Vuosi 1994

5.1.1994

 

Pitää palata vielä hetkeksi Poikkimäen Yrjön syntymäpäiväseuroihin. Oli heimopäällikön juhlat. Yrjö on tehnyt monet kähävänät. Hän on kasvattanut vaimon äkillisen poismenon jälkeen kahdeksasta alaikäisestä lapsesta salskean, terveen ja rehellisen jälkeläisten joukon.

Kolme Poikkimäen veljestä tuli vuosisadan vaihteessa Etelä-Pohjanmaalta Töllinperälle. Salomoni, Jaakko ja Hermanni rakensivat omat talot ja siitä on suku haaronut. Poikkimäen suvun miniä, Tialan Inkeri kertoi, että Yrjö on ainoa joka Poikkimäen miehistä on elänyt 80-vuotiaaksi. Muut ovat kuolleet kuusikymppisinä tai hiukan yli. Kun katseli Yrjöä syntymäpäivillä, niin voi helposti uskoa, että tämä elämässä sitkastunut ja hyvillä henkisillä lahjoilla varustettu mies voi elää vielä kymmeniä vuosia.

 

Sain puhelinsoiton, jossa minun käskettiin kiittää Lepolan Mirjaa jouluaaton herkästä hetkestä kirkossa. Soittaja oli arvostettu ihminen, joten ota Mirja toesta, vaikka oletkin saman kylän tyttöjä. Tunnelma aattokirkossa oli puhutteleva ja toi todellista kotikirkon joulutunnelmaa, joita laulujesi kautta meille välitit.

Elä ylpisty kuitenkaan.

 

Jalostustyö on mennyt huippuunsa niin eläinten kuin ihmisten kohdalla, eikä aina välttämättä hyvään suuntaan. Nykyiset korkeatuottoiset Ay-lehmät poikivat keskimäärin kolme kertaa ja sitten lahtiin. Ei tule enää satatonnareita muilta kuin Erkkilän Valmalta ja Topilta ja Mäenpään tilalta Ruuskankylältä.

Kesken uuvahtavat ihmisetkin monta kertaa. Ihmistä jalostetaan yhteiskuntakelpoiseksi ja kaikki särmät ja erilaisuudet pyritään hiomaan pois ja kasvattamaan saman massaan ja kaavaan kaikki. Ihmistä kasvatetaan kiltiksi ja nuhteettomaksi, joka pitää pystyä peittämään tunteensa.

Uskonpuhdistuksessa Luther pani meidät jo synnintuntoon ja pietistiset herätysliikkeet ovat aina piiskanneet pienelle paikalle. Harvasta ahdasmielisestä uskonnollisesta kodista on kasvanut hyvällä itsetunnolla olevia ja elämästä oikein nauttivia ihmisiä. Meistä on tehty niitä Kuoppa-Jaskan usein mainitsemia minävaivaisia.

Kyllähän jokainen muistaa, miten meitä nuhdeltiin, kun kossina uskallettiin päästää ilo irti ja nauraa remakasti. – Sanokaa minun sanoneen, että tuosta ei hyvä seuraa. Tai itku pitkästä ilosta. Niin kuin ilo ja sen näyttäminen olisi syntiä ja sopimatonta. Pitäisi painaa kaikki tunnot puseron alle ja pystyä keskustelemaan hillitysti ja tunteita näyttämättä.

Mitä tästä seuraa? Ahdistusta ja pahaa mieltä ja ihmiset masentuvat ja kaatuvat kuin heinämiestä toiveen tosiaan.

Miksi ei saisi näyttää tunteita? Miksi ei nauraa kuin naurattaa, eikä pelätä, että tästä tulee vielä itku? Miksi elää huomisia murheita? Tekisi mieli ottaa vuoden alkaessa elämä uusiksi. Tehdä niin kuin Jukolan veljekset lukkarin oppitunnilla.

Kerran vain heilahti Jussin pussi ja ikkuna säpäleiksi. Siitä veljekset karkuun ja Impivaaraan. Paukastaan kahleet rikki ja hypätään vapauteen ja elämään. Ei tässä kannata nuijottaa ja murehtia huomisen murheita. Syvänkin siinä pakahtuu. Pakahtukoon muuten vaikkapa iloon ja elämään.

Hyvää alkanutta vuotta.

10.1.1994

 

Sain houkuteltua Häkkilän Jaskan puhekaveriksi Maakuntaviestiin Halsualle loppiaisena. Siinäpä sitä ehdittiin kaiman kanssa raataa vanhat asiat ja nykypäivän tilannekin. Kyllä se kaimakin on paljon tätä maailmaa kokenut ja monessa ollut mukana. Muisteli Halsuan raviradalle päästyä, että hän on ajanut täällä monesti kilpaa ja ollut nivalalaisten kanssa yökortteeriakin joskus nuoruudessaan. Tuttuja ja puhuttelijoita oli kaimalla runsaasti.

Saatiin siinä pääministerikin puolustamaan meidän paheita. Totesin ruokailun päätteeksi tarjottimia palauttaessa kaimalle, että nyt on ruumis ravittu ja sielu kaipaa savuja. Olan takana ollut pääministeri puuttui aidosti ilahtuneena keskusteluun, että niinkö on asia. Minä totesi Aholle, että eikö se ole hyvä, että joku maksaa Viinasellekin vapaaehtoisesti veroja, ettei tarvitse aina olla ikäviä verolakeja säätämässä ja kiristämässä kansalaisia. Aho oli hallituksen ja Viinasen puolesta aidosti hyvillään ja totesi, että ovat tarpeellisia markkoja nuo meidän savuna ilmaan puhaltamat markat valtiolle.

 

Niin kuin tuossa tuli jo tunnustettua, ei tullut minkäänlaisia uudenvuodenlupauksia. Ei edes tupakkalakkoa. Onpahan siitä minunkin poltostani sen verran hyötyä, että pystyy siitä jakamaan jollekin 700 markkaa kuussa avustuksia, ellei kaikki mene syöpäsairauksien hoitoon.

Avun vuosihoroskooppi lupasi vaikka minkälaista hyvää. Pitäisi vuoden aikana tulla vahvoja luovuuden hetkiä ja kaikkea hyvää sen mukana. Näin horoskooppi: ”Elämäsi alkaa vihdoinkin sujua rauhallisemmin ja helpommin, mutta silti ympärilläsi tapahtuu. Et ole sama kun muutamia vuosia sitten ja teet nyt asioita, joita et ennen ole uskaltanut. Tulet hämmästyttämään sekä itseäsi että ympäristöäsi useita kertoja. Et tee kompromisseja millään alueella, vaan olet täydestä sydämestäsi mukana kaikessa, mihin ryhdyt. Voit olla aika hallitseva, ilman että itse huomaat sitä. Vuoden alussa paneudut asiaan, joka vie paljon aikaa. Kysymyksessä saattaa olla jonkinlainen sosiaalinen tai humanitäärinen työ. Olet innostava persoona ja ihmiset kunnioittavat mielipiteitäsi. Luovat kykysi kukoistavat ja sinua odottaa jättimenestys silläkin alueella.”

Voi ei. Ei missään nimessä. Kyllä nyt horoskoopin tekijä on ainakin minun osalta lukenut tekokuita eikä tähtiä. Ainoastaan tuo alkuosa tuntuisi lupaavalta. Elämäsi alkaa sujua rauhallisemmin ja helpommin.

Minä en kaipaa yhtään nostalgiaa, enkä uusia haasteita. Ei tule luovuuden hetkiä ja uusia alueita. Jos menee samalla tavoin kuin viime vuosi, niin siinäkin on yllin kyllin. Ei ihminen kestä menestystä. En ainakaan minä.

Ihminen on kuin kedonkukka. Sen terälehdet avautuvat auringon lämmöstä. Niin ihminenkin kukoistaa ihmisyyden valosta. Yö painaa lehdet sykkyrään ja kukka sulkeutuu. Saamme taistella jatkuvasti vastaan sitä, että välttyisimme ihmisyyden yöltä, pimeältä ja sateelta, että pysyisimme avoimina elämässä.

Ihminen ei kestä menestystä. Joku vanha sotaveteraani sanoi saksalaisista, että kuollut ja henkitoreissa oleva saksalainen on paras saksalainen. Ihminen, joka on menestynyt aina elämässä on mahdollisimman hankala keskustelukumppani. Hän on mielipiteissään aina oikeassa. Useimmissa meissä on niin paljon ”saksalaista” ja maannousua, että menestys on meille vaarallista. Ihmisyydessä meitä pitää ja kasvattaa vastoinkäymiset ja pettymykset. Minä toivon, että minua ei pidettäisi kovin pitkässä liekanarussa. Henki sopivasti ahtaalla muista todellisen elintilansa eikä hamua mahdottomia. Siitä huolimatta matalalta voi joskus nähdä tarkemmin elämää ja arvostaa sitä. Korkealla huimaa ja ajatus harhautuu. Maan pinnalla on turvallisinta. Elä päästä minua lentoon. Elä ainakaan horoskoopin perään.

12.1.1994

 

Jotain muutakin muutosta kun suoraa presidentin kansanvaalia on lähestyvien vaalien osalta tapahtumassa. Kansalaisten ennakkoäänestys on lyönyt ällikällä kaikki. Äänensä antaa todennäköisesti lähes puolet kansalaisista ja Nivalassa ylikin.

Haapakosken rouva Nivalan postitoimistosta kertoi, että maanantaina kävi Nivalan postissa 728 äänestäjää ja tiistaina kello 13:00 mennessä oli käynyt lähes kolmesataa. Karvoskylässä äänesti runsaat kaksisataa samoihin aikoihin, joten ennakkoon äänestävien määrä saattaa nousta reippaasti yli kolmen tuhannen, eli yli puoleen äänioikeutetuista.

Sunnuntaina saadaan istua vaalipaikoissa ilman ruuhkia. Jos äänestysprosentti jää 80:een, niin koko pitäjässä käy sunnuntaina äänestämässä vain parituhatta kansalaista. Vaikka kysymyksessä on yhden päivän vaali, niin tikkataulu mukaan ja termospullot täyteen kahvia, että ei käy aika pitkäksi vaalitoimitsijoilla.

 

Vaalitaistelu on ollut pitkä. Jotkut kertovat olevansa jo kurkkua myöten täynnä koko vaaleja kohtaan. Puoleen ja toiseen on huiskittu. Gallupeja on seurattu. Suuria muutoksia ei ole tapahtunut ja ehdokkaiden kannatus pyörii perinteisesti puoluekannatuksen lukemissa. Suomalaiset ovat hitaita vaihtamaan puoluetta, vaikka kysymyksessä onkin henkilövaali. Tällä katsellaan jo tulevia eduskuntavaaleja ja puolueiden kannatuslukemia.

Kovin vähän kouriintuntuvaa ehdokkaat tavallisille kansalaisille lupaavat. Ja tavallisen kansalaisen kannalta on aivan yhdentekevää kuka istuu presidentin pallilla. Valta on edustuksellista demokratiaa. Me olemme mukana linnan juhlissa edustajiemme kautta. Harva rivikansalainen sinne pääsee, sillä uinti- juoksu- ja hiihtovauhti eivät siihen riitä.

Tällä kertaa presidentinvaaleja käydään myös Euroopan Unionin merkeissä. Puolet ehdokkaista tunnustaa olevansa suoraan Suomen liittymisen puolesta ja puolet uskaltaa ilmaista selvästi vastustavan kantansa.

Suomalaisten poliitikkojen mielialat näyttävät heilahtelevan kovin herkästi. Yksi Zhirinovski saa mielialat sekaisin. Paasikiven-Kekkosen linjasta ei puhu enää kukaan mitään. Nyt ollaan Natoon vahvasti kallellaan, vaikka vielä vuosi sitten kanta oli aivan toinen.

Tätä muutosta  täytyy ihmetellä. Näin olematonko on ollut Paasikiven-Kekkosen linja ja sitoutumattomuus, jonka nimiin on vannottu sodanjälkeinen aika pienen pelon vallassa, että Neuvostoliitto antaisi enemmän liikkumavaraa. Nyt Venäjä on kontallaan ja Jeltsin ymmällään mitä tehdä tuon yhden raivopään kanssa, joka panee kaikki pasmat sekaisin. Suomalaiset on nyt vauhkona menossa Natoon, vaikka Jeltsin on siitä varoittanut. Ihmetyttää tuo Hintsan isännän, Heikki Haaviston puheet. Niitä joudutaan oikomaan monelta taholta ja varmasti ulkovallatkin ovat ymmällään, kun linja vaihtuu viikoittain. Nyt kannattaisi lyödä toistaiseksi jäitä hattuun suomalaisten ratkaisujen osalta ja odottaa ajan selviämistä. Miten rauhoittuu tilanne Venäjällä ja minkälaiseksi Eurooppa on muotoutumassa? Pienen eläjän kannattaa mieluimmin luurailla nurkan takaa, kun isot pojat rymistelevät ja mennä sitten ölövinä ja höylinä paremman puolelle.

Vaikka tuossa povailin, että suuria yllätyksiä tuskin tulee, niin on siellä kentällä sen verran paineita, että jonkinlaisia yllätyksiä on odotettavissa. Sunnuntaina ollaan jo puolta viisaampia.

Kun vaalit ja olympialaiset on käyty ollaan jo lähellä pääsiäistä ja niin on tämäkin talvi mennyt.

17.1.1994

 

Oulun Nivala-Rinki lopettelee toimintojaan ensi sunnuntaina. Valitsivat 30-vuotisjuhlapäiväksi ja samalla hautajaispäiväksi valtakunnallisen liputuspäivän. Komeasti juhlitaan ja komeasti päätetään rinkihistoriaa.

 

Vaikka nämä rinkitouhut tuntuvat nuoremmista naiivilta hommalta, on niillä ollut oma merkityksensä.

Nivala on ollut kasvattajaseura. Se on aina luovuttanut nuoria maailmalle. Vuosisadan vaihteessa oli ensimmäinen muuttoaalto, kun täältä lähdettiin Amerikkaan ja Australiaan. Seuraava muuttoaalto oli pula-aikana 1930-luvulla, kun lähdettiin ”herrojen Kemiin”. Seuraava suuri muuttoaalto tuli 1950- ja 1960-luvuilla, kun Nivalan sivukylät tyhjenivät nuorista. Nyt oli suuntana Ruotsi. Parhaina tai pahimpina muuttovuosina Nivalasta muutti yksinomaan Ruotsiin yli 500 nuorta. Minäkin muistan kun ensimmäiset palasivat Pohjois-Ruotsin savotoilta ja toivat tuliaisinaan kaarisahan, pukkurin, yksikätisen justeerin. Orsia-sahanlajit ja tuliaisina Peurat lähteellä – gobeliinin.

Nykyinen nuoriso on paljon toisenlaista, kuin ennen sotia ja sota-aikana syntyneet. Silloin maailmankuva oli pieni. Oli vain miesten kertomuksia Helistimen myllystä ja Sievin unissasaarnaajasta. Itse ei oltu käyty paljon kirkonkylää etelämpänä. Nykyiset nuoret ovat viettäneet jo lapsuuttaan monissa pitäjissä ja rippikouluikään kolunneet ulkomaat ja osaavat kielet.

Se oli melko ontto olo, kun lähti maailmalle turvallisesta, vaikka köyhästä kodista. Vieraissa heimoissa ja kansoissa oli vieras haju. Toisen nivalalaisen löytyminen Boråsin kettinkitehtaalta tai Australian ruokoviljelmiltä oli kuin veljen tai sisaren olisi tavannut. Oli yhteinen kieli, yhteiset muistot ja yhteiset hajuheinän tuoksut mielessä lapsuuden paimenniityiltä.

Nivala-Rinkejä syntyi Ruotsiin ja Suomeen. Suomessa Nivala-Ringit toimivat ainakin Helsingissä, Oulussa, Kemissä, Vaasassa, Turussa ja Rovaniemellä. Silloin ei ollut autoja, kun Ouluun mentiin, eikä tehty päiväseltään reissuja. Nyt Oulussa piipahdetaan päiväseltään ja nopeimmat käyvät kaksikin kertaa.

Ringit olivat kuitenkin hyviä PR-viejiä. Jos Nivala haluaisi saman verran tunnetuksi tekemistä televisiomainontana, mitä ringit ovat tehneet, niin kunta saisi myydä kaikki metsät. Toisaalta nämä ringit ovat hoitaneet sosiaalisen kanssakäymisen tärkeää ekumeniaa.

Olin mukana Oulun Ringin 20-vuotisjuhlassa. Silloin Haapalan Matti oli vielä voimissaan. Matti ennusteli jo silloin, että kyllä tämä on jo sellaista haudan huminaa. Ollaan kaikki kaatuvia ihmisiä. Samalla Matti totesi, että nuo akathan ne on niin pirun sitkaita, että ne jää tänne vielä hillumaan pitkäksi aikaa kun meidät ukot kuopataan.

Niin on tapahtunut Matin ja monen muun miehen kohdalla kymmenen vuoden aikana. Terveisiä Oulun Nivala-Ringille. En pääse vaalitohinoitten vuoksi juhliinne, mutta olen laittanut paremman miehen asialle. Rissasen Jussi tulee tekemään sieltä hyvän jutun.

 

Ensi sunnuntaina jännätään. Vaalitaistelu on kuitenkin Nivalassa ollut varsin säyseää. Kokoomus ja SDP ovat vetäneet varsin matalaa profiilia. Sieluista on käytä taistelua ainoastaan Keskustan sisällä.

Korhosen ja Väyrysen kannattajatkin ovat malttaneet pysyä asiassa. Presidentinvaalien jälkeen on taas käytävä yhtenä miehenä hallitusta ja viljelijöitä puolustamaan. Repeämiselle ei olisi varaa. Maanviljelijäin joukko pienenee jatkuvasti ja kohta sitä ei tarvitse kenenkään ottaa vakavasti poliittisena painostusryhmänä ja vallanjaossa.

Keskustapuoluekin joutuu jo taiteilemaan kannanotoissaan, kun enempi puoli kannatuksesta tulee palkannauttijoilta. Viljelijöiden asema tässä ensimmäisenä on uhattuna. Sen vuoksi yhtenäisyys olisi tarpeellinen vielä jatkossakin. Käykäähän kuitenkin äänestämässä.

19.1.1994

 

”Virta venhettä vie.

Mihin päättyvi tie?

Lyökö kuohut purren

puuta ja talkaa.

Mikä ihminen on?

Virvaliekki levoton.”

 

Suomi-venhe valtoimena kuohuvassa talvisessa koskessa syöksyy ilman peräsimen pitäjää. Vanhuksen suuri koura on herpaantunut ja venhe syöksyy ohjailematta.

Toki on venheellä vartijoita. Yhtä vailla tusina Kalevan kansan jälkeläistä syöksyy kohti ajelevaa venhettä, joka raskaassa velkalastissa uhkaavasti tyrskyissä heiluu. Syöksyy heitä rohkeita molemmilta rannoilta.

Kaksi miestä vasemmalta rannalta virtaan heittäytyy ja yksi keskenkasvuinen poikanen. Toisen miehistä ja poikasen rannan tyrskyt jo heti kivikkoon heittävät. Toinen urhoista, maailmalla isoissa taloissa kunniallisesti renkeillyt rotevaharteinen mies kahlaa painollaan pohjakiviä kolistellen, mutta vääjäämättömästi kohti venhettä.

Oikealta hyppää miehiä ja naisia. Puolet heittää ranta-aalto takaisin. Kolme kamppailee kohti venhettä arvaamattomissa tyrskyissä vaaroja uhmaten.

 

”Jo hiekka heljä riiteleepi jalkaa.

Yks syntyy meistä riemuun,

ja toinen murheeseen,

ja kullakin on kellonsa

pohjass’ sydämen;

kun seisahtaa,

niin kuolon aika alkaa.

Virta venhettä vie.”

 

Syvällä ja raskaasti heittelehtii Suomi-venho. Uhkaavasti pyörähtelee kohti idän vaarallisia karikoita. Lännenpuolelta lauhkeasti suvanto kuulastaa, mutta pohjassa voi olla arvaamattomia kivikoita.

Ensimmäisenä ehtii venhon laitaan kiinni vasemmalta rannalta lähtenyt roteva Mara. Maailmalta kotiin palannut ja isoissa taloissa nuhteettomasti palvellut mies on kotikylällä odotettu ja kaivattu pelastaja riitelevien kukkojen joukossa.

Tavoittelee perätuhtoa ja vääntäytyy tukevasti venhoon. Pahasti kallistuu venho vasemmalle ja on ryypätä tyrskyistä vettä.

Oikealta kaksi urosta ja pellavapäinen neito uivat jo puolijoessa ja etsivät sopivaa aaltoa, joka heittäisi heidät kohti venhoa. Isompi miehistä näyttää uupuvan ja jää kivelle turvaan. Paavo-poika ja Lissu-neito käyvät taistelua. Tarkkaillen toisiaan, missä on minkin suuntainen pohjavirta ja aalto. Lissu-neito löytää oikean aallon, joka heittää hänet Suomi-venheen perätuhdolle Maran kaveriksi. Paavon heittää vieläkin armoton vasta-aalto takaisin, vaikka hän on kosken tuntenut lapsuudesta saakka ja monesti uhkarohkeasti kosken aaltoja uhmannut.

Venho syöksyy kohti humisevaa, kivikkoista koskea. Kumpi ottaa peräsimen. Toisen on ohjattava.

 

”Mihin päättyvi tie?

Niin synkeinä synnit

ne uhkaa

Hetken hehkuvi mies,

sitten tummuvi lies.

Jääpi jäljelle pivo

pieni tuhkaa.

Mihin päättyvi tie?”

 

Viime tipassa venhosta pudonnut Paavo karjuu veneen perään tuskaisena. – Istutte minun paikalla. Ette istuisi, jos media ei olisi merimerkkejä siirrellyt.

Siellä he kuitenkin menevät kohti länsirannan suvantoa. Kaksi onnellista alla auringon.

 

”Virta venhettä vie.

                   Koko maailma mun

                   purressa läilyy.

                   Meri ääretön on.

                   Eikö joudukin jo,

                   suur-suvantoni,

                   jossa pilvet päilyy.

                   Virta venhettä vie.”

 

Kolme viikkoa saavat nämä kaksi olla vielä yhdessä Suomi-venhon perätuhdolla.

Lopullinen paikka on vain yhdelle. Rannoilla Kalevan kansa huutelee ohjeita perämiehille. Nyt katsotaan kenen taidot vakuuttavat. Reissussa rähjääntymätön potra poika vai sinikeltaisin nauhoin merkattu pellavapäinen Lissu-neiti.

 

”Virta venhettä vie.

                   Ma luulen kerran

                   maailma herää:

                   susi lammast ei syö,

                   veli veljeä lyö

                   eikä miesi tahko

                   tapparan terää.

                   Mut kaikki kauniit

                   aatteet mit tällä

                   aatellaan,

                   ne silloin täyttyy töiksi

                   ja peittävät maan.

                   Siis ihanteita

                   ihminen kerää!

                   Vaiko valhetta lie.”

24.1.1994

 

”Kallis on Herran palvelus, sielujen autuudeksi.”

 

Kallista on tosiaan pankkiherrojen palvelus. Sielujen autuudeksi tehtävältä kotiseututyöltäkin menee pohja pois.

Monet paikallislehdet yrittävät tehdä kotiseututyötä antamalla ulkomailla asuville entisille kotipitäjän asukkaille kotiseudun paikallislehden edulliseen hintaan, että juuret säilyisivät. Tämä hyvä tahto vesittyy kuitenkin rankasti.

Muutama esimerkki: Pidisjärvi-lehden tilaus Pohjoismaiden ulkopuolelle maksaa 200 markkaa. Tämä peittää vain puolet postimaksuista. Kun sitten Amerikassa asuva lähettää kirjeessä shekin tai dollareita vastaavan määrän ja lehti vaihtaa ne pankissa Suomen rahaksi, veloittaa pankki vaihdosta kolmanneksen, eli 55-65 markkaa. Lehdelle jää tilaustuloa 140 markkaa ja yksistään postimaksut maksavat yli 300 markkaa.

Kun Ruotsissa maksaa viitepankkisiirtolomakkeella 150 markan tilausmaksun, ottaa pankki Ruotsissa välityspalkkiota 60 kruunua. Tästä syystä siirryttiin postisiirtoon, jossa asiakkaalta ei peritä mitään. No, nyt Postipankki on ryhtynyt veloittamaan jokaisesta tilausmaksusta lehdeltä 25 markkaa ja sen lisäksi tulee vielä vuoden varrella muut pankin kulut. Lehti joutuu tekemään raskaasti tappiota tästä hyväntekeväisyydestä ja pankit kiskovat siitä hyödyn ja vaikeuttavat vielä muutoinkin maksupalvelukiekuroillaan yritysten toimintaa.

Tämä aiheuttaisi suuren tilaushintojen korotuspaineen, jos asiaa ajattelisi puhtaasti liiketaloudellisesti. Toisaalta sydän sanoo, että vähintä mitä kotiseutu voi antaa näille täältä lähteneille on hyvä paikallislehti pari kertaa viikossa vaikka tappiolla.

Lisäksi Posti on siirtynyt kuitittomaan tilipalveluun, eikä tiliotteessa näy maksajan nimeä. Tämä aiheuttaa valtavasti työtä ja epäselvyyksiä penkoa kuka on maksanut tilauksensa, kun sitä ei näy millään tiliotteella.

Viime päivinä on muutoinkin tullut yrityksistä katkeraa palautetta. Yrityksillä pitää olla asiakassuhteiden takia tili jokaisessa pankissa. Meilläkin on viidessä pankissa. Käyttö- ja shekkitileille ei makseta korkoa. Pankit veloittavat tilien käytöstä vuoden varrella huikeita summia. Pankin kulut saattavat nousta yrittäjillä kymmeniin tuhansiin markkoihin. Jos vielä on luottoja, niin niistä tulee kaikkine provisioineen ja kuluineen korkoja 15 prosenttia. Yrittäjältä jäävä rahaliikenteen korkokate on yli 10 prosenttia. Jos pankissa on liikevaihtoa 200 miljoonaa, tietää se vähintään 15 miljoonan korkokatetta. Kyllä tällä summalla pitäisi pystyä pankkitoimintaa piristämään ja maksamaan vielä kohtuullisesti itse aiheuttamiaan tappioita. Yrittäjä maksaa suoraan liikevaihdosta ja luotoistaan vähintään kymmenen prosentin korkokatteen.

Kaikki nivalalaiset yritykset joutuvat antamaan ilmaispalveluja. Joku tuttava tai naapuri tulee pieneen hitsauksen, työkalulainaamisen tai pienen työn teettämiseen, eikä yrittäjä kehtaa ottaa siitä mitään. Tarjoaa vielä kahvit päälle. Mitä saa pankista ilmaiseksi? Ei mitään.

Yritykset pohtivat mistä löytyisi säästöjä. Muutaman kymmenen tuhannen nettosäästö pankkipalveluista panee jo monen yrittäjän ajattelemaan asioita uudelleen. Kustannusten nousu aiheuttaa tuotteiden ja palvelujen hintoihin korotuspaineita. Sekin on vaikea toteuttaa tänä aikana. Pakko on etsiä säästökohteita. Yritysten on pakko mennä kilpailuttamaan pankit ja supistaa palvelut yhteen pankkiin. Asiakkaiden on ymmärrettävä tämä, sillä mitään hyväntekijöitä eivät yrityksetkään ole. Heillä on vastuu työllistämisestä ja yhteiskunnallisista velvoitteista. Veroina maksamme jo pankkitukea ja sen lisäksi kohonneina palvelumaksuina kohtuuttomat kustannukset ovat liikaa.

Älkää sentään purkako kiukkua pankkitiskien tyttärille. He tekevät, mitä herrat määrää ja yrittävät hymyillä nätisti, vaikka sydän märkiä juoksisi. Ennemminkin voisitte kömyyttää niitä pankkien luottamusmiehiä, joka istuvat hallituksissa ja johtokunnissa ja ovat antaneet asioiden liukua tähän malliin.

 

No, olipa siinä taas Jansulla verenpaine korkealla. Ei pitäisi riehaantua. Muutoin tulee rytmihäiriöitä. Lääkärit kuitenkin neuvoivat, että pitää pystyä purkautumaan – itkemään ja nauramaan. No, nyt itketti. Jospa ensi kerralla olisi aihetta iloon.

26.1.1994

 

Kuinka monta kertaa elämäni aikana olen kuullut noita vanhoja viisauksia:

• kohtuus kaikessa
• hiljaa hyvä tulee
• ei makeaa mahan täydeltä

Nämä toteamukset ovat tulleet kokemuksen kautta ja niitä on kerrottu, että seuraava sukupolvi välttyisi samoilta virheiltä. Mihin ovat kehotukset ja varoitukset häipyneet?

Kahteen vuoteen en ole suksia laittanut jalkaan. Tupakoinut olen parhaasta päästä. Ruumiinkulttuuri on jäänyt vähäisiin maatalous- ja metsätöihin. Viime keväänä vielä rouhaisi pumpusta.

No, sunnuntaina ensimmäistä kertaa suksien päälle ja Hiitolaan hiihtämään. Ei tullut mieleen nämä asiat, vaan ajoin itseni niin piippuun, että sydän löi kuin lampaan saparo ja hengitys vinkui kuin Pysäyksen Hermannin pajan palkeet ja silmissä näkyi tähtiä ja yön pimeys.

Jotenkuten selvisin sieltä hengissä, mutta nämä seuraavat päivät ovat olleet kauheita. Sängystä vain pudottamalla, ei kunnolla vaatteita päälle, kun ei kärsi mitään paikkaa venytellä. On sitä huono-oppinen ja ymmärtämätön, kun ei osaa omaa kuntoaan arvioida, eikä pysähdy aikanaan. Saa nyt nähdä, jäikö ainoaksi lenkiksi koko talvelle.

 

Vanhuus on suhteellinen asia. Eino Leino sanoi, että meil’ ukkoina jo syntyi sylilapset ja nuori mies on hautaan valmis jo.

Muualla tulta hehkuu harmaahapset. Vanhoissa hehkuu hengen aurinko. Kaikki eivät nuorena ukkoudu, vaan hehkuvat vielä vanhuudessa. Sain juuri ruokatunnilla käydessä kirjeen Salosen Mikolta, joka sisälsi ilmoituksen Pidisjärvi-lehteen. Mikko kutsuu kansaa koolle Helsinkiin Kirjatyöntekijäin talolle. Ei-sosialistisen työväenpuolueen perustavaan kokoukseen. Ilmoituksessa luvataan, että kaikille pitää antaa ilmaiset omakotitontit ja rakennustarvikkeet ja Rehn valitaan presidentiksi.

Sillä lailla. Miehellä on ikää 96 vuotta ja vuosilustot eivät ole miestä lannistaneet. Mikko on aina ollut aktiivinen ja se on pitänyt varmasti hoksottimet kunnossa kypsään ikään saakka. Jos jaksaa riippua elämässä kiinni, eikä hellitä, niin sitä menee vauhdissa. Jos hellittää, keskipakoisvoima nakkaa raajarikkona nurkkaan pyörivältä kehältä.

