvemme eläketurva jää heikoksi ja ollaan monessa suhteessa väliinputoajapolvea.

 

Niin kaatui elvytyspaketti, jota oppositio oli ajamassa. Toisaalta ymmärtää sen, että eihän se maan talous virastotaloja velaksi rakentamalla nousuun käänny.

Työttömyys on noussut lähelle puolta miljoonaa, eli joka neljännes on työtön. Uusia työpaikkoja syntyy varmasti hitaasti tällä menolla. Kuuden prosentin työttömyysvakuutusmaksu yksistään jarruttaa jo uusien työpaikkojen syntymistä rajusti. Tämä maksu on se viimeinen karva aasin kuormassa, joka nytkäyttää alkaneena vuonnakin tuhansia yrityksiä konkurssiin. Työvoiman pitäminen on tässä isänmaassa tyyristä hommaa.

 

Sairaslomalla on ollut mahdollisuus katsella töllötintä. Yhdysvaltain presidentin virkaanastumisseremoniat olivat tyypillinen amerikkalainen show. Uusi presidentti puhui leukavia, miten USA on maailman johtaja. Näpäytellään Irakia YK:n suostumuksella. Ei enää muisteta, että Vietnamista tuli äkkilähtö.

Kyllä uudella presidentillä on paljon siivoamista. Valtion velka on suuri ja kansasta osa vielä lukutaidottomia. Sosiaaliturva on olematon ja köyhälistö syö yhteisestä vellipadasta. Kahdet kasvot on tällä valtiollakin.

Yksi ohjelma otti viikolla kupoliin. Nyt mennään Eurooppaan ja puhutaan suomalaisuuden sälyttämisen tärkeydestä. Jos suomalaisuus on sitä, että joku Renny Harlin on sellainen epäjumala suomalaisille, että hänen ohjelmansa menevät Suomen Televisiossa läpi ilman kritiikkiä. Gladiaattorit oli muistaakseni sen ohjelman nimi. Kaikki lavasteet Amerikan lipun väreissä ja ohjelma tyypillistä amerikkalaista hömppää. Mitä ylevää siinä on, kun aivottomat lihaskimput tönivät toisiaan. Nykyinen Yleisradion pääjohtaja Paasilinna on Pohjoisen poikia. Syntynyt köyhän mökin poikana suuressa veljesparvessa. Eikö edes sinulla ole suhteellisuudentajua, kun päästät tällaista hömpötystä läpi? Onko suomalaisten itsetunto todella niin heikko, että meillä ei ole mitään omintakeista ja esittämiskelpoista ilman Renny Harlinin amerikkalaishömpötystä? Vai onko tämä yhdessä Rohkeiden ja rikkaiden kanssa järjestetty viihdeohjelma tarkoitettu tavallisten kansalaisten vaimentamiseksi, että ei kiinnitettäisi huomiota yhteiskunnan huonoon tilaan? Sirkushuveja, mutta ei leipää.

27.1.1993

 

Voi, minkä tempun se tuo meidän Inke teki, kun olin viikon sairaalassa. Niin paljon on minua orjaillut, että ei ole uskaltanut näyttää tunteitaan ja kertoa suunnitelmistaan, kun olen ollut paikalla. Oli sinä aikana mennyt kihloihin.

Ne on nyt sitten poikamiestytön porinat poristu ja omat mielipiteet menetetty. Katsos avioliitto on sellainen instituutio, jossa luovutaan kaikesta ja sitoudutaan puolison mukana ammattiliittoon, puolueeseen, ystäväpiiriin, hirviporukkaan ja naapurin emännältä tiedustellaan varovasti – Ookko kuullu meneekö meidän isäntä huomenna kirkolle? Ookko kuullu menenkö minä?

No, jo on aikakin. Johan tuota kerkisi Inkekin noita poikamiestytön päiviä viettää. Ei ole enää mikään kesänjuossut. Rauhoittumista ja aloilleen asettumista jo on Inkenkin elämä.

 

Viime kerralla moitin telkkariohjelmia ja Janne-poika palautti minut maanpinnalle. Haukuin kuulemma suotta Paasilinnaa. Tämä jenkkiohjelma on Mainostelevision ohjelma.

No, on siellä hyviäkin ohjelmia. Katsoin viime sunnuntaina luentosarjan uusinnan, jossa luotiin tulevaisuuden visioita Suomeen. Mielenkiintoinen luento ja sen sisältö varsinkin.

Tämä professori totesi esitelmässään, että uusi teknologia tietokoneineen ja robotteineen tekee sen, että koskaan enää ei Suomessa tule täystyöllisyyttä tällä menolla. On muutettava systeemiä rajusti.

Tämän esitelmöitsijän mukaan työaikaa on lyhennettävä. Varsinaisen työn ohelle tulee palkaton yhteiskuntapalvelu, jossa jokainen sitoutuu tekemään palkatonta kökkätyötä muutaman tunnin yhteiskunnalle. Hoidetaan vanhuksia, hoidetaan omin toimin kylätiet ja muut palvelukset, jotka on aikaisemmin saatu kunnan palveluina. Näin löytyy mielekästä tekemistä mahdollisimman monelle. Käytännössä se merkitsee monesta asiasta luopumista, mutta elämän sisällön ei tarvitse tästä kärsiä.

Kyllähän tämä yhteiskunta joutuu pakostakin purkamaan näitä kuvioita. Vielä pari vuotta sitten haikailtiin ulkolaista työvoimaa. Koulutettiin virolaisia sairaanhoitajia ja lääkäreitä. Nyt sairaanhoitajiltakin uhkaa loppua työt ja lääkäreitä on kortistossa.

Yhteiskunta on rakentanut kalliit raamit, joita ei pystytä pitämään pystyssä, eikä se ole mielekästäkään. Ei ole mitenkään järjellä selvitettävissä se, että lapset kiikutetaan päiväkotiin, jossa hoito maksaa yli 10.000 markkaa kuukaudessa, kun vastaavasti lapsen äiti hankkii työssä 3000-4000 markkaa kuukaudessa puhtaana käteen. Kyllä yhteiskunnan tulee ryhtyä arvostamaan tämä lastenhoito aivan uudella tavalla. Perhe on yhteiskunnan perusta ja koti on lapselle paras kasvualusta. Yhteiskunta ei halua maksaa lastenhoitotukea, vaan maksaa mieluimmin moninkertaisesti sen summan laitoksien kautta lastenhoidosta.

 

Tällä hetkellä kaikki odottavat työttömyyden poistumista. Suurteollisuus ei lisää työpaikkoja, vaan mieluummin vähentää. Ainoa toivo on pien- ja keskisuuren teollisuuden elpymisessä. Uusien työpaikkojen syntymiseltä on kuitenkin viety pohja pois. Työttömyysvakuutusmaksu on noussut työnantajilla 0,7 prosentista 6 prosenttiin, eli kymmenkertaiseksi parin vuoden aikana. Miten voidaan edellyttää uusia työpaikkoja, kun työllistäminen tehdään niin kalliiksi, että ei juuri löydy sellaista toimialaa, jonka kannattavuus olisi niin hyvä, että se voisi palkata uusia työntekijöitä supistuville markkinoille.

Yrittäjät eivät voi ymmärtää sitä, miten nämä kymmenet miljardit voisivat pankkitukena nostaa Suomen taloutta. Ei ole näkynyt yhtään uutista, jossa olisi kerrottu, että pankkien kiinteistöjä ja kesähuviloita olisi myyty tai muuten toimintaa saneerattu. Ei näillä rahoilla luoda uusia työpaikkoja. Jos pienteollisuuden ja yritystoiminnan edellytyksiä ei paranneta, on turha odottaa, että uusia työpaikkoja syntyy.

Jotenkin yrittäjiltä alkaa loppua usko päättäjiin. Nykyiset päättäjät ovat kaikki jo sitä ikäpolvea, joka on tullut suoraan koulun penkiltä virkoihin, eikä ole koskaan itse hankkinut omalla työllä leipäänsä. He ovat täysin vieraantuneet elinkeinoelämästä ja kun suomalaisten kritiikki päättäjiä kohtaan on näin olematonta, niin nykyinen meno jatkuu. Suomessa poliitikot saavat tehdä melkein mitä vain saamatta siitä poliittista tai yhteiskunnallista tuomiota.

 

No, tämä on sydänsairaalle liian ressaavaa pohdiskelua. Ei saisi kiihtyä eikä riemastua. Pitäisi olla aina tasaisesti vihainen. Siinäpä sitä on oppimista.

1.2.1993

 

Nivalan kunnallispolitiikassa kääntyi historianlehti. Tämä valtuusto aloitti monella tavalla uuden kauden.

Uusi valtuusto on myös edustuksellisesti uusi. Puolet Nivalan päättäjistä on uusia. Sukupolvenvaihdos on raju. Tällä valtuustolla on myös päätäntävaltaa, mutta myös vastuuta. Sen tekee valtionosuusuudistus. Raha tulee könttinä ja valtuusto päättää miten se käytetään.

Uudella valtuustolla on edessään vain vähemmän ikäviä ja ikäviä asioita. Tämän totesi uusi puheenjohtajakin varsin hyvin laaditussa puheenvuorossaan. Tähän puheenvuoroon palataan myöhemmin. Nivala sai myös voimakkaasti uudistuneen hallituksen. On uusia ja kokeneitakin miehiä ja nainen. Marjatta Harju pääsi ainoana naisena johtopaikoille. Tämän hallituksen mahdollisuuksia pidetään hyvinä. Tällaiset olivat valtuutettujen mielipiteet torstai-iltana. Yleensä arvioitiin, että hallitus on edellistä itsenäisempi ja jämäkämpi. Se onkin tarpeen, kun kaupungin hallinnossa valtaa on siirretty roimasti virkamiehille.

 

Kunnan ilmoitusten tiedoksisaattaminen oli yksi valtuuston kuuma peruna. Tässä asiassa uusi valtuusto näytti kaapinpaikan virkamiehille selkeästi. Nivala on saanut tämän asian takia jo tarpeeksi kielteistä mainosta nimenomaan virkamiesten toilailujen takia, jotka ovat tulkinneet aina lakia harkintansa mukaan.  Nyt valtuusto katsoi, että pompotteluun ei ole enää aihetta.

Maija Nivala esitti SDP:n ryhmän kannan, että kaksi paikallislehteä on rikkaus ja tuo monipuolisuutta. Kunnan on myös huomioitava lehtien työllistävä vaikutus. Nivala esitti, että markka molemmille lehdille.

Keskustan ryhmän kannan toi esille valtuutettu Seppo Knuuti ja totesi, että on kiva olla kerrankin SDP:n ryhmän kanssa täysin samoilla linjoilla ja kannatti Nivalan esitystä. Kokoomuksen Tapio Pihlajamaa näki kaksi paikallislehteä ongelmana ja esitti ilmoitusten julkaisemista ainoastaan Nivala-lehdessä. Valtuutettu Paavo Raudaskoski totesi, että olisi valmis korottamaan ilmoitushinnan molemmille lehdille 1,5 markkaan, sillä tämä on kunnalle edullista ilmoittelua. Valtuutettu Jouni Laitila totesi, että kun kaupunki on kerran lähtenyt tarjouslinjalle kilpailuttamaan lehtiä, niin kilpailu olisi pitänyt viedä maaliviivoille saakka, eli hyväksyä Pidisjärvi-lehden halvempi tarjous. Laitila ei pitänyt moraalisesti oikeana kilpailumenettelyä, mutta kertoi olevansa valmis taipumaan ryhmän päätökseen.

Yrittäjävaltuutettu Heikki Mantila ja Pekka Peräaho toivat selkeimmin kantansa esille. Tällaisena aikana on moraalitonta yrityksiä kohtaan kilpailuttaa niitä hengiltä, sillä työpaikkoja ei synny itsestään. Peräaho korosti, että nyt ei olla myöntämässä mitään avustuksia, vaan ostamassa kuntalaisille palveluita ja niistä pitää aina maksaa. Ei ole oikein, että oman kunnan yrityksiltä vaaditaan suuria alennuksia ja ilmaisia palveluita. Sellaista yritystoimintaa ei voi olla, joka tarjoaa ilmaispalveluja edes kunnalle.

Valtuusto olikin asiasta varsin yksimielinen. Päätöstä vastusti ainoastaan kokoomuksen valtuustoryhmä yksimielisesti ja valtuutettu Erkki Vähäsarja. Harvinaista yrityspolitiikkaa kokoomukselta.

Pieniä erityispiirteitäkin tulevasta valtuustokaudesta tuli esille. Keskustan sitoutumaton Erkki Vähäsarja ehti heittää jo kolme paperia valtuustolle ensimmäisessä kokouksessa. Ei ihme että keskustan ryhmästä kuuluikin jo toteamus, että Erkille pitää olla oma mappi kaupungin kaapissa.

 

Tässä valtuuston kokouksessa putkahti esille kaksi asiaa, jotka pakottavat uuden valtuuston entistä tiukemmin seuraamaan asioita. Julkisuuteen tullut tieto keskiasteen oppilaiden koulumatkakustannuksista sai monet valtuutetut äimistymään. Onko tällaistakin tullut päätettyä. Kaupunginjohtaja Karttunen luki lauseen kerrallaan, mitä budjettikirja sisälsi, jonka valtuusto oli ennen joulua hyväksynyt. Selvästi tuli esille se, että kaikki valtuutetut eivät olleet tätä tekstiosaa lukeneet niin tarkkaan, että olisivat tienneet päätöksen merkityksestä. Tämä on hälyttävä ja kiusallinen asia valtuutetuille, jotka joutuvat perustelemaan ratkaisuja äänestäjilleen. Kyse on myös virkamiesten moraalista, jos eivät ole kertoneet päättäjille, mitä budjettikirja sisältää. Kokouksessa tiedusteltiin, miksi ei koululautakuntakaan ole ollut tietoinen asiasta. Kaupunginjohtaja Karttunen vastasi, että hallitus tekee budjetin, eikä sen tarvitse ottaa lautakunnan esityksiä huomioon tai hankkia sieltä päätöksiä budjetin perusteeksi.

Menestystä ja yhteistyökykyä uudelle valtuustolle ja hallitukselle.

8.2.1993

 

Pahanilmanlinnuksi sanottu Paavo Haavikko on ennustanut, että Suomessa on tämän vuoden lopussa 800.000 työtöntä. Alkaa näyttää, että Haavikko on jälleen kerran oikeassa. Mitään ratkaisevaa ei näytä tapahtuvan siihen suuntaan, että talouselämä lähtisi nousuun. Kaikki valtion rahat, velkarahat, näyttää menevän pankkien tukemiseen. Firmoilla on kuuden prosentin työttömyysvakuutusmaksu, joka hillitsee aika tehokkaasti uuden työvoiman palkkaamista ja uusia investointeja.

 

Missähän mahtaa olla eläkekassojen rahat? Toistaiseksi kovin vähillä arvosteluilla ohitettu asia. Onko nekin mennyt kasinopeleissä? Tuskinpa puolet kansalaisista ehtii eläkettä nauttia ja niillekään ei tunnu tulevaisuudessa löytyvän maksajia. Hyvällä syyllä voisi kysyä oikeusturvan perään. Missä on ne vastuulliset johtajat, joiden huolena on ollut eläkerahojen turvaaminen ja säilyttäminen? Sitä kannattaisi panna oikeuskansleri penkomaan.

 

Nyt taisi käydä niin, että keskustapuoluekin tuhlasi presidenttimahdollisuutensa. Korhosen jättäytyminen kisan ulkopuoliseksi jakaa kentän kahtia. Tuskinpa Korhosen kannattajat jaksavat lähteä Väyrysen tai Pokan taakse, jos ensimmäisessä ottelussa, eli esivaalissa, häviävät. Kannat lyödään yleensä niin lukkoon, että niistä on vaikea luopua. Lopullisessa vaalissa nämäkin menevät Ilaskiven taakse, jos oma ehdokas ei saa lopullista ehdokaspaikkaa. Korhosen päättäväisyys on kyllä melko vahva, kun uskaltautui omaa puoluejohtoa vastaan. Korhonen saattaa sitoutumisellaan saada paljon muidenkin puolueiden perinteisiä äänestäjiä taakseen. Tähän hän varmaan on itsekin pelikorttinsa valinnut. No, muutaman kuukauden kuluttua asia nähdään.

10.2.1993

 

Nivalan kuuma kirja, oikea bestseller, julkistettiin tiistaina kaupungintalolla. Tätä selvityksen tekoahan vastustettiin silloisen Maataloustuottajain puheenjohtajan tarmokkuudella kovasti aikoinaan.

No, tosiasiat ovat tosiasioita ja niin myös Nivala on joutunut taipumaan ja selvittämään kuka ja miten näitä vesistöjä kuormitetaan. Kyllähän se tietty on, että Nivala on voimakas maatalouspitäjä ja on myös suurin vesistöjen kuormittaja. Ei ne 17.000 peltohehtaaria ja lähes kymmenen tuhatta nautaeläintä pierulla kasva. Siihen tarvitaan välillisesti satojatuhansia tonneja erilaisia lannoitteita, kymmeniätuhansia tonneja kemikaaleja tuorerehun säilömiseen ja siihen päälle muut myrkyt.

Ongelmana on vaan se, että tehokkuus on räjähtänyt käsiin. Tuotantoa on kasvatettu vanhoissa navetoissa, eikä virtsasäiliöt ja rehusiilot ole alkuunkaan riittävät.

Jos tämä homma pantaisiin kerralla kuntoon, niin siitä tulisi selvityksen mukaan yli 30 miljoonan markan lasku lietesäiliöiden ja rehusiilojen rakentamisesta. No, tässäkin summassa on toki ilmaa välissä. Tilaisuudessa arvelivat, että 50 mullin navetan lietesäiliö maksaa 100.000 markkaa.

Maksaahan sen miten tekee. Minä olen kierroksieni aikana nähnyt, miten nivalalainen isäntä omatoimisuudellaan tekee homman enemmän kuin puolta halvemmalla. Ojalehdon Taunolla on rautaa ja joka talossa on hitsivehkeet ja hitsaustaitoinen isäntä. Niskasen Paavo teki 960 kuution säiliön poikansa kanssa toissakesänä ja kertoi sen tulleen maksamaan 27.000 markkaa. Aakon Oiva taisi tehdä vieläkin halvemmalla. Iso raha se on kuitenkin, kun muutoinkin maataloudella on tiukkaa.

Jos nykyinen meno maatalouden alasajossa ja eurooppahuumassa jatkuu, niin Nivalan karjatilojen määrä laskee nykyisestä neljästäsadasta vielä puoleen ennen kuin kirjoitetaan vuosi 2000.

Paljon voidaan tehdä myös teollisuuslaitosten päästöjen keventämiseksi. Toimenpiteissä on kartoitettu tällaisiksi laitoksiksi Nivalan Osuusmeijeri, Värisävy ja Pesula. Jätevesien esipuhdistamisella voitaisiin huomattavasti helpottaa Nivalan puhdistamon kapasiteettia. Tähän pitäisi yrityksiä kannustaa lupaamalla heille siitä tiettyä helpotusta jätevesimaksuissa.

Nivalan Jätevesipuhdistamo ja hiihtäjä Erkkilä saivat tunnustusta puhdistamon tehosta. Ammattimiehet kertoivat, että Kalajokilaakson tehokkain puhdistamo. Yllättävää on se, että koko Nivalan fosforimääristä taajaman osuus on 4 prosenttia ja typestä vajaat 10 prosenttia ja mukana on sentään nuo kolme teollisuuslaitosta.

Enemmän niitä toki menisi, mutta välissä on tuo puhdistamo. Lehdistötilaisuudessa pohtivat, että eikö tämä selvitys kannattaisi laittaa kaikkiin talouksiin paremmin kuin kunnalliskertomus, joka on vain pelkkiä numeroita.

Tämä asia on meille kaikille yhteinen ja jollain tavoin hoidettava kuntoon. Meillä kaikilla on siihen oma velvollisuus. Emmehän nyt halua heittää jälkeläisillemme poltettua ja saastutettua maata asuttavaksi?

 

Lopetetaan nyt tämä paskasta puhuminen ja siirrytään mukavampiin asioihin. Tuo hyvä naapurini tästä toimituksesta, Valtasen Kari, otti minut eräänä päivänä lempeään puhutteluunsa. – Elä hyvä veli kävele noin otsa kurtussa ja kirjoittele vain ikäviä asioita. Ethän sinä parane koskaan, jos et ala huomaamaan kevään tuloa ja muutakin tässä yhteiskunnassa  myönteistä. Korkokanta laskee, kokoomuksen miehetkin sopivat kiistansa ja kevätkin on tulossa.

Totta tosiaan, oikeassa olet Kari. Mitäs tässä nuurumaan, kun ollaan menossa kevättä kohti. Kiitoksia rehellisestä huomautuksesta, mutta taisi siihen olla osasyynsä noilla minun epätoivoisilla tupakkalakkoyrityksillä.

15.2.1993

 

Siljamaan Aatos kävi toipilasta tervehtimässä työpaikalla oikein tulppaaninipun kanssa ja lohduttavat sanat parasta. – Kuulin, että sinua on rommattu. Arvelin, että jos ne nämä kukat vähän piristäs, että et aivan nuurumaan rupiais. Meleko huonostahan se mies tullee, kun se oikein ässittyy ja päättää parantua.

– Kyllähän se minuakin tässä takavuosina tauti rettuutti. Elikkä väsytti ja väsytti ja päivälläkin meinas sänky vettää. Anni siinä jo vähän hermostu ja koitti hoitaa. Tarkkana ihmisenä kahteli kaikki talon vanhat lääkit ja veteli ikityyrisalavat ja hyväsalavat. Eihän sitä nyt uusia lääkejä lähetä atteekista hakemaan ennen kun on vanahat käytetty. Lauperinsuolaa ois tainnu vielä olla aitan vintillä, mutta ei se Anni huonoilla polovillaan sinne aitan vintille lähteny komuamaan.

– No, ei siinä sitte mikkää auttanu. Tohtuuriin piti lähtiä. Pikkarainen otatti kaikki kokkeet ja sitte syyniin.

– Veret on hyvät ja eikä oo kolesteroliakaan, mutta nyt sinun pittää Häkkiläinen lopettaa tuo makia elämä. Tämä veri on liian imelää, tuumasi Pikkarainen.

– No, ne meinas alussa ryhtyä piikittelemään, mutta meinasivat sitte, että jos kokkeilis tuota ruokaavaliua. No, minähän lähin jäniksen eväille. Porkkanaa piti purra, niin että meinas mennä suu ristiin. Kyllä se joskus tuli suolasen hiuka, että maailma musteni  Ei passannu ottaa edes keltakorvasilakkaa, vaan pikkusen suolaa kielen alle. Nyt on menny jo vuositolokulla iliman minkäänlaisia rommauksia. Mutta oon minä oppinu sen verran, että jos lähtee esimerkiksi mehtään yksinään, niin on hyvä olla semmonen leivännytynen taskussa, ku sattuu tulemaan kotvelo olo.

Kyllä se vaan tuo Aatoksenkin sairaskertomus niin mukavalta tuntui. Lähimmäisen kuormankantamista mukavalla tavalla. Aatos on muutoinkin hoitanut hengen ja ruumiin ravinnolla. Sain kerran Aatoksen itse pyytämää merisilakkaa. Aatos on vaimonsa kautta hankkinut merenrantahuvilan tuolta Vaasan rannikolta ja lymyää sinne Anninsa kanssa kesäisin useiksi kuukausiksi.

Joulun alla Aatos tuli kylällä vastaan ja totesin, että ei taida tulla joulua, kun ei ole silakoitakaan. Jouluaattona varhain oli Aatos käynyt tuomassa jo ovenripaan purkin suolasilakoita ja niin sitä päästiin jouluun.

 

Takana on poliittisesti merkittävä viikko. Valtiovarainministeri Viinanen näytti ryhmässään kaapin paikan ja on tällä tempullaan noussut huimasti kansansuosiossa. Viinanen näyttää olevan hallituksen kiistattomasti vahvin mies, joka on pysynyt roolissaan ja sai myös presidentin tunnustuksen työlleen.

Manukin ryhdistäytyi viimein. Kyllä kait ammattiyhdistyspomojenkin pitäisi ymmärtää, että nyt tarvittaisiin sitä yhteishenkeä. Presidentin puhekin oli tulkittavissa niin selvästi tähän suuntaan. Jos nyt pystyttäisiin leikkaamaan kaikkien palkoista ja etuisuuksista 15 prosenttia, pekkaspäivät ja lomaltapaluurahat pois, niin jonkinlaisia työllisyyden paranemismahdollisuuksia saattaisi löytyä, kun korkokantakin on laskenut. Muutoin junnataan vielä pitkään ja katkerasti. Ilmeisesti nämä toimenpiteet eivät onnistu tällä hallituspohjalla, vaikka mitään uutta ei pohjan laajentaminen toisikaan kansalaisten elintasoon ja työllisyyteen. Siinä vaan demarit pääsisivät oletettavasti hiljalleen alkavan nousukauden mukana kyytiin ja saisivat sanoa, että niinhän siinä kävi, että me oltiin pelastajina ja tätä iloa ei varmaan nykyinen hallitus soisi demareille. Sellaista se on demokratia.

 

Mahtoikohan Ulf Sundqvist laulella Kreikasta palatessaan, että on ihmeen hyvä kotiin tulla taas. Taisi olla miehen katkerin kotiinpaluu.

Tapasin tämän Sundqvistin ensimmäisen kerran Nivalassa Heikkilän tuvassa. Olin vetämässä alkuun Kyösti ja Kalervo Kallion museota ja lähestyi Kyösti Kallion syntymän 100-vuotijuhla. Silloin oli vallassa tuo kuuluisa Kalevi Sorsan hallitus, jota kutsuttiin nappulaliigaksi. Hallituksessa oli nuoret miehet Louekoski, Sundqvist ja mitähän ne kaikki nyt olivatkaan. Sorsan sihteerinä oli Aimo Kairamo.

Oli kaunis kesäinen päivä. Odoteltiin Heikkilän tuvassa hallitusherroja, jotka kesälomamatkallaan olivat piipahtamassa Aimo Kairamon vieraana. Meitä oli muistaakseni Kallion omaisten Veikon, Kertun ja Katrin lisäksi säätiön edustajina Kivi-Kalle ja muistaakseni Laukkasen Eero. Oltiin vähän jäykkänä, milloin hallitus saapuu.

Viimein kaarsi valtion tunnuksin oleva Saab pihaan. Autosta nousi neljä farmarihousuista ”kossia”, joilla kaikilla oli päällään viininpunainen Demari-tunnuksin varustettu T-paita. Se oli melkoinen hetki. Vilkaisin Kertun kasvoille. Pokka piti, mutta aavistuksen verran huomasin, että mielessä läikähti. Tämä tuntui pyhäinhäväisyltä, mutta me oltiin pyytäjän puolella. Kaipa sitä ei tyritty, kun hallitus sitten 100.000 markkaa säätiön pesämunaksi luovutti.

Niin, tästä Sunkusta. Kyllä sielä paineita on. Ensin STS-pankki perseelleen ja vielä nyt nämä jälkipoltot. Tekivätköhän demarit emämunauksen, kun alkoivat patistaa Paasiota pois. Olihan hän sentään aivan toisen mittaluokan miehiä eikä tuo änkytysvika ole niin paha kuin Sunkun törppöilyt. Pitäisiköhän demarien ruveta vetämään Matti Ahdetta uudelleen mukaa, joka samalla tavalla nostettiin aikoinaan piippuhyllylle. Ei taida olla puolueen pelastajaksi tulevissa presidentinvaaleissa muita kun Manu itse. Sekin vaihtoehto näyttää nyt mahdolliselta.

17.2.1993

 

Edesmennyt maineikas serkkuni, Reunan Topi, sanoi, että on niin huono terveys, että kun saunassa jalat kastuu, niin nuha tulee. Taitaa olla sukuvika. Sain lauantaina niin kovan flunssan tuolla Veelanninpuhossa, että sitä ei ole ollut miesmuistiin. Lakkasin sisällä penkkejä ja piti tuulettaa tupaa että ei ois kupsahtanut. No, siitä oli seurauksena tietenkin flunssa. Olin lauantai-iltana naapurini syntymäpäiväseuroissa seurakuntakodilla, eikä siellä kukaan niiskuttanut niin paljon kuin minä. Seurakuntalaiset arvelivat varmaan, että kylläpä tuo näkyy Jaakkokin nöyräksi käyvän ja sana käy kohti kun noin niiskuttaa. Kävihän se sana kohti, mutta kyllä tässä niiskutuksessa oli muitakin tekijöitä kuin mielenliikutus.

 

Tuskaliaasta tupakanpoltostani olen saanut kanssaihmisiltäni runsaasti palautetta. Viisaita neuvoja ja yksinkertaisia. Eräs ystävä tarttui kuitenkin härkää sarvista. – Joo, eihän siitä seuraa muuta kuin ennenaikainen kuolema. Sitähän sinä näyt kerjäävän. Ala tehä jo kutsuvieraslistaa hautajaisiin ja suunnitella, minkälaiset ruuat maahanpanijaisissa tarjotaan. Meneekö se lihavellillä, vai onko oikein kuoritut perunat ja karjalanpaisti. Niin, ja tuleeko riisipuuro vai kiisseli jälkiruuaksi. Ne on niitä asioita, joita saata alkaa miettimään, kun tuota tupakkia polttelet.

Se oli suoraa puhetta. Kyllähän se kuolevaisuus Nivalankin seurakunnassa on 100 prosenttia, mutta kun sitä ei omalla kohdalla pidä mahdollisena, ainakaan ensimmäiseksi.

 

Jokainen ihminen on joutunut ainakin kerran elämässään sellaisen tilanteeseen, jossa on käynyt läpi jo omat hautajaisensa. Minulle ja entiselle naapurilleni Anttilan Joukolle tämä hautajaisten pito tuli ajankohtaiseksi jo varsin varhaisessa vaiheessa.

Elettiin vuotta 1943. Toinen maailmansota oli parhaassa vauhdissa. Miehet rintamilla ja me poikaset puolivilliksi metsittyneenä asuimme täällä kotirintamalla.
Oli syyskesän sunnuntai. Ahon Mikolla oli hyvä naurismaa Ripulilla, siinä missä vieläkin on se punainen niittylato. Läksimme syksyisenä sunnuntaina Joukon kanssa naurisvarkaisiin. Oikaistiin siitä Anttilan kartanolta Rötiskön haan ja Myllyvainion kautta Ripulille. Luikisteltiin kuin metsän elukat ja varmistettiin, että Ripulin niityllä ei ollut ihmisiä. Sitten uskallettiin naurispeltoon. Käänneltiin varsia ja etsittiin ohutnapaista leipänaurista. Jos oli madonsyömä, painettiin takaisin. Niin kiskottiin kimppu nauriita ja lymyttiin metsän suojaan syömään.

Mahat täynnä ja kylläisinä lähestyimme sitten Anttilan kartanoa. Miten lienee Hautamäen Leevi sattunut siihen paikalle ja aavistanut meidän naurisvarkautemme. Anttilana verannan seinää vasten oli outo miesten polkupyörä. Se sai meidät aavistelemaan pahoja ja kun Leevi vielä höysti asiaa: – Ahon Mikko ja Kokkoniemi siinä tuntuvat etsivän naurisvarkaita, totesi Leevi aivan totisella naamalla.

Silloin syntyi vipinää. Alta aikayksikön me karautimme Joukon kanssa Anttilan saunan vintille piiloon henkeämme peläten. Siinä välikaton ja vesikaton välissä oli parikymmentä senttiä muran päällä tyhjää ja sinne me pakenimme vapisevin sydämin virkavaltaa pakoon kuin Jukolan veljekset aikoinaan. Ei ollut paljon liikkumatilaa. Naama vasten muraa me makasimme hiljaa. Kuuntelimme kylän ääniä ja odotimme sydän käppyrässä pelolla, että meidät keksittäisiin.

Tunnit kuluivat ja mielemme täytti syvä ahdistus. Tännekö kuolemme. Täältä sitten löytyvät meidän muumioituneet ruumiit. Sitten alkoi tulla jo itsesäälin sekainen uhmakin. Kylläpähän itkevät, kun meidät löytävät. Varmaan Ahon Mikkokin tulee tunnontuskiin ja joutuu tunnustamaan, että ei sitä nyt muutaman nauriin takia olisi kannattanut kuolla. Pilaantuuhan niitä ja jää maahan enemmän nauriita.

Niin oltiin jo molemmat synkissä ajatuksissa, että oltiin valmiita käymään jo hautajaiset läpi. Joukon serkku, Tienvieren Elli oli kuollut nuorena syöpään. Siinä oli kohtalonyhteyttä meihin kuolemaantuomittuihin. Oltiin miettimässä näitä viimeisiä kysymyksiä. Minkälaiset olisivat hautajaiset? Raahtisivatko Veelannissa pitää ruokahautajaiset. Tiedustelin Joukolta, että oliko Ellillä ruokahautajaiset. – Oli sielä ruokahautajaiset ja oli riisipuuro ja soppakin.

Sielussa huikaisi tuo tunne, mutta mahassa tuo Joukon mainitsema riisipuuro. Se on oikeastaan aika koruton ja johdonmukainen laskelma, mitä tekee varmalta näyttävän kuoleman edessä.

Syksyinen ilta kääntyi pimeäksi. Kuoleman ja rangaistuksen pelon voitti vähitellen pelko pimeästä ja kurniva näläntunne. Viimein uskalsimme laskeutua saunan ylisiltä alas. Outo pyörä oli kadonnut. Jouko uskaltautui sisälle tiedustelumatkalle.

Oudon pyörän omistaja oli ollut Ahtelan Mikko, joka oli tullut kylään kyselemään, miten se markkinoilta Anttilaan ostettu Lento-tamma on kotiutunut. Silloin meille paljastui, että Hautamäen Leevi oli jälleen kerran onnistunut meitä pelottelemaan ja me olimme käyneet läpi kiirastulen ja kuoleman.

Moni ihminen sitä kiperissä elämänvaiheissa pohtii jo samat asiat mielessään. Kova oli uhkaus tupakanpoltosta, mutta kuolleet ne on tupakoimattomatkin miehet.

22.2.1993

 

Tilastokeskus on laskenut eri kuntien ja talousalueiden varallisuutta bruttokansantuotteella. Tämä tilasto ei ole Nivalalle mitenkään mairitteleva. Oulun talousalue on maan kolmanneksi vaurain, eli kansantuote 110.000 markkaa asukasta kohti. Nivala on maan köyhimpiä ja kansantuote tämän laskelman mukaan vain 64.000 markkaa.

Tilasto ei näy päällepäin, kun katselee vaikkapa parkkipaikoilla seisovia autoja tai pitkiä navetoita ja nelivetotraktoreita. Todellisuudessa me eletään kuitenkin hyvin pitkälle valtion varoilla. Valtionosuudet ovat suurin rahamäärä, jolla pyöritetään kunnallisia palveluja. Nivala on saanut viime vuosina vielä kymmenen miljoonaa ylimääräistä valtionapua verotulojen tasauksena.

Myös maatalouden rahavirroissa on paljon valtionosuutta. Maatalouslomitus maksaa valtiolle kuusi miljoonaa. Jos uhkaukset toteutuu, että lomituskustannukset siirretään viljelijäin vastattavaksi, siitä tulee melkoinen tulonmenetys Nivalaan. ei ihme, jos valtion rahapussi alkaa kuihtua.

 

Työmarkkinoilla näyttää hiljalleen kypsyvän sellainen ajatus, että palkoista ja etuisuuksista oltaisiin valmiita luopumaan työttömien hyväksi. Työpaikkakohtaisiin sopimuksiin tuntuu olevan ymmärtämystä. Ammattiyhdistysliikkeelle tämä on kuitenkin kipeä pala. Se pelkää koko järjestelmän murentumista. Siinä menettäisi moni toimitsija hyvän viran. Tuskinpa ammattiyhdistysliike ainakaan nykyisen hallituspohjan aikana taipuu myönnytyksiin. Tässä mielessä tuo kolmen suurena hallitus olisi tarpeellinen, sillä nyt pelataan kylmästi arvovaltapeliä ja työttömien jonot kasvaa ja ulkomaanvelka samaa tahtia. Mitenkähän alas sitä pitää mennä, ennen kuin tulee tosi paikka eteen?

 

Firmat ja yksityiset ihmiset kamppailevat maksuvaikeuksissa. Omat palvelulaitokset kylpevät rahassa. Ihmiset ovat aikanaan perustaneet Puhelinosuuskunnan ja sähkölaitokset. Ne tehtiin palvelulaitoksiksi, mutta nyt niistä on tullut käenpoikia, jotka ovat kasvaneet itsetarkoituksiksi ja keräävät monopoliasemansa varjolla kuluttajilta ylikorkeita maksuja.

Miten on perusteltavissa esimerkiksi Revon Sähkön tuloslaskelma ja tase? Liikevaihto on 145 miljoonaa markkaa ja yhtiön taseessa rahoitusomaisuus on 117 miljoonaa markkaa, eli lähes vuoden liikevaihtoa vastaava määrä. Mikä firma pystyy esittämään tällaista tulosta? Vastaavat summat ovat myös Pohjanmaan Puhelinosuuskunnalla.

Molemmat firmat ovat kasvattaneet organisaatioitaan jumalattomasti. Kumpikin firma pystyi saneeraamaan puolet henkilökunnasta pellolle ja antamalla palveluksia yksityisille esimerkiksi asennustöiden ja huoltojen osalta. Molemmat firmat pystyisivät tämän laman aikana pudottamaan maksuja puolella viiden vuoden ajaksi.

Se on kumma, kun ihminen tulee valituksi tällaisen laitoksen hallintoon, hänestä tulee täydellinen kumileimasin, joka kokouksissa käyttää vain nuo kulinaristiset nautintonsa notkuvissa ruokapöydissä ja on mahdollisimman kuuliainen siinä toivossa, että kun muutaman vuoden istuu voi hyvinkin saada talousneuvoksen arvonimen. Eikö se omatuntokaan yhtään kolkuta, että ollaan häikäilemättömästi mälläämässä ihmisten rahoilla, ja että laitos on tehty tuottamaan mahdollisimman halvalla jäsenilleen palveluita ja se on ainoa tarkoitus. Nyt niistä on tullut rahankerääjiä ja johtajat näyttelevät komeita vuosikertomuksia ja taselukuja ihan kuin se olisi heidän ansiotaan, että tileillä lötköttää kymmeniä miljoonia ihmisiltä kerättyjä varoja.

Miten voi olla nämä palvelulaitokset niin heikon kritiikin ja tarkastelun varassa, että kukaan ei uskalla puuttua näihin asioihin. Tässä olisi jo yrittäjäyhdistyksille kontrollin ja kehoituksen paikka. Heidänhän kuuluisi valvoa myös jäsentensä etua näissä palvelulaitoksissa.

 

Ihmiset viihtyvät näinä ja tulevina päivinä radioiden ja telkkarien ääressä, kun Falunissa ratkotaan maailmanmestaruuksia. Vähäsöyrinki ilmoitti vuosi sitten lujat madonluvut, kuinka paljon mestaruuksia Suomi nappaa. Ainakaan alkutalven näyttöjen perusteella näitä mitalijuhlia olisi kovin monta tulossa. Muutkin harjoittelevat ja vieläpä kovempaakin. Aivan uusia maita ja uusia nimiä ilmestyy tulosluetteloihin. Suomalaiset ovat takavuosina saaneet niin paljon arvokisavoittoja, että on opittu liian hyvälle. Toivotaan kuitenkin, että aivan romahtamista ei tapahtuisi.

24.2.1993

 

Ainakin kaksi tuttavaa täyttää tällä viikolla 60 vuotta. Seurakunnan ja kunnankin napamieheksi noussut Kaarlo Taanila juhlii keskiviikkona. Kateeksi käy. Mies oli pellervolaisen osuuskauppatouhun palveluksessa ja liittyi Eläkesäätiö Elovaaran jäseneksi. Mies on köllötellyt jo hyvissä sielun- ja ruumiinvoimissa eläkkeellä pari vuotta.

Tämä Kalle tuli tietoisuuteeni, kun luin vanhemman kulukumiesveljeni ”kirjallista jäämistöä” Vitikan vintillä. Sielä oli Raahen Porvari- ja kauppakoulun Säkeniä-lehti. Sielä kerrottiin koulunsa päättävistä.

”Raitis, reipas ja ryhdikäs olivat Kaarlo Taanilan elämänohjeet”. No, onhan tuo jo käytännössäkin nähty. Onnea juhlapäivänä.

 

Toinen merkkipäivän viettäjä on Kankaanpään veljessarjan vanhin, Kalevi Ahola.

Tämän miehen opin tuntemaan jo varsin varhain, kun hän asui samalla kylällä. Samoja Pyllistyksen kasvatteja.

Tervakosken Kalervo on patistellut minua jutuntekoon tästä päivänsankarista. On yllyttänyt oikein tosissaan ja luulen, että hänellä on ollut koiruus mielessään, miten onnistuisin tässä syntymäpäivähaastattelussa. Enpä lähde itseäni munaamaan. Minä tunnen Kalevin sen verran hyvin. Hän on kuin liukas suihkusaippua pesuhuoneen märällä lattialla. Aina kun yrität saada otteen, se lipsahtaa käsistä. En minä vielä tähän mennessä ole onnistunut saamaan otetta. Aina on lipsahtanut.  Niin on mies ajatukseltaan ja puheeltaan vilkas, että ei siinä tämmöisellä sarkajärkisellä ole mitään mahdollisuutta.

Muutenkin meillä Veelanninpuhon kosseilla on vähän hampaankolossa. Aina ne Haapaperän kossit nappasi kauneimmat tytöt Pyllistyksen tanssilavoilta, vaikka me kuinka niille tytöille toffeepussit syötettiin. Kyllä karkit kelpasi, mutta toisten kanssa lähdettiin pyörää taluttelemaan. Hyvää syntymäpäivää kuitenkin.

 

Yhtä liukas mies se on tämä Paavo Väyrynen. Oli puhumassa maanantaina Tuiskulassa, eikä hänestä otetta saanut. Muutamia asioita jäi kuitenkin rippikoulupohjaisella koulutuksella ihmettelemään.

Paavo viljeli sujuvasti yhtä suuria tuorerehusatoja Pohjois-Suomessa kuin Etelä-Ranskassa. Tuotantokustannukset saman oli Ranualla tai Seinen rannalla. Kyllä Ranskassa minun järkeni mukaan isäntä pääsee halvemmalla. Ei tarvitse vahvaseinäistä navettaa, kun mullit pärjää läpi vuoden laitumella. Paavo äityi myös heruttamaan Suomen lehmät ennätyslypsyyn. Tuotantoa on mahdollisuus nostaa neljänneksellä nykyisestä. Minä vaan ihmettelen, kuka tämän ylituotannon sitten maksaisi? Jo nyt Eurooppa ja Yhdysvallat käyvät kovaa sotaa Gatt-neuvottelujen kautta Euroopan maataloustuesta, eli Ranskan, Italian ja Englannin maataloustuesta. Se on kuitenkin pientä Suomen tukee verrattuna. Jos EY:hyn liitytään, niin kyllä tänne dumpataan halpoja elintarvikkeita ja suomalaiset tuotteet jäävät käteen. Näin on käynyt kaksi vuotta vanhassa itsenäisessä Virossa. Itsellisiksi ryhtyneet maaviljelijät ovat joutuneet toteamaan, että ei heidän tuotteitaan kukaan osta, kun ulkomailta tulee monta kertaa halvemmalla juustoa ja voita. Siellä ei ole vielä maataloustulolakia, eikä tullisuojaa.

Yhden asian Paavo jätti mainitsematta tykkänään, kun kertoi EY-komission kokoonpanosta ja päätösvallasta. Väyrynen totesi, että EY-komissiossa jokaisella maalla on yksi edustaja ja Suomenkin mahdollisuudet ovat tasavertaiset.  Paavo jätti kuitenkin mainitsematta, että isoilla mailla, kuten Englanti, Ranska, Italia ja Saksa, on jokaisella edustajalla kymmenen ääntä, kun pienillä mailla, kuten Tanska, vain kolme ääntä. Sama on äänivalta myös EY-parlamentissa ja muissakin päätöselimissä. Joten kyllä suomalaisten ääni ei paljoa paina, kun meidän asioista päätetään.

No, katsotaan nyt sitten mitä sieltä kuuluu, kun herrat ensin neuvottelevat. Kyllä tuossa Paavon käynnissä oli kieltämättä vähän presidenttipelin makua. Näin tuumivat isännät, eivätkä luottaneet kaikkiin hyviin lupauksiin.

1.3.1993

 

Alkuviikosta oli pöydälläni muistilappu, että pitää soittaa Vähäsöyringin Veikolle Haapajärvelle. Yritin, mutta en saanut miestä kiinni. Asian kyllä arvasin. Epäilin Pekka Vähäsöyringin veikkauksia Falunin kisoista. Nyt se näyttää todelta, että mitalit on saatu ja ne jäivät kahteen. Kahdeksaa Pekka odotti.

Kyllähän se nähdään, että miehet sortuu voimanpuutteeseen. Ei ole Veikko näistä Suomen hiihtäjistä esi-isiesi Söyringin Jaakon, Ilmarin ja Jukan töihin. Jos heidät pantaisiin kaivamaan kanavaa tai pöllejä tekemään, tuupertuisivat heti. Kartanovireitä ja pehmeän leivän miehiä.

Eihän niissä ole miehen malliakaan. Ruipeloita hankisääskiä, jotka on ammattu pilalle julkisuudella, korkeanpaikan leireillä ja tuhottomilla sponsorirahoilla. Kun Kyösti Lehtonen voitti aikanaan kultamitalin hän hakkasi pöllejä metsässä. Juoksi silloisilla kentillä 100 metriä aikaan 11,1 ja hyppäsi pituutta 680, kun suomenmestari Ville Porrassalmi hyppäsi 730 tienoille. Nykyisten huippumiesten pitäisi pystyä pinkaisemaan satanen vähintään samaan ja nostaa puntteja työntämällä 140 kiloa. Ei puhettakaan, Suomalaisilla ei kerta kaikkiaan ole voimaa, eikä siitä johtuen nopeutta.

Kerro Veikko sille pojallesi, että ensi syksynä kaikki hiihtäjäksi aikovat kahdeksi kuukaudeksi Maaselän kämpälle savottaan. Joka miehen on tehtävä vähintään 8 metriä halkoja kuutena päivänä viikossa kahden kuukauden ajan. Tai vastaavasti kaivettava kanavaa 20 kuutiota päivässä. Käsipelillä, pokasahalla, kirveellä ja lapiolla. Kaksi viikkoa porukka kämpillä ilman televisiota ja ruuanlaittajia. Eikä mihinkään korkeanpaikan leirille ulkomaille.

Minun ja Paavolan Reinon terveiset, että ne kommentaattorit helevettiin sieltä lähetyksistä. Typerämpää jaarittelua ei ole eikä tätä selittelyä kansa enää kestä. Miehet kotiin ja töihin.

 

Vantaan yrittäjien puheenjohtaja, entinen Rautojan perän poika, Eero Ahola, käväisi viikolla toimituksessa. Oli tullut hiihtolomalla kotiväkeä tervehtimään. Kaikki Nivalasta lähteneet kyllä maailmalla huomataan ja he menestyvät, mutta Nivalassa on vaikea päästä pinnalle, jos ei ole pitkää tiilinavettaa. Paranneltiin Eeron kanssa maailmaa.

Eerolla yrittäjänä on vahvat näkemykset Suomen tulevista talousnäkymistä. Me olemme eläneet unessa, niin kuin Yrjö Kallinen sanoi. Me luulimme 1980-luvulla olevamme rikkaita. Ei meillä olekaan rikkauksia, kun kupla on puhjennut. Täällä on eletty kuin pellossa. Monet rakensivat 600.000 markan omakotitalon ja huomaavatkin nyt, että sen arvo on vain puolet siitä. Maa maksoi Nivalassa 50.000 markkaa hehtaari. Ranskassa maata saa ostaa 5.000 markkaa hehtaari. Ei olla vielä lähelläkään totuutta missä ollaan menossa. Herrat Helsingissä huutaa yrittäjiä ja talouselämää investoimaan. Ei ole investointitarvetta. Maanviljelijöillä on halleja ja traktoreita liikaakin. Kauppojen marketteja ja myymälätiloja on kolmannes tyhjänä. Uusia paperikoneita on rakennettu ja liikakapasiteettia on runsaasti.