Saksan liittokansleri Konrad Adenauer taisi olla yhtä kova teräsvaari kuin Mikko. Hään oli vallassa vielä yhdeksänkymppisenä ja häneltä pääsi itku kun hänet ohitettiin uudessa vaalissa. Miten käy nyt Saksan, oli Konrad tuumannut. Ei tämäkään mies sentään ryhtynyt uutta puoluetta perustamaan, mutta Mikko uskaltaa siihenkin. Taitaa tulla Mikolle tässäkin lajissa jo maailmanennätys. Urheilustahan hänellä on mitaleita ja ennätyksiä vaikka kuinka paljon.

 

Jotenkin meni presidenttipelistä puhti pois jo ensimmäisellä kierroksella. Ei ole sitä tunnelmaa, mitä oli ensimmäisen kierroksen alla. Kahden koitos ei kaikkia nivalalaisia kiinnosta, vaikka nyt vasta valtiaan presidenttiä.

Onko kolmen viikon väli jo liian pitkä, että se ehtii kaataa Lissu-ilmiön. Niin nopeaksi käyvät nämä elämän rytmit ja suosionkäyrät, että poliittisia ruumiita ehtii tulla suosion huipulta muutamassa päivässä. Sellainen on ajan henki. Kiire on kaikessa. Katoavaista on ihmissuosio. Eipä tässä jaksa nyt tällä kertaa enempää kirjoittaa, paras lähteä haavojaan nuolemaan.

31.1.1994

 

Valtuusto pohti vuoden ensimmäisessä kokouksessa menettelytapoja ja demokratian lisäämistä mm. kyselytuntien muodossa. Tavalliselle kuntalaiselle ja yrittäjälle tämä on kuitenkin tavoittamaton foorumi asian esille ottamiseen.

Miltähän mahtaa tuntua niistä kuntalaisista ja yrittäjistä, jotka joutuvat aina uudestaan jallitetuksi kunnan taholta? Minä luulen, että koulujen urakkatarjouskilpailut ja jätteenkuljetussopimukset ovat jättäneen pysyviä epäluuloja kunnallista päätöksentekoa kohtaan. Sopankeittäjinä ovat virkamiehet, jotka eivät paneudu asioihin, eivätkä pysty tekemään vertailukelpoisia esityksiä.

Olen pahasti pettynyt virkamiesten lisäksi myös poliittisiin päättäjiin. Muutamassa vuodessa on tapahtunut jyrkkä käänne pahempaan. Rehellisyys-sana joutaisi pyyhkäistä pois suomalaisesta kielenkäytöstä.

Pidisjärvi-lehteä on yritetty kammeta tehokkaasti erään keskeisen kaupungin viranhaltijan toimesta. Hallituksen ja valtuuston päätökset on tulkittu ja toteutettu omavaltaisella tavalla. Toiselle lehdelle on maksettu moninkertainen määrä ilmoituksista ja epämääräisinä könttäsummina. Ihmettelin minä asiaa, minkälainen omatunto on hallituksen ja valtuuston puheenjohtajilla. Kumpikaan ei ottanut asiaan minkäänlaista kantaa. Ei ole ainakaan näkynyt kummankaan elimen päätöksissä.

Molemmat nämä herrat tunnustavat Nivalan pääherätysliikkeitä. Heille näyttää kuitenkin muutaman kymmenen tuhannen kähmintä virkamiesten taholta olevan niin pieni juttu, että ne kannattaa painaa villaisella. Muualla sentään yritetään selvittää pankkisotkuja ja syytteitä, mutta Nivalassa ei lähdetä virkamiehiä ojentamaan, ettei menisi hyvän miehen maine. Kysykää kuntalaiset Kaarlo Taanilalta ja Taavi Vähäsöyringiltä, mitä Jansu tarkoittaa. Jos näillä herroilla on kunniansa perään kysymistä tämän asian tiimoilta, niin minut kyllä tavoittaa. Yksi ainoa valtuutettu on tarttunut asiaan ja sen verran luotan tilintarkastajain puheenjohtajan, Eino Mehtälän, rehellisyyteen, että näitä asioita ei haudata. Sitten on pakko itse puuttua asiaan.

 

Ehkä tämän jälkeen on syytä puhua lehden linjasta ja päätoimittajan vastuusta. Jo aloittaessani lupasin, että Pidisjärvi-lehti tulee puolustamaan oikeutta ja kansalaisen vapautta sanoa mielipiteensä.

Mitä tulee omaan rehellisyyteen, olen saanut eväät kotoa uskovaiselta mummoltani maailmalle lähtiessä. Sitten minua on koulattu jätkäporukoissa. Tämä halveksittu porukka voimalaitoksilla, savotoilla ja kaivoksilla on opettanut minua, että tämä on ollut rehellisintä porukkaa, mitä olen elämässäni tavannut. Kämpillä kierteli tarinoita, miten oli tapahtunut sellaisille, jotka yrittivät korttipelissä filunkia tai varastivat kaverilta. Heitä puhuteltiin vainajina.

Kunnioitan molempia herätysliikkeitä ja kaikkia uskonnollisia yhteisöjä. He tekevät hyvää työtä, mutta ihminen on raadollinen. Kun olin politiikassa mukana, niin masennuin monta kertaa, kun huomasin, miten unohdettiin kymmenen käskyä päätöksiä tehtäessä. Jos oli kysymys lestadiolaisesta valinnasta, vedettiin raakasti kotiinpäin. Jos oli kysymys jostakin körttiläisestä valinnasta, tai puoluevalinnasta, sama juttu. Tämä ei sopinut minun ”lestadiolaisuuteeni”, eikä sovi vieläkään. Sen vuoksi olen hyvin ristiriitainen herätysliikkeiden ehdottomuuteen. Ei kait liikkeissä mitään vikaa ole, mutta ihmiset sen sisällä ovat meitä tavallisia ihmisiä. Vääryyksistä ei kannattaisi kyllä vaahdota. Olen elämäni aikana nähnyt niin monta kertaa, että ihminen joutuu tekosistaan tilille jo elämänsä aikana, tai raamatun sanoman mukaan ne kostetaan kolmanteen ja neljänteen polveen. Ihminen tekee itselleen pahinta.

Tänä päivänä kuntalaisen on vaikea valvoa etujaan ja saada oikeutta. Kähmintää tapahtuu monella taholla. Rohkaiskaa mielenne. Pidisjärvi-lehti on valmis auttamaan ihmistä, joka ei muuten saa ääntään kuuluville. Moraalittomuus voi kasvaa suureksi, jos kukaan ei uskalla siihen puuttua. Sitoutumattomalla lehdellä on velvollisuus oikoa epäkohtia ja puolustaa kansalaisia. Sillä tiellä aion myös pysyä.

2.2.1994

 

Toimitukseen tulee aina tavan takaa muistutuksia nivalalaisten huonosta liikennekäyttäytymisestä. Viimeinen soittaja oli pahoillaan siitä, että autoilijoilla on huono moraali ja tavat.

Yleensä pitäisi ihmisten kunnioittaa hautajaissaattuetta. Tämä soittaja oli pannut merkille sen, minkä moni muukin, että nivalalaiset autoilijat eivät piittaa saattueista mitään, vaan työntyvät väliin silloinkin kuin hautajaissaatto lähtee kirkon pihasta uudelle hautausmaalle. Sama koskee kun vainajankuljetus tulee vastaan. Autoilijat eivät pysähdy, vaikka sen pitäisi olla jo vakiintunut hyvä tapa. Ainakin muualla.

Tämäkin taitaa kuulua niin kotona opetettaviin hyviin tapoihin, jotka tulisi muistaa aina. Viimeisen puolen vuoden aikana näitä hautajaissaattoja onkin Nivalassa ollut runsaasti. Seurakunnan kylmiö on ollut syyskuusta asti täynnä, vaikka viikoittain on siunattu puolenkymmentä vainajaa. Liekö seurakunnan historiassa ollut näin voimakasta kuolleisuuden jaksoa milloinkaan aikaisemmin? A-virus on ollut tällä kertaa tuhoisa vanhusten ja sairaiden joukossa.

 

Pakkanen on kiilannut viime päivinä. Kunnon talvea. Sen pitäisi tappaa basillit ja ötökät. Pakkasilla aina tulee mieleen miten ne Suomen miehet kestivät talvisotatalven, kun pakkanen oli pari kuukautta yhteen menoon päälle 40 asteen. Silloin ei ollut lämpöhaalareita, eikä lämpimiä talvikenkiä. Moni joutui kamppailemaan elämästään kovin keppasissa kamppeissa. Ei voinut sytyttää tulia vihollisen pelosta ja lämmintä ruokaakaan ei saanut päiväkausiin etulinjoihin. Moni talvisodan veteraani on muistellut rintamalle menoa. Oulusta lähdettiin avonaisella kuorma-auton lavalla hirvittävässä pakkasessa. Kun ensikerran autot pysähtyivät Taivalkoskella ja miehet hyppivät autosta alas, niin monet lensivät kontalleen. Jalat olivat turraksi paleltuneet. Moni sai elinikäiset paleltumavammat jo menomatkalla.

Suomalaisten pelastus oli liikkumiskyky pakkasessakin. Suomi-konepistooli oli yksinkertaisuudessaan pakkasessakin melko toimintavarma, kun naapurin pikakiväärit jäätyivät. Suomalaista korpisotilasta on vaikea voittaa kovassa pakkasessa ja Suomen metsissä. Toivottavasti näitä taitoja ei tarvitsisi enää koskaan käyttää tositilanteessa.

 

Eivät ne Etelä-Euroopan neuvottelijat tiedä, mitä meille suomalaisille maksaa tämä arktisella alueella asuminen. Ranskassa ja Italiassa mullit käyskentelevät tälläkin hetkellä vuoristolaitumilla halpaa rehua purskuttaen. Suomessa mullit ovat navetassa säiden vuoksi kahdeksan kuukautta ja nykyisin lopunkin ajan vuotta. Täällä rehua korjataan vain neljän kuukauden kasvusta ja kaikki pitää tallentaa pakkasen kestävästi. Kotimaista ja ulkomaista energiaa kuluu tällaisina päivinä ja öinä rajusti. Se on jo sellainen kustannuserä suomalaisessa kansantaloudessa, mikä asettaa meidät heikompaan asemaan monien muiden maiden kanssa Euroopassa.

 

Tiistaihin puoleen päivään mennessä oli Nivalassakin käyttänyt äänioikeuttaan jo lähes 3000 henkilöä. Jonkin verran vilkkaampaa kuin ensimmäisellä kierroksella. Vaaliväsymyksestä ei näyttäisi olevan vielä tietoakaan. On toki henkilöitä, joille äänestäminen toisen kierroksen ehdokkaiden kesken on vastahakoista ja pienimmän pahan valintaa. Vanhemman väestön on esimerkiksi mahdoton tottua tilanteeseen, että presidentti voisi olla nainen. Vaikka tasa-arvosta on puhuttu jo pitkään, tuntuu se kuitenkin olevan näin korkealla tasolla yli ymmärryksen monelle.

Monet spekuloivat vielä sillä, että Sorsaa olisi ollut helpompi äänestää kuin tuntematonta Ahtisaarta. Kansan enemmistö on kuitenkin tiputtanut ”varmat” pois ja tilanne on nyt se mikä se on. Ennakkoäänestyksestä päätellen äänestysprosentti nousee kuitenkin melko korkeaksi ja monet jännäävät vielä, ilmestyykö nootteja tai muita sensaatioita, jotka voisivat kääntää vielä ehdokkaiden mahdollisuuksia puoleen tai toiseen.

Sunnuntaina ratkeaa vaalin tulos. Viikon päästä siitä alkaa olympialaiset. Aurinkokin alkaa jo voittamaan pakkasen tehoa. Kyllä tässä kevättä kohti olaan kuitenkin taas menossa, vaikka talvi vielä tappelee vastaan. Niinhän se sanoi helmikuu tammikuulle, että jos olisin vanhemman veljen sijassa, niin palelluttaisin emännän kädet taikinatiinuun ja varsan tamman mahaan. Vaan kun ei voimat riitä.

7.2.1994

 

Vaalit ovat loppusuoralla. Pitävät ihmisiä jännityksestä lämpimänä, kun muuten on kylmää. Onko media taas tekemässä presidenttiä, kun gallupit ovat vaihtumassa. Tasaiseksi näyttää menevän vaali ja tämä tietää varmasti korkeaa äänestysprosenttia. Ennakkoäänestyskin nousi ennätyslukemiin. Yli 45 prosenttia nivalalaisista käytti äänioikeuttaan. Karvoskylä ja Välikylä olivat kaikista aktiivisimmat, siellä prosentti oli 53,7. Toivottavasti sää lauhtuu, että ihmiset pääsevät äänestämään.

 

Miten ne ihmiset muuten Siperiassa pärjää, kun pakkasta on yli 60 astetta? Siellä on jo melkoinen urakka, kun lähtee Jenisei-joelle mateenkoukkuja kokemaan. Kyllä ne vain elossa pysyvät. Sielläkin ikuisen jään maassa asuu miljoonia ihmisiä, jotka kuuluvat Venäjään. Toisella laitaa Venäjää puuvilla kasvaa ja paimentolaisheimot vaeltelevat ja ratsastelevat. Isoon maahan mahtuu monenlaista säätä ja ihmistä. Sen on Jeltsinkin havainnut.

Muistan tuon pakkastalven 1966. Olin silloin Nivalan Osuuspankin Karvoskylän konttorissa hommissa. Muistan tuon ennätyspakkasen, – 44,9 astetta. Kun saimme Marjoniemen Emman kanssa väännettyä pankin ulko-oven auki, jämähti ovipumppu jäähän ja ovea ei saanut kiinni. Kiireesti Lundströmin Veikkoa apuun, että saatiin ruuvattua koko pumppu irti ja ovi kiinni. Muuten olisi jäädytty kuin russakat.

Ainahan sitä sisällä pärjää, mutta ajatelkaapa koneurakoitsijoita. Aina kun saa koneen käyntiin, paukahtaa hydrauliikan letku tai menee tiivisteet. Pakkasella kumikin on haurasta ja vesurin kanto menee helposti renkaasta läpi. Siinä ei enää naurata eikä laulata.

Olin perjantai-iltana myöhään töissä. Kello kymmenen maissa poistui naishenkilö viereisestä ravintolasta ja lauloi sydämensä pohjasta: – Liian hienoja ruusut on mulle…

Äänessä oli jo nuoruuden kaipuuta ja toisaalta surumielistä, mutta uhmakasta falsettia.

 

Helsingin Sanomien syntymäpäiväpalstalla oli uutinen keskiviikon lehdessä, että näyttelijä Eeva-Maija Haukinen täyttää 50 vuotta ja viettää syntymäpäiviään Nivalan Karvoskylässä. Oikein mieltä lämmitti ja vahvisti sitä Eeva-Maijan tunnustusta, että Ojankylä ei milloinkaan tule unohtumaan hänen mielestään.

Torstaina Hesarissa oli sitten pitkä syntymäpäivähaastattelu, joka vahvisti samaa elävien juurien merkitystä päivänsankarille. Itse Suomen kriitikko-älykkö Jukka Kajava oli lähtenyt jutuntekoon. Kajava on itse pohjoisen poikia ja tuntee varmasti lukkarinrakkautta meihin kaamoksen ihmisiin. Ainakin hän kirjoitti hyvin myönteisesti Seppo Urpelankin tuotannosta.

Eeva-Maija on ollut työssään Nivalan kulttuurilähettiläs. Hän on rooleissaan tuonut suomalaiseen tietoisuuteen Rutkun niityt, Rauhalan Sokot, Reunan Topit ja monet muut. Toini ja Elma olivat Eeva-Maijan ominta.

Eeva-Maija muisteli lämpimästi lapsuutensa sunnuntaiaamuja Haapan tuvassa. Aamuvarhaisella hän oli silittänyt tummansiniset lettinauhat omalla pienellä ryykiraudallaan ja tukka oli palmikoitu letille. Valmistauduttiin kirkonmeiningin kuunteluun ja kaikki askareet piti olla tehtynä sitä ennen. Kirkonmeiningin aikana ei saanut tehdä mitään, vaan piti kuunnella rauhassa saarnaa ja virsiä.

Kesäpäivän aurinko paistoi pyhäisen huoneen lattialle ja heitti ikkunan kuvan lattiaan. Harmaa kissa lämmitteli matolla raukeana. Pihalta kuului lintujen laulu ja maalaiselämän äänet.

Radiosta kuului maamiehen tietolaari: – Epätietoinen Mouhijärveltä kysyy, onko tilustielle muodostunut nautinto-oikeus, kun tietä on käytetty jo kahden sukupolven ajan, saako tienvarresta poistaa puita rajanaapuria kuulematta? Kysyy epätietoinen viljelijä Mouhijärveltä.

Nämä olivat tärkeitä asioita ja niistä keskusteltiin, aina löytyi vastaava tapaus omalta kylältä ja tuli toteamuksia Rutkun ja Navettaojan tien osalta, kuka oli ollut oikeassa ja kuka väärässä. Pyhäaamun pitävään perinteeseen kuului vielä mannapuuro, jota syötiin juhlallisesti ja se maistui hyvältä, muistelee Eeva-Maija. Kaikkien Marjoniemen koulun oppilaitten puolesta, joita on satoja maailmalla, minä rohkenen lähettää opettaja-Hilman suurisilmäiselle tyttärelle sydämelliset syntymäpäiväonnittelut. Tervetuloa viettämään syntymäpäiviä kotiseudulle.

9.2.1994

 

Vaalit on käyty ja valtakunta on saanut presidenttinsä. Kansan valitseman eikä valitsijamiesten. Poliitikoilta on viety pois pelikortit näissä asioissa. Aikaisemmin ei ole ollut selvillä kenestä tulee presidentti, kun valitsijamiesvaali on käyty. Silloin alkoi vasta varsinainen taktikointi. Näistä on varhaisimmat kokemukset jo Kyösti Kallion valinnan osalta. Kallio ei suinkaan saanut eniten valitsijamiehiä, mutta lopullisessa äänestyksessä hänen taakseen tuli vahva enemmistö.

Kekkosen valintakamppailu on pysyvästi jäänyt historiaan. Tuo yksi Fagerholmin riveistä loikannut valitsijamies ratkaisi vaalin. No, Kekkonen olisi kyllä tullut myöhemmin valittua, niin sitkas mies hän oli.

Koiviston vaali, jota itsekin olin lehtimiehenä seuraamassa, oli niin selvä, että siinä ei ollut pelin mahdollisuutta.

Joku toimittaja ei malttanut olla spekuloimatta. Hän sai laskuissaan lopputuloksen, että Väyrynen olisi nyt tasavallan presidentti. Tämä vaalitapa ei vain suosinut Väyrystä. Eikä valitsijamiesmenettely luultavasti enää koskaan tule voimaan. Se olisi kansalaisille epäluottamuslause. Poliitikkoja voi vaihtaa, mutta kansan vaihtaminen on vaikeampi.

 

Meille entisille YK-miehille valinta on toiveita antava. Jospa hän korjaisi meidän eläkekertymää ja tuntisi sen verran solidaarisuutta. Minä sain valtiokonttorilta otteen eläkerekisteristä. Siinä oli yhdessä Metsähallituksen, Tiehallituksen ja YK:n palvelut. Aikanaan sieltä pitäisi eläkettä romahtaa 97 markkaa kuukaudessa ja siitä puoli veroon. No, ei se taida tuo rintamamiesveteraanienkaan eläke olla monta sataa ja he ovat sentään olleet vuosikaudet tositoimissa, että eiköhän se kohdallaan ole.

Nivalalaisia demareita taitaa vähän nolottaa, ku he huomioivat Ahtisaaren ensimmäisen ja ainoan vierailun paikkakunnalle niin kovin heikosti. Kinevalla oli eläkkeensaajien kokous eivätkä he vaivautuneet torille Ahtisaarta tapaamaan. Siellä oli ainoastaan Sailaksen Aarne, Leppikankaan Niilo ja Hourulan Eero uskollisia vasemmiston miehiä paikalla.

Oli meitä pari hytisevää toimittajaa ja muutamia Maliskylän isäntiä. Toivoniemen Keijo seilasi sentään Maran bussissa mukana ja oli paikalla. Vaikea hänen oli varmasti puolustella kansalaisten vähyyttä. Kunpa Ahtisaarella ei olisi kovin pitkä muisti ja hän alkaisi karttaa Nivalaa.

 

Toimittajakin on saanut tästä itsetunnon palautusta, kun on saanut muutamia puhelinsoittoja. Keijo Korhonen soitteli pakkolomilta ja kyseli kuulumisia. Apeat olivat miehen mielialat.

Olin maanantai-iltana ammattikoululla vanhempainillassa. Jussi sattui olemaan kotona. Vasta tiistaina hän vaivautui kertomaan, että vuorineuvos Uolevi Raade oli illalla yrittänyt minua tavoittaa. Oli luvannut soittaa uudelleen, mutta otin vastapuhelun, kun en ollut varma että olisin aina kotona paikalla. Soittaa täräytin takaisin. Ei ne nyt joka päivä vuorineuvokset Jansua tavoittele.

Sellaista asiaa oli vuorineuvoksella, että halusi kiittää nyt vuosien jälkeen minua häntä koskevasta jutusta. Olen kuulemma kirjoittanut 1978 hänestä merkittävän pakinan hänen eläkkeelle siirtymisensä aikoihin. Siitä hän halusi fiksuna miehenä esittää kiitokset. Teksti oli jotain kautta kulkeutunut Nesteen arkistoihin ja sieltä vuorineuvoksen pöydälle

Poristiin siinä pitkä tovi. Kerroin, että viimeksi olen hänet tavannut Eduskuntatalossa Koiviston valinnan tauolla. Vuorineuvos oli portaikossa silloisen puolustusvoimain komentajan, Jaakko Valtasen kanssa. Valtanen oli piiputtelemassa ja minä nykin paperossia.

Kirjoitin muistaakseni veteraanikirjoituksen, jossa kerroin siitä perinnöstä, minkä Raade jätti nuoremmilleen. Se oli ensimmäinen suomalainen kansainvälinen yhtiö, joka toi Suomen sodanjälkeisestä lamasta maailman tietoisuuteen. Öljypatruuna loi omalla persoonallaan tämän yhtiön. Hän oli koskematon mies kuten Mannerheim ja Hirohito toisen maailmansodan jälkeen.  Hän oli politiikan yläpuolella ja hoiteli kauppoja miltei yksinään.

Vuorineuvos kertoi, että nyt eläkepäivillä on tullut kaikenlaista vanhaa mieleen. Raade oli jatkosodassa lentäjänä. Hän muisteli taistelulentoja Kontupohjan päällä ja kertoi, että eräänä päivänä vanha lentäjätoveri soitteli 50 vuoden jälkeen. Tässä eletään nyt muistoille, totesi vuorineuvos.

Uolevi Raade jätti eläkkeelle siirryttyään vahvan yhtiön. Tänä päivänä Nesteen asema ei ole enää sama. Kaikki muukin on muuttunut romahduksineen ja pankkitukineen täysin. Ymmärtää hyvin teollisuusmiehen mielentilan. – Olen pettynyt Suomen nykytilanteeseen, toteaa vuorineuvos ja toivottaa lopuksi kaikkea hyvää toimittajalle. Näin tekee herrasmies.

 

No, kylläpä tässä taas jaksaa pakertaa. Pian alkaa olympialaiset, mutta muistakaa kuitenkin ensi sunnuntaina lähteä heti naisten hiihdon jälkeen Vinnurvaan syömään ja kisailemaan. Kysymys on yhteisvastuusta, kertoivat Junttilan Antti, Rättyän Eino ja Marjatta Rontti.

14.2.1994

 

Kisat alkavat. Monetkin. Olympialaiset tuovat muistoja mieleen. Kaksi viikkoa seurataan kisoja ja suomalaisten menestystä.

Nivalan Herättäjäyhdistys ja Seuratupayhdistys ovat käynnistäneet omat ”helmikuun kisat”. Kaksi vuotta on kulunut Nivalan herättäjäjuhlista, jotka myös taloudellisesti onnistuivat hyvin. Talous ei tietenkään ole näiden herättäjäjuhlien pääasia, mutta on sillä merkitystä. Tosiasia on, että Nivalan herättäjäjuhlilla paikattiin vahvasti herättäjäyhdistyksen taloutta.

Tällä kertaa Nivalassa on syttynyt jälleen kipinä herätysliikkeen puolesta. Aholansaaren talous ei ole ollut tyydyttävässä kunnossa. Usein on valitettavasti niin, että hengellinen ja taloudellinen johtaja ovat harvoin samoissa housuissa. Jompikumpi riippaa usein.

Nivalalaiset ovat lähteneet tempaisemaan Aholansaaren puolesta. Muut paikkakunnat ja Herättäjän osasto ovat lähteneet mukaan. Kansan käsi on karttuisa.

Nivalassa tempaukseen kuuluu mm. Armonvilaus-näytelmän esittäminen. Kaksikin kertaa vielä tämän kevään aikana. Matti Pajula on tekstillään vienyt herännäisyyttä enemmän eteenpäin kuin kymmenet saarnat ja kotiseurat. Näytelmän kautta tavallisen ihmisen on helpompi päästä tämän herätysliikkeen sisälle. Matti Pajulan on täytynyt voimakkaasti sisäistää asia, että on työssään onnistunut niin hyvin, että saa kiistattomasti tunnustuksen näytelmästään. Sisäistymistä se on vaatinut myös näytelmän ohjaajalta ja esittäjiltä.

Kirkkonäytelmiä vastustetaan perinteisesti. Ainakin tämä näytelmä on rikkonut ennakkoluuloja. Joka ei vielä ole katsonut näytelmää, kannattaa se ehdottomasti tehdä nyt, kun sitä luultavasti vielä pari kertaa esitetään.

 

Olympialaiset tuovat mieleen muistoja. Helsingin olympialaiset olivat tietenkin koko Suomen olemassaololle ja itsenäisyydelle tärkeä asia. Olihan Suomi selvinnyt sodan hävinneenä, mutta kuitenkin itsenäisyyden säilyttäneenä kovasta kurimuksesta. Nuo 1952 olympialaiset ovat varmasti enimmän suomalaisten mielissä.

Helge Malila oli yksi niitä onnellisia, joka pääsi juoksemaan olympiasoihdun kanssa. Se ei olisi varmaankaan ollut mahdollista, jos Helge ei olisi muuttanut Maliskylältä Hyvinkäälle. Siellä hän pääsi harrastuksensa kanssa pinnalle ja sai tämän maineikkaan edustustehtävän.

Nyt jännätään talviolympialaisia. Toiveet ovat pitkästä aikaa korkealla. Vuokatin ihmemaja ja ternimaito ovat tepsineet, Mika Myllylä on näyttänyt kovaa kuntoa ja on varmasti maailman valioiden kanssa kova jyrä.

Nyt ei juttu luista ja väki hoputtaa, että pakina pitäisi olla valmis. Kun ei sytytä, ei sytytä. Anteeksi.

16.2.1994

 

Mukavalta tuntui taas tiistaina tulla ruokatunnilta tätä pakinaa kirjoittamaan, kun tuli jälleen pronssimitali. Marja-Liisa Kirvesniemi on noussut Gulakovan kastiin, joka on pysynyt hiihdossa maailman kärjessä jo pian parikymmentä vuotta. Se on saavutus, johon harva ihminen yltää elämässään.

Maanantaina olin Haapaperällä katsomassa Paavolan Jalmarin ja Kertun luona kisaa, kun suvun vävypoika Mika Myllylä toi myös pronssimitalin. Ne ovat mukavia hetkiä. Paavolan suvussakin on hiihtoa harrastettu jo monessa sukupolvessa ja vielä takavuosina saattoi olla kolme Paavolaa maakuntaviestissä mukana, eli Päiviö Kalajoelta, Suvi-Päivikki Haapajärveltä ja Olli-Pekka Nivalasta. Maakuntaviesti oli aina Paavolan perheen sukujuhla ja tietenkin siellä olivat Jalmari ja Kerttu mukana..

Hyvin on alkanut suomalaisten kannalta olympialaiset. Mitaleille on pyrkimässä kymmeniä hiihtäjiä, joilla kaikilla on tavoitteena olympialainen mitali. Vian muutamalla on mahdollisuus ja heidänkin kohdalla kaikki pitää mennä nappiin, että tuo toive ja vuosien uurastusten tulos ja haave toteutuu.

 

Näin kisojen alla tulee aina mieleen, kun Marjakankaan tuvassa jännättiin Lempi-äidin ja Oiva-isän kanssa Helenan ensimmäistä kultamitalihiihtoa. Se oli ikimuistoinen tilaisuus.

Varsinkin Lempille, joka oli läheltä seurannut Helenan päättäväistä harjoittelua ja tunsi hyvin tyttärensä luonteen, tämä kisa oli sydäntä riipaisevan jännittävä.

Lempi ei kestänyt enää tuvassa katsoa televisiota, vaan hän meni kamarin ovenraosta tsiikaamaan ja kun voitto vihdoin varmistui, raukeni Lempikin kokonaan ja kasvoille jäi buddhalainen tyyni hymy, mutta voimat olivat menneet jännityksessä. Olin arvannut ostaa ruusut lähtiessä auton takapenkille ja pääsin ensimmäisenä onnittelemaan. Kovin kauan siihen ei mennyt, kun Marjakankaan ovesta alkoi lapata kukkakaupan lähettejä ja lähetystöjä tuli naapuripitäjistä saakka. Siinä Lempin ja Oivan onnen lämmössä oli mukava paistatella meidän sivullistenkin. Urheilu on meille suomalaisille tärkeä asia. Ainakin enemmistölle. Vaikea on näin olympialaisten aikana tunnustaa sitä hokemaa, että kansa ei tarvitse muuta, kuin leipää ja sirkushuveja. Kyllä tämä tuntuu enemmän kuin sirkukselta.

 

Tuntuu kuin talven selkäkin olisi tässä taittumassa. Pitkä pakkaskausi on takana ja aurinko lämmittää mukavasti jo keskipäivällä.

Pakkanen oli kova luontokappaleillekin. Pikkulinnut ovat turvautuneet ihmisten hoitamille ruokintapaikoille ja lintulaudoille. Ruokinnan keskeyttäminen saattaa muodostua linnuille kohtalokkaaksi. Pitäisi tuntea vastuuta samoin kuin kotieläimistäkin.

Olen ruokkinut jäniksiä ja oravia Veelanninpuhdossa rauhoitusalueella. Joku sanoi, että on taka-ajatuksia. Kun rauhoitusalue aukenee ensi syksynä on alueella ruokittu riistakanta. Ainahan niitä taka-ajatuksia, mutta kyllä monet maanviljelijät ja luonnonystävät ruokkivat riistaa ja pieneläimiä vaikka eivät koskaan pyydystäkään niitä. Se kuuluu niihin asioihin, jossa ihminen tuntee vastuuta luomakunnasta ja haluaa helpottaa eläinten vaikeaa talvea, nyt kun olosuhteet ovat muuttuneet. Valitettavasti näille ruokintapaikoille tulee usein muut pyydystäjät, eli petoeläimet. Nivalassakin on nyt niin vahva petolintukanta, että sitä ei ole ollut vuosikymmeniin. Pesiviä huuhkajiakin on pitkin pitäjää. Kanahaukat ovat tulleet rohkeiksi, kun niitä ei enää ammuta. Tämä on rasittanut esimerkiksi peltopyykantaa, joka ennen oli rikas riistakanta näillä niityillä. Nyt niitäkin uhkaa lopullinen tuho Nivalassa. Laji kerrallaan poistuu, mutta niinhän on tapahtunut aina. Uusia tulee tilalle jos ihminen ei kokonaan tuhoa evoluutiota. Rikas ja saasteeton luonto on ihmiselle tärkeä. Televisiosta olemme saaneet ihailla Norjan kauniita luontomaisemia. Pohjoismaissa onneksi vuodenajat takaavat luonnon säilymisen puhtaana, mutta sekään ei pysty estämään ihmisen aiheuttamia laajamittaisia tuhoja. Se on nähtävillä Kuolassa, jossa ei voi enää puhua luonnosta, vaan saastuneesta aavemaisemasta, joka on kuollut pitkäksi aikaa.

21.2.1994

 

Kerroin tässä hiljattain, että olin puhelinyhteydessä vuorineuvos Uolevi Raaden kanssa. Herrasmiehenä hän lähetti myös kiitoskirjeen ja valokopion toimittajan tuolin pakinasta vuodelta 1978. Sopinee tuo lyhyt kirje julkaista sen vuoksi, että siihen sisältyy merkittävä mielipide:

”Oheisena valokopio kirjoituksestanne marraskuulta –78. Tämä kirjoitus on se, josta minä hyvin, hyvin myöhään olen kiittämässä Teitä.

Analyysinne minusta oli varsin pitkälle ilmeisesti oikea. Nero en tosin koskaan ole ollut ja palkannauttijana en koskaan tullut varakkaaksi. Lähellä rahaa kyllä sain liikkua.

Olen nyt jo täysin yli-ikäinen, kohta 82-vuotias, joka surumielisenä katselee sitä Suomea, jossa tänään elämme. Tällaiseksi sen ei olisi tarvinnut muodostua. Se olisi voitu hoitaa toisinkin.

Parhain terveisin

Uolevi Raade.”

No, on se tietenkin toinenkin puoli. Ei tällaisia kirjeitä joka päivä saa. Onpahan aikanaan ainakin jotain tapeltavaa perikunnalla, kun saa alkuperäiskappaleen.

Kiitoksia myös Raimo Sailakselle lämpimistä ja kannustavista sanoista. Fiksut miehet ne osaa asiansa.

 

Pidisjärven pahamaineinen kappelikunta nousi puolessa vuosisadassa eturivin ökypitäjäksi. Nuorin kappelikunta soiden keskellä oli takamaata, jossa hengissä säilyminen oli luonnon ja rosvojen armoilla. Ensimmäinen kappelikunnan pappikin tapettiin, kun ryhtyi kymmenyksiään vaatimaan.

Jouluaamun jumalanpalveluksessa tappelupukarit juoksivat kirkon halki. Ahdistettu yritti hakea turvaa kirkosta, mutta ahdistaja juoksi kirveen kanssa perässä läpi kirkon. Se mahtoi olla pieni häkellys kovaankin elämään tottuneille seurakuntalaisille.

Siitä on lähdetty. Haapavesi sai kansakoulun ja lukion jo paljon ennen Nivalaa. Siinäkin Nivala oli naapureita jäljessä. Koulunkäynti on kuitenkin tuottanut Nivalassa kaunista hedelmää. Mökkiläisten ja työläisten lapsetkin pääsivät keskikouluun ja myöhemmin lukioon. Nyt on ensimmäinen sukupolvi valmistumassa tohtoreiksi.

Tänään perjantainakin väitellään tohtoriksi. Eläinlääkäri Elias Jukola ei tosin ole nivalalaista lähtöä, mutta täällä jo pitkään virkaansa hoitanut ja täällä myös väitöskirjansa ainekset koonnut nivalalaisten maidontuottajien kanssa.

Tämä on hyvä osoitus siitä, miten yliopistollinen tutkimustyö hyödyntää välittömästi elinkeinoja. Jukolan tutkimus on selvittänyt, että jos isäntä on lannoittanut rehunsa oikein, se sisältää ravinnon ohella myös kaikki karjan terveyden kannalta tärkeät vitamiinit ja muut lisukkeet. Niitä ei tarvitse ostaa pussitavarana kaupan hyllyltä. Se on merkittävä tutkimus koko maidontuotannon kannalta. Se saattaa toisaalta olla vitamiinitiivisteiden valmistajille katkera pala ja tuskin rehuteollisuus isoja stipendejä Jukolalle on myöntänyt. Isännille tämä tieto on kuitenkin rahan arvoinen.

Eläinlääketieteen opiskelukin lähti Nivalassa liikkeelle jälkijunassa. Töllin Jouko oli ensimmäinen nivalalainen, joka lähti lukemaan eläinlääkäriksi. Nivalan keskikoulun pitkäaikainen maatalousaineiden opettaja Toivo Salanne piti tätä niin merkittävänä, että antoi Joukolle oman stipendin.

Täytyisi vain kannustaa nuoria opiskelemaan ja tutkimustyöhön. Ei tämä elämä iän kaiken voi tällaisena jatkua. Suomella on mahdollisuudet menestyä kapeilla osaamisen sektoreilla maailmanlaajuisesti. Tutkimuksen ja koulutuksen määrärahoja ei saisi supistaa. Ne poikivat myöhemmin leipää kansalaisille. Huipputason osaamisesta on esimerkkinä vaikkapa Nokian matkapuhelimet. Suomi tunnetaan niistä jo paremmin maailmalla kuin Sibeliuksesta.

 

Jäiköhän mitalit kahteen? Täytyy tässä lähteä sairastamaan keuhkoputkentulehdusta ja katselemaan kisoja. Mika Myllylän sauvan menetyksestä puhutaan nyt yhtä paljon, kun aikanaan venäläisten hiihtäjien monojen hajoamisesta. Jokaisilla kisoilla on omat väriläikkänsä. Hyvää helmikuuta.

23.2.1994

 

Yli kolmen vuosikymmenen perinne näyttää katkeavan. Lupasin Saalastin Tapanille, että tulen katsomaan miesten viestiä tiistaina. En kumminkaan ehtinyt naapuria pitemmälle. Niin siinä kävi, että mitali tuli, mutta eihän se pronssimitalikaan meitä hiihdon fanaatikkoja tyydyttänyt.

Heti hiihdon jälkeen käveli toripihalla vastaan Alasaaren Lauri ja Vuorelan Heikki ja olivat tyytyväisiä pronssistakin. Kyllähän se niin on, että suuruudenhulluja ollaan tässä asiassa. Taakse jäi suuri ja mahtava Venäjä ja Ruotsi. Ei auta nyt vaikka oi Silvia ja kunkku seuraamassa. No, kisat on kisoja ja isojen poikien leikkejä. On niillä kuitenkin joku merkitys, kun niitä katsoo miljoonat ihmiset. Ei Suomi ole Ranskan ja Saksan rinnalla mitään, kuin pannaan talouden painikisat. Hiihdossa kumminkin ollaan edellä ja sehän tekee mannaa pienen valtion heikolle itsetunnolle.

 

Nivalassakin käytiin sunnuntaina EU-keskustelua. Valitettavasti paikalla oli vain kourallinen yleisöä, mutta tasollisesti parempaa – he olivat aktiivisesti kiinnostuneita tästä asiasta.

Olen ihmetellyt, miten Suomen talonpojat ovat asiasta hiljaa. Kuitenkin tietoa on jo ollut saatavissa. Mitä sanoo esimerkiksi Karvosperän isännät Myllylän Pentti, Keskisarjan Hannu, Palosaaren Antti ja monet muut? Miten tulette toimeen, kun tuloistanne tiputetaan kertaheitolla pois kolmannes? Kyllähän vanha isäntä pärjää, vaikka ei saisi kuin markan maitolitralta ja kympin lihakilolta, kun ei ole velkaa – eikä kuluja. Tuntuu vain siltä, että asiaa ei ole haluttu tiedostaakaan. Kyllähän näkymät piti olla selvillä jo Vesternakin komiteamietinnöstä 1960-luvun alussa. Tuotanto on pakko pudottaa omavaraisuuteen tai hiukan alle ja kehitettävä muita elinkeinoja. Kuitenkin ajettiin 30 vuotta entisellä käytännöllä, ei heiluvissa hallituksissa kukaan uskaltanut puuttua tosiasioihin.

Nyt oli Helsingissä mielenosoitus EU:ta vastaan. Tuli pakostakin mieleen matkimisen malli Ranskasta. Kun Suomessa on oltu hiljaa pitkän aikaa, niin jotain piti näyttää. Leikkipeliä isänniltä.

Ei asia tule konkreettisesti ja omakohtaisesti esille, ennen kuin tilat ja tilukset on jyvitetty EY:n mukaan. Maan hinta 8.000 markkaa hehtaari. Metsämaa vähän haluttua. Tilan koneet ja kalusto päivän reaalihintaan. Jää huomattavasti alle verotusarvojen. Nivalasta tuskin löytyy montaa tilaa, jotka realisointivaiheessa ylittävät miljoonan markan summan. Se on turha puhua, että on puimuri ja kolme nelivetotraktoria ja päästä vedettävä kivinavetta. Kuka saa näillä pääomilla rahan pyrähtämään niin, että maksaa tulosta päältä 45 prosenttia veroja ja lainan kulut ja korot. Ei löydy tuottoja. Nyt ei enää auta katsoa miten pitkä koivukuja taloon johtaa tai monenko sukupolven ajan on talossa asuttu, olkoon vaikka kuinka. Ei saa tulosta, kun tuotanto on rajattu. Mitä teet pellolla, jos ei ole maitokiintiöitä?

 

Viikon päästä pitäisi olla selvillä mitä äänestää, kun aikanaan kansanvaalit tulee. Vaikka ei ole tiedossa neuvottelujen lopputulos, niin se on varmaa: Maatalousyrittäjien konkurssikierre alkaa. Työntekijäin ja sosiaaliturvankäyttäjien edut heikkenevät. Ammattiyhdistysliike jää paperitiikeriksi. Tämän perestroikan mukana jää Suomeen tuhansia virka-autoja ja työttömiä. Tulee uusjako, jossa riskit pärjäävät. Tekee mieli turvautua edesmenneen serkkuni sanoihin.

Rahamiehet ryyppää, riskit tappelee, mutta köyhille saarnataan evankeliumia.

2.3.1994

 

Tänään valta vaihtuu maassa. Se on tavallaan taas uusi tilanne. Kekkonen oli niin kauan vallassa, että siihen jo tottui ja hänen aikanaan kasvoi kokonainen uusi sukupolvi.

Vallanvaihto Kekkoselta Koivistolle oli jotenkin luonteva. Koivisto oli tunnettu ja arvostettu ja hänen kannatuksensa oli niin suvereenia. Nyt uusi presidentti astuu poliittisesta tuntemattomuudesta valtionpäämiehen paikalle. Hän on suoraan kansan valitsema.

 

Tilanne on muutoinkin uusi. Pitkästä aikaa on kaksi kävelevää presidenttiä valtakunnassa. Sitten Ukko-Pekan jälkeen ei tällaista tilannetta ole ollut. Aina on edellinen jollain tavoin väistynyt julkisuudesta.

Kallio kuoli saappaat jalassa virasta luopumisen jälkeen kotimatkalla. Ryti joutui presidentinlinnasta Katajanokan linnaan. Mannerheimin virkakausikin jäi lyhyeksi ja hän matkusti presidentinvirasta luovuttuaan Sveitsiin. Paasikivi oli vanha mies jo virkaan tullessaan ja kypsä eläkeukko siitä luovuttuaan. Häntä ei paljon nähty julkisuudessa sen jälkeen.

Kekkonen joutui luopumaan kesken virkakauden ja eli viimeiset elinpäivänsä tiukasti vartioituna kuin Kiinan Mao.

Nyt jää vetreä eläkeukko. Hän on presidentti Mauno Koivisto edelleenkin. Ahtisaari on herra Tasavallan presidentti. Minkälaisen roolin Manu ottaa valtakunnan kakkosmiehenä. Heittäytyykö nyt entistä aktiivisemmaksi, kun virkakautenaan oli joidenkin mielestä turhankin varovainen. Vai tyytyykö Tähtelän isännäksi ja sivusta tarkkailijaksi. Kyllä Manusta Ahtisaarelle hyötyä on, jos joskus apua tarvitsee.

 

Muualla tämä kahden tai useamman presidentin samanaikaisuus ei ole lainkaan outo asia. Montakohan entistä presidenttiä sitä on tälläkin hetkellä Yhdysvalloissa?

Taitaa olla peräti viisi kappaletta. Piisaakohan eläkerahastot moisen porukan elättämiseen? No, Amerikassa presidentin palkat ja eläkkeet ovat pieniä ja he ovat tottuneet tekemään bisnestä vielä eläkepäivilläänkin.

 

Tätä kirjoitusta rustatessa ei ole vielä tietoa, mikä on EU-neuvottelujen lopputulos. Syntyykö ratkaisua vai ei? Lykätäänkö neuvotteluja vielä viikolla?

Joka tapauksessa Haaviston ja Salolaisen kotiinpaluu ei liene riemukas. Pojat eivät voi palata kansan hurratessa niin kuin Paasikivi Moskovasta Porkkalan palauttamisen myötä.

Toisenlaiset ovat hommatkin. Paasikivi oli neuvottelemassa Porkkalaa takaisin Suomelle. Salolainen ja Haavisto kaupittelemassa Suomea Euroopan Unioniin.

Norjan neuvottelijat ovat lyöneet kintaat tiskiin. Heillä on pelivaraakin. On suuret kalastusalueet. Ehkäpä Venäjän ohella maailman rikkaimmat. On öljyä ja maakaasua. Meillä on vain puuta ja turvetta ja sen päälle puoli miljoonaa työtöntä ja hirvittävästi velkaa. Ei näillä kauppatavaroilla voi kovin paljon tinkiä etuja neuvotteluissa. Unionilla on jo köyhiä omasta takaa ja kaikkea tavaraa liikaa. Yhdestä köyhästä tulokkaasta ei paljon ole iloa Euroopan Unionille. Asia jakaa suomalaiset kahtia. Toiset ovat valmiita syöksymään suin päin paremman elämän toivossa. Tietoa on kuitenkin niin vähän, että kansalaisten täytyy ottaa kantaa tähän asiaan vähäisin taidoin ja tunnepohjalla. Vaikka EY:stä on puhuttu jo vuosia kyllästymiseen asti, vain harvalla on tietoa mihin ollaan menossa. No, muutaman päivän päästä pitäisi olla enemmän tietoa. Odotellaan.

7.3.1994

 

Ei ihme, että talvi ja kaamos masentaa. Tänä aamuna tuli Tilastokeskukselta tieto, että viime joulukuussa on kuollut Suomessa enemmän ihmisiä kuin koskaan aikaisemmin sotien jälkeen. Nivalassa tuonen viikate on niittänyt viime syksystä lähtien runsaasti. Seurakunnasta kerrottiin, että lokakuusta lähtien ei kylmiössä ole ollut juuri kymmentä vainajaa vähempää kertaakaan neljän kuukauden aikana ja hautajaisia on viikoittain puolenkymmentä.

Kun näihin menetyksiin lisätään vielä talven pimeys, pakkaset ja kaamos, niin ei ole ihme, jos monet valittavat masennusta.

Oulun yliopistollisessa tutkittiin kaamoksen merkitystä rotilla. Heillä oli kaksi juomakuppia, joista toisessa vettä, toisessa viinaa. Valossa rotat eivät viinaan koskeneet, mutta pimeässä joivat sitäkin. Ei se ole ihme, jos ihminenkin juo kaamoksessa viinaa murheeseensa ja masennukseensa, kun ihmistä viisaampana ja jalostuneempana pidetty rottakin siihen kajoaa.

Rottaa syytetään rosvoksi ja vihataan, jos se pakkasella ja ravinnon puutteessa tulee ihmisten aittoihin. Ei se sinne tulisi, ellei olisi nälkä ja vatsassa monta poikasta varttumassa. Jumalan kasvattamaa viljaahan se syö hänkin. Ihmistä ei voi aina pitää luomakunnan kruununa. Lukekaa raamattua tai päivän sanomalehtiä Sarajevon tapoista, niin onko jaloja tekoja. Ei luomakunta tapa lajiaan keskenään.

 

Täytyy tässä tunnustaa itsekin, että ei se kaamos helppoa ole. Ei sitä jaksa syttyä unelmiin. Olen kokeillut muutamana iltana tuota kaljaakin. Ei käy sekään. Riemua ei tuo rattoisa seura ei viini.

Kun illalla yrittää juoda hilpeenä kaljaa, niin aamulla on kalpeena hiljaa ja heti rytmihäiriöitä ja jumalaton morkkis. Ei ole viinasta, eikä kaljasta masennuksen lääkkeeksi.

Ei se masennus aina pahaksi ole. Se kuuluu ihmiselämään. Se loppujen lopuksi jalostaa ihmistä. Ei sellainen elämä ole elämää, että nauraa kikatetaan tyhjänpäiväiselle ja puhutaan pöhölöjä kuin hevonen veteen paskantais. Räkänokastakin mies tulee, vaan ei tyhjän naurajasta.

Pohjoisen ankarilla säillä ja pimeällä on merkityksensä ihmisten mielialoihin. Se on tosiasia. Yhtä luonnollinen on ajoittainen paha mieli ja elämänuskon loppuminen. Jos tällaisia hetkiä ei olisi, ihminenhän menisi kuin päätön kana ja ajaisi itsensä piippuun mahdottomuuksien kanssa. Elämän takaiskut saavat pysähtymään. Kokoamaan voimia ja arvioimaan uudelleen vauhdin ja suunnan. Masennuksessa on sekin hyvä puoli, että silloin ymmärtää lähimmäisen merkityksen. Vauhdissa on valmis tallaamaan hitaimmat alle. Hetken pysähdyttyä huomaa kanssaihmiset. Ja se on todellista rikkautta ja kasvun paikka.

Nyt on kuitenkin kaamos voitettu ja ollaan menossa kevääseen. Mielialat nousevat auringon nousun mukana. Minä olen hyvin voimakkaasti ilmoista ja vuodenajoista riippuvainen. Nyt on mieli hyvä ja lähden tässä Johannan kanssa Ouluun Eedeniin uimaan, että ei hiihtoloma menisi häneltäkään aivan hukkaan. Hyvää kevättä kaikille.

9.3.1994

 

Urho Kekkonen sanoi aikanaan, että suomalaiset ovat hyvinä päivinä ratketa keskinäisiin riitoihinsa, mutta pakon edessä he ovat yhtä ja selviävät suuristakin vaikeuksista. Ilmeisesti vielä ei ole pakko. Ei ainakaan taloudellisesti. Vielä riittää jaettavaa, vaikka se onkin velkajaettavaa suurelta osin.

Iiro Viinasta haastateltiin televisiossa. Tämä Suomen haukutuin mies ei polttanut proppuja tälläkään kertaa, vaan kertoili rauhallisesti, missä ollaan menossa. – Verolappuihin ja ennakonpidätystodistuksiin pitäisi merkitä, että jokainen suomalainen on velkaa ulkomaille 40.000 markkaa. Sen korkoja tässä maksellaan ja maksuvauhti kiihtyy. Ei Viinanen sitä rahaa kerää valtionvelan maksuun vaan meidän suomalaisten. Muutoin ei pystytä maksamaan virkamiesten, kuntien ja valtion työntekijöiden palkkoja. Ei lapsilisiä, asumistukia eikä työttömyyskorvauksia ja ansiosidonnaisia päivärahoja. Verotulot ovat vain 30 miljardia ja 70 miljardia tarvitaan ulkomaanvelkaa tänäkin vuonna, totesi Viinanen.

Viinanen kertoi, että velka on kasvotonta velkaa niin kauan, kunnes se tulee maksuun. Se on pakko maksaa ja lähellä on ollut sekin hetki, että lainahanat pannaan Suomelta kiinni. Viinasta on helpompi ymmärtää, jos ajattelee asian omakohtaisesti. Jos perhe elää omilla tuloilla vain viikon kuukaudessa ja loppu pitää lainata pankista, niin kuinka kauan sitä pankit lainoittaa ja mikä on kyky maksaa takaisin. Syömävelkaa kaikki.

Ei ole tosiaan mikään lama. Ei näe kukaan todellista nälkää. Kouluissa on ruokapalvelut. Asuntoja on riittävästi. Lapsilisät ja kansaneläkkeet ovat voimassa. Ei tarvitse Suomen maksaa hirvittäviä sotakorvauksia.

Joskus toivoo, että jonkun pitäisi kovasti meuruuttaa tätä elämää, että siihen tulisi elämisen makua. Että kaikille löytyisi töitä, kaikkien pitäisi vastata yhteisestä panoksesta tämän yhteiskunnan hyväksi.

Haastelin aamulla erään entisen Sarjankylän emännän kanssa, joka on nyt muuttanut kirkolle eläkepäiviä viettämään. Hän muisteli, miten poltettiin hiilimiiluja Ojanperäntien varressa. Oltiin yökaudet töissä ja oli hauskaakin, vaikka oli sota-aika ja kaikesta puute. Nyt ihmiset ovat kadottaneet elämänilon ja ainoa mittari näyttää olevan raha ja mitä enemmän ja helpommalla sitä saa. Ei se varmasti ole kaikille mieluista rahaa, sosiaalitoimiston raha ja työttömyyskorvaukset. Yhteiskunta on vain ajettu siihen tilanteeseen, että työntekokin on suojattu.

Kyllä tästäkin suuren perheen äidistä ja pitkän päivätyön raatajasta tämä elämänmeno tuntui käsittämättömältä. Ihmiset on reivattu niin ristiin ja rastiin eturyhmiin, puolueisiin ja yhteiskunnan koneistoihin, että siellä pysyt ja kiikut. Ei sieltä lennetä yli käenpesän, vaan alakuloisina häkkieläiminä katselemme näkymättömien ristikoiden läpi kahlittuna ja alistettuna. Muutamien sukupolvien kuluttua olemme niin avuttomia ja mukautuneita tähän olotilaan, että emme osa lähteä vapauteen, vaikka häkin ovi avattaisiin.

Ihmislapsi ei voi hyvin tänä päivänä. Ei osaa elää itsenäisesti, eikä ole suureta paimenta joka johdattelisi laumaansa lempeästi.

14.3.1994

 

Naapurit käytävän päässä perheneuvolasta ja A-klinikalta pyysivät infoon. Naapurissa on käynyt viime päivinä runsaasti nuoria vieraita. Opot ovat tuoneet peruskoulun kahdeksasluokkalaiset tutustumaan klinikan toimintaan ja kuulemaan tietoa alkoholin haitoista.

Keskusteluissa tuli esille, että ei keppana ja alkoholi ole enää ainoa nuorison ongelma. Ongelmaksi on muodostunut myös monelle nuorelle peliautomaatit, joihin tulee samanlainen himo kuin perunalastuihin tai salmiakkiin. Tämä himo on yhtä vaarallinen kuin alkoholi, joka ennen pitkää ottaa uhrinsa täyteen riippuvuuteen. Tämä on varmasti yhtä suuri ja vanha pahe kuin alkoholikin. Monet ovat menettäneet talonsa ja tavaransa ja monet pelaavat eläkkeensä ja päivärahansa jo ensimmäisinä tilipäivinä ja ruokaan ei jää rahaa.

Kun katsoo huoltamoilla ja baareissa peliautomaattien luona olevia jonoja, niin ongelman tajuaa. Kuinka monen nuoren viikkorahat menevät peliautomaatteihin ja siitä on liukas tie uuden rahan hankkimiseen vippaskonstein ja rikollisesti.

Täälläkin on rahapiru takana. Ensin on nuorille viattomia autopelejä ja sitten tulee muut luonnollisesti perässä. Pikkuhiljaa ja kavalasti pelit ottavat nuoret hallintaansa. Tämä kaikki on lähtöisin Amerikasta ja sieltä tulee monta muutakin pahaa. Kaiken takana ovat suuret yhtiöt, jotka keräävät rahaa ympäri maailmaa. Suomessa välistä vetää Raha-automaattiyhdistys, joka rauhoittaa omatuntoaan myöntämällä avustuksia vanhustentalojen rakentamiseen. Siinä välissä rikastuu ja lihoo monta puolueiden entistä poliitikkoa ja hännänheiluttajaa. Kornia hommaa.

 

Tässä ollaan menossa Eurooppaan lujaa vauhtia ja pelätään suomalaisen kulttuurin puolesta. Enemmän pitäisi pelätä amerikkalaista kulttuuria, joka painaa lujaa ja salakavalasti päälle. Se tepsii ja vaikuttaa tehokkaasti.

Kun katselee Kauppalehdestä perustettuja uusia yhtiöitä, sieltä ei löydy yhtään suomalaista nimeä. Siellä on Arctic Design Ltd Oy ja vaikka minkälaista vierasperäistä hirviötä. Näkeehän sen jo Nivalassakin liikkeiden nimistä, että aitosuomalaisuutta vierastetaan.

Ihmisinä me olemme slaavilaisia lukuun ottamatta pientä rantakaistaletta Pohjanlahden rannoilla, jotka ovat puoliksi germaaneja. Heillä on pitkä nokka ja pitkä naama, niin kuin Hietapellon Leukko totesi.

Slaavilainen perintö on mietiskelevä, filosofinen, harvapuheinen ihminen. Syvällinen ja harkitseva. Amerikkalainen on pintapuolinen, itsekeskeinen ja materialisti.

Kauniit ja rohkeat –televisiosarjaa pidetään harmittomana, mutta se on oopiumia kansalle. Vähitellen amerikkalainen elämänmuoto iskostuu meillekin. Se tulee huomaamatta.

Amerikkalainen systeemi on niin tehokas, että se painaa parrelleen huomaamatta. Maailmassa ei ole enää sellaista kolkkaa, johon ei näkyisi ainakin yhtä Coca-Cola tai Marlboro –mainosta. Ei mennyt kauan Neuvostoliiton hajoamisesta, kun amerikkalainen rikoskulttuuri ja McDonald’s -baarit ilmestyivät.

Minä olin aikoinani perustamassa Nivalaan Lions Clubia. Ohjeet tulivat Amerikasta, miten minun pitäisi käyttäytyä. Illat pitkät luettiin maailmanpresidentin tai kuvernöörin kiertokirjeitä ja opeteltiin sanomaan veli-presidentti, veli-kuvernööri ja sitten tuli vielä vitjat kaulaan. Ei helvetti se sopinut entiselle metsurille. Näistäkin rahoista osa kulkeutuu Amerikan päämajoihin ja sillä ruokitaan Amerikan mahtailua ja käydään sotia. Paljon terveellisempää meikäläisen vartalolle on istua Haapaperän maamiesseuran kokouksessa ja kuunnella Aakon Oivan juttuja ja pohtia Ojalehdon Pentin kanssa pitäisikö kuulun kuivaamon elevaattorikupit uusia. Kyllä tässä saa varansa nykyään pitää mihin sitä ollaan viemässä. Joskus pitää oikein havahtua mikä on todellista, suomalalaista ja tärkeää.

16.3.1994

 

Uusi lumi vanhan surma. Lunta on tullut viime päivinäkin kunnolla. Taitaa tulla nyt kunnon kevättulvat. Jään vahvuus on lähellä metriä. Jos toissa viikonvaihteen myrsky oli kaarnatuuli, niin sen mukaan suliin vesiin olisi vielä runsas seitsemän viikkoa. Tulvat menisivät toukokuun alkupuolelle.

Vaikka eihän Nivalassa enää tulvia ole. Kalajoen pengerrys vei tulvat historiaan. Muistan minä vielä kirkonkylällä asuessa, että tulva nousi lähelle pappilaa. Katiskaa pidettiin pelloilla aivan kirkonkylän tuntumassa. Siinä oli oma hohtonsa. Vanha kuoppasilta oli renkkujen päällä ja purettiin aina keväällä pois ja tulvan jälkeen rakennettiin uudelleen. Kökkähommaa. Mies talosta, kaksi parhaasta. Nekin ovat historiaa ja nyt ajellaan vaivattomasti valtion siltaa yli kaikkina vuodenaikoina. Joki jakoi ennen keväisin Nivalan totaalisesti kahtia. Yhteyksiä hoidettiin veneellä. Ihminen on valjastanut luonnon voimat. Luontokaan ei ole enää luonnollinen.

 

Kuulin tuolla lauantaina koulujenvälisissä viestikisoissa, että nyt on kouluissa paineita. Osa opettajista on pakkolomalla ja toiset pitävät jopa 57 oppilaan ryhmiä. Ammattiyhdistysliike ja etujärjestöt kuuluvat suomalaiseen yhteiskuntaan. Näin tunnustetaan. Jotenkin tämän päivän tilanne tuntuu kuitenkin pahalta.

Elintarviketyöläiset ovat lakossa. Ehkä vaatimukset ovat heidän mielestään kohtuulliset. Kuitenkin suomalaista elintarviketeollisuutta saneerataan samanaikaisesti rajulla kädellä. Teurastamoita lopetetaan. Satoja työpaikkoja on menetetty vuosittain ja jos Euroopan unioniin mennään, menee lähivuosina tuhansia työpaikkoja. Toisilta menee työpaikat. Missä on solidaarisuus?

Lehdistä olen lukenut, että akavalaiset ovat kaikkein periksiantamattominta porukkaa, kun on saavutetuista eduista kysymys. Opettajien Ammattijärjestö yhtenä etunenässä. Mistään ei voi luopua. Tiedän, että opettajakunnassa on paljon sellaisia, jotka olisivat valmiita luopumaan, mutta järjestöjohtajat menettäisivät kasvonsa ja kenties hyvän palkkansa. Sen vuoksi jäsenkunta on hiljaa. Joskus tuntuu siltä, että tämä hyvinvointiyhteiskunta ei koskaan ole ainakaan oikeudenmukainen yhteiskunta. Vahvemman oikeuksilla ajetaan asioita.

 

Katselin Mirja Pyykön ohjelmaa Jugoslavian tilanteesta. Sama on sielläkin. Kansalaiset olisivat valmiita asumaan sovinnossa. Niin serbit, muslimit kuin kroaatitkin. Johtajat riitelevät. Serbien johdossakin on aivan fanaattisia rikollisia, joita poliittiset johtajat eivät saa kuriin. He tappavat ja tapattavat viattomia ihmisiä ja pysyvät sekasortoisessa tilanteessa vallankahvassa. Järkyttävää kuunnella ja katsella. Ihmiset manipuloidaan toimimaan kansalliskiihkon vallassa ja tappamaan entisiä naapureitaan.

YK:n piti olla vahva, Naton piti olla vahva. Euroopan Unionin piti pelotella. Kaikki on mennyt mönkään ja sodanlietsojat nauravat partaansa. Vaikka sota on meistä kaukana, eikä kosketa henkilökohtaisesti, niin pahalta se kuitenkin tuntuu. Lapset, nuoret, naiset ja siviilit kärsivät siitä. Se ei ole edes kunnon sotaa, jossa olisi rintamalinjat ja sotilaat vastakkain. Asutuksen ja siviilien keskellä tehdään hirvittäviä joukkomurhia. Onko se ihmisen touhua? Ollaanko yleensä ihmisiä? Masentaa katsoa tällaisia uutisia. Me olemme vain välinpitämättömiä, eihän siellä kuole omaisia ja tuttuja. Mennään Eurooppaan ja yritetään kasvaa eurooppalaisiksi. Kaikki tuntuu niin typerältä, että toivoa ei ole paljon näkyvissä.