Nämä olivat Eeron mietteitä ja Mauno Koivisto vahvisti Eeron puheet perjantaiaamun uutisissa. Näyttää sittenkin Manu nousevan isännän rooliin. Kiva on nähdä mitä nyt Ihalainen sanoo.

 

Nivalaan pitäisi saada varakkaita eläkeläisiä, kun uusia työpaikkoja ei synny. Kukkolan Veikkokin on kuulemma jäänyt eläkepäiville Jämsässä. Tietoni mukaan Veikolla ei kaikki ole mennyt ruokaan, vaan kapitaalia on kertynyt matkan varrella. Mitä sinä sielä Jämsässä kyyhötät, tule tänne Nivalaan.

Täällä on tilaa kaikille, on sulhojen saloja kääntää. Tule tänne Pirkonpaloon ruista viljelemään isä-Rikulle kaveriksi ja tuo kapitaalit tullessasi. Täällä olisi energiselle miehelle ja rahoillesi hyvää käyttöä.

Maailmalla on muitakin hyvätuloisia entisiä nivalalaisia, jotka pitäisi saada houkuteltua Nivalaan. Se ei tarvitse muuta kun kunta pitää veroäyrin kohtuudessa, firmat pitävät asuntojen hinnat kilpailukykyisinä ja pankit vapauttavat eläkeläiset palvelumaksuista.

3.3.1993

 

Ylikonstaapeli Laitilan rapsakat valtuustoaloitteet ovat puhuttaneet kuntalaisia. Kipeää tekstiä, joka on varmasti koskettanut myös sosiaaliviranomaisia. Helppoa se ei ole sielläkään. Syytä on kuitenkin uskoa, että Laitilan puheissa on perää. Eihän ylikonstaapeli voi aivan tuulesta temmattuja tarinoita kertoa.

Uskalsin hiljattain puuttua samaan asiaan ja sain välittömästi viranomaisilta palautetta. Nämä avustusten ”väärinkäyttäjät” ovat kuulemma sellaisia, jotka käyttävät omia varojaan, eli heidän eläkkeensä menee suoraan kaupungin valvontatilille ja saavat nostaa valvotusti varojaan.

Joka tapauksessa tällaisena huonona aikana tällaiset puheet herättävät aina pahaa närää. Ei kellään kuntalaisella niin hyvin mene, etteikö joutuisi laskemaan mihin markkansa panee. Ei ainakaan nuorilla, joilla on asunto- ja opintovelat niskassa. Jos sitten kuulee tällaisia tarinoita, niin sitä helposti katkeroittaa mielensä.

 

Kunnan kirstukin on huimaa vauhtia ehtymässä. Vaikka rahanpuutetta ei ole ollutkaan, niin tulosuonet ovat ehtymässä. Moneen vuoteen ei ole ollut investointeja. Nyt Niva-Kaijan koulun saneeraus imee melko tyhjäksi kunnan kassavarat. Uusi valtuusto ehtii vielä kokemaan monta kipeää leikkausta tulevina vuosina.

Leikkaukset voivat olla vaikeita valtuuston osalta. Kokoomus ja Keskusta ovat lähteneet heti valtuustokauden alussa eri linjoille. Se on näkynyt muutamissa periaateratkaisuissa jo selvästi. Viimeksi ruokahuoltojutussa, jossa Kokoomus oli yksin vastustavalla kannalla, tai kummin sen nyt ottaa. Yksi tosiseikka saattaa tulla teollisuuskylän jatkorahoituksessa. Kahden devalvaation vaikutuksesta yhtiön lainat ovat kasvaneet monella miljoonalla ja yrityksilläkään ei mene kovin hyvin. Teollisuuskylä tarvitsisi monen miljoonan suoran satsauksen, että se pääsisi vähän jaloilleen. Velat lienevät jo lähellä 40 miljoonaa markkaa, eli melkein saman verran kuin kunnan koko lainamäärä.

15.3.1993

 

Kävin tässä vajaan viikon reissun Oulaskankaalla jälkikontrollissa. Mahahaava oli parantunut, mutta muuten ei miehessä muutosta parempaan eikä huonompaan. A-todistuksen löivät kouraan, että ei muuta kuin lujaa pitoa.

Joskus sitä ajattelee, että eikö olisi parempi laittaa meitä roneja jo eläkkeelle, kun nuoria miehiä on täysin työttömänä. Meikäläinenkin on sitä ikäluokkaa, joka on tehnyt jo miesten työt 50 vuoden ajan. Eikö tällaisen työpalveluksen pitäisi riittää? Seitsemänvuotiaana piti tehdä kaikki miesten työt, kun isä lähti sotaan. Piti aisottaa hevoset, ajaa puut ja heinät. Kesäisin piti olla naapuritaloissa renkinä, kun meilläkin oli kolme kossia ja minä ehkä hapenein tienestiin. Kolme markkaa päivässä vanhan markan kurssilla oli sentään rahaa ja sen eteen jaksoi pullistella. Vaan eipä tässä auta muuta kuin pakertaa.

 

Kovia ovat uutiset naapurimaastakin. Parlamentti istuu tai paremminkin tappelee. Näinä päivinä katsotaan, mikä on vallanpitäjä. Ei olisi ihme, vaikka syttyisi sisällissota ja senhän tietää mitkä olisivat seuraukset. Kyllä saisimme ”turisteja” tänne miljoonittain. Mihin muuhun suuntaan he voisivat lähteä sotaa pakoon. Jörn Donner uskalsi kerran eduskunnan kyselytunnilla kysyä suoraan tätä asiaa: – Mitä niille tehdään, jos ne alkavat laumoina tulla rajan yli. Ei kait niitä perkele voi kaikkia ampuakaan, tiedusteli Donner.

En ole ennen kuullut eduskunnassa kiroiltavan, mutta Donner uskalsi tehdä senkin.

Tässä suomalaisten johtomiesten EY-intoilussa täytyy olla sellaisia tekijöitä, joita kansalle ei ole suoraan kerrottu. Se on varmasti tämä Venäjän arvaamattomuus. Toisaalta siitä ei uskalleta puhua, että ei pahoitettaisi suuren naapurin mieltä, jos he kuitenkin selviäisivät sotimatta. Jotain tällaista se kansa aavistelee tästä EY-hapenuudesta.

 

Viime päivien uutiset ovat sitä luokkaa, että nyt on pakostakin ryhdyttävä kansaa valistamaan ja luomaan sisäistä taistelutahtoa kuin talvisodan edellä. Silloinhan käytiin suuri maaottelumarssi Ruotsin kanssa, jolla kokeiltiin kansan yksituumaisuutta. Ja Suomen kansa marssi ja pärjäsi kohtuullisen hyvin niin Ruotsi-maaottelussa kuin Venäjää vastaan talvisodassa.

Nyt olisi nostettava Paavo Nurmen, Hannes Kolehmaisen ja Saarijärven Paavon henkeä, että Suomi saavuttaisi sisäisen itsenäisyyden. Koettelemuksen ajat ovat edessä ja perusarvojen kunnioittamista tarvitaan.

Nyt on vähän sama tilanne kuin talvisodan alla. Mitäs ne maattomat torpparit sellaista isänmaata puolustamaan, jota he eivät omista muuta kuin kynnen alla olevan isännän mullan. Samaa voisivat sanoa nuo puoli miljoonaa nykyajan maatonta mäkitupalaista, eli työtöntä. Onko tässä maassa ja järjestelmässä puolustettavaa?

Talvisodan edellä oli torpparivapautuslaki ja Kallio otti vasemmiston hallitukseen. Mitäs nyt pitäisi tehdä, että saataisiin työttömät, vasemmisto ja ammattiyhdistyspomot samaan ruotuun ja juoksuhautaan? Vaan kun ei ole kansakunnalla nyt johtajaa. Presidentin valtakauden vaihtuminen sattuu hemmetin huonoon jamaan. Nyt ei saada mitään lujia päätöksiä aikaan, kun poliitikot keskittyvät presidenttipeliin. Kansakunta on nyt vaikeuksiensa keskellä ilman johtoa. Tilanne ei ole yhtään sen kummempi kuin Venäjällä, vaikka meillä näennäisesti onkin parlamentarismi voimassa.

 

Viikon aikana ehtii sairaalassa pohtia noita luopumisen asioita. Kun tulin työpaikalle, niin jouduin toteamaan tämän hyvin konkreettisesti. Joudun luopumaan kahdesta naisestani, joita minulla ei toki ole liikaa.

Pidisjärvi-lehdellä ei ole enää poikamiestyttöä, eli Inkeä, vaan rouva Saviluoto. Inke häippäsi talvilomalle kovin salaperäisenä ja palasi sieltä kaksi kultasormusta sormessa. Se oli yllätys koko talonväelle ja siitä soitettiin minulle jo sairaalaankin. No, onneksi saan pitää Inken edelleen talossa ja vilpittömät onnittelut. Onhan se nyt turvallinen olo ja toivotaan entisin toivotuksin vuotavaa pataa ja itkeviä lapsia.

Toinen menetys oli, kun Yliojan Maritta on tänään viimeistä päivää töissä. Hänen harjoittelujaksonsa Oulun yliopistosta päättyy. Maritta on työteliäs, avulias ja osaava nainen. Hänen harjoitteluaikanaan olen päässyt ottamaan muutaman päivän lomaakin. Nyt on lomapäivät loppu, kun ei ole Maritaa.

Kiitokset ja menestyksen toivotukset tulevalle toimittajan urallesi.

17.3.1993

 

Ei näy solmut aukeavan Suomen osalta, vaikka vähän jänteistä löyhtymistä onkin havaittavissa kuin lehmän poi’ituksessa. Viinanen palasi rahanhakumatkalta ja totesi tuttuun tyyliinsä, että kyllä kohta pitäisi ryhtyä puheista tekoihin. Maailmalla seurataan Suomen tilannetta.

Kalevi Sorsankin hermot pettivät jo ja hän tuli ajatuksineen julkisuuteen. Laajapohjaista haikaili Sorsa. Taisi olla kuitenkin presidenttiehdokas Kalevi Sorsa, joka puhui isä-äänellä huolestuneena maan tilanteesta.

Mitähän jos Paavo Väyrynen maksaisi SDP:lle potut pottuina ja menisi kansakunnan edun nimissä pyytämään Manua kahden tai kolmen vuoden jatkoajalle. Näinhän tekivät demarit Kekkosen kanssa, kun huomasivat, että Karjalainen kummittelee vielä Manun kantona kaskessa. No, siinä viina teki tehtävänsä muutamassa vuodessa ja Ahti oli pelistä pois ja Manulla portit auki, Kekkosen voimien ehtyessä, suoraan presidentinlinnaan.

Nyt on Paavon mahdollisuudet vähäiset, kun Kepu on hajallaan ja Ilaskivi ja Ahtisaari mielipidemittausten kärjessä. Voisi hyvinkin olla viisas veto, onhan Paavolla vielä aikaa odottaa. Nyt hinkuaminen ei taida onnistua.

Koiviston pitäisi saman tien hajottaa hallitus ja nimetä virkamieshallitus ja poikkeuslaki voimaan. Ei tästä muuten näy mitään tulevan. Aika menee jahkailussa. Tämä olisi  Aholle ja Keskustallekin mieluisampi vaihtoehto kuin hallituksen remontti. Valtiovarainministeriksi pistäisin Raimo Sailaksen ja loput nimitykset jätän Manun huoleksi.

 

Nivalan viime kesän herättäjäjuhlien lopullinen tilinpäätös on valmistunut. Juhlien liikevaihto oli 2.986.775 markkaa. Tästä summasta jäi juhlien tulosta 1.917.400 markkaa, joka tilitettiin herättäjäyhdistykselle.

Nivalalaiset saavat röyhistellä rintojaan. Lienee kaikkien aikojen suurin juhlatuotto. Ei suuri liikevaihto, vaan pienet kulut. Tässä näkyy se nivalalaisen kökkätyön merkitys. Viisien edellisten juhlien tuotto on suurimmillaankin ollut vain noin puolen miljoonan luokkaa ja takkiinkin on tullut.

 

Tällä palstalla pitäisi kirjoittaa toimittajan omista tuntemuksista ja mielialoista. Täytyy sanoa niin kuin entinen urheilija, että hiki on, mutta ei nouse pintaan. Kyllä niitä tuntoja ja tarpeita olisi, mutta jotenkin niin tulpittaa. Ei saa sanotuksi hyvää sanaa, jonka aikoisi.

Tiedän, että tarvetta hyvän sanan sanomiseen olisi. On monia koteja, joissa tunnetaan ahdistusta läheisen poismenon johdosta. On tuskaisia kysymyksiä, joihin etsitään vastauksia. Mukanaeläminen olisi jo tukea, mutta tällaisissa asioissa me olemme sanattomia tai pystymme korkeintaan latelemaan tavanomaisuuksia. Ei se silti tarkoita, että emme tuntisi syvemmin. Se oikeiden sanojen löytäminen oikeassa paikassa on niin hirveän vaikeaa. Ei tahdo löytyä sellaista lämpöä kuin Pelon Aakelta aikanaan tai Junttilan Aililta: – No olipa mukava kun juuri sinut tapasin. Minä olen paljon ajatellut sinua.

Siinä ei tarvitse ryhtyä pohdiskelemaan, että onko tuo sanoja nyt vilpitön tai ei. Se jo lämmittää, kun toteaa. Tämä maailma on minun mielestäni menossa huonoon suuntaan. Ei bruttokansantulo tai viennin kasvu tuo meille mitään ihmisinä. Pikemminkin kaikkinainen hyvinvointi luo eriarvoisuutta ja kaunaisuutta. Työn epätasainen jakautuminen jakaa kansaa entistä pahemmin. Toiset tukehtuvat työn alle. Toiset katsovat haulikon rihloja pitkin, kun elämässä ei näy valoa. Miten voisimme palata ajassa taaksepäin ja löytää uudelleen ihmisen ja lähimmäisen? Sitä tässä haikailee näin äkisti keväiseksi kääntyneen vuodenajan keskellä. Yritän parantaa tapani ja tavoitella toisenlaisia lähtökohtia näihin juttuihini.

22.3.1993

 

Kevät on tulossa. Miten moni sen huomaa? Toivottavasti mahdollisimman moni pystyisi näkemään kevääntulon omien vaikeuksiensa yli, vaikka tulevaisuudenkuvat eivät ole häävit.

Olin torstaina saattelemassa viimeiselle matkalle naapuriani Aakon Aarnea. Tapasin hautajaisissa Rajaniemen maisteriveljekset Velin ja Joukon. Tuumattiin siinä veljesten ja Hillevin kanssa, että valitettavasti tapaamiset jäävät näihin hautajaisreissuihin tuttujenkin kanssa.

Joukon kanssa on aina kinasteltu joistakin asioista. Joukolla oli nyt palautetta siitä, että entiset nivalalaiset voivat vaikuttaa moniin asioihin, joita täällä Nivalassa ei välttämättä tiedetä. Jouko kysyi, että oletko huomannut heidän lähettämästään postista, että hiljattain muodostetuissa pientalousalueissa Nivala on päässyt listojen kärkeen. Kala- ja Pyhäjoen latvoille muodostettu Nivalan, Haapajärven, Kärsämäen, Haapaveden, Pyhäjärven ja Reisjärven pientalousalue tunnetaan luettelossa Nivalan pientalousalueena. Jouko mainitsi tuosta ohimennen vähän sillä äänensävyllä, että saattoi olla omat sormet pelissä. Pitää vielä kerran muistuttaa, että Karttusen Paavolla kannattaisi olla sellainen nivalalaisten vaikuttajien lista aina povitaskussa, jota voisi tarpeen vaatiessa luntata ja tarjota kesälomareissulla nisukahvit.

Rajaniemen veljekset ovat yliaktuaareja ja tietävät tilastojen kautta paljon tämän maan tilasta. Kyllä heidänkin mielipiteensä oli, että ei olla vielä pohjilla, mutta uusjako tulee tapahtumaan työn ja elämisenmuodon osalta. Kyllä siinä Joukokin oli varautunut siihen, että suvun yhteiselle tilalla Angelniemelle otetaan vielä sianporsas ja mullikka kasvamaan ja pannaan pottua kasvamaan. Ei tässä yhteiskunnassa ole enää kenenkään työpaikka tai eläke varman päällä, jos tätä menoa jatkuu. Ei ole verojen eikä eläkkeiden maksajia tällä vauhdilla.

 

Yrittäjien asema ei ole häävi, vaikka heidän vastuutaan ja työllistämisvelvoitettaan huudetaan perään. Se on helppo herrojen neuvoa, kun heillä itsellään ei tunnu olevan minkäänlaista kuvaa. Odotetaan työllisyyden elpyvän ja samanaikaisesti lyödään lisää velvoitteita, eli veroja ja maksuja. Mihin sitä investoi, kun koko maa on täynnä tyhjiä teollisuushalleja ja liikehuoneistoja. Millä investoi, kun kaikki rahat menevät valtiolle. Millä työllistät, kun kansalla ei ole ostovoimaa. Päättäjät eivät taida tietää kuinka suuri prosentti yrittäjistä miettii sitä, että lyödäänkö kintaat tiskiin. Tyhjän saa pyytämättäkin. Jos suomalaisilta yrittäjiltä menee viimeinenkin usko yritystoimintaan, niin silloin tämä maa on todellisessa lamassa ja siinä ei auta, vaikka kuinka laajapohjainen hallitus tulisi valtaan.

Yrittäjät kaipaisivat sitä henkistä huoltoa, jota nyt esimerkiksi työttömille on osoitettu. Valitettavasti yrittäjät ovat niin yksinäisiä susia, että he eivät voi luottaa mihinkään tahoon. Heikkoudesta kertominen tai vaikeuksien tunnustaminen on samaa kuin kaikesta luopuminen. Täytyy vain pitää kovaa pokkaa ja näyttää menestyvältä, vaikka yöt menisi nykytilaa ja tulevaisuutta pohtiessa.

Meillä on lyhyt kulttuuri tässä yritystoiminnassa. Monet ovat vasta ensimmäisen polven yrittäjiä. Ehkä hyvinä aikoina on ollut liikaakin virtaa ja näyttämisen tarvetta. Valitettavasti yrittäjienkin keskuudessa on keskinäistä kadetta. Sellaisia me ihmiset olemme. Vanhemmissa yrittäjäkulttuureissa ei tätä ole niin paljon. Ymmärretään, että ollaan samassa veneessä ja yhteiskunta odottaa ja edellyttää meiltä tiettyjä velvoitteita. Edunvalvojina olemme huonoja. Toistemme tukijoina vieläkin huonompia. Miten voimme edellyttää tavallisilta ihmisiltä nivalalaista ostouskollisuutta, jos emme yrittäjinä käytä oman pitäjän yrittäjien palveluksia? Viimeinenkin markka pitää saada tingittyä, kun on oman pitäjän yrittäjästä kyse.

Kaipailen nyt Nivalan yrittäjien hallitukselta messujen ohelle myös heidän lupaamaansa henkistä latautumistilaisuutta, josta on olemassa yleisen kokouksen päätöskin. Maanviljelijäyrittäjien on helpompi hoitaa yhteisiä asioita, kun tavoitteet ovat niin yhtenevät. Yrittäjistä jokainen vetää omaa sektoriaan ja yhteistä henkistä nimittäjää on vaikea keksiä. Uskon, että tällaisella tilaisuudella olisi nyt tilaus yrittäjien keskuudessa. Pinna on tiukalla ja tarvittaisiin ymmärtämystä ja tukea.

Kevät on tulossa, mutta tavoittaako se meitä niin, että uskaltaisimme ja innostuisimme jälleen kilvoittelemaan tämän laman yli. Tässäpä terveisiä Jääskeläisen Eskolle, joka on yrittäjien uusi puheenjohtaja.

24.3.1993

 

Ennen vanhaan oli tarpeellista elämäntilanteissa näytellä. Piti löytää toinen katsantokanta asioihin. Anttilan Kalle totesi kanavatienesteillä, että se tuo hänen ruuansulatuksensa on huonolla mallilla nykyään. Se ei ollenkaan sulata tuollaisia sadan markan sisäfileitä. Kerran meijerillä mutkan käynyttä maitoa tuntuvan suolan kanssa ja kun siinä kuoriperunaa tuikkaa, niin sen se maha hyvin sulattaa, totesi Kalle.

Ennen vanhaan isännillä oli veronvalituspusero. Se oli moneen kertaan paikattu ja aijastunut. Kun mentiin tasoituslautakunnalle veroja valittamaan, niin tämä pusero piti olla päällä, jos aikoi saada helpotusta veroihin.

Nivalan kaupunki on onnistuneesti pystynyt pitämään veronvalituspuseroa valtiota vastaan. Taas jämähti 25 miljoonaa köyhänavustusta. Taisi olla suurin summa koko Suomessa. Nivala on kaikessa ykkönen. Köyhyydessäkin.

 

No nyt joku luulee, että sieltähän ne tulivat rahat uuteen uimahalliin ja jäähalliin. Viime päivinä on kuitenkin uutisissa kerrottu kuntien eläkepommista, joka räjähtää lähimmän kymmenen vuoden aikana nykyisten ja tulevien maksajien osalle. Tämä kuntien kattamaton eläkevastuu on runsaat 200 miljardia, eli runsaat 40.000 markkaa jokaista suomalaista kohti. Kallis on herran palvelus. Näitä eläkevastuita ei ole kirjattu kuntien talousarvioihin lainkaan, joten ne vain tulla tupsahtavat sieltä lähivuosina maksuun ja mistä rahat?

Muutenkin ihmiset alkavat jo alistua siihen, että vanhuudenturva on kissanhännän nokassa. Ei ole eläkkeiden maksajia, kun aikanaan siihen tilanteeseen päästään. On parasta varautua punaiseen tupaan ja perunamaahan. Sianporsas kasvamaan ja Piekon muikkua kotipalstaan, jos ei satu pääsemään lapsille syytingille.

 

Lueskelin nukkumaanmennessä jotain tietosanakirjaa ja siinä tuli kohdalle Albert Schweitzer. Tämä maailmankuulu saksalainen pappi, lääkäri, urkuri ja tiedemies antautui Afrikan alkuasukkaiden auttamiseen ja perusti sairaalan viidakkoon. Hänen pitkäaikainen sairaanhoitajansa toi Sveitsistä lapsensa kastettavaksi tänne viidakkosairaalaan ja silloin tämä suuri tohtori luki kauniin rukouksen: – Me emme tiedä mikä tämän lapsen elämä ja kohtalo tulee olemaan, mutta me voimme rukoilla, että se taakka, joka hänen kannettavakseen pannaan ei olisi koskaan liian suuri.

Tällä hetkellä moni tuntee, että taakka on liian suuri. Ihminen itsekin on tätä taakkaa lisäämässä. Ihmisellä on suuria tavoitteita, joiden toteutuminenkin tuo vain hetkellisesti tyydytystä. Edessä on aina uusia tavoitteita. Tällainen tavoitteellisuus tekee elämästä helvetin. Ihmisen onnen kannalta olisi tärkeää tahdosta luopumisen ja tavoitteiden tuuliajon lopettaminen. Tämä on vastoin kapitalistista markkinataloutta ja kulutusyhteiskuntaa. Tällaisia luopujia on vähän. Luopuminen käsitetään heikkoutena ja saamattomuutena. Jos ei ole Mersua, kesämökkiä, omaa taloa ja muita kapitalistisen yhteiskunnan tunnusmerkkejä ei tunnu olevan vaali- eikä oikeuskelpoinen. Kuitenkin ihminen elää vain kerran oman elämänsä ja sitä ei voi elää kukaan muu. Elääkö sen tuskaisesti muiden ihmisten odotuksia vastaavasti vai uskaltaako elää itselleen? Olisi varmasti helpompaa, jos ymmärtäisimme niin, että kaikki ulkoinen on epäoleellista. Nyt syntyy täyttymättömiä unelmia ja monesta joudutaan luopumaan. Nyt kysytään mikä onkaan tarpeellista, että ihmisenä voisimme elää.

29.3.1993

 

Hullu paljon töitä tekee, viisas elää vähemmällä. Näin sanoo vanha viisaus. Olen tässä lääkärinluvalla opetellut olemaan viisas ja lintsaamaan töistä. Mitä sitten on viisaus? Joka ei viiteenkymmeneen viisastu, eikä kuuteenkymmeneen rikastu, pysyy entisellään. Eli mitään ei ole enää korjattavissa.

Seurasin tässä eräänä päivänä televisiota. Siinä ohjelmassa esiteltiin yksi kirjantekijä, joka viisi vuotta sitten jo ennusti, että näin tulee käymään. Eihän se silloin ollut mikään bestselleri, koska Suomi eli täydessä nousuhuumassa. Jaakko Lassila ja Mika Tiivola olivat jumalia, jotka kävivät valtataistelua taseiden loppusummilla ja pankkiensa omistamilla osakesalkuilla. Silloin Kouriakin tarvittiin.

Tämä samainen kirjantekijä puuttui myös aiheeseen työttömyys. Nyt kaikki viisaat jo Haavikkokin mukaan lukien ymmärtävät sen, että sana työttömyys ja siitä käytettävät kansantalouden prosenttiluvut eivät ole enää mitään todellisuutta. Nykyisillä mittareilla ja työttömyysturvalla Suomessa tulee jatkossakin olemaan puolesta miljoonasta lähes miljoonaan työtöntä. Valitettavasti näitä numeroita ei enää voi seurata. Ei ole mitään SAK:n puheenjohtajaa, joka pystyisi järjestämään ansiosidonnaisen työttömyysturvan ja eläkkeet meille kaikille. Muuten onnistuisi, mutta ei ole rahaa, eikä uuden rahan tuottajia.

 

Kyllä meidän kaikkien on jo opeteltava siihen, että työ käsitteenä on vanhanaikainen. Sitä herkkua ei riitä, vaikka olisi onnistunut keplottelemaan itsensä joksikin tarkastajaksi tai päälliköksi kuntaan tai valtioon. Tämä herkku tulee uudelleen jakoon väistämättä. Ei meidän tarvitse kuulua ammattiliittoon tai mihinkään puolueeseen todetessamme sen muutaman vuoden kuluttua, että meillä ei olekaan virkatuloa. Ei paikkaa eikä palkkaa. Työ tulee jakautumaan uudella tavalla.

Surkuhupaisaa on se yhteiskunnallinen säästöohjelma, jota samanaikaisesti tehdään. Nivalassakin koulut muutetaan öljylämmitteiseksi, että säästetään vahtimestarin palkoissa yksi tunti. Kunnasta ei löydy näköjään vastaajaa sille kysyjälle, joka tiedusteli sitä mitä työtä tarjottiin tilalle näille vahtimestareille. Lukekaapa tarkkaan. Yksi tunti päivässä iltapäivällä Vilkunan koululla siivousta. Kunnan olisi pitänyt maksaa varallaolokorvaus, matkakulut ja tuo tunnin palkka. Samalla kertaa Vilkunan koulun siivooja olisi tuon säästötunnin työttömänä samalla kiinteistöllä. Tähän ei riittänyt kaupungin johdon viisaus vastata.

Nyt poltetaan öljyä. Työttömiä ja metsää olisi. Nivalan kaupungilla on metsää 1200 hehtaaria. Kaupunki antaa 10 miljoonaa toimeentulotukea, mutta ei vaadi näitä hakkaamaan halkoja. Mitäs siitä, kun saadaan 25 miljoonaa yhteistä valtionapua lisää. Ei tarvitse.

 

Pakostakin me ollaan tulemassa siihen tilanteeseen, että tämä työ on jaettava uudelleen. Ei ole mitään itua siinä, että edelleen kiihtyvällä vauhdilla tehdään työttömiä. Työttömyysvakuutusmaksu pitää ovea auki vain yhteen suuntaan. Väkeä ulos. Samanaikaisesti nostetaan ammattiyhdistysliikkeessä johtajien palkkoja ja vientiteollisuus vaatii palkankorotuksia. Ei ole vielä suomukset pudonneet silmiltä tässä maassa. Työn uudelleen jakaminen merkitsee 40-50 prosentin palkkojen alennusta. Jos menemme Euroopan yhteisöön, niin Sarjankylällä ommellaan näppylähansikkaita 20 penniä pari. Sillä hinnalla niitä tuodaan Suomeen. Kun kuuntelee tämän päivän poliitikkojen puheita, niin ei ne taida tietää missä ollaan menossa. Laskisivat nyt ministerit ja kansanedustajat kättelyssä palkkansa puoleen ja yli 10.000 markan eläkekatto tulisi voimaan, niin kansakin alkaisi uskoa johonkin. Ei näy menevän perille. Runoilija sanoi: – Vasta kun totuus on karvas ja kirkas, alkava on sinut tietäjän virkas.

Olemme menossa hyviä aikoja kohti. Ei näköjään vapaaehtoisesti, mutta kuitenkin.

31.3.1993

 

Nivalan uusi kaupunginhallitus joutui ensimmäisen kerran kiperän äänestyksen eteen. Esillä oli Nivalan Yrittäjien aloitteesta keskioluen vapauttaminen. Tämä on aina henkilökohtainen asia päättäjille ja sen vuoksi vaikeakin. Olipa puolella tai toisella, niin joutuu varmasti kuntalaisten arvostelun kohteeksi. Asialla on kaksi puolta, vaikka monet kunnat ovat peruneet aikaisempien vuosien kieltopäätöksiä. Asia tulee lopulliseen ratkaisuun seuraavassa valtuustossa. Hallituksen niukka enemmistöpäätös saattaa aiheuttaa myös valintaratkaisuja valtuustossa. On vaikea veikata lopputulosta, mutta se tulee olemaan varmasti yhtä tiukka kuin hallituksessakin. Vakaumuksensa puolesta tätä asiaa vastustavia on ainakin kolmannes valtuutetuista ja monelle henkilökohtainen ratkaisu voi tulla vastaan ryhmäkokouksessa. Kokoomus ja molemmat vasemmistoryhmät lienevät yleissuostumuksen kannalla ja ratkaisu jää Keskustan ryhmän harteille.

 

Professori Paavo Hoikka Tampereen yliopistosta on mielenkiintoinen mies. Hänen puheitaan ja alustuksiaan on aina totuttu kuuntelemaan. Tiistaina Hoikka maalaili Nivalan ja Sievin päättäjille tulevaisuuden visioita, mihin suuntaan kuntia tulisi kehittää. Professori Hoikka esitteli kuntahistoriaa, joka viime vuosituhannen vaihteessa oli yhteistoimintaorganisaatio. Kuntien toiminnoissa mentiin 1600-luvulla viranomaiskuntaan ja 1900-luvulla palveluyrityskuntaan. Vuoden 2000 kuntamalli on paluuta tuhannen vuoden taakse eli yhteistoimintaorganisaatioksi. Kunnissa tulevaisuuden päätöksenteko tarkoittaa hierarkioiden purkamista ja tehtävien selkeyttämistä. Peruskunta vastaa järjestyksestä ja sosiaalisesta turvallisuudesta ja vastaa kuntayhteisön teknisestä toimintakyvystä, kauniista ympäristöstä ja kulttuurin kasvun edellytyksistä.  Tulevaisuudessa ihmiset ovat jalkamuuttajia ja hakeutuvat sellaisiin kuntiin, jossa verotus on edullista ja asumisviihtyvyyteen vaikuttavat tekijät kunnossa. Näiden asioiden korostaminen on tärkeää. Muutoin kunta palvelusten massatuottajana ei voi olla tulevaisuudessa mahdollista, koska palveluja voidaan tuottaa tehokkaammin muilla tavoilla. Kyläyhteisöjen menestyksekkäälle toiminnalle on onnistumisen edellytys, että löydetään oikeat ammattihenkilöt jokaisen työryhmän vetäjäksi ja puoluepolitiikka on näissä tehtävissä pahasta, totesi Hoikka. Kokonaisuudessaan Hoikan esitelmä oli rohkaiseva ja maaseudun ihmisten elämään ja asumisviihtyvyyteen voivat juuri tavalliset kuntalaiset vaikuttaa paljon kyläyhteisöjensä kautta.

 

Viime viikolla Maa- ja kotitalousnaiset järjestivät sellaisen riehan Junttilan koululla, että oksat pois. Me vähäluiset miehet saimme pidätellä naurua, kun emännät äityivät irrottelemaan. Tämä Maa- ja kotitalousnaisten toiminta on ollut ja vuosikymmenien ajan sitä parasta maaseudun valistus- ja virkistystoimintaa, jota he ovat tehneet. Tuossa tilaisuudessa kuulin, että nyt oltaisiin muuttamassa tämänkin järjestön sääntöjä ja johtokuntiin valittaisiin edustajat puoluejaon perusteella. Tuntuu oudolta. Olen sen verran seurannut maatalousjärjestöjen toimintaa, että politiikan vetäminen maamiesseurojen ja naisosastojen toimintaan tuntuu kyllä turhalta ja voi aiheuttaa enemmän hankaluuksia kuin kehittää sitä työtä, jolla on jo vuosikymmenien perinteet. Uuden organisaation mukaan myös jäsenmaksutulot ohjautuisivat piireille ja valtakunnalliselle keskusliitolle. Nyt paikallisilla maamiesseuroilla ja naisosastoilla on ollut jonkin verran omia varoja ja toiminta on kiinnostanut. On voitu tehdä kesällä retki jonnekin maatalousnäyttelyyn tai kesäjuhliin. Maa- ja kotitalousnaiset ovat olleet Nivalassa rahoittamassa viime- ja tänä vuonna mittavan kotirintamanaisten mitalihankkeen, joka on maksanut Nivalan osastolle lähes 200.000 markkaa. Omia keräämiään varoja. Pahinta olisi, jos tämäkin toiminta lopahtaisi organisaatiouudistukseen. Se merkitsisi monen rattoisan ompeluseuraillan ja tempauksen loppumista ja kylän yhteiselämän taantumaa. Pitäkääpä akan varanne, että näin ei tule käymään, vaan säilyttäkää järjestönne epäpoliittisena ja kaikille avoimena. Kyllä tässä yhteiskunnassa tätä holhoamista on jo muutenkin.

 

Inke kiikutti tähän pakinan loppuun kiireellä Alkon lähettämää faksia. Nivalan kaupunginhallituksen kokoukseen viitaten Alko järjestää huomenna torstaina 1.4. Nivalassa keskioluen valistuskampanjan ja jakaa esitteitä ja ilmaista olutta Alkon myymälässä, sekä V.Lipposella Karvoskylässä ja Viippolalla Maliskylällä kello 10.00 ja 14.00 välisenä aikana. Ilmainen keskiolut on rajoitettu vain kahteen pulloon asiakas. Käykääpä hakemassa olut ja valistusta.

5.4.1993

 

Entinen naapurini Veelanninpuhdosta, Viljamaan Maila, soitteli Veelanninpuhdon kyläkierroksen osalta oikaisua. Tempasin lennosta puolessa tunnissa tuon jutun ja tulihan siinä tietysti yksi möhläys, kun oli kyse lähes sadan vuoden vanhoista asioista. Kytöpuhdon tietäjä, Raakel, oikaisi kyllä jo tuoreeltaan samasta asiasta. Eihän Viljamaan Annun miehen sukunimi ollut kuin Viljamaa ja vävyn sukunimi oli Keskisarja.

Mailan kanssa rupatellessa puhuttiin entisistä Veelanninpuhdon asioista ja asukkaista. Siellä Porin lähettyvillä asuu Viljamaan tyttärien lisäksi myös Rinkelän tyttäriä. Maila kertoi, että Rinkelän Vienon tyttären poika on tämä kuuluisa Harjavallan mäkihyppääjä Jarkko Heikkilä. Tuskinpa moni on tiennyt, että tämä lupaava nuori mäkikotka on nivalalaista juurta. Varmaan olisi pidelty peukkuja monissa nivalalaisissa kodeissa televisioiden ääressä, kun Jarkko valmistautui hyppyyn. Seurataanpa tulevana talvena pojan kehitystä paremmalla mielenkiinnolla.

 

Televisiosta tulee karmeita ohjelmia. Eräänä iltana puhuttiin uus-avuttomista, joita nyt on kuulemma Helsingissä. Eivät osaa hoitaa lapsiaan, eikä laittaa ruokaa, kun on torien ja baarien kulmilta menty suoraan naimisiin, eikä ole minkäänlaista elämänkokemusta. No, onhan niitä avuttomia ollut kautta aikain, mutta saattaa olla, että tilanne menee aina vain huonompaan suuntaan.

Ohjelmassa kerrottiin, että nuoret äidit eivät osaa millään lailla hoitaa lapsiaan, eikä taloutta. Suomessahan on maailman paras neuvolatoiminta ja mikäli oikein muistan, vauva-avustuksen, eli tehopakkauksen ehtona on, että odottava äiti on osallistunut neuvolan valmennustilaisuuksiin. Muuten ei pakettia heru. Vauvanhoidon ohella ongelma on, että ei osata laittaa ruokaa. Ostetaan valmiit hampurilaiset ja kotona ei ole edes kattilaa, millä keittää. Nyt on loppunut rahat hampurilaisiin ja täytyy käydä kriisiryhmien perustamissa keittiöissä syömässä.

Kyllä kait sitä mennään monesti heikoin eväin avioliittoon, kun kohdalle sattuu se elämän ihana mies tai nainen. Ei ole taloudellisia, ei henkisiä, eikä taidollisia ihmisiä ja pitäisi oman ja kumppanin vastuun lisäksi ottaa vastuu uudesta kansalaisesta.

Yhteiskunta on mennyt monessa mielessä kehityksessään huonoon suuntaan. Perhepolitiikassa muutokset ovat olleet niin suuria, että näitä jälkiseuraamuksia alkaa tulla polttavina kysymyksinä esille.

Ennen perheet asuivat maalaistaloissa ja monen sukupolven perheinä. Tieto ja taito siirtyi kätevästi sukupolvelta toiselle. Jokaisen piti hoitaa omat tehtävänsä jo lapsena ja siinä opittiin vastuuseen. Mitenkäs se Kirvesniemen Marja-Liisa sanoikaan, että kyllä minä talon tyttärenä tiedän…

Se on ollut mahtava ja terveellinen kasvualusta, kun on saanut syntyä ja kasvaa suuressa perheessä. Maalaistaloissa piti osata tehdä muutakin kuin pyörittää tahkoa, jos sekin oli melko usein toistuva tapahtuma monelle lapselle. Piti olla mukana teurastuksissa, lehmän poi’ituksissa, rakentamisessa ja raivaamisessa.

Tyttäret joutuivat lypsämään hyvin nuorena ja ruuanvalmistukseen opetettiin jo lapsesta lähtien. Samat tehtävät ne oli kaikilla, olipa sitten talon tytär, renki tai piika. Näillä eväillä sitä oli helppo lähteä maailmaan, kun tiesi, mikä sormi panna suuhun kun tuli tenkkapoo eteen.

Voi hyvä isä, surku tulee mieleen, kun ajattelee kerrostalossa asuvia lapsia, joiden vanhemmat ovat vuorotyössä, eikä yhteistä koko perheen tilaisuutta tule edes kerran vuodessa. Mitä ne vuorotyön stressaamat vanhemmat jaksaisivat sitten antaa stressaantuneelle koululaiselle, jonka todistuksen numerot heikkenevät ja syntyy konflikteja kotona ja koulussa.

Ei ole laskettu oikein tätä yhteiskunnan tehopotin tulosta. Jälkilaskut alkavat tulla muodossa ja toisessa ja ne ovat suuret. Virhepäätelmät aiheuttavat yhteiskuntakehityksessä sukupolvia kestävän ongelman. Monet viisaat ovat jo sitä mieltä, että tulisi kiireesti ryhtyä palaamaan takaisin tässä vöyhötyksessä ja rakentaa koko arvomaailma uusiksi. Tämä lama olisi aihe ja syy tehdä todella ratkaisevia päätöksiä tulevaisuuden osalta. Siihenpä ei näytä olevan hallituksella voimaa. Jahkaillaan ja kinastellaan ay-liikkeen kanssa, vaikka kriisilakien voimaansaattaminen olisi nyt hallitukselta miehen työ.

7.4.1993

 

Kaksi on varmaa presidentinvaaliehdokasta viikonvaihteen jälkeen. Kyllä sen huomaa, että vanhassa vara parempi, kun katsoo Kokoomuksenkin tulosta. Se on jo varmaa, että Ilaskivi on toinen niistä, joka on loppusuoralla. Kuka on sitten toinen?

Täytyy valitella Kokoomuksen puolesta, että kyllä tällä vanhalla porvaripuolueella on todella heikot miehet remmissä. Sitten Rihtiniemen ja Virkkusen, jotka sentään olivat selkärankaisia miehiä, ei Kokoomuksella ole ollut todellista kansanjohtajaa. Muistan Rihtiniemen Juhan ja Virkkusen satiiriset haastattelut.

Mitä ovat nykyiset johtajat? Salolainen on täynnä Eurooppaa. On unohtanut kansan ja valmis menemään Brysseliin ehdoilla mitkä hyvänsä, kun on saanut kokeeksi istua Liikasen kanssa herrojen pöydässä.

Mikä mies on Kokoomukselle työvoimaministeri Ilkka Kanerva? Joka viikko jonkun aikakauslehden etusivulla uuden morsiamen kanssa, samaan aikaan kun Suomessa on työttömiä puoli miljoonaa. Se ei ole tosiaan Ilkka Kanervan syy eikä hallituksenkaan, jos Suomen työelämä ei vedä. Suomen työvoimaa ei työllistä hallitus, eikä työvoimaministeri, vaan yrittäjät ja työnantajat. Kuitenkin tällainen pelleukko työvoimaministerin nimikkeellä on mahdollisimman huonoa mainosta hallitukselle ja tietenkin Kokoomukselle. Pistäkää kuka tahansa kunnon yrittäjä sille paikalle, mutta ei tällaista julkisuudenkipeää pelleä, joka nyt näyttää tästä työvoimaministeristä tulleen.

 

Entäs Paavo? Pyrkyä olisi, mutta onko kansan tuki. Seurasin sunnuntaina Keskustan esivaalia. Nivalassa oli 3500 keskustalaista äänioikeutettua. Vaaleissa äänesti runsaat 800 eli vajaat 25 prosenttia. Padingin äänestysalueen mies kiikutti kylänsä vaalitulosta Osuuspankin kerhohuoneeseen ja totesi satiirisesti, että paljon oli heidänkin kylällään Korhosen miehiä ja naisia. Äänestysprosentti jäi alhaiseksi. Ei ollut vetoa näihin esikarnevaaleihin.

Paavo on ongelmalapsi myös Keskustalle. Harmaantuvassa Kekkosen sylissä hän hankki suosionsa Pekkalan Ahdin ja Mattilan Kalevin tavoin. K-linjan viitassa luki pumpernikkeliä ja piparkakkua. Virolaisen ja mustan tusinan viitassa ruisleipää. K-linja voitti Kekkosen suosiolla. Nyt on isä poissa ja pojat orpoina.

Brysselissä on Paavonkin toivo. Hän tunnustaa tuskaisena, että oma väki ei ole nähnyt, kuinka suuri valtiomies hän on. Hallituksessa ei tahdo millään mahtua vaatimattomaan ulkoministerin rooliin, vaan potkii aisan yli. Lähentelee teollisuutta ja milloin mitäkin piiriä. Hermostuttava olo. Ikää kun karttuu, eikä Mäntyniemeen asetettu vuosiluku näytä toteutuvan. Jo nyt on Keskustankin piirissä kypsynyt vakaa mielipide, että uusi vaalitapa ja uusi aika ei ole otollinen. Väyrynen ei saa omien ääniä, eikä missään tapauksessa ole presidentinvaalien loppuottelussa, vaikka Paavo niin uskoo.

Yksi asia ihmetyttää: julkisissa keskusteluissa korostetaan, että presidentin tärkein tehtävä on ulkopolitiikan hoito. Mitä merkitystä on Suomen ulkopolitiikalla esimerkiksi kauppasuhteisiin? Suomalaiset ovat vielä siinä uskossa, että jos olisi Kekkonen ja Neuvostoliiton kauppa pelaisi ja Suomen talous olisi kunnossa. Vaan kun ei ole kumpaakaan. Turhaan Suomi luulee voivansa lähettää maailmalle niin ison herran, että tämä pystyisi Suomen asemaa kohentamaan. Me olemme Euroopan vähälukuisin kansa, jota ei kunnioita nyt kukaan. Neuvostoliitolle olimme tarpeellinen näyttökapine hyvästä sosialismin ja kommunismin rinnakkaiselosta. Tästä on kaikilla Euroopan kapitalistisilla valtioilla niin paljon hampaankolossa Suomea kohtaan, että kestää vuosikymmenet, ennen kuin Suomelle annetaan anteeksi Kekkosen peli, jolla hän leikki suurempaa isäntää Euroopassa kuin oli todellisilla lihaksilla varaa. Meitä rökitetään tästä ja sitten kun ollaan EY:ssä, niin tulee isän kädestä lisää. Jokaisen terveesti ajattelevan suomalaisen pitäisi tiedostaa tämä, että me olemme pieni, itsetunnoltaan heikko ja nuori lauma, jota ei hoveissa kumarrella.

 

Suomen kansa kulkee Via Dolorosaa. Kärsimysten tietä. Suuret ahdistukset painavat. Luterilaisen uskontunnustuksen yli on vaikea nähdä pääsiäisen sanomaa. Vapahdus on tullut ihmisille. Miten se voi tavoittaa ihmisen, joka ei missään nimessä ole elänyt ihmisen mittaisesti. Ei ole ollut yhteiskuntaraamien mittainen. Jolla on työttömyyspäivärahan kaininmerkki otsassa. Jolla raha-asiat ulosottomiehen takana. Pankista saat katseita, jotka polttavat sisintä. Miten vaikeaa on uskoa, että Jeesus voisi olla juuri kurjan ja kelvottoman pelastaja?

Se on kuitenkin pääsiäisen vapauttava sanoma. Ken uskaltaa, se heittäköön toivonsa ristille.

15.4.1993

 

Eipä ole ollut miesmuistiin kauniimpia pääsiäisilmoja. Oli kirpakat yöpakkaset, mutta päivät aurinkoisia ja tyyniä. Nivalan niityt ovat lumen alta vapautuneet, mutta metsissä ja nevoilla on lujat kestohanget.

Tavaksi on tullut mennä pääsiäisen aikaan nevalle. Aikaisempina vuosina Pesänevalle. Viime vuosina Isonkorven nevalle. Ei tarvitse rasittaa itseään, kun metsäautotietä pääsee miltei suon laitaan.

Pääsiäisaamuna läksin koiran kanssa kohti Isonkorven nevaa. Arvasin, että muutkin tämän herkun ovat hoksanneet. En päässyt perille asti, kun Viljamaan Aarre ja Huippulan Jorma olivat vaimoineen samalle nevalle menossa. Aarre oli tullut tarkastamaan ruokintapaikkoja. Kaurat olivat hävinneet ja uutta pantiin tilalle. Teeriä ei näkynyt. Soidinaika taisi olla ohi ja jokainen oli valitsemansa kumppanin kanssa hakeutunut jo omille reviireilleen.

Luonto oli täysin hiljainen ja puhutteleva. Se on mykistyttävä tunne, kun ympärillä on kaunis lumesta vapautunut neva, täysin tyven ilma, lämmin auringonpaiste ja mitään ääniä ei kuulu. Siinä sielu lepää. Nuuhkimme siinä raitista ilmaa ja muistelimme tällaisia hetkiä. Viljamaan dynastia oli varautunut paremmin matkalle. Oli kahvit ja makkarat ja mekin päästiin osalliseksi. Kiitos vain minun ja Tellun puolesta.