Riittäköön tällä kertaa. Paha mieli, eikä jaksa enempää kirjoittaa.

 

21.3.1994

 

Larhan pakomatka kesti muutaman viikon ja päättyi itsemurhaan. Kyllä hän tämän vaihtoehdon oli varmasti ottanut huomioon jo pakoa suunnitellessa. Ei enää vankilaa. Kyllä ne ihmisten reaktiot oli radiossakin aika kovia. Lohduton tuomio miltei kaikilta – henki pois.

Yhteiskunta ei tunne myötätuntoa tällaisissa tapauksissa. Jos Larhalla ja kumppaneilla on lähiomaisia, heidän kannaltaan tilanne on varmasti ollut tuskainen. Aina toivoo parempaa ratkaisua, vaikka tietää, että valinnat ovat vähäiset. Sivullisia ei menetetty ja varmasti poliisien menettely tällä kertaa sai yleisen hyväksymisen. Mikkelin surullisesta tapauksesta tuli valtava jälkipyykki.

 

Tikanmäen Jukalle ja Karttusen Paavolle tulee nopea työvoitto, jos Nivalan – Haapajärven seutukunta pääsee kuutostuen piiriin. Korkeampia avustuksia elinkeinoelämälle, jos Euroopan Unioniin mennään tai päästään.

Poliitikoilla oli vain viikko aikaa saada esitys Brysselin neuvottelupöydille. Joku naula vetääkin, eikä kaikki kirjelmät ja esitykset mene ö-mappeihin…

 

Ahtisaari on näköjään lähtenyt hiihtelemään omia latujaan. Ei hyväksynytkään puolueiden maaherraehdokkaita, vaan vetäisi oman ehdokkaan maaherraksi. Suonio oli jo muutaman vuoden pois päivänpolitiikasta, mutta onhan hänellä kokemusta kansanedustajan ja ministerin touhuista, joten ei hän pätemätön ole. Ahtisaaren tempaus on mielenkiintoinen. Tekeekö hän etäisyyttä puolueisiin ja nimittää muitakin virkamiehiä puolueiden yli.

 

Hituran ympäristössä aloitettiin pari vuotta sitten malminetsintä. Siitä tiedotettiin asiallisesti, mutta sen jälkeen ei tietoja ole tippunut, vaikka maaperään on porattu kymmeniä kilometrejä reikää. Malminetsijät ja kaivosmiehet ovat varovaisia antamaan lausuntoja, vaikka jotain olisi löytynytkin. Sen verran vanhat kaivosmiehet ja malminetsijät ovat kertoneet, että kyllä Hiturassa malmia rikastetaan vielä ensi vuosituhannen puolellakin. Riippuu tietenkin siitä, millaisena malmin hinnat maailmalla pysyvät.

Hituralla on suuri merkitys Nivalan kannalta. Kaivos työllistää aliurakoitsijoiden kanssa jo lähelle 150 henkilöä ja moni muu saa leivän Hituran siivellä. Hirven Tauno ja moni muu metallimies ja konepaja sorvaa ja hitsaa alihankkijana Hituran kaivokselle. Perusteollisuuden kerrannaisvaikutukset ovat suuret.

Outokumpu ilmoitti pari vuotta sitten, että tutkimukset kestävät useita vuosia. Kyllä Makolan ja Hituran ympäristö tutkitaan varmasti tarkkaan ennen kuin Hituran kaivoksen montut lasketaan veden alle ja kaivos suljetaan. Kaivoksen uudelleen avaaminen on niin kallis toimenpide, että sitä ei tehdä pikkumalmioiden takia. Pyhäsalmella louhitaan kaivoksen ympäristössä olevia sivumalmeja ja tutkitaan kaivoksen ympäristöäkin. Pyhäsalmen kaivokselle on kuitenkin jo aika laskettu ja paikkakunta kokee melkoisen näivetystaudin, kun kaivostoiminta loppuu. Toivottavasti Nivalasta löytyy malmia ja työtä vielä pitkäksi aikaa, kun muu teollinen tuotanto ja rakentaminen ei näytä nopeasti elpyvän.

23.3.1993

 

Lappalaisen Arto soitteli sunnuntai-iltana ja otti samalla puheeksi Hesarissa olleen Riitta-Maria Mannermaan muistokirjoituksen. En ollut lukenut sunnuntain Hesaria niin tarkkaan, että olisin huomannut asian. Puhelun jälkeen kaivoin uudelleen lehden esille ja luin kirjoituksen.

Järkyttävää. Runsaan kahden viikon takainen onnettomuus palasi mieleen. Kuoppasillalla kuopiolaisen perheen auto suistui lumipenkasta toiselle kaistalle ja vastaantulevana auton eteen. Onnettomuudessa sai välittömästi surmansa äiti ja yksi kolmesta lapsesta. Nyt tämä Helsingin Sanomien artikkeli palautti uudelleen esille tämän asian kaikessa järkyttävyydessään.

Riitta-Maria Mannermaa o.s. Korhonen oli Sotkamon tyttöjä. Valmistunut ylioppilaaksi Oulusta. Opiskellut lääkäriksi ja väitellyt tohtoriksi 1992. Artikkelissa kerrottiin hänen kansainvälisistä tutkimuksistaan syöpäsairauksien hoidossa ja biolääketieteessä. Hän toimi jonkin aikaa myös Oulaisten aluesairaalan lääkärinä ja tunnettu siten täälläkin.

Lääkäriperhe oli matkalla kolmen lapsen kanssa Nivalan kautta. Kohtalokasta oli se, että autonkuljettajana toiminut isä ei osannut varautua Kuoppasillalle kertyneeseen lumikinokseen, vaan hän menetti autonsa hallinnan kohtalokkain seurauksin. Vaimo ja kolmivuotias tytär menehtyivät heti.

Miten elämä voi yhdessä silmänräpäyksessä muuttaa lopullisesti niin monen ihmisen elämän ja unelmat. Pakostakin pohtii, mitä tällä nuorella tutkijalla olisi ollut annettavana yhteiskunnalle. Juuri parhaassa iässä. Perhe ja kutsuva työ.

Miten selviytyy jäljelle jääneet? Tiedän, että Nivalan kriisiryhmäkin kokoontui välittömästi. Siinä tilanteessa ei ihminen voi paljon tehdä tuskan lieventämiseksi, mutta ammattiauttajien tuki on kuitenkin tarpeen.

En saanut unta. Yöpöydällä oli Vilho Vähäsarjan kirja Jumalan käsivarrella, jonka sain Kilpisjärven ystäviltäni joululahjaksi. Se tuntui tuohon tilanteeseen sopivalta. Luin kirjan läpi yöllä. Tuttuja Lapin asioita. Tuttuja henkilöitä ja tapahtumiakin. Lihtos-Jussin pojan ja isän traaginen kohtalo. Olemme käyneet Kätkäsuvannossa Jussin haudalla joka kerta, kun olemme menneet Kilpisjärvelle. Aina on haudalla kukkia ja kynttilöitä. Terveisiä Kilpisjärvelle. Alatalon Jaskalle Ylä-Muonioon ja Vähäsarjan Vilholle ja Kytömäen Eliaksen perheelle Hettaan. Ehkä tapaamme tässä huhtikuun lopussa.

 

Katselin sunnuntaina Naistenpäivillä tuota joukkoa. Lähelläni istui siinä Tenkun Kustin emäntä ja muitakin veteraaninaisia. Ryhdikkäinä ja arvokkaina. Tuli pakostakin mieleen, mitä nämäkin veteraaninaiset ovat kokeneet. Niin kuin Uolevi Raadekin minulle tunnusti, että on paha mieli Suomen nykyisestä tilasta. Toisella laillakin olisi asiat voitu hoitaa. Nyt kärsitään sodanjälkeisen juppipolven seurauksista.

Pankkien johtajat ja luottamushenkilöt kuin myös pankkien tunnukset vaihdettiin kertarysäyksellä ja poistettiin vanhat perinteet ja tunnusmerkit. Raha pantiin liikkeelle ja tässä sitä ollaan. Ketkä tämän aiheuttivat? Me miehet. Montako oli naispankinjohtajaa ja yritysjohtajaa naispuolista? Kyllä ne oli kaikki miehiä.

Sota-aikana Suomi kesti kotirintaman kautta ja vastuussa oli naiset. Heidän harteillaan oli talot, lapset ja ruokahuolto kotona ja rintamilla. He tekivät sotamateriaalin ja auttoivat vielä rintamillakin.

Miten Suomi selviää tästä ”taistelusta”, kun on jaettavana niukkuutta. Naiset ovat sitkeämpiä ja taloudellisempia. He pystyvät venymään ja tinkimään. Ensimmäisinä nytkin säästöt kohdistuvat naisiin. Heidän sosiaaliturvansa on leikattavana. Kotiäidillä ei ole vieläkään minkäänlaista perussosiaaliturvaa. Ruuanlaitto, pyykinpesu, lastenhoito ja koko huushollin pystyssä pitävää työtä ei vieläkään noteerata työksi. Siitä ei kerry eläkettä, eikä tule tilipussia. Kuitenkin täytyy sanoa, että jos naiset ja perheenäidit löisivät elämän rantteliksi ja kieltäytyisivät tehtävistään, niin muutaman kuukauden lakon jälkeen olisi omakotitalot ja maalaistalot vasaran alla. Naisten voimin se Suomi nousee tästäkin lamasta, jos vaan ukot eivät enää aivan tuhottomasti tee suuruudenhulluja päätöksiä. Lapin edustusmökeistä, edustusautoista, golfkentistä ja laivaseminaareista on luovuttava, mutta naisillahan ei näitä etuisuuksia ole koskaan ollutkaan.

28.3.1994

 

Talvi ei tavoitta mene. Kyllä mahtoi monella olla perjantaiaamuna vaikeuksia päästä autolla pihasta tielle ja työpaikalle. Oli sellainen nujakka kuin venäläisessä elokuvassa Siperian aavikoilla.

Viime sunnuntaina oli Maarianpäivä. Mitä maariana katolla, sitä vappuna vaolla. Tämän rätingin mukaan vapunpäivänä ei vielä kuloja polteta. Lumi on viikon aikana vain lisääntynyt, vaikka maaliskuun pitäisi maata näyttää ja huhti humauttaa hanget kokonaan. Kiire tulee keväänteolla.

 

Palmusunnuntaista alkaa hiljainen viikko. Kuljemme omaa Via Dolorosaa. Mitä elämä on? Taivasta vai helvettiä. Tätä kysymystä pohti kerran V. P. Halonenkin.

Tämä nimi ei kaikille kerro mitään. Hintikan Eeron edeltäjä tiepiirin päällikkönä. Aristokraatti ja pelätty mies piirikonttorissa. Elefantti posliinikaupassa., kuvaili joku. Alaiset pelkäsivät tätä tiukkaa herraa, mutta oli hänessä syvällisyyttäkin tuttavien ja ystävien kesken.

Olin kerran ruokatunnilla, kun Ahon Asko soitteli, että pitäisi tulla heti vanhan Puustellin alakertaan, siellä on V. P. Halonen ja haluaa tavata kunnanhallituksen ukkoja. Olin silloin vielä käsivoimissa ja olin mukana kunnan hommissa. Pitihän sitä mennä , kun niin korkealta taholta pyydettiin.

1. P. Halonen oli ollut pitkällä lounaalla ja oli vähän satiirisella päällä. Hän ei kehunut meitä. Vaikka yritti millä tavoin keskustella, se ei passannut ja meillä oli tukalat olot. Viimein ukko karjaisten kysyy meiltä: – Onko elämä taivasta vai helvettiä?

No, eihän me uskallettu myöntää eikä kieltää kumpaakaan mahdollisuutta. Viimein ukko otti ohjat käsiinsä ja alkoi kuvailemaan:  – Jos sinä makoilet kauniina, lämpimänä kesäpäivänä Kalajoen varressa. Ympärilläsi tuoksuu hajuheinä, villiruusu ja kielonkukka. Lämmin kesätuuli hiljaa havistuttaa pajupensaan lehtiä ja lintu laulaa suloisesti. Käsivarsillasi makaa suloinen neiti. Jos et ole niin kuin Härkä-Tuomo, jonka silmä katsonut ei milloinkaan, kohden naisen poven kukkuloita, miehen mieltä eksyttävä tienoo. Sinä näet silmilläsi ohuen pellavaisten kesäpaidan alla kohoilevan naisen poven. Näet kuinka orvokinsiniset silmät katsovat levollisen rauhallisesti poutapilvien usvaan. huulet ovat avoimet. Sieraimet laajentuvat kiihkeinä, hengityksen tahtiin. Turvallisesti hän painautuu syliisi.

Piiriukko lopettaa kertomuksensa. Syntyy syvä hiljaisuus. emme olleet osanneet varautua tällaiseen. Luulimme, että piiriukko lupailee vihdoinkin Pirttirannan paikallistielle määrärahoja ja suunnitelmia. Tulikin hempeä rakkaustarina kuin Johannes Linnankosken romaanista Laulu tulipunaisesta kukasta.

Emme uskaltaneet nauraa eikä itkeä. Viimein ukko katkaisee hiljaisuuden ja karjaisee kuin Hannes Mustakallio kesken saarnan: – Eikö elämä ole taivasta?

Kiireesti me nyökyttelemään ja uskalsimme jo naurahtaakin, että kyllä elämä on taivasta.

Mutta juuri kun olimme vapautuneita, karjaisee piiriukko tuimalla äänellä: – Elämä on helvettiä.

Taas me jähmetyimme suolapatsaiksi. Ja sitten ukko pitää puolen tunnin esitelmän, millainen on maanpäällinen helvetti, kun keuhkosyöpäpotilaana yrittää nykiä ilmaa kymmeniin letkuihin kytkettynä. Esitelmän päätteeksi sama karjaisu. Eikö elämä ole helvettiä.

Taas oltiin sanattomia. No, aikaa oli kulunut kaksi tuntia. Ei puhuttu yhtään halaistua sanaa tiesuunnitelmista ja kunnan roolista. Ukko oli pitänyt meille esitelmän elämästä. Harvinaisen mieliinpainuva neuvottelutilaisuus.

No, tuosta neuvottelusta oli kuitenkin seurauksena se, että eräiden nivalalaisten aloitteesta lähti vireille ukolle rakennusneuvoksen arvonimi, jonka hän ehti saada ennen eläkkeelle jäämistään. Muutti pois Ylivieskasta ja asuu jossain Keski-Suomessa. Soitteli muutama vuosi sitten ja oli hyvin vapautunut, kun paineet olivat poissa.

 

Näitä me mietimme itsekukin iän karttuessa. Kumpaakin sisältyy ihmisen elämään. Kedolla olisi mieluista maata, mutta elämän pakkaset ja tuiskut peittävät jokitörmän. Tulee kaamosta ja tuskaa. Ne vasta kasvattavat meitä ihmisiksi. Pettynyt ja kolhittu ihminen on jalostunut.

En minä pojankoltiaisena ymmärtänyt pysäyksen Reetan sanoman syvällisyyttä, kun kuulaana kevättalven iltana kuuntelin Reetan laulua naapurin kaivolta hänen nostaessaan vettä vinttikaivolla ja tulkitessaan laululla tunteitaan. – Ei mistään saa niin kirkasta vettä kuin metsän lähtehestä, ei mistään saa niin armasta heilaa kuin toisen tähtehestä.

Reetta oli seitsemäntoista. Vasta nyt elämä on minua opettanut ja mielessä on herkkä aavistus siitä, mitä mahtoi tuollaisena kuulaana kevätiltana liikkua tytön sydämessä. Se onkin jo toinen juttu. Sellaista on elämä.

7.4.1994

 

Periaatteet luetaan yleensä ihmisten ansioksi. Aina ei kuitenkaan näin ole. Tiukasti periaatteissa kiinni pysyminen estää uuden löytämisen ja sisäisen kasvun. Komeasti sanotaan, että hän meni hautaan asti periaatteittensa kanssa.

Yleensä tällaiset ihmiset löytyvät puolue- ja järjestötoiminnasta. Palkkiokseen ha saavat viirejä ja kunniakirjoja ja kokevat saavuttaneensa elämäntäyttymyksen.

Mitenkäs sitten, jos ihminen vaihtaa puoluetta, uskontoa tai osuuskaupasta K-kauppaan? Hän on tuhonnut perheen, suvun ja oman maineensa. Yksinäinen susi. Laumassa on helppo lentää, mutta laumasta lähtenyt joutuu yksin taivastelemaan tuulta vastaan. Vain rohkeat uskaltavat tähän. Jos he onnistuvat, he voivat löytää uusia ilmavirtoja ja maisemia ja tuntea vapautuksen riemua. Heikoille laumasta eroamista ei kuitenkaan kannata suositella. Moni on tuiskahtanut lennosta siipirikkona maahan.

 

Periaatteisiin pitäytymiseen liittyy myös vahvat ennakkoluulot. Tästä tulee mieleen se vanha tarina:

Eräältä mieheltä puhkesi yösydännä autosta rengas. Voi harmi, tunkkia ei ollutkaan. Mistäs yöllä tunkin. Tienvarressa näkyi talo, josta hän lähti yöllä tunkkia pyytämään.

Matkalla tuli kuitenkin vahva epäilys ja ennakkoluulot. Ei ne tietenkään avaa ovea ja tuntemattomalle tunkkia lainaa. Tämä ennakkoluulo kasvoi ja vahvistui voimakkaasti. Kun hän viimein pääsi talon pihalle, hän tempaisi maasta tiiliskiven ja viskasi ikkunasta sisään – Pitäkää tunkkinne!

Sain muutamilta lukijoilta paheksuvia soittoja Seija Kravun tekemän ja Nivala-lehden julkaiseman tutkimuksen johdosta. Seija Krapu oli tehnyt opiskelutyönä vertailun Nivala-lehden ja Pidisjärvi-lehden välillä ja päätynyt tutkimuksessaan siihen, että Nivala-lehti on aktiiviväestön lehti ja Pidisjärvi-lehti eläkeläisten lehti. Monet olivat pahoittaneet mielensä siitä, että kyllä he ovat työssä olevia ja aktiiviväestöä ja Pidisjärvi tulee heille ja luetaan ensimmäiseksi. Nämä soittajat olivat jopa varsin vaikuttavassa asemassa olevia ulkonivalalaisia ja osa paikkakuntalaisiakin.

En ollut lukenut Nivala-lehden artikkelia, enkä Kravun tutkimusta. Kävin tiistaina ruokatunnilla kotona ja lukaisin sen läpi.

Seija Krapu on niin sidoksissa tiettyihin ryhmiin ja omiin asenteisiinsa, että hänen olisi kannattanut harkita uudelleen tutkielmansa aihetta. Olisiko Seija Krapu voinut nykyisiä kasvojaan menettämättä voinut päätyä objektiiviseen tulokseen.? Ei ainakaan olisi saanut tutkielmansa palkaksi työpaikkaa, kuten nyt Nivala-lehti hänet palkitsi.

Se sormi on pantava suuhun, joka on pisin. Niin teki Seijakin ratkaisunsa, mutta pidemmän päälle tästä jää hänellekin varmasti elinikäinen paha mieli. ”Tutkimuksesta” ei suinkaan kuvastunut ennakkoluulot vaan suorastaan paniikki. Minkähän takia Seija tuntee Pidisjärvi-lehden niin vaaralliseksi ja vastenmieliseksi.

Hän väittää, että Pidisjärvi-lehdessä on enemmän ilmoituksia kuin Nivala-lehdessä ja Pidisjärvi-lehti ei kirjoita maataloudesta, vaan Piretan työttömiksi jääneistä työntekijöistä. Kosiskelen lukijoita ja kirjoitan mahdollisimman monista henkilöistä. En tunnusta ainakaan tietoisesti. Pakinoissani kirjoitan usein itseni tunnoista ja olen saanut siitä kielteistäkin palautetta. Toiset taas tykkäävät siitä. Et arvostanut miksikään silloisia avustajiani Paavo Heikkilää eikä Kulukumiestä. He olivat kuitenkin kiistattomasti parhaita pakinoitsijoita, joita kummassakaan paikallislehdissä ei ole aikaisemmin ollut, eikä tuu.

Pakinat ovat kuitenkin lehden suola. Lisäksi panit minut lietelannan ja puristemehujen suojelijaksi ja luomuviljelyn vastustajaksi. Nämä asiat kyllä keikahti päinvastoin.

No, kunhan, Seija, olet 30 vuotta toimittajana ja teet yksin vaikkapa seitsemän vuotta peräkkäin ilman lomia Nivala-lehteä ja pakinoit joka lehteen kantaa ottavasti, niin eiköhän sitä tunne itsensä melko avuttomaksi. Meitä suomalaisia moititaan huonosta itsetunnosta. Olen yrittänyt opetella sitä vuosien varrella. Sen verran voi sanoa, että olen kirjoittanut Nivalassa 30 vuotta muihinkin kuin paikallislehtiin enemmän kuin kukaan ennen minua tai minun jälkeeni. Tekstin laadusta en puhu. Sen verran on itsetunto kuitenkin kasvanut, että ei hetkahda haukuista eikä kehuista. Tai voisiko sitä sanoa paatumiseksi. Tiedät kirjoittajana, että teksti ei ole mitään, jos siinä ei ole sydän mukana ja se vasta rissaa, mutta sitä lukijat odottavat. Hyviä ja rikkaita toimittajavuosia Sinulle kuitenkin.

 

Jansu

 

Muuten olen sitä mieltä, että Pidisjärvi-lehden lukijat ovat keskimääräistä älykkäämpiä.

11.4.1994

 

Viikko -pari sitten ennustelin, että tulee myöhäinen kevät, kun maarianpäivänäkin oli vielä lunta katoilla. Nyt näyttää aivan toiselta. Tuuli ja sade ovat pyyhkineet pellot miltei paljaiksi. Pelloilla lötköttää vedet, kun kanavat ovat vettä täynnä. Nivalassa kallistumaa on niin vähän, että vesi ei oikein tiedä mihin pitäisi lähteä. No, ei tämä varmasti vielä kevääntuloa voi olla. Nyt näyttää jo liian aikaiselta.

 

Osa muuttolinnuista on jo palannut. Töyhtöhyypät ensimmäisten joukossa. Mehtälän Unton pihamaalla näin kottaraisen. Tämä kiiltävätakkinen vieras on käynyt harvinaiseksi. Ei ole näkynyt Peltomäenkään pihakuusissa tätä takavuosien tuttua kevään viestintuojaa vuosiin. Kottaraiskannat ovat huvenneet. Missä lienee syy? Myrkyt vai muu joukkotuho.

Aholan Martti Koskenperältä piti toimituksen ajan tasalla muuttolintujen paluusta. Martti soitteli aina keväisin ja kertoi milloin minkin lintuhavainnon on tehnyt. Hän seurasi lintuja ja luontoa tarkkaan ja piti päiväkirjaa. Enää ei Marttikaan soittele. Kuuntelee lintujenlaulua nurmen alta.

 

Kun ihminen irtautuu maataloudesta ja viljelijäkin luontaistaloudesta, niin aina jotain ihmisessä alkaa surkastumaan. Talonpojalle luonto ja eläinkunta oli tärkeä. Hänen piti tietää paljon sellaista, joka liittyi luontoon. Yksinomaan säiden seuraaminen ja kylvöaikojen valitseminen oli tärkeä asia maalaistalon vuotuisessa kierrossa. Kylvettiinkö lämpimään peltoon ja yläkuuhun? Nyt ei ole aikaa seurata pellon lämpötiloja ja kuunkiertoa. Kun on levikepyörät ja neliveto ja sata heppaa konepellin alla, niin pellolla kulkee. Se on sama oliko lämmintä vai kylmää, kun jytkäyttää 220 kiloa Arra-ohraa ja 600 kiloa kalirikasta niskaan, niin kyllä sieltä jotain aina tulee.

Talonpojassa surkastuu luontoa aistivat tekijät. Toisia kykyjä tulee tilalle. Tämän päivän isäntä ei huomaa kottaraisen tuloa, mutta osaa lukea tietokonepäätteeltä, millä lehmällä on asetoonia maidossa ja tuotos tippunut. No, lopputulos lienee sama. Siinä sitä rimpuillaan.

 

Torstai-ilta oli pimeä ja sateinen. Muuten ilta oli mieliinpainuva ja lämmin. Kävimme Tuulan kanssa Oulaskankaalla tervehtimässä leikkauksesta toipuvaa naapuria. Tuli niin hyvä mieli, kun näki miten mies oli toipunut ja paranemassa vaikeasta leikkauksesta. Oltiin siinä jo Vepsun niityillä kuovin laulua kuuntelemassa ja mielialat keväisen toiveikkaat.

Tuumasin sairaalasta lähtiessä, että mitä jos mentäisi Niemelän Ritvalle ja Antille kahveille. Elä nyt hulluja puhu, että kaupunginjohtajaa häiritsemään. Kävi kuitenkin mielessä.

Poikettiin huoltoasemalle kahvin juontiin. No, siinä samassa Niemelän Ritva astuu sisälle ja ilahtuneena pyytää, että nyt lähdetään heille kahveille. Siellä on Antti yksin kotona, eikä ole kokouksiakaan. No, kutsu oli niin mieluinen, että ei siitä voinut kieltäytyä. Nivalan ajoilta oltiin miltei naapureita ja tuttuja monen vuoden ajalta. Kahvit saatiin ja rupatteluhetki meinasi venähtää pitkäksi.

Kyllä tämä Antti on tarmokas mies. Sain hiljattain tilastotietoja Oulaisten kaupungin kehityksestä ja näkeehän sen silmilläänkin, kun Oulaisten keskustaa vähän kiertelee. Rautaruukin putkitehdas, sairaanhoito-oppilaitos, Taukokangas, Ojala-yhtymän tehdas ja monta muuta. Väkiluku kasvaa ja työpaikkoja syntyy.

Antti on sukkuladiplomatian mestareita. Olen sen jo hänen Nivalan-kaudellaan todennut monta kertaa. Oltiin kerran kirnuamassa rahaa Matkailun edistämisrahastolta Puustellin laajennukseen. Samalla kertaa Antti piipahti valtiovarainministeriössä nivalalaisia tervehtimässä. Valtioneuvoston portaissa tuli vastaan silloinen kauppa- ja teollisuusministeri Jan-Magnus Jansson. Ujo mies ei saa komeaa akkaa. Antti pysäytti ministerin ja pyysi audienssia. Ministeri katseli kalenteriaan ja totesi: Huomenna kello kaksitoista.

Niin mentiin. Antti esitteli ministerille Hituran kaivoksen avaamisen ja toivoi maanpoistoon valtion tukea vaikeaan työllisyystilanteeseen viitattuna. Ministeri kirjoitteli asioita ylös. Kun poistuttiin ministeriöstä kävi esille, että Antti oli tehnyt muitakin havaintoja. Hän kiirehti kukkakipsalle ja osti ruusut ja palasi takaisin ministerin sihteerin luokse ja pyysi, että sihteeri muistuttaisi ministeriä asiasta. Antti huomasi, että ministerillä ja sihteerillä oli tavallista lämpimämmät välit. Niin olikin. Pian he menivät naimisiin.

Samoilta tulilta ajettiin eduskuntaan. Kello 15:00 oli eduskunnan kahvion peräosassa tiedotustilaisuus Pohjois-Suomen kansanedustajille ja paikalla olleille toimittajille, miten tärkeä Hituran kaivoksen avaaminen on Kalajokilaakson talousalueelle.

Palattiin Helsingistä ja seuraavan päivän lehdissä oli jo isot jutut Hituran kaivoksen todennäköisestä avaamisesta. Näin tapahtuikin.

Mikko Niskanen lupasi tulla tekemään Nivalan pulakapinasta filmin, jos saa valtion tukea. Neuvoteltiin vanhassa Puustellissa. Mikko kontteineen oli Vuokon kanssa paikalla. Antti lupasi hommata rahaa.

Maata hallitsi silloin Sorsan hallitus, eli ns. nappulaliiga. Matti Ahde oli opetusministerinä. Antti sai tuttavuuden kautta Matilta kinuttua neljänneksen koko valtion elokuvatuen miljoonan markan budjetista. Tämä 250.000 ei tuntunut Mikolle riittävän. Olin itse paikalla Antin huoneessa, kun Antti pisti uudelleen Ahteen Matin pihteihin. Pitäisi saada sama mokoma lisää. Matti kiemurteli langan päässä, että ne hirttää hänet jo nytkin, kun Niskanen vie koko potin. Antti ei antanut periksi ja sillä puolen tunnin soitolla hän vielä kiristi Matilta 200.000 markkaa Pulakapinan filmaukseen. Muistan, että Matti sai ankarat haukut Kassiloilta ja muilta elokuvantuottajilta, mutta Mikko Niskanen teki Pulakapinan ja ilman Anttia sitä ei olisi filmattu.

Niin hävitön mies se Antti on. Kiitoksia vain Ritvalle ja Antille kahveista ja tervetuloa käymään Nivalassa.

13.4.1994

 

Toisia kevät masentaa, toisilla sielu lähtee lentoon. Minä kuulun jälkimmäisiin. Nivalan niityt ja Kalajoki ovat iskostuneet maisemana ja kokemuksina iäksi sielun syövereihin. Liekö sukuvika. Nivalan vihreillä niityillä ratsasti Seppo Urpelankin sielu ja näkyi kirjallisessa tuotannossa.

Masentava kokemus oli, kun Kalajoki valjastettiin penkereillä ja luonnon normaali toiminta estettiin ihmisen voimin. Tulviva Kalajoki oli meille lapsuudessa yksi vuoden kohokohta. Silloin lorkittin joella katiskoita ja piisaminrautoja kokien. Ne kuulakkaat kevätillat tulvavesien äärellä ja muuttolintujen kiihkeän soidinlaulun keskellä eivät ikinä unohdu. Siellä me haistelimme kevään rikkaita tuoksuja sieraimet laajentuneina ja tunsimme jo orastavan miehuuden merkkejä sielussamme. Tuo tulvavesien, sulavan maan ja kevättuulien tuomat tuoksut tulevat vieläkin elävästi mieleen kuin silmänsä ummistaa. Siinä näki konkreettisesti kevääntulon ja luonnon voimat. Se oli tunnetta, jota on vaikea kuvata, mutta monille entisille nivalalaisillekin se on ikimuistoista nuoruutta.

 

Kun sitten Vesipiiri alkoi pengertämään valtion varoin jokea, se oli melkoinen isku. Toisaalta se merkitsi viljelijöille sadon varmennusta tulvakesien varalta, mutta siinä meni jotain arvokasta. Tulvavesien kahlinta tuntui oman sielun kahlitsemiselta.

Katselin sunnuntaina televisiosta Karjalan kuvauksia. Siellä karjalaiset kylät on hukutettu voimalaitosrakentamisen yhteydessä asuinsijoiltaan ja siirretty rumiin kerrostaloihin. Siinä on katkennut vuosisataiset perinteet. Viimeinen karjalainen kyläkin on nyt uhan alla. Asukkaat siirretään muualle ja kylät hukutetaan. Esimerkkiä ei tarvitse noutaa niinkään kaukaa. Sompio hukutettiin voimatalouden vaatimuksesta. Monta Lapin kylää hävisi veden alle. Ihminen muuttaa luontoa omien tarpeidensa mukaan.

 

Viikonlopun aikana Aittoperän sillan luokse on muodostunut pieni tulvajärvi, joka ylettyi tielle saakka. Ihmisiä oli liikkeellä paljon ja monet muistelivat entisajan tulvia. Hiljaisena on mielessä kytenyt toive, että tulisi kerrankin niin suuri tulva, joka murtaisi padot ja ihmisen rakentamat esteet ja näyttäisi keväisen voimansa. Silloin murtuisivat padot Jansunkin sydämessä ja sielu lähtisi lentoon. Tällaisia poikamaisia ajatuksia tulee aina keväisin mieleen, kun katselee tulvaa ja jäiden lähtöä.

Nyt on se aika vuodesta, jolloin kannattaa iltaisin hakeutua virtojen ääriin. Siellä saa katsella miten jäät lähtevät ja kevään voimat jylläävät. Siinä tuntee itsekin sielussaan jäiden lähdön ja uudistuu.

Kevätiltainen pyöräretki Kalajokivartta niityille on parasta sielunhoitoa. Nyt siellä on jo muuttolinnuista suurin osa palannut ja voi rauhallisena kuulaana iltana seurata lintujen palaamisen riemua. Siellä voi nähdä myös piisamin uiskentelevan ja joskus voi saukkokin näyttäytyä.

Latvalan Juhanin kanssa on suunniteltu pöllöjen seurantareissua. Ehkäpä se aika alkaa olla käsillä, että pöllöt huhuilevat reviireillään ja kutsuvat kumppaneita. Odottelen tässä Juhanin kutsua ja toivottelen kaikki muutkin kuuntelemaan kevään kohinaa kuulaina iltoina.

20.4.1994

 

En uskonut muutama vuosi sitten, että Esko Aho olisi näinkin sitkeä mies. Kovin nuorena miehenä mies tuli puolueen johtoon ja konkurssikypsän maan hallituksen vetäjäksi.

Ahon hallitusta on keikutettu monella tavalla. Kolmasosa ministereistä on loikannut pois. Pahimmin näyttää nyt keikuttavan Paavo Väyrynen, joka luuli saavansa ohjailla Ahoa ja puoluetta. Nyt Aho on ottanut selvästi etäisyyttä Väyryseen.

 

Tiedän, että Nivalassakin on paljon ihmisiä, jotka uskovat Väyryseen kuin vuoreen, tekipä hän mitä tahansa. Viimeaikaiset Väyrysen temput eivät kuitenkaan ole enää selväjärkisen hommia.

Väyrynen oli vuosi ennen presidentinvaaleja puhumassa Tuiskulassa. Silloin hän maalaili Suomen EY:stä hyötyväksi maaksi ja taivutteli kuulijoitaan EY:n taakse. Sitä hän oli vielä pitkälle presidentinvaalipuheissaankin. Käänsi kuitenkin kelkkansa ja esitti nyt koko EY:hyn liittymisen lykkäämistä. Mitähän se mahtaa miettiä tälläkin tempulla? Ainakin Kepun ja Kokoomuksen hallitusyhteistyö on kovalla koitoksella ja Kepun ryhmä äimeissään. Paavo potkii mennen tullen hallitusta ja kiukuttelee, kun ei löydy tarpeeksi makeita paikkoja maan johdossa. Pakostakin tulee mieleen, että Väyrysellä on ennenaikainen ”kekkos-tauti”. Jos hän olisi päässyt presidentiksi, hänestä olisi tullut melkoinen tyranni. Muuhun johtopäätökseen ei voi tulla hänen tempoiltuaan omassa puolueessakin.

 

Kyllä ne amerikkalaiset panivat taas itsensä naurunalaiseksi sotatoimillaan. Millainen on sodanjohto, kun ammutaan omia? Samanlaisen sotkun he tekivät Iranissa kun yrittivät muka pelastaa panttivankejaan. Törmäilivät toisiinsa helikoptereilla hiekkaerämaassa.

Kyllä se nähdään, että Nato ja YK ovat paperitiikereitä tosipaikan tullen. Serbit pitävät pilkkanaan Naton ja YK:n julistuksia. Kalliit organisaatiot ja suuret kalustomäärätkin ovat näköjään täysin hyödyttömiä. Mitä ovat Naton kumppanuussuhteet, kun sota jossakin syttyy?

 

Kalastaja-filosofi Pentti Linkola järkytti taas suomalaisia puheenvuorollaan. Linkola oli vuosi sitten esitelmöimässä lääkäripäivillä ja totesi, että lääkärikunta on tehnyt luomakunnalle suuren haitan kun on rajoittanut lapsikuolleisuutta. Nyt Linkola tuomitsi äiti Teresan ja paavin. Teresa pelastaa turhaan köyhiä kuolemalta vain itsekkäistä syistä. Maailmalla on puolet liikaa väkeä, että maapallo pystyisi kestämään tämän rasituksen. Paavi estää ehkäisyn jo on lisäämässä maapallon väkimäärää. Linkola toivoisi suuria sotia, että maapalon väkimäärä karsiutuisi puoleen.

Linkola näkee luonnon kantokyvyn kestämättömäksi ja ihmisen paatuneen kaiken aineellisen tavoittelussa sille asteelle, että toivoa ei ole. Linkola karrikoi tietenkin puheitaan, mutta monet ovat hänen kanssaan samaa mieltä. Nykyisellä kiihtyvällä vauhdilla ihmiskunta joutuu todellisten ongelmien eteen. Linkolan kaltaisia varoittajia tarvitaan, vaikka nämä mielipiteet hautautuvatkin aina pian. Ehkä niistä jokin itu ja ajatus jää mieleen ja me jokainen voisimme omalta osaltamme aloittaa maailman parantamisen.

 

Ei tullut tulvia. Johonkin ne lumet humahtivat äkkiä. Koleaksi muuttui säätkin. Muuttolinnuilla saattaa olla kestämistä yöpakkasissa. Onneksi päivä jatkuu nopeasti ja kesä tulee varmasti ajallaan.

25.4.1994

 

Viikonlopuksi on luvannut jo 15 asteen lämpötiloja. Varmaan kulottajat ilmestyvät jo niityille ja tuttu tuoksu täyttää keväisen niityn. Pidisjärvessä lötköttää vielä jäät paikoillaan, joten tämä ei lupaisi kovin aikaista kevättä. Ihmisen on turha ennustella asioita. Ennustukset kyllä pitävät paikkansa, mutta säät oikkuilevat.

 

Tänä keväänä moni karjaton viljanviljelijä pohtii jo tulevaisuutta. Jos ensi kesän ohrasadon saa vielä kaupaksi runsaalla puolellatoista markalla, niin seuraavana vuonna hinta putoaa 80 penniin, jos Euroopan Unioni Suomen osalta toteutuu. Se on puolen pudotus hintaan ja viljanviljely ei ole enää kannattavaa velattomallakaan maatilalla. Monet isännät varautuvat jo siihen, että jatkajaa ei tilalle tule. Jotain muuta on pojille usutettava leipätyöksi. Maataloudesta vapautuu työvoimaa ja sitä on jo ennestäänkin liikaa nykyiselle yhteiskunnalle.

Merkitseekö tämä maaseudun autioitumista? 1960-luvulla oli ankara maaltapako. Silloin mentiin Ruotsiin ja asutuskeskuksiin. Nyt ei ole muuttopaikkoja. Työttömiä on kaikkialla Euroopassa. Suomalaiselle työttömälle on aivan sama kituuttaako hän päivärahoilla kotikylällään tai Helsingissä. Mieluimmin kuitenkin kotikylällään, sillä nuorelle työttömälle tuttu ja turvallinen ympäristö on kuitenkin parempi asuinpaikka kuin oudot asutuskeskukset, jossa voi todella tuntea turhautumista. Maaseutu antaa kuitenkin aina jonkinlaista virkistysmahdollisuutta luonnonläheisten harrastusten parissa.

 

Sain viime viikolla varsin arvovaltaiselta entiseltä nivalalaiselta puhelinsoiton. Soittajan tietoon oli tullut ikäviä asioita. Hänelle oli tuttujen taholta kerrottu, että sosiaali- ja terveyspuolen säästötoimet koskevat kipeästi vanhuksia. Soittajalla oli esimerkki laitoshoidosta viikonlopuiksi kotiutettavista vanhuksista. He saattavat joutua täysin apua vaille näiden lomapäivien aikana. Monet tuodaan varsin heikossa kunnossa kotia, kun viikonlopun aikana ei pelaa kotisairaanhoito, eikä ole omaisiakaan hoitajina. Lupasin ottaa asiasta selvää, koska tämä soittaja oli järkyttynyt, että hänen entisestä kotikunnastaan kuuluu näin hälyttäviä uutisia.

Tällaisiakin tilanteita ajatellen tuntuu nurinkuriselta, että meillä on Nivalassa yli 500 työtöntä, mutta siitä huolimatta ei löydy vapaaehtoisia vanhusten ja vammaisten auttajia.

Kun hyvinä päivinä laadittiin lakeja ja säädöksiä, niin niistä piti tulla niin aukottomia, että kukaan ei jää varjoon. Nyt kun rahat ovat ”finis”, niin lakipykälät ovat kuolleita kirjaimia. Työttömät eivät taas voi lähteä hoitamaan pariksi päiväksi vanhusta, sillä heitä rokotettaisiin heti päivärahojen menetyksellä. Aikanaan hyviksi suunnitelluista pykälistä onkin tullut kahleita ja normaalin elämän estäjiä. Ihmisten normaali kanssakäyminen ja auttamishalu ei ole mahdollista ja suuria kasallisia voimavaroja tuhlataan tällä tavin. Mistä löytyisi sellaiset voimat, että näitä pykäliä alettaisiin purkamaan ja järkeistämään, että yhteiskunnasta voisi tulla inhimillisempi.

 

Palokunta poltti naapuritalon tiistai-iltana. Siinä meni yksi nivalalaisen kulttuurin kiintopiste.

Tarkistin talon historiaa Ahti Cajanukselta. Talon rakensi Nivalan koululaitoksen pitkäaikainen opettajapari Aino ja Johannes Laakso 1928 Kivimäeltä ostetulle tontille. Aino ja Johannes Laakso olivat Nivalan ensimmäisiä opettajia.

Heidän jälkeläisiään olivat mm. Nivalan tuotteliain kirjailija Lenni Laakso, kirjailijanimeltään Unto Karri, sekä talossa myöhemmin asunut tytär Venny Rechardt. Hänen puolisonsa Armo toimi Nivalassa nimismiehenä ja Venny mm. opettajana Ojanperän koululla. Viimeksi talossa on asunut Oula Rechardt, Vennyn ja Armon poika. Nyt talosta ei ole raunioitakaan jäljellä. Niin häviävät vanhat asuinpaikat ja unohdetaan myös edesmenneet asukkaat. Sellaista on maailmanmeno.

27.4.1994

 

Kohtuus kaikessa, kuuluu vanha sanonta. Kaikkia pitäisi nauttia kohtuullisesti. Jos riisipuuroakin syö enemmän yhdellä kertaa kuin kolme lautasellista, niin ähky siitä tulee.

Samoin on hengellisten nautintojen kanssa, jos ahmii liikaa. Minä olin sunnuntai-iltana henkisessä ähkyssä kun juoksin ja ahmin koko päivän kulttuuritapahtumia.

Kyllä niitä olikin taas tällä kertaa. Joskus keväisin saattaa yhtenä päivänä olla kaksi – kolme konserttia, maakunnalliset seurat, pari raanunäyttelyä, pystykorvanäyttely, kansalaisopiston näyttely, jokamiehenluokan autokisat ja polkupyöräkilpailut. Sitä on iltasella pää kuin Haminan kaupunki.

Kaikkiin pitäisi pystyä paneutumaan ja innostumaan. Sunnuntaipäivän aloitin komealla puhallinkonsertilla. Silloin jaksoi vielä herkistyä ja tuntui kuin sielusta olisivat keväiset jäät lähteneet, kun istuin ”Köpiksen” penkillä. Kiitokset vain seitsikolle ja puhallinorkesterille. Tuumattiin siinä Pikkaraisen Tuiren kanssa, että puhallinmusiikki tuntuu parhaiten sopivan juuri kevään tulkiksi.

Sieltä piti joutua sympaattista Anttilan Hiljaa jututtamaan. Harmitti niin vietävästi, että kiire pilasi vierailun. Hiljan kanssa olisi ollut mukava porista pitempään.

Sieltä ammattikoululle muotinäytökseen. Välillä Nuopparille teatteriin ja taas hehkeää naiskauneutta ja pukeutumista katsomaan. Välillä toimitukseen jo juttuja tekemään. Illalla kirkkokonserttiin ja kansallispukujuhlaan. Onneksi Jussi tuli jo tuuraamaan.

Sanotaan, että laiska töitänsä lukee. En minä sillä, mutta liian paljon sulatettavaa. Muutoinkin sitä on näissä kulttuurin pöydissä vähän karkea vieras, joka ei tiedä milloin milläkin haarukalla napostellaan. Minulta paleltui musiikkikorva Väätin savotassa ja ahmin kaikkea lusikkaruokana. Täytyy kyllä sanoa, että tuota torvimusiikkia kuunnellessa tunnehiiret pitivät aika mekkalaa selkämyksessä.

Eihän se muutoin, vaan kun pitäisi pystyä asiantuntevasti kirjoittamaan naisten muodista, viulumusiikista, silmikkoraanuista, ravilähdöistä, koiranäyttelyistä ja kaikesta mahdollisesta. Ja saada siihen vielä järjestäjien ja joka alan asiantuntijoiden sydänveret syttymään. Tenkkapoo minulle.

 

Pyssymiehet ovat olleet taas liikkeellä. Viimeksi Oulussa ja Kajaanissa. En tiedä yllytänkö lainrikkomukseen, mutta poliisien valtuuksia pitäisi lisätä. Oulun poliiseja ei tarvitse tuomita, vaikka he joutuivat ampumaan paukuttelijaa jalkoihin. Se oli ainoa oikea ratkaisu tällaisessa tilanteessa, jossa huumattu ihminen ammuskelee ympäriinsä.

Tapahtuma virittää toisia. Heti seuraavana päivänä Kajaanissa. Ilmeisesti me suomalaisetkin saamme tottua siihen, että tämä on tulevaisuudessa jokapäiväistä. Väkivaltavideot ja hyssyttely ovat siihen johtaneet. Kurinpito on otettu lailla pois. Poliisi ei saa tehdä juuri muuta kuin neuvotella.

Hiljattain tehtiin tukistuskin rikolliseksi hommaksi. Opettajat eivät saa tehdä mitään, vaikka joku pahankurinen kossi oikein kerjää verta nenästä. Joka kuritta kasvaa, se kunniatta kuolee. Hyvinä päivinä hyssyteltiin lakejakin liukuhihnalta siihen suuntaan, että yksilön vapaudet pääsisivät kaikessa rehottamaan. Aina löytyy joku kiihkeä ryhmä tekemään lakiuudistusta ja kukas sitä nyt eduskunnassa ryhtyisi vastustamaan. Hänestä tulisi patavanhoillinen, taantumuksellinen ja kehityksen jarru. Holtittomasti on menty metsään muissakin kuin talousasioissa.

Kerrotaan tähän nyt se vanha tarina. Eräässä koulussa oli ongelmapoika, jolle ei löytynyt takaseinää. Opettaja ei mahtanut mitään. Kuraattorin puheet menivät kuuroille korville. Haettiin lääkäri ja psykologit. Ei mitään apua. Sitten käännyttiin vanhan miesopettajan puoleen. Hän meni pojan kanssa kahdestaan luokkaan ja viipyi siellä hetken. Kohta sieltä palasi kaksi hiljaista ihmistä ja ihme oli tapahtunut. Pojan käytös muuttui välittömästi koulussa.

Tätä toiset opettajat ja psykologit ihmettelemään, että mitä hän pojalle teki? Vanha opettaja totesi, että ei hänen mitään erikoista tarvinnut tehdä. Hän vain sanoi pojalle, että jos, saatanan nulikka, et heitä noita koiruuksia pois ja rupia ihimisiksi, niin hän antaa selekään.

Tätä ojennusta poika oli odottanut joka taholta, mutta ei ollut saanut. Tällaisia opettajia ja puhutteluja tämä maa tarvitsee ja opettajillekin valtaa takaisin.

 

Jo herkisi lämpimäksi. Maanantaina oli Nivalan säähavaintoasemalla 18,1 astetta lämmintä. Se on varmasti ennätyslukemia huhtikuun lämpötiloiksi tai ainakin harvinaista. Toinen villapaita ja välihousut joutaa jo vintille. Lähden tästä kolmeksi päiväksi hermoja lepuuttamaan Mallan syliin. Siinä on turvallista nojata Mallaa vasten ja antaa kevätauringon lämmittää. Malla on vanha tuttavani Kilpisjärveltä.

2.5.1994

 

Täällä Kilpisjärvi. Näinhän ne aloittavat isot toimittajat, jotka rustaavat juttuja milloin mistäkin maailmankolkasta.

On torstai-ilta. Kello lähenee kymmentä. Aurinko on juuri painunut tuonne Mallatunturin taakse. Valo kajastaa vielä vastapäätä Kilpisjärven takana olevan tunturin rinteisiin. Valoa on runsaasti yölläkin. Se tuntuu taas aluksi niin epätodelliselta.

Olen taas päivän seurannut Orvon ja Leenan huushollia ja värikästä asiakaskuntaa. Suomalaisia, ruotsalaisia, norjalaisia lappilaisia. Kaikki tuntuvat tuntevan toisensa. Tänään Orvo ja Leena ottivat muutaman tunnin vapaata. Ajeltiin Skibottenissa. Täällä Kilpisjärvellä on lunta vielä lähes metri. Skibottenissa on täysin lumetonta. Lämmintä tuttavamme talon pihalla on 27 astetta. Tuomen silmut juuri aukeamassa. Tuntuu ihmeelliseltä . Tämä Golf-virta on se, joka Kalotissa elämän turvaa.

Kävimme tuttavamme Inga-Siirin ja Viktorin lammasfarmilla. Parhaillaan on karitsoimisaika. Puhuttiin siinä Euroopan Unionista. Norjalaiset eivät syty tähän hankkeeseen vaan tuovat vastustavan kantansa esille. Mitään hyvää he eivät näe tässä liitossa. Norjan piti saada neuvotteluissa hyvä sopimus kalastuksen osalta. Nyt on paljastunut, että todellisuudessa Norja joutui tinkimään kalastuskiintiöistä paljon ja se on katkeroittanut norjalaiset, joille kala on tärkeä koko kansantalouden kannalta. Skibotteniin aletaan rakentaa suurta kalajalostuslaitosta. Pohjat oli jo valmiina. Rakennustyöt pitäisi Orvon kertoman mukaan alkaa lähiaikoina. Kalatehdas toisi kymmeniä uusia, pysyviä työpaikkoja kaupunkiin.

 

Tein kympin hiihtolenkin ensimmäisenä päivänä. Siinäkin oli jo tarpeeksi. Huomenna olisi tarkoitus käydä rajapyykillä. Siitä tulee 25 kilometrin lenkki. Ei sitä nyt niin hiihtämiseksi voi sanoa. Pitää pysähtyä usein kuuntelemaan täydellistä hiljaisuutta. Sekin on harvinaista herkkua. Aurinko porottaa. Valoa on niin paljon, että se sokaisee.

Lueskelin Lapin Kansaa. Paljon on valtakunnan uutisia, mutta myös lappilaisten asiaa. Rajakomissio on päättänyt jatkaa Tornionjoessa lohen rauhoitusaikaa kesäkuun loppuun. Pyyntikielto koskee myös Perämeren suuta. Asioista päättävät ruotsalaiset ja suomalaiset yhdessä. Lohikannan suhteen on huolta. Lohien runsasta poikaskuolemaa on tutkittu ja lohikannan turvaamiseksi on ryhdytty yhteistyössä toimiin. Molemmille maille Tornionjoki on arvokas ja vuosisataisen kalastuselinkeinon kannalta tärkeä asutukselle ja ihmisille.

Toinen uutinen kertoi, että paikallisten asukkaiden rajanylityksiä ryhdytään myös Suomen ja Ruotsin rajalla helpottamaan. Norjalla ja Ruotsilla on ollut vastaava sopimus jo kymmenen vuotta. Suomalaiset ja ruotsalaiset paikalliset asukkaat saisivat ylittää rajan missä tahansa. Tätä valmistellaan jo EU-direktiivien takia, sillä silloinhan rajat ovat vain symbolisia. Kuka tahansa saa kävellä rajan yli, jos kuuluu Unionin jäsenmaiden kansallisuuksiin.

 

Kilpisjärvi on muuten lomailupaikka, jossa ei näy nuorisoa eikä mellastelijoita. Täällä ei ole laskettelurinnettä eikä tekstiilihiihtäjiä.

Se on tietyntyyppinen ihmisryhmä, joka täällä viihtyy. Ihmiset, jotka karttavat massaturismia, jotka haluavat rauhaa ja nauttia luonnosta. Kyllähän tämä tällaisille puolieläkeläisille on juuri sopiva paikka. Terveisiä vain nivalalaisille Kilpisjärven kävijöille, Ylikosken Erkille ja Saaralle ja Saalastin porukalle Kokkolaan. Nyt täällä passaisi pollistella. Vahinko vaan. Kolme päivää on liian lyhyt aika ainakin lomalaisen mielestä.

4.5.1994

 

Nivalassa on ainakin yksi paikallinen sanontatapa, joka tunnetaan ainoastaan täällä.  – Se nyt on varsinainen huuhentaali.

Tällä tarkoitetaan erikoista ihmistä, vähän sellaista tuulella käypää.

Olen miettinyt monta kertaa, että tämän täytyy periytyä Nivalan entisestä kirkkoherrasta ja hänen perheestään. Hohenthal on niin harvinainen suku, eikä Nivalassa ole ollut muita Hohenthaleja kuin tämä kirkkoherra Klas Emil Hohenthal.

Sunnuntain Keskipohjanmaa-lehdessä oli Toivo Sandkvistin artikkeli: Nivalan Hohenthalit aktivisteina. Siinä kerrottiin kirkkoherran pojan, Lennart Hohenthalin suunnitelmista ampua kenraalikuvernööri Bobrikov.

Ahti Cajanus kertoi isänsä, maisteri Paavo Raivion kertoneen, että Lennart harjoitteli ampumista pistoolilla Similän vanhan pappilan vintillä. Tällä samaisella Lennartilla oli suunnitelma ampua Bobrikov junaan Pietarin ja Helsingin välillä. Sittemmin he luopuivat suunnitelmasta, kun tuli tietoon Eugen Schaumanin suunnitelma. Lennart toteutti kuitenkin yhden suunnitelman ja ampui senaatin oikeusosaston prokuraattorin Eliel Soisalon-Soinisen, joka edusti Venäjän suhteen myöntyväisyyslinjaa. Lennart pakeni Englantiin ja kirjoitti siellä muistelmansa. Hän kuoli siellä 1951. En tiedä, onko nämä muistelmat Nivalan kirjastossa. Sinne ne kuitenkin kuuluisivat.

Vieläkin kuulee vanhojen miesten suusta sanottavan tuon ilmaisun, että siinä se on kans yksi ”Huuhentaali”. Kaipa nämä aktivistit jäivät jotenkin nivalalaisten mieleen erikoisina ja tuulellakäypinä ihmisinä.

 

Kävin tiistaiaamuna vanhalla hautausmaalla katsomassa siivouskökkää. Oli mahdottomasti väkeä ja traktoreita. Haaviston Anttikin totesi, että kyllä tässä on vanhan ajan kökkämeininkiä. Yksin ei ole mukava tehdä töitä, mutta porukalla se on työkin sielunhoitoa. Ihmiset olivat innoissaan ja siinä oli työnriemua.

Tässä on se mielekkyyden juju työnteossa. Ennen oli taloissa väkeä ja kökän aikana monin verroin. Kökällä autettiin naapureita, kuokittiin peltoa, leikattiin viljaa ja korjattiin satoa. Se oli työnteon ohella myös seurustelun rikas sakramentti.

Yksi asia vaan pisti silmään. En nähnyt äkkivilkaisulla yhtään nuorempaa henkilöä. Olivat vähintään viisikymppisiä tai kahdeksankymppisiä eläkeläisiä. Anteeksi vaan, missä olivat työttömät?

Tämä on syvällinen ja pohdinnan arvoinen asia. Ensiksi hautausmailla on meidän kaikkien omaisia. Se on siten kunniatehtävä. Toiseksi yhteisiin talkoisiin osallistuminen on sosiaalinen perinne. Onko nyt näiden sukupolvien välillä syntymässä katkein. Onko ajattelutapa muuttumassa sellaiseksi, että lähimmäis- tai talkooapua ei tarvita, vaan ne kuuluvat yhteiskunnalle. Mikä on yhteiskunta? Eikö se ole me kaikki yhdessä?

Se on hyvä, että nämä eläkeläiset näyttävät kuitenkin esimerkkiä. Monta asiaa hoidetaan vielä Nivalassakin kökkäpelillä. Vanhat vetäjät ovat mukana Työväenyhdistyksessä, ammattiosastoissa, maamiesseuroissa, tienhoitokunnissa, nuorisoseuroissa ja muissa järjestöissä. Nämä ovat palkattomia virkoja. Monet valittavat, että ei tahdo löytyä nuoria jatkajiksi. Kukaan ei halua nähdä vaivaa ja tehdä ilmaista työtä. Jos nämäkin kaikki tehtävät siirretään maksullisiksi, niin moni järjestö ja toiminta lopahtaa siihen paikkaan. Tässäkin on hälyttävä merkki tulevaisuutta ajatellen. Jos järjestötoiminta loppuu saamattomuuteen, se merkitsee melkoista henkistä tyhjiötä Nivalassa ja koko maassa. Samanaikaisesti meillä on puoli miljoonaa turhautunutta työtöntä.

Jotenkin näitä asioita ei tahdo aina ymmärtää. No, nämä voi tietenkin leimata vanhan miehen haikailuksi.

 

Vapun puheissa lyötiin taas olan takaa. Hallituskumppanit Keskusta ja Kokoomuskin syyttelivät toisiaan ja Kääriäinen uhosi vuorineuvoksille. Demarien Lipponen aavisteli jo tulevia vastuita ja puhui välttämättömistä säästöistä. Viisaana miehenä hän tietää, että vaalivoitto ja hallitusvastuu tuo raskaan reen vedettäväksi. Keskustalle talouden elpyminen olisi pelastus rökäletappiosta. Ihmiset luulevat, että kaikki huono on hallituksen ja eduskunnan syytä. Ei uudella hallituksellakaan ole varmasti tullessaan kymmeniä miljardeja repussa, joilla luotaisiin verohelpotuksia ja uusia työpaikkoja. Kansalaiset uskovat kuitenkin niin ja äänestävät sen mukaan. Kansaa ei voi vaihtaa, mutta hallituksen kyllä. Pettymys saattaa kuitenkin seurata ja puskaradiot saavat ainesta kansalaisten märehdittäväksi. Sellaista on demokratia.

11.5.1994

 

Viikonlopun aikana suomalaiset jännäsivät Milanon jääkiekkouutisia. Kävelin lauantaina Ringin ohi ja sieltä kuului kauheita karjaisuja ja taputuksia. Kysyin ovimieheltä, että mikä on homman nimi? – Suomi johtaa jo viisi-nolla jenkkejä vastaan. Ja kohta uusi karjaisu ja kappeli. Suomi johtaa kuusi-nolla.

Moni eli sunnuntaipäivän hekumoissa illan jääkiekko-ottelua odotellessa. No, pitihän se seurata. Kesti puolille öin. Jännäksihän se meni, vaikka en ole jääkiekkofaneja. Kaksi kertaa Suomi on nyt jäänyt pikkuista vaille. Tällä kertaa onnistuminen oli kuitenkin lähempänä kuin koskaan. Rankkarikilpailu meni kuitenkin kanadalaisten hyväksi.

Miten tärkeä tämä voitto olisi ollut kansallisen itsetunnon kannalta. Joskus Suomelle oli tärkeää, kun Nurmi, Kolehmainen, Isohollo, Salminen ja Yrjölä toivat mitaleita ja Suomen maailmankartalle. Nuori maa tarvitsi itseluottamusta.

Suomi on vieläkin melko tuntematon maa. Muiden maiden tiedotusvälineet eivät ole niin suvereeneja ja koko maailmaa huomioivia kuin Suomen televisio ja lehdet. Ei USA:ssa eikä monesti edes Ruotsissa Suomen tapahtumat ylitä uutiskynnystä.

Kuuntelin maanantai-iltana urheiluruutua ja siinä haastateltiin kanadansuomalaista, miten siellä on uutisoitu Suomi – Kanada-ottelu. Ei juuri mitenkään. Omista liiga-otteluista oli kyllä ollut sivutolkulla juttua, mutta Milanon MM-kisoista vain lyhyitä mainintoja.

Jääkiekko on esimerkiksi jalkapalloon verrattuna kovin tuntematon laji suuressa maailmassa. Brasiliassa ja Englannissa katsomoissa on kymmeniätuhansia, jos ei satatuhatta katsojaa. Se on heille henki ja elämä. Sen totesin kerran Lontoon matkalla. Ihmettelimme, että mikä pommiattentaatti on nyt tapahtunut, kun poliiseja oli kadulla kilometrien matkan. Se selvisi kun pääsimme lähelle jalkapallostadionia. Jumalaton mekkala ja valtavat ihmisjoukot pyrkimässä peliä katsomaan. Siinä oli jo kansalliskiihkon tunnetta. Siellä tarvitaan tuhansia poliiseja yhtä ottelua valvomaan. Vähäistä ne on nämä meidän riehumiset urheilun alalla. Kyllähän se tietenkin makealta tuntuu, kun Suomi päihittää maailman supervallat, mutta heille se ei ole mikään iso asia. On niin paljon muuta valvottavaa ja tärkeää asiaa.

 

Muutamassa päivässä pukkasi kesän. Näyttää käyvän niin, että metsä voittaa maan. Koivut tulivat hiirenkorvalle äitienpäivän aikaan, mutta ruoho ei ole vielä lähtenyt kasvuun. Routa jököttää ja pitäisi varmaan saada kunnon sade, että maa lämpenisi.

Isännät ovat kuitenkin aloittaneet jo kylvötyöt. Joillakin paikoin maa on kuivunut tarpeeksi. Pääasiallisesti kylvötyöt siirtyvät kuitenkin vielä ensi viikkoon.