 

Miksi sitä aina huudetaan niitä ikäviä uutisia, jotka panevat mielen pahaksi. Kuuntelin pääsiäisen aikaan radiosta juttuja miten joillakin menee hyvin. Yhdessä ohjelmassa kerrottiin mm. kansanedustajien palkoista, kulukorvauksista ja kaikista ilmaispalveluista, taksi- juna- ja lentolipuista. Palkan lisäksi on kuulemma yli 100.000 markan veroton kulukorvaus.

Olen toimittajana juossut herrojen ja kansanedustajien perässä kolmekymmentä vuotta, enkä ole ikinä vielä nähnyt, että he olisivat autokyytinsä, ateriansa tai muut kulut itse maksaneet. Aina on kunta tai jokin laitos tai järjestö maksanut ja kyydit ovat ilmaisia. Sitten vaaditaan palkkojen ja eläkkeiden leikkauksia. Miksi eivät kansanedustajat aloita omista palkoista ja etuuksista?

Italiassa on meneillään kansanäänestys, jossa kysytään mm. puoluetuen tarpeellisuutta. Ennakkoon jo tiedetään, että se putoaa pois. Vaan kysykääpä Suomen kansanedustajilta, olisivatko he valmiita panemaan tällaisia asioita kansanäänestykseen. Lopputulos olisi varmasti selvä Suomenkin osalta.

Kaikilla se tuntuu olevan vaikeaa luopua. TUL ärähti, kun valtionapuja leikattiin kahdeksan miljoonaa. Kymmenillä miljoonilla paikataan SVUL:n konkurssitaloutta. Minne on kadonnut ne miljardit, joita urheilujärjestötkin ovat saanet vuosikymmenien aikana. On elätetty monta Jukka Uunilaa ja olympiakomitean jäsentä, joilla ei ole ollut mitään vastuuta. Mahtavat organisaatiot ja edustuskulut suuremmat kuin Ruotsin kuninkaalla. Tällaiset organisaatiot pitäisi ehdottomasti purkaa pois.

Karmein uutinen oli maanantai-iltana, kun esiteltiin Itä-Euroopan kehityspankin tulosta. Pankki sai neljä miljardia alkupääomaa, joka piti jakaa lainoilla Itä-Euroopan maille. Lainoiksi jouti vain yksi miljardi ja loput meni virkamieskoneiston palkkoihin. Työntekijän keskiansio 25.000 markkaa kuussa ja johtajalla vaatimaton 1,2 miljoonan veroton vuosipalkka. Tämän lisäksi johtaja oli vuoden aikana ajellut yksityislentoina 5 miljoonaa. Toimiston remonttiin käytettiin 150 miljoonaa.

Samanlaista se on YK:n ja Euroopan neuvoston toiminta. Kyllä siitä Brysselistä tulee kymmenille tuhansille virkamiehille maanpäällinen taivas, kun samaan aikaan yhteisön maanviljelijöitä kuristetaan ja tapetaan.

Tähän sitä ollaan menossa. Kyllä kansa unohtuu, kun itse pääsee makealle paikalle. Olisi hauska tietää paljonko Erkki Liikanen maksaa Suomen valtiolle vuodessa kaikkine kuluineen ja avustajineen.

Me suomalaiset olemme kilttejä lampaita. Pidämme kansanedustajia ja ministereitä jumalana ja tavallinen isäntämies ei pese viikkoon kättään, jos on saanut Kosken Markkua kätellä saatikka sitten Väyrystä.

 

Jotkut idealistit ne jaksaa vaan uskoa Haapajärven sellutehtaan perustamiseen. katselin tiistaina vanhan Makolan kaivoksen lietekasan päältä, miten liete valu suoraan Ainasojaan. Kukaan ei korvaansa lotkauta. Tietääköhän Nivalan ympäristösihteeri tätäkään vuotoa? Mikä on valuvan veden rikkipitoisuus, kun se laskee Kalajokeen?

Jos vielä tulee sellutehdas, niin iäksi saamme unohtaa Kalajoen jokena sen varsinaisessa merkityksessä ja puhua vain likaviemäristä, jota se jo tänä päivänä on

Vieläkään ei näytä menevän perille se, että tuotamme jo nyt kaikkea liikaa, mitä tämä planeettamme kestää. Milloin ihminen viisastuu, vai ajaako se tämän planeetan konkurssiin jo lähitulevaisuudessa?

21.4.1993

 

Minä olen jo huolestuneena tiiraillut sunnuntain Helsingin Sanomia, että näkyykö siellä vanhan ystäväni Paavali Isoahon kuolinilmoitusta, kun miehestä ei ole näkynyt ja kuulunut mitään. No, maanantaina epävarmuus ratkesi, kun Paavali piipahti toimitukseen ja totesi, minun epäilyihini, että tiedot kuolemastani ovat suuresti liioiteltuja ja ennenaikaisia. Mies oli ollut Helsingissä telakalla korjattavana. Oli pantu uusia osiakin, mm. uudet niveltapit ja laakerit toiseenkin polveen. Mies kinkkasi nyt sauvan kanssa.

Sairaslomaa tuntui olevan syksyyn saakka, mutta tuskinpa Paavali malttaa irti kirjoituskoneesta pysyä. Sain vähän sellaisen käsityksen, että kansa saa luettavakseen Paavon kirjeet Kalajokilaakson kansalle oikein kansien välissä. Siitä taitaa tulla melkoinen bestseller. Paavali vähän vihjaisi, että kirjassa pannaan Kalajokilaakson takavuosien päättäjät oikeille paikoilleen. Menestystä ja luomisen tuskaa työhön.

 

Kyllä Suomen poliittinen elämä on nyt täysin halvaantunut. Kaikki kolme suurinta puoluetta ovat huutavassa hukassa ja vailla johtajaa. Demareilla on väliaikainen johtaja puoluekokoukseen saakka ja Sunkun maineen mukana ryvettyi STS:n lisäksi myös puolue. Kaulusherrat syrjäyttivät Paasion, joka oli sentään selkärankainen mies.

Kokoomuksen kenttäväki antoi gallupeissa tuomion puoluejohdolle ja hallitusryhmälle. Kenttäväki erottaisi heti Kanervan, Pietikäisen ja Rusasen. Ei ihme. Salolaisen poliittinen viitta on käymässä kevyeksi Ilaskivi-taiston jälkeen oman väenkin keskuudessa. Linjaton mies, jolla on vain kiire Eurooppaan.

Nyt se Väyrysen Paavo näytti lopullisesti karvansa ja pissasi omaan pesäänsä. Kirjassaan ja julkisesti hän on ilmoittanut ihailevansa Kekkosta. Kas kummaa kun ei Hitleria. Paavon loikkiminen hallituksessa  ja siitä ulos hermostutti lopullisesti hallitustovereiden ja puoluejohdon mielialat. Mieheltä ei puutu ainakaan luuloja omista mahdollisuuksistaan. Hän tuomitsi hallituksen ja ilmoitti samalla puoluejohdolle, että olisi valmis uudeksi pääministeriksi. Kun tämä ei saanut vastakaikua Paavo sanoutui irti hallituksesta, mutta aikoi jäädä roikkumaan kuukaudeksi mukaan. Kepun puoluejohto ei hyväksynyt Paavon edesottamuksia, vaan päätti panna ministerinvaihdoksen mahdollisimman nopeasti täytäntöön.

Nyt Paavo haikailee hallituspaikan perään ja samalla moittii hallitusta. Eihän Kepun johto voi tällaista hyväksyä, kun muutenkin hallituksen tilanne on varsin tukala. Saapa nähdä, tekikö Paavo niin pahan välirikon oman puoluejohtonsa kanssa, että se näkyy vielä vaalin tuloksessa. Joka tapauksessa Keskustallakin on vaikeasti oirehtiva sisäinen umpirauhanen.

 

Tällä viikolla puhutaan Pidisjärvi-lehdessä rakentamisesta. Takavuosina oli näihin aikoihin jo parruja pystyssä kymmenillä omakotitalotyömailla. Nyt näyttää hiljaiselta. Ihmiset ovat turhakin varovaisia. Nyt on lainarahan korko matalammalla kuin kymmeniin vuosiin ja tarvikkeetkin monen vuoden takaisella tasolla. Jostakin syystä ihmiset eivät ole vielä innostuneet. Rakentamiseen on tulossa selvästi kustannuspaineita tarvikkeiden hintojen nousuna ja ensi vuoden alusta arvonlisäverona. Nyt olisi kaikkien asiantuntijoiden mukaan se otollisin hetki rakentaa, jos suunnitelmia on. Puutavarakin on puoli-ilmaista kun myrsky kävi savotassa ja joka isännän kartanolla on tapuli vastasahattua.

 

Nyt se sitten tulee ensimmäinen puuro kunnan jauhoista. Lähden tässä kolmen päivän kuntoutuskurssille ja viulut maksaa Kela. Meitä lähteekin täältä Nivalasta kolmen miehen änkyräporukka, joilla on mielipiteet valmiina.

Toinen näistä lähtijöistä on siankasvattaja ja toinen saman tuotteen jalostusketjussa toimiva. Se on varma, että meillä on kanta ruokavalioonkin. Sianlihaa riehtilään, niin se on parasta vitamiinia.

Tämä on sydänpotilaiden sopeutumisvalmennuskurssi, jossa meitä opastetaan psykologien johdolla uuteen elämäntilanteeseen ja ravintoterapeutit opettavat porkkanan syömistä. Kyllä minä luulen, että sielä joutuu psykologit ja ravintoterapeutit koville, kun yrittävät muuttaa meidän piintyneitä elämäntapoja. Jos minä palaan sieltä otsa keltaisena karotiinista ja nikotiinilaastari navan päällä, niin silloin voi todeta, että yksikään ei lentänyt yli käenpesän.

28.4.1993

 

Kolmen päivän aikana Kokkolassa palautettiin mieliin paljonko kulutusmaidossa on rasvaa ja paljonko voinapissa kolesterolin aineksia. Kerrottiin myös, miten tulisi välttää kiukustumista ja turhan jännittämistä. Leppoisa lenkki ja nokoset puolisen päälle olisivat terveellisiä, mutta se lienee jo tämän päivän ihmiselle ylellisyyttä. Haikailtiin siinä vanhojen aikojen perään, miten ennen heinätöissäkin kerittiin ottaa nokoset, vaikka heinäalat korjattiin hevospelillä ja ihmiskäsivarsilla. Nyt ruoka on syönnin jälkeen kuin ajokoiran mahassa, ele ei hetken rauhaa. Nämä ovat kuulemma niitä stressin aiheuttajia ja ensimmäisenä siihen reagoi tietenkin vatsa.

Tuolla kurssilla oli 14 miestä ja kolme naista. Siinä lienee oikea suhde siihen, miten miehet ja naiset sairastavat näitä sydän- ja verisuonitauteja. Naiset ovat miehiä sitkaampia ja elävätkin keskimäärin kahdeksan vuotta pitempään. Se oli kovasti oikea dokumentti, kun Reunan Topi aikoinaan totesi, että Veelanninpuhdossakaan ei elä muuta kuin veteraanileskiä ja joku pystyyn kuivunut ukonkanto.

 

Kyllä ilmat muuttuivat muutaman päivän aikana ja suviyötkin olivat lämpimiä. Perjantaina oli Yrjön päivä, lauantaina Pertin ja sunnuntaina Markun. Nämähän on ne suviöiden päivät, joista ennustettiin ennen tulevan kesän säät. Nyt suviöillä ei ole paljon merkitystä, koska ne vaikuttavat niin vähän tavallisen kansalaisen elintasoon, tulipa sitten hyvä tai huono kesä. Tavallisen palkkalaisen suviyöt ovat silloin kun SAK:n ja STK:n pomot istuvat neuvottelupöytään.

Nyt on luonnonystävillä parasta aikaa kukkua iltamyöhään niityillä ja nevoilla ja aamutuimaan lintujen konserttia kuulemassa. Kirkonkylällä sitä ei paljon huomaa, milloin muuttolinnut palaavat.

Yhtä tuttua vierasta kaivataan. Kottaraiset eivät enää palaa, jos heitä nyt yleensä enää on olemassa. Puhuivat kottaraisten suuresta myrkyttämisestä muuttomatkan aikana tuolla Etelä-Euroopassa. Tuskin ne nyt kaikki olisi kuolleet, mutta kyllä se on hätkähdyttävä havainto, että kottaraiset ovat pois luontokirjastamme. Kottarainen oli uskollinen palaaja ja se tirskutti satakielen lailla monta lintua matkien. Onkohan kottarainen kokonaan sukupuuttoon kuolemassa?

 

Kevät on kovaa murrosten aikaa. Kevääntulo on täällä Pohjoisessa rajua luonnon muutosta. Ihminen yrittää uudistua mukana. Kaikki eivät jaksa. Kuolleisuus on keväällä suurta. Tämäkin kevät on vienyt suuren määrän ihmisiä. Monta on jo haudattu. Kymmenen arkkua on kuulemma kylmiössä tälläkin hetkellä. He eivät nähneet enää kesää. Kevään mukana pitäisi myös ihmisen pystyä uudistumaan. Lähteä henkiselle muuttomatkalle. Kaikki eivät saa siipiensä alle ilmaa vaan sulkasadon vuoksi siivet ovat harvat ja voimat ehtyneet. Jäädään paikalleen, eikä päästä nauttimaan kevätilman korkeista ja lauhkeista ilmavirroista. Kyyhötetään samalla syksyisellä kynnöspellolla. Sen vuoksi monet ahdistuvat ja sairastuvat. Toisille ihmisille kevät on vaikein vuodenaika, vaikka pitäisi olla päinvastoin.

Useimmille ihmisille kevät merkitsee kuitenkin henkistä uudistumista, puhtia ja puuhastelua. Ihminen ottaa mallia muualta luomakunnasta. Kun varis lentää risu nokassa pesävärkkiä kooten, niin nuori perhe hääräilee omalla tontillaan pintalautoja kasaten ja katkoen ja uusia pihkaisia lautoja taaplaten. Siinä vaiheessa se on fiilinki korkealla, kun suunnitellaan ja rakennetaan omaa kotia. Tänä keväänä tuo pesänrakentaminen ihmislasten osalta on kovin vaisua, sillä nyt ei helpolla uskalleta lähteä velkaa ottamaan, kun monen työpaikkakin on hukassa ja epävarma niillekin, jotka ovat onnistuneet vielä leipäpuunsa pitämään.

Nämä tulevaisuuden varjot estävät varmasti myös monen ihmisen näkökykyä kesään ja tulevaisuuteen. Kaikesta huolimatta elämänuskoa ei pitäisi menettää ainakaan taloudellisten asioiden vuoksi. Ollaanhan me kaikki nyt samassa veneessä. Nekin, joilla on työtä kamppailevat verojen ja maksujen kanssa, että pystyttäisiin toisille työttömille takaamaan sosiaaliturvaa. Työ ja tulonjako toteutuvat vain niin kovin epätasaisesti. Toiset uupuvat työn alle ja toisilla ei ole mitään työtä. Minä olisin valmis jakamaan nämä yhteiskunnan tehtävät uudella tavalla ja tasaisemmin. Siinä on oma lehmä ojassa, kun itse on jo menossa tuonne saamattomien joukkoon, eikä pysty enää tavoitteistaan vastaamaan. Psykologi sanoi Kokkolassa, että turhan vakavia asioita on turha pohtia ja elää päivä kerrallaan. Kylläpähän Herra hulluistaan huolen pitää.

12.5.1993

 

Kaipailivat viime viikon pakinoita. Mitäpäs sitä sairaslomalainen pakinoimaan? Oli siihen tietysti muutakin syytä. Ei pakinoittanut. Kuulin kasvunkumppanin ja serkkupojan äkillisestä poismenosta. Kyllä se jysäytti. Hän on ollut tavallaan ainoa Veelanninpuhon kasvatti samaa ikäpolvea, joka on asunut muutamaa Helsingin vuottaan lukuun ottamatta naapurinani. Niin veljet kuin muutkin ikätoverit ovat pirskahtaneet ympäri maailman.

Kirjailija Seppo Urpela on poissa. Kunhan ensin asian nostattama pöly on laskeutunut, aijon kirjoittaa kasvunkumppanista enemmän. Jospa sitä sitten näkisi asiat seesteisemmin ja oikeissa raameissaan, kun on hetken miettinyt.

 

Kerkisi olla jo yksi lämmin viikko. Nivalakin oli Euroopan lämpimimpiä paikkoja. Useana päivänä lämpötila yli 20 astetta. No, eihän se voinut tietenkään pysyvää olla. Viime yönä oli pakkasta, mutta kyllä se aurinko jo päivällä lämmittää, jos ei ole pilviä edessä.

On ollut mukava olla ulkotöissä. Tulee sielä toki vahinkojakin eli ilonpilaajia. Viime lauantaina läksin aamuvarhaisella loppuja kuloja polttelemaan. Karskissa karkasi tuli Purhon pakettipeltoon, joka oli tosin jo aikaisemmin kulotettu. Veelanninpuhdossa kaksi lohkoa paloi iloisesti. Kolmatta lohkoa kulottaessa huomasin yks kaks, että tuli olikin lentänyt tien yli naapurin peltoon. Se on nitromiehelle kovaa hommaa, kun kuumuuden keskellä ja sydän kurkussa yrittää hosua ja sammuttaa tulta ja huomaa, että se karkaa tuonne kohti asutusta. Kun keuhkot vain vinkui ja sydän jyskytti kuin lampaan saparo, niin ei auttanut muuta kuin lähtiä soittamaan palokuntaa. Onneksi palo pysähtyi suurelta osin rajaojaan ja palomiehet pääsivät vähällä. Kiitokset kuitenkin.

Tulee tässä mieleen tuo Sarjan Alhon kertomus eräästä naapurin isännästä, joka lähti kulottamaan isoa niittyaukiota ja selosti pojilleen, miten kierretään ensin heinäladot varovasti vesiämpärin kanssa ja sitten aloitetaan alatuulen puolelta. Niin siinä kuitenkin kävi, että kahdeksan latoa oli päivän saalis kulotuksen jälkeen. Minulla ne taitaa kaikkiaankin jäädä viiteen kappaleeseen.

 

Ensi viikonvaihteessa on Nivalassa messut. Se on melkoinen läpileikkaus Nivalan elinkeinoelämän kuvasta. Kymmeniä näytteillepanijoita eri kaupan- ja elinkeinoelämän aloilta. Se vaatii näytteillepanijoilta melkoista ryöhninkiä käyttää vapaa viikonloppunsa tällaiseen touhuun. Tämän vuoksi nivalalaisten kannattaisi käydä katsomassa, mitä yrittäjämme ovat aikaansaaneet. Siispä messuilemaan, eikä vielä mökille.

17.5.1993

 

Tämä aika vuodesta on ja paremminkin oli ihanaa aikaa. Silloin ei tunnettu työttömyyttä. Jokainen kykeni parkkuulle ja jos ei parkkuita  ei ollut Karvoskylän asemalla ajettiin Haapajärvelle tai Kuonanperälle. Jos ei ollut parkkuita, mentiin parkinkiskontaan tai taloihin rengeiksi. Ojankaivua ja metsätöitä löytyi aina, jos vaan oli halua tehdä.

Näitä meidän ikäluokan mielipiteitä pidetään talipotunaikuisina, mutta sillä tavalla se Suomi sodan jälkeen nostettiin. Tekemätön työ ei ole vähentynyt, mutta nuorilla ei ole töitä. Heiltä on kielletty työnteko, koska näin sanoo SAK.

Viime päivien neuvotteluja tuntuu olevan meikäläisen sukupolven mahdoton käsittää. Eikö SAK:n pitäisi huolehtia nuorten työllistämisestä, mutta nyt se lyö kynsin hampain vastaan. Onhan se nähty, että työpaikkoja ei synny näillä työvoimakustannuksilla varsinkaan nuorille. Ei nuori ole vielä ammattimiehen tasolla, eikä pysty leipäänsä hankkimaan. Ei yrittäjät ja työnantajat pysty hyväntahtoisuudesta työllistämään näinä aikoina. Moni nuori ei tiedä, kuinka monta kertaa tuo nuoren työntekijän nettopalkka tuplaantuu, ennen kuin kaikki vastuut on maksettu.

Tällä asialla on tulevaisuuden kannalta suuri merkitys. Jos nuori ei kerta kaikkiaan yritäkään etsiä töitä, kun toimeentulo on varsin kohtuullisesti turvattu ansiosidonnaisella päivärahalla. Ei tämä kansa ole tervettä, kun tarjottukaan työ ei kelpaa, jos saa saman kotia makaamalla. Suomen kilpailukyky on kyllä tulevaisuudessa varsin heikko, jos tätä vauhtia mennään. Olisi luullut SAK:lta löytyvän vähän järkeä tässä asiassa, mutta nyt uhataan heti raskaimmalla aseella, eli vientiteollisuuden pyörien pysäyttämisellä. No, minulle se kyllä passaa. Ajetaan tämä maa niin perseelleen, että ei ole mistä jakaa. Kaskinauriin siementä löytyy ja riistaa ja kalaakin on kohtuullisesti. Järkeä meillä ei näytä olevan.

 

Ei näytä järkeä tai ainakaan tapoja meillä autoilijoilla. Tätä kirjoitettaessa soitti eräs henkilö, että kyllä nivalalaisten ovat metsäkansaa ja miten sitä liikennekulttuuria Nivalan Autokoulussa opetetaan? Jokainen meistä lähtee täältä ajasta kerran. Sivistyskansat kunnioittavat viimeistä matkaa, kun Nivalassa ruumissaattue tulee tiellä vastaan, niin vain muutama vaivautuu pysäyttämään autonsa. Olen tästä asiasta haukkunut Nivalan autokoulunopettajat jo niin moneen kertaan, että en viitsi enää. Pankaapa asia oman läheisenne saattomatkan kohdalle ja kuvitelkaa, kun siinä jyristellään ohi ja vastaan, kuin ei olisi mitään häpyä.

 

Kokkolan kuntoutuskurssilla meitä sydänpotilaita kehoitettiin näyttämään tunteet vapaasti. Pitää itkeä ja nauraa. Keskiviikkona minä sain tätä terapiaa, kun palasin Pamparinperältä 16 lapsen isää ja äitiä jututtamassa. Minä yksikseni autossa itkin ja nauroin ja ajattelin, että jospa sitä joskus pääsisi noista toimituksen rutiineista ja pääsisi päntiönään olemaan tuolla kylissä oikeiden ihmisten juttusilla. Se olisi parasta mielenvirikettä ja terapiaa. Sieltä ne löytää elämänviisaudet ja oikeat arvostukset.

19.5.1993

 

Pitää tässä aluksi kertoa aasinsillaksi se vanha tarina.

Kaksi vanhaa poikaa, veljeksiä, lähti savottaan. Kävelevät kinttupolkua eräänä aamuna hakkuupalstalle. Toinen veljeksistä huomasi jäljet polun poikki ja totesi, että kahtopa kun on kettu mennyt. Päivä hakattiin halkoja ja pöllejä puhumatta. Palattiin illalla takaisin ja jälkien kohdalla toinen veljeksistä totesi, että eipä oo kuin jänis. Aamulla toinen veljeksistä heräsi ja toinen oli häippässyt. Pöydällä oli lyhyt kirje: Lähdin pois, kun tämä homma meni riitelyksi.

Pitkään yhdessä asuminen kiinnyttää ihmiset toisiinsa. Parhaiten tämä näkyy vanhojen avioparien kohdalla. He tuntevat ja tietävät toisensa jo niin tarkkaan, että puhetta ei tarvita. Muistan kun Vilkunan Suoma kertoi takavuosina, silloin kun Joosekin eli ja oli voimissaan. Suoma sanoi, että hän tietää jo Joosen suupielistä, mitä se aikoo sanoa. Vanhojen avioparien kohdalla on mielenkiintoinen kamppailu. Samaistutaan hyvin pitkälle. Käsialakin muodostuu samanlaiseksi. Mielipiteet ovat yhtenevät, mutta toisaalla käydään omaa kamppailua tai kilpailua.

Meillä se menee muita paremmaksi. Minä olin talvella Oulaskankaan sairaalassa ja sielä todettiin mm. pohjukkaissuolen haava ja siihen tuli hiivatin kalliit Rintalan Yrjön lääkkeet.

No, en ehtinyt olla kotona kuin viikon, kun Tuulakin lähti Nivalan terveyskeskukseen mahatähystykseen. Oottehan te nähneet televisiomainoksen, miten innokkaana lapsi tulee hammaslääkäristä: Reikiä nolla. Tai miten lapsi tulee koulusta hyvän todistuksen kanssa haltioissaan. Meijän Tuula tuli tukka hulmuten ja iloissaan terveyskeskuksesta: Minullakin on mahahaava.

Voi ryökäle, ajattelin minä. Kaikella sitä kilpaillaan kun mahahaavalla. On kait siinäkin jotakin tunnelmaa, kun aamulla jaetaan pöydänkulmalla tabletteja: sinun Santaksit ja minun Santaksit. Ilo se on pienikin ilo.

 

Tätä kirjoitettaessa en tiedä vielä varmaan tuleeko yleislakko. Minä olen ehdottomasti yleislakon kannalla. Tämä uhittelu puolin ja toisin piisaa nyt. Nystyrät eivät poistu ennen kuin on ajettu oikein kunnolla perse kantoon. Ollaan yleislakossa niin kauan, että presidentti, hallitus ja eduskunta ja tuhansien virkamiesten joukko jää ilman palkkaa. Ei nämä asiat ennen selviä. Vasta kun totuus on karvas ja kirkas, alkava on sun tietäjän virkas, sanoi runoilijakin.

Nyt on niin suuri juopa nykypolven ja meidän vanhempien välillä työnteosta ja rehellisyydestä, että on pakko katsoa pohjat. Työtä Suomessa on riittämiin. Sitä on myös Nivalassa. Kunnalla on 1200 hehtaaria metsää, mutta yhtään miestä ei saada ojan yli nappaskengissä. Jos halonteosta maksetaan 50 markkaa motilta, niin se on rajaton ansiomahdollisuus. Minä olen tehnyt parhaana päivänä Kemijärven Saarenkylässä pokalla kahdeksan ja puoli metriä päivässä halkoja. Nyt voi käyttää moottorisahaa ja on paremmat metsät.

Jos sieltä ei ihminen perhettään ja itseään elätä, niin se saa kuolla nälkään. Kaiken pahuus on päivärahat. Ensin pitäisi tietenkin poistaa pekkaspäivät ja lomaltapaluurahat ja siirtyä kuusipäiväiseen työviikkoon. Se ei ole paha asia, sillä Nivalassa kolmasosa ihmisiä on seitsenpäiväisessä ympäri vuoden. Kaikki päivärahat pois. Muuten ei työ rupea Suomen kansalle maistumaan. Minä haluaisin elää tässä maassa, mutta näyttää siltä, että kohta tätä maata ei ole. Ei ainakaan itsenäisyyttä. Nyt on sellaiset miehet vallankahvassa, jotka eivät koskaan ole itseään elättäneet rehellisellä työllä. Sen vuoksi puhuvat aivan käsittämättömiä asioita ja vaatimukset on suuret. Kuinka moni uskaltaa pistää sormensa raamatulle ja katsoa illalla peiliin, että omalla työlläni olen leipäni hankkinut ja siitä on jäänyt vielä tarvittava osuus yrittäjälle ja työnantajalle yhteiskunnallisiin maksuihin. Metsätyömaat ja kanavankaivuut  auki ja kortistot tyhjiksi. Tämä on keinotekoista peliä, joka pitää lopettaa tai se loppuu omaan mahdottomuuteensa. Siispä lakkoilemaan.

2.6.1993

 

Ovat talvellisen pumppukohtauksen jälkeen juoksuttaneet ja huusanneet sairaaloissa. Viimeksi eilen Oulun yliopistollisessa. Olisin jo ollut valmis jäämään koko- tai puolieläkkeelle, mutta kyllä se näyttää olevan mahdotonta. Pitäisi olla melkein pää kainalossa, ennen kuin sellainen paperi syntyisi tänä aikana, joka päästää ihmisen eläkkeelle. Vaivat eivät tunnu riittävän. Pikkaraisen Jouko esittikin, että pitääkö ottaa päästä lisää ja sehän mulle kyllä sopisi. Sitä on jo tällä iällä niin paljon latvasta laho, että sieltä kyllä ei löydykään muuta kuin vikoja.

 

On se kumma juttu, kun asiat lähtevät menemään väärään suuntaan, niin menevät kaikki. Nyt kun on puoli miljoonaa nuorta työtöntä, niin eikö meitä roneja voisi jo pistää eläkkeelle. Kun sitä joutui sota-aikana tekemään jo 7-vuotiaana miehen töitä, niin eikö se 50 vuotta työelämässä olisi jo riittävä aika? Eikä tämä sukupolvi ole kuluttanut korkeakoulupaikkoja, eikä päässyt nauttimaan lapsilisistä eikä lapsuudesta, niin olisihan se kohtuullista saada muutama eläkevuosi. Vaan kun eläkerahatkin on hussutettu niin, että eläkkeitä ei voida maksaa.

Yhteiskunnan rattaat näyttävät jumiutuneen pahasti, eikä valoa luvata työttömyyden helpottamiseenkaan vielä vuosiin. Rakennusalakin julkaisi synkät ennustukset lähitulevaisuudesta. Samat olivat arvelut myös metsäteollisuuden osalta.

 

Ainahan sitä pärjää, jos saa elää rauhassa, eikä tarvitse pelätä kranaatteja ja tarkka-ampujain luoteja ja kun on vielä leipää ja lämmintä. Kauhistuttavalta kuulostavat nämä Jugoslavian tapahtumat. Päivä päivältä tappelut vain pahenevat ja nyt on kahden rintaman sijasta kolme rintamaa, kun muslimit ja kroaatitkin ovat ryhtyneet lahtaamaan toisiaan oikein tosimielessä. Mitäs se olisi, jos olisi sotilaat ja rintamat, vaan ammutaan kaikkea liikkuvaa.

Kyllä sielä YK:n läsnäolokin on menettänyt täysin kasvonsa. Turhan panttina ja pilkattavana ovat ja se maksaa maailmanjärjestölle rahaa, jota silläkään ei juuri enää ole. Näin heppoinen on YK, kun tosipaikka tulee eteen. Kansainliitto, YK:n edeltäjä oli ensimmäinen sankarivainaja kun toinen maailmansota puhkesi. Sodan jälkeen YK perustettiin suurin toivein, että se pystyisi tulevaisuudessa ratkaisemaan kaikki maailman ongelmat ja tekemään tästä maanpäällisen taivaan. Toisin on käynyt, vaikka joissakin asioissa on onnistuttu. Rahaa on palanut paljon, komeita puheita on pidetty. Entisenä YK-sotilaana osaa aavistaa kuinka turhauttavalta tänä päivänä YK:n miehistä tuntuu olla katsomassa paikan päällä, kun ihmisiä tapetaan. Eikä voi tehdä mitään. Missäs on nyt Euroopan Yhteisön yhteishenki ja voima? Ei ole siitäkään mitään apua. Hajoaako sekin jo alkuunsa ennen kuin Suomikaan ehtii mukaan. No, se asia kuullaan sunnuntaina Keijo Korhoselta, kun hän tulee puhumaan Nivalaan AML:n kesätapahtumaan.

7.6.1993

 

”Jo joutui armas aika ja suvi suloinen. Kauniisti joka paikkaa koristaa kukkanen…”

Tämä suvivirsi soi ja lauletaan taas tuhansissa koulujen päätösjuhlissa. Virsikirjasta tämä suvivirsi ja Raamatusta Luukkaan jouluevankeliumi ovat suruttomillekin ne tutut kappaleet, jotka herättävät mielihyvää ja vievät ajatukset lapsuuden rakkaisiin muistoihin.

Koulu- ja opiskelutavoitteen täyttymien on unelmien täyttymystä. Tänä keväänä näitä unelmia varjostaa taloudellinen lama ja työttömyys. Vuosien opiskelut ja unelmat ovat takana ja valmistutaankin vain työttömyyskortistoon. Se on masentava kokemus ja luottamus yhteiskuntaan horjuu. Missä ovat perustuslailliset oikeudet työhön?

 

Nivalan abit ajelivat penkkaripäivänään tunnuksin: Työkkärit tulevat. Iskulauseessa kuvastui ironista realismia. Monen kohdalla se on totta. Edes kesätöitä ei löydy ja jatko-opiskelupaikkakin saattaa olla tavoittamattomissa.

Nyt vanheneva sodanjälkeinen sukupolvi on joutunut lähtemään nollilta. Silloin ei ollut opiskelupaikkoja lainkaan, ei ainakaan köyhän lapsille. Työtä oli, ei rahaa. Työn hinnoitteli yksin työnantaja. Tarjokkaita oli yllin kyllin. Inflaatiolla ja rahojen katkaisemisella leikattiin ansioita ja maksettiin sotakorvauksia ja jälleenrakentamista. Siitä sitä vain noustiin.

Miksi tällaisia vanhoja asioita? Sen vuoksi, että te nuoret uskoisitte myös Suomen uuteen nousuun. Onhan teillä toki paljon paremmat mahdollisuudet tehdä tästä maasta hyvä, vaikka ”juppikautena” maa ajettiinkin melkein yhtä alas kuin sodan jälkeen. Joudutte aloittaan pankkien raunioilta ja eläkeläisten suuresta laskusta. Kun katselin ja kuuntelin lukiolaisten ohjelmaa, tuli ihastus ja toivo. On henkisiä voimia, taitoa ja opittua tietoa. Näillä eväillä te kyllä selviätte elämässä. Kun te aikanaan otatte vastuun yhteiskunnasta, niin luulen, että siitä tulee humaanisempi. Enemmän toisen ihmisen huomioonottavaisempi. Solidaarisempi mm. niukkenevan työn oikeudenmukaisempaan jakamiseen. Meillä tämän päivän ihmisillä ja korkeilla päättäjillä ei näy olevan siihen enää taitoa, tahtoa eikä rohkeutta. Uskon myös, että te paremmin ymmärrätte tehokkuuden sijasta oman ympäristönne suhteen. Me olemme jättäneet vain suuret kaatopaikat ja saastuneet vedet. Toivottavasti te pystytte rakentamaan paremman maailman, joka kestää vielä lapsillennekin. Tässäpä muutamia vanhan toimittajan ajatuksia testamentiksi teille uudet ylioppilaat ja muutkin nuoret.

 

Minua on syytetty jo siitä, että pakinani ovat menneet sairaskertomuksiksi ja pessimistisiksi. Pitänee keventää.

Eräs nivalalainen isäntämies jäi takavuosina vuoden välein kaksi kertaa kirkolla suojatiellä pyöränsä kanssa auton alle. Isäntämies oli vähän oluissaan, eikä uskaltanut nostaa syytettä tai vaatimuksia. Avulias naapuri tuli hätään ja totesi, että eihän sitä nyt yhtä miestä jatkuvasti autolla yli ajella ja nosti syytteen autoilijaa vastaan. Oikeudessa autoilijalle langetettiin tuomio ja velvoitettiin korvaamaan miehelle katkenneista jaloista ja ruumiinvammoista 4000 markan korvaukset. Kun rahat aikanaan tulivat taloon, se oli iso asia ja päätettiin tehdä asunnossa remontti. Niin tehtiin ja talo tuli uuteen uskoon. Mutta ulkopuolelta talo näytti rapistuneelta ja poika totesi, että maalataan talo ulkoakin. Kaisa-emäntä vastasi siihen topakasti, että ei maalata, kun ei ole rahaa. Poika latki keittoa ja totesi, että kyllä maalataan. Millä rahoilla, kun ei ole rahaa, tivasi Kaisa. – Laitetaan Topi vielä kerran kirkolla käymään, niin saadaan maalirahat, totesi poika.

 

Poliisit saavat harvoin kiitosta, mutta Häkkilän Ahti antaa nyt. Ahti oli torstaina iltapäivällä palaamassa Oulusta. Ahti on liikuntavammainen tapaturman jäljiltä ja niinpä hän ajeli Oulusta kotia kohti ilman pissataukoa.

Junttikankaalla poliisit pysäyttivät Ahtin liian rohkeasta ohituksesta, kun Ahtilla pakotti jo rakko. Poliisit tulivat Ahtin auton luokse tarkoituksella sakottaa tai ainakin nuhdella.

Ahti ei ole saamaton mies. Hän ruuvasi ikkunan auki ja osoitteli kainalosauvojaan ja ikkunasta tuli vuolasta puhetta.: – Voi hyvät poliisit, jos te nyt viette minut putkaan ja minulta puhkeaa sinne rakko ja kuolen, niin te saatte lopun elämänne maksaa korvauksia. Minun on justiin päästävä Nivalaan lääkäriin Yliluoman Annen luokse rakkoa tyhjentämään tai muuten se puhkeaa. Siellä on ainakin kaksi litraa jo ainetta, eikä veny yhtään, lateli Ahti vuolaasti.

Poliisit ottivat oitisti kaksi askelta taakse ja viittasivat: antaa mennä. Kiitoksia poliiseille Ahtin ja täyden rakon puolesta

9.6.1993

 

Piti palata sairaslomalta hetkeksi työpaikalle, kun sunnuntain Kalevassa oli niin hälyttävä uutinen. Uutinen liittyi Ahtisaaren presidenttiehdokkuuteen ja oli tietenkin sunnuntain suurin tapahtuma koko maassa. Jälkijutussa kerrottiin neljän palstan otsikolla Ahtisaaren ja hänen tukijoukkojensa juhlasta Zetor-klubilla. Otetaanpa suora lainaus tuosta jutusta.

”Takinkääntäjien pidot Zetorissa.

Kun Helsingin Kaivopihalla sijaitseva ravintola Zetor pari vuotta sitten avattiin, paikan kunniavieras ei ollut valtiosihteeri Martti Ahtisaari, vaan paikallislehden päätoimittaja Jaakko Salmela Nivalasta. Syy on harvinaisen selvä, ravintolassa on ihka aito Nivala – loosi muistuttamassa maalaisen aluepolitiikan tärkeistä peruskysymyksistä.

Sunnuntaina osat olivat vaihtuneet. Kunniavieras oli nyt Ahtisaari, joka hetkeä aikaisemmin oli liki hartaissa tunnelmissa pyydetty demarien viralliseksi presidenttiehdokkaaksi.”

Kyllä se maailma on todella julmaa. Heti kun jäin sairaslomalle, kehtasi entinen YK-kaveri iskeä tikarilla selkään ja hiijata itsensä kunniavieraaksi ja huudattaa itsensä presidenttiehdokkaaksi.

Ei sitä paranisi lähteä näköjään sairaslomille tällaisena aikana. Vaikka eihän tämä vallasta syökseminen ole mikään uusi ilmiö. Niinhän ne syrjäytti Haile Selassienkin kun hän oli valtiovierailulla naapurimaassa ja saman kohtelun sai osakseen taannoinen Neuvostoliiton presidentti Gorbatshov, kun hän lähti Krimille lomailemaan. Heti iski vanhoilliset vallankaappauksella. Kun palataan kuun puolivälissä virallisesti töihin, täytyy heti ryhtyä tositoimiin vallan palauttamiseksi ja pistää Ahtisaari aisoihin. Taisi nyt Martti-poika erehtyä, kun ryhtyi syrjäyttämään entistä YK-kaveriaan.

 

Kiitoksia vain Timo Haapalalle huomiosta. Kutsukortti tuli oikein klubilaatikossa ja on tallessa vieläkin. Aion kyllä käydä Zetor-klubilla korttini hyödyntämässä, vaikka avajaisiin en päässytkään.

 

Nyt se pitäisi sitten olla kesä, kun Ruuttusen Esa ja kumppanit ovat tulleet Nivalaan laulukursseja vetämään. Säiden haltija vain ei ole sitä vielä hoksannut. Ei siellä tarkene ulkoilmakonserteissa paremmin ihmiset kuin Vilkunan Pekan kaalintaimet pellossa. Kaikki kasvusto jököttää nyt ja kesäntulo jäi ikään kuin tuppeen. Siitä huolimatta Nivalassa alkoi kultturellinen viikko. Laulukurssi tuo uusia ihmisiä paikkakunnalle ja nivalalaisilla on mahdollisuus osallistua moniin nautinnollisiin tapahtumiin. Käyttäkää nyt tilaisuutta hyväksi, kun paikkakunnalla on viikon ajan korkeatasoista tarjontaa.

Samanaikaisesti täällä soivat vasket. Puhallinmusiikkitapahtuma tuo paikkakunnalle kymmeniä orkestereita ja puhaltajia. Vaskimusiikin osalta tilanne huipentuu, kun täällä pidetään puhallinseitsikkojen SM-kilpailut. Ensimmäistä kertaa Nivalassa. Saastamoisen Simpalla, Vähäsarjan Erkillä ja Ruuttusen Esalla on säästä huolimatta helteinen viikko. Me tavalliset nivalalaiset voimme mennä vain valmista kuuntelemaan.

 

Konserttien lomassa sopii piipahtaa Tillari-galleriassa katsomassa nuoren ja lahjakkaan nivalalaisen, Elisa Leppälän töitä. Elisalle tarjottiin kahden viikon varoitusajalla peruuntunutta näyttelytilaa. Elisa empi hetken ja sitten sytytti. Hän kuvitti kahdessa viikossa piirroksin ja akvarelleilla kauniin, tutun sadun ja lopputulos on varsin ihastuttava. Kannattaa käydä katsomassa kuinka lahjakkaita nuoria meillä on.

 

Nivalalaista taidetta on esillä myös Hyvinkään Taiteilijaseuran talossa Einolassa. Talon isäntänähän toimii nivalalainen Aimo Eteläniemi ja siellä on nyt oma Nivala-huone. Kaarina Nietula on pystyttänyt sinne töidensä näyttelyn, joka on avoinna vielä 16.6. saakka. Keravalla, Korsossa ja Hyvinkäällä on paljon nivalalaisia, joten käykääpä katsomassa. Toivotaanpa ilmojen paranevan.

14.6.1993

 

Keski-Pohjanmaan maakuntaliitto tekee parhaillaan suurta kokoomateosta maankunnallisista vaikuttajista. Nivalastakin elämäkertasarjaan on valittu puolensataa edesmennyttä vaikuttajaa ja merkkihenkilöä.

Historiatoimikunnalla on epäkiitollinen tehtävä. Pakostakin siinä syntyy ristiriitoja, ketä ottaa tai ketä jättää pois. Suppean toimikunnan on mahdoton löytää nopeasti täysin kaikkia tyydyttävä luettelo. Minulla ei ole tarkkaa tietoa, mitkä ovat kriteerit valinnoissa. Muutamiin kohtiin kuitenkin kiinnitin huomiota. Asiantuntija-artikkelin arvoiseksi toimikunta on arvioinut kolme Kalliota: Kyösti, Kaisa ja Kalervo, sekä kaksi Vilkunaa: Kyösti ja Kustaa, sekä Niilo Kustaa Malmbergin.

Harva nivalalainen taitaa tietää, kuka on tuotteliain nivalalainen kirjailija. Kyllä se on Unto Karri, oikealta nimeltään Lenni Lakso. Hänen kotinsa on tuossa naapurissa Kivimäen tontista lohkaistu paikka. Vanhemmat olivat Nivalan maineikkaat opettajat Juho ja Aino Lakso. Karrilta on ilmestynyt kaikkiaan 28 romaania. Siihen ei ole yltänyt kukaan muu Nivalassa. Mielestäni Unto Karri kuuluisi siihen sarjaan, joka edellyttäisi tutkimustyötä ja asiantuntija-artikkelia.

 

Elämäkertatoimikunnalla on ollut melkoinen urakka siivilöidä näitä vaikuttajia tähän B-sarjaan, joista elämäkerrat kirjoitetaan paikallisin voimin. Jos olisin ollut mukana, olisin liittänyt luetteloon muutaman nimen lisää.

Työväenluokan edustus on jäänyt täysin vaille huomiota. Toivo Hissa oli Tannerin aikalainen, jopa työtoveri E-osuustoimintalinjalla ja työväenliikkeessä. Hän oli mm. ainoa Sosialidemokraattisen puolueen kunniajäsen Pohjois-Suomessa. Silloinen eduskunnan puheenjohtaja Matti Ahde oli laskemassa puolueen seppeleen Hissan arkulle. Toivo Hissa oli suuri ihminen, humanisti Kallisen kaltainen pohdiskelija. Mielestäni hän olisi historiankirjoituksen arvoinen.

Andreas Hulkkonen toimi Nivalassa kappalaisena pitkään. Hän oli nuorisoseuramies ja palava henkilö. Pako-Pekka oli legenda jo eläissään ja hänen elämäkertansa sivuaa väkevästi vuosisadan alun nivalalaista talonpoikaiselämää. Matti Juhola oli aikanaan Nivalan vahva mies. Silloin kuntakin oli konkurssissa ja mm. Vähäahon Hannes kertoi, että  Juholan Matti katkaisi lyijykynät kahtia, kun osuuskaupasta haettiin koulutarvikkeita. Silloin Osuuskauppa oli vahva ja SOK oli velkaa Nivalan Osuuskaupalle.

Kyllähän näitä merkkihenkilöitä olisi paljonkin, mutta mihin vetää viiva? Toimikunta päätti pyytää artikkelia pääosin Seija ja Kari Kravulta. Jos kysymys on vain muutaman rivin henkilötiedoista, niin sehän on helppo juttu. Jos vaaditaan syvällisempää artikkelia ja taustoja, niin teetättää paljon työtä. Minun tuntemukseni mukaan Nivalassa on vain kaksi henkilöä, jotka tuntevat näidenkin henkilöiden taustan. Suosittelisin että Eero Elovaara ja Ahti Cajanus saisivat tarkistaa tämän elämäkerta-aineiston ennen painoon menoa. Se ei loukanne kirjoittajienkaan tuntuja. Painetuksi sanaksi jäävä tekstit jää historiaan ja mahdollisimman objektiivinen tieto olisi paikallaan.

 

Äkkilämmin tietää kylmää. Ei tullut nytkään hyvää rehusatoa ainakaan ensimmäisestä niitosta. Kaksi viikkoa ilmat ovat jököttäneet tosi kylminä ja koko kasvusto on pysähtynyt. Tuskinpa päästään ennen juhannusta rehuntekoon, jos ei tapahdu aivan äkkimuutosta. Rehusato jäänee muutoinkin pieneksi, kun talvi verotti jääpoltteen kautta kasvustoja ja moni joutui syksyllä kyntämään kylvetyn heinäkasvuston peltoon, kun puimurilla oli uitettu pellot nurin. Toivotaan nyt, että kesä paranisi, sillä isännillä on miljoonia liossa ja kato tietäisi tähän saumaan monille viljelijöille suuria vaikeuksia. Maataloudella on niin merkittävä osuus Nivalassa, että jos se riutuu, riutuu monta muutakin. Lämpimämpiä ilmoja toivoen.

16.6.1993

 

Jokohan tuo kylmä jakso nyt vihdoin päättyi. Kestikin sitä miltei kuukauden. Heinänkasvukin pysähtyi kokonaan ja tyyriit ostotypet taisivat mennä hukkaan. Nyt kannattaisi antaa nurmikasvustoille uusi typpilannoitus, niin siellä olisi ensimmäisen niiton jälkeen jo uusi odelma alullaan. Näin suosittelevat näköjään ammattilaiset. Vaikka kasvustot ovat vielä melko heikot, niin uskon, että jotkut aloittavat rehunteon jo viimeistään juhannusviikolla.

 

Meikäläisellä ei ole paljon musiikkikorvaa, eikä musiikin tuntemusta, mutta olen kovasti nauttinut niistä konserteista, joita Nivalassa on viikon ajan ollut. Sitä aistii näköjään ihollaan nämä tuntemukset, kun muut korvillaan ja muilla aisteillaan. Tulee kylmänväristykset ja ihokarvat nousevat pystyyn. No, pääasia, että jollakin tavoin pystyy vielä tuntemaan.