Nivalan isännät pääsivät maanantaina myönteisellä asialla uutiskuviin telkkarissa. Koskelan Alpo ja Kumpusalon Juhani kertoivat koneiden järkevästä yhteiskäytöstä kylällä. Nivalasta on taas valmistumassa koko pitäjää koskeva luettelo vuokrakoneista. Tämä on viisas teko, sillä tänä päivänä ei enää hankita koneita veropoistojen takia ja oman ylpeyden pönkittämiseksi. Koneet ovat kalliita ja niille jää monestikin lyhyt käyttöaika vuodessa. Moni viljelijä tarvitsee lisätuloja ja käy jelppimässä naapuria. Näinhän tehtiin ennenkin. Ei ennen ollut kylillä joka talossa puimakonetta, vaan rysky kiersi koko kylän. Niin oli traktoreidenkin kanssa. Yhdellä traktorilla tehtiin koko kyläkulman auraukset. Sitten jotenkin hurahti, kun tuli hyviä aikoja. Nyt palaillaan takaisin vahingosta viisastuneena. Velkaa on tullut tarpeeksi ja siinä on sydämenhauetta monelle isännälle, enempi kuin tarpeeksi. Moni sanoo olevansa omalla tilalla pankin renkinä.

 

Nivalalaiset huvielämän järjestäjät satsaavat kansainvälisiin kuuluisuuksiin. Kauniit ja rohkeat –sarjan Clarke Garrison tulee perjantaina Puustelliin. En tiedä paljonko Martikaisen on pitänyt pulittaa vierailusta. Tuskinpa hän kuitenkaan olisi miestä ostanut summassa, ellei luottaisi täpötäyteen ravintolayleisöön. Tämän sarjan esiintyjistä on tullut osalle Suomen kansaa täyttymättömien unelmien prinssejä ja prinsessoita. Heitä on vieraillut Suomessa tavan takaa ja aina on yleisö ollut hurmoksessa, kun näkevät suosikkinsa ilmielävänä. Mitenkähän Puustellin seinät mahtavat perjantaina pullistella.

16.5.1994

 

On perjantai ja kolmastoista päivä. Toisille se on pelottava ja varotaan kaikkea mahdollista.

Edesmenneelle ja kunnioittamalleni appiukolle perjantai ja 13. päivä oli onnen päivä. Hän kertoi siitä usein. Talvisota päättyi 13. päivä. Se jää sotilaan mieleen aina, kun on hengissä selvinnyt. Toisenkin kerran koeteltiin 13. päivän onnea. Veteraanikuntoutuksessa hänellä todettiin munuaissyöpä. Sekin päivä oli perjantai ja kolmastoista. Tästäkin Kosti selvisi ja sai elää varsin pitkän ja rikkaan elämän.

Suomalaisen miehen tavoin hän toivoi, että ei joutuisi kitumaan pitkään, niin kuin monet asetoverit olivat joutuneet. Hän toivoi pikaista lähtöä. Taisi aavistaa lähtönsä. Hänellä oli kiire laittaa piha talvikuntoon, heikottaa, peittää ruusut havuilla ja työkalut varastoon. Tuli siitä verannalle ja loi tyytyväisen katseen syksyiselle, lakastuneelle pihamaalle. Siitä hän kaatui lattialle kengät vaihdettuaan. Kaikki oli valmista talven tuloon. Niin oli myös appiukkoni valmistautunut ja saanut toivomansa päätöksen elämälleen perjantaina 13. marraskuuta.

 

Taikausko on alkukansojen piirissä elänyt sitkeästi. Sitähän mekin olemme, vaikka lukutaito on ollut jo yleinen satakunta vuotta. Uskomukset eivät kuitenkaan häviä niin nopeasti.

Autoilija sylkäisee kolmesti, kun musta kissa juoksee tien yli. Kun tikka kävi nokkimassa talon seinää, se tiesi kuolemaa. Tuskin tässäkään mitään perää oli. Hirsinen seinä komisi jossakin ontolta ja sieltä tikka tiesi syötävää löytyvän. Jos heinäpellolla heitti haravan piikit ylöspäin, niin se tiesi sadetta ja vanhemmat ihmiset toruivat heti siitä. Rantteella ei saanut jättää puita ristiin, joka muistutti ristiä. Se tiesi kuolemaa tai onnettomuutta. Jos leivän paiskasi nurinpäin leipäkoriin, se oli paha asia. Se tiesi Jumalan rangaistusta ja nälkävuotta. Lukkia ei saanut tappaa, silloin olisivat lehmät ruvenneet lypsämään verta.

Merenkulusta on peräisin uskomus, että jos laiva on kohdannut kaksi onnettomuutta, niin kolmas ja vihonviimeinen tulee varmasti. (Ilmankos Sally Albatros pantiin myyntiin).

Jos sormus putosi miehen sormesta, niin silloin eukko kuolee. Jos korppi lensi yli, niin voi ryhtyä testamenttia laatimaan. Huonoa päivää tiesi se, jos ensimmäiseksi akka tuli vastaan. Samoin oli päivä pilalla, jos aamulla sängystä laskeutuessa tuli vasen jalka edellä.

Oli myös onnea tuottavia uskomuksia. Jos tytön ja pojan harava heinäpellolla kapsahti yhteen, niin heistä tuli varmasti pari. Sirpaleet ovat aina tienneet onnea. Romaneilla on hyvin vahvat uskomukset. Heille vainajaan liittyvät asiat ovat niitä herkimpiä. Onnea mustalainen uskoo saavansa, jos pystyy varastamaan papin paidan. Pidäpä Kerttu-Liisa varasi, että et heitä Heikin paitaa yöksi narulle. Mistä sen tietää, vaikka Oskari kävisi sen nappaamassa. Sen paidan minä kyllä voisin korvata, sillä en ole pystynyt puhemiehenä Oskarille vaimoa hankkimaan ja jos paita toisi vaimo- ja muuta onnea, niin sen Oskarille me kaikki soisimme.

18.5.1994

 

Paljon kokenut ja monessa keitetty ystäväni Paavali piipahti toimituksessa. Mies tuntui jotenkin vaisulta. Syykin siihen selvisi. Kun on ikänsä tottunut kirjoittamaan ja seuraamaan maailmanmenoa, niin nyt tuntui olevan työkalut joutilaana. Sain höynäytettyä Paavalin, että hän ryhtyisi pakinoimaan meille niin kuin ennen hyvään aikaan. Me taistelevat metsot. Paavali suostui.

Huomasin heti ensimmäisestä pakinasta, että entisensä, entisensä on Paavali. Kaivelee vähän sieltä sun täältä. Mihinkäs sitä mies tavoiltaan ja tottumuksiltaan. Tottumuksen voimastahan se juoksi Perhon kanttorin koirakin vielä kolme vuotta kuohitsemisen jälkeen narttukoirien perässä.

Paavali saattaa pakinoissaan heitellä piikkejä sinne ja tänne, mutta minä en ota kantaa niihin. No ovat Paavalin omia ajatuksia. Näin on myös sovittu, että en ala korjailemaan hänen juttujaan.

 

Ruukin koeaseman johtaja Hakkolakin patistaa nyt isäntiä puna-apilan viljelyyn. Jo on aikakin. Tämä hyödyllinen heinäkasvi on ollut liian vähällä huomiolla vuosikaudet.

Sopiva apilaseos säilönurmessakin tekee ihmeitä. Korjuuta voidaan lykätä viikon ja antaa heinäsadon kypsyä nuppiasteelle. Apila pitää huolen siitä, että sato ei vanhene.

Olen katsonut noita vuosikausia lietelannalla lannoitettuja liettyneitä ja tiivistyneitä peltoja. Siinä ei voi enää puhua maan rakeisuudesta tai elävyydestä. Hyvä apilakasvusto muutaman vuoden aikana voisi elvyttää tällaisenkin peltolohkon. Kesantopelto on altis roskalle ja juolavehnälle. Monet ovat tehneet viljelemättömyyssopimukset ja jättäneet pellot kuudeksi vuodeksi rauhaan. Millaisiahan mahtavat olla kuuden vuoden kuluttua?

Jos pelloille olisi kylvetty sopiva apilaseos, niin pellot säilyisivät kunnossa, eikä juolavehnä mahtuisi sekaan. Apilan siemenkustannus on vain parisataa hehtaarille, kun juolavehnämyrkytys maksaa lähes tonnin hehtaarilta. Siirryttäessä puhtaampaan ja luonnonmukaisempaan viljelyyn apila tulee keskeiseksi tekijäksi maan parantajana ja luontaisena typpitalouden turvaajana. Hakkolan tutkimuksille ja kehotuksille täysi kunnia.

 

Lerasin puhelinluetteloa ja yritin ottaa selvää, vieläkö Konttilat ja Junttilat johtaa tämän perusteella väkitilastoa. Kyllä Junttilat ovat kiskaisseet raon Konttiloihin. Pohjanmaan Puhelinluettelossa Junttiloita on 35 senttiä rivimäärällä mitattuna. Konttiloita on vain 15 senttiä. Konttilat olivat aikanaan johdossa, mutta valuivat Helsinkiin ja Ruotsiin. Junttiset ovat paremmin pysyneet Nivalassa. Kiviojat ovat nousseet reippaasti yli Konttiloiden. Heitä löytyy luettelosta 26 senttiä. Haikaperäset ovat olleet myös sikiäviä. Viitaloita oli 16 senttiä ja Vähäsöyrinkejäkin reilusti yli kymmenen senttiä. Toinen eteläpohjalainen suku, Halmetojat, on lisääntynyt myös Nivalan maaperällä hyvin. Heitä löytyy puhelinluettelosta peräti 17 senttiä. Koutosia löytyy luettelosta 20 senttiä ja niistä puolet on nivalalaisia. Korkiakosket ovat siirtyneet tällä alueella kakkoseksi. Heitä löytyy luettelosta 26 senttiä.

25.5.1994

 

Kyllä osaa pitää kylmää. Soittelin tässä eräänä päivänä Alpuan Airille. Hän on sellainen sääprofeetta. Ei luvannut tulla haastattelemaan, mutta kertoi kuitenkin jotain allakan merkeistä.

Airi tietää kuun syntymiset ja vastuupäivät ja osaa muutenkin lukea luonnonmerkkejä. Airi sanoi, että kun talitiaiset ovat viipyneet pihapiirissä näin pitkään, niin keväästä tulee myöhäinen. Airin merkkien mukaan sää lämpenisi vasta kesäkuun ensimmäisellä viikolla. Kuun syntyminen ja nämä luonnonmerkit ovat vakuuttaneet Airin, että kylmää piisaa vielä ainakin pari viikkoa.

 

Ihmiset tekevät kylvöjä, vaikka yhtään voikukkaa ei ole vielä kukassa. Sitä pidettiin ohranteon merkkinä. Maa piti olla lämmin, kun ohraa kylvettiin. Nykyisin ei merkkejä seurata, eikä kylvetä yläkuuhun, vaan maahan…

Luonnon merkkien seuraaminen on muutoinkin jäänyt ihmisiltä unhoon. Ainakin nuoremmilta. Kouluopetuskin on mennyt niin teoreettiseksi, että käytännön asiat ovat toisarvoisia. Miksihän sellainenkin homma lopetettiin kuin kasvien keruu? Ennen piti kerätä satakunta kasvia kesän aikana ja tuoda ne syksyllä kouluun. Siinä oppi kasvien tuntemusta ja luontoa. Harva koululainen taitaa tuntea tänä päivänä sataa kasvia ja löytää niitä edes luonnosta.

 

En tiedä pitäisikö ottaa asiaan kantaa. Minuakin on patistettu kirjoittamaan eräästä nivalalaisia puhuttaneesta asiasta. Mikä ihmisiin on mennyt, kun pitää rääpiä ja raastaa toisia? Pitäisi aina muistaa, että on olemassa myös omaiset, lapset ja vaimo, jotka joutuvat syyttömästi kärsimään. Miksi lyötyä lyödä? Eikö niinkin karski mies, kuin Lauri Viita rukoillut runossaan tuskaisesti:

 

Jos lyöt, lyö minua vaan, elä turhaan kärsiä anna. Minun lasteni viattomain.

 

Tai toisen runon lailla:

 

Jos sortuvi yks, muut tukena ois. Oi ihmiset toistanne rakastakaa, niin suuri, suuri on maa.

1.6.1994

 

Sadoille tuhansille koululaisille ja opiskelijoille tämä viikko on ollut työtodistusten jakoa. Ahkeruudesta on palkittu ja koulunkäynti ja opiskelu ovat aina kannatettavia asioita. Koulumenestys luo edellytyksiä jatko-opiskeluun ja tulevaan elämään. Kaikki eivät voi olla teoreettisia ja tuoda kotia omaksi ja vanhempien iloksi loistavia koulutodistuksia. Toiset ovat vilkkaita ja suuntautuvat enemmän käytännön elämään.

 

Epäonnistumisesta ei kannata lannistua. Tunnen yhden ylioppilaskokelaan, joka reputti niukasti näissä kirjoituksissa. Hänellä on koulumenestyksen ohella muita harrastuksia. Harvalla ylioppilaalla on olut jo pari vuotta oma firma ja kymmenkunta työntekijää. Koulunpäälle yöksi töihin ja usein samoilla silmillä takaisin kouluun. Veronsa sekin vaatii. Isäsi sanoi kerran, että hänelle koulunkäynti oli tervanjuontia. Häntä kiinnosti aivan muuta käytännön asiat. Kuitenkin hän on mallikkaasti taaplannut elämänsä ja kasvattanut vielä lapsensakin työnteon kunnioittamiseen.

Sanotaan, että sellaiset jotka eivät pärjää koulussa, niin heistä tulee tähän valtakuntaan hyviä yrittäjiä. Muistan takavuosina keskusteluni Outi Kankaan, Taisto Viita-ahon ja Ahti Mäntylän kanssa. He tunnustivat yhdestä suusta, että kyllä se koulunkäynti ei tahtonut maistaa. Siihen aikaan piti olla vielä töissä niin, että koulussa käynti jäi enemmänkin harrastukseksi. Kuitenkin nämäkin yrittäjät työllistivät takavuosina Nivalassa parisataa henkilöä. Uusia yrittäjiä tämä Suomi kaipaa kipeästi tälläkin kertaa ja myös päteviä työntekijöitä.

 

Takavuosina ei vanhemmat koulunkäymättöminä olleet niin perillä todistusten numeroista ja arvosanoista. Eräänkin kerran oli naapurissa syntynyt keskustelu lapsien todistuksista. Toinen äiti oli kehunut, että meidän poika sai kahdeksaisia ja yhdeksäisiä. Toisen pojan äiti yhtyi kehumiseen, että meidän pojalla oli vain viisiäkymppejä ja kuusiakymppejä. Vilperi poika ei uskaltanut näyttää todistusta ennen kuin oli lisännyt nollat numeroiden perään.

 

Takavuosina eräs seurakunnan papeista koitti antaa hienovaraista valistusta, miten kirkossa tulisi käyttäytyä. Viime vuosina kirkkoon ja seurakunnallisiin tilaisuuksiin on tullut kamerat ja videolaitteet. Tämä seurakunnan työntekijä koitti ohjata käytöstä parempaan. Joskus tuntuu kiusalliselta, kun siunaustilaisuuskin näyttää menevän miltei markkinatapahtumaksi. Jopa kymmenet kurkkivat alttarilla kuvaamaan papin tehdessä viimeistä palvelusta vainajalle. Siinä on vaikea keskittyä papin ja omaisten herkkään tilaisuuteen, jossa vainajalle tehdään viimeinen palvelus ja kunnioitetaan hänen elämäntyötään.

Tämänkertainen soittaja oli kiusaantunut viime sunnuntain tapahtumasta, jossa kouluun lähtevät lapset siunattiin alttarilla ennen Jumalanpalvelusta. Jokaiselle oma lapsi on tärkeä, mutta onko se kuvaaminen niin välttämätön? Eikö kaunis muisto olisi arvokkaampi kuin hälisevä tilaisuus, vuodatteli tämä soittaja. Hän kertoi, että tuskin monellekaan jäi siinä hässäkässä mieleen papin sanat ja siunauksen merkitys. Hän oli pannut lisäksi merkille sen, että vanhemmilla ihmisillä on paremmat käytöstavat tässä suhteessa.

Terveiset ovat menneet perille. Ei kukaan kuitenkaan toivoisi sitä, etteikö vanhemmat saisi olla läsnä lapsiensa tärkeissä elämäntehtävissä. Se on rakkauden osoitus ja tuo turvallisuutta elämään. Nytkin on tulossa koulujen päättäjäiset ja moni lapsi toivoo, että ainakin toinen vanhemmista joutaisi tulemaan päättäjäisiin. Se on heille iso ja tärkeä tapahtuma. Viime vuosina vanhemmat ovat olleet tässä suhteessa aktiivisia. Me ollaan sitä sukupolvea, että meidän kenenkään päättäjäisiin eivät vanhemmat joutaneet. Itselläkin oli kiire karhitsemaan tai muihin töihin heti koulusta päästyä. Nyt eletään enemmän tunteella ja myös ilmaistaan niitä.

Hyvää kesää kaikille koulunsa ja opiskelunsa päättäneille.

6.6.1994

 

Kävin keskiviikkoiltana kahdeksan maissa kuvaamassa R-kioskilla, vieläkö olisi tarran ostajia. Kyllä oli ja pitkät jonot. Monenlaista kommenttia siinä kuuli. Toiset lupailivat, että ensi kesänä vaaditaan polkupyöräänkin tonnin merkki ja hölkkä- ja hiihtolenkeistä on maksettava kymppi kilometriltä.

Eräs ostaja vastasi myyjän tiedusteluun, että mitä haluatte. Siihen tuli äreä vastaus: – No niitä Ahtisaaren laastarilappuja, jotka tuulilasiin liimataan.

 

Kyllä suomalaiset ovat kilttejä. Veroprosentti on jo puolet palkasta ja sitten tulee tällaisia lisälappuja, kiinteistöveroja ja arvonlisäveroja. Ja se koskee vain puolta työikäistä kansaa, kun toinen puoli on työttömänä, eikä pysty veroja maksamaan. Jotenkin sairas tämä yhteiskunta on. Ei ehkä kansalaiset, mutta suuret päättäjät.

Kyllä minä kallistuisin nykyisen oikeusministerin kannalle, että kaikki valtion maksama pankkituki on tarkistettava. Miksi valtio ei ottanut heti hallintaansa niiden pankkien kaikkia kiinteistö- ja lomaosakkeita ja ulkomaansijoituksia, joille tukea annettiin. Siinä on kymmenet miljardit kateissa ja nyt vasta aletaan epäillä väärinkäytöksiä. Poikaset on poikasia ja kun ei ole omat rahat kyseessä, niin sitä on helppo leikkiä.

Pankinjohtajilta, valtionyhtiön johtajilta, kansanedustajilta ja ministereiltä pitäisi pyytää ennen virkaan astumista tehtävän vastuun kokoinen vakuus, joka voitaisiin realisoida jos töppäilee. Tätä pankkitukea ja valtionyhtiöiden töppäilyjä saavat maksaa vielä lapsemmekin. Heilläkin on omat sotakorvauksensa.

 

Euroopan unionista kansa on jo kurkkua myöten täynnä. Kukaan ei kuitenkaan tunnu siitä vielä tietävän mitään. Ei edes päättäjät ole saaneet esitystä eduskunnalle.

Eräänä päivänä kävi toimituksessa vieras, joka laski minulle hetkessä klubilaatikon kanteen, miten asia voitaisiin hoitaa kansallisesti. EU:n vuosittainen jäsenmaksu on kahdeksan miljardia. Siihen lisättynä herrojen palkat, edustustot ja kulut summa nousee kymmeneen miljardiin. Jos tuo neljän miljardin tukipaketti otetaan mukaan, tulee 14 miljardia. Jos otetaan mukaan saamattomat tullitulot, saadaan kokoon 28 miljardia. Jos tämä summa jaetaan jokaiselle suomalaiselle, niin joka sierainpari saisi noin kuusi tuhatta markkaa, eli käytännössä kaikilla suomalaisilla olisi ilmainen ruoka, edellyttäen että tuotanto kotimaassa olisi omaa kysyntää vastaava, eikä vientitukea tarvittaisi. Laskekoon joku muu eri tavalla, mutta tämä mies oli vakuuttunut laskelmistaan.

 

Koulujen työvuosi päättyy ja kouluissa veisataan tuttu suvivirsi. Tämä on jo vuosisatainen perinne. Sitkeimpiä perinteitä mitä on säilynyt suomalaisessa yhteiskunnassa.

Luterilainen kirkkokin on muuttunut vuosikymmenien aikana ja etsinyt muoti-ilmiöitä ja sympatiaa ja yrittänyt mukautua ja liberalisoitua ajan henkeen. Kirkkopyhiäkin muuteltiin työmarkkinajärjestöjen toivomuksesta. Palattiin sentään takaisin.

Suvivirsi on säilyttänyt paikkansa, vaikka ajat ovat muuttuneet. Se tuo varmasti jokaiselle mieleen oman lapsuuden ja koulun päättymisen Tämä virsi on vanha. Tekijäksi mainitaan ruotsalainen ja se on vuodelta 1694. Vanhassa virsikirjassa se oli numerolla 557 ja uudessa 571. Tämä virsi suomennettiin jo niin varhain kuin 1700 ja seuraavana vuonna se tuli myös virsikirjaan.

Tämän jälkeen virsikirjaa ja raamattuakin on mulkattu moneen otteeseen ja peukaloitu tekstejä. Virsikirja uudistettiin muutama vuosi sitten, eikä tässäkään vaiheessa Anna-Maija Raittila tai Niilo Rauhala uskaltanut puuttua suvivirren tekstiin. Se on suomalaisille niitä ainoita tai ainakin harvoja virsiä, jotka ovat sukupolvien yli juurtuneet sydämiin ja virren muuttaminen olisi ollut tuhansien tuntojen loukkaamista ja perinteiden katkaisemista. Tavalliselle suruttomillekin tämä virsi on ainakin jossain mielessä pyhä asia.

Onhan siitä aikaa jo pian 50 vuotta kun tätä suvivirttä Marjoniemen koulussa jullattiin Tyhtilän Hilman harmoonin säestyksellä. Minä en kehdannut paljon veisata kun ei ollut ääntä ja selän takanani seuraavassa pulpetissa olivat sellaiset veisurit, kuin Koivusaaren Annikki ja Haapalan Liisa, jotka olivat sentään musiikkisukua ja laulun taitajia. Maltoin kuitenkin olla tämän virren ajan ihmisiksi, eikä ajatuksetkaan karanneet muualle, että onkohan harakanpesä Rämeenpäässä vielä säilynyt vai onko Leppäniemen Esko jo ehtinyt hakea munat.

Suvivirsi unohtui jo kotimatkalla, kun talven käsitöissä valmistunut suolasalkkari keikkui käsipuolessa ja kutosen keskiarvolla varustettu todistus perstaskussa juoksentelin kohti Veelanninpuhtoa. Mutta riemu oli rajaton ja kesä edessä.

8.6.1994

 

Ranskassa on vietetty Normandian maihinnousun 50-vuotisjuhlaa. Paikalla oli voittajavaltioiden johtajat ja tuhansittain veteraaneja. Maailmanhistorian suurin sotatapahtuma, jossa vuorokaudessa menetti kymmeniä tuhansia miehiä molemmin puolin. Enemmän liittoutuneilta.

Tuossakin kahakassa oli mukana ainakin yksi nivalalainen. Maliskylän Torvisoittokunnan perustajia oli Etelä-Pohjanmaalta Nivalaan muuttanut Nylund. Hänen poikansa lähti Kanadaan 1920-luvulla ja joutui mukaan toiseen maailmansotaan Englannin laivastoon. Hän säilyi hengissä, mutta käydessään Nivalassa viimeisen kerran 1970-luvulla muisteli järkyttyneenä vieläkin sitä teurastusta, mitä Normandian maihinnousussa tapahtui. Se käänsi kuitenkin lopullisesti Hitlerin valtakauden ja maailmanvalloituksen tappioksi.

 

Olen monta kertaa miettinyt, että jos Hitlerillä ei olisi ollut niin hoppu maailmanvalloituksessa, niin hän olisi saattanut onnistua. Persosi liian nopeasti liian paljon ja levitti sotajoukkonsa ympäri Eurooppaa ja Afrikkaakin.

Neuvostoliiton kanssa oli jo hyökkäämättömyyssopimus. Joukot olisivat voineet keskittyä Englannin valloitukseen. Sen jälkeen vasta Pohjoismaat ja vetää vähän henkeä välillä. Sitten olisi ollut vuorossa Neuvostoliitto ja myöhemmin Afrikka ja muut maat. Se olisi voinut onnistua, ellei sitten olisi Hitlerille tullut itselleen nikkelimyrkytystä.

Vaikka Saksa oli vahva, niin ei sen sotilaita joka paikkaan riittänyt. Norja ja Tanska oli miehitetty. Neuvostoliiton, Puolan ja Itä-Euroopan rintamat sitoivat miehiä. Ranska, Hollanti, Englanti vaativat omat rintamansa. Sitten Hitler lähettää Rommelin ja miehet vielä Afrikkaan. Hattaalla oli Hitlerin hommat. Onneksi. Hitaampi taktiikka olisi voinut muodostua maailmalle vieläkin kohtalokkaammaksi. Polttouuneja olisi ollut muuallakin kuin Saksassa ja Puolassa.

Kuuntelin maanantaina Oulun Puskaradiota ja kyllä sieltä tuli katkeraa palautetta. Kuollut saksalainen on paras saksalainen, tuntui olevan monen lappilaisen mielipide. Eräskin nainen kertoi, että saksalaisten mukaan lähteneitä suomalaisia naisia heitettiin lentokoneista ulos ja laivoista mereen. Yhden sukupolven aikana hirmuteot ei unohdu. Nyt pitäisi kuitenkin ryhtyä uudelleen ystäviksi ja Euroopan unioniin menneet unohtaen.

 

Kyllä Alpuan Airi tiesi, että säät lämpenee kesäkuun ensimmäisellä viikolla. Tiistaina tuli Roope portaissa vastaan ja oikaisi minua. Häneltä se Airi on oppinut almanakan säämerkit ja vastuupäivät lukemaan ja hän on oppinut ne puolestaan Kiviahteen Laurilta. Lauri on taas puolestaan tainnut oppia nämä taidot Hannes-isältään. Onneksi ketju ei ole katkennut.

 

Ennen vanhaan, kun ei ollut kiirettä oli aikaa seurata monenlaisia tapahtumia ja maamerkkejä. Mieleeni on jäänyt kiviset kilometritolpat Karvoskylän suunnasta, jotka osoittivat matkaa kirkolle. Jos lähtisi rajalta muistelemaan.

Karvosenojan takana oli ensimmäinen tolppa. Sitten Kotiniemen kohdalla, Haanpään kohdalla, Marjoniemen koululta sata metriä, eli Uudenpaikan kohdalla, Palomaan suoralla, Mäkelän navetan takana, Koivumaan suoralla, Kankaanpään mehtätaipaleella, jossa oli mieskin tapettu. Seuraava Alakankaan kohdalla, sitten Niemipellon kohdalla, Kurunpuhdon metsätaipaleella. Sitten muistaakseni Haaran tien risteyksessä, seuraava oli taas metsätaipaleella ja sitä seuraava Täperän tienoilla. Kinevan kohdalla oi vain kilometri Vähäsarjan Matin kaupan, eli nykyisen postin luokse ja oltiinkin jo kirkolla.

Kirkon tapuli näkyi ensimmäisen kerran Kurunpuhtoon tultaessa kaukaisena taivaan siluetissa, kun istuttiin kirkkokiesin takapenkillä. Täperän aukealle tullessa kirkko näyttäytyi jo lähempää ja mielialat piti jo virittää kirkkotunnelmaan.

Nykyisin ei kilometripylväitä ehdi laskea. Sitä vaan huristetaan niin kuin Nätti-Jussi metsäkämpiltä lähti auton kyytissä Rovaniemelle. Jussi kertoi, että kun hän työnsi ongenvavan auton ikkunasta ulos, niin kilometripylväät rapisivat niin kuin olisi kammanpiikkejä vedellyt. Kovaa oli Jussillakin kyyti.

 

Noista kirkkoreissuista on jäänyt mieleeni varhainen muisto. Kuinka ollakaan oli sota-aikana Nivalan kirkossa joku vieraileva urkuri. Siihen aikaan urut eivät olleet sähköisiä, vaan tarvittiin urkujen polkija.

Urkuri kuulutti mahtavasti parvelta, että esitän Bachin Fuugaa ja mitähän se nyt oli. Mitään ei kuitenkaan tapahtunut. Hän oli unohtanut urkujen polkijan, jolla oli myös oma itsetuntonsa. Hetken kuluttua hän korjasi, että esitämme ja silloin alkoi urut soida.

13.6.1994

 

Kaikkia ei mitata rahassa. Onneksi. Tunteillakin eletään. Ihmiset kyykkivät puutarhapalstoillaan. Istuttavat perunaa, juureksia ja vihanneksia. Se on mieluista puuhaa. Kesä ei muuten tulisi. Pitää olla muutama rivi porkkanaa, punajuurta, lanttua, perunaa ja sipulia. Jotkut kasvattavat kaalintaimetkin itse ja viljelevät kaalit. Siinä pitää olla monen tonnin puutarhajyrsin, parinsadan lannoitteet, siemenet, pientyökalut, kastelulaitteet ja rikkaruohontorjunta.

Jos näistä oman palstan tuotteista tehtäisiin katetuottolaskelma, niin se olisi vahvasti punaisella. Jos ostaa syksyllä satasella sipulia, parilla sadalla perunoita ja muita vihanneksia, niin siinä on koko vuoden tarve. Mutta niissä ei ole tuota itse kasvatetun makua, joka syntyy vaivannäöstä ja työstä.

Urpelan Seppokin joutui kerran konjunktuurien armoille. Seppo osti kaalintaimia kaksi markkaa kappale. Kasvoivat kitumalla, mutta sitten myytiin Nivalassa syksyllä keräkaalta markan kilo. Ehkäpä sekin hiukan pehmensi Sepon maatalouskäsityksiä, kun tukiaisia ei tullut mistään.

Sepon pihamaa on nyt autio. Ei näy miestä kyykkivän pihamaalla. Tyhjä on kasvilava ja perunamaa muokkaamatta. Sepolle kevät oli aina kylvön ja touon aikaa ja hän nautti kasvien kasvattamisesta. Omalla palstallaan Seppo eli keväiset päivät väkevästi ja sai unohtaa sielua painavat nukkavieruajatukset. Hänen lähtönsä keväällä tuntui siksi käsittämättömältä

 

Karvoskylän Kylätoimikunta on hyvällä asialla. Hommaamassa uutta kelloa kappelille. Meitä entisiä karvoskyläläisiä on ympäri maailmaa ja moni käy kesälomilla kotikylällä ja tietenkin hautausmaalla omaistensa hautoja katselemassa ja osallistuu myös mahdollisuuksiensa mukaan kesäisiin hartaustilaisuuksiin. Kun kävin kyläkierrosta tekemässä Palosaaren Antin kanssa, heräsi ajatus miten me entiset karvoskyläset voisimme kantaa kortemme kekoon kellon hankinnassa. Lupasin Antille, että haastan muutamia tuttaviani mukaan kellorahaston kartuttamiseen. Ensimmäisenä tuli mieleen Maaselän päätoimittaja Reijo Niemi, Lauri Marjoniemi, Heikki Tyhtilä ja Keijo Niemi. Haastan 50 markalla kellorahaston kartuttamiseen. Voitte jatkaa haastetta, kyllä me ne edelleen toimitamme asianosaisten tietoon. Viisikymppisen voi maksaa postiin kellorahaston tilille numero 800020-23235988. Olisihan se kiva kuunnella sitten uuden kellon ääntä, kun on itsekin siihen kortensa kantanut vähäiseltä osin.