Vielä noista tuntemuksista sen verran, että iän mukana sitä muuttuu kovin kyyniseksi ja kylmäksi ja harvoin enää jaksaa sydämestään innostua tai syttyä. Ehkä se tämä ammattikin tekee kyyniseksi. Kun sitä viikonloput ja illat juoksee kaikissa tilaisuuksissa, niin sitä turtuu kaikkeen. Pitäisi pystyä kirjoittamaan pystykorvanäyttelystä, raanunäyttelystä, mieskuorokonsertista, jokamiesluokan ajoista ja kuvataiteen näyttelyistä palavasti ja innostuneesti, vaikka ei ole minkäänlaisia lahjoja tai asiantuntemusta koko hommasta. Sitä on aina viikonloppuna niin turra kaikista tapahtumista, että ei siinä jaksa innostua mistään. Se on toimittajan työn kannalta sama kuin henkinen halvaus ja työkyvyn menettäminen. Ei sellaista tekstiä kukaan lue, jossa ei ole sielun paloa ja asialle syttymistä. Sairasloman aikana minä olen patistellut Jussia noihin tilaisuuksiin ja täytyy sanoa, että pojasta on polvi parantunut. Hänellä näyttää olevan vielä innostusta asiaan, mutta lähti mokoma nyt parin viikon lomalle ja minä joudun sairaslomalta palattuani taas tositöihin. Eipä tässä auta valitella. Jokainen on itse työnsä valinnut.

 

Nuo muutaman vuoden takaiset veistokurssit Nivalassa ovat tehneet hallaa hirsihuvilayrityksille. Viime talven Tapani-myrsky kaatoi Nivalassakin kymmeniä tuhansia puita. Puu ei ole käynyt isäntiä tyydyttävään hintaan kaupaksi ja nyt näitä tuulenkaatoja jalostetaan Nivalassa hirmuvauhdilla kesä- ja saunamökeiksi. Lienee parisataa mökinteosta Nivalassa tällä hetkellä työn alla. On ammatikseen tätä työtä tekeviä ja kurssin käyneitä isäntämiehiä, jotka tekevät omilla ranteillaan kesämökkiä.

Kaikki nämä eivät päädy koskaan Kolima- tai Alvajärven rantaan, vaan saavat jäädä omaan pihapiiriin tai omille maille Nivalaan. Lypsykarjan omistaja ei juuri ehdi lypsyn välissä Pihtiputaalle tai Kivijärvelle, vaan mökki pitää olla lähellä. Häkkilän Väinökin nosti mökin omaan pihapiiriin, mutta onhan siinä Jyrkänlampi lähellä. Vihtarin Rauno teki myös kesämökin pihapiiriin ja Raunolla on mahdollisuus kaivattaa uimalammikko kesämökin edustalle.

Nämä kotipiiriin nostetut mökit toimivat myös kesälomalaisten majoituspaikkoina, eli niistä on monenlaista hyötyä ja etua. Mikäs se on kesälomalaisillekaan mukavampi kuin oma vapaus erillisessä pihamökissä. Nämä mökit ovat myös karjankasvattajille melkoinen viihtyvyystekijä sitovan karjanhoitotyön ohessa, joten uusi mökkikulttuuri on hyvinkin tervetullut myös Nivalaan. Toisaalta tämä on jo valmiutta maatilamatkailuun, jos mieli joskus muuttuu sellaiseksi, että voisi lehmien ohella lypsää myös turisteja.

 

Pankkien osalta kuuluu vain entistä huonompia uutisia. SYP-Unitas ja KOP kertoivat viimeksi suurista tappioluvuista. Luottotappiot ovat raskaat ja pankkien pystyssä pitäminen vaatii runsaasti veronmaksajain varoja.

Huonoja uutisia kuuluu myös Nivalasta. Nyt on menossa myös maatiloja konkurssiin. Eräiden tietojen mukaan useita tiloja realisoidaan ensi kesän ja syksyn aikana. Vakuudet eivät riitä lainoihin ja tilan tuotoilla ei pystytä lainoista selviämään. Alkaa muistuttaa pahasti 1930-luvun ongelmia. Näistä tilakonkursseista tulee pankeille lisärasitteita ja ne entisestään heikentävät paikallispankkien asemaa ja kykyä hoitaa muiden asiakkaiden asioita. Tappioita tulee sen vuoksi, että maan ja muidenkin tuotantovälineiden hinnat ovat laskeneet, eikä maalla ole nyt kysyntää, vaikka sen valmistaminen on lopetettu jo ajat sitten. Mitäs teet lisäpellolla, kun et saa maidolle tai lihalle lisäkiintiöitä. Takavuosien huippuhintoja ei enää makseta. Nyt on muuta nälkää kuin maanälkää.

21.6.1993

 

Muutaman päivän ehti olla kesäistä. Oli mukava katsella toimituksen ikkunasta alapuolella olevalle viereiselle torille, joka on muutamina viikonpäivinä vilkas kauppapaikka ja ihmisten kohtaamispaikka. Vaikka Nivalan torilla ja torielämällä ei olekaan vielä pitkiä perinteitä, näyttää se keskeisen sijaintinsa ja hyvän suunnittelun ja rakentamisen ansiosta olevan suosittu paikka niin kauppiaiden kuin nivalalaisten taholta.

 

Tässäpä muistinkin kappalaisemme Matti Nuoralan terveiset. Matti haikaili sitä, että työssäkäyvät ihmiset eivät pääse nauttimaan torielämästä. Matti toivoi, että ainakin kesäkuukausina torilla olisi iltatapahtumia ja myyjiäkin. Siellä voisi esiintyä Nivalan soittajat ja laulajat muulloinkin kuin kapinaviikon aikana, että työssäkäyvätkin voisivat saada osansa tästä ”kulttuuritapahtumasta”. Nivalassa on kaunis tori keskeisellä paikalla ja se on yksi Nivalan parhaita paikkoja, toteaa Matti. Jospa vapaa-aikalautakunta ottaisi paimenen neuvoista vaarin.

 

Tapasin torstaina kaukaisia Ameriikan vieraita, jotka olivat tulleet Karvoskylästä sukujuuriaan etsimään. Siinä keskusteluissa tuli esille, että vanhemmat olivat lähteneet Ameriikkaan ja jättäneet kolme pientä lasta Nivalaan. Vasta kun he varttuivat lähelle kymmenen vuoden ikää, he matkustivat laivalla vuosisadan vaihteessa vanhempiensa luokse, joita tuskin enää tunsivat.

Kyllä se elämä on ollut kovaa, eikä lapsen asema kovin häävi. Monella lapsella oli kuitenkin koti ja äiti, mutta isät ovat olleet olosuhteiden pakosta meneviä miehiä. Monet isät läksivät vuosikausiksi Ameriikkaan tai Austraaliaan ja joku saattoi jäädä sille reissulle. Sotavuosien lapset joutuivat olemaan vuosikausia ilman isää ja monen isä ei palannut koskaan. Monen lapsen isä on ollut myös pitkillä, jopa koko talven kestävillä savottareissuilla, eikä nuori poika ole saanut nauttia isän läsnäolosta ja yhteisistä leikeistä.

Meillä ihmetellään kehitysmaiden suurta lapsikuolleisuutta. Se tuntuu julmalta, kun katsoo televisiosta kuolevia lapsia. Ei tämä asia ole kovin kaukainen meillä Suomessakaan. Kun kävelee Nivalan vanhalla hautausmaalla ja katselee vanhoja hautakiviä, niissä on karmeita asioita. Monista kymmenistä perheistä on kuollut muutaman vuoden ikäisenä neljä, viisi tai kaikki lapset.

Kurkkumätä, kurkunkiristystauti, lavantauti, hinkuyskä ja keuhkotauti kaatoivat satoja lapsia vielä talvisodan aikana. Kaikkein karmeimman kohtalon kokivat Kuhmon evakkojen lapset, jotka kuolivat melkein kaikki täällä puolen vuoden evakkoaikana. Heidän muistomerkkinsä on uudella hautasumalla ja sielä käy moni kuhmolainen kesäisin paaden alla olevaa pienokaistaan, sisartaan tai veljeään puhuttelemassa. Eivät edes kotiseudun multiin päässeet.

 

Tuo edellä kerrottu on vähän karkeaa johdatusta, mitä aion seuraavaksi kertoa. Pitää vähän lieventää asiaa. Nyt onneksi eletään parempia aikoja. Neuvolatoiminta ja Anne-Maria Malkamäki ja hänen kollegansa ovat tehneet Suomesta turvallisen myös syntyvälle lapselle.

No, sitten uutisiin, joita olen sulatellut tässä koko viikon. Tiistaina lappasi kolme naista puheilleni ja kertoivat iloisena, että he jäävät äitiyslomalle syksyllä. Siinä samassa laumassa oli poikamiestyttökin.

Onnittele nyt siinä sitten työnantajan edustajana, kun koko talo tyhjenee (yhtä tyttöä lukuun ottamatta).

Mikä viirus se on iskenyt sillä aikaa talon naisväkeen, kun minä sairaslomalla ole ollut. Olen koittanut urkkia, ketä tässä talossa on viuhahdellut. En ole keksinyt muuta kuin herastuomari Paavolan. Hän se on käynyt joka päivä tyttöjä tervehtimässä kontrollikierroksellaan. Kyllä se näköjään paikkansa pitää, että mitä vanhempi pukki, sitä lujempi sarvi.

23.6.1993

 

Joulu on joka vuosi, mutta juhannus vain kerran kesässä.

On kaksi vuodenajan juhlaa, joulu ja juhannus, jolloin ihminen saa olla sentimentaalinen ja palata muistoissa lapsuuteen. Ihmeellisesti on luoja rakentanut ihmisen, että voimien ja aistien vähentyessä ihminen löytää uutta voimaa muistoista ja elämänkokemuksista ja näillä itseään ruokkien hilluu elinvoimaisena harmaapäiseen vanhuuteen saakka.

Vielä kun kontakti nykyhetkeen katoaa muistinmenetyksen kautta, ovat lapsuuden muistot päällimmäisinä. Niin se tätinikin, Reunan Lempi, karkaili kotoaan viltti kainalossa kohti Veelantia ja oli menossa mummun kamariin yöksi. Lapsuuden muistot ja lämmin mummon kamari olivat ne mieleen iäksi syöpyneet tuntemukset, joita kohti piti pyrkiä viimeisillä voimilla.

 

Joulu on kristillinen juhla, joka tosin on muuttunut materiaalin juhlaksi monessa kodissa. Juhannus on jakamaton juhla meille Pimeän Pohjoisen lapsille. Se on valon ja rakkauden juhlaa. Valo ja lämpö tavoittavat jokaisen samalla tavalla, olipa köyhä tai rikas.

Aineellinen rikkaus ja köyhyys ovat tänä päivänä suhteellinen asia. Toisille juhannukseen kuuluu oma kesämökki, iso katettu vene ja voimakas moottori. Juhannukseen kuuluu myös olutta ja ystäviä. – Onhan tässä rehkitty ja maksettu kunnalle ja valtiolle veroja. On oikeus ja vara nauttia ja näyttää veneen mitalla naapurille mallia, että kaikki ei ole mennyt syömiseen.

Eipä ole mitään noista juhannuksen rekvisiitoista, mutta uskon, että juhannus tule. Kun muistelee lapsuuden ja nuoruuden juhannuksia, niin sieltä löytyy monenlaisia muistoja.

Lapsuuden juhannus oli täydellinen, kun oli onnistunut tienaamaan uudet lipposet juhannukseksi ja oli vara ostaa vähintään yksi pullo punaista limsaa. Minä uskon, että moni muistaa sen patenttikorkillisen pullon ja esanssin maun ja tuoksun sekä nenässä pistelevän hiilihapon lapsuuden juhannuksista. Limsapulloja sormen välissä roikottaen me kirmasimme tuonne Ojalehdon vitikkoon Rämeenpäähän, jonne oli jo edellisenä päivänä käyty tekemässä lehtimajat. Siellä me kylän kossit viivyimme suvisen keskiyön tunnit nautiskellen limsasta ja puhuen noita näitä elämänmenosta, eikä ajatuksemme kovin kauas kylämiljöön arkisesta elämästä lentäneet. Maailma ja tietämys loppui Haapaperälle ja Ojakylälle. Nuo lehtimajat, suopursun , sinijuolukan ja koivun lehtien tuoksu eivät koskaan häviä mielikuvista.

Apeitakin juhannuksia on ollut. Kerran tulin juhannusaattona lomalle armeijasta. Kotona sain kuulla, että Fanni-täti oli edellisiltana kuollut sairaalassa. Soitin vanhemmalle veljelleni, Kulukumiehelle, joka oli Haapajärvellä Suomenselän varastomiehenä, että Fanni on kuollut ja pitäisi tulla panemaan arkkuun. Erkki eli silloin kiihkeitä poikamiesvuosia ja ilmoitti, että hän menee jonkun tytön kanssa juhannusvalvojaisiin, eikä tule kotia. Se oli minusta Erkiltä kylmä teko. Olihan Fanni testamentannut hänelle kaiken maallisen omaisuutensa: kolme hehtaaria peltoa ja hehtaari tosi hyvää kuokkamaata. Ei ollut muita lähtijöitä kuin minä. Sirkka-tamman kanssa ajelimme kumirataskärryllä kirkolle viimeistä palvelusta Fannille tekemään.

Neiti-ihmisenä eläneelle Fannille ostettiin valkoinen arkku. Katselin, kun sairaanhoitajat nostivat Fannin arkkuun ja kietaisivat lopuksi mustan huivin Fannin luisevien kasvojen ja pään ympärille. Ei ollut mitään mieltä ylentävää katseltavaa, vaikka tiesinkin, että nyt Fannin on hyvä olla. Yritettiin siinä veisatakin. Ei oikein luonnistanut. Mieleen tuli Fannin kamarista iltaisin kuuluva siioninlaulu: ” Ole kiitetty Herrani Jeesus, ole kiitetty, kiitetty.”

Kirkon alle vietiin Fanni ja minä palailin Veelanninpuhtoon kotia, jossa tunnelmat olivat surutalon ahdistavia. Se juhannussauna ei oikein maistanut. Kaikkien moraalisääntöjen mukaan ei olisi ollut suotavaa, että surutalosta poistutaan juhannusaaton aikaan. Puin kuitenkin päälle armeijan tamineet ja läksin ajelemaan. Tahtomattani pyörä vei Tuiskulan pihalle. Toljailin siinä hetken aikaa ja kamppailin itseni kanssa. Moraali voitti ja läksin rikkiraastetuin tuntein ajelemaan hiljakseen Veelanninpuhtoon ja yöpuulle. Aamulla oli lomalta takaisin lähtö.

Viime vuosina juhannukset ovat kuluneet työn merkeissä. Nuorilla on omat menonsa juhannuksena ja vanhukset ovat silloin joutilaina työhön. Mieliinpainuva juhannusaatto oli 1986, kun Radio Lakeus oli uusi ja oli intoa paikalla. Ajelin aattona Vinnurvassa, Maasydämen leirialueella, Susisaaressa ja puolenyön jälkeen Lestijärven tanssilavalla nuorten menoa katselemassa ja haastatteluja tekemässä radioon. Se oli silloin uutta ja jännittävää, kun radio oli suorassa lähetyksessä mukana näissä tapahtumissa.

Viime vuosina on aattoiltana ollut tuttu kierros: Vinnurva, Junttilantia ja sitten jonkun tutun perheen luokse juhannusyönä punaista heraa napostelemaan.

Nivalan kirkonkylä on yöllä hiljainen kun palaa reissulta. Hourulan Kaale saapuu vastaan vesitornin kohdalla pyörää lykäten ja siitä kaltevasti tukea ottaen. Kaalekin on aattosaunan jälkeen intoutunut nuoruuden muistoihin ja käynyt kylällä. Turhan tyhjäksi nähtyään hän astelee hieman juhannustunnelmissa päättäväisesti kohti vanhaa kotitilaa ja syvästi vakuuttuneena, että Hourulan kamari on maailman turvallisin paikka juhannusyönäkin.

Juhannuspäivän kajo heijastuu jo makuuhuoneen verhoihin. Mikähän lienee pajukerttunen, joka laulaa hurmoksessa läpi yön Malisjoen rannan tuomipuissa. Siihen konserttiin ja täyden vatsan autuaaseen olotilaan on helppo nukahtaa. Mitäpä sitä suurempia iloja kurkkimaan.

30.6.1993

 

Kustaa Tyhtilän äkillinen poismeno vei pakostakin ajatukset Karvoskylän menneeseen elämään ja toi mieleen monia lämpimiä muistoja vuosikymmenien takaa.

Sodan jälkeen Suomi elpyi vähitellen kovalla työllä sotakorvauksista ja jälleenrakentamisesta. Niin alkoi elpyä myös aatteellinen ja poliittinen toiminta. Silloin syrjäkylätkin olivat väestörikkaita ja koulut pullistelivat oppilaista. Taloissa ja kyläkouluissa loistivat iltaisin valot ja oli monenlaista toimintaa. Maamiesseurat, raittiusseurat, urheiluseurat ja poliittiset järjestöt toimivat aktiivisesti. Jokaisella kylällä oli ainakin yksi tällainen palavahenkinen ihminen, joka jaksoi raataa hyvien harrastusten puolesta. Karvoskylällä kulttuuriharrastusten vetäjä oli Kustaa Tyhtilä.

Rauhalan Soini kertoi, että hän muisteli muutama viikko sitten Kustaan kanssa, miten eräänäkin syksynä vedettiin kahdestaan viisi Maaseudun Nuorten Liiton tupailtaa Karvoskylällä. Väkeä oli tilaisuuksissa ja ohjelmansuorittajat otettiin pystöstä ilman harjoittelematta. Olin monissa noissa tilaisuuksissa mukana, enkä yhtään ihmettele, että mistä se Eeva-Maija Haukinenkin on ne lahjansa ja innostuksensa näyttelemiseen saanut. Se oli hyvää kasvatusta itsensä voittamiseen ja ilmaisuun.

Sen ajan taloudellista puutetta lievennettiin monin tavoin. Palosaarella oli tökeröjen pikkujoulu, jossa uskallettiin olla köyhiä ja epäonnistuneita ja voitiin nauraa itselle. Silloin ei toivoteltu kaupallista joulua, niin kuin Kopsan Seppo tekee nykyisin joulun alla.

Tällä kaikella oli valtava merkityksensä siihen, millä sodan hävinnyt Suomi nousi nopeasti johtavien teollisuusmaiden joukkoon. Itsetunnolla ja kansakunnan henkisellä kypsyydellä on tärkeä merkitys myös kansan taloudelliseen hyvinvointiin. Miten on tänä päivänä? Nyt meillä on edessä miltei sodanjälkeisen kauden vaikeudet. Onko meillä itsetuntoa ja henkistä pohjaa? Ainakaan meitä ei jalosta amerikkalaiset televisiosta töllötettävät saippuaoopperat kuten Kauniit ja rohkeat ja muu pinnallinen hömpötys. Nämä turmelevat ihmisen luonteen ja turruttavat elämän todellisuuden. Meidän pitäisi ponnistaa omalta pohjalta, omasta perinteestä ja kulttuurista. Kustaa Tyhtilän kaltaisia virittäjiä tarvittaisiin tänäkin päivänä.

 

Jos vielä jatkaisi tuolta kulttuuripohjalta ja toteaisi, että kyllä siinä melkoinen kulttuurijuopa on tällä hetkellä nuoremman ja vanhemman sukupolven välillä.

Ennen katseltiin Pyllistyksessä, Makolassa tai Tuiskulassa kunnon kotimaisia elokuvia. Oli Niskavuori-sarjaa, Unelma karjamajalla ja Toukokuun taikaa. Oli Kuismaa ja Helinää. Niskavuori-elokuvissa oli vahvasti maanläheinen tunnelma, vaikka Hella Vuolijoki olikin demarinaisia. Kukaan toinen suomalainen ei ole onnistunut kuvaamaan niin loistavasti ja syvällisesti suomalaisen talonpoikaisluokan elämää ja ristiriitoja.

Tauno Palo ja Ansa Ikonen olivat ne elokuvatähdet, jotka juurtuivat suomalaisten sydämiin ja jokaisen maalaistalon ulkohyysi oli sisältä vuorattu Taunon ja Ansan viikkolehdistä leikatuilla kuvilla. Sieltä ne hyysin seinältä katselivat hymyillen jokaisen maalaisen tarpeentekoa ja tulivat silläkin lailla läheiseksi, että olivat intiimiasioissa mukana.

Vasta 1970-luvulla ilmestyi Vitikan hyysiinkin James Deanin ja Birgitte Bardotin kuvat. Taisi olla Eila-siskon aikaansaannosta, kun hän palasi talven jälkeen valistuneena ja aikuistuneena Kälviän kristillisestä kansanopistosta. Niin sai tehdä Tauno Palo ja Ansa Ikonen tilaa maailmankulttuurille ja siitä se tämä EY-vouhotus on peräisin, kun ei enää luotettu kotimaiseen.

 

Ihmiset ovat olleet viime päivinä onnellisia siitä, että säätiedot eivät ole pitäneet lainkaan paikkaansa. On saatu nauttia kauniista ja lämpimistä kesäpäivistä, vaikka säätiedot ovat lupailleet aivan muuta. Isännät tekevät tuorerehua ja esikuivatuskin on onnistunut. Tämä olisi suositeltava kehityksen suunta, että puristemehujen juoksuttaminen vesistöön loppuisi ja saataisiin pysymään kalat ja ravut elossa Kalajoessa ja Pidisjärvessä. Koko ajan tapahtuu kuitenkin lievää kehitystä niin tekoina kuin asenteiden suhteenkin.

On toki vieläkin uhmakkaita isäntiä, jotka kiusallakin laskevat lantakaivonsa suoraan vesistöön ja kaivavat tuorerehuläjien puristemehuille suoraan ojan kanavaan. Loppujen lopuksi omaa ympäristöään siinä saastuttaa.

Tässäkin asiassa on tulemassa vastaan kuluttajien vaatimukset. Näin on käynyt suomalaisen metsänjalostustuotteiden osalta. Ympäristöaktivistit Keski-Euroopassa ovat saaneet aikaan sen, että sinne ei viedä suomalaisia tuotteita, jos Suomi ei täytä metsänkin osalta ympäristövaatimuksia. Nyt suomalaiset metsäyhtiöt itse laativat kilpaa luonnonsuojelusta ja rauhoittavat aarniometsiä ja lehtomaisemia. Kuluttaja on kuitenkin tärkein tekijä tässäkin ketjussa ja tämän tosiasian ovat metsäyhtiöt joutuneet tunnustamaan. Mikä meidän olisi täällä olla ja pullistella, jos tyytyisimme hiukan vähempään ja säilyttäisimme vedet ja luonnon puhtaana. Kauniita kesäpäiviä ja lomalaisille tervetuloa.

5.7.1993

 

Valtuutettu Marjatta Harju vetosi velvoittavasti varsinkin paikallislehtien toimittajia kirjoittamaan Nivalan kaupungin asioista ja taloustilanteesta rehellisesti viime maanantain kokouksessa:

”- Saanen ystävällisesti toivoa lehdistön mukaan tämän asian tiedotustalkoisiin. Toimikaa arvoisat toimittajat tutkivina journalisteina ja selvittäkää viisaina ulkopuolisina mitä 20 miljoonan markan säästö Nivalan tapaisessa kunnassa tarkoittaa. Yhteiskunnallisesti tärkeän keskustelun avaaminen ja ylläpitäminen, sillä tavalla yhteisvastuuseen osallistuminen on lehdistölle, myös paikallislehdille, ollut perinteisesti kunnia-asia.”

Siinäpä Marjatan toivomus. Marjatta osui oikeaan, sillä Nivalan kunnan talous ja tulevaisuus kiinnostaa kuntalaisia tänä aikana paljon.

Olen ollut itse kaksi kautta valtuuston jäsenenä, tosin toinen kausi ensimmäisenä varavaltuutettuna, joka tiesi osallistumista miltei joka kokoukseen valtuuston jäsenenä. Kuusi vuotta kunnanhallituksessa ja neljä vuotta tilintarkastajana. Lisäksi olen istunut Nivalan valtuuston penkillä 26 vuotta lehtimiehenä ja kirjoittanut jokaisesta kunnanhallituksen ja valtuuston päätöksestä. Tiedän, että lehtimiehen pitää perehtyä esityslistoihin ja päätöksiin paremmin kuin keskimäärin valtuutettujen, koska heidän täytyy kirjoittaa päätökset ja asiat kansantajuisesti ja oikein kuntalaisille, eli syventää, mitä asia tarkoittaa ja mitkä sillä on kustannusvaikutukset tänään ja tulevaisuudessa. Tämä omakehu sen vuoksi, että luulen pystyväni vastaamaan Marjatta Harjun toivomukseen.

Valitettavasti nivalalaisilla ei ole viimeaikaista tietoa siitä, mihin ollaan menossa. Valtuutettu Marjatta Harju totesi, että maan hallitus on tehnyt periaatepäätöksen, jossa valtionosuuksia pudotetaan ensi vuonna 13 prosenttia, mikä Nivalan osalta tarkoittaa noin 20 miljoonan markan tulojen pienennystä. Talousjohtaja Tarja Mursu vahvisti asian, mutta totesi, että lapsivähennyksen poistaminen ja muut verotuksen oikaisut voivat tuoda lapsirikkaassa Nivalassa verotuloja noin 4-6 miljoonaa markkaa, joten epävarma arvio nettovähennyksestä jäisi tuonne 15 miljoonan markan nurkille. Tämä 4-5 miljoonaa on pois Nivalan lapsiperheiltä ja se heijastuu varmasti veronmaksukykyyn ja toimeentuloon, eikä jää vaille seuraamuksia. Kuntalaisten asema käy tukalaksi. Nivalan kunnan talous ei ole niin hyvä kun on luultu. Me olemme maan köyhin kunta verotuloilla mitattuna. Me elämme 70-prosenttisesti valtion tuella. Olemme saaneet viime vuosina varsinaisen valtionosuuden lisäksi ”köyhänavustusta” yli 10 miljoonaa markkaa. Kunnan maksuvalmius on ollut hyvä, kun lukion jälkeen ei ole mitään suurta rakennettu. Pitää muistaa myös 18 miljoonan markan summa, joka saatiin sähkölaitoksen myynnistä. Tähän asti on siis ollut millä mällätä.

Tässä muutamia tulevaisuuden uhkakuvia: Verotulojen laskusta kaikki ovat yhtä mieltä ja siitä, että ehkäisevään toimeentulotukeen tulee lisäpaineita. Ansiosidonnaiset päivärahat pienenevät. Siirtomäärärahat talletuksina humahtavat Niva-Kaijan koulun rakentamiseen.

Kunnan velkamäärä asukasta kohti laskelmissa ei pidä paikkaansa. Teollisuuskylässä on yhtä paljon velkaa kuin kaupungilla, eli runsaat 30 miljoonaa. Kunta joutuu seuraavina vuosina satsaamaan 4-5 miljoonaa markkaa budjetistaan Teollisuuskylään. Kunnan välittämiä asuntolainoja kaatuu lähivuosina kunnan niskaan.

Kunnan verotulot riittävät henkilöstömenojen kattamiseen vain 60-prosenttisesti. Tämä voi tuntua karmealta, mutta niin se on. Verotuloilla me pystyisimme pitämään vain nykyisistä 770 kaupungin työntekijöistä noin 300 virassa ja siihen menisivät kaikki varat. Talousjohtaja kertoi, että kaupungin työntekijöiden ja viranhaltijain eläkemaksut ovat vuodessa 17,7 miljoonaa markkaa. Kattamattomat eläkemenot, jotka tulevat lähivuosina maksuun ovat useita kymmeniä miljoonia. On laskettu, että eläkemenojen kattamiseksi eläkemaksuprosentti pitää kaksinkertaistaa, eli nostaa palkkamenoista 40 prosenttiin.

Valtionosuuksien vähäinenkin pudottaminen haavoittaa heti Nivalan kaupungin taloutta halvaannuttavasti, totesi Tarja Mursu. Ja kaikki tämä näyttää hyvin todennäköiseltä. Tarja Mursu on vapauttanut itsensä vastuusta kertomalla valtuutetuille tositilanteen ja tässä se tulee myös kuntalaisten tietoon. Tällä hetkellä varttipennin, eikä edes pennin veroäyrin hinnankorotuksilla ole mitään merkitystä. Kunnallisliiton kirjelmä toimituksille viime maanantaina kertoi keskimääräisistä 4 pennin korotustarpeista, jos hallituksen periaatepäätös toteutuu ja pakkohan sen on toteutua, kun koko Suomen kansan tulovero ei riitä enää ulkolaisen lainan korkomenoihin puhumattakaan lyhennyksiin.

 

Kolme asiaa tuosta valtuuston kokouksesta. Tekojääradan kannattajat osasivat hoitaa asiansa. Vastustajat eivät. Keskeiseksi asiaksi oli tehty Tuiskulan kaukalonkunnostuskustannusarvio. Vapaa-aikalautakunta hyväksyi 550.000 markan kunnostuskustannusarvion. Raahen tuomarineuvosto oli antanut lausuntonsa kaukalon huonosta kunnosta. Vähän haiskahtaa pyydetyltä lausunnolta, mutta ainakin kustannusarvio oli hihasta vetäisty. Kustannusarvio meni läpi myös kaupunginjohtaja Paavo Karttusen. Hänen kohdallaan asia on vakavampi. Uskon, että 80 prosenttia valtuutetuista teki päätöksensä juuri sen vuoksi, että Tuiskulan kaukalon kunnostaminen maksaa juuri tuon 550.000 markkaa ja piti aivan oikein sitä kohtuuttomana investointina. Jokainen talonpoikaisjärjellä ajatteleva tietää, että Kaarlelan Maansiirto tai KTK olisi tehnyt yhden yön aikana 30.000 markalla maanpoiston ja sorat tilalle. Takalon Tommi tai Kaarron Alpo olisi varmasti 30.000 markalla mielellään kunnostanut kaukalon Raahen tuomareitakin tyydyttäväksi. Päivärinnan sähköliike olisi kymppitonnilla tuonut lisälamppuja riittämiin. Tällaisen kustannusarvion läpi päästäminen ja esittäminen valtuustolle oli Karttuselta harkitsematon teko. Pidän Karttusta nokkelana miehenä, joten vaihtoehdoksi jäi tarkoituksellisuus tai tahallisuus johtaa päättäjiä harhaan. Tässä mielessä esitän, että vapaa-aikalautakunta keskittyy vain runoiltoihin ja ikälisäkisoihin ja Karttunen peruskiven muurauksiin ja nauhojen katkomiseen. Kumpaakaan instituutiota ei saa päästää lähellekään taloudellisten päätösten tekoa. Se tulee kaupungille tulevaisuudessa kohtuuttoman kalliiksi. Toinen asia, jossa veljeni kappalainen Matti Nuorala ”kavalsi” omat rippilapsensa. Nuorala kertoi valtuuston puheenvuorossaan, että hän teki juuri Vinnurvassa rippikoululaisten keskuudessa kyselyn tekojääradan tarpeellisuudesta. Vain 10 prosenttia kannatti tekojäärataa ja 90 prosenttia piti uimahallia tarpeellisena. Kukko ei ehtinyt laulaa Vinnurvasta tulomatkalla yhtään kertaa, kun Matti äänesti valtuustossa rippilasten toivomusten vastaisesti. Minä olen kuitenkin ensimmäinen antamaan Sinulle synninpäästön. Juudas Iskariotilla oli paineita kavaltamiseen. Niin Matti Sinullakin, kun vaalit ovat kolmen vuoden päässä. On kuitenkin mukava meidän seurakuntalaisten todeta, että sinäkin olet lihaa ja verta ja huono ja heikko ihminen, niin kuin me muutkin. Se vahvistaa meidän huonojen kilvoittelijoiden itsetuntoa ja raottaa taivasovea langenneille, kun pappikin uskaltaa olla seurakuntalaistensa tasolla.

Matille Ystävyydellä

 

Jansu

 

PS.

Jäi se kolmas huvittava tapaus kertomatta. Kun Pekka Herranen puhui palavasti tekojääradan puolesta ja Tuiskulan kaukalon hengenvaarallisuudesta, hän samaan puheenvuoroon totesi, että kaupungille tulee säästöjä, kun Tuiskulan kaukalo viedään Sarjankylän koululle. Sarjanperällä ei hengenvaaralle ole niin suurta merkitystä, kuin kirkonkyläsille. Tämä sai valtuustossa valtaisan naurunremakan. Se on sama sarjanperäsille.

7.7.1993

 

Viime torstaina Häkkilän Taimi otti minua torilla hihasta kiinni ja kertoi vihastuneena ja huolestuneena seuranneensa, miten Tielaitos parturoi tienvarren kesäkukat. Taimin mielestä kukkien pitäisi antaa kasvaa kesäkuukaudet, koska ne ovat kauniita ja somistavat suomalaista kesämaisemaa.

Olin jo unohtaa Taimin terveiset, mutta sunnuntain lukijamatkalla Taimin terveiset tulivat mieleen. Nelostien varressa pitkin matkaa ennen Jyväskylää on tienvarret täynnä kauniita lupiinipeltoja. Nämä ja muut kukat loistivat keskikesän kauniissa kukinnassa ja entisestään korostivat Keski-Suomen kauniita maisemia. Täällä tienvarsia ei oltu niitetty. Miksi sitten Nivalassa ja Kalajokilaaksossa, jossa muutoinkin maisemat ovat apeat. Tienvarsien luonnonkukat eivät ainakaan ole uhka peltojen saastumiselle, jos ne kesäkuukaudet kukkivat. Niiton voisi suorittaa elokuun lopulla, eikä luonnonkukat ehtisi siementää peltoja. Taimi oli äreänä, että ei Suomessa näytä rahanpuute olevan, kun tienvarretkin kolutaan mustalle muralle.

 

Kävin lauantaina Haukiputaalla suviseuroissa. Se on valtava elämys tällaiselle epäuskoiselle kuin minullekin. Oli meitä varmasti tuhansia samanlaisia, jotka olivat seurapaikalla, eikä meitä katsottu ollenkaan vieroksuttavasti

Tämä aika vetää ihmisiä lähemmäksi perimmäisiä kysymyksiä. Kirkon piiristä on todettu kahdenlaista ilmaa. Laman ja rahanpuutteen vuoksi toiset eroavat kirkosta. Toiset liittyvät ja väkimäärät kirkoissa lisääntyvät. Moni etsii omaa hengellistä kotia. Tuli pakostakin lämmin tunne, että näin suurella joukolla on lamankin keskellä jotain sellaista, jonka vuoksi jaksaa elää ja uskoa.

Suviseuroja suosi erittäin hyvät säät. Hellettä oli tarpeeksi, mutta onneksi pilvipouta laimensi kuumuutta ja seurojen kannalta se oli suorastaan ihanteellinen.

Ensi viikonvaihteessa on Herättäjäjuhlat Porissa. Toivoisi myös sinne hyvää säätä, sillä järjestäjien kannalta on suuri merkitys sillä, millainen sää sattuu olemaan.

 

Olen vuosien mittaan käynyt suviseuroissa ja aina sieltä jotain on jäänyt mieleen. Tällä kertaa tiedostustilaisuudesta jäi soimaan yksi asia. SRK ei korosta yksinomaan kristillisen elämän merkitystä, vaan tuntee huolta elämän perusarvojen puolesta. Tiedostustilaisuudessa todettiin, että Suomen tasavallan lainsäädäntö perustuu kristillisiin arvoihin, moraaliin ja eettisyyteen. Niinhän se tosiaan on. Kaikki kristilliseen ja eettiseen elämän ohjeet löytyvät kymmenestä käskystä. Ne piti ennen osata ulkoa vettä valaen.

SRK:n piirissä pelätään näiden perusarvojen murentuvan. Jos kansakunta ajautuu moraalittomuuteen, se on kansan tuho. Siitä on maailmanhistoriassa kylliksi näyttöjä. Venäjä kamppailee nyt näissä vaikeuksissa. Kansakunnan moraali on kadonnut. Vahvimman oikeudella rikolliset mellastavat. Venäjän tuhatvuotinen kirkkokaan ei pysty kansaa nostamaan. Tulevaisuus näyttää siellä todella huolestuttavalta.

Tämän ihmistä ja yhteiskuntaa pystyssä pitävän moraalin ja lähimmäisen rakkauden puolesta haluaa SRK linjata toimintaansa. Tietenkin ensimmäisenä asiana on herätysliikkeen henkilökohtainen pelastusasia, mutta nyt halutaan korostaa myös koko kansan perusarvojen tärkeyttä. Tämä oli uutta näissä suviseuroissa.

 

Maanantai-iltana tuli ontto olo, kun varmistui pitkäaikaisen Pidisjärvi-lehden avustajan, Paavo Heikkilän, äkillinen poismeno. Kahden kuukauden sisällä Pidisjärvi-lehti on menettänyt kaksi avustajaa. Päivälleen kaksi kuukautta oli Sepon ja Paavon lähdön eroa. Miksi miehiä kaatuu niin monta ympäriltä ”Kuin heinämiestä toivehen tosiaan”. Kesän suvessa uuvahtavat ikätoverit kesken kaiken. Monelta pahalta säästyvät. Näin täytyy ajatella ystävien puolesta.

12.7.1993

 

Viikon kylmä ja sateinen jakso keskeytti heinätyöt. Nivalassakaan ei enää paljon tehdä kuivaheinää, mutta jonkin verran tehdään karjatiloillakin ja myyntiheinän viljelijät ovat oma lukunsa. Paljon ehti heinää pilaantua, jotka kaatoivat viime viikon lopulla. Osa ehti olla niin näppäränä, että sai heinät kokoon heti juhannuksen jälkeen. Suurin osa kuivaheinästä heiluu kuitenkin vielä pystyssä, eikä epävakaisuutta lupailevat sääennusteet pane kiirehtimäänkään heinän kaatoon. Viime talvena heinällä oli pitkästä aikaa kysyntää ja hintakin kohtuullinen. Muutoin heinän hinta ei ole noussut kymmeniin vuosiin. Hyvä jos markan saa kilolta, mutta aikaisin korjatulla hyvällä heinällä on toki aina kysyntää.

 

Keskiviikkopäivänä tupsahti toimitukseen arvovaltaisia vieraita. Aluksi ihmettelin, että mitäs nämä veljet nyt yhdessä liikkuu.

Molempien herätysliikkeiden napamiehet olivat yhdessä liikkeellä. Pauli Vaarala ja Arvi Ruuttunen olivat yhteisellä asialla. Kenttätykistörykmentti 4:n asevelijuhlat Nivalassa ensi viikonvaihteessa. Nyt näillä miehillä oli yhteinen asia. Arvi Ruuttunen oli sodan aikana kahdeksannen patterin vääpeli ja Pauli Vaarala Raskas Patteristo 30:n patteriupseeri.

Nivalan miehistä suurin osa palveli juuri KTR nelosessa ja Raskaspatteristo 30:ssä. Veljet muistelivat ketä nivalalaisia oli esimiestehtävissä. Tuli siinä esille Jaakko Häkkilä, Aale Latvala, Eino Latvala, Väinö Knuuti ja Reino Paavola, joka sattumoisin tuli toimitukseen paikalle. Tuttuja taistelupaikkoja ja nimiä muisteltiin. Viidenkymmenen vuoden takaiset asiat olivat tuoreessa muistissa. Aseveljeys yhdistää vieläkin. Arvi ja Pauli muistelivat, että Nivalassa on elossa vielä arviolta parisataa tämän yksikön veteraania. Kun seuraavan kerran Nivalassa kokoonnutaan, ei ole enää monta miestä jäljellä. Keski-ikä on näillä veteraaneilla jo kahdeksankymmenen nurkilla.

Vetoaisin nyt Nivalan nuoriin. Teillä on kenties viimeinen mahdollisuus nähdä nämä veteraanit näin suurilukuisena koolla. Rivit harvenevat joutuin. Tulkaa ensi viikonvaihteessa tutustumaan näihin veteraaneihin. He edustavat Suomen historiaa. Heidän tarinansa, kokemuksensa ja kärsimyksensä siirtyy kohta pelkästään historian lehdille ja muistitiedoksi. Nyt teillä on vielä tilaisuus nähdä nämä harmaantuneet veteraanit yhdessä Nivalassa. Se on kunnianosoitus heille ja meille nuoremmille varmasti vaikuttava ja henkisesti antava kokemus. Kun veteraanit seuraavan kerran täällä kokoontuvat, heitä ei enää monta ole paikalla. Tämä on viimeisiä tilaisuuksia tavata tämä sukupolvi, joka on joutunut suurin uhrauksin tätä maata puolustamaan.

 

Porissa on tänä viikonloppuna tungosta. Pohjanmaan ja Savon heränneet suuntaavat kohti Poria Herättäjäjuhlille. Mikäli oikein kuulin radiosta, niin Porin Jazz-tapahtumakin on samanaikaisesti. Mitenkähän kaksi kulttuuria sovussa kohtaavat? Porin tienoo ei ole herännäisyyden vahvoja tukialueita ja seurat taloudellisesti tuskin nousevat Nivalan juhlien vertaisiksi. Nivalan juhlien tuottohan oli kaksi miljoonaa markkaa ja sillä herättäjäyhdistys paikkasi talouttaan mukavasti. Kaupungeissa on vaikea saada ihmisiä sellaiseen talkoofiilikseen kuin Nivalassa. Sääkin näyttelee aina oman osansa ja hyvätkin valmistelut voivat mennä osaksi hukkaan, jos on ankaria sateita. Nivalan juhlat alkoivat sateisissa merkeissä, mutta säät paranivat sunnuntaihin ja seuravieraille jäi varmasti hyvät muistot Nivalan herättäjäjuhlista. Toivottavasti säiden haltija olisi suosiollinen myös Porin juhlille.

14.7.1993

 

Onni yksillä – kesä kaikilla. Tulihan se suvi vihdoinkin. Lämpömittari on keikkunut Nivalassa kohta viikon ajan maan korkeimmissa lämpölukemissa. Poutaa ja lämmintä saisi ollakin. Heinät on luokona minulla ja monella muulla. Jos olisi kolme päivää vielä poutaa, niin saataisiin laadullisesti hyvä heinäsato. Heinä ei ole vielä ylivanhaa, kun välillä on pitkä kylmä jakso ja sen päälle reipas vesisade. Heinä kasvoi viikon aikana täyteen mittaansa ja siinä on hyvät ravintoarvot. Hyvää heinää, kun vaan myyjä ja ostaja kohtaisivat.

 

Se on kumma asia, miten nuo vanhanajan heinätyöt ovat jääneet ihmisten mieliin. Moni nytkin Nivalassa lomalla oleva haikaillen muistelee entisiä heinäntekoaikoja.

Heinäntekoon valmistauduttiin jo varhain. Haravien valmistus oli ammattimiehen työtä. Lapa tehtiin koivusta ja varsi haavasta. Varren asennon piti olla oikea, että haravasta ei tullut liian ottavaa tai loivaa.

Harvan piikit oli tarkistettava ja uusittava joka kevät. Piikit tehtiin pihlajasta, joka oli sopiva puuaines piikiksi. Sitten haravan lavat tervattiin ja nostettiin tallin seinää vasten kuivumaan.

Viikatteet oli viety kyläsepälle jo hyvissä ajoin ja seppä tiesi, että viimeistään heinäntekoon mennessä ne oli kallittava.

Vielä sotien jälkeen mökkiläiset hipsivät niittynsä viikatteella. Haravoivat käsin ja kantoivat takkavihdoilla. Tämä tuntuu kovin alkeelliselta, mutta takkavitsoilla on kannettu isojakin alueita. Kotona muistelivat, kun Haapalan väki tuli heinätöihin Vepsuun. Haapalan niitty taisi olla yhtenä ollessa ainakin kolmekymmentä hehtaaria. Kun heinät oli kuivia ja palteelle haravoitu, alkoi Joonaan lakki heilua ja silloin oli Rajaniemen veljeksillä kiire. Neljä veljestä kantoi takalla ja eteni kuin kulovalkea. Oli lauantaipäivä ja pojat aikoivat päästä illalla nuorten joukkoon, joten piti kiirettä pitää. Niin vain urakka läheni loppuaan ja illaksikin alkoi jo kääntyä. Heinäväki lähti kohti Haapalaa ja pojat luuli jo lauantaipäivän heinätyöt tehneensä. Joonas oli kuitenkin Palokkaan kohdalla tiellä pyörän kanssa ja osoitti, että Palokkaan kymmenen hehtaarin sarka on vielä kokoamatta. Siihen hupenivat veljestenkin toiveet, että päästäisiin karkeloihin.

Heinätöissä oli oma romantiikkansa. Ojanpientareilla roikkuivat mehevät mansikat olivat haravamiehille suuri kiusaus. Siellä sitä pyllisteltiin jos suinkin isännän silmä vältti. Peräahon Oskarihan se jo kyllästy jo tähän ja osti haravakoneen ja totesi, että katotaan nokkiiko se tämäkin mesikoita.

Heinäeväs oli yksinkertainen. Kuivaa leipää, piimää tai harasta suolakalaa ja tietenkin sahtia juotavaksi. Aterian päälle oli mukava ottaa nokoset ja vaipua pieneen nirvanaan tuoksuvien heinien päällä kimalaisen ja suppupaarmojen keskeyttäessä unen.

Minulle jäi karmeitakin muistoja heinätöistä. Isä sanoikin tämän tapauksen jälkeen, että Jaakolle sitä pitää aina tapahtua. Meillä oli kotona sellainen pitkä heinälava harvalla laudoituksella. Aina kun kuorma oli viety ladolle oltiin samalla kyydin otossa ja karkea heinänsänki kutitti mukavasti jalkopohjia. Ronin niityllä oli isot ja syvät ojat ja vielä nostokoloja. Tällaisen kolon kohdalla laudat antoivat periksi ja minä putosin taipuneiden lautojen välistä ja jäin kaulan kohdalta roikkumaan. Eihän se mitään, jos hevonen olisi mennyt suoraan, vaan kun ryhtyi kaartumaan ja lava painoi minua kurkusta: Siinä tuli hätääntynyt huuto ja melkoinen selvittely, että pääsin pois tuosta ”käpälälaudasta”.

 

Kaikista kolttosista huolimatta heinätöistä on jäänyt mukavat muistot. Nyt ei ole romantiikkaa, vaan kiire ja pelaaminen koneiden kanssa. Ei se kivutonta ole nytkään työ. Menee ne koneetkin rikki ja vastoinkäymisiä on.

Aika kultaa kaiken. Jotenkin tuntuu siltä, että tuo kiireetön aika, ihmisten yhdessäolo, perinteet ja tavat olivat henkisesti rikkaampia ja ihmistä vähemmän kuluttavia. Lopputulos on kuitenkin aina sama. Lehmille piti saada evästä ja sitä kautta ihmisille ruokaa ja särvintä. Niin mentiin päivästä toiseen ja vuodesta vuoteen. Nyt tuntuu siltä, että eletään vain päivä kerralla. Kiire on mahdoton ja paljon pitäisi ehtiä lahmata maailmaa yhden päivän aikana.

Lekoisia lomapäiviä niille, joilla lomaa on.

19.7.1993

 

Kirjoittaminen ei ole koskaan ollut minulle helppoa. Nyt se on erittäin vaikeaa, sillä sydän on tyhjä ja mieli täynnä vastauksettomaksi jääneitä kysymyksiä. Tuli myöhään torstai-iltana suruviesti. Veljeni, Kulukumies, oli menehtynyt lenkkimatkallaan liikenneturmassa.

Torstaipäivä oli niin kaunis ja olin onnellinen. Heinänteko oli jonkinlaisena painajaisena, saako kokoon ennen sadetta. Saatiin.

Läksin Haikaran kylätapahtumaan vaimon ja Johannan kanssa hyvällä mielellä. Ilta oli kaunis ja sieltä jäi mieleen monia ihmisiä, joiden kanssa juttelin. Ne olivat lämpimiä ja ystävällisiä juttelutuokioita. Ilta oli kesäisen kaunis ja lämmin ja sydämeni nautti elämästä. Minulla oli kuitenkin vielä yksi iltameno ja tapaaminen, jonka takia jouduin lähtemään yhdeksän aikaan pois. Ajatukset jäivät lämpimänä Haikaraan ja siellä tapaamiini ystäviin. Kuoppasillan kohdalla soi autopuhelin ja siihen katkesi kaikki kaunis ja hyvä mieli. Erkin vaimo soitti ja kertoi järkyttävästä tapahtumasta.