 

Tällä viikolla puhutaan matkustamisesta. Ennen vanhaan matkustamista oli pääosin vain kolmen sorttista. Hurjimmat lähtivät 1900-luvun alkupuolella rahtilaivalla Amerikkaan kultaa vuolemaan. Veelannistakin kaksi poikaa ja yksi tytär. Myöhemmin vielä Leander perään ja hänellekin taisi kertyä kaksi reissua.

Lähtijät olivat nuoria. Useimmiten alle parikymppisiä. Matkustaminen laivalla Hullin kautta kesti useita viikkoja. Oli tauteja ja nälkää.

Kuulin viime viikolla karmean tarinan erään nivalalaisen perheen matkasta. Vaimolle syntyi laivassa lapsi ja kun ei ollut ruokaa, he heittivät lapsen yli laidan. En tiedä pitääkö paikkansa. Joka tapauksessa elämä on ollut armotonta noina aikoina.

Toinen tarina kertoo, että kaksi nuorta Sarjankylän  poikaa matkusti Amerikkaan. Satamasta he nousivat junaan, joka vei Chicagon asemalle. Kun pojat heräsivät miljoonakaupungin vilinään, toiselta pääsi itku. Muutos Sarjankylän perukoilta suureen maailmaan oli liian suuri. Toinen lohdutteli itkeskelevää toveriaan. Elä itke, ollaanhan me ihmisten ilmoilla.

Työmatkat kotimaassa saattoivat olla myös pitkiä. Miehet hiihtivät Nivalasta Ruijaan ja Liinahamariin töihin. Moni mies jäi näille reissuille lopullisesti. Reppumiehiä sanan varsinaisessa merkityksessä  on ollut Nivalassakin jo runsaat sata vuotta.

Kolmas  matkustusmuoto oli isännillä markkinoilla käynti. Se oli jokavuotinen tapahtuma. Nivalalaiset kävivät markkinoilla Iisalmessa, Kokkolassa ja Oulussa.

Kerran olivat eräät nivalalaiset palaamassa Oulun markkinoilta vähän markkinatunnelmissa. Pimeänä syysyönä he lähtivät kohti Nivalaa kiesin istuimilla torkkuen ja hevosta hoputtaen. Toinen ihmetteli välillä, että miten nuo Oulun valot vielä näkyy. Aamun valjetessa he huomasivat, että olivat kiertäneet Äimäraution ravirataa koko yön.

Lehtiniemen Edvi ja Ahtelan Mikko olivat kuuluja markkinamiehiä ja hevoskauppiaita. He olivat Raahessa markkinoilla ja viipyivät viikon. Akkaväki oli tietysti utelias kuulemaan minkälainen kaupunki se Raahe on. Siihen Mikko vastasi, että pahanen kaupunki. Ajettiin kieseillä vähän katuja, niin kärryn jumpru sieppasi erään talon nurkkaan niin heti tuli piironki näkyviin. Taisi olla samanlainen markkinareissu kuin Ihalaisella ja Vatasella Joensuun markkinoille.

 

Minuun ei ole tarttunut etelän matkojen kuumetta. Yksi reissu on riittänyt. Ei minun hermoillani lököillä hiekkarannalla vuorokautta pitempään. Tulee turhan joutilas olo. Se matka kesti viikon ja jos olisi pitänyt olla toinen viikko, olisi varmaan saanut tuoda takaisin rautahäkissä.

Kotimaassakin on tarpeeksi katseltavaa. Mielenkiintoista voi löytää läheltäkin. Vaikka kulttuurierot ovat häviämässä, löytää toki vieläkin jokaiselta paikkakunnalta jotain omaperäistä, kun menee tavallisen kansan pariin ja maakyliin. Tänä kesänä toivottelen hyvää matkailukesää ja löytäkää nyt kotimaa uudella tavalla.

15.6.1994

 

Nivalan seudulla kuullaan tällä viikolla musiikkia. Kävin maanantaina Raudaskylän musiikkileirillä. Siellä soi koko opistonmäki. Nuoriso himppasi pihamaalla viulujen ja puhaltimien kanssa. Avonaisista ikkunoista soi musiikki joka puolelta. Ajattelin siinä vuosisataisen takaisia asioita. Raudaskylä oli herännäisyyden ja pietismin viimeisiä etappeja. Ukkojen ajan tiukka herännäisyys ja elämäntapa näkyi harmautena ja nöyryytenä. Talot olivat harmaan maalaamattomia vielä sotien jälkeenkin. Ei saanut näyttää korskaa. Urkumusiikki oli ainoata musiikkia, muu oli pirunviulun soittoa.

Ajat ovat muuttuneet. Nyt nuoret ovat jo neljännesvuosisadan saaneet tulla opistolle taitojaan kehittämään. Tuskinpa he sen jumalattomampia ovat kuin ne nuoret, jotka istuivat tummissa vaatteissa opiston seurapenkillä puoli vuosisataa sitten.

 

Nivalan laulukurssi alkoi tiistaina. Kesä tuli Nivalaan Ruuttusen Esan ja laulukurssin myötä. Esa on saanut viime päivinä runsaasti suitsutusta oopperaroolistaan. Itse oopperan johtaja Walton Grönroos, joka tunnetaan kitsaana tunnustuksen antajana, äityi Hesarin jutun mukaan kehumaan Esaa Wagnerin Lohengrinin ensi-illan esityksen johdosta. – Hän on meille kallisarvoinen laulaja, meillä ei ole kovin paljon sankaribaritoneja.

Se oli lehdenkin mukaan vahvasti sanottu tasapuolisuutta varjelevalta oopperan johtajalta.

Juttelin Raudaskylässä Päivyt Rajaniemen kanssa ja todettiin siinä, että tältä alueelta on vahva edustus Sibelius-akatemian opettajakunnassa. Siellä on Esan lisäksi Tellervo Pajamies, Martti Pelo, Nivalassa koulunsa käynyt haapajärvinen Risto Lauriala ja nivalalaista juurta molemmin puolin omaava Päivyt Rajamäki.

Kun nämä vielä jaksavat muistaa synnyinseutujaan, niin mikäs on meidän pollistellessa.

 

Nivalassa laulun ja musiikin harrastus on nuorta, vaikka meillä onkin nyt näin mahtava esiintyjien joukko. Ei ole ennen ollut mahdollisuuksia. Jos istui vinttikamarissa ja kirjoitti runoja tai soitteli ja lauleli selvin päin, sitä pidettiin vähintäänkin höyrähtäneenä ja kylähulluna.

Tämän sai kokea edesmennyt Tyhtilän Kustaakin, joka uskalsi Karvoskylällä ensimmäisenä lähteä musiikin harrastusta viljelemään. Kerrankin Kustaa oli kuoronsa kanssa kokoontunut Toivolan kyläkaupan seinän viereen odottelemaan kyytiä. Oli konserttimatkalle lähtö. Siihen ajelee tunnettu kylän maanviljelijä-sähkömies mopollaan ja kysyy Kustaalta minne sitä ollaan menossa. Kustaa vastaa, että Haapajärvelle laulamaan, johon Väinö totesi ykskantaan, ja että selvin päin.

 

Maliskylä saa kiittää soitto- ja lauluharrastuksestaan eteläpohjalaisia. Jokisaaren Maanviljelyskoulun perustaminen vuosisadan vaihteessa toi Maliskylälle torvisoittokunnan ja Inkeri Kangas kuorolaulun. Maliskylä on ehdottomasti Nivalan musikaalisin kylä ja Veelanninpuhto siitä toisesta päästä. Veelanninpuhdossa oli tosin työväentalo, joka maalaisliittolaisessa ympäristössä sai haukkumanimen Pyllistys. Tällä nimellä tämä tunnettiin koko maassa. Siellä kävi joskus orkestereita, mm. Dallapé. No se ei paljon kulttuurin tasoa nostanut, kun aina tanssien päälle tapeltiin autiorantalaisten kanssa. Oi sentään kaksi muusikkoa, Pysäyksen Jaakko ja Pyrylän Jussi.

Jaakko taisi kaksirivisen soiton ja soitteli monet nurkkatanssit ja piirinpyörijäiset. Hän oli myös kuplettilaulujen taitaja. Harmi että nekin ovat unohtumassa.

Sain kerran olla läsnä musiikillisessa tapahtumassa, jossa musiikki nousi kaiken arkisen yläpuolelle. Istuin talvisena iltana Pyrylän neliseinäisessä mökissä, joka oli vajaat kolme metriä kanttiinsa. Miltei neljänneksen vei takka ja loput tilat sänky ja pöytä. Siinä sitä vain Jussi ja Iida asuivat kuuden lapsen kanssa.

Kävi mahdoton mekkala, kun lapset olivat vilkkaita. Mökki oli täynnä höyryä, kun Iida keitteli ainoalle lehmälle haudejuomaa ja välillä kovalla metelillä hillitsi lapsilaumaa. Kaiken tapahtuman keskus oli kuitenkin Jussi, joka viritteli viuluaan autuaan tietämättömänä ympärillä tapahtuvasta. – Saateri se on sitten vaikea löytää tuo A-ääni ja siitä se on koko viritys kiinni, pohdiskeli Jussi.

Minulle ne olivat vieraita asioita. Viimein tuli viritys kohdalleen. Ja Jussin viulu alkoi soimaan. Siinä oli kontrastia kerrakseen, lapset keikkuivat Jussin hartioilla ja pitivät mahdotonta mekkalaa, Iida pauhasi väliin ja vesipata kiehui. Jussi oli kuitenkin noussut ylös maallisesta melskeestä ja hänen sielunsa oli tavoittamattomissa musiikin taivaissa, jonne arjen äänet ja melskeet eivät kaikuneet. Minunkin sieluni rimpuili kohti korkeuksia ja tuntui kun ruumenista ja heinistä haudottu lehmänjuoman tuoksukin olisi muuttunut mirhamiksi, joka ylensi mielen autuaaksi. Sellainen on musiikin voima ja tenho. Menestystä laulukurssille.

20.6.1994

 

Nummisuutarin Eskon kosiomatkoille ilmestyi monenlaista vastoinkäymistä. Ne olivat kuitenkin harmittomia Esko Ahon kujanjuoksuksi muodostuneella pääministerikaudella. Eskolla on nyt nuorena miehenä ensimmäinen todellinen koitos oman puolueen kanssa, joka on pahasti hajallaan.

Koko Ahon hallituksen aikana on Keskustapuolueen sisällä ollut vipinää. Presidentinvaaleissa oli mukana kolme henkilöä, jotka jakoivat puolueen ääniä ja pääehdokas putosi pois varsinaisesta kisasta. Tästäkin puolueen puheenjohtaja, eli Esko Aho, sai nuuskaa.

Hallituksessa on tapahtunut paljon muutoksia. Peräti viisi ministeriä on jo lähtenyt lätkimään hallituksesta ja Kristillisten Kankaanniemi on lähtökuopissa.

Valtionvelka kasvaa ja työttömyyttä ei ole pysytty kääntämään laskuun. Välien katkeaminen Paavo Väyrysen kanssa ja Väyrysen siirtyessä EU-vastustajien leiriin on enemmän kuin piikki lihassa ja haava on tulehtunut. Vielä muutama päivä ennen puoluekokousta tuli loikkaus Keskustan ryhmästä, kun kohulääkäri Riitta Kauppinen loikkasi Kokoomukseen.

Tätä kirjoitettaessa ei ole vielä tietoa Jyväskylän tapahtumista, mutta kokous tulee saamaan varmasti runsaasti valtakunnallista ja kansainvälistäkin huomiota. Keskustan rivit ovat täysin sekaisin, eikä hallituksen kaatuminenkaan ole kovin kaukana Jyväskylän tapahtumien osalta. Lauantaina äänestetään ensimmäiseksi EU-kannanotosta ja tämä jo peilaa Ahon kannatuksen kun mennään puheenjohtajavaaliin.

Hallituksen kaatuminen ei tietäisi hyvää talouselämän näkövinkkelistä katsottuna. Se heilauttaisi välittömästi markan arvoa ja pörssikursseja. Muutoinkaan ei Suomen kansainvälinen kuva ole kovin luotettava ja hallituksen keikaus pantaisiin varmasti välittömästi merkille.

Paavo-parka kovan onnen lapsi. Jos ”hengissä selviät” Jyväskylän kokouksesta taitavuutesi ansiosta olet kasvamassa Kekkosen kaltaiseksi runnojaksi. Pahoin pelkään tätä koitosta, että näin ei käy. Niin vauhdilla Nivalan isännätkin lähtivät puoluekokoukseen.

 

Keskustan eduskuntaryhmän puheenjohtaja faksasi käyttämänsä ryhmäpuheenvuoron lehteemme eduskunnan EU- ja luottamuslausekeskustelusta. Mattila esittää ryhmän kantana hallituksen esityksen hyväksymistä ja perustelee EU-sopimuksen etuja. Toisaalta hän lupaa, että kansanäänestys lopullisesti ratkaisee asian. Ei auttanut ryhmänjohtajankaan vetoomus, vaan osa lähti omille teilleen, äänesti tyhjää tai vastaan ryhmän kantaa. On siinä Kalevillakin vaikea lauma paimennettavaksi.

 

Oltiin kerran edesmenneen Vilkunan Joosen kanssa Lieksassa valtakunnallisilla kotiseutupäivillä. Oli pääjuhla ja harras tunnelma. Oli korkeatasoinen musiikkiesitys ja minusta näytti, että se meni Joosenkin takin alle ja odotin kommenttia esityksen loputtua. Tulihan se sieltä – No, sehän oli herkkää ja fiiniä kuin enkelin pieru.

Siinäpä sitä on ollut pohdiskelemista läpi elämän eri tilanteissa, että millainenhan se enkelin pieru sitten oikein on.

Kuluneella viikolla näitä herkkiä hetkiä on ollut tarjolla, kun on saanut seurata Raudaskylän valtakunnallista musiikkileiriä ja Nivalan laulukurssia ja sen konsertteja.

Olen toisaalta ulkoraiteella aina näissä konserteissa. Ryynäsen Väinö ei opettanut maamieskoulussa allegrosta eikä adagiosta mitään. Puhui vain karjanlannan hoidosta, mutta siitäkin niin palavasti, että herkemmät vetistelivät. Täytyy kuitenkin sanoa, että kyllä sitä jotain vastaanottaa vaikka ei musiikin terminologiaa ja sävelten historiaa tuntisikaan. Otammehan vastaan ilman koulutusta linnunlaulunkin ja nautimme siitä.

Tuo Joosen vertaus tuli elävänä mieleen Nivalan kirkossa torstai-iltana. Mielikuvitusta ruokki vielä taiteilija Välkkeen maalaamat enkelinkuvat Nivalan kirkon kuoriosassa. Näiden kuvien alla nuoret, lahjakkaat viulistit esittivät taitojaan ja sokerina pohjalla Rajamäen sisarusten esitykset. Kyllä oli kirkossa hiljaista. Se oli erilainen kirkonmeininki.

 

Nyt pitäisi ruveta jo lämpenemään. Nakkaa pitkäksi Alpuan Airin ennustuksetkin. Ei lämpene muu kuin Keskustan kenttäväki Jyväskylässä. Ei pääse isännät rehuntekoon ennen juhannusta tänä vuonna.. Sitten tuleekin kiire, kun suviseurat ja herättäjäjuhlat painaa päälle ja jossain välissä pitäisi kerätä ruohokin talteen.

Toivotaan ilmojen lämpiävän.

23.6.1994

 

Kiitokset sille Kemin miehelle, joka halusi pysyä tuntemattomana. Toimituksessa oli käynyt poissa ollessani mies ja jättänyt maittavan kakun kiitoksena Pidisjärvi-lehden lukunautinnosta kertomansa mukaan.

Viime aikoina on tullut myönteistä palautetta toimitukseen. Ihmiset tietävät, että minussa höystö tuntuu ja kehua retostelevat pakinoita. Siitä saattaa tulla jo paineita. Pitäisi pystyä aina syttymään ja ei jaksakaan.

 

Fiksut ihmiset ovat tiedustelleet, miksi Nivalan suurimmat elintarvikeliikkeet eivät ilmoita. Se on ollut totta. Lehden ilmestyminen ja työpaikat ovat kiinni ilmoittajista. Toki meillä on uskolliset yhteistyökumppanit nivalalaisessa elinkeinoelämässä. He tekevät mahdolliseksi sen, että Pidisjärvi-lehti pystyy antamaan valinnan mahdollisuuksia, kertomaan perinteestä, nivalalaista elämäntavoista ja ihmisistä. Pidisjärvi-lehdessä ilmoittaa kaikki nivalalaiset kauppiaat ja laitokset ja yritykset. Poikkeuksen tekee vain Nivalan Urheilijat, jolle ei kelpaa edes ilmainen tarjous. Reino Kivioja ja Mauno Niemelä ilmoittivat, että ei tipu, vaikka ilman antaisin. Lopetin Urheilijoiden tukemisen siihen.

KOP:n suunnalta puhaltelee kylmät tuulet. S-marketti on tiensä valinnut. Minua pyydettiin kirjoittamaan pari vuotta sitten S-marketin saneerauksesta. Käytiin muodollinen urakkakilpailu miljoonien saneerauksesta. Yhtään urakkaa ei kuitenkaan nivalalaisille yrittäjille tullut. Nivalalaisten rahat kyllä kelpaavat Kokkolaan, mutta ei nivalalaisten palvelut. Jos me tällä tavoin Nivalassa asuisimme, niin ei meillä olisi kiveä kiven päällä. Kyllä omien liikkeiden tukeminen meille nivalalaisille on tärkeä. Kysymys on yrittäjän pystyssä pysymisestä ja työpaikoista.

Sitä ihmettelen, että keskolainen Kourujärvi on valinnut myös oman linjansa. Hänelle ei tunnu olevan merkitystä nivalalaisesta elämänmenosta, kunhan kauppa vain kävisi. No, ei tupata kun ei tykätä. Kuitenkin Nivalan kunta ja seurakunta ovat tasapuolisia ja hyväksyvät molemmat lehdet tasavertaisina. Kourujärven ja Heinolan ei tarvitse välittää nivalalaisten mielipiteistä.

Löytynojat ovat nivalalaisia ja ovat pienen tauon jälkeen palanneet ilmoittajiksi. He sentään tuntevat Nivalan ja nivalalaiset. Ovat kanssakäymisissä muutoinkin kuin tiskin takana, vaikka se rooli viekin melkein kaiken ajan. Ei asiat ole niin yksioikoisia. Kyllä kaikella on omat vaikutuksensa. Jos tukee ostoksillaan meidän ilmoittajiamme, se tietää lehden sisällön paranemista, turvallisia työpaikkoja yrityksessä ja valinnan mahdollisuuksia niin lukijoille kuin ilmoittajille. Pidisjärvi-lehden olemassaolon kautta Nivalassa on Suomen halvimmat tilaus- ja ilmoitushinnat. On silläkin oma merkityksensä. Terve kilpailu piristää.

 

Jyväskylän puoluekokouksessa kävi niin kuin kävi. Aho niputti oman arvovaltansa hallituspakettiin ja EU-äänestykseen. Tulos oli selvä. Vastuuntuntoiset keskustalaiset eivät halunneet kaataa hallitusta ja ajaa maata konkurssiin. Taskussa nyrkkiä puristaen he joutuivat äänestämään näin. Jos kysymys olisi ollut pelkästään EU-kannanotosta, olisi tulos voinut olla toisenlainen. No, se nähdään syksyllä.

 

Juhannus on tulossa. Ihmismielet herkistyvät suven juhlan vastaanottoon. Itse ajattelen kriittisesti, että miksi ihminen stressaa itseään. Kovasta työnpauhinasta pitäisi hetkeksi ummistaa silmät ja virittyä juhlamieleen. Kuitenkin parin päivän päästä on edessä sama arki, työ ja elämä. Juhannuskoivut kuihtuvat ja viedään pois. Tuntuu, että meikäläisen pumpulle ja psyykelle tasainen arkielämä olisi parempi.

Mutta kun on tuo mieli, sielu ja unelmia, niin ne kävelee ihmisessä aina järjen yli. Varsinkin juhannuksena. Kukaan ei pysty näkemään sieluuni ja aavistamaan tunteitani, kun kävelen kesäiltana vihreän niityn laitaan yksinäni. Siinä sieraimet laajentuvat nuuskimaan kesän tuoksuja. Kuulen tutut lintujen äänet. Tiedän kuovin hätähuudosta, että jossain vaanii kissa kuovinpoikia. Se on tuskainen huuto suviyössä. Luonto käy omaa kamppailuaan suviyönäkin.

Niin myös ihmislapset. Nuoret urhot pörhistelevät höyheniään Kalajoella ja Lestijärvellä. Pitää olla kovista ja sitä kossulla kovennetaan.

Moni lomalainen on jo palannut tuttuun kotiin Nivalaan. Saattaa olla niin, että enää ei ole pappa, mummo, isä tai äiti enää tutulla pihamaalla. Sukupolvien kierrossa toiset poistuvat ja uudet tulevat. Pihamaa herättää muistoja. Sillanpään kuvaus, Ihmisiä suviyössä, on mestarillinen näkemys suomalaisesta suviyöstä. Siinä on uuden elämän syntyä, väkivaltaista kuolemaa ja ostettua rakkautta sekoitettuna tietenkin suomalaiseen elämänmenoon, johon juhannuksena kuuluu usein viina ja sen seuraukset. Päivän valjetessa on raukeus ja katumus. Ei juhannusta voi ohittaa. Se on elettävä. Tätäkään juhannusta ei saada uusiksi. Siis unelmoikaa ja tuntekaa elämä. Hyvää juhannusta.

29.6.1994

 

Isännät malttoivat odottaa rehuntekoa juhannuksen yli, mutta kyllä jo maanantaina oli kiire. Edellisinä vuosina ensimmäinen sato oli jo siilossa ennen juhannusta. Nyt pitää kiirettä, että ehtii ennen suviseuroja. Näyttää, että ehtii vielä senkin jälkeen. Kasvustot ovat pahasti myöhässä, eikä timotei häristele vielä nupille.

Soittelin Kokkolan Vesi- ja ympäristöpiirin tarkastajalle näistä puristemehuasioista. Sieltä todettiin, että informaatiota kyllä annetaan viljelijäin omien ammattilehtienkin kautta ja heidän toimestaankin. Valitettavasti asia tuntuu menevän huonosti perille. Puristemehujen talteenotossa on kysymys vain asenteesta, eikä rahasta ja vaivannäöstä. Takavuosina Malisjoessa kalat kelluivat kuolleena pinnalla ja ravut kävelivät maalle, kun jokilatvoilla aloitettiin rehunteko. Puristemehut päästettiin surutta jokeen. Nyt on tapahtunut parannusta.

Rehuntekijän on vaikea tiedostaa itselleen, että puristemehujen vesistöön lasku on elämän ja kuoleman kysymys. Se on sama, kun pistäisi traktorin pakoputkesta letkun navettaan ja katsoisi päältä kun lehmät alkaa horjumaan ja kaatuvat vähitellen kuolleena maahan. Sitä on jokainen rehuauma ojan varressa ja tulva-alueella jos puristemehuja ei oteta talteen. Yksi kaivinkoneen kauhan koukkaisu riittää puristemehujen talteenottoon, mutta sitäkään vaivaa ei kaikki viitsi tehdä.

Kannattaisi ajatella, että kysymys on omasta edusta, kun suojelee luontoa. Nyt tarvitaan kansallista yksimielisyyttä, että maatalouden tukipaketti saadaan läpi. Tuottaja ja kuluttaja ovat samassa veneessä. Maatalouden tuki maksetaan veromarkoista. Ei kannattaisi ylimielisillä asenteilla ärsyttää ihmisiä. Yleinen mielipide ja Euroopan painostus panivat suomalaisen puunjalostusteollisuudenkin polvilleen. Jos metsiä raiskataan, niin saksalaiset ja eurooppalaiset pistävät suomalaisen paperin pannaan.

Niin voi käydä myös maatalouden kohdalla, jos joudutaan Euroopan Unioniin. Sen vuoksi kannattaisi jo ennakkoon itse hoitaa nämä mahdolliset kriisit kuntoon. Tämä voi olla ärsyttävää tekstiä, mutta Vesi- ja ympäristöpiiri ja Nivalankin lautakunta joutuu puuttumaan asiaan. Kysymys on aina ympäristörikoksesta. Niin vaarallinen myrkky puristemehu on.

 

Juhannusjuhlien järjestäjät taisivat hinnoitella itsensä ulos. Varmasti moni yritys miettii nyt sitä miten ensi vuonna. Juhannuksesta pitäisi saada mahdollisimman paljon irti, että investoinneille ja palkoille löytyisi katetta. Ihmiset eivät unohda vuodessa kokemuksiaan, vaan laskeskelevat jo ensi vuodeksi muita tapoja viettää juhannusta. Se merkitsee sitä, että matkailukohteiden investointeja tehdään entistä varovaisemmin. Ihmisiltä loppuu rahat, kun ei ole työtäkään ja verotus niistää kaikilta raskaasti.

Veronmaksajain keskusliitto on julistanut ensi torstain taksvärkkipäiväksi. Torstaihin saakka olemme tehneet työtä yhteiskunnan hyväksi. Puolen vuoden palkka menee veroihin. Missä on sietokyvyn raja?

Palkansaajan tilistä vähennetään veron lisäksi kolme prosenttia eläkemaksua, yli kaksi prosenttia työttömyysvakuutusmaksua ja pari prosenttia ammattiyhdistysmaksua: käteen jää vajaa puolet monellakin. Raja työttömyyspäivärahan ja palkan välillä on häviävän pieni. Moni harkitsee työttömäksi heittäytymistä, sillä työ on tänä päivänä ankaraa. Niillä harvoilla, joilla on työtä, se on entistä kovempaa. Mielialat työntekoon eivät ole motivoivia. Moni harkitsee lössiksi panemista. Saman saa päivärahallakin, eikä tarvitse itseään tappaa.

Tämä on hyvin lähellä toteutumista tässä yhteiskunnassa. Työntekoa ei kannusteta, eikä palkita. Jos tämä mieliala saa enemmän valtaa, niin ei ole kohta jaettavaa, ei työtä eikä työntekijöitä. Puoli vuotta taksvärkkiä suomalaisilta on maailmanennätys ja kärsivällisyyden mittari. Maksamme raskaammin kuin sotakorvauksia tätä yhteiskunnan velkataakkaa. Ei ihme jos monelta yrittäjältäkin motivaatio loppuu. Vanha sukupolvi vielä jaksaa, mutta nuoremmat ovat viisaampia. He eivät pistä itseään likoon pelkän kunnian tähden.

 

Viikon päästä pitäisi alkaa kesälomat kotimaassa ja Ruotsissa. Tämän pitäisi näkyä Nivalan katukuvassa. Näkyi ainakin takavuosina.

Nivala on ollut kasvattajaseura. Täältä on lähdetty maailmalle. Joskus kuin sopulilaumat vaelluksena leivän perään. Suuret ikäluokat 1950- ja 1960-luvuilla. Silloin mentiin Ouluun, Helsinkiin ja laumoittain Ruotsiin. Kouluttamattomina, mutta hapeneina rahalle. Kielitaidottomina ja juurettomina. Ne ikäluokat ovat vanhentuneet. Siteet Nivalaan ovat katkenneet. Harvoilla elää enää isä ja äiti. Lapset ovat aviossa Ruotsissa tai muualla. Kotiseutu ei ole enää kiistattomasti Nivala. Elämä on vietetty muualla ja kasvatettu perhe uusissa ympyröissä. Siteet Nivalaan haurastuvat.

On kuitenkin paljon niitä, jotka vielä tulevat. He haluavat viettää kesän hetkiä menneitä muistellen ja tuttuja tavaten. Hekin huomaavat täällä, että paljon on muuttunut. Ei ole enää tuttuja vaan uusi sukupolvi meuhaa pelloilla ja kylissä. Kyselemällä voi löytää osan menneisyydestä. Oletko sinä Vähänkankaan poikia, oletko sinä Alholmin tyttöjä Sarjanperältä?

No, sitä se on jo meikäläiselläkin, vaikka on asunut melkein ikänsä Nivalassa. Pitää kysyä kuin Kivimäen Heikki. Elä sano mikä on isäsi nimi, vaan sano mikä on isoisäsi nimi, niin saatan tuntea.

Juuriin pääsee kiinni utelemalla. Vanhemmalla iällä siihen on jo oikeus. Nivalassa kokoontuu useita sukuja kesän aikana. Siellä piisaa ukkeilemista, että mitä haaraa se sinä olet. Lomareissut ovat juuri näitä juurien tonkimisia. Tervetuloa Nivalaan lomailemaan, toivottavasti löydätte täältä jotain reppuun arkipäivän matkaa varten.

4.7.1994

 

Kesä on pahasti myöhässä. Monella rehunteko on vielä kesken. Hitaasti on kasvanut. Uusia perunoita ei vielä omasta pellosta saa viikkoon. Juhannusruusut ovat vasta puhkeamassa kukkaan. Edellisinä kesinä ne ovat jo olleet juhannuksena rehevimmillään.

Suuri osa nivalalaisista on lähtenyt Tornioon suviseuroihin. Oli ollut torstai-iltana täysi liikennekaaos Oulun ja Tornion välillä. Asuntovaunun vientireissulta palanneet nivalalaiset kertoivat, että järjestäjille taitaa tulla paineita. Asuntovaunualue oli ollut jo torstai-iltana miltei täysi ja kun sateet olivat pehmittäneet paikoitusalueen, jouduttiin vaunuja traktoreilla vetämään. Tämä ruuhkauttaa aina liikenteen ja tuloteille syntyy pitkiä jonoja. Tällainen oli ollut torstai-iltana tunnelma Torniossa. Toivottavasti ei sateita enää tule ja suviseurat voidaan pitää kunnollisissa ja kesäisissä olosuhteissa. Rankkasateet ovat aina juhlien järjestäjille painajainen.

 

Kesä on aina sukujuhlien aikaa. Lauantaina kokoontuu Taneli Konttilan jälkeläiset Oulujärvellä. Konttilan serkusten kokoontumiset alkoivat viime kesänä Aittoperällä.

Kontion suku, joka pääosin on Ylivieskassa, kokoontuu 10.7. Ylivieskassa.

Marjoniemi – Vähäaho –suvun kokous on 23 – 24 heinäkuuta Nivalassa. Marjoniemen – Vähäahon suvusta on valmistunut myös uusi sukututkimus, joka on tehty saksalaisella täsmällisyydellä, sillä sinne asti suvun juuret jo ovat rönsyilleet.

Sukujuhlat tahtovat olla vanhemman väen kokoontumistilaisuuksia, sillä montaakaan nuorta nämä asiat eivät kiinnosta. Vasta sitten, kun on omat muksut taipaleella on aikaa pohtia menneitä ja tonkia sukuaan. Onneksi nyt jo monen suvun kohdalta on sukuselvitykset tehty, että ei tarvitse lähteä aivan tyhjästä sukujuuriaan penkomaan.