 

Ei ehtinyt kulua kuin viisi päivää meidän viimeisestä tapaamisesta. Olimme Vasaman kisoissa kerrankin koko sisarusparvi yhtä aikaa lapsuuskodin tanhuvilla. Erkki ja Martti olivat jo autossa lähdössä, kun pyysin heitä takaisin ja otettiin yhteinen kuva. Se oli viimeinen kuva ja tapaaminen Erkin kanssa.

Kirjoitin hiljattain, että Pidisjärvi-lehden pakinoitsijat menevät joutuin pois. Seppo Urpela ja Paavo Heikkilä lähtivät kahden kuukauden sisällä. Erkki totesi lauantaina, että onko se sitten nyt hänen vuoronsa? Kysymys sivuutettiin vähällä huomiolla. Miten se nyt elämänsä parhaassa kunnossa oleva mies, joka valmistautui Oulun maratonille. Näin kuitenkin tapahtui vajaan viikon sisällä. Tätä kirjoitettaessa minun olisi pitänyt olla Haapaveden kappelissa jättämässä hyvästit Paavo Heikkilälle, joka siunattiin lepoon. En jaksanut lähteä.

 

Erkki oli meistä veljeksistä ja Veelanninpuhon kasvateista eri maata. Hän oli toisesta valtakunnasta. Voin sanoa vanhimmasta veljestäni, että hän oli liian hyvä tähän kovaan maailmaan, mutta tarpeellinen meille muille. Hänessä ei ollut sitä kunnianhimoista toisen ohittavaa haukkaa, joka tässä kilpailuyhteiskunnassa lasketaan menestymisen ehdoiksi. Hän on humanisti, mietiskelijä ja hyvä ja kannustava lähimmäinen.

Kuinka paljon elämänviisauksia hän minulle kertoi, jotka vasta nyt alkavat kirkastua minulle. Sairauteni aikana hän oli soittanut vaimolleni ja kertonut, että lukee nykyisin paljon raamattua ja rukoilee minun puolestani jokaisessa iltarukouksessaan, että paranisin ja lopettaisin tuulien takaa-ajamisen.

 

Miksi juuri nyt hänen piti lähteä, kun elämä parasta olisi ollut. Neljä kuukautta ehti nauttia eläkepäivistä. Lapset ovat turvallisesti leivässä kiinni. Myllylammen takana viihtyisä kesämökki. Hyvä kunto ja kaikki hyvän elämän edellytykset. Tämän pakinan jälkeen jää nyt tyhjää tilaa. En jaksa kirjoittaa enempää. Kertokoon tuo tyhjä tila oman sydämeni tämänkertaisesta tyhjyydestä.

21.7.1993

 

Jokainen ihminen tuntee joskus syrjäytyneensä elämästä. Ihminen on kiinni omissa askareissaan ja joskus tuskaantunutkin niihin hyvin raskaasti. Silloin mieli kääntyy hyvin helposti katkeruuteen. Helppohan noiden toisten. Minun vaikeuksiani ei ymmärrä kukaan muu. Rakentaa tietämättään muuria itsensä ympärille ja vaipuu jopa itsesääliin. Tässä vaiheessa luulee olevansa yksin koko maailmaa vastaan.

Viime päivinä minä olen saanut karistaa tällaiset epäuskon asiat pois mielestäni. Olen saanut viime päivien ikävien tapahtumien johdosta niin paljon rakkautta ja mukana elämistä osakseni, että se on tehnyt nöyräksi ja kiitolliseksi. Tätä kaikkea en vaan ole huomannut, enkä osannut arvostaa. Minua on kannettu vaikeiden päivien yli ystävien lämpimien tervehdysten avulla. Se on murtanut minun ennakkoluulojeni ja luoksepääsemättömän muurin sielustani. Voi kuinka helppo olisikaan elää, jos luottaisi ystäviin ja heidän tukeensa. Ja jos vielä itse jaksaisi olla toisten tukena, niin meillä kaikilla olisi paljon helpompaa. Mieleeni tuli jälleen kerran Eino Leinon runo:

 

”Oi onnellinen, joka herättää noin voimia hyviä voisi.

Oi, ihmiset, toistanne ymmärtäkää, niin ette niin kovat oisi.

Miks emme me yhdessä käydä vois?

Jos murtuis yks, muut tukena ois.

Oi, ihmiset toistanne suvaitkaa,

Niin suuri, suuri on maa.”

 

Kiitokset mukana elämisestä.

 

Kapinaviikko on ohi ja niin myös monelta lomat. Monta tuttua lomalaista jäi puhuttelematta. Sailaksen Raimokin ehti piipahtaa niin, että ei juttusille päässyt. Miehellä oli kiire budjetin tekoon.

Kummasti se kotiseutu vain kiinnostaa, vaikka se ei ole pystynyt kaikille vihreää oksaa tai työpaikkaa tarjoamaan. Sadat entiset nivalalaiset palaavat kuitenkin kesälomilla juurilleen. Näiden viikkojen aikana on vieraslakanat ja pihamökit olleet käytössä. Uusia perunoitakin on keitetty isolla kattilalla, kun lapset perheineen ovat tulleet lomille. No ovat niitä rikkaita hetkiä, kun tavataan ja raatataan puolille öin.

 

Moni nivalalainen on palannut juurilleen päästyään eläkepäiville. Tässä onkin Nivalalle hyvä muutosreservi, jos vain osattaisiin käyttää se hyväksi. Jos pystymme tarjoamaan kohtuuhintaisia asuntoja, halvan veroäyrin ja kohtuulliset palvelut, niin miksipä ei moni muuttaisi takaisin Nivalaan.

Tällä hetkellä olisi Nivalassa edulliset asuntomarkkinat. Luin kiinteistövälittäjien ilmoituksista, että nyt saa saunallisen asunnon jo 3000 markan neliöhinnalla. Uuteen omistusasuntoon pääsee muutamalla kymmenellä tuhannella ja runsaan tuhannen markan kuukausimaksulla. Se on jo halvempaa kuin vuokralla asuminen. Nivalassa ei asuntojen hinnat ole olleet reaalisesti näin alhaalla tuskin koskaan. Nyt kannattaisi hankkia asunto, jos sellaisia suunnitelmia mielessään pohtii. Uusien verojen johdosta asuntojen hinnat lähtevät varmasti pienoiseen nousuun jo syksyllä. Tervetuloa vain lihavien eläkkeiden kanssa Nivalaan. Täällä on kaksi pirteää eläkeläisjärjestöä ja harrastusmahdollisuuksia vaikka kuinka paljon.

 

Ilmat ovat olleet helteiset. Heinämiehetkin ovat tyytyväisiä. Samoin lomalaiset. Nivalan uimapaikat näyttivät olevan Malisjokea ja Karvoskylän kohdalla Kalajokea lukuun ottamatta uimakelpoisia. Soramontut aivan puhtaita.

Yhden asian olen pannut merkille. Minulla on kaksi hehtaaria apilaa, josta olisi ollut tarkoitus ottaa siementä. Mutta kun ei näy kimalaisen kimalaista eikä minkään sortin mettiäistä. Ei ole pölyttäjiä ja apila ei tee siementä. Pitäisi saada jostain mehiläisyhdyskuntia pellolle pörräämään.

Oliko tämä alkukesän kylmä pitkä jakso mehiläisille niin kohtalokas, että ne menehtyivät kylmyyteen ja ravinnon puutteeseen? Joka tapauksessa apilapellossa ei surise niin kuin pitäisi.

Kesän marjasadotkin pitäisi kypsyä lähiaikoina. Mustikkaa ei näytä tulevan joka paikkaan. En ole ehtinyt käymään Nivalan soilla, löytyykö hillan kartteja. Nivalan hillapaikat ovat hyvinäkin vuosina harvassa ja niitä löytää sattumalta. Siellä missä oli ennen hillaneva, saattaa ollakin nyt ojitusten ansiosta nuori mäntymetsä. Ihminen muuttaa luontoa ja luomakuntakin joutuu muuttamaan rytmiään ja kasvejaan ihmisen toimenpiteiden seurauksena. Mesimarja ja hilla on menetetty Nivalassa. Sen verran köyhempi on luonto tällä hetkellä. Marjojen ohella luonnosta löytää toki paljon muutakin. Kasvikunta on monipuolinen ja sen tarkkaileminen on mielenkiintoista puuhaa. Luonto tarjoaa kuitenkin ihmiselle pysyvän kosketuksen luomakuntaan ja sitä kautta ihminen saa syventää elämänkokemuksiaan ja arvojaan. Luonnossa liikkuminen on parasta ja ilmaista lääkettä huolien painamalle ihmiselle. Hyvää keskikesää.

26.7.1993

 

Toimitukseen kiikutettu kirjelmä, joka oli pahoittanut ainakin tämän ja arvelen myös monen muun kuntalaisen mielen. Kunnan vapaa-aikalautakunta on lähetellyt kirjeitä eräille työttömille nuorille ja tarjoaa ilmaista viikon mittaista Lapinmatkaa. Matka on ilmainen ja sisältää ruuat ja vielä 30 markkaa kulukorvausta, joka ei vaikuta työttömyyspäivärahaan. Kirjeen tuoja arveli, että tämä maksaa Nivalan kaupungille 50.000 markkaa. Tämä mies arveli, että parempaakin käyttöä kaupungilla olisi ollut tälle rahalle ja olisivat panneet nämä nuoret työttömät työhön tällä rahalla.

Mukavahan se olisi verovaroilla reissata Lapissa. Valitettavasti täytyy sanoa, että on syntynyt väärään aikaan. Kun me Kukin Väinön ja Urpelan Sepon kanssa lähdettiin Lappiin ”samoilemaan”, ei ollut kunnan tukea. Pysäyksen Feelikseltä vippasin matkarahat. Ajettiin ensin junalla Rovaniemelle ja sieltä työvoimatoimistoon. Muuta työtä ei löytynyt kuin Savukosken Martinkylän takana Kakkisissa metsäojan kaivua. Lapiot piti ostaa itse ja kahden viikon muona, koska työmaalta oli 40 kilometriä lähimpään kauppaan. No, onneksi ei tarvinnut lähteä metsäojan kaivuun, vaan päästiin Savukoskelle koulurakennustyömaalle.

 

Kyllä sitä joskus pakostakin ihmettelee, miten paljon se aika on muuttunut 40 vuodessa. Ei ole lamaa eikä työttömyyttä todellisuudessa. Työ ei ole mihinkään hävinnyt, mutta sitä ei ole enää pakko tehdä. Kyllä meillä on rikas yhteiskunta, eikä lamasta ole mitään tietoa. Joskus tulee vaan sellainen mieli, että kestääkö tätä lystiä loputtomiin.

Iiro Viinanen totesi budjetin suhteen, että ensi vuonnakin pitää ottaa 60-70 miljardia ulkomaista lainaa. Luultavasti sitä saadaan vielä, että pystytään kunnolla mälläämään. Jotenkin tuntuu siltä, että suomukset eivät ole vielä pudonneet silmiltä. Poliitikkojen kykyyn hoitaa valtiontaloutta ei näytä kansa enää luottavan. Sehän näkyy mm. presidenttipelissä. Ihme ja kumma, että Raimo Sailaskin on ollut pitkään vaiti. Hänhän on uskaltanut paukautella suomalaisille karvasta totuutta eikä hän ole puheistaan joutunut jyrän alle.

 

Perjantaina napsahti pöydälle kesäkuun työttömyystilasto. Lomautetut mukaan lukien Nivalan työttömyysaste oli 19,5%. Työnhakijoita oli 1281, jossa lisäystä edelliseen kuukauteen 25. Suunta näyttää olevan tämä. Uusia työpaikkoja ei synny näillä näkymin. Viinanen on esittänyt nollaratkaisua. SAK ei hyväksy alkuunkaan. Siinä sitä ollaan. Vaikka näissä nokitteluissa on pelin henkeä, niin kuitenkin se panee ajattelemaan sitä, että eikö minkäänlaista yhteisymmärrystä tästä tilanteesta ole mahdollisuus saada aikaan. Kyllä tässä alkaa kallistua sille kannalle, että presidentin valtaoikeuksia pitäisi lisätä, eikä vähentää. Tällaisissa tilanteissa kansakunta tarvitsee johtajansa. Päivänpoliitikot eivät pysty kipeisiin ratkaisuihin, kun pitää pelätä omaa ja puolueen suosion menettämistä. Valta on makeaa ja sitä käytetään kansakunnan kustannuksellakin omien pyrkimysten hyväksi

28.7.1993

 

Televisio on hyvä ja huono tiedonvälityskappale. Se on äärimmäisen voimakas, koska se pystyy vaikuttamaan kahden aistin, näön ja kuulon kautta. Kuvat puhuvat usein enemmän kuin sanat.

Kun katsoin ensimmäisen kerran venäläis-ranskalaisen dokumenttiohjelman Venäjän sukellusveneistä Kuolan tukikohdissa, arvasin, että tämä ohjelma on puhuttanut ja järkyttänyt suomalaisia. Onhan tuo koko maapallon tuhoava rappeutuva ydinvarasto vain muutaman sadan kilometrin päässä Suomesta. Elämme kuoleman varjossa ja huolenaihetta on kuolemanpelkoon saakka.

Arvasin, että tätä ohjelmaa pyydetään uusinnaksi ja niin se nähtiin maanantai-iltana. Se tuo konkreettisesti esille sen, miten suuri vaaratekijä meillä on naapurissa. Se ei ole kyllä yksistään Suomen tai Euroopan huoli. Se on koko maapallon huoli.

Dokumentissa näytettiin ydinsukellusveneiden luukkujen avautuminen. Helvetin portit. Luukkujen alta paljastui 20 ydinkärjellä varustettua ohjusta, joista jokainen pystyisi tuhoamaan koko Pohjois-Amerikan. Kaikkiaan Venäjällä on Kuolassa kuusi näitä ydinsukellusvenettä. Nämä pystyvät tuhomaan koko maailman.

Todelliseksi uhkaksi nämä alukset ja Muurmanskissa olevat ydinjätteet ovat tulleet asukkaille piittaamattoman hoidon ja vartioinnin takia. Ydinjätettä on varastoituna kaupunkiin sairaaloiden, asuntojen ja synnytyslaitosten välittömään läheisyyteen. Ne ovat rappeutuneissa varastoissa ja vastuuttomassa hoidossa. Vuosi vuodelta uhka kasvaa. Kaikkein pahinta on se, että kukaan ei tunnu välittävän mistään mitään. Kaikki ovat turtuneet tähän uhkaan ja olotilaan. Uhka tulee myös siitä, että Venäjällä ei ole varoja ydinpommien purkamiseen ja jätteiden turvalliseen varastointiin. Kaiken takana on tässä piittaamattomuudessa Venäjän sekasortoinen tilanne. Kansakunta on täysin hallitsematon villi lauma. Jeltsin ja vanhoillinen konferenssi vetävät täysin eri suuntiin ja käyvät armotonta valtataistelua. Kukaan ei tiedä, mikä on lopputulos. Nuoret miehet eivät mene kutsuntoihin, eikä työhön. He liittyvät mafioihin ja rikollisille poluille. Rehellinen työ ei kiinnosta. Kansakunta ei saa leipää omasta maastaan. Entäs sitten jos tulee tosi nälkä ja sisäiset taistelut? Mihin suuntaan he lähtevät. Ei liene vaikea arvata.

 

Tällaiset ohjelmat ovat ihmisiä ahdistavia. Tänä päivänä muutoinkin on ahdistusta liikaa. On työttömyyttä ja taloudellisia vaikeuksia. Lisää ahdistusta tuovat sotaisat uutiset maailmalta. Nämä dokumenttiohjelmat saavat monen ajattelemaan, kannattaako enää perustaa perhettä ja saattaa lapsia uhkaavan ydinkatastrofin uhriksi. Monella nousee mieleen tuskaisia ajatuksia.

Enimmäkseen ihminen on kuitenkin vahva ja itsekäs olemassaolonsa puolesta. Niin kertoi venäläinen lääkärikin tässä ohjelmassa. He mukautuvat ja elävät sellaisissakin olosuhteissa, joissa ei pitäisi mahdollisuuksia eloonjäämisestä ollakaan. Huomista ei onneksi rakenneta realismilla, vaan toivolla. Kukaan ei jaksaisi, jos ei olisi uskoa parempaan ja huomiseen. Se on se elämää ylläpitävä voima. Meitä toimittajiakin syytetään liian pessimistisen maailmankuvan synnyttämisestä. Uutiset ovat vain uutisia, jos ne järkyttävät ihmisiä. Myönteistä uutista on vaikea keksiä. Niitäkin kyllä olisi.

Yksi myönteinen uutinen tapahtui Padingin kyläjuhlassa. Me suomalaiset olemme jäyhää kansaa ja elämäntapamme ovat kovin puritaaniset. Työ on kaikki kaikessa. Juhlimiseen ja kanssakäymiseen ei paljoa aikaa haaskata. Muissa kulttuureissa ja heimoissa yhteenkuuluvuus on suuri ja kantava voima. Elämä on perhe- ja heimokeskeistä. yhteiset juhlat, häät, hautajaiset ja sadonkorjuujuhlat ovat perinteisesti koko heimoa ja sukua koskevia suuria juhlia. Näin heimot ja suvut selviytyvät toisiaan auttaen ja tukien.

Padingin kyläjuhlassa koettiin tällaista yhteenkuuluvaisuutta. Arvi ja Maijakin nauttivat, kun entinen kotipiha oli täynnä vieraita. Ristiriita ei tullut siitä vaikka Ruuttusen pihalla taisi ensi kerran soida haitari, jolla säestettiin kvartetin laulua. Tällaiset ihmissuhteet ja kylähengen vaalimistilaisuudet ovat parasta sielun- ja lamanhoitoa. Siellä ei taistella, eikä rakenneta eturistiriitoja ihmisten välille vaan ollaan padinkilaisia. Menestystä kylälle.

2.8.1993

 

Se oli kevättalven kohokohta, kun Äpyli poiki Ryysyrannan Joosepin navetassa. Äpylin poikimista on odotettu tuhansissa nivalalaisissa taloissa muutama vuosikymmen sitten. Se ei saisi unohtua, että lehmä ja sen tuotos on ollut monen talonpojan ja torpparin perheen hengissäpitäjä ja kansakoulunopettajankin palkanjatke takavuosina. Lehmä tai parikin oli jokaisen lapsirikkaan mökin ainoa henkivakuutus. Niistä maidoista ei riittänyt meijeriin vietäväksi, vaan ne menivät suoraan kulutukseen, särpimeksi ja voin valmistukseen.

Nyt Äpylit lypsävät liikaa. Televisiossa ja radiossa on ollut ajankohtaista uutista, miten kiintiön ylittäviä maitoja myydään Etelä-Pohjanmaalla mustaan pörssiin. Nyt on poliisit ja tarkastajat perässä. Nokkelasti joku yrittäjä on siinäkin huomannut mahdollisuuden ja lähtenyt ostamaan kiintiön ylittäviä maitoja ja myynyt ne sitten johonkin juustomeijeriin. Ny vain ei kukaan meijeri tunnusta ostaneensa näitä maitoja.

Töllin Hannukin kiirehti tähän lehteen valistamaan nivalalaisia maidontuottajia, miten tulisi menetellä lainmukaisesti ylimääräisten maitojen kanssa, kiintiön ylittävältä osaltahan saa vain 50 pennin litrahinnan. Moni nivalalainen haki lisäkiintiöitä ja Nivalaan tuli vain yksi 11.000 litran lisäkiintiö.

Tämä ylimääräinen maito on ongelma luultavasti kymmenillä tiloilla. Mihin maito pannaan? Pienet määrät voi keittää heraksi ja valmistaa kotijuustoja. Suuria määriä on vaikea markkinoida. Tölli suositteli lehmien vuokrausta. Elokuu on vielä tätä kiintiöaikaa. Nyt vaan lehmiä vuokraamaan.

Helsinkiläinen tavaratalo tempaisi kerran maidon puolesta. Se hankki päiväksi tavarataloon lehmän ja siitä sai asiakkaat lypsää ilmaiseksi maitoa. Kyllä siinä varmasti moni oppi arvostamaan maidontuotantoa, kun koitti saada sitä itse irti lehmännännistä. Kyllähän sen muistaa, että kyynärpäitä myötenhän se tahtoi juosta ämpäriin. Vaan on sekin nyt siedettävää. Veelanninpuhdon sotaveteraanit kertoivat, että kun he Karjalassa asemasodan aikana hakivat paikallisilta maatuskoilta maitoa, niin ei ollut erillisiä siivilöitä. Maatuskat nakkasivat vain päällimmäisen hameen ronkille ja levittivät alushameen siiviläksi maitokiulun päälle. No, en tiedä mitkä aromit siinä olivat, mutta kyllähän se nälkäisille sotilaille kelpasi.

Mekin tuumattiin tässä Paavolan Reinon kanssa, että ei muuta kuin nyt lehmä pihamaalle köyteen. Tuskinpa Reino sieltä maitoa saisi, mutta Esterillä se lypsy saatattaisi onnistua. Olisihan se maanläheisempää, ku olisi tuossa naapurissa lehmä pankin ja apteekin takapihalla ja saisi käydä siellä lypsyllä. Yliniemen Hilda olisi valmis ruokkimaan ja osaisi tehdä hyviä haudejuomia ja lehtikerppuja.

 

Missähän meidän tämän alueen edusmiehet ovat torkkuneet? Tarkoitan Kalevi Mantilaa, Markku Koskea, Juhani Alarantaa ja Savelaa. Uutisissa on näytetty karttaa ja kaavailuja Suomen erityistukialueista tulevassa Euroopanyhteisössä. Lappi, Kainuu, Etelä-Pohjanmaa ja Karjala lähelle Suomenlahtea hyväksytty korkeimpaan tukivyöhykkeeseen. Sen kyllä ymmärtää, että Kainuulle ja Korhoselle on luvattu nämä edut, mutta muutoin jako on aivan uusi suomalaisessa ajattelutavassa. Kyllä perinteisesti Pohjois-Pohjanmaata on pidetty heikompana kuin vaurasta Etelä-Pohjanmaata. Jos nämä suunnitelmat toteutuvat, niin esimerkiksi viljanviljely ja maidontuotanto loppuvat Etelä-Pohjanmaan pohjoisrajalle. Seköhän lienee tarkoituskin? Kesälomilla olevia kansanedustajia on vaikea tavoittaa. Kosken Markkukin äänestettiin Eduskuntaan nimenomaan tuottajien suurella rytinällä. Mitä on mies saanut aikaan? Missä ovat nyt edellä mainitut kansanedustajat? Jos tämä esitys nuijitaan EY-neuvotteluissa läpi, niin se on vuosisatojen rajuin tapaus Keski-Pohjanmaan ja Pohjois-Pohjanmaan maataloudelle. Ottakaapa nyt isännät edusmiehenne kiinni, jos teillä on puolustettavaa, tai muutoin teistä tulee Korhosen kannattajia.

 

Perinteinen tutkimusmatka Ripulinevalle osoitti sen, että hilloja ei tule ainakaan tälle nevalle. Ojan varressa muutama hilla. Pääneva on ollut jo vuosia marjoista tyhjä. Entiset pehmoiset sammalkedotkin ovat miltei hävinneet. Se oli mieluinen telmimispaikka ennen. Tasainen vahva karhunsammal vanhojen peltojen peittona. Kukahan kumman asukas sinnekin on yrittänyt joskus peltoja raivata? Takavuosina näkyi vielä selvästi peltokuviot ja sarat. Nyt oli koskematon polku radalta nevalle. Ei ollut ruoho tallaantunut. Ennen oli polut auki. Sitä elettiin metsissä kuin Jukolan veljekset. Turusen Heikkikin tunnusti radiohaastattelussa, että heidän ikäluokkansa oli villiä metsäkansaa. Poikalaumat rymysivät metsissä ja askartelivat kaikenlaista. Nykynuorille metsä ja luonto ei merkitse samaa. Mopolla ei pääse perille asti ja sääsket ja hyttyset ovat kiusallisia. Ei vaikka olisi Öhöviä.

Ei ollut ennen mopoja eikä Öhöviä, mutta hauskaa oli.

4.8.1993

 

Viime perjantaina kokoontui sankka mieslauma ja olipa siellä muutama nainenkin mukana. Eränkävijäin majalle. Oli perinteisesti vuoden merkittävin kokous. Päätettiin syksyn metsästyskauden aisoista.

Nivalassa on yksimielisyyttä piisannut ainakin tässä asiassa. Nivalassa on vain yksi metsästysseura, jossa on yli tuhat jäsentä. Nivalassa metsästysseuraan pääsee vielä kaikki ne, jotka suorittavat riistanhoitovelvoitteet ja osoittautuvat muutoinkin harrastuksensa mittaiseksi. Etelä-Suomessa ei edes mäkitupalaisilla ole asiaa saatikka sitten maattomilla. Siellä metsästysseuraan pääsy edellyttää reipasta maanomistusta. Täällä on vielä solidaarisuutta piisannut.

Kovin olivat haikeita tällä kertaa metsämiesten tunnelmat. Yhteisesti todettiin, että metsälinnut ja peltopyyt ovat häviämässä. Liekö ihmisen toimien seurausta, vai luonnon omaa kiertokulkua. Lajikkeet vaihtuvat. Metsälinnut katoavat, niin kuin kottaraisetkin. Metsässä ei jäniksen ja hirven ohella ole paljon muuta pyydettävää. Vähäsöyringin Elias, joka on jo nuoruudestaan ollut ”villiintynyt metsäneläin”, kertoi, että lintuhavainnot ovat vähäiset. Samat oli kokemukset myös Hosionahon Ristolla. Toinen metsissä asuva, Virkkulan Antero, soitteli tiistaina ja kertoi, että muutaman teeren poikueen on tavannut, joissa on ollut vain 2-3 poikasta. Antero meinasi, että lintukanta on viime syksystäkin heikentynyt.

Oli Anterolla toki parempaakin kerrottavaa. Suojärvellä on pesinyt joutsenpariskunta ja siellä ui kolme joutsenen poikasta, eli Koistisnevan joutsenen poika ei olekaan Nivalan ainoa. Sorsamiesten on syytä olla varovainen Suojärvellä, eikä turhaan pelotella joutsenperhettä, että saataisiin heidät ”kanta-asukkaiksi” Nivalaan.

 

Mikä on muuten se vietti, joka saa ihmisen hyppäämään metsässä monesti saamattoman ja olemattoman riistan perässä? Metsästyksessä ei puhuta harrastuksesta, vaan vietistä. Ihmisellä on näitä viettejä, jotka pannaan aina jossain vaiheessa tärkeysjärjestykseen. On itsesäilytysvietti, sukupuolivietti ja metsästysvietti. Viettien tärkeysjärjestys vaihtelee iän mukana. Kautta aikojen mies on jättänyt aamuyön tunteina lämpöisen aviovuoteen ja lähtenyt riistan perään. Veret käyvät kuumana. Ei naiselle, vaan metsolle, joka nokkaansa napsuttaen istuu kaarevana ampumahollilla. Siinä kädet vapisee ja sydän jyskyttää niin, että pelkää metsonkin sen kuulevan.

Toiset saavat jännityksen bingosta tai pajatson peluusta. Toiset naisten tansseista. Metsämiehiä syytetään tappamisesta. Voihan naistentansseissakin sydämiä murskata, jos sattuu sen sorttinen mies. Kaikessa inhimillisessä elämässä jännitykseen kuuluu myös huonot puolensa. Minä hyväksyn asiallisen metsästyksen, mutta aina kun näen televisiosta härkätaistelun tai verisen kukkotappelun ja hulluna hilluvat ihmiset, minun tulee äärettömän paha olla. Se ei ole reilua peliä. Suomalaiset metsästystavat on lailla ja asetuksilla määrätty ja metsästysjärjestöt pitävät kuria ja valvovat viranomaisten ohella asiaa. Kaikesta huolimatta se on kymmenille tuhansille suomalaisille kiinteä harrastus. Ei niinkään saaliin takia vaan liikkuminen luonnossa on monelle pääasia ja saa olla nytkin Nivalassa, kun riista kanta on kovin pieni ja uhanalainen. Saalis ei ole pääasia, mutta yhdessä koiran ja ystävän kanssa nuotiolla on leppoisia hetkiä luonnon rauhassa. Hillittyä ja asiallista metsästyskautta toivoen.

11.8.1993

 

Kun nuori Suomi tämän vuosisadan alkupuolella haki tunnustusta ja arvonantoa maailmalta, siellä oli hyviä urheilun lähettiläitä. Oli Nurmi, Kolehmainen, Ritola, Yrjölä ja monta muuta, jotka ylsivät olympialaisissa palkintopallille. Se oli Suomelle tärkeää kansakunnan itsenäisyyden kannalta.

Nyt alkaa jälleen yleisurheilun valioiden kohtaaminen, mutta Suomella ei ole tällaisia suvereeneja lähettiläitä. Nyt niitä jälleen kaivattaisiin, kun kansakunta ponnistelee taloudellisessa ja henkisessä lamassa. Onneksi uimarit ovat tuoneet mieluista piristystä urheilunkin lamaan. Sievinen ja Kasvio ovat nousseet kansallissankareiksi. Kansakunnat tarvitsevat tällaisia piristeitä varsinkin tänä aikana.

Maailmanmestaruuskisoihin ei kannattaisi lähettää kovin monta urheilijaa. Keihäsmiehet, Jani Lehtonen ja molemmat kävelijät ovat mahdollisia mitalin tuojia. Heidänkään mahdollisuudet eivät ole kovin hyvät, sillä siellä on monta muuta yrittäjää. Ilkka Kanerva oli kuitenkin laittamassa matkalle täyden lastillisen miehiä ja naisia. No, onhan se palkkio vuosien harjoittelusta. Kaikki eivät voi voittaa.

Kallis turistimatka ja siihen vielä iso johtoroikka päälle. Toivottavasti sieltä jotain ilonaiheitakin tulisi.

 

Koulutkin alkavat lähipäivinä. Koulutoimenjohtaja Jukka Viitasalo kertoi, että Nivalan runsaat 2000 oppilasta aloittavat koulunkäyntinsä viime lukukauden mallin mukaan. Opettajien pakkolomat ja muut säästötoimet purevat alkavana lukuvuonnakin. Mitään muuta suurta muutosta ei ole lähiaikoina odotettavissa, jos valtiovalta ei tee aivan ratkaisevia säästöpäätöksiä.

Nivalan kouluverkko on näin pieneen kuntaan nähden harvinaisen laaja. Meillä on 17 ala-astetta, joka on väestöpohjaan nähden maan tiheimpiä. Pienimmät ala-asteet ovat Ruuska, Sarjankylä ja Katajasaari. Näissäkin oppilasmäärät ovat vielä kahdenkymmenen paikkeilla, eikä koulujen lopettaminen ole näköpiirissä. Muutoinkin kyläkoulun lopettaminen on kunnallispoliittisesti valtuutetuille vaikea. Se voi olla poliittisen uran loppu. Näitä asioita ei pysty perustelemaan taloudellisilla tekijöillä, vaan aina on tunnetta mukana enemmän tai vähemmän. Oma kyläkoulu on aina rakas. Suomalaiset ovat arvostaneet koulunkäyntiä ja opiskelua ja se on ollut hyvä asia.

Aina ei kuitenkaan näin ole ollut. Vielä ennen sotia ja sodan jälkeenkin monen lapsen katsottiin parhaiten täyttävän yhteiskunnallisen paikkansa, kun joutuivat nopeasti työelämään. Piioiksi ja rengeiksi. Tärkeintä oli saada ylimääräiset syöjät talojen pöytiin. Kansakoulua sanottiin Nivalassa Pötkylöiksi. Koulusta tuli vain laiskoja pötkylöitä, jotka eivät menestyneet työelämässä. Onneksi tällainen ajattelutapa on vaihtunut. Moni keski-ikäinen on vieläkin katkera siitä, että heille ei lapsena suotu opiskelumahdollisuutta. Eikä siihen ollut monessa kodissa varaakaan. Oli kuitenkin valistuneita kotejakin, jotka jaksoivat kannustaa lapsiaan opintielle. Polkupyörällä vintattiin Koskenperältä ja Ruuskankylältäkin kirkolle keskikouluun ja omat eväät oli repussa. Koulunkäynti on ollut vasta lyhyen ajan mahdollista niin köyhän kakaroille kuin herrojen lapsillekin. Kallistahan se koulu-uudistus on Suomelle ollut, mutta toistaiseksi on selvitty ja koulutus on sitä parasta sijoittamista tulevaisuuteen. Niin ainakin herrat toteavat.

Motivaatio jatko-opiskeluun on kuitenkin viime vuosina lopahtanut. Vuosien kestävän opiskelun päätteeksi ei saakaan paikkaa ja monella on suuret velat takana. Tämän ei saisi kuitenkaan muodostua yleiseksi ajatteluksi. Tytöt ovat poikia kunnianhimoisempia ja kohta meillä on akkavalta hallintopaikoilla. Olisikin jo, mutta perinteisesti meillä ei vielä tasa-arvo pelaa ja joillakin aloilla naisen on vaikea sivuuttaa miestä, vaikka olisi muodollisesti pätevämpikin. Uskon, että tämäkin muuttuu lähiaikoina ja naiset ottavat myös enemmän kunnallisia johtopaikkoja ja istuvat pankkien peräkamareissa siinä kuin miehetkin. Hyvää työvuotta oppilaille ja opettajille, eikä noiden pakkolomien toivoisi opettajien ja oppilaiden työrauhaa ja motivaatiota haittaavan. On mentävä niillä voimavaroilla ja mahdollisuuksilla mitä aika myöten antaa.

16.8.1993

 

Joskus se tulee päätoimittajallekin tekemisiensä johdosta henkinen edesvastuun paikka. Viime keskiviikkona ilmestyi Järven Niilo toimitukseen ja kysyi vaativasti, että kolme kuukautta on kulunut, kun lupasit tulla käymään, missä on lupauksesi. – Sillä välin sinä olet käynyt kyllä riippusillan juhlissa ja kirjoittanut kauniisti kylän yksimielisyydestä, mutta minun kohtaani et ole huomioinut mitenkään, totesi Niilo.

Niilo kertoi pitkän tarinan pöytäkirjoista ja oikeuden päätöksistä ja tulevissa olevista asioista. Pyysi minua tutustumaan niihin. No, jos olen luvannut, niin pitäähän tulla. Sovittiin torstaiaamuksi tapaaminen Ylijaakolan tilalla, rekisterinumero 12.43.

Mietin koko torstain vastaisen yön, miten minun pitäisi nyt menetellä, että viisaasti tekisin. On helppo asettua yksimielisen kylän puolelle. Siinä saa itsekin tarpeellista sympatiaa ja yhteenkuuluvaisuuden tunnetta. Voimia tarvitaan, jos uskaltaa asettua koko yksimielistä kylää vastaan ja miltei henkipatoksi joutuneen Niilo Järven puolelle. Uni katkesi useita kertoja ja tupakkaa meni saunan lauteilla. Mihinkähän olet pääsi pistänyt, kun olet mennyt sellaista lupaamaan? Miten sovittaa tai lievittää välejä, joita on vuosikaudet hoidettu vain virkamiesten ja oikeuslaitosten kesken? Ajelin kuitenkin lupausteni mukaan Niilolle torstaiaamuna.

Tarmokas mies Niilo on, sitä ei varmasti kukaan voi kylällä kieltää. Ei ryyppää eikä rellestä. On laittanut kotitalonsa huippukuntoon. Talo on remonteerattu sisältä ja päältä. On uusittu lämmitysjärjestelmä ja rakennettu uusi rantasauna. Kaikki omaa työtä.

Liiterissä on kymmenien vuosien puut. Kaksi traktoria ja autotallissa kaksi autoa. On siinä yhdelle torpanmiehelle ollut askaretta eläkepäiviksi.

Mutta tätä ahkeruutta on ollut kyläläisten mielestä liikaakin. Ärsyyntyneenä Niilo on näyttänyt sellaiset ”juristinlahjansa”, että siinä on puoli kylää joutunut kuulusteluun.

Luettiin kaksi tuntia lainhuutopöytäkirjoja, oikeudenpäätöksiä, valtakirjoja, tiekarttoja ja maarekisteriotteita. Niistä Niilo kertoi, että ovat väärennöksiä. Tosin kaikki asianomaiset jo kuolleita. Minä totesin Niilolle, että kuolleista ei suomalaisen lehtimieskäytännön perusteella puhuta pahaa. Tämän Niilokin myönsi. Eikä minusta ole lautamieheksi, ei maanmittausinsinööriksi, eikä tuomariksi ratkomaan asioita, kun siihen eivät näytä pystyvän ammattilaisetkaan, ainakaan tässä tapauksessa.

Mieleeni kuitenkin tuli ainoa mahdollisuus yrittää rakentaa sovintoa ja Niilo kunniallisempaa ja rauhallisempaa vanhuutta.

Kyläjuhlassa kerrottiin, että Niilo joutuu vielä tuon tienvarsiaidan purkamaan, tai se siirretään. Niilo vahvisti saman ja totesi, että kieltävät varmaan kulun hänen omalle pihalleenkin. Luonnossa on omat hienot lakinsa. Karhu ei tapa ihmistä, jos se heittäytyy kuolleeksi maahan. Koira ei pure pienintään, jos se alistuu. Ihmiskunnassa on sääntönä, että lyötyä ei lyödä. Minusta kyläläiset ovat nyt saavuttaneet sen minkä ovat tahtoneet ja julkisesti huomiotakin tältä osin. Itsekin siihen osallisena. Eikö nyt voitaisi katsoa pieni myönnytys hyväntahdon eleenä ja jättää aita purkamatta? Eikö viiden metrin levyinen tie riitä niille muutamille jalankulkijoille, jotka päivässä sillan ylittävät. Pitäähän liikenteen riippusillan kohdalla sopia kuitenkin runsaan metrin levyistä kaistaa kulkemaan. Tässä on minun ”lautamiesesitykseni”. Parempaa en löytänyt ja motivaationani, että kyllä anteeksiantaminen tässä elämässä on suuruuden osoitus. Kaikkihan me joudumme tekosemme selvittämään joskus Isolle Lautamiehelle. Siellä nöyrtyminen luetaan ansioksi. Ei sitä, miten onnistuneesti olen asioita ajanut.

 

Onpas jälleen ensi viikonvaihteessa Nivalassa vilkasta. Rauhanyhdistyksellä on suuret kesäseurat. Pyssymäellä päristelee jokamiesluokan ajurit ja Tuiskulan kentällä kisailee Suomen ja kolmen Baltian maan nuoret paremmuudesta. Vielä pitäisi käydä lukijain kanssa Jyväskylässä ja seilaamassa Päijänteellä. Nämä lukijamatkat ovat ikävästi sattuneet aina päällettäin muiden tärkeiden tapahtumien kanssa, mutta ensi kesäksi viisastutaan ja silmäillään kalenteria pitempään. Hyvää ja virkistävää viikonvaihdetta kaikille.

18.8.1993

 

Helppo se on patistaa yrittäjää työllistämään Suomen Pankista, kun itsellä on yli 120.000 markan varma kuukausipalkka tulenvartijan tehtävistä. Kyllä Harri Holkeri sai yrittäjien kiukut niskaansa, kun meni sunnuntaina juhlapuheissa laukomaan, että nyt pitää yrittäjien lopettaa naukuminen, kun korkokanta on laskenut. Voi hyvä Harri. Sinä et taida tietää todellakaan, minkälaisia esteitä on kotimaisen pienyrittäjän kantona kaskessa ja työllistämisen esteenä.

Sain kouraani tiistaina tuoreen tilaston metalliteollisuuden työntekijöiden työvoimakustannuksista. Tähän tilastoon pitänee luottaa ja samanlainen se on muillakin aloilla. Kokonaistyövoimakustannukset olivat 169,4 prosentti. Tämä pitänee yksinkertaistaa, mihin ne rahat katoavat.

Jos metallimiehen kuukausipalkka on bruttona 10.000 markkaa. Työntekijä saa siitä käteensä ennakonpidätyksen, ammattiyhdistysmaksun, Tellin ja työttömyysvakuutusmaksun jälkeen kouraansa runsaat 5.000–6.000 markkaa. Se ei liene ammattimiehelle kohtuuton korvaus.

Mutta työnantaja joutuu maksamaan tämän 10.000 markan lisäksi 6.940 markkaa kuukaudessa muita välillisiä työvoimakustannuksia. Ei palkat ole tällä hetkellä ongelma, vaan välilliset työvoimakustannukset ja kysynnän puute. Ei löydy helposti uusia työllistäjiä, vaan mikäli tilanne jatkuu entisellään, yhä useammalle työntekijälle ovi on avoinna vain ulospäin. Lipsahti pahemman kerran Holkerilta. Etkö ole seurannut kotimaisten yritysten konkurssitilastoja?

 

Maanantai-iltana piti olla telkkarin ääressä, kun oli miesten keihäänheiton loppukilpailu. Ja pitihän sitä seurata muitakin lajeja. Naisten 3000 metrin juoksusta tuli kiinalainen juttu. Tätä juoksua seurasin jännittyneenä, kun mukana oli nuori suomalainen, 16-vuotias Sandelin.

Äkkiä tilanne muuttuikin pari kierrosta ennen loppua ”kiinalaiseksi teatteriksi”. Kuin pyssyn suusta ja isä-Maon komennosta ampaisi kolme pientä punahousuista tyttöä hirvittävään kipitykseen. ”Hatsi-hota-hiti”. Siinä ne menivät kuin Hupu, Lupu ja Tupu. Kaikki ällistyivät. Kiinalaistyttöjen jalat polkivat viisi kertaa siinä missä Anne Siltalan tai suomalaisten mailerien. Hetkessä he olivat karkuteillä ja toiset juoksijatkin jäivät kuin seisomaan ja ihmettelivät, millä raketilla nuo kiinalaiset lähtivät. Se oli niin koomillinen tilanne, että ei siinä auttanut kuin nauraa katketakseen sitä ällistystä, minkä tytöt aiheuttivat kilpasiskoilleen, katsomolle ja miljoonille television katsojille. On olleet tytöt kovassa kotikoulussa, eikä sosialismi näytä kuolleen. Se oli viimeinen muistutus siitä, että sosialistivaltioita on vielä olemassa ja siellä tehdään kurinalaista valmennustyötä.

 

”Brahma suuri jumaloiden luoja kaiken elämän” – runoili meille Paavolan Esteri sunnuntaisen lukijamatkan lähtövärssyiksi. Ja kyllä Luoja meille antikin ihanan retkisään.

Meitä oli täysi linja-autolastillinen Pidisjärvi-lehden ystäviä ja lukijoita, kun sunnuntaiaamuna suuntasimme kohti Jyväskylää ja Päijännettä. Harvoin on niin kaunista syyskesän päivää kuin viime sunnuntaina. Saatiin nauttia Keski-Suomen kauniista järvimaisemista ihanissa olosuhteissa

Monet mukana olleet totesivat, että tällainen päivän matka on monelle vanhemmalle ihmiselle aivan sopiva. Kojolan Rauha ja Ollikin totesivat, että he eivät jaksa enää lähteä monen päivän mittaisille veteraaniretkille, vaan tällainen päivän reissu on juuri sopiva nykykunnolle.

Meille monille kotimaakin on vielä löytämättä. Kaunis on Suomi, kun sitä katselee vaikkapa sisävesilaivan kannelta. Takavuosina käytiin hirvittävää sanasotaa rantojen suojelusta ja suojelijat teilattiin yhteiskunnan vihollisiksi. Kyllä se oli onni, että puutavarayhtiöt eivät kerinneet parturoida omistamiaan saaria paljaiksi. Kymmeniksi vuosiksi olisi menetetty kaunein osa suomalaista maisemaa. Tämän rikkauden ovat havainneet myös ulkolaiset. Tungosta oli Jyväskylän satamassakin sunnuntai-iltana, kun seuraava laivavuoro lähti Lahteen. Suurin osa ulkolaisia. Eivät tosin monta vuotta. Jos EY toteutuu, hehän ovat samalla tavalla ”suomalaisia” kansoittamaan tämän maan. Eivät vain nämä isot pojat myisi ihan halpaan hintaan tätä maata. On meillä tosin velalle vastinettakin ja enemmän vastinetta täällä sydämen seudulla, jota ei lasketa D-markalla eikä frangilla.

Kiitoksia mukavasta matkaseurasta.

 

23.8.1993

 

Minä olen saanut pahan pojan maineen, kun olen välittänyt niiden muutamien valtuutettujen ja hallituksen jäsenen mielialoja, jotka ovat olleet huolissaan kunnan taloudesta ja tulevaisuudesta. Piruja ei saisi maalata seinille, vaan kertoa asiat kaunistellen. Kuitenkin minä otin todesta valtuutettu Marjatta Harjun toivomuksen valtuuston kokouksessa, että toimittajatkin pitäisi saada mukaan kertomaan totuuksia. Näyttä siltä, että Nivalankin kohdalla tulee totuuden hetket.

Karkkilasta kuului kummia. Siellä kunnallisjohto joutui nostamaan kädet pystyyn. Teollisuuskylän 200 miljoonan velat kaatuivat kunnan niskaan. Pyydettiin ulkopuolinen selvitysmies, kun päättäjillä ei ollut rohkeutta kipeiden ratkaisujen tekemiseen. Keskiviikkoiltana uutisissa kerrottiin ensimmäinen toimenpide: Kunnan työntekijöistä 60:lle lopputili välittömästi. Jäävien palkkoja alennetaan tänä vuonna 6 prosenttia ja ensi vuonna 10 prosenttia.

 

Nivalalla ei vielä liene näin koviin saneerauksiin tarvetta, mutta pakko on mennä toimintojen ja henkilöstöjen supistamisiin muutoinkin kuin luonnollisen poistuman ja juustohöylän kanssa. Naurattaa vieläkin keväinen valtuustonkokous, jossa Jouni Laitilan esitys vapaa-aikatoimintojen tehostamisesta sai huutia. Kyllä löytyi perusteluja ja lausuntoja virkojen tarpeellisuudesta yllin kyllin. Minä luulen, että valtuusto joutuu nyt uudelleen tarkastelemaan monen muun viran tarpeellisuutta. Vai tuleeko Nivalankin eteen ulkopuolisen konsultin käyttö?

Nivalan päättäjät istuivat viime keskiviikkona suljettujen ovien takana pohtimassa tilannetta. Kellään luottamushenkilöllä ei ollut kuulemma konsteja 9 miljoonan säästötavoitteiden toteuttamiseksi. Karttunen oli todennut, että vaikka keskusvirastosta lakkautettaisiin kokonaan teknillinen, vapaa-aika ja maataloustoimisto, pitäisi sen lisäksi löytää vielä 6 miljoonan säästöt. Nyt joudutaan varmasti puuttumaan kolmeen suureen, eli sosiaali-, terveydenhoito-, ja koulutuspääluokkaan. Juustohöylä auttaisi vielä täällä esimerkiksi koko kuntasektorin jäljellejäävien reippaaseen prosenttipohjaiseen palkanleikkaukseen. Sama pitäisi toteuttaa kuntaenemmistöisissä yhteisöissä.

Luottamusmies ja varsinkin etujärjestöt perustelevat työntekijäin palkkoja kunnan verotuloilla. Siitä saa toisenkinlaisen laskelman. Jos esimerkiksi työntekijän vuosipalkka on 100.000 markkaa, se maksaa kaupungille 160-180.000 markkaa.

Verotuloja tästä tulee kunnalle kunnallisverona vain 15.000-17.000 markkaa. Jos työntekijä joutuu ansiosidonnaiselle päivärahalle, hän maksaa edelleen kunnallisveroa. Käytännössä yhteiskunta säästää jokaisen lomautetun viranhaltijan osalta vähintään palkkasumman lisättynä 70 prosentin henkilöstömenoilta. Ja tekeväthän ne viranhaltijat muitakin kuluja.

Veroäyrin hinnan korottamista tuskin kukaan puoltaa. Kuka valtuutettu uskaltaa katsoa äänestäjiään silmiin, kun valtio on vienyt jo lapsivähennyksen kunnallisverotuksessa ja se on Nivalassa kipeä paukku. Sosiaaliluukulle tulee varmasti paineita.

Erkki Vähäsarja moitti minua, että hyvä se on sivusta raksuttaa, kun ei tarvitse olla päättämässä. Kyllähän se näinkin on, mutta vapaaehtoisesti te kaikki sinne olette pyrkineet laakereita niittämään. Valitettavasti tämä valtuusto joutuu tekemään kipeitä ratkaisuja, mutta sitä varmasti myös kuntalaiset odottavat. Heidän veronmaksukykynsä ja toimeentulonsa on tällä hetkellä heikko. Kaikilla ei ole turvallista työpaikkaa kunnassa. Luulen, että tästä tulee poliittisesti kuuma syksy, kunhan Raimo Sailas saa valtion tulo- ja menoarvion valmiiksi ja kunnatkin joutuvat katsomaan peiliin.

Siitä vain Erkki ja kumppanit töihin. Minä lähden tästä sorsajahtiin.

25.8.1993

 

Haastateltiin Mantilan Heikin kanssa Vinnurvan työpaikkavierailussa virolaispoikaa, joka on valmistunut Raudaskylästä nuoriso-ohjaajaksi ja on nyt Nivalan seurakunnassa suorittamassa pakollista harjoittelua. Kyllä oli apaattinen kaveri. Hän ei nähnyt kotimaansa Viron tulevaisuudessa mitään merkkejä paremmasta, vaan totesi, että pohjallakaan ei ole vielä käyty. Poika totesi katkerana, että muutamat huijarit rikastuvat ja kansa köyhtyy entisestään. Juopa kasvaa ja katkeruus ja apatia lisääntyvät. Joutuuko Virokin vielä vallankumouksen pyörteisiin?

Tälle virolaispojalle ei tuntunut löytyvän Viron seurakunnista työpaikkaa. Papit ja kirkon johtomiehet ajelevat mersuilla ja ulkomaiset avustukset kyllä kelpaavat. Uskonnotkin ovat rappeutumassa. Kansakunnan moraalinen tila on erittäin heikko, eikä valoa ole missään suunnassa näkyvissä.

Tämä nuorukainen kertoi myös maanviljelijöiden heikosta asemasta. Sama asia vahvistettiin televisiouutisissa. Länsimaat ja venäjäkin dumppaa Viroon maailmanmarkkinahinnalla lihaa, voita ja viljaa. Viron viljelijöiden tuotteille ei löydy ostajaa, vaan varastot ovat täynnä. Ei ole minkäänlaista tullisuojaa oman maan tuotteille. No, eihän tämä voi kauan jatkua. Itsenäisten maatilojen tarukin on pian lopussa ja siltäkin osin talouselämän pohja on poissa. Oikein meille tuli Heikin kanssa paha mieli tämän nuoren virolaisen epätoivosta kotimaataan kohtaan. Pitkä tie on Virollakin todelliseen demokratiaan, oikeusturvaan ja taloudelliseen nousuun.

 

Lähes neljän kuukauden mittainen yrittäjäkurssi päättyi aikuiskoulutuskeskuksessa. Vielä tuntuu ideoita ja intoa joillakin riittävän. On kait se niin, että joka tällaisena aikana aloittaa yrittämisen ja selviää jatkoon, niin sillä yrityksellä on sitkautta selvitä myöhemminkin. Kurssien vetäjien mielestä elinkelpoisia ideoitakin oli joillakin nuorilla. Monet on kuitenkin vastukset edessä tulevillakin yrittäjillä ja hyvä idea voi osoittautua kannattamattomaksi.

Vilkunan Joosekin innostui takavuosina lammasfarmin pitoon, kun se oli muotia. Joose osasi mainostaakin hyvin: – Taivaassakin syödään lammaspaistia, mainosti Joose.

No, muutaman vuoden kuluttua Joose lopetti lammasfarmin ja syykin tuli selville: – Joka lampailla rikastuu, se ei ikään köyhdy.

Siitä saattoi päätellä, että laskelmat ja tulos eivät aina pidä paikkaansa.

Kunnioitettava saavutus, joka tällaisena aikana pystyy vielä yritykselleen markkinaraon löytämään. Toivotaan parasta näille nuorille, jotka aikovat yrittäjiksi. Itsensä työllistäminenkin on tänä aikana jo kannustettava tavoite.

 

Ohranpuintiaika alkaa olla käsillä, mutta säät eivät ole suosineet. Ettei vain olisi yhtä hankala syksy kuin viime vuonna. Joku oli pannut merkille, että kuu syntyi sateiseen aikaan ja tätä piisaisi nyt ainakin syyskuun puoliväliin. Se olisi paha juttu maanviljelijöille. Viime vuonna ohrasadosta menetettiin huonon laadun vuoksi kolmannes ja toinen perättäinen katosyksy näkyisi jo monen viljelijän tulotasossa pahana lovena.

Vihannesviljelijät ja marjanviljelijät ovat suojatonta porukkaa. He eivät saa mistään tukea ja markkinat on itse etsittävä ja tuotteet myytävä. Arolan tilan herukkasatokin jäi kevään pakkasista johtuen kolmannekseen. Siihen on tyydyttävä, kun ollaan Luojan armoilla. Juurikasvien ja vihannesten tuottajat ovat samassa veneessä. Kun tule hyvä sato, hinta on alhainen ja markkinoille ilmestyy uusia yrittäjiä. Kun tulee kato, uudet yrittäjät tippuvat pois ja vanhat yleensä jatkavat kaikesta huolimatta. Vyötä kiristetään katovuonna ja pyritään ottamaan tappiot takaisin.

Tällainenkin asia kuin vuodentulo, on kansalaisten mielessä jo hämärtynyt. Tulipa millainen vuosi tahansa, ruokaa on aina saatavissa. Vuodentulo oli viljelijälle ennen kiitoksen ja mielihyvän aihe. Nyt tämäkin ilon ja tyytyväisyyden aihe on viety pois, kun tiedotusvälineet huutavat koko ajan miten suuria ja kalliita vilja- ja lihavuoria tulee. Enää ei sovi laulaa, että maamies muista mis onnesi on, riihesi rikkaus riippumaton. Ennen puhuttiin Jumalanviljasta. Nyt ne on kiusallisia viljavuoria, jotka pitäisi saada hävitettyä pois. Arvostukset muuttuvat.

1.9.1993

 

Nivalan kunta antoi lausuntonsa Ympäristöministeriön maisema-aluetyöryhmän mietinnöstä. Vaikka Luoja on ollut yksitotinen Nivalan maisemaa muovatessaan, löysi työryhmäkin jotain omaperäistä Nivalan kulttuurimaisemasta. Esimerkiksi oli otettu Ypyä, Aittoperä ja Haapaperä. Kyllähän ne ovatkin eläviä kyliä, joissa tosin on pystytty säilyttämään rauhallinen maalaismaisema, joka on jo itseisarvo asumisviihtyvyyden kannalta.

Nivalan kulttuurimaisemaa ovat hallinneet hirsiset niittyladot jo vuosisadan ajan. Niiden määrää ei kukaan ole tainnut laskea, mutta Kustaa Vilkunalla oli tieto tästäkin. Nivalan talonpoikaisperinneseminaarissa joku kysyi Kustaalta, että paljonko niitä niittylatoja Nivalassa on? Kustaa paukautti siltä seisomalta, että 13241. Joka ei usko, käyköön laskemassa. Samanlainen kuin Raution Laurin hirvitilasto.

Onhan näillä niittyladoilla ollut oma merkityksensä. Niittylato oli perinteisesti joka pohjanalalla, eli puolella hehtaarilla, siis kaksi latoa hehtaarilla. Vielä ennen sotia heinät kannettiin takavitsalla latoihin. Olisi toki hevosiakin, mutta oli paljon piikoja ja renkejä, jotka olivat miltei ruokapalkoilla töissä. Eihän silloin hevosta kannattanut rääkätä. Sen vuoksi latoja piti olla niin tiheässä, että heinät mahtuivat kohtuukantamisella latoihin.

Niittyladot ovat näytelleet myös toista roolia. Moni vanhempi muistaa vielä kunnalliskodissakin, miltä tuntui syödä heinäpellolla puolista tuoksuvien heinien keskellä ja ottaa sen päälle nokoset. Vaipua pieneen nirvanaan tuoksuvien heinien päällä suppupaarman ja ampiaisen piuvatessa niittyladon nurkissa ja heinäsirkan sirittäesssä. Uni tuli autuaammin kuin nykyaikana valkoisten lakanoiden välissä vesipatjalla.

Niittyladot ovat esittäneet myös merkittävää osaa suomalaisessa elokuvateollisuudessa. Tauno Palo ja Ansa Ikonen ehtivät kellistellä pitkän filmiuransa aikana kymmenissä heinäladoissa milloin isännän, rengin tai piian roolissa. Harvoin talon emäntää nähtiin heinäladossa kuhertelemassa.

Nivalan lautakunnat olivat myös huolissaan niittylatojen puolesta. Näillä ei ole enää alkuperäistä käyttöä ja eihän ne nykyajan nuoret niittyladoissa seurustele. Kukahan niistä huolen kantaisi?

Tuottoa tyhjälle niittyladolle ei saa. Kunnostus pitäisi olla kökkähommaa. Siinäpä olisi kylätoimikunnille ja maamiesseuroille yhteistyön mahdollisuuksia. Kyliltä löytyisi vielä asiantuntemusta latojen nostamiseen ja kattamiseen. Pärehöyliäkin on vielä sen verran tallessa, että kattotarpeet löytyisi, jos ei laudasta kopsi. Jos kaikki Ojalehdon ladot nostetaan ja katetaan, niin siinä on Haapaperän ukoille kymmenen vuoden puhdetyöt. Köyhänperän kylämaisema menettäisi paljon, jos kaikki ladot purettaisiin.

Uusia latojakin tehdään nykyisin. Tekevät vain väärän mallisia. Perinteinen pohjalainen latokin on reilusti liekko, eli ylhäältä leveämpi. Kolpin takana kasitien varressa voi nähdä eteläpohjalaista latomallia, joka on vieläkin reilummin levenevä kuin nivalalainen niittylato. Tasaleveä on raskaan näköinen ja sopii huonosti maisemaan. Olisihan tässä vähän härevämpää rakennustyötä kuin vanhojen variksenpesien korjaaminen, jota joku esitti jo suurtyöttömyyden ratkaisuksi.

6.9.1993

 

Markku Pietikäinen katsoi parhaaksi lähteä Nivalan Teollisuuskylä Oy:n toimitusjohtajan tehtävistä. Alkoikohan Karkkilan tapaus pelottaa? Eli eihän se nyt suoranaisesti Markun vika ole, jos yhtiöllä tulot ei riitä menoihin. Kunnallispoliitikot asiasta vastaa ja loppujen lopuksi veronmaksajat.

Miten tästä eteenpäin? Nivalassakin on paineita henkilöstön supistamiseksi. Kannattaako paikkaa täyttää ulkoa päin? Edessä on selvitysmiesten tehtävä, millä aikataululla Teollisuuskylän talous pannaan kuntoon kunnan toimesta. Ei löydy sellaista ihmemiestä tai naista, joka pystyisi Teollisuuskylän nostamaan nykyisestä tilanteesta. Ainoa vaihtoehto on, että lähivuosille budjetoidaan 4-5 miljoonaa vuodessa Teollisuuskylän nostamiseen. Paras ratkaisu olisi, että keskushallinnosta nostetaan kolmen johtotroikka hoitamaan asioita oman toimen ohella. Kaupunginjohtaja, elinkeinoasiamies ja talousjohtaja varmasti pystyvät tunnin pari viikossa pohtimaan teollisuuskylän asioita ja kunnan sisällä on tyttöjä ja valmis tekniikka, jolla laskutetaan vuokrat ja maksetaan laskut. Tämä johtotroikka raportoi sitten vähintään kuukausittain suoraan kaupunginhallitukselle, joka on todellisuudessa vastuullinen valtuustolle ja kuntalaisille. Se on hyvä sivusta neuvoa, mutta muutakaan vaihtoehtoa en näe asiassa.

 

Ikäviä asioita, mutta niin ovat ilmatkin. Vettä sataa tihuuttaa ja on harmaata. Siellä se heinänsiemenkin kyyröttää. Käyköhän niin kun Aakon Oiva tuolla Eskolan korjaamolla minulle kesällä todisti: – Saatpa vaan Jaakko nähä, niin se on yksi kova sadekuuro myrskyn kanssa ja sielä ne on siemenet pellossa.

Pahalta näyttää. Ei niinkään nuo minun vähäiset heinänsiemenet. Isommat asiat ovat noilla varsinaisilla maanviljelijöillä. Ohra alkaa itää ja lahoaa. Kaura on suomailla vielä vihantaa ja tarvittaisiin pitkä, kuiva ja lämmin jakso, että sato saataisiin talteen. Muutoinkin syksy on masentavaa, kun muuttolinnut lähtevät ja luonto lakastuu.

 

Lintu pieni syksyn tieltä kesän maille rientelee,

Minä pieni paimenpoika lentohon en pääsekään.

Tänne, tänne jäädä täytyy syksyhyn ja ikävään.

 

Onhan syksylläkin omat kauniit puolensa, jos on aurinkoista. Paistaahan se aurinko tosin nytkin, mutta tuossa välissä roikkuu raskaat vetiset pilvet, eikä mieli jaksa nousta pilvien päälle.

 

Paavo Väyrynen puhuu tänä iltana Nivalassa. Paavoa on viime päivinä riepoteltu tulojen väärinmuistamisesta. Paavon on antanut selityksensä. Kun Paavo puolustautuu, niin silloin pannaan eduskunta ja lainsäätäjät pohtimaan uutta sakottamislakia ja ohjetta. Tavallisen pulliaisen on maksettava kiltisti. Minäkin sain yhtenä vuonna kolme ylinopeussakkoa. Ei niin kovin suuria, mutta harmitti. Itsenäisyyspäivänäkin muut saivat mitaleita ja ylennyksiä ja minulle rapsautettiin 780 markan sakko, kun yritin ehtiä saman päivän aikana hoitaa kolmet itsenäisyyspäivän juhlat ja iltakonsertit. Soitin tuttavalleni, edesmenneelle kihlakunnantuomari Kai Mäkelälle, että onko tämä nyt oikein, kun en ikinä ole liikennettä vaarantanut tai kolaria ajanut.

Kai Mäkelä kysyi, että paljonko sait. Sitten hän totesi, että sain itse Vaasassa ajellessani samankokoisen sakon ja menin heti ja maksoin pois, että ei harmita. Tee sinäkin samoin, neuvoi kihlakunnantuomari.

Mantilan Heikki soitteli aamulla ja puolusteli Paavoa, että kukas ne nyt kaikki tulonsa varmasti tietää oikein ilmoittaa. Keskusteltiin siinä Heikin kanssa, että kyllä minä ilmoitin bruttopalkkani aivan oikein, mutta nyt jäljestä päin muistin, että siihen aikaan minulla saattoi olla joku satanen kokouspalkkioita ja muutama tonni vuodessa maataloustuloa. Nämä jäivät ilmoittamatta. Varsinainen palkkatulo tuntui siltä oikealta. En unohtanut tahallaan, vaan ei kerta kaikkiaan juolahtanut… No, nämä sivutulot eivät näytelleet sakon määrässä varmasti montaa markkaa, joten valtion tappio jäi pieneksi.

Kuitenkin muistuttaisin, että ei näin suuri poikkeama voi olla unohtamista. Ei ole niin suurta roistoa, jolla ei olisi omaatuntoa. Se on muuten kumma värkki. Siitä ei pääse eroon. Se muistuttaa valehtelusta läpi elämän niin kauan, kunnes on tunnustanut ja tehnyt itsensä kanssa sovinnon. Se on sama valtiolle, häviääkö se kympin vai kaksi, mutta suurimman vahingon siinä tekee itselleen. Omantunnon jyskytys on raskasta kantaa. Ja jokaisella meistä on kivikuormaa aivan tarpeeksi. Jos siitä pääsisikin 500 markan sakolla tai kirkonpussiin sijoittamisella, niin kyllä löytyisi vapaaehtoisia maksajia. Vaan kun ei onnistu. Hyvää viikonloppua.

8.9.1993

 

Nivalan yrittäjät ovat pahoittaneet mielensä perinpohjaisesti maanantain Keskipohjanmaassa olleen lehtori Veijo Mursun alakertapakinan johdosta. Pakinassaan Mursu mollaa alimpaan kattilaan yrittäjät ja yritykset.

On ihmeellinen kannanotto tällä kertaa tässä valtakunnassa. Suomessa kaikki tahot, presidentti, hallitus, eduskunta, SAK ja muut ammattijärjestöt, sekä kaikki puolueet ovat yksimielisiä siitä, että Suomen työttömyyttä ei pelasta mikään muu kuin pieni ja keskisuuri teollisuus ja yritystoiminta. Ulkomaankauppa ja tase korjaantuu vientiteollisuuden ansiosta, mutta työttömyyttä ei korjaa mikään muu kuin yritystoiminnan elpyminen.

Ei kait Veijo Mursu luule, että 8000 yritystä vuodessa tekee tahallaan konkurssin? Miten arvelet, että esimerkiksi kolmannessa polvessa oleva perheyritys vapaaehtoisesti luopuisi leikistä. Minä arvaan, kuinka kipeää tekee niille ihmisille, joilta yritys on viety. Siinä on mennyt kolmen sukupolven työ, omakotitalot ja elämisen halu. Siinä katsellaan jo rihloja pitkin. Näitä tapauksia on Nivalassakin, eikä ne konkurssit ole tulleet yrittäjyyden puutteesta. Pitää muistaa, että se palkka, minkä työntekijä saa käteen pitää kertoa vähintään kolmella, jonka työnantaja joutuu maksamaan kuluina yhteiskunnalle. Pistäpä Veijo yritys pystyyn. Pistä omakotitalosi likoon ja muista että joka aamua on aloitettava tyhjältä pöydältä. Työntekijöille ja yhteiskunnalle sinun on maksettava ajallaan. Muista että moni yrittäjä Nivalassakin tekee seitsenpäiväistä ja 14-tuntista työpäivää. Kaksi tai kolme viikonloppua ja joulunpäivä voi olla vapaata.

No, tämä saattoi Veijolta olla tosi harkitsematon lipsaus. Veijonkin palkka tulee yhteiskunnalta ja viime kädessä menestyvien yritysten ja työntekijöiden verotuloista. Kysyn vaan herroilta rehtoreilta, onko tällaisilla Veijo Mursun esittämillä mielipiteillä laajemminkin kannatusta opettajienhuoneessa? Kohtahan kaupunginhallitus ja valtuusto joutuvat päättämään myös opettajien palkoista ja viranhaltijoiden lomautuksista.

 

Pinttyneeksi tavaksi on tullut päättää työpäivä sänkylukemiseen. Romaaneja ei ole ollut vuosiin aikaa lukea. Jotain lyhytjänteisempää. Päivän lehdet, viikkolehdet tai jotain syvällisempää unen saavuttamiseksi.

Aukaisin tässä eräänä iltana luettavani. Kirja aukesi kohdalta, jossa kysyttiin onko sinulla rakkautta.

– Voi ei. Ei ikäviä asioita yötä vasten. Tätä aihetta olen karttanut koko elämäni. Ei sellaista, joka aiheuttaa pahaa mieltä ja omantunnon vaivoja. Ei ainakaan yötä vasten. Painoin sivun kiireesti kiinni. Nyt en kuitenkaan päässyt ohi, vaan piti ryhtyä pohdiskelemaan.

Edesmennyt veljeni Erkki sanoi minulle joskus takavuosina: – Sinä se saat viedä mennessäsi rakkaimpasi hautaan.

En heti honannut. Erkkihän tarkoitti tällä totuudenmukaisella toteamuksellaan, että minä rakastan vain itseäni. Mistäpä sitä toisille antaa, kun ei ole saanut lapsena itsekään rakkautta. Ei sitä ollut vara Veelannissa jakaa muille kuin juottokaritsalle. Toiselle ihmiselle tai lapselle ei paljon rakkautta riittänyt. Miten oikeassa Kulukumies olikaan.

Onko minulla rakkautta? Kyllä on. Rakastan maata ja mammonaa. Suosionosoitukset ja tunnustukset ovat minulle mannaa. Niitä rakastan. Ystäviä kaipaan silloin, kun minulla on vaikeaa. Mitään en ole valmis antamaan. Työtä kunnioitan ja rakastan. Rakastan televisiota, radiota, sanomalehtiä ja ennen kaikkea uutisia. Niin paljon, että minulta ei jää aikaa lähimmäisille tai ystäville. Minä rakastan menestymistä. Epäonnistumiset ovat masentavia. Minä haluaisin itse olla rakastettu.

Kyllä taisi Kulukumies olla enemmän kuin oikeassa. – Kun minä olin alasti, te vaatetitte minut, kun minä olin nälkäinen, te ravitsitte minut, kun minä olin janoinen, te annoitte minun juoda. Jotenkin tähän suuntaan puhutaan isossa kirjassa.

Moniko koditon on saanut minulta yösijan? Montako nälkäistä olen ruokkinut? Olenko minä ollut lähimmäinen ja ihminen? Kyllä siinä yöuni meni. Yöllä pienetkin murheet ovat kivitalon kokoisia. Saatikka sitten nämä suuret asiat.

Ylitsepääsemätön juttu. Vieläkö tässä ehtisi tapojaan parantaa? Käykö niin, kun sille entiselle miehelle, joka lykkäsi parannuksen tekoa. Pappi tuli sairaalaan potilaan toivomuksesta. Isäntämies tuumasi kuitenkin, että antaa nyt sen parannuksen siirtyä vielä toistaiseksi. Minä olen ollut tänään paremmassa kunnossa.

Mitä siinä menettäisi tai voittaisi, jos luopuisi omasta itsestään? Ensin pitäisi riisua itsensä. Vasta sitten pystyy aidosti osoittamaan rakkautta, ymmärtämistä ja hyväksyntää. Vieläkö sitä ehtisi tapojaan parantaa. Sanotaan, että joka ei 50:een viisastu, eikä 60:een rikastu, se pysyy ennallaan. Siis turha toivo enää. Tuli huonosti nukuttu yö ja oli painajaisunia.

13.9.1993

 

Kävelin eräänä iltana  Kyösti Kallion koulun kautta jalkakäytävää pitkin. Nuo hopeapajut, jotka muistan olivat kasvaneet. Olin itse kunnanhallituksessa, kun Tarhin Yrjön, Takalon Roopen ja Mantilan maita kaavoitettiin ihmislasten asuinpaikaksi. Ei siitä niin kauan tunnu olevan kun Kuoppalan ja Rytkyn talot olivat ainoita tällä koko peltoaukealla kirkonkylältä Pirttirannalle saakka. Katselin hopeapajuja. Ne kasvavat samaa vauhtia ihmislapsen kanssa. Nyt tämä sukupolvi on 30 vuoden ikäinen.

Kun aikanaan istutettiin Pidisjärven tien väylälle vaahteraa, lehmusta ja hopeapajua, tiedettiin jo silloin, että ne ovat Nivalan ympäristöön sopimattomia puulajikkeita. Ne eivät kestä pakkastalvea, eikä 1960-luvun nuorisoa. Talven kestivät, mutta ei 1960-luvun nuorisoa. Heille istutettu puu oli oman elämän symboli. Nelipihaan tai Nelikylään päätynyt tai alkanut elämä oli epäonnistumisen merkki. Puut saivat kokea sen. Kaikki katkottiin.

Kenen syy? Pannaanpa jokainen kohdalleen tämä asia. Juuret ovat keskeinen osa elämästä. Jokainen meistä tuntee Nevasaaren Paten. Riski mies voimiensa päivinä. Piirinennätys moukarinheitossa. Kun Pate kiskaistiin juuriltaan Nevasaaren paikalta, se oli verikysymys. Sen näki vain läheiset. Kodissa, jossa on asunut isä, äiti ja körttivirret, ei koskaan katoa mielestä.

 

Minä kohtaan ihmisiä, jotka haukkuvat Nivalaa. Körttiläisten ja lestadiolaisten pesä. Painajainen lapsuudesta. Minä juttelin kerran Hurskaisen Heikin kanssa Seposta. Seppo hyökkäili silloin vahvasti kirkkoa ja herätysliikkeitä vastaan. Heikki totesi, että saatpa nähdä, Seppo tulee vielä uskoon. Enimmän rakkautta kaipaava huutaa enimmän. Minä luulen, että minä ja Mäntysaaren Oiva olemme olleet viimeiset kaksikymmentä vuotta lähemmällä Seppoa kuin kukaan muu. Sepon viimeiset rivit kirjoituskoneessa olivat: ”Kurjet palaavat laulaen surullisesti. Minä lähden kurkien perään. Hyvästi tyttäreni Marja ja Tuuli.”

Kurkien perään. Siinä voisi olla kurkien sijasta Jumalani perään. Ihmiselle ja varsinkin meille veelantisille on helpompi sanoa kurjet kuin Jumala. Liekö sillä loppujen lopuksi väliä. Monet kauhistuivat siitä, että Seppo pyysin ilman kirkonmeininkejä sirottelemaan tuhkansa oman mökin ympärille. Vieläkään se ei ole toteutunut. Monet sanoivat, että uhkarohkea matka. Seppo käsitti niin, että 5000 vuotta suomalaisia on haudattu ilman kristillisiä seremonioita. Vielä viime vuosisadalla. Se horisontaalinen Jumala, joksi me hänet uskomme, olisi kaava-asioista ja lääninhallituksen päätöksistä riippuvainen. Ei suinkaan. ”Minä lähden kurkien perään”, eikö siinä ole jo tunnustus Luojalle.

Olin aikoinani YK:n joukoissa Kyproksella. Minun lisäkseni siellä oli körttikasvatteja. Lundströmin Veikko, Tyhtilän Heikki, Marjoniemen Lassi ja sitten meitä suruttomia. Luulen, että oli kulunut viimeisestä ehtoollisesta 20 vuotta, kun menimme Santahaminasta ehtoollisjumalanpalvelukseen. Muodollinen juttu. Kyproksella me jouduimme vastakkain vieraan kulttuurin kanssa. Oli häkellyttävää nähdä se perhekeskeisyys ja luonnollinen kristillisyys, joka oli läsnä päivittäisessä elämässä. Vanha kreikkalainen isä tuli syömään ulkoilmaravintolaan. Joka päivä minuutilleen. Aikuiset pojat riensivät häntä kadulle vastaan ja syleilivät isäänsä. Se oli meille järkytys. Sunnuntaisin he menivät kirkkoon, miehet edellä ja naiset perässä. Sukupolvet peräkkäin.

Miksi meillä hävetään herätysliikkeitä ja sukupolvien kantavaa voimaa? Eikö juuri tässä ole se voimavara, joka auttaisi meitä kestämään vaikeiden aikojen yli? Vanhojen herätysliikkeiden perässä juoksee helluntailaiset ja jehovalaiset ja korjaavat jätteet, jotka eivät mahdu herätysliikkeisiin. Kuonaa, joka on Jumalalle kaikkein kalleinta viljaa. Nivalan voimavara on uskossa. Puuttuu vain rohkeus kertoa iloista asiaa. Nyt siihen olisi tilaustyö. Vapautta, iloa ja lohdutusta.

22.9.1993

 

Kuuntelin tiistaiaamuna uutisia, jotka olivat melko järkyttäviä. Parhaillaankin on maailmassa menossa 50 sotaa eri puolilla maailmaa. Sodat ovat paikallisia, mutta eivät suinkaan pieniä. Joku arvioi, että toisen maailmansodan jälkeen on kuollut sodissa jo saman verran ihmisiä kuin tuossa koko maailmanlaajuisessa sodassa. Karmeampi tämä tilanne on sen vuoksi, että monessakaan paikassa ei ole selviä sotilaiden rintamalinjoja, vaan käydään sissisotaa, jossa tapetaan enemmän siviileitä kuin sotilaita. YK:n kauniit peruskirjan säännöt ovat täysin unohtuneet.

Näistä sotakohteista erottuu selvästi kolme ryhmää. Ensinnäkin Neuvostoliiton hajoaminen on aiheuttanut sotapesäkkeitä Jugoslaviassa ja Aasian rajamailla. Siellä taistellaan itsenäisyydestä. Venäjällä on tehty tämän vuosisadan puolella jo yksi vallankumous ja saattaa olla toinenkin tulossa.

Afrikassa ja Etelä-Amerikassa riehuu kymmeniä sisällissodan pesäkkeitä. Sissiliikkeet ja kapinalliset käyvät sotia hallituksen joukkoja vastaan. Sodissa tavoitellaan valtaa ja henkilökohtaista hyötyäkin ja siksi niihin ollaan niin hapeneita. Käydään taloudellista sotaa ja sotaa vastaan huumeita, korruptiota ja nälkää vastaan.

Kolmas sotien suuri aiheuttaja on saman valtion sisällä olevat uskonnolliset ja kansalliset ryhmittymät. Intiassa sotia on käyty englantilaisten miehityksen jälkeen miltei joka vuosi. Satoja tapetaan ja temppeleitä tuhotaan. Häväistään toisten uskontoja ja näin rakennetaan vihan siementä yli sukupolvien sadoiksi vuosiksi eteenpäin. Uskonnot ja kansallisuudet ovat osasyynä entisen Jugoslaviankin sisällissodissa.

Nyt näyttäisi rauha tulevan Lähi-Itään. Se on vielä kovin löyhä rauhanlupaus. Keskustelin erään YK-kaverin kanssa, joka on palvellut vuosia näillä alueilla rauhanturvaamistehtävissä. Olimme molemmat melko varmoja siitä, että lopullista rauhaa ei tule tälläkään kertaa. Siellä on vihalla niin syvät juuret, että niitä ei pysty mitkään Yhdysvalloissa allekirjoitetut sopimukset voittamaan. Siellä on liian monta tuhatta hautaa, joille kannetaan kukkasia joka päivä. Ei tarvitse kun pieni terroriteko ja jälleen leimahtaa viha ja rauhansopimukset unohdetaan. Kansaa on helppo villitä sotaan, jos sen sivistystaso on alhainen ja kiihotetaan vielä kansallistunteella tai uskonnolla. Ehkä tämänkin vuoksi kansoja pidetään tietämättöminä maailmanmenosta ja paremmasta, rauhanomaisesta tulevaisuudesta. Tällaisia kansoja on tyrannien helppo johtaa, hallita ja tappaa oman vallan pönkittämiseksi. Näin on aina ollut ja tulee olemaan.

Nyt pelätään Kiinan sisäistä hajoamista. Kansallinen johtaja on pian kuolemassa ja jo horiseva vaari. Vain hänen kuvansa ja maineensa on jäljellä. Puhutaan maakuntajohtajien voimakkaasta itsevaltiudesta ja vallan kasvattamisesta. Kun vanhuksen pää keikahtaa, saattaa Kiinassa puhjeta samanlaiset sisäiset kahinat. Se onkin jo melskettä, kun miltei puolet maailman kansasta käy toistensa kimppuun.

Kirkoissa rukoillaan, että varjele sodilta ja kulkutaudeilta. Turhaanko ovat vuosituhansien rukoukset menneet? Vaikka kristinuskon piirissä ei ole käyty kovin verisiä sotia viime aikoina, niin toivottomalta näyttää maailma Euroopastakin katsottuna.

 

Somaliassa kuolee nälkään tuhansia lapsia. YK ja eri kansakunnat ovat vieneet sinne apua. Apu ei aina mene perille, vaan kaksi tappelevaa heimoa ryöstää ja estää avustuskuljetuksia. Eikö tämä ole jo käsittämätöntä? Nyt siellä on kymmeniä tuhansia YK:n sotilaita pakottamassa somaleita rauhaan. Miten on käynyt? On tullut kolmas tappeleva ryhmittymä ja vihatuin on väliin tulija, eli YK ja monikansalliset joukot. Heitä tapetaan viikoittain sissihyökkäyksissä. Millainen päätös tästäkin taitaa tulla?

Yhteen aikaan harkittiin Natojoukkojen käyttöä Jugoslavian tilanteen ratkaisemiseksi. Sieltä tuli selvä viesti: Jos hyökätään, niin tulee ankara sota hyökkääjiä vastaan. Tuntuu siltä, että missään ei nämä rauhaanpakottamiset onnistuisi ilman laajoja ja tuhoisia sotatoimia.

Suomessa käydään keskustelua rauhanturvaamislain muuttamisesta tai lieventämisestä niin, että suomalaisetkin voisivat osallistua näihin sotilaallisiin tehtäviin. Asiasta päättää kuitenkin uuden lainkin jälkeen presidentti ja eduskunta, milloin suomenpoikia lähetetään tapettavaksi. Entäs sitten, kun ollaan EY:ssä. Silloin ei kysytä Suomen presidentin tai eduskunnan lupaa, vaan on yhteiset puolustusvoimat. Vähitellen tässä alkaa ymmärtämään niitä, jotka suuresti epäilevät Suomen liittymistä tähän unioniin. Jo nyt on käynyt selväksi, että Suomi on raskaasti maksava osapuoli, jos liitymme Euroopanyhteisöön. Jäsenmaksumme ovat vuositasolla seitsemän miljardia ja maatalouden sekä aluepoliittisen tuen määrä 2,2 miljardia. Vuosi sitten uskoteltiin, että Suomi on saavana osapuolena. Näin meille kansalaisille syötetään pelkkää pajunköyttä. Kansalaisilta odotetaan kyllä valppautta. Me voimme joka päivä käydä sankarihaudoilla toteamassa, mitä itsenäisyytemme on meiltä vaatinut.

27.9.1993

 

On sitä muutkin mälläilleet kuin pankit. Eilen illalla julkistettiin suomalaisten suuryritysten ”Odysseuksen harharetket” maailmalla. Takavuosina yritykset pullistelivat omilla ja velkapääomillaan. Tuli uhoa ja piti päästä näyttämään suuruutta ja maailmalle. Sinnehän ne monet nuoretkin hinkuvat. Monet palaavat tuhlaajapoikina ja tyhjinä takaisin.

Näitä tuhlaajapoikia ovat nyt ainakin valtavassa mitassa Yrjö Pessi Kemiran johtaja ja Jaakko Ihamuotila, Nesteen johtaja. Molemmat valtion monopoliyritysten johdossa.

Mikäs on johtaa firmaa, kun valtio takaa ja yksin saa määrätä hinnan. Johan on kumma jos ei riitä sen verran laskutaitoa, että kun pannaan apulantakiloon ja bensalitraan viisikymmentä penniä lisää, niin siitä tulee niin ja niin monta miljardia.

Isännät hyväksyivät nämä hinnannousut mukisematta. Mitään kilpailua ei sallittu. Paimiolainen yrittäjä aloitti ulkomailta väkilannan tuonnin. Sitä ei Kemira hyväksynyt, vaan osti Maatalouspalvelun melkoisella rahatukolla ja sai jatkaa monopolina. Kerran isännät kirjoittelivat yleisönosastoon, kun Kemiran johtaja jakoi työläisille ylimääräistä vuosivoittoa 1970-luvulla peräti neljä miljoonaa joulurahoina.

Kemira osti kymmenen vuoden aikana Euroopasta ja Amerikasta toistakymmentä tehdasta. Käytti tietojen mukaan näihin ostoihin miljardeja isäntien ja veronmaksajien rahoja. Vuoden-pari yhtiöt menestyivät jotakuinkin. Sitten tuli huima laskukierre. Tappiot kasvoivat vuosittain kymmeniin miljooniin. Nyt nämä tehtaat on lopetettu ja seisovat tyhjillään. Miljardilaskua maksavat taas viljelijät ja veronmaksajat.

Miten tällaista saattaa tapahtua? Hallintoelimiin valittiin tasapuolisesti maakunnan kansanedustajia. Kokouspalkkiot ja kestitys olivat ruhtinaalliset. Kukas nyt ryhtyisi ikäviä asioita penkomaan? Menettäisi tärkeän luottamuspaikan. Näin sai jatkua mellastelu vuosikymmenet. Kemira olisi pystynyt tänäkin päivänä myymään suomalaisille viljelijöille väkilantoja puoleen hintaan, jos maassa olisi sallittu vapaa kilpailu ja jonkinlainen kontrolli Kemiran taholtakin.

Entäs toinen epäjumala, Neste? Sen tekemistä kaupoistahan ei saanut kukaan tietoja. Ei edes eduskunta. Se oli ulkopolitiikkaa. Neste sai rakentaa kuuluisan tornitalonsa Helsinkiin, eikä siinä auttanut, vaikka kuinka paikalliset asukkaat yrittivät vastustaa. Piti olla suurta ja komeaa. Jos näitä Nesteen toilauksiakin päästäisiin selvittämään, niin sieltä löytyisi oikea mätämuna. Niin on mässäilty kansalaisten varoilla.

Ainoa ilo tässä lamassa on, että epäjumalat kaatuvat. Pankit ja valtionyhtiötkin joutuvat toivottavasti kansalaisten tiukemman kontrollin alle.

 

Juuri tuli radiosta tieto ydinvoimalapäätöksestä. Ei tullut ainakaan tällä kertaa ydinvoimalaa. Tulos oli odotusten mukainen, joskin takkejakin käänneltiin. Ei ole vielä tiedossa, miten tämän alueen kansanedustajat ovat äänestäneet. Huomisista lehdistä sen näkee.

Oli värikäs keskustelu. Laidasta laitaan leiskuivat puheet. Ei sitä risuja polttamalla Suomen energiataloutta hoideta. On joskus hoidettu. Tälläkin kertaa kolmannes maailman ihmisistä toimii sellaisen energiatalouden varassa. Akat kantavat Afrikassakin risuja päänsä päällä kymmenen kilometrin matkan päivässä. Huomatkaa, ei suinkaan miehet. Tällä risusysteemillä ruokitaan miljardi ihmistä vielä tänäkin päivänä maailmassa, eikä sähköstä ole tietoakaan. Joten lohduksi tässä ydinvoiman puolustajille, että on sitä eletty ennenkin: – Ojapuita poltettiin ja ojasta olutta juotiin.

29.9.1993

 

Työni puolesta joudun käymään kirkossa tai seurakunnallisissa tilaisuuksissa vähintään kerran tai kaksi viikossa. Se on minimi. Mahdollisuuksia olisi siten toimittajallakin jalostua ja tulla taivaskelpoiseksi. Parannusta ei kuitenkaan näytä tulevan, vaikka istuisin kirkon penkissä joka päivä. Monet ovat jo uskoneet ja toivoneet, että minussa on tapahtunut mielenmuutos parempaan, kun olen kirjoitellut viime aikoina niin paljon näistä asioista. Se on kuitenkin niin, että Nivalassa nämä asiat ovat pinnalla ja toimittajalla ei ole varaa venkuloida asioiden kustannuksella. Aina sieltä kuitenkin jotain pohdittavaa jää mieleen.

Istuttiin maamieskoulukaverin Mikko Kujalan kanssa Seuratuvalla sunnuntaina kuuntelemassa kirkkoherran alustusta ajan merkeistä. Panin siinä merkille, että herännäisyyden yhtenä vahvana huolenaiheena on varmasti huoli lapsista ja nuorisosta. Minne ovat kadonneet nuoret seuratuvalta? Jos käy Rauhanyhdistyksellä tai Helluntaiherätyksen talolla, niin seuraväki on enimmäkseen nuoria.

Keskusteltiin siinä Kujalan Mikon kanssa seurustelun sakramentin katoamisesta. Yhtenä syynä ihmis- ja naapurisuhteiden höltymiseen katsottiin ihmisten taloudellinen riippumattomuus toisista. Ei tarvitse enää lainata naapurilta työkaluja tai muuta jokapäiväiseen elämään liittyvää. Sitä pidetään häpeänä, jos ei tule omillaan toimeen. Naapuriin ei ole enää asiaa yhtä usein kuin ennen. Ei ole mukamas aikaakaan. Ennen oli aikaa istua iltakaudet ja kertoa tarinoita. Siinä samalla tuli tarpeellista sielunhoitoa.

Siihen se katkesi toimittajankin rohkeus viime kesänä. Niittokone rapsahti rikki ja olisi tarvinnut joltain yrittää lainata. Ei antanut luonto periksi. Siinä olisi tullut köyhyys julki, niin kuin Jyrkän Reijo tapasi sanoa. Johtaako aineellinen rikkaus sitten henkiseen köyhtymiseen? Ainakin se on sitä tehnyt maaseudulla, jos kriteeriksi otetaan ihmissuhteet. Jokin aika sitten tuotiin Karvoskylässä minunkin kesäpaikkaani ”kyläluuta”. Varpuluuta vihkon kanssa, joka piti parin päivän sisällä viedä seuraavaan taloon. Tämän luudan terveiset olivat, että ei saisi unohtaa naapuruussuhteita. Ohjeet olivat väljähtyneet matkalla. Kyllä se luudan vienti taisi jäädä kovin lyhyeksi ja muodolliseksi.

 

Sunnuntaina alkoi Kodinviikko. En minä sellaista olisi tiennyt, mutta tuli jonkinlaista puffimateriaalia lehteen, jossa asiasta muistutettiin.

Kodinviikko. Mitä se koti on meille tänä päivänä.? Se on yksi perustuslaillisia oikeuksiamme. Kotirauhan rikkomisesta  joutuu oikeuteen. Perustuslain laatijakin on nostanut kodin kategorian alkupäähän.

On monenlaisia koteja. Suuria kivilinnoja, hataroita mökkejä ja vuokrayksiöitä. Kaikki kuitenkin täyttävät tämän perustuslaillisen oikeuden tasavertaisena. Se on ihmisen koti.

Tärkeintä ei ole kuitenkaan se, mikä on kodin arkkitehtuuri ja neliöiden määrä. Tärkeintä on se mitä on seinien sisällä. Onko se koti, jonne kaipaa. Jonne hakeutuu turvaan maailman viimoilta. Koti, jossa saa hyväksyntää ja kannustusta. Paikka, missä ei paineta vaan nostetaan väsynyttä. Paikka, missä yksinäisen kodinkin omistaja voi rauhoittua ja keskustella tämän ajan yli menneisyyteen. Tuttuun ja turvalliseen. Paikka, jossa voi hiljentyä ja levätä. Me emme ehkä osaa aina antaa oikeaa arvoa kodille. Useimmille meille se on vain nukkuma- ja ruokailupaikka. Vähäisinä kotihetkinä ei ole aikaa rauhoittua. Laskupino ja monet hoitamattomat asiat tulevat ahdistavina mieleen. Ei ole kodin tuntua. Tuijotetaan televisiota, että saisi jonkinlaisen turtuman arkielämään. Työpaikan paineetkin tulevat mukana kotiin. Jospa tällä viikolla yrittäisimme rauhoittaa yhden illan. Sytyttäisimme kynttilän ja sammuttaisimme television. Ajattelisimme, mitä meille koti merkitsee.

 

Eino Leino, runon mestari, on kauniisti kuvannut tätä asiaa. Runossaan Lemminkäisen äiti hän antaa turvalliselle kotilahdelle, eli kodille ja äidin kutsulle mestarillisen, tuskaisen kutsun.

Jansu

 

Tuima on tuuli ja pimeä on taivo,

suuri on ulapalla aaltojen raivo.

Lahti on tyyni ja selkeä vaan.

Kussa mun kotkani kulkeekaan?

 

Joudu jo kotihin ja lentosi heitä!

Taikka jo ajeletkin aaltojen teitä,

poikani pieni ja hentoinen.

Lahti on tyyni ja rauhainen.

 

Heitä jo haukkojen sotakisat kerran!

Kustapa löytänet itsesi verran,

poikani suuri ja kaunoinen?

Lahti on tyyni ja rauhainen

 

Anna jo pääskyjen rauhassa lentää!

Tuostapa emollesi surusanat entää,

poikani synkeä, syyllinen.

Lahti on tyyni ja rauhainen.

 

Ihmiset pahaks sinut parjaavat mulle –

paha lienet muille, mut hyvä olet mulle,

poikani lempeä, puhtoinen.

Lahti on tyyni ja rauhainen.

 

Ulkona ulapalla myrskyt ne pauhaa,

täällä on lämmintä, täällä on lauhaa.

Lahti on tyyni ja selkeä vaan.

Laske jo lahtesi valkamaan!

4.10.1993

 

Jos näin rauhattomaksi talo menee, kuin tänä päivänä on ollut, niin parasta on siirtää toimitus kellariin. Rauhattomuuden on aiheuttanut tuo naapuri. Pirjo ja Aulikki avasivat uuden ravintolan tuossa seinän takana ja koko päivän on lapannut ihmisiä kuin markkinoilla. No, kyllä me tämä rauhattomuus kestetään, että tytöt saisivat uudesta yrityksestä leipänsä ja särpimensä. Onnea vain tytöille.

 

Ilma on kaunis kuin morsian. Tosin sen havaitsemista himmentää pirunmoinen migreeni. En tiedä mitkä releet ovat hapettuneet, kun parin kuukauden aikana migreeni iskee miltei päivittäin. Ennen sitä oli vain pari kertaa vuodessa ja siinäkin on jo aivan tarpeeksi. Se, joka ei ole migreeniä sairastanut, ei tiedä miten keljumainen tauti se on. Ei pysty paljon näyttöruutua katsomaan kuin yhdellä silmällä ja kaikki vilisee.

Viljasen Martilla on sama tauti ja hän kertoi, että on siinä ainakin yksi hyvä puoli. Häntä oli lohduteltu kovan migreenikohtauksen aikana, että tämä on keskinkertaista älykkäämpien tauti. No, se ei kyllä paljon lohtua tuo, kun on kohtaus päällä.

 

Koulukiusaaminen on noussut jälleen päivän puheenaiheeksi. Vuosi-pari sitten Nivalan Ammattioppilaitos sai runsaasti negatiivista huomiota tämän asian tiimoilta. Siellä koulukiusaaminen johti oikeustoimiin.

Kyllä sitä pakostakin alkaa epäilemään, että opettajat ainakin osittain sulkevat silmänsä näiltä asioilta. Toisaalta laki on mennyt niin pääalelleen, että millään ei ole tolkkua. Opettaja ei saa tarttua oppilasta kiinni vaikka oppilas tahallaan kerjää verta nenästä. Minä olen melko varma, että tässä asiassa palataan vielä takaisinpäin. Onhan meillä nyt näyttöjä vapaasta kasvatuksesta. Kyllä opettajan ja kasvattajan, isän ja äidin pitää saada käyttää myös railakkaampia otteita, jos muu ei auta. Tällaisille kiusaajille tulee kuitenkin jossain vaiheessa pönkkä eteen ja saattaa tulla lujasti. Saattaa tulla niin lujasti, että menee ainoa henki. Jos ei aikanaan kitketä tällaisia luonteenpiirteitä pois, niin asia pahenee.

Kiusaamistakin on monenlaista. Se voi olla harmitonta, joka ei jätä sieluun vammoja. Muistan omilta kouluajoiltani, että kaikilla meillä oli jonkinlaiset haukkumanimet ja kyllähän lapset ovat melko raakoja. Se oli kuitenkin vain hetkellistä, eikä yhtä vainoavaa.

Muistan oman ikäluokkani Veelanninpuhosta. Meitä oli parikymmentä miltei samanikäistä kossin vintiötä. Urheilu oli kaikki kaikessa. Rinkelän Kustaa oli sairastanut polion ja toinen jalka oli heikko. Kustaa oli kuitenkin aina mukana meidän kymmenottelussa. Hänelle laskettiin aina ennakkoon hyvitykset niissä lajeissa, joissa Kustaa oli vammansa vuoksi muita heikommassa asemassa. Taulukko tehtiin niin oikeudenmukaisesti, että Kustaa kärkkyi siellä kärkipäässä tasaveroisesti. Me käytimme raakaa kieltä:  – No niin, nyt on linksalonksan vuoro, alahan hypätä. Jokaisella oli omat nimensä, eikä niistä loukkaannuttu. Olen varma, että jos Kustaa ei olisi lapsuudessa ja nuoruudessa urheillut niin rajusti meidän muiden mukana, niin Kustaa ei tänä päivänä ramppaisi ympäri Lappia kalastelemassa. Noista kisoista löytyi se peruskunto ja lihakset voimistuivat. Mutta vieläkin hirvittää se meidän nimittelymme toisia kohtaan. Kukaan ei näistä liene kuitenkaan sielunvammaa saanut, koskapa useimmat tulevat vielä joka kesä Vasaman kisoihin muistelemaan menneitä.

Tällainen oikeustaju ja porukkahenki pitäisi löytyä kouluyhteisöönkin. Sitä annettiin sakin hivutus, jos joku poikkesi yhteisön säännöistä. Nyt tämä silmien ummistaminen tapahtumilta johtaa siihen, että ihmisiä voi potkia kadulla kuoliaaksi, eikä ohikulkijat kiinnitä asiaan mitään huomiota. Poliisi ja opettaja ei kerkiä joka paikkaan. Kyllä lähimmäisten ja jokaisen meidän velvollisuus on puuttua tällaisiin asioihin. Muuten mennään liian pitkälle. Ja siitä seuraa vasta-aalto. Se tulee niin rajuna kuin natsien nousu Saksassa ja sitten mennään taas toisella laidalla äärimmäisyyksiin. Joka kuritta kasvaa, se kunniatta kuolee.

18.10.1993

 

Olin torstaina saattamassa ystävääni viimeiselle matkalle. Siunaustilaisuudessa tulee aina mieleen viimeiset keskustelut lähtevän kanssa. Silloin on itsekin lähtevän paikalla, joka tilanne meille jokaiselle on terveellinen.

On rohkaisevaa olla lähtevän mukana, joka kertoo olevansa siihen valmis. Kuulin tuossa tilaisuudessa kerrottavan kauniista lähtevän tarinasta, joka oli myöhemmin myös omaisten laittamana kuolinilmoituksessa: – Älkää surko kuolemaani, vaan iloitkaa elämästäni, joka minulla on ollut.

Tämä lähtevä kertoi, että hän on valmis. Lapsilla on kaikki hyvin, eikä hänellä ole enää elämälle uutta annettavaa. Muistelimme hetkiä, jotka olivat rikkaita. Lähtevällä oli kovia kipuja, mutta nythän niistä ei tarvitse välttämättä kärsiä. Ihmiskunta ja lääketiede on tullut ymmärtäväksi. Viimeisiä elinpäiviä ja tunteja voidaan helpottaa lääkkeillä.

 

Kuoleman jälkeen millään maallisella ei ole enää vainajan kannalta merkitystä. Jälkeenjääville se on kuitenkin raskas paikka, jossa etsitään kysymyksiä. Omaisten lisäksi läheisten läsnäolo on hyvä asia. Halutaan olla myös ikävän eron hetkellä lähellä.

Länsimaiseksi tavaksi on tullut myös vainajaa lähellä olevien yhteisöjen muistaminen. Järjestöt muistavat uskollisia jäseniään. Työnantajat uskollisia työntekijöitään. Se on kaunis tapa, eikä suinkaan pelkkä muotokysymys. Olen aikaisemmin arvostellut Nivalan kaupungin menettelyä näissä asioissa. Kaupungissa pitäisi olla henkilöstösihteeri, satoja viranhaltijoita ja saman verran luottamusmiehiä, jotka kattavat jokaisen kyläryhmän Leppiperältä Santaholmaan ja Kalakkuperältä Viirelään. Kuitenkaan mikään virkamiesvastuu tai luottamusmiesverkosto ei näytä pelaavan. Arvostelin aikani kuntaa siitä, että Laakkosen Idan hautajaisiin ei riittänyt adressia saatikka kukkalaitetta, vaikka hän neljän kunnanlääkärin aikana huolehti sairaalan pyykistä ja oli vastuullinen työntekijä. Ei näkynyt tämänkään vainajan kohdalla minkäänlaista huomionosoitusta, vaikka hän oli maksanut vuosittain sadoille työntekijöille palkkoja Nivalaan.

Eihän tällä  juntutuksella mitään pohjaa ja jujua olisi, muta kaikilla on seurausilmiönsä. Toivottavasti tasa-arvoisuus kasvaa niin, että pyykkäri, hallituksen ja valtuuston puheenjohtajat ja kaupunginjohtajat haudataan yhtä hiljaisesti ja vaatimattomasti. Karvoskylän hautausmaalla on erikseen erotettu palsta entisen Yliniemen tai vanhainkodin hoidokeille. Silloin voisivat istua sadat kunnan ja kaupungin komiteat rauhassa pohtimassa uuden virka- ja työehtosopimuksen sovellutuksia ja käsitellä rauhassa palveluvuosilisä- ja sivutoimilupia, jotka no nyt näennäisesti työllistävät puolet keskusviraston henkilöstön työajasta ja siinä sivussa 400 luottamushenkilöä, joiden itsetunnolle nämä paikat ovat elintärkeitä. Uskokaa tai älkää. Näistä kaikista maksetaan palkka.

Perusjujuhan tässä on, että juopa kansalaisten välillä kasvaa. Ne jotka ovat heikommilla ja köyhempiä, köyhtyvät lisää.

En kadehdi lääkäreitä ja pappeja, enkä muitakaan virkamiehiä. Vaan katsotaanpa valtionyhtiöiden, Suomen Pankin, pääjohtajien ja poliitikkojen ansiotaso ja heidän edustuskulujaan, niin katkeruus herää. Ylilääkäri Pikkarainen päivystää Nivalan terveyskeskuksessa yötä päivää yhdenkin ihmisen hengen puolesta. Herrat Wegelius, Lassila, Holkeri, Riikonen, Sundqvist, Kouri ja kumppanit ryyppäävät Helsingin kabineteissa Nesteen, Kemiran tai valtion edustusviinoja kymmenien tuhansien yrittäjien ja velkaantuneiden asunnonomistajien itsemurhista korviansa lotkauttamatta.

Tämä kansakunnan piittaamattomuus alkaa huolestuttaa. Siinä mielessä olen avannut nimettömän keskustelulinjan Pidisjärvi-lehden toimitukseen. Voitte soittaa iltaisin nimettömästi tai nimellä kaikki mieltänne painavat asiat. Puhelinautomaattimme päivystää kaikkina vuorokauden aikoina ja jokaisena päivänä. Soitto on kuitenkin pakko rajoittaa ilta 17.00 – aamu 7.00. Puramme puhelut ja julkaisemme mielipiteenne Pidisjärvi-lehdessä.

20.10.1993

 

Viime viikot on seurattu jännittyneenä Venäjän tapahtumia. Toistaiseksi tilanne näyttää olevan pintapuolisesti rauhallinen ja presidentin hallinnassa. Kukaan ei voi kuitenkaan arvata tulevaisuutta. Miten käy parlamenttivaalien jälkeen?

Suomessa on perustettu ”ryhtiliike”, joka vaatii Tarton rauhan, eli vanhan Suomen rajoja takaisin. Venäjällä on vastavuoroisesti perustettu kiihkoisänmaallisten liike, joka vaatii vastavuoroisesti Haminan rauhan rajaa, eli Suomen ja Venäjän raja kulkisi Tornionjokilaaksosta Haminaan.

Tuntemattoman sotilaan Honkajoki rukoili jousipyssynsä kanssa korsun iltarukouksessa, että: Varjele Herra Suomen herroja lyömästä toista kertaa päätänsä Karjalan mäntyyn. Eiköhän Honkajoen rukouksetkaan enää kuulu ylös asti?

Suomen Herrat ovat menossa hirmuvauhdilla Euroopan unioniin. Seitsemän miljardin jäsenmaksulla. Murusia saataisiin takaisin itsenäisyyden vastineeksi. Tämä mahdollinen liittyminen tietäisi ainakin maanviljelijöille kolmanneksen elintasonlaskua, eli käytännössä pakkohuutokauppoja ja kortistoon menoa. Ihme ja kumma, moni maanviljelijäkin näkyy Suomessa kannattavan EY-jäsenyyttä. Ruotsissa ja Norjassa EY-vastaisuus näkyy lisääntyvän hurjaa vauhtia. Suomi on menossa ensimmäisenä ja vaikka yksin Eurooppaan välittämättä pohjoismaisista naapureistaan. Mistä tällainen vouhotus? Onko se ajatus suurista palkoista, joita EY näyttää maksavan. Jo alkuun lähtö on osoittanut, minkälaista mässäilyä herrat harrastavat. On tehty miljardiluokan palatsit virkamiehille. Piisaakohan raha. YK näyttää sortuvan lähivuosina tähän samaan mammuttitautiin. Operaatiot epäonnistuvat ja viikko viikolta paljastuu väärinkäytöksiä. Apu ei mene perille ja USA käyttää kilpenään YK:ta omien tarkoitusperiensä toteuttamiseen. Nyt amerikkalaisetkin ovat heräämässä ja kritiikki kasvaa. Saattaa jäädä jäsenmaksut ja tuet tulematta lähivuosina.

Kirkoissa rukoillaan Suomen esivallan puolesta, että heille annettaisiin viisautta ohjata kansan kohtaloita. Ei näy menevän viesti ylös asti perille. Jossain on linja poikki. Mistä löytyisi vikapartio tapseja yhdistämään?

 

Parhaillaan näytellään televisiossa vihaisia naamoja ja irvistäviä hampaita puolin ja toisin, kun suuret työmarkkinajohtajat aloittelevat Tupo-ratkaisuja. Tässähän on kysymys vähintään saavutettujen etujen turvaamisesta ja mieluummin pitäisi saada lisää liksaa. Kukaan ei ole valmis luopumaan mistään, että puolelle miljoonalle ihmiselle löytyisi edes jonkinlaiset mahdollisuudet uuden työpaikan löytymiseen. Vanhuksilta, lapsiperheiltä ja työttömiltä on helppo kiristää uusia tuloja. Missähän on se takavuosina niin suuresti mainostettu solidaarisuus?

Suomi ajaa nyt kanssa rajusti kahtia. Poliitikot yrittävät puhdistaa mainettaan jollain Juhantalo-oikeudenkäynnillä. Jotkut pelkäävät jo pahinta. Suomi ajautuu niin rajuun mullistukseen, että sitä ei voi hallita. Kukaan ei näytä uskovan enää, että vaaleilla tilanne johonkin suuntaan paranisi. Demokratia on kärsinyt pahan takaiskun. Sortuuko sekin kommunismin tavoin ja päädytään samanlaiseen kaaokseen kuin Venäjällä. Tulee vahvemman oikeus. Rikkaat ja roistot hyötyvät ja kansa kurjistuu. No, sitten nousee uusia Hitlereitä kun aika tulee otolliseksi.

 

Tuomiopäivän lukuja, mutta mihinkään muuhun ei voi tulla kun kuuntelee radion ja television uutisia. Pitäisiköhän taas lähteä leppoisalle kyläkierrokselle Piispanperälle tai Ojanperälle oikeiden ihmisten pariin, joilla on oikea ote elämään. Ei ole käynyt Raivion Askokaan saunassa, että olisi saatu parantaa maailmaa ja saisi siitä itselleenkin uskonvahvistusta, että tämä kaikki kuuluu raadollisten ihmisten jokapäiväiseen elämänkuvaan, mutta se ei ole kuitenkaan tärkeintä elämässä.

25.10.1993

 

Eino Leino käveli kerran kohmeloissaan ja masentuneena Lönnrotin patsaan ohi, jonka päällä pulut tekivät tarpeitaan. Totesi lakonisesti: – Tuska ja vaiva elomme raskaan, noinko ne peittyvät rottisten paskaan?

Varmaan tällä viikolla on ravisteltu suomalaisten sieluja ja tuntoja erittäin raskaasti. On tapahtunut yhden viikon aikana niin paljon, että tämä jää Suomen historiaan ”lokakuun vallankumouksena”.

Alkuviikosta oli Ekan päivät pöydällä. Ihmiset paniikissa ja nostivat rahojaan kuin maailmanlopun edellä. Sitten kassat suljettiin ja monen eläkeläisen ja tallettajan varat ovat nyt jäädytettyjä ainakin joksikin ajaksi.

Viime ajat ovat olleet kovia vasemmistolle. Ensin pyllähti Suomen Työväen Säästöpankki, joka suurin toivein ja uurastuksin oli nostettu pystyyn turvaksi aatteelle ja elämälle. Sitten tuli juppivaihe. Mukaan kasinopeleihin ja sinne humpsahti esi-isien työ.

Nyt on koko Eka-konserni hukkumassa. Vakuutusyhtiö Kansa ja Haka ovat heikoilla, vaikka heitä ei asetettukaan velkasaneeraukseen. Jatkosta ei tiedä. Tarvitaanko näidenkin osalta valtion tai meidän veronmaksajien rahoja tulevaisuudessa?

Mitähän mahtaisi Väinö Tanner miettiä, jos olisi elossa. Kyllä siellä Hietaniemen hautausmaalla on kumahdus kuulunut, kun Väinö on haudassaan pyörähtänyt. Sitäköhän varten Venäjän puolustusministerikin pysähtyi Tannerin haudan äärellä?

 

Lokakuun 22. päivä jää ”pitkänäperjantaina” myös Suomen historiaan. Yli sata vuotta Nivalassakin toiminut Säästöpankkilaitos myytiin kuin lanttu torilla. Pankkiaate on ollut suomalaisille yhtä kuin puolue tai uskonto. Se on tuntunut maailman turvallisimmalta. Aate oli voimakasta vielä 1960-luvulle saakka. Silloin pankin hallintoelimiin kuuluminen koettiin yhtä tärkeäksi kuin kunnanvaltuuston tai hallituksen jäsenyys.

Muutos alkoi 1970-luvulla. Aatetta uudistettiin. Silloin muuttuivat pankin merkitkin. Tähkäpäät ja työn tunnukset saivat väistyä. Ei ollut hitustakaan itsetuntoa tai aatteen vaalimisen uskoa. Uuden pankkimerkin värikin piti olla niin neutraali, että se ei viittaisi mihinkään historiassa. Osuuspankki valitsi ”Poutiaisen korvat” oranssina. Säästöpankki oudon kiekuran violettina.

Haluttiin unohtaa juuret ja perustajien aatteet. Vanhat pankkimiehet väistyivät 1970-luvun jälkeen ja nuoret tulivat mukaan kuvioihin. Nuori sukupolvi sai elää neljännesvuosisadan jatkuvan nousun huumassa, joka oli valhetta kaikki. Nyt ollaan totuuden hetkissä. Olisiko sittenkin kannattanut muistaa Hannes Gebhardtin ja Kyösti Kallion periaatteita?

Nivalassa on aina ollut vähintään taustalla kaksi pankkipuoluetta. Nyt toiselta puolelta on nykäisty matto alta. Olo on varmasti ontto. Varsinkin niille vanhemmille, joille pankkiaate on merkinnyt paljon. Pitkäaikaisen Säästöpankin hallitusmiehen, Reino Paavolan suuri muotokuva on pankin kokoushuoneen seinällä. Reino totesi ironisesti, että kyllä sieltä nyt viedään Reinon ja muiden entisten luottamusmiesten kuvia kuin Stalinin ja Leninin jäännöksiä Punaisen torin mausoleumista.

Tyhjän päällä ovat myös säästöpankkivirkailijat. Tuskin moni saa uutta työpaikkaa uudesta pankista, eikä tänä päivänä mistään muualtakaan. Pankki on ollut etuineen turvallinen työpaikka. On voinut rakentaa omaa elämää turvattuna. Nyt on kaikki toisin. Arvostettu työpaikka on mennyt ja edessä voi olla työttömyyskortisto.

Kyllä nyt virrentekijän sanat ovat paikallaan: ”Ei ole täällä mitään pysyvää, vain Sinä, Herra, Sinä luoksein jää.”

27.10.1993

 

Viime viikon kovien uutismyllerrysten jälkeen mielet ovat rauhoittumassa. Säästöpankin toiminnan loppuminen on ollut kuitenkin aatteelle vihkiytyneiden osalta kipeä tapahtuma. Keskipohjanmaa-lehden uutisen mukaan Ylä-Savon Säästöpankki, joka on itsenäinen Säästöpankki, on saanut valtavan puhelintulvan. Kalajokilaaksostakin on tiedusteltu pankin laajentumista tänne päin. Lehtiuutisen mukaan mitään suunnitelmia ei kuitenkaan Ylä-Savon Säästöpankilla ole valmiina. Tällä pankilla lähin konttori on Pyhäjärvellä.

 

Katselin maanantai-iltana myöhään televisiosta ohjelmaa, jossa valtakunnan johtavat filosofit keskustelivat ajan hengellisestä tilanteesta ja suurten filosofien opeista. Keskustelussa tuli esille tämän ajan ilmiö, että ihminen on menettämässä ilonsa ja lapsenuskonsa.

Kyllä se totta on varmasti meidän monen kohdalla. Eipä tahdo löytyä sellaista asiaa, joka tekisi iloiseksi ja saisi nauraa hekottamaan sydämen kyllyydestä. Kesäisellä sydänpotilaiden kurssilla meitä neuvottiin, miten terveellistä olisi nauraa hekotella. Vaan kun ei ole niitä aiheita.

Naurattihan se kossina niin, että ei herneet suussa pysynyt, kun oltiin hernevarkaissa. Miksi nyt ei naurata? Miksi lapsuuden mukana katoaa elämänilo ja kyky ajatella myönteisesti.

Mitä on se lapsenusko? Uskovaisille se merkitsee tiettyä elämän ankkuria. Sanotaan, että on saanut olla uskomassa lapsesta lähtien. Ei ihme, jos elämä tällaisilla ihmisillä on vakaampaa ja turvallisempaa.

Lapsen uskolla näimme asiat valoisammin. Ei osattu kantaa huomisen murheita. Ei ollut epäilyjä maailman pahuudesta. Ei aatteiden romahtamisesta ja pankkien kaatumisista.

Ilonaiheetkin olivat pieniä. Ne eivät suinkaan liittyneet aina rahaan tai toimeentuloon. Osattiin iloita yhdessäolosta, lehmän poikimisista tai tamman varsomisesta. Koko kylä tuli katsomaan, kun johonkin naapuriin syntyi ihmislapsi tai tamma varsoi. Syntymisen tapahtuma oli silloin toisenlaisessa arvossa.

Mistähän niitä löytyisi vielä tänä päivänä ilon aiheita? Lottovoitto on monen tavoite. Monen suuren lottovoittajan elämä on kuitenkin mennyt täysin pilalle äkkirikastumisen takia. Raha ei siis tee meitä iloiseksi. Pitäisi löytää niitä pieniä ilon aiheita.

Pidämme omaa terveyttämme luonnollisena asiana. Huomaamme vasta sen kun joudumme itse tai lähiomaisen kohdalla sen menettämään. Siinäkin olisi jo joka päivälle ilonaihetta, että pystymme näkemään, kuulemaan, aistimaan ja liikkumaan normaalisti.

Olen paasannut liikaakin siitä, että nuorelta sukupolvelta katkeaa suhde luontoon. Metsät olivat ennen meille oma ”Impivaaramme”, jossa lymyilimme ja leikimme. Luonto ja metsät puhuttelevat meitä. Siellä me opimme arvostamaan suurta luomakuntaa oikealla tavalla. Saimme syvyyttä elämään. Opimme kunnioittamaan luontoa. Valitettavasti tänä päivänä näemme pellot ja metsät vain tuotantovälineenä. Onko vaihtuvaa kalkkia riittävästi pellossa? Toimiiko salaojat? Tapahtuuko metsissä harsiintumista ja olisiko harvennushakkuun aika? Sen pitemmälle me emme tahdo jaksaa käsittää luontoa.

Mistä näitä pieniä iloja. Ilo on lämpimässä flanellipaidassa, villasukissa ja kun saa mahansa täyteen hyvää ruisleipää ja murevia kuoriperunoita, vieraaksi hyvän naapurin ja ilmakin on kohtuullinen. Kaikki muu on toisarvoista ja paljolti poispantavaa. Meidän pitäisi löytää uudella tavalla tämä elettävä elämä.

”Herra, tee minut lapseksi jälleen, minä tahtoisin soittoni särkyneen viedä suurelle virittäjälleen”.

10.11.1993

 

Juhana Malkamäki kertoi sunnuntain alustuksessaan edesmenneestä Nivalan kirkkoherrasta, Josef Cajanista. Kirkkoherra Cajan joutui myös pula-ajan kynnyksellä maksamaan ystäviensä takuita ja eli suuressa velassa. Kerran eräs läheinen ystävä oli uskaltanut tiedustella, paljonko rovastille jäi näitä takuita. Kuultuaan summan oli isäntä tiedustellut, että miten sinä saat yöllä nukutuksi?  Siihen oli vanha rovasti vastannut luterilaisesti, että minä nukun, valvokoot saamamiehet.

 

Kyllä tänä aikana monella sadalla nivalalaisella takaajalla, velallisella ja saamamiehellä taitaa olla uniongelmia. Pula-ajasta on kulunut tosin 60 vuotta ja nykyisin ihmiset eivät muista noita 1930-luvun tapahtumia. Silloin taattiin surutta naapureita ja niin kaatuivat monet suuret talot takauksiin. Nyt, 60 vuotta myöhemmin, sorruttiin samoihin tekoihin. Lienee kymmenissä miljoonissa nuo takaukset ja pankki ei tunne sääliä. Tätä taustaa vasten ymmärtää hyvin, että vihdoinkin ollaan saamassa laki, joka velvoittaa myös pankinjohtajia ylilainoittamasta yksityisiä henkilöitä ja yrityksiä. Kyllä pankinjohtajalla oli tietoa lainoitettavan tilasta ja maksuvalmiudesta, mutta takaajille ei koskaan totuutta ole kerrottu pankkisalaisuuteen vedoten. Ei auta muuta kuin toivoa, että nämä petetyiksi tulleet takaajat eivät menettäisi kokonaan elämisen ja yrittämisen mahdollisuuksia.

 

Härskiksi menee koko presidenttipeli. Julkaistaan tilauksesta jotakin ehdokasta koskevia parjauskirjoja ja levitetään mitä härskimpiä juttuja ehdokkaista. Mitä kansa ajattelee tällaisesta, kun maan päämieheksi pitäisi valita joku näistä, jota antavat taustavoimiensa käyttää tällaisia menetelmiä. Missä on moraali pelistä?

Vaalikamppailua on aina käyty, mutta ei näin härskisti. Tosin Kekkonen sai melkoisen likasangon kasvoilleen naisjuttuineen 1956, muta ei sekään tällaista ollut. Ei näytä enää pitävän paikkaansa se vanha toteamus, että itseään saa kehua, mutta ei vastustajaa mollata. Se on ollut herrasmiessääntö ja kyllä sitä vähintään presidentinvaalissa voisi soveltaa. Saa nähdä, tuleeko ”Veltto-Virtasesta” seuraava presidentti kun toiset mollaavat itsensä pelistä ulos. Joka tapauksessa on mielenkiintoinen tammikuu tulossa. Monellakin tavoin kansalla olisi protestimieltä. On työttömyys ja uskottavuus puolueisiin ja vallanpitäjiin mennyt. Minkälaiseksi muodostuu äänestysprosentti? Miten nuoriso reagoi? Paljonko tulee hylättyjä protestiääniä? Tämäpä epäilyttää, vaikka tutkimuksen mukaan puoluesidonnaisuus presidentinvaalissakin olisi edelleen korkea.

 

Hallituksella ei näytä olevan mitään muuta kiirettä kuin hinku päästä EY:n, vaikka kansalta ei ole vielä kysytty mielipidettä. Nyt murjottiin läpi maatalouslaki EY-sääntöjen mukaan. Täytyy ihmetellä, miten vähäisin reaktioin maanviljelijät tämänkin ottivat vastaan.

Perjantaina ovat koolla Nivalan Maataloustuottajat. Saa nähdä uskaltaako sielläkään kukaan suutansa avata, vai onko isännätkin jo niin alistuneet, että eivät uskalla puhua mitään. Lakiesitys mahdollistaa rajasuojien purun ja EY-hintojen voimaantulon heti, kun on sellainen hallitus, joka tämän mahdollistaa. Maanviljelijöitä on kohta saman verran Suomessa kun maaseututyöväenliiton jäseniä. Ei niin pieni lauma enää kiinnosta sen paremmin Kepua kuin Kokoomustakaan, joten tulevaisuus on nyt tämän lain voimaantulon jälkeen enemmän kuin epävarma suomalaisella talonpojalla. Maitolitra 2 markkaa, vilja 80 penniä, sianliha 10 markkaa ja naudanliha 18 markkaa. Arveletteko näillä hinnoilla pärjäävän, kun tuotantokustannukset eivät varmasti laske, vaan pikemminkin nousevat. Siinäpä sitä tulevaisuudenuskoa tarvitaan.

15.11.1993

 

Hituran kaivos vaati ensimmäisen uhrinsa perjantain vastaisena yönä. Se järkytti nivalalaisia, kun tieto tuli julkisuuteen. Nivalassa on harjoitettu kaivostoimintaa jo puoli vuosisataa, mutta ikävät onnettomuudet ovat jääneet kahteen. Hosion perheen isän menehtyminen sota-aikana Makolan kaivoksella jätti pieniksi orvoiksi neljä lasta.

Siihen aikaan turvallisuusmääräykset olivat heikot ja kun sota-aikana miehiä komennettiin Makolaan nikkeliä kaivamaan, oli se yhtä vaarallinen paikka kuin rintamalla. Nyt kaivostoiminnassa kiinnitetään huomiota turvallisuusnäkökohtiin aivan eri tavalla, mutta vahinkoja ei voi välttää. Sen verran on tihkunut tapaturmatietoja Hituran kaivokselta, että ei tämä ensimmäinen ole. Kaivosmiehet sanovat, että yksi Hituran maanalaisen louhinnan kustannuksia nostava tekijä on juuri tuo rikkinäinen kallio, joka vaatii erityisiä varotoimia. Siitä huolimatta tällainenkin tapaturma voi sattua.

Tapasin Nivalan palomiehiä yöllä, kun he olivat palaamassa onnettomuuspaikalta. Niin tuumasi Helanderin Hannukin, että kyllä oli turvallisen tuntuinen olo, kun pääsi tasaiselle maanpinnalle tuolta 270 metrin syvyydestä tunnelista.

Ei sitä tule aina ajatelleeksi, miten turvallinen työpaikka on, kun saa istua kirjoituspöydän ääressä. Monelle tavalliselle ihmiselle kaivoskuiluun laskeutuminen on mahdoton paikka. On se sen verran synkkä työmaa, että ei siihen varmasti helposti totu.

Lippu liehui puolitangossa perjantaina kaivoksella ja ilmeet olivat vakavia. Tuli mieleen 40 vuoden takainen tapahtuma, kun oltiin Urpelan Eskon ja Ylikosken Mikon kanssa 16-vuotiaina Otanmäkeen menossa kaivostöihin. Sielläkin oli lippu puolitangossa. Kaivosmies oli pudonnut 200 metriä kuilusta alas.

Juuri kun laskeuduimme autosta, oli sairasauto meitä vastapäätä ja siellä oli päivän toinen uhri. Sairaanhoitaja yritti kääriä miehen aivoja kuin riisiryynipuuroa pakettiin. Miehen sormet nytkähtelivät vielä, mutta kuolema oli jo ottanut omansa. Rikastamon katolta pudonnut parru leikkasi rakennusmieheltä puoli päätä pois. Ei ollut oikein intoa nuorilla maalaispojilla töitä kyselemään sinä surullisena päivänä.

 

Presidenttipeli jatkuu kiivaana. Seurasin eräänä iltana myöhään televisiosta kaksinkamppailua Ahtisaari – Korhonen, jossa katsojat saivat äänestää. Lopputulos puolenyön aikaan oli 52-48 Korhosen hyväksi.

Ilta-Sanomat kirjoitti jo vähän siihen tyyliin, että Sorsa on jo kentän reunalla lämmittelemässä vaihtomiehenä ja odottaa vain puoluehallituksen vihellystä milloin Ahtisaari huudetaan ulos ja Sorsa kentälle. Asiasta oli itsensä Sorsan haastattelu. Sorsa ilmoitti, että kyllä häntä on pyydetty kansalaisliikkeen ehdokkaaksi, mutta ei hän vanhana puolueveteraanina voi sellaista ajatellakaan.

Joka tapauksessa SDP seuraa nyt tarkkaan Ahtisaaren kannatuslukuja. Tiedotusvälineet ja väittelyt ovat pahasti horjuttaneet Ahtisaaren ylivoimaisuutta tässä pressakilpailussa.

 

Luin viime yönä Kotimaa-lehdestä suuryhtiö Veitsiluodon pääluottamusmiehen haastattelun. Oli kovaa tekstiä. Vaatimus nykyisistä eduista ja 5-prosentin palkankorotuksista oli tiukka. Toimittaja kysyi, että mitenkäs se on sen solidaarisuuden vuoksi, kun maassa on puoli miljoonaa työtöntä  ja muilla teollisuuden ja elinkeinotoiminnan aloilla esitetään palkkojen pienennyksiä?

Pääluottamusmies totesi, että kyllä he tovereita kohtaan ovat solidaarisia ja tulevat myötätuntolakkoihin, mutta eivät he työnantajalle suostu mitään antamaan ilmaiseksi.

Lakolla uhkaavat nyt melkein kaikki. Soitin viime viikolla Haapajärven Tuomiokuntaan normaalit konkurssiuutiset. Ei ollut viikon aikana kuin viisi konkurssia Nivalassa ja Haapajärvellä. Kolme huoltamoalan, yksi puusepänteollisuuden ja yksi maatalousyrittäjä. Mihinkähän tässä ollaan menossa? Hallitus ei taida tietää, että pieni- ja keskisuuri teollisuus ja yritystoiminta ei ainakaan lisää työvoimaa, vaan todennäköisesti konkurssien kautta tulee vielä kymmeniä tuhansia työttömiä lisää.

Ei työ ole mihinkään loppunut, vaan se jaetaan epätasaisesti. Raimo Sailas on todennut, että huoltajien joukko alkaa käydä pieneksi tässä maassa. Takavuosina puhuttiin vielä siitä, että koko työlainsäädäntö pitäisi uudistaa niin, että yhteiskunta pystyisi jakamaan oikeudenmukaisemmin työtä kaikille. Nyt toiset tapetaan työllä ja toinen puoli on melko pysyvästi työttömänä. Yhteiskunta jakautuu huimaa vauhtia kahtia ensimmäisen ja toisen luokan kansalaisiin. Mitä seuraa kun rahat on lopussa, eikä pystytä maksamaan ansiosidonnaisia päivärahoja? Viimeistään silloin ei työttömien joukko pysähdy eduskuntatalon portaille poliisiketjuun, vaan marssii sisälle saakka. Sisäinen yhtenäisyys tulee koetukselle tällä menolla melko pian.

 

Sain kutsun Ekdahlin Eliaksen väitöstilaisuuteen tänään perjantaina Ouluun. Sattui vain niin huonosti, että oli miehiä sairaslomalla, eikä millään päässyt mukaan. Olisi siellä ollut kiva Iidan kanssa olla katsomassa, kun Elias poika inttää malmiasioista unkarilaista professoria vastaan. No, siitä lähemmin ensi viikolla.

17.11.1993

 

Sain korvanvoidetta tuoreeltaan viime lauantaina, kun Pidisjärvi-lehti oli ilmestynyt ja vanhat Makolan kaivosmiehet olivat lukeneet ikävän uutisen Hituran kaivoksen onnettomuudesta. Jutussa kerrottiin Nivalan kaivoshistorian toisesta onnettomuudesta. Tosiasiassa Makolassa tapahtui kaikkiaan kahdeksan miehen hengen vaatinutta onnettomuutta.

Moni soittajista muisti yhden, kolme tai neljä kuollutta. Vähitellen noita uhreja kertyi kahdeksan. Liekö tuossa luettelossa nyt sitten kaikki. Noista puolen vuosisadan takaisista tapahtumista ei ole enää monia muistajia.

Monet näistä miehistä olivat rintamilta kaivokseen komennettuja. Aiheellisesti on nyt todettukin, että Makola oli vaarallisempi paikka kuin eturivin rintamassa sodassa.

Maa oli sodassa ja nikkelillä kysyntää Suomessa ja maailmalla. Turvallisuuskysymykset oivat toissijaisia. Työtä tehtiin hengen uhalla. Kallio oli niin resuista, että avolouhoskin murtui ja oli viedä rikastamon mennessään. Lopuksi kaivos jouduttiin sulkemaan hengenvaarallisena ja Joonas Ainasojan kertoman mukaan Makolaan jäi louhimatta noin neljän kuukauden tuotantomäärä.

Kun Makolassa louhittiin malmia kaikkiaan 11 vuoden aikana noin 400.000 tonnia, se on tänään Hituran kaivoksen vuosituotantoa vastaava määrä. Kun suhteuttaa kaivosonnettomuuksien määrän tuotantoon, niin karmealta tuntuu. Tänä päivänä työturvallisuuteen kiinnitetään paljon enemmän huomiota, vaikka tällaisia onnettomuuksia tänäkin päivänä vielä sattuu.

 

Minkälaiseksihan se Luoja tarkoitti tämän maailman tehdä. Paratiisin vastakohdaksi, eli Helvetiksi. Sitä se tänä päivänä varmasti on monelle. Työttömyyden vastakohta on loppuun palaminen. Kumpaakin tautia sairastaa nyt Suomen kansa rajusti.

Seurakuntien papit joutuvat pelastamaan ihmishenkiä neuvottelemalla. Moni ei näe valoa tiensä päässä, vaan katsoo luopumisen parhaaksi työttömyyden tai firman menetyksen johdosta. Moni väsyy ylimääräiseen työhön. Päälle painaa asunto- ja opiskeluvelat. Nuorena opiskelijana saattoi unelmoida jostakin lääkärin arvostetusta ammatista, elintasosta ja rauhallisesta maalaislääkärin virasta. Unelmat ovat karisseet niin lääkäreiltä kuin muiltakin. Työ on turhauttavaa ja raskasta. Verottaja vie palkasta puolet ja eläminen on muutoinkin kallista. Ei ole vapaa-aikaa itselle eikä perheelle. Työn piti olla siunaus kohtuudella, mutta kun se menee yli kestokyvyn, muuttaa se elämän helvetiksi. Tämä yhteiskunta ei näy pystyvän työnjakoon niin, että sitä olis kaikille kohtuudella.

 

Takavuosien koulutus tähtäsi teoreettiseen opetukseen. Käsien taito ja ihmisten taipumukset unohtuivat. Nyt on huomattu, että ei kaikkien tarvitse olla kirjoituspöytäihmisiä. Muutakin työtä on.

Monet nuoret valitsevat tänään käytännön alan. Vanhempien toivomuksia ja odotuksiakin uhmaten he eivät lähde yliopistotielle. Uhkana on sekin, että kun tekee paljon velkaa voi valmistuakin suoraan kortistoon. On taustalla muutakin. Työnteon motiivit.

Kyllä meillä luontaistalouden aikana syntyneillä alkaa olla jo monesti motiivin puute. Ei ihmistä ole tehty näyttöpäätteen vahtaajaksi ja reskontran kääntelijäksi. Kyllä pitää olla hyvä mielikuvitus, että voi iltasella tuntea työn iloa ja tyydytystä tehdystä työstä, kun ei ole syntynyt mitään näkyvää. Metsätöissä kun sai pölliristikot ja halkopinot pystyyn, niin sen huomasikin, että päivä ei ole mennyt polusta. On liian pitkä ja nopea kehityksenväli luontaistaloudesta nykypäivään ja mukautuminen kaikkeen uuteen on työlästä.

Ammatinvalintaan ei ole ollut mahdollisuuksia meidän ikäluokalla. Sitä on pitänyt tehdä sitä mistä on työtä löytänyt. Harva ihminen taitaa olla loppujen lopuksi tyytyväinen elämäntehtäväänsä. Maanviljelijät toivovat lapsilleen parempaa osaa. Minä en haluaisi lapsiani toimittajiksi. Harva yrittäjä kannustaa lastaan jatkamaan yrittäjänä tai ainakin kehoittelee opintielle kaiken varalta.

Vaikea on tällä hetkellä nuortenkin suorittaa valintoja. Kukaan ei tiedä minkälaista ammattimiestä tulevaisuus tarvitsee. Omista unelmista ja elämänsuunnitelmista joutuu luopumaan jo valintavaiheissa. Kuitenkin kannattaisi ihmisen säilyttää taitonsa ja taipumuksensa vaikka harrastuksia varten. Käsillään osaava ja taitava ihminen pärjää aina elämässä ja voi työttömyydenkin aikana harrastaa ja toteuttaa lahjojaan.

22.11.1993

 

Makolan kaivoksen onnettomuustilastoon on tullut korjauksia. Arvo Tienvieri soitti ja kirjoitti, että Aate Sikamaa ja työnjohtaja Soininen kuolivat samassa räjähdyksessä. Aate oli laturina ja siinä tapahtui räjähdys ja hän jäi kivikasan alle. Työnjohtaja Soinisen ilmavirta viskasi tasanteelta alas ja hän kuoli näihin vammoihin. Teräs Arvon päälle lohkesi kuilun seinämästä iso kivi ja hän murskautui sen alle.

Arvo Salmela (Aate Sikamaan veli) ei kuollut kaivosonnettomuudessa, vaan kuoli 1980-luvulla Nivalassa.

Makolan kaivosmiehet, eli näiden tapausten kertojat ovat jo korkeassa iässä ja muisti pätkii, joten tällainen väärin muistamisen mahdollisuus on inhimillistä.

 

Tässä lehdessä on Yrjö Levasen artikkeli hänen veljensä sotakokemuksista. Koska monet nykyiset ja entiset nivalalaiset muistavat Levasen perheen, lienee paikallaan kertoa perheen vaiheista Nivalassa ja Kuhmossa.

Saatuani Yrjön kirjeen, otin heti yhteyttä Kuhmoon. Yrjö kävi aikanaan samaa koulua, Marjoniemen kansakoulua, sotien jälkeen. Perhe asui tuolloin Palosaarella.

Yrjö muisteli Nivalan aikoja. He asuivat ensin Nivalan kirkolla Nortusen yläkerrassa (entinen Myllylän koneliike). Sieltä he muuttivat Palosaarelle ja sieltä Haapaperän Kivikolle.

Yrjö kertoi Levasen perheen vaiheista. Isä tuli Venäjän vallankumouksen pyörteistä 1918 Suomeen ja Kuhmoon. Vallankumouksen jälkeen pakeni Suomeen paljon karjalaista väkeä. Kuhmoon tulivat mm. meilläkin evakkona ollut Makaroffien perhe.

Perhe joutui lähtemään evakkoon talvisodan sytyttyä. Isä-Mikael toimi laajan alueen ortodoksipappina evakkoaikana. Muistan Palosaaren ajoilta Mikaelin ja Anna-äidin hyvin herttaisina ihmisinä.

Pojista vanhin, eli Ville asuu edelleen Vähälläkankaalla. Hän oli jatkosodan aikana SS-miehiä. Nikke on kuollut Pietarsaaressa ja Mikko Kuhmossa. Yrjö on päässyt hiljattain eläkkeelle Kuhmon lukion liikunnanopettajan virasta.

Yrjö oli nuoruudessaan lahjakas urheilija. Hänellä oli lukuisia piirinmestaruuksia ja ennätyksiäkin kuulassa, kiekossa ja pituudessa. Yrjön perheeseen kuuluu vaimon lisäksi kaksi tyttöä, jotka ovat jo pois kotoa.

Oli mukava rupatteluhetki nuoruuden ystävän kanssa, vaikka Yrjö ei enää kaikkia koulukavereita niin muistanutkaan. Terveisiä Kuhmoon.

 

Kyllä kävi viime tiistai-iltana verenpaine korkealla, kun Jussi tuli painolta iltamyöhään ja totesi, että kaksi kuvaa on joutunut hukkaan ja lehti piti painaa ilman kuvia. Minä raivostuin ja huusin Jussille, että heti kirjapainolle takaisin ja uusi painos. Kuvien on löydyttävä jostakin. Onneksi Jussi painoi oven kiinni ja lähti ajelemaan kotiaan kohti Karvoskylään. Minä meuhasin ja meuhasin. Piti ottaa nitroja ja lähtiä naapuriin saunaan.

Se tässä työssä on paha puoli, että kun töppää, sen näkee koko kaksikymmentätuhantinen lukijamäärä. Jos kyntäminen epäonnistuu, sen ruman kynnöksen näkee korkeintaan naapuri.

Hiukan helpotti, kun perjantaipäivän Keskipohjanmaassa oli yksi sivu täysin mustaa. Ihmisillehän näitä virheitä sattuu. Vaikea oli tunnustaa sitä vanhaa viisautta, että pitää hyväksyä asiat, joita ei voi muuttaa.

 

Yhä kauemmaksi menee Nivalan isäntien päätösvalta meijeriasioissa. Perjantaina todettiin Nivalan Osuusmeijerin osuuskuntakokouksessa, että Valio-meijerihanke toteutuu vuoden alusta ja aluemeijerit, mm. Normilk, lakkaa olemasta. Nyt Nivalan miehet saavat äänestää omalla pikkuruisella ääniosuudellaan Valion kokouksessa. Siellä ei paljon paina Nivalan äänimäärä.

Nivalan Osuusmeijeri osuuskuntana täyttää tänä vuonna 80 vuotta. Juhlia ei pidetä. Juotiin sentään täytekakkukahvit osuuskuntakokouksessa. Vielä viisi vuotta sitten oli oma jalostuslaitos, totesi Alasaaren Jukka avauspuheenvuorossaan. Silloin oli päätäntävalta paikkakunnan maidontuottajilla. Ensi vuonna Nivalan isäntien vaikutusmahdollisuudet ovat yksi prosentti Valion osakepääomasta.

Niin sitä viedään Nivalan isäntiäkin kohti Euroopan unionia.

 

Kyllä oli kauhea ryysis viime torstaina pankeissa, kun ihmiset maksoivat laskujaan ja nostivat rahaa tileiltä mahdollisen pankkilakon pelossa. Nyt lakko näyttää peruuntuvan.

Toimitukseen soitettiin ja pyydettiin varsinkin vanhuksia varovaisuuteen. Monella on nyt paljon käteistä rahaa ja se on tiedossa sellaisissakin piireissä, jotka näkevät tässä mahdollisuutensa.

Pyydettiin varoittamaan vanhuksia ja yksin asuvia, että eivät säilyttäisi paljon rahaa kotonaan. Jos pankkilakko peruuntuu, kannattaa heti maanantaina kiikuttaa rahat takaisin pankkiin. Ovathan ne siellä ainakin jonkinlaisessa turvassa, vaikka korkoa ei nykyisin rahalle saakaan.

 

Tulipa siinä taas sekava juttu. Ei tätä pakinaksi voi sanoa, mutta pakko on laskea huonokin tekele ihmisten harmiksi julki. Toivotaan, että alkaisi jo tiedotusvälineistäkin tulla myönteisempiä uutisia. Ihmiset ovat jo niin ahdistuneita, että ikävien asioiden kertominen on jo vastuutonta. Kuormaa kuorman päälle. Pitäisi muistaa, että maailmaahan tämä vain on. On elämässä toki paljon muutakin, kuin lakkoja ja pankkikriisejä. Niin kauan kuin on terveyttä, ruokaa, asunto ja vaatteet, pitäisi ihmisellä olla onnellisen elämän edellytykset. Kaikki muu on epäoleellista.

24.11.1993

 

Minä puhun nyt kuntalaisten ja veronmaksajien suulla. Mihin se terve talonpoikaisjärki katoaa sillä välin, kun ihminen valitaan kaupungin virkaan tai luottamushenkilöksi? Jälleen kerran kauhistuin, kun näin teknisen lautakunnan esityslistan.

Miksi Nivalasta ei löydy teknillistä henkilökuntaa, vaan kaupunki maksaa vuosittain useita miljoonia markkoja Ouluun ja muualle Suomeen erilaisten suunnitelmien teosta? Nämä ovat yksinkertaisia suunnitelmia, jotka insinööri- tai teknikkokoulutuksella pystyy tekemään täällä Nivalassa. Toimistoissakin avustavat henkilöt tekevät nämä suunnitelmat, mutta laskuttajana on toimisto. Nytkin oli yleisten töiden lautakunta pyytänyt niin yksinkertaisesta asiasta kuin Vapaudentien vesihuollon suunnitelman yleissuunnitelman ja Niementien vesihuollon yleissuunnitelman jatkosuunnitelmien pohjaksi. Suunnittelun yleissuunnitelmista maksetaan jo Ins. toimisto Suunnittelukeskus Oy:lle yhteensä 346.000 markkaa. Viikko-pari sitten sosiaalilautakunta antoi ryhmäkodin huoneiston saneeraussuunnitelman oululaiselle konsulttitoimistolle. Pienetkin kadunpätkät suunnitellaan Oulussa ja Nivala maksaa miljoonia markkoja vuodessa näille toimistoille.

Eikö Nivalasta löydy yhtä työtöntä insinööriä ja rakennusmestaria, jotka pistäisivät oman toimiston pystyyn? Kun kaupungilla itsellään ei ole osaavaa teknillistä henkilökuntaa lainkaan, niin tässä olisi yrittäjälle paikka. Varmaan kunta antaisi suunnittelupalvelut, rakennustarkastuksen, rakennuslupien hakemusten laatimisen, urakkakilpailujen järjestämisen ja muut suunnittelu- ja rakennuspalvelutehtävät tälle toimistolle. Helposti pääsisi toimisto miljoonan liikevaihtoon, jos vielä ahkerasti palvelisi yksityistä sektoria ja palvelu paranisi varmasti, sillä yksityisyrittäjän pitää olla asiakkaan edessä kuin linkkuveitsi. Vaikka nyt on rakentamisen lama, niin kyllä Nivalan kokoisessa kylässä nämä asiat helposti kaksi ihmistä työllistäisi ja kaupunki pääsisi vähin kustannuksin. Tämä ei vain tunnu vielä käyvän järkeen. Kysytään, että mitäs tehtäis niille kymmenelle insinöörille, teknikolle, rakennusmestarille ja diplomi-insinöörille, jotka ovat nostaneet kaupungin palkkaa? Ei heitä voi panna pois, vaikka töitä ei olisikaan. No, vastaus on, otetaan meidät kaikki kuntalaiset kunnan palvelukseen.

 

Toimitukseen soitti hiljattain eräs tarkka kuntalainen, joka oikaisi minua kunnan luottamushenkilöjutusta. Hän oli laskenut, että valtuutettujen luettelosta oli jäänyt kaksi viranhaltijaa pois, eli viranhaltijavaltuutettujen määrä on 40 prosenttia ja kaupunginhallituksen jäsenistä 44 prosenttia on viranhaltijoita. Tätä taustaa vasten on helppo ymmärtää, miksi nuo yllä olevat asiat eivät tule koskaan korjaantumaan Nivalassa.

 

Kyllä tässä pakostakin tulee masentunut olo, kun on kuunnellut meneillään olevia työmarkkinaratkaisuja. Kaikki ovat uhanneet lakolla, että saisivat lisää palkkaa. Missä on inhimillisyys? Kukaan ei tunnu muistavan niitä kanssasisaria ja –veljiä, jotka ovat työttömänä. Nivalankin työttömyystilanne oli lokakuussa vain kasvanut 29 työttömällä. Vain papit, lääkärit ja lähipiiri tietää miten moni elämässä työttömyyden ja velkojen takia yhteiskunnasta syrjäytynyt katselee haulikon tai kiväärin rihloja pitkin, kun usko parempaan on mennyt.

Miten kovaksi ja suvaitsemattomaksi tämä maailma menee? Katselin maanantai-iltana myöhään töistä tullessani televisiosta Esa Saarisen ja muiden filosofien maailmanparannusta. He pohtivat 1960-lukulaisten unelmien sortumista tai täyttymistä. Siinä todettiin, että monelle ovat unelmat toteutuneet ja päässeet korkeisiin virkoihin.

Ihmisten mieliä on katkeroittanut hiljattain Ilta-Sanomissa julkistettu maan korkeimmin palkattujen herrojen nimilista. Siellä se komeili Ekan pääjohtaja Eero Rantalakin 130.000 markan kuukausipalkalla ja samanaikaisesti Ekan väki on huolissaan työpaikoista ja säästökassatallettajat tyhjän päällä. Onko tämä ihmismäistä?

Suomen pitäisi kuulua niin sanottuun sivistysvaltioiden joukkoon. Lukutaito on 100 prosenttia, mutta mitenkähän on luetun ymmärtämisen kanssa? Meille piti tulla 1960-luvun ajattelun mukaan pitkälle teknologiassa kehittynyt hyvinvointiyhteiskunta, joka pystyy jakamaan tasaisesti kansalle hyvinvointia. Miten on käynyt? Hyvinvointi on jaettu harvalle eliittipiirille. Kyllä tavallisen kansalaisen ajatusmaailman mukaan 130.000 markan kuukausipalkan ja 2000 markan eläkkeen välissä on kaikkea muuta kuin oikeudenmukaisuutta ja ihmisyyttä.

Pakostakin tässä joutuu ymmälle, kun pohdiskelee tulevaisuutta. Mihin ollaan menossa, kun asenteet vain kovenevat. Ei liene mahdottomuus, että ajaudutaan kaaokseen.

Minä menen loppuviikolla vanhan Ay-veteraanin, Eino Sailaksen, luokse kysymään, mitä hän ajattelee tästä kehityksestä ja tulevaisuudesta. Toisen katsantokannan otan joltakin nuorelta työttömältä. Tässä on jo pakkoa hakea todellisuuden tuntumaa taustoista, kun itse on ymmällä.

Mukavia pitäisi kirjoittaa, mutta kun ei ole oikein valoisia ajatuksia. Valppauteen kuitenkin pitäisi kansalaisia patistaa näinä aikoina ja kontrolloimaan mielipiteillään yhteiskuntaa. Jokainen luulee, että yksin voi tehdä vähän, mutta yhdessä voidaan muuttaa yhteiskunnan suuntaa, jos haluamme paremman huomisen jälkeemme tuleville.

29.11.1993

 

Viime viikon pakinani on aiheuttanut niin runsaasti keskustelua, että siihen on palattava vielä hetkeksi, vaikka tämä aihe saattaa jo joitakin tympäistä.

Yleisten töiden lautakunnan puheenjohtaja, Jorma Eskola, tuli keskiviikkona toimitukseen ja oli sen näköinen, että asiaa olisi. Jorma oikaisi asiaa siltä osin, että teksti oli sen verran harhaanjohtava, että siitä sai sen käsityksen, että suunnittelukustannukset olisivat viemäritöistä tuota luokkaa. Jorma totesi, että suunnittelukustannukset ovat yleensä 6 – 7 prosenttia, mutta hänelläkään ei ollut tarkkaa tietoa asiasta, mitä ne maksavat.

Sen yllättävän uutisen Jorma paljasti, että Nivalan kaupungilla on tiettävästi vuosisopimus suunnittelujen osalta. En ole nähnyt hallituksen esityslistalta tällaista sopimusta, joten sen täytyy olla virkamiesten tekemä sopimus. Jos näin on asia, haiskahtaa pahasti ja tällöin epäilee aina korruption mahdollisuutta. Siinä on ainakin se mahdollisuus kovin houkuttelevasti esillä, kun virkamiehet pääsevät määrärahoihin yksin käsiksi.

 

Kun sain Jussi Savelan laatiman vastineen toimitukseen, niin luettuani minä kiihdyin valtavasti. Piti toppuutella Jansua. Elä nyt sydäntautinen innostu liikaa.

Mietin, ja toisen kerran luettuani tuon naiivin kirjeen tulin siihen vakaaseen tulokseen, että tosissaanhan Jussi on ja edustaa juuri tyypillistä kunnallisvirkamiehen kantaa. Ei auta haukkua.

Kirje kuitenkin paljastaa sen, kuinka kaukana kunnan virkamiesten näkemykset työnteosta ovat esimerkiksi maatalous- ja pienyrittäjien kanssa. Se on tosiasia, että tarmokaskin ihminen latistuu muutamassa vuodessa kunnan byrokratiaan ja madaltuu samalle tasolle. Savela luetteli kuinka paljon teknisellä osastolla on tehtäviä, joista he vastaavat. Kaavateitä, sadevesiviemäreitä, valaistuja latuja, metsää ym. Teknillisellä osastolla on 74 henkilöä, joista 14 työmiestä. Mikä suhde.

Mitähän tekninen osasto näistä tekee? Nurmikot hoitaa Aholan Aale, metsät sopimuksen mukaan Kalajokilaakson Metsänhoitoyhdistys, viemärit sopimuksella Vesihuolto Oy. Joku muu auraa kadut ja hoitaa valaistuksen. Palokunnalla on oma organisaatio. Olen itse mukana kaikissa Nivalan tulipaloissa, enkä ole siellä nähnyt ikinä yhtään kunnan insinööriä tai rakennusmestaria. No, lukekaa itse tuo Savelan vastaus.

Teknisen lautakunnan puheenjohtaja Jorma Eskola totesi, että hän on saanut sen käsityksen, että teknillisen osaston henkilökunta ei kykene suunnitelmien tekoon. Miksi sitten teettää oululaisilla suunnitelmat. Maliskylän Laukalla on oma suunnittelufirma. Hän pystyy suunnittelemaan viemärit ja myös vaakitsemaan. Maamieskoulukaverini Laakkosen Reino oli todennut, että hän yhtenä pyhänaikana tekisi tuollaisen kaavatiesuunnitelman 500 markalla. Eskolan Jormalla ja Kojolan Martilla on suunnittelutoimistot. Miksi kaupunki ei käytä omia suunnittelijoita, vaan maksaa ulkopuolelle rahaa, josta ei tule edes verotuloja? Onko se kateutta?

Kyllä minä nyt pyytäisin, että Taanilan Kalle kysyisi johtoportaalta, että onko tällainen salainen suunnittelusopimus tehty virkamiestasolla.

Muuten olen sitä mieltä, että jos kunnantalon väki aikoo pitää työpaikoistaan kiinni, niin puhtia pitäisi löytyä. Mitä peliä se semmonen on, että ovet avataan vasta yhdeksältä ja tullaan kello kahdeksan kunnantalolle kahvinjuontiin. Ovet auki ympäri vuoden kahdeksasta neljään ja yhtenä päivänä viiteen tai kuuteen, että pääsee työssä käyvät hoitamaan asioitaan.

Tässä tuli nyt paatosta, mutta asioista pitää puhua, että ne selviäisivät. Ei pahalla, mutta kaikkien parhaaksi.

1.12.1993

 

Kävin maanantaina Raudaskylällä uudessa Sikabaarissa. Taitaa olla laatuaan ensimmäinen baari koko maassa. Vilskettä näytti olevan. Toivoisi uusille yrittäjille menestystä. Melkoista ”kylähulluutta” vaatii tällaisen yrityksen perustaminen, mutta nyt on jo useita saman alan yrittäjiä, eikä hullunmainetta tarvitse yksin kantaa. Rohkaiseva tempaus muillekin omia ideoita hautoville.

Tuli siinä vain mieleen, että kyllä Nivala yhtenä maan suurimmista karjatalouspitäjistä on jäänyt vaille minkäänlaista jalostuspistettä. Kun meiltä meijerikin lakkautetaan, menee kaikki jalostus pois. Satiirista, että nämä uudet yritykset, Junttipalvaamo, Patakorven teurastamo ja suoramyynti sekä Raudaskylän Sikabaari ovat kaikki Nivalan rajojen tuntumassa, mutta kunnallistaloudellisesti ja mainosmielessä väärällä puolella pitäjänrajaa.

Ei näy auttavan, vaikka Nivalasta on valtakunnalliset edustukset niin liha- kuin maitopuoleltakin.

 

Onneksi omatoimisuus ei ole kokonaan loppunut Nivalassa. Vaikka meijeri menetetään, niin yksi uusi yritys on maitoalalle syntynyt.

Elovaaran Eero oli takavuosina kutsuttuna jossain Nivalan kehittämisprojektissa ja ideoi heramaidolle taloudellista käyttöä. Silloin oli kuitenkin pellervolainen henki niin voimakkaasti pinnalla kunnan asioissakin, että Eeron esitys lyötiin lättänäksi. Kilpailua ei sallittu.

Nyt on Vihtarin Rauno perustanut ternimaidon keräilyorganisaation ja tälle aidolle tuotteelle on varmat markkinat. Ternimaito on ollut suurilla karjatiloilla jopa ongelma. Vaikka kuinka juustoja leipoisi ja ternimaitoa pakastaisi, on sitä aina jäänyt yli oman ja vasikan tarpeen. Nyt ylimääräisen ternimaidon saa markkinoitua kätevästi ja siitä saa vielä lähes kolminkertaisen hinnan normaalimaitoon verrattuna. Keräilyorganisaatio on valtakunnallinen ja ternimaito tulee hyötykäyttöön kulutukseen ja lääketeollisuuteen. Se on arvokas aine, kuten hinnastakin voi päätellä. Menestystä myös Raunon bisnekselle.

 

Toimittaja tulee kyyniseksi kun ei tule minkäänlaista palautetta, vaikka yrittää mielestään tehdä hyviäkin juttuja. Viime päivinä ei ole ollut turhautumisen tunnetta. Palaute on ollut runsasta. Sellainenkin harvinainen tapaus, että tuotiin kukkia taloon.

Maalilinjalle joutui tällä kertaa kaupungintalon tekninen toimisto. Ilmeisesti kentällä on ollut enemmän paineita kun on osattu arvella luottamushenkilöiden tahollakaan. Kyllä ainakin toisen paikallislehden tehtävänä on myös tarttua kipeisiin asioihin veronmaksajien ja kuntalaisten puolesta.

Tämän keskustelun aikana on purkautunut paljon tyytymättömyyttä yrittäjien ja kuntalaisten taholta. Meillä vallitsee kunnantalolla vielä tsaarinajan henki. Kun virka on saatu, se tuo oikeuden esiintyä vähän pöyhkeästi ja unohtuu se palvelijan mieliala.

 

Tuli toki toisenlaistakin palautetta. Eräs tuttavani tekniseltä osastolta kirjoitti kovin katkeran kirjeen. Nimettömänä, mutta tyylistä oli helppo tunnistaa.

Kyllä siinä toimittajan persoona sai huutia: laiska, saamaton, juoppo, tappelija, valehtelija ja niin köyhänä kuolee, että ei jää kun paskaset kalsarit perinnönjakoon. Ei ole mikään veronmaksaja, sillä kunnantalon siivoojakin maksaa enemmän veroa kuin toimittaja.

Ilmeisesti kaikki pitää paikkansa ja noita kalsareitakaan ei jää meille kummallekaan mukaan otettavaksi, joten yhtä köyhiä ollaan kirjoittajan kanssa. En varmasti ole niitä parhaita veronmaksajia. Päivärinnan Einari ja Mauno, Pellonpään Erkki, Kiviahteen Lauri ja Värisävyn yhtiömiehet maksoivat aikanaan miljoonankin vuodessa. Laskin tässä kolmen viime vuoden verojen keskiarvon ja hyvin lähellä 100.000 markkaa. Hyvät on kunnantalolla siivoojien palkat ja varmasti teknisen osaston miehillä vielä paremmat.

Suotta sinun on hyvä ystävä virkasi puolesta noin pelätä. Aina tekevälle miehelle töitä löytyy. Jos ei kunnan virkaa, niin jotakin. Enoni Urpelan Leko sanoi, että hänkin seisoi kerran vuoden postitoimistossa kieli pitkällä, että ihmiset sai postimerkkinsä kastaa. Ei ollu silloin mainaritöitä, eikä metsätöitä.

Kirjeestäsi päätellen sinä olisit hyvä toimittaja. Ainakin mielikuvitus riittäisi. Lupaan tarjota sinulle kahden viikon helpon jakson, kun tulet tuuraamaan minua. Maksan vielä vähintään siivoojan palkan.

 

Kateus vie kalatkin merestä. Se on yksi meidän ihmisten seitsemästä perisynnistä. Kuitenkin tällä luonteemme piirteellä teemme kaikkein suurinta vahinkoa itsellemme. Toisen homma ja yritys näyttää aina hyvältä ja helpolta. Toisen osalle on suotu kaikkea maallista hyvää. On vaikea nähdä toisten vaikeuksia.

Ymmärtäminen ja suvaitsevaisuus kasvaa vasta omien kovien koettelemusten kautta. Tässä suvaitsevaisuudessa ja nöyryydessä meillä kaikilla on koko elämäniäksi oppimista.

”Hyväksyä asiat, joita ei voi muuttaa, muuttaa asiat jotka voin ja erottaa nämä toisistaan”.

4.12.1993

 

Hiljennytään itsenäisyyspäivän viettoon. Vai hiljennytäänkö? Mitkä ovat kansalaisten mielialat tänä itsenäisyyspäivänä? Tätä tutkaili pääministerikin kutsumalla suuren liudan viisaita filosofeja ja psykologeja analysoimaan kansan henkistä tilaa.

Nyt nämä viisaat jättivät erimielisen raportin. Sen verran kerkisin kuulla radiosta, että paljon vilahteli sivistyssanoja, jotka pyyhkivät ainakin yli kansan. Eihän sitä ollut tosin kansalle tarkoitettukaan, vaan pääministerille ja hallitukselle. Hehän kyllä taitavat kapulakielen ja sivistyssanat mitäänsanomattomissa puheissaan.

Eikö tosiaan pääministeri ja hallitus tiedä, mikä on kansakunnan ja kansalaisten henkinen tila? Kuitenkin he tekevät joka päivä kansalaisia koskettavia päätöksiä.

On ilmeisesti totta, että johtajamme ovat täysin vieraantuneet kansasta. He elävät vain eurohuumassa ja nostelevat palkkoja. Kyllä presidentin palkankorotuskin oli psykologisesti täysin väärä temppu tähän aikaan. Jos poliitikot haluaisivat palauttaa kansan luottamusta, niin höyläisivät ottavalla jullalla korkeita palkkoja reilusti alas. Ei kukaan poliitikko tai valtionyhtiön johtaja voi olla 130.000 markan kuukausipalkan arvoinen. Se on jo häpeämätöntä ja itsensä jumalaksi korottamista, kun arvioidaan oma politikointi kaksikymmenkertaista paremmaksi tavallisen ihmisen kanssa.

Kyllä pääministeri olisi Esson kulmilla kuullut kansanmiehen oikean arvioinnin henkisestä tilasta: Rintaan pistää ja ..tuttaa. Kansalle pitää puhua kansan kieltä, eikä ympäripyöreitä. Kivi-Kalle kertoi kerran olleensa Helsingissä jonkun ministeriön virkamiehen puheilla ja kertoi, että se puhui niin ympäri pyöreitä, että hän ei meinannut osata lähtiessä ovesta ulos.

 

Tässä numerossa nuoret kertovat itsenäisyyspäivän merkityksestä heidän näkökulmastaan. Heidänhän on tulevaisuus. Leijonaveljet puhuvat komeasti: Luovuta isänmaasi parempana tulevalle huomiselle.

Siinäpä sitä testamenttia. Miten on käytännön laita? Jääkö perinnöksi eläkevastuut, raiskatut metsät, liatut vedet? Tämä sukupolvi ottaa tehokkaasti kaiken irti. Lehmät herutetaan ja trimmataan. Traktoreissa pitää olla tehoja. Ennen ei hevospelillä ehditty soraharjuja paljon tuhota. Tämän päivän kauhakuormaaja kiskaisee tunnissa satoja kuutioita.

Nuoret ovat meitä fiksumpia. Heillä on vielä unelmia. He eivät ole niin kovia kuin me. Vai muuttuvatko hekin? Sortuvatko heidänkin unelmansa kovassa taistelussa etujen puolesta, vai pystyvätkö he oikeudenmukaisempaan yhteiskuntaan? Noita kirkkaita silmäpareja katsellessa tulee joskus huoli mieleen. Millainen on maailma, kun he ottavat aikanaan vastuun elämästä ja yhteiskunnasta?

 

Mitä sanoikaan edesmennyt ja kunnioitettu presidenttimme Juho Kusti Paasikivi  itsenäisyydestä: ”Itsenäisyydestä ei ole, eikä saa olla eri mieltä. Sitä tulee kansan olla valmiita puolustamaan viimeiseen asti. Unohdettava ei ole, että kansan yhteistunto ja sisäinen voima ovat isänmaan itsenäisyyden edellytys. Kun itsenäisyys on turvattu, selviävät muut ongelmat, mitä erimielisyyksiä ne aiheuttavatkin. Senkin ovat sotien jälkeiset vuodet meille opettaneet. Loppujen lopuksi me kaikki riitoinemme ja erimielisyyksimme olemme samassa veneessä. Tulevaisuus on hämärän peitossa. Mutta Jumala ei ole tähän saakka kansaamme hylännyt. Kun itse täytämme velvollisuutemme, ei Hän ole meitä tulevaisuudessakaan hylkäävä.”

Kuten huomaatte, Kusti puhui vähän hoono soomi, mutta asia tuli ymmärretyksi.

9.12.1993

 

Tänä päivänä ihmiset tuntevat turvattomuutta. Kehitys näinä sodanjälkeisinä vuosina on ollut huima. On menty puolen vuosisadan aikana luontaistaloudesta tietotekniikan aikakauteen, ruumiillisesta työstä aivotyöhön. On ymmärrettävää, että ihmisen mukautumiskykyä on koeteltu äärirajoille. Kaikki eivät ole jaksaneet mukautua. Vauhti on kiihtyvää ja keskipakoisvoima heittää aina heikosti juurtuneita ulkokehälle ja yli laidan.

Onko kehitys ollut ihmisen kannalta onnea tuovaa? Vanhemmat ovat kauhistelleet elämänmenoa. Nykyinen sukupolvi on saanut syntyä huimaa vauhtia kehittyvään hyvinvointiyhteiskuntaan ja uskonut tähän kapitalismin ja teknologian kaikkivoipaan autuuteen. Nyt onkin tenkkapoo, kun kupla jatkuvan kasvun ja hyvinvoinnin mahdollisuuksista on romahtanut ja toivottavasti lopullisesti.

Kun ihminen luotiin, hänelle annettiin kolme viettiä, jolla pitäisi pärjätä täällä maan päällä ja paratiisin ulkopuolellakin. Sukupuolivietti on tarpeellinen ihmiskunnan jatkuvuuden kannalta. Itsesäilytysvietti on pakollinen, että säästyisimme tuholta. Sosiaalinen vietti sen vuoksi, että ihminen luomakunnan lajina pystyisi elämään sopuisaa ja oikeudenmukaista laumaelämää, heikkoja tukien ja turvallisesti laumassa pysyen.

 

Onko ihmisen vietit pahasti vinksahtaneet? Vietit saattavat ihmisessä ylikorostua ja ihminen menettää ihmisarvoisen elämän tämän takia ja sortuu pahasti sivuraiteelle viettiensä takia.

Sukupuoliviettiä ohjaa ja kontrolloi kirkko ja humanismi länsimaissa. Miesten kannalta tämä on kohtuuton, että meillä on näin lujat moraalisäädökset. Nekin ovat tulleet vasta kristinuskon myötä.

Tänäkin päivänä muualla maailma on miehille yhteistä laidunta monissa maissa. Eskimot eivät niin pidä lukua vaimosta, vaan tarjoilivat niitä vieraille ystävyydenosoituksena kuin suomalaiset kahvia. Kukapa vieras sitä nyt hylkeennahkassa olevaa ja traanilta haisevaa keltahampaista eukkoa nyt niin kovasti olisi halunnutkaan? Afrikassa heimopäälliköillä ja kameleita omistavilla on useitakin vaimoja ja arabimaissa se on vieläkin varallisuuskysymys.

Suomessa yksi vaimo riittää ja sekin jää vähälle käytölle monessa tapauksessa. Suomalainen mies on niin surujen ja murheiden painama, että tämä vietti on surkastunut. Kuka sitä nyt jaksaa ajatella sellaisia asioita kun laskut, takaukset ja vekselit pyörivät päässä yötä päivää.

Itsesäilytysvietti on ollut lähinnä turvallisuuskysymys. Huoli elannosta ja hengestä. Muistamme Paavo Haavikon Rauta-ajan. Ei siitä niin pitkä aika ole, kun elettiin paaluvarustuksen sisällä.

Ihminen on aina järjestäytynyt ja luonut turvallisen reviirin. Ensin perhe, suku ja heimo. Puolustauduttiin toisia sukuja tai heimoja vastaan. Nyt reviirit ovat laajentuneet. Puolustaudutaan Euroopan Unionia vastaan.

Tämä itsesäilytysvietti on saanut mitä kummallisimpia vääristymiä. Alun perin ihmisen tarpeisiin kuului vain jokapäiväisen leivän saanti ja elämisen ehtojen tarkoituksenmukainen täyttyminen. Nyt kaikessa on menty kohtuuttomuuksiin. Maa oli minunkin sukupolvelleni kaikki kaikessa. Minäkin ostin sitä aluksi muutaman hehtaarin ja se olisi kyllin riittänyt antamaan nauriin, porkkanat, perunan, rieskavärkin ja rukiisen leivän perheelle. Mutta se ei riittänyt. Piti saada lisää turvallisuutta ja ostaa lisämaata. Nyt on särvin ja leipä kaupan hyllyllä ja omasta pellosta ei ole tullut edes ruisleipää kolmeen vuoteen. Ostomaa onkin ollut aivan muuta kuin terveen ja alkuperäisen itsesuojeluvietin tarvetta. Tätä me keräämme, autoja, osakkeita, metsäpalstoja ja kaikenlaista ryönää, jolla ei ole mitään tekemistä ihmisen perusturvallisuuden kanssa. Se ruokkii vain kieroutunutta viettiämme.

 

Tämän päivän yhteiskunta ei enää sosiaalisessa kanssakäymisessään jakaudu perheeseen, sukuun ja heimoon. Nyt on jakauduttu puolueisiin, ammattiyhdistysliikkeeseen, uskontoihin, MTK:n, Leijoniin, Rotareihin ja Marttaliittoon.

Kun pylväsaidat noin konkreettisesti ovat hävinneet ihmisasutusten ja alkuyhteisöjen ympäriltä, niin näitä pylväsaitoja rakennetaan henkisellä tasolla kiihtyvää vauhtia. Ihmisten välien normaali sosiaalinen kanssakäyminen on loppunut. Sosiaalista kanssakäymistä harjoitetaan järjestöjen kautta. Naapurit eivät tunne toisiaan ja kylässä käydään kutsusta tai ei kutsuta eikä käydä. Jopa tietoisesti hakataan henkisiä suojamuureja naapureihin. Turvallisuutta ja sosiaalista kanssakäymistä harjoitetaan kaukana ihmisten lähimmästä ympäristöstä ja sitä johdetaan Helsingistä tai Amerikasta.

Nämä alun perin sosiaalisen ja järjestäytyneen yhteiskunnan toimintamuodot ovat muodostuneet ihmisiä jakaviksi ja karsinoiviksi tekijöiksi. On vaikea kuvitella, että naapureina asuva vasemmistoa tunnustava ja luonnonsuojelua aktiivisesti kannattava SKDL:lainen pääluottamusmies ja sikataloutta harjoittava kokoomuslainen tehoviljelijä löytäisivät iltarupatteluhetkiksi yhteisen sävelen. Kumpikin haluaa saada korkean elintason ja tuntee toisensa jollain tavoin vastustajaksi.

Mistähän tulisi se messias, joka kaataisi pylväsaidat, löisi maahan maalliset epäjumalat, palauttaisi viettimme oikealle tasolle ja ohjaisi meidät onnellisten maahan? Saahan sitä haaveilla.

13.12.1993

 

”Iloisesti päin Brysseliä. Belgian pääkaupungissa työskentelee kymmeniä suomalaisia, joiden tehtävänä on juosta isänmaa Euroopan kartalle. Heille elämää ei ole Euroopan liiton ulkopuolella.”

Jos löydätte vielä Helsingin Sanomien kuukausiliitteen 27. päivä marraskuuta, niin lukekaa tuo yläotsikoitu juttu ja arvioikaa uudelleen missä poliitikkomme ovat jo menossa.

Laajassa artikkelissa kerrotaan miten nuoret, kielitaitoiset huippupoliitikot viettävät aikaansa  jo sillä varmuudella, kuin Suomi olisi liiton jäsen. Se on virkamiesten ja poliitikkojen taivas sopivan matkan päässä rahvaan ja maksajien silmistä.

Brysselin virkamiehet ovat aivan muuta kastia kuin tavalliset suomalaiset. Sieltä avautuu aikanaan, Jos EY:n mennään, niin useille sadoille virkamiehille loistopaikka, eikä olla köyhiä eikä kipeitä. Suomalaisten huonolla itsetunnolla pitää näyttää mahdollisimman rikasta, vaikka kansa näkisikin nälkää.

 

Varsin huonoon aikaan sattui herrojen kannalta nuo Helsingin leipäjonot. Neuvostoliitossa leipäjonot purettiin, kun tuli ulkolaisia vieraita. Nokkelat koti- ja ulkomaiset toimittajat löysivät toisenlaiset Eurosuomen ja siinäpä sitä on ministeriölle selvittämistä. Nytkin haastateltiin tutkijaa ja kysyttiin, että mitä nälkä on? Tutkija vastasi, että heillä ei ole siihen vielä vastausta, mutta he tutkivat asian. Totta se voi olla, että ei ole ollut herroilla koskaan nälkä. Pitää panna tutkija tutkimaan. Aikoihin on eletty.

 

Ahvenanmaalaiset saivat nyt oivan ja näyttävän tilaisuuden paikata vähän huonoa omaatuntoaankin, kun saavat elää Suomen maaperällä muita paremmassa asiassa. No, hyvä ele kuitenkin ja ainahan ruualle käyttöä on.

Nälkä ei ole loppujen lopuksi ollenkaan huono asia, ei yksilön eikä yhteiskunnan kannalta. Jotain mätää on siinä, että pitää käydä painonvartijoissa. Siinä on ristiriita. Joko palkka on liian suuri tai työ liian helppo. Jos ruokaa ja työtä on sopivassa suhteessa, niin ei ole tarvetta painonvartijoihin.

Suomalaisetkin ovat unohtaneet näläntunteen: Ennen häissä toivoteltiin nuorelle parille unta ja nälkää. Nämä olivat työnteon täyttämän elämän nautintopuolia. Ei meillä mitään hätää ainakaan ruuasta ja vaatteista ole. Suomen herrat eivät vain vielä usko, mihin ollaan menossa.

Hyvähän tässä on puhua nälästä, kun istuu jo kolmatta päivää sängyn laidalla armottomassa flunssassa ja kuumeessa: Ei maistu ruoka, eikä tämä kirjoittaminenkaan. Yritetään ensi viikolla uudelleen.

15.12.1993

 

Suomalaiset saivat Venäjän vaalien osalta uutta pohdiskeltavaa. Kansansuosion oli suuressa naapurissa napannut jo suomalaisillekin lausunnoistaan tuttu Zhirinovski. Entisen Neuvostoliiton mahtivallan palauttaminen ja kansalliskiihko tuntuvat kytevän rappeutuvan suurvallan raunioissa.

Tämä Venäjän ”Vennamo” aikoi vielä viime kesänä liittää Baltian ja Suomen takaisin Venäjään. Se oli vastaus, kun suomalaiset alkoivat puheissaan vaatia Karjalaa takaisin. Zhirinovski käski lopettaa heti moiset puheet.

Ei tainnut mies itsekään uskoa tällaiseen tulokseen. Nyt on hämillinen olo kuin pienellä koiralla, jolle on heitetty haukkumisen jälkeen suhteettoman suuri luu. Ei tiedä mitä tekisi. Miten Zhirinovski käyttää nyt tämän kansan luottamuksen?

Tuntuu, että pallo on hukassa ja kiire perumaan puheita. Suomalaisetkin ovat saaneet jo rauhoittavia lupauksia hänen taholtaan. Onneksi Zhirinovski näyttää olevan enemmän tai vähemmän poliittinen pelle, kuin mielisairas ja vallanhaluinen uusi Hitler tai Stalin.

 

Kovin oli piskuinen lauma Nivalan torilla presidenttiehdokas Ahtisaarta vastaanottamassa ja kuulemassa. Kinevalla oli samanaikaisesti Eläkkeensaajien pikkujoulu ja se verotti tietenkin osanottajamäärää. Olisikohan ollut varsinaisen vierasjoukon lisäksi parikymmentä kuulijaa.

Eikä ole ihme. Ei ole Ahtisaari suuria kansanjoukkoja sytyttävä kuin Zhirinovski. Tuttujen ja yleisten asioiden selvittäminen ei paljon kylmän kohmettamaa ja politiikasta turtunutta kuulijaa säväytä. Presidentin vallasta sisäpolitiikkaan, Venäjän vaaleista ja EY-neuvotteluista kysytään. Kymmenminuuttinen on äkkiä vierähtänyt. Onko nähty tuleva presidentti vai ei? Suosion mittari laskee ja demaririvit käyvät kuumana. Mitähän pohtivat Sorsa ja Suominen, jotka aikoinaan myös varmaan olivat kiinnostuneita tästä virasta.

 

Olen saanut paljon terveisiä Pidisjärvi-lehden kritiikistä ja asioiden esille ottamisesta. Paikallislehdellä on kuitenkin tähän velvollisuus. Toinen mahdollisuus olisi taipua hallitusherroja mielisteleväksi lakeijaksi ja pettää kansaa kirjoittamalla vain myönteisesti.

Toinenkin puoli asialla on. Kaupungintalolla on käyty virkamiespiireissä jo vuosia sellaista taistelua, että saataisiin ohitettua Pidisjärvi-lehti kaikissa asioissa. Se ei ole ihan onnistunut, sillä valtuusto on osoittanut tässä asiassa tasapuolisuutta, niin kuin pitääkin. Kuitenkin viranhaltijat ovat yrittäneet kaikkensa. Ja yrittävät edelleenkin.

Eikö Nivalassa enää kunnioiteta valtuuston tahtoa ja rehellisyyttä? Kysyn sitä nyt kirjeellä suoran kaupunginhallitukselta. Sain tiliotteen kunnan kirjanpidosta marraskuun lopulta. Ilmoituksista oli maksettu marraskuun 22. päivään mennessä Nivala-lehdelle 44.827 markkaa ja Pidisjärvi-lehdelle 23.857 markkaa, eli suurin piirtein kaksinkertainen määrä. Pidisjärvi-lehti on laskuttanut saapuneista kunnan ilmoituksista valtuuston päätöksen mukaisesti markan milliltä. Mistähän lienee maksettu kilpailijalle toinen mokoma lisää?

Tämä ei ole ylentävää niille kahdelle keskeiselle viranhaltijalle, jotka ovat vastuussa näistä asioista. Toinen on vastuussa myös NU:n toimista, jolta taholta on saatu jatkuvasti samanlaista kohtelua.

Toisinaan tuntuu siltä, että yksinkö tässä taistelee kaikkia epäoikeudenmukaisuutta ja vääryyttä vastaan. Moni yksityinen ihminen on jo väsynyt taistelemaan oikeuksiensa puolesta ja masentunut voimattomana. Rohkaisevista palautteista saa aina voimaa ja voi luoda toivoa kansalaisiin, että rehellisyys kannattaa kuitenkin aina ja oikeus tulee lopulta voittamaan.

20.12.1993

 

Kouluasiat ovat kipeitä asioita, eikä tölväisyt ja katkeruudet unohdu helposti yhden sukupolven aikana. Nivalan valtuustossa pengottiin vielä torstaina 27 vuoden takaisia asioita, kun valtuusto lakkautti tuolloin Junnon koulun.

Olin juuri tullut Nivala-lehden päätoimittajaksi ja oli tuossa valtuuston kokouksessa mukana. Silloin istuttiin vanhan kunnantalon matalassa vinttihuoneessa ja tunnelmaa tiivisti rajusti ukkojen tupakointi, joka oli siihen aikaan sallittua. Matala kokoushuone oli sinisenä savusta, kun ukot vetelivät piippujaan. Oli siinä naisedustajilla kärsimistä. Tai paremminkin yhdellä naisedustajalla. Silloin ei tainnut olla valtuustossa muita naisia kuin Emmi Raudaskoski ja hän oli Junnonperän asukkaana tietenkin koulupiirin puolustaja. Niskasen Tapani osasi nykäistä oikeasta narusta ja ryhtyi puolustamaan Emmi Raudaskoskea. Seuraus oli siitä, että kun valtuusto viimein tiukan äänestyksen jälkeen lopetti Junnon koulupiirin, niin junnolaiset pistivät lapsensa Padinkiin, eikä läheisemmälle Ypyän koululle. Käytäntö on jatkunut tähän päivään saakka. Nyt oli Paavo Raudaskoski muistelemassa valtuutettuna näitä asioita. Paavolta meni tuolloin rytäkässä virka, mutta nyt mies pystyi jo naurussa suin tunnustamaan, että menneet kaunat on unohdettu ja äänesti yhden koulupiirin puolesta.

Jos Junnon 14 oppilasta siirtyvät Ypyään, he mahtuvat sinne hyvin, eikä luokkien koko nouse yli 20 oppilaan. Padingissa tämä taas tietää koulun muuttumista kaksiopettajaiseksi. Padingista jää yksi opettaja eläkkeelle ensi syksynä, eikä tämä muutos merkitse opettajien kohdalla viranmenetystä, eli käytännössä tämä merkitsisi joustavaa ja järkevää kustannussäästöä.

Kaikki eivät olleet kuitenkaan yksimielisiä koulupiirien supistamisen osalta, vaan koulutoimenjohtajalta tivattiin lakipykälää, joka mahdollistaa edelleenkin Junnon oppilaiden koulunkäynnin Padingissa, mutta matkakustannukset maksaa vanhemmat.

 

Hurskaisen Heikistä tuli lääninrovasti. Melkein itseoikeutetusti. Niin vahva oli hänellä rovastikunnan pappien ja lehtorien kannatus. Nivalasta on tainnut olla lääninrovasti Pentti Pyyn aikana jonkin aikaa, kunnes Pentti muutti Ouluun, Siitä on jo pian kolmekymmentä vuotta.

Seurakunnan perinteisellä joulupuurolla Hurskainen kertoi toimittajalle uudesta jumalanpalveluskokeilusta ja seurakuntalaisilta tulleesta palautteesta. Hurskainen kertoi, että palaute on ollut runsasta ja pääosin myönteistä. Suurin osa seurakuntalaisista näyttäisi olevan kuitenkin sitä mieltä, että uudessa jumalanpalveluksessa entiset tutut messusävelmät pitäisi säilyttää.

Heikki totesi, että seurakunta muistuttaa kolmannesta käskystä – muista pyhittää lepopäivä. Tämä asia on unohtumassa. Nykyisin sunnuntaille on kovin monta muuta käytäntöä, joka uhkaa vakiintua ja pyhittäminen unohtuu. Sunnuntaisin nukutaan vanhoja univelkoja pois, tai mennään omiin harrastuksiin. Jumalansanan ääreen hiljentyminen on monelta unohtunut. Kuitenkin seurakunnan jumalanpalveluksesta voisi saada juuri niitä voimia, joita tarvitaan tämän päivän kiireisessä arkielämässä.

Toimittajat eivät malttaneet olla kirkkoherralle leukailematta, että siinä mulla paraskin puhuja, joka on töissä koko sunnuntaipäivän. Heikki puolusteli sillä, että jumalansanan kuuleminen ja palvelu kuuluvat kolmannen käskyn hyväksymiin asioihin.

Jumalanpalveluksiin osallistuvien määrä näyttää nousseen ja varsinkin näin joulun alla kirkko ja seurakunnan tilat täyttyvät ääriään myöten. Joulun perinne vetää kirkkoon seurakuntalaisia.

 

Isännät kokoontuivat torstaina Haapavedelle joukkokokoukseen. Paikalla olikin 2000 viljelijää Kalajokilaaksosta, Oulun alueelta ja Kainuusta. Kokouksessa otettiin kantaa EY:n Suomelle tekemään maataloustarjoukseen.

Tähän asti isännät ovat olleet varsin hiljaa. Syynkin voi arvata. Vielä vuosi sitten Väyrynen vakuutti Nivalan Tuiskulassa tuhansille kuulijoille, että Suomi on reippaasti saannin puolella ja maatalouden edut eivät huonone. Nyt on toinen ääni kellossa Väyryselläkin ja maanviljelijät ovat heräämässä. Suomi on maksupuolella 7 – 8 miljardia ja menettää sen lisäksi rajatulleja saman verran.

Venäjän tilanne sotki pahasti taas Suomen asioita. Baltian presidentit kokoontuivat hätäkokoukseen ja pyytelivät kiivaasti Natoa ottamaan heidät suojelukseensa. Onneksi tilanne näyttää Venäjällä rauhoittuvan ja Zhirinovski saavan vähemmän valtaa kuin aluksi luultiin. Monet ehtivät jo harkita uudelleen asioita, että olisikohan sittenkin viisainta liittyä Euroopan Unioniin ja hakea Naton jäsenyyttä, kun naapuri on noin voimaintunnossa. No, tuskin tässä kannattaa hätäillä ja venäläiset voivat panna suomalaisten hermostuneisuuden epävarmuuden tiliin. Nyt pitäisi olla sitä Paasikiven jämäkkyyttä valtiolaivan peräsimessä.

Mitäs me näistä maailman myrskyistä. Koitetaan hiljentyä vähitellen joulunviettoon.

22.12.1993

 

Jouluksi kotiin. Tämä on kautta aikojen ollut ihmislasten toivomus. Siitä kerrotaan raamatun joulukertomuksessakin. Maria ja Joosef lähtivät ylös Betlehemiin, he kun olivat Daavidin huonetta ja sukua. Näin ainakin vanhassa raamatussa kerrottiin.

Joulu on kodin juhlaa. Jokainen haluaa jouluksi kotiin. Olin viime viikolla vanhainkodissa jututtamassa tuttuja. Tapasin vanhan ystäväni Matti Pirttikankaan, täysiä ikävuosia jo 94, mutta muisti pelasi vielä hyvin. Mattikin kertoi pääsevänsä kotiin Erkkisjärven rannalle. Matille tuli kuitenkin muutto uuteen kotiin. Pari päivää tapaamisen jälkeen Matti oli nukkunut pois ja pääsi uuteen kotiin.

Tänä syksynä Nivalassa on kuollut runsaasti vanhuksia ja myös pitkän sairauden uuvuttamia keski-ikäisiäkin. Kymmenissä nivalalaisissa kodeissa vietetään nyt toisenlaista joulua. Yksi paikka on joulupöydässä lopullisesti tyhjä. Näissä kodeissa vietetään nyt toisenlaista joulua.

Mieleeni muistuu tässä viimeaikojen tapaamiset ihmisten kanssa, jotka vasta kypsässä vanhuudessa ovat saaneet oman kodin. Sellaisiakin ihmisiä keskellämme on.

Haastattelin hiljattain Sikamaan Niiloa. Hän joutui molemmista vanhemmista orvoiksi muutaman vuoden ikäisenä ja oli sijoitettuna eri taloissa lapsuutensa ajan. Koko miehuutensa Niilo asui ja kortteerasi ihmisten nurkissa vailla omaa kotia. Muutama vuosi sitten Niilo pääsi vanhusten vuokrataloon ja nyt vanhuudessaan hän on onnellinen. Hänellä on oma koti.

Kävin myös elämän syrjäpuolta asuneiden veljesten, Fransu ja Ilmari Niemimäen kodissa. Viisi veljestä oli sodassa yhtä aikaa. Kaikki eivät palanneet. Kolme veljeksistä asui yhdessä viimeiset vuosikymmenet. Nyt on jäljellä Fransu ja Ilmari. Toinen toiselle korvana, toinen toiselle jalkoina. Fransu on kuuro ja Ilmari liikuntakyvytön. Siinä oli kaikessa arkisuudessaankin jotain siitä kristillisestä rakkaudesta, jota meillä ihmisillä pitäisi olla. He olivat onnellisia omassa kodissaan ja toteuttivat lähimmäisen evankeliumia arkisesti ilman kiitosta, mutta aidosta sydämestään.

Kunpa meillä jokaisella olisi enemmän aikaa ja rakkautta lähimmäisille, joilla on puutteita. Olla korvana, jalkana ja ymmärtävänä lähimmäisenä. Suurin ja tuskaisin puute saattaa olla se, jota emme havaitsekaan. Omat asiat ovat päällimmäisenä. Puute ei aina ole taloudellista. On yksinäisyyttä, turhautumista ja väsymistä elämään.

 

Jouluun kuuluu lahjoilla muistaminen. Halutaan tuottaa mielihyvää. Aina ei lahjan rahallinen arvo ratkaise. Muistaminen on tärkeintä. Jokainen meistä pystyy antamaan lahjoja.

Joulu on kodin ja ennen kaikkea lasten juhla. Ilman lapsia on vaikea tavoittaa aitoa joulutunnelmaa. Uskon ja toivon, että moni yksinäinenkin voi tavoittaa lapsuutensa joulun kynttilää sytyttäessään. Silloin muistot palaavat lapsuusjouluun.

Olen tavannut elämäni varrella karkean karvaisia uroita, joille elämä näyttää olevan yhdentekevää. Monen kohdalla on kuitenkin lapsuuden joulumuistot. Monen varttuneen ihmisen kohdalla lapsuuden joulut ovat saattaneet olla ankeita sota- ja evakkovuosien jouluja, jolloin nykyisestä aineellisesta hyvinvoinnista ei osattu edes kuvitella. Kuitenkin noistakin jouluista nousee jotain lämmittäviä muistoja mieleen. Monella on lämpimiä muistoja, monelle joulu voi muistua kipeän katkerana mieleen.

Kuinka monta lapsen joulumuistoa on pilattu viinalla? En ole raittiusapostoli, mutta en ole ikinä jouluna nauttinut alkoholia. Ei ole tarvinnut tällaisia ikäviä muistoja kantaa omasta lapsuuden kodista ja olen yrittänyt myös lapseni niiltä varjella. Tiedän, että tuhansissa kodeissa lapset ja äidit rukoilevat tuskaisena, että vanhemmat olisivat edes jouluna selvin päin. Nämä rukoukset lähtevät hiljaisina nyyhkytyksinä peiton alta. On hirvittävä rikos elämää kohtaan, vaihtaa oma viinantuska lasten tuskaan. Jos minä voisin antaa tänä jouluna joululahjan, antaisin suurimman jokaiseen kotiin. Raittiin ja rakkauden täyttämän joulun. Siitä on tänä aikana huutava pula. Ei aineellisesta. Toivotan kaikille lukijoilleni oikeaa joulumieltä.

Älköön jouluiloamme pilatko huono todistus tai vajavaisuus vanhempana ja ihmisenä. Näistä olemme saaneet vapautuksen.

29.12.1993

 

Vanha Kustaa Vilkunan almanakka alkoi tekstillä: Anna, oi Jeesus rauha ja menestys! ja päättyi vuoden lopussa tekstiin Kiitos ja kunnia, oi iäs rakas!

Vanhassa almanakassa oli paljon muutakin tärkeää tietoa ja allakkaan merkittiin talon ja suvun tärkeimmät tapahtumat. Jotkut ovat säilyttäneet nämä vanhat almanakat ja se on ollut viisas teko. Ne ovat suvun ja perheen parasta historiaa.

Vanhassa almanakassa oli auringon nousut ja laskut. Kapanpohja eli neliö oli hallan merkki ja sitä katsottiin heti ensimmäiseksi. Jos oli heinäkuussa kapanpohja, se tiesi hallavuotta ja varautumista siihen. Almanakkaan merkittiin lehmien astutukset ja poikimiset, kun karjakirjoja eikä tietokoneita ollut navetoissa.

Edesmennyt Veelanninpuhon maineikas kuplettilaulaja, Pysäyksen Jaakko, muisti almanakkaviisun. ”Viisas kirja kuin vietävä, tuo allakka kaikki tietävä. Se tietää auringon noususta, enempi kuin räätäli housusta. Markkinatkin tietää se tarkalleen, mutta hintoja ei kerro markalleen.”

 

Viime vuoden allakkaan on tullut paljon ja järisyttäviä merkintöjä. Sota on riehunut toista vuotta entisessä Jugoslaviassa, eikä loppua ole näkyvissä. Venäjän tilanne pelottaa ja hermostuttaa. Baltian maat kompuroivat itsenäisyytensä kanssa ja pallo on hukassa kaikilta muilta paitsi mafialta. Se iskee kuin ruttotauti heikon vastustuskyvyn omaavaan ja sitä ovat Viron, Latvian ja Liettuan taloudet, joita me naapureina olemme yrittäneet pönkittää ja toivoa parempaa.

Kotimaassa on tapahtunut paljon. Talouselämän monet suuret vainajat ovat vieneet tuhansia työpaikkoja. Kipeää on koskenut vasemmistolle ensin Suomen Työväen Säästöpankin loppuminen ja Eka-yhtiön ja säästökassojen suuret vaikeudet. Aate ei pysty pelastamaan näitä. Talouselämän karut tosiasiat ovat tulleet eteen. Tannerin ja toisten toverien perustamat instituutiot ovat kaatuneet. Se on ollut vanhoille työväenliikkeen veteraaneille kova paukku.

Niin ovat kaatuneet porvareidenkin epäjumalat. Säästöpankin pyyhkäiseminen pois kuvioista teki kipeää monille aatteen miehille ja naisille.

Jupit ovat ainoastaan selvinneet kuiville ja saaneet satojentuhansien markkojen erorahat. Tämä ei mahdu kansan kaaliin.

Suomessa vallitsee vielä kumma keisariajan kunnioitus herroja kohtaan. Vaikka kansanedustajat yrittävät pitää ainakin kerran neljässä vuodessa yhteyttä valitsijoihin, niin Arkadianmäellä he unohtavat kansalaiset ennen kuin kukko kolmasti laulaa. Rälssivirkoja jaetaan poispotkituille poliitikoille. Puoluetuesta ei tingitä, vaikka kansalaisilla menisi kuinka huonosti. Ei ihme, jos uskottavuus on kadonnut.

Työttömyys on kipeästi koettu vitsaus ja tällä on kansa jaettu pahasti kahtia. Mielet ovat katkerat. Hyväosaiset eivät luovu mistään. Työttömyys on tunnustettu ja hyväksytty tosiasia. Rakenteita ei lähdetä muuttamaan. Ei riitä ymmärtämystä lähimmäiselle. Oma etu on tärkein.

Tuskaa on tuonut taloudelliset vaikeudet. Tuhannet yrittäjät ovat taistelleet itsensä ja yrityksensä kanssa ja joutuneet nostamaan kädet pystyyn. Konkurssia ei tehdä tahallaan, kun koko omaisuus on menossa ja sen lisäksi kunnia ja maine. Vieläkään yrittäjä ei saa ymmärtämystä osakseen, jos huonosti käy. Valitettavasti vain katkeria ja loukkaavia toteamuksia.

Sadat nivalalaiset sairastavat katkeruutta sen vuoksi että joutuvat maksamaan suurista takausvastuista. Se on kaikkein pahinta. Omissakin asioissa olisi tietämistä. Toivottavasti tämä vuosi on opettanut sen, että kenenkään ei pitäisi kirjoittaa nimeä minkäänlaiseen takauspaperiin. Ei lasten eikä vanhempien. Jos kirjoittaa, pitäisi heti siirtää kko vastuuta koskeva rahasumma toiselle pankkitilille odottamaan vastuiden selviämistä. Muuta uudenvuoden toivotusta ei voi antaa tällaisissa tapauksissa.

 

On väärin päättää vuoden viimeinen pakina näin synkästi. Toki maailmassa on paljon hyvää ja minä saan kiittää kohentuneesta terveydestä ja rikkaista ihmissuhteista. Nyt vasta keväällisen sairastumisen jälkeen tällaisille asioille osaa antaa arvoa. Minä vaan olen niin kitsas kiittämään tästä rikkaudesta. Olisi monta kiitettävää ja paljon anteeksi pyydettävää. Se on vaikeaa. Hyvää uutta vuotta ja minä otan vajavaisuuteni anteeksi pyytämättä.