Sukututkimus on niiden tekijöiden mukaan mielenkiintoista puuhaa ja kun siihen pääsee sisälle, eli oppii kirkonkirjoja ja maakunta-arkistoa penkomaan, niin sitä ei malta lopettaakaan.

Maineikas edesmennyt Ylihärmän Konepajan johtaja, Ville Isosaari, kertoi omista tutkimustuloksistaan. Vierailtiin Nivalan nuorten isäntien kanssa Ylihärmän tehtailla ja Villekin kertoi sukututkimuksista. – Minulla meni mielenkiinto, kun kolmannessa polvessa tuli jo mustalaisia sukuun ja neljännessä polvessa olivat jo kaikki karhunlihan syöjiä. Taisi Ville panna vähän höystöjä kertomuksiin, mutta kyllähän sieltä monenlaista löytyy kun tarpeeksi kauas sukunsa juurille pureutuu.

 

Nyt on sitten kesä ja ihmisten pitäisi pystyä hölläämään ja nauttimaan kesäsäästä ja luonnosta. Vaikka maataloudessa tehtiin ennen työt ihmis- ja hevosvoimin, jäi aikaa huilaamiseenkin. Väkeä oli tosin heinäpellolla enemmän. Nyt isännät ja emännät puurtavat rehunteossa yötä päivää, eikä lepohetkiä paljon ole. Palkkatyössä käyvät ovat niin työn stressaamia, että eivät jaksa juuri kesästäkään innostua. Helppoa se ei ole ilmeisesti työttömilläkään. Stressaavaa on käydä työvoimatoimistossa papereiden kanssa, kun työtä ei ole.

Meidät on reivattu niin ristiin ja rastiin kiinni tähän yhteiskunnan karuselliin, että yksityisyyttä ei paljon ole. Ja yhä kiihtyvällä vauhdilla pyritään tulevaisuutta kohti. Toisinaan tuntuu siltä, että tarvitseeko ihminen jokapäiväisen ruokansa eteen tosiaankin niin paljon työtä ja vaivannäköä. Eliväthän ne ennenkin ja lopputulos on aivan sama oliko koko elämänsä työttömänä  tai maailmaa kiertävänä myyntimiehenä. Onnellisia kansoja ja ihmisiä ei taida olla teollisuusmaissa ja Euroopan Unionissa, vaan ne löytyvät kenties tuolta Venäjän aroilta paimentolaisenheimojen parista. Siellä eletään omaa kiireetöntä elämää, eikä hamstrata kaiken maailman rihkamaa, autoja, tietokoneita ja tekniikkaa joista länsimaisen ihmisen koko elämä näyttää olevan kiinni. Minusta tuntuu, että olisi vara palata vähän taaksepäin ja tuleehan se tällä konstilla luomakunnan kestorajakin eteen. Pian on vedet saastutettu ja soraharjut tuhottu.

Linkolan ajatukset tulevat usein mieleen, vaikka ei niitä kovin julkisesti uskalla toistaakaan. Hänen mielestään ollaan menty paremman kerran hunningolle ja tulevaisuus näyttää pahalta. No, kesäksi täytyi sentään löytää myönteisempääkin ajateltavaa. Mikäs hätä tässä on kun aurinko porottaa ja maha on täynnä hernesoppaa. Ei pitäisi olla valittamista.

6.7.1994

 

Kirjoitin tiistaina alla sopimuksen Keijo Korhosen kanssa. Hän ryhtyy pitämään kolumnipalstaa Pidisjärvi-lehdessä syyskuusta alkaen. Siihen saakka Keijo Korhonen hoitelee Kainuun Sanomien päätoimittajan virkaa.

 

Kummasti ne asiat heittelevät ja rajustikin, kun ollaan tarpeeksi korkeilla poliittisilla paikoilla. Vielä viime talvena ja syksynä Keijo Korhonen ja Paavo Väyrynen olivat toistensa kanssa eri linjoilla. Paavo Väyrynen oli presidentinvaaliin saakka EU-myönteinen ja varsinkin ministerikautenaan. Hän lupaili, että Suomi on nettosaaja.

Luettuaan Suomen neuvotteluehdot, Paavo tuli toisiin aatoksiin, eli kallistui Korhosen kannalle. Sanottiin, että Korhonen pudotti Paavo Väyrysen presidenttikilpailussa ainakin toiselta kierrokselta. Nyt molemmat tohtorit soutelevat samassa veneessä.

 

Ihme ja kumma se on, mikä on saanut suomalaiset poliitikot niin EU-myönteiseksi. Liekö inhimilliset näkökohdat? Tulee 400 uutta virkapaikkaa. Ja edut kaikilla mausteilla. Ne ovat kalliita virkoja veronmaksajille ja heistä tulee eräällä tavalla Suomen kansan rälssitilallisia, jotka käyvät täällä vain kansaa verottamassa. Ei siinä mahda mitään maanviljelijäin ja muiden vastustus kun 400 huippuvirkamiestä on lähtenyt Suomea viemään Euroopan Unioniin. Kulissien takana paikkoja on varmasti jo jaettu ja palkat ovat vähintään kaksin- kolminkertaiset kotimaan ministerien palkkauksiin ja kun ollaan pois Helsingistä, voidaan muutenkin elää leveämmästi valtion laskuun. Vaan viehän ne sinne. Ei siinä mikään auta.

 

Lomalaisiakin on tullut. Nokelan Urpo tuli Australiasta jo huhtikuussa ja lähtee takaisin syyskuun lopussa, jos ei tule pakko sitä ennen. Urpolle on tullut ongelmia suomalaisen yhteiskunnan kanssa.

Urpo on lukenut Australiassa siirtolaisten lehdestä, että valtioiden kesken on tehty sopimukset siitä, että turisti saa kotimaansa taksoilla terveys- ja apteekkipalvelut lomansa aikana. Tämän päätöksen perään Urpo on joutunut kysymään, kun lääkkeet Suomessa ovat hinnaltaan moninkertaiset Australiaan verrattuna. Urpo tilasi lääkkeitä Australiasta, mutta ne jäi tulliin. Pitäisi kuulemma olla iso nippu papereita ja lääkintäviranomaisen todistuksia, että lääkkeet ovat Suomessa sallittuja. On herroilla kysymyksiä, mutta Urpon verenpaine nousee näistä vain lisää ja lääkkeet maata mötköttää Helsingin tullissa.

No, ei tällaiset kokemukset oikein ruoki kotiseuturakkautta ja Urpo toteaakin, että Suomi elää vieläkin tsaarinvallan aikaa.

 

On tässä loppuviikoksi tapahtumia tiedossa ja pitäisi jossain välissä ehtiä piipahtaa Turussakin. Alkaa Herättäjäjuhlat, Kapinaviikot, koiranäyttelyt ja tietenkin lauantaina Vasaman kisat.

Olen valmentautunut perusteellisesti ja opetellut kuulaankin pyörähdystyylin. Nyt on Rämeenperän metsä vaarassa, kun Vitikan kartanolta hujautan. Siinä on Ruotsin mörssäreille, Tuomelan Reijollekin, tekemistä. Hyvähän se on toinenkin palkinto. Elä Reijo lannistu.

Satasella on akillesjänteet lujilla ja voi olla että ei mene kaksitoista rikki, kun kisat alkaa jo puolelta. Tulukaapa lauantaina kokeilemaan. Lajeja löytyy tarpeen mukaan ja jokaiselle sopivaa. Nämä taitaa olla jo neljännesvuosisatakisat, kun kymmenkunta vuotta jäi väliin.

 

Kisaterveisin

 

11.7.1994

 

Naputtelen tätä juttuani nyt Varsinais-Suomen lauhkeissa lehdoissa, eli ollaan käymässä pikavisiitillä Tuulan kotona. On ilta, kello 22.30. Turun lentokentän kiitoradan pää näkyy tuossa puolen kilometrin päässä sokerijuurikaspeltojen takana. Vaikka asun Nivalassa muutaman metrin päässä asematiestä, niin pientä on melu siihen verrattuna, kun tuosta kaartavat lähtönousuun suuret matkustajakoneet. Ei kuule vieressä seisovan puhetta, vaikka huutaisi. Nyt on melu yöksi vaimenemassa ja kesäinen rauha laskeutumassa metsien ja peltojen ylle.

 

On se toisaalta kumma, että täytyy mennä joko ihan ylös Kilpisjärvelle tai laskeutua tänne etelään, että näkee luonnonvaraisia eläimiä ihan kotipihalla. Kilpisjärvellä tuli jänikset ja ketut ihan ikkunan alle. Täälläkin ketut ja hirvet ovat jokailtaisia vieraita aivan talon nurkissa. Ruokaa on molemmille riittävästi. Sokeripelloissa on hirville maittavaa rehua ja ketun ei ole vaikeaa siepata jäniksenpoikasia, joita kyyristelee perunapellon ojissa.

Tänään juotiin pihalla omenapuiden alla kahvia ja haukka tuli viiden metrin päähän omenapuuhun ja haki myös päivällisen, eli räkättirastaanpojan. Kyllä siinä mekkala syntyi kun emo ja muut heimon jäsenet lähtivät haukan perään. Ei se vienyt saalistaan kuin muutaman kymmenen metriä ja jäi ärhentelevistä rätkistä huolimatta nauttimaan päivällistään. Niin se luonto tasapainottelee, vaikka se joskus näyttää raa’altakin.

 

Minun pitäisi vastata sille ärhäkkäälle lukijalle, joka povaili, että Pidisjärvi-lehti on taantumuksellinen, kun julkaisee EU:n vastaisia kirjoituksia. Kyllä minä julkaisen EU-myönteisiäkin, jos niitä toimitukseen tulee. Toivonkin suorastaan, että saisin levittää sellaista varmaa tietoa, miten meille tosiaan käy. Ei minulle ja tämän kirjeen lähettäjälle varmasti käy kuinkaan, koska olemme sarkamme kuokkineet ja me kyllä pystymme tulemaan toimeen vähälläkin. Valitettavasti minulla ei ole nyt käytössä sitä materiaalia, jota sain muutama päivä sitten. Se oli otsikoitu: Palkansaajan kriittistä EU-tietoutta.

Kyllä siinäkään ei nähty mitään hyvää palkansaajan näkökulmasta. Sosiaaliturvan kaventumista ja romuttumista pelättiin. Yhdeksän miljardin jäsenmaksun kerrottiin olevan vain alkusumma ja tulevina vuosina se tulee tämän aineiston mukaan nousemaan. Minä uskon, että kansalaisilla ei ole vieläkään tarkkaa tietoa ja miten voisikaan olla, kun monet asiat ovat auki. Meneekö kansallinen tukipaketti läpi ja hyväksyykö EU:n johto sen. Koko ajan puhutaan vain maatalouden tuesta, mutta ei muusta. Eivät ne voi meidän ministeritkään tietää vielä lopullisia vaikutuksia. Kuitenkin olen hyvilläni siitä, että nimimerkki torhaisi asiaa. On se kansallisesti niin merkittävä juttu ja tulevia sukupolvia koskeva, että kyllä meillä tulisi olla valmiuksia asiasta päättämään ja ratkaisumme tekemään.

 

Kävin keskiviikkona iltapäivällä tulomatkalla Laihialla herättäjäjuhlapaikalla. Sain puhutella päätoimikunnan puheenjohtajaa ja pääsihteeriä. Pääsihteeri Juhani Rinta vaikutti kovin jämäkältä ja tutulta mieheltä. Puhe kääntyi kesään ja maankasvuun. Siinä tuli esille, että Juhani on ammatiltaan maanviljelijä, joka on ollut monessa mukana. Puhe meni Valioon ja hän kertoi olleensa silloisen Valio-osuuskunnan johtokunnan jäsen. Minä aloin muistelemaan, että kun olimme Kivi-Kallen kanssa luovuttamassa Tillaripatsaan pienoisveistosta, niin juuri tämä herra oli meitä vastassa ja tarjosi Valion pääkonttorissa kahvit. Kyllä Juhani Kallen entuudestaan tunsi ja kertoi muistavansa hyvin tapauksen.

Sanomalehtiasiatkin tulivat puhuttua läpi, sillä Juhani on ollut myös Ilkan hallituksen puheenjohtaja tähän vuoteen saakka. Kysyin, miten siitä nyt kannatti luopua, kun Ilkka on kahminut Vaasa-lehden ja kymmenkunta paikallislehteä ja juna menee lujaa. Juhani totesi, että työ on päätöksessä ja iänkin puolesta on aika luovuttaa.

 

Länsi-keskuksen Citymarketissa tapasin tuttuja. Ohi oli marssimassa Jokisaaren Antti, kunnes vinkkasin. Poristiin siinä hetki. Anttikin kertoi olevansa jo eläkkeellä. Viime syksynä miehelle tehtiin ohitusleikkaus Mehiläisessä ja nyt on röörit kunnossa ja mukava porskuttaa ja nauttia eläkepäivistä. Antti kertoi, että Palokankaan Ollia on nyt turha Ruskolta tavoitella, sillä hän on mökillään Huittisissa.

Kalevi Kannus piipahti toimituksessa alkuviikosta ja pyysi myös käymään kylässä. Valitettavasti tämä reissu jäi pikavierailuksi ja aamulla varhain pitäisi lähteä Laihian kautta paluumatkalle, eli ollaan jo Nivalassa kun tämä lehti laatikkoon rapsahtaa. On tiukka viikonloppu edessä kun on runsaasti tapahtumia. Pakko on tulla haukuttavaksi Nivalaan. Tuiskulan kentällä on 1450 koiran näyttelyt, eikä sieltä haukkumatta selviä.

13.7.1994

 

Nivalalaiset ammattiyhdistyspomot Kalevi Kannus ja Sakari Muilu muistavat kesälomiensa aikana käydä tervehdyskäynnillä toimituksessa.

Kalevi Kannus piipahti Turusta viime viikolla. Kalevi on Teknillisten liiton pamppuja ja tällä kertaa meni puhe Euroopan unioniin. Kalevikin on kova kannattaja, mutta vaimo on toista mieltä. Palkansaajien kriittinen EU-foorumi pelkää sosiaaliturvan romahtamista ja tuloerojen kasvamista, mutta Kalevi ei tuntunut tähän uskovan.

KVL:n lakimies Sakari Muilu povaili syksyksi kovia neuvotteluja. KVL:lla on kaksivuotinen sopimus, jota tarkistetaan syksyn neuvotteluissa. Sakari oli sitä mieltä, että julkisen sektorin on nyt saatava lähivuosina tuntuvat palkankorotukset, sillä yksityinen sektori karkaa jälleen kun vienti vetää ja talouselämä elpyy. Sakari sanoi vuosi sitten tehtyä sopimusta liiankin työnantajapuolta suosivaksi. Sehän oikeuttaa kunnat tekemään erillisiä palkkaratkaisuja ja monissa kunnissa on niitetty lomarahat, vaikka kunnilla menee taloudellisesti hyvin. Muilu piti tärkeänä, että myös julkinen sektori säilyttää palkkauksen suhteen kilpailukykynsä ja kuntien palvelukseen saadaan pätevää väkeä. Muilu pelotteli, niin kuin ay-pomojen pitääkin, tiukoilla neuvotteluilla vastapuolta, eli kuntatyönantajaa.

 

Tuli tässä mieleen menneet vuosikymmenet ja työn raskaan raatajat, joilla ei ollut työsopimuksia eikä ammattiyhdistysliikettä, eli edesmenneet piiat ja rengit. Isännän sana oli heille laki ja työsopimus samalla kertaa ja syksyllä riiviikon aikana oli mahdollisuus vaihtaa taloa tai jäädä sijoilleen. Vaikka rengeillä ja piioilla ei ollut paljon puhevaltaa heidän oman elämänsä suhteen, niin jollain tavoin sitä kuitenkin annettiin isännänkin ymmärtää mitä mieltä ollaan talon elämästä. Junttalauluin, renkutuksin tai runoriimityksin saatettiin ilmaista satiirisesti mielialoja.

Laulaahan Esa Pakarinenkin rengin kohtalosta. – Isäntä se syö että kielen pääs on känsä, rengin pitää aina vain olla syövänsä.

Ruoka ei aina ollut kovin kaksista ja maalla päin oli tapana, että isäntäväki söi eri pöydässä ja joi kokomaitoa, kun rengeille ja piioille oli vain kurria ja keltakorvasilakoita.

Kerran lopetettiin heinämiehille voinanto ja eväänä heinäpellolla oli vain kuivaa leipää, piimää ja suolasilakoita. Rengit tekivät tikuista jalat silakoille niin kuin käpylehmille. Isäntä julmistui ja alkoi ärhentelemään, mitä paljo tämä on? Siihen totesi yksi renki, että lähetettiin silakat naapurista voita hakemaan.

Vilkunan Joose kertoi kerran seuraavan tarinan: Kirkonkylän talojen rengit ajoivat kevättalvella hiekkaa Vilkunan takaa, hevospelillä tietenkin. Kevättalven lämmössä rengit loikoilivat hiekkalaatikon pohjalla rennosti ja antoivat hevosen lompsia rauhalliseen tahtiin. Ajoreitti vei Vilkunan pihan halki. Rengin huomattua, että ranttella on talonväkeä, päätti hän järjestää yhden miehen mielenosoituksen oivallisella tavalla. Renki aloitti suurella äänellä ja tuntuvalla nenäkajeetolla virrenveisuun, jossa oli satuttavaa sanomaa: – Latsarus se lepääpi taivaassa, rikas mies helvetin vaivassa…

Vaikeapa siihen oli puuttua, kun renki veisaa, vaikka sanoma olikin osoitettu tietylle taholle, miten osat tuonpuoleisessa saattavat kääntyä. Voi vain arvailla miten renki nautti mielialoistaan, kun sai purkaa sydäntään.

 

On niitä toki ollut rengeillä toisenlaisiakin kokemuksia. Paavolan Reino kertoi Nokkalan Matista, joka kulki viikkokunnissa renkinä apteekkari Holmingilla. Siihen aikaan pirtu oli tynnyreissä pihavarastossa tien takana jokivarressa. Pirtua haettiin aina viiden litran kannulla ja se piti imaista letkulla tynnyristä kannuun.

Matti pääsi apteekkarin kanssa kannua täyttämään ja sai imaista letkulla. Harvoin sitä renkimies saa puhdasta pirtua maistaa ja Matti päätti käyttää tilaisuuden hyväksi: imaisi ja imaisi toisenkin kerran. Ei tule vielä.

Apteekkarikin huomasi Matin aikeet ja päätti antaa Matin täyttää halunsa. Niin siinä kuitenkin kävi, että sinä iltana apteekkari joutui vesikelkalla lykkäämään renkinsä Häkkilään, jossa tämä oli kortteeria. Kumpihan siitä kepposesta sitten loppujen lopuksi enemmän nautti, apteekkari vai Matti-renki?

 

On ollut poutaa. Loppuviikoksi lupailivat vielä kovempia hellepäiviä. Nyt sai isännät hyvälaatuisia heiniä, kun kahteen viikkoon ei ole satanut. Pottumaa kaipaisi kipeästi vettä ja uutisperunat pysyvät vielä pitkään kaupassa, jos sadetta ei tule. Tuntuu oikein vanhan kansan kesältä. Tutut tuoksutkin tulevat nenään. Niitetyn heinän tuoksu ja mehiläisen pörinä vaivuttivat heinäpellolla syönnin päälle ihanaan nirvanaan. Valitettavasti tänä kesänä ei ollut edes heinäntekoa, joten sekin nautinto jäi väliin. Hyviä lomailmoja.

18.7.1994

 

Budjettipäällikkö Raimo Sailas on kantaaottava puhuja. Tällä kertaa sanottava ja asia oli pantu aivan oikein kotiseudun pitäjäjuhlaan vähän pehmeämmässä paketissa.

Tuttuun tapaan Raimo kertoi, että on opittu liian hyvälle ja luopuminen on vaikeaa. Raimo kaipaili kuitenkin ”kypsän” miehen iällä realistisempaa suhtautumista ja vanhojen hyvien aikojen kyläotteluhenkeä, jossa ei olisi yksilölajeja, vaan kamppailtaisiin kylän puolesta. Tällä kertaa Suomi-nimisen kylän puolesta.

Kesäpuheessa Raimo puuttui suomalaisten itsekkyyteen, suvaitsemattomuuteen ja huumorintajuttomuuteen. Olaan vain vaatimassa etuisuuksia otsa rypyssä. Raimo otti esimerkiksi Tuntemattoman Honkajoen, joka keskellä sodan pauhinan veisteli vain jousipyssyjä ja heitteli omaa filosofiaansa, joka laukaisi monen sotilaan jännityksen.

Raimo löysi syntymäkotinsa naapurista tällaisen Honkajoen, jollaisia tarvittaisiin lisää. – Jos minun pitäisi positiivisessa mielessä etsiä sopiva kylähullu, jollaisia tarvittaisiin tulevaisuudessa entistä enemmän, niin hän olisi Häkkilän Aatos.

Puhtaasti suomenkielisenä hän rikkoi kielimuurin menemällä naimisiin ummikkoruotsalaisen kanssa. Ensimmäisenä Aatos uskalsi lähteä myös vihannesviljelijäksi perinteisten karjatilojen ja viljanviljelijöiden keskeltä. Silloin ei löytynyt kannustajia ja esimerkkejä omasta pitäjästä, mutta kylläkin epäilijöitä. Tänään Siljamaalla on yksi maakunnan merkittävimmistä lasinalaisviljelmistä ja epäilijöitä tuskin enää on. Tällaisia Aatoksen kaltaisia miehiä tarvittaisiin, totesi Raimo.

 

Nivala on maan lämpimintä seutua. Ei piisannut Keski-Euroopan lukemat. Oli hyvä, että EU-neuvottelut käytiin talvella, jolloin täällä oli pimeää ja pakkasta. Nyt saattaisivat Unionin herrat kysellä, että mitäs vuoristotukea te tarvitsette, kun asutte Euroopan lämpimimmillä alueilla. No, tätä ei kestä kovin kauan, mutta mukavalta se tuntuu. Joskus liiankin mukavalta helteeseen tottumattomilta. Ottaa kunnon päälle ja viileä varjo on mieluisampi.

Kapinaviikon eri tilaisuuksien järjestäjät ovat saaneet nyt kerrankin hyvät säät. Väkeä on riittänyt kaikkiin tilaisuuksiin ja selvästi Nivalassa on ilmapiiri vapautumassa. Tämä ei ole ainoastaan minun havaintoni, vaan monen muun. Tilaisuudet eivät ole tiukkapipoisia, vaan lupsakoita olipa sitten seurat tai konsertti. Ihmiset ovat lähentyneet. Liekö tämä laman siunausta. Jos näin olisi, niin jatkukoon lama. Sanotaanhan, että tulessa rauta puhdistuu. Jospa taloudelliset vastoinkäymiset poistavat sielun kuonaa ihmisyyden tieltä. Sitähän tuo Sailaksen Raimokin toivoi. Yhdessä parvessa on helpompi lentää, kun kannattelemme toisiamme tuulen päällä.

Tästäkin variksen lennosta on toinenkin tarina. Vanha varis auttoi poikaansa tuulen päälle ja totesi pojalleen, että kun minä vanhaksi tuun, sinä minua autat lentämään ja kantamaan tuulten päälle. Tähän vastasi poikavaris: – Erehdyt isä-varis, minä poikaani kannan.

 

Kahtena kesänä on minulle tullut suruviesti Nivala-viikon kylätapahtumaan. Viime kesänä puhelu tuli autoon, kun olin palaamassa Haikaran juhlista. Veljeni oli menehtynyt auto-onnettomuudessa, tai tullut lenkillä ollessaan yliajetuksi.

Näissä muisteloissa menin Vilkunan kyläjuhlaan ja sain heti kuulla ikävän uutisen. Kaksi nuorta poikaa oli juuri loukkaantunut vaikeasti onnettomuudessa. Tunnen molempien vanhemmat ja rinnassa kouraisi pahasti. Miten he jaksavat ja toivottavasti pojat selviävät. Viimeisin tieto  oli, että olisivat selviämässä.

Toinenkin ikävä tieto tuotiin minulle samassa tilaisuudessa. Pitkäaikainen ystäväni oli siirtynyt rajan taakse. Kysymyksiä, kysymyksiä, jotka jäävät vaille vastausta. Voimia näihin perheisiin, jotka kamppailevat tuskiensa kanssa. Tiedän, että teitä kannetaan rukouksin.

Kauniina suvisena päivänä kaikki tällainen tuntuu kohtuuttomalta. Se masentaa juhlamielen ja pistää pohtimaan elämän tarkoitusta. Vaikea tästä on jatkaa.

20.7.1994

 

Vielä sunnuntaina oli kesäisen kaunista ja ilma kuin nisumaitokeittoa. Palailimme onnellisen raukeina lukijamatkalta Savosta. Raukeina mitä raukeina. Taisi olla matkanjohtaja, joka otti Uko-laivalla kymmenen minuutin nokoset.

Tuntumaa Euroopan unioniin saatiin sunnuntaina, kun oltiin Puijon tornissa. Kahdeksan linja-autolastillista oli saksalaisia Puijolla. Olivat menossa ja tulossa Jäämeren rannalta.

Tähän sitä saadaan sitten tottua, että ulkolaisten kanssa on tultava toimeen, vaikka meillä vanhemmalla väellä ei olekaan kielipohjaa. He tulevat metsiimme, rakennustyömaille, ostavat kesämökkejä ja tulevat hirvijahtiin. Ei siinä mikään auta, kun herrat ovat niin päättäneet.

Jututin markkinapäivänä Aimo Kairamoa ja hänen vaimoaan. Aimon ainoa tytär on korkealla paikalla juristina työvoimaministeriössä ja on harjoitellut Brysselissä jo EU-virkamieheksi. Ei ihme, että Aimokin toivoo tämän asian toteutuvan.

Aimo moitiskeli Pidisjärvi-lehteä EU-vastaisuudesta. Nivalalaiset ovat kaikista taantumuksellisimpia tässä asiassa, totesi Aimo. Keskustan johtokin on yksimielisesti ollut liittymisen kannalla, mutta Nivalan Keskusta haraa vastaan.

Totta on asia.

 

Kyllä tässä ymmärtää niitä veteraaneja ja uudisraivaajia, joille EU on punainen vaate. Tietäähän sen uutisista, että puolet Suomen maatiloista häviää ja sen mukana maaseutu uinahtaa. Pellot pannaan pakettiin ja vieraat määrää miten maata puolustetaan ja minkä verran Suomeen tuodaan pakolaisia lisää. Panepa tämä asia omalle kohdalle ja asettaudu veteraanien asemaan.

Nuorille nämä asiat eivät merkitse paljon. Heille maan itsenäisyys ja peltojen raivaaminen on vain vanhojen pappojen kertomaa. He toivovat vain korkeampaa elintasoa. Tunneasioilla ei ole heille merkitystä. Tässä on selvä juopa kansalaisten keskuudessa. Ikäpolvien väli on enemmän kuin sukupolvi. Viidenkymmenen vuoden aikana on tapahtunut niin paljon, että ei kolmessasadassa vuodessa puoltakaan siitä kehityksestä mikä viimeisten vuosikymmenien aikana.

Kyllä minä puollan vapaata EU-keskustelua. Se on meidän lehtien tehtävä, kun kansanäänestykseen on muutama kuukausi aikaa. Kuinka moni on konkretisoinut tämän liittymän omalle kohdalleen. Se pitäisi pystyä selvittämään ja tuomaan esille mitä Euroopan unioniin liittyminen jokaiselle merkitsee. Se on kuitenkin varmaa, että parhaimmillaankaan se ei tuo mitään etuisuuksia kansalaisille. Kynnyskysymys näyttää olevan piilossa pidettävä turvallisuuspolitiikka, josta keskustelun presidenttikin kielsi.

Kairamokin tunnusti, että Venäjän epävarma tilanne aiheuttaa suurimmat paineet liittymisen puolesta. Sitä ei ääneen paljon perustella. Jäsenmaksujen määrä tulee varmasti nousemaan lähivuosina. Sekin on selvä asia. Kansallinen päätöksenteko jää EU:n salaisiin kansioihin, eikä kansalla ole mahdollisuutta kontrolloida valittujen edustajien toimia. Nämä kaikki ovat jo tosiasioita. Hullu tilanne syntyy Suomen kannalta, jos Suomi liittyy ja Ruotsi ja Norja jäävät ulkopuolelle. Meillä suomalaisilla on niin heikko itsetunto, että se heijastelee tässäkin asiassa.

Minä kyllä henkilökohtaisesti pärjään eläkevuosinani mentiinpä tai ei. Sianporsas kasvamaan, pottupeltoa kuntoon ja katiska Vepsunlahteen. Kyllä sitä evästä löytyy sen verran.

 

Kyllä on ihmisen vaikea huonompaan. Viime viikko hellesäineen ja vieraineen toi tuulahduksen värikkäästä elämästä. Maanantaina lämpötila putosi jo puoleen 30 asteen hellelukemista ja Nivalan pääkatu oli miltei autio ja tyhjä. Tuntui kun olisi kuolema käynyt. Kaikki lomalaiset olivat häipyneet ja ilmassa oli selvästi syksyn merkit. Pitääkö jäädä odottelemaan Perttulin pikkukesää?

25.7.1994

 

Tulipa vielä kesä takaisin. Täytyykin tulla. Luonto on vähintään kaksia viikkoa kalenterista jäljessä. Ravut ovat pieniä, kertoi Sarlinin Pentti. Apilapelto kukki nyt vasta ja mettiset ovat vielä hukassa. Maitohorsma kukkii parhaillaan, mikä merkitsee normaalia heinäntekoviikkoa. Uusia perunoita saadaan pari viikkoa myöhässä ja hillat ja mustikat ovat vielä kartteja, joten lämpimiä kesäpäiviä pitäisi olla vielä paljon.

 

Muutkin kuin Sailaksen Raimo, Viinasen Iiro ja Kuisman Risto uskaltavat jo puhua, että metsään mennään tällä menolla. Viimeksi Postipankin demarijohtaja Seppo Lindblom ukkeili, että sosiaaliturva on liian löyhässä ja sitä käytetään väärin.

 

Kukin veljekset piipahtivat toimituksessa ja heidänkin kanssa jutut meni vanhojen savottareissujen muisteluun. Nykyistä elämänmenoa ukkeiltiin. Ei ollut ennen minkäänlaisia päivärahoja ja työt oli etsimisessä. Ei ollut vara kysyä palkan määrää tai etuisuuksia. Oli otettava mitä sai.

Kurssikeskuksessa kouluttaja Ilpo Kämäräinen opetti nuoria, että tämä holhousyhteiskunta on kulkenut tiensä päähän. Työttömyys ei koskaan poistu nykyisillä menoilla. Yritykset eivät pysty palkkaamaan työvoimaa näillä kustannuksilla, eikä päivärahojen maksajia kohta löydy ja valtionkin mahdollisuudet loppuvat. Nyt on ajateltava asiat uusiksi.

Oli ilahduttavaa, että nuoret olivat asenteiltaan myönteisiä. He pitivät työtä kuin työtä kortistoa parempana vaihtoehtona. Työ on vain itse keksittävä. Toivottavasti nämä asenteet ja ajatukset vahvistuvat muutoinkin yhteiskunnassa.

 

Rahaa on monella nirkosesti, mutta jotain saa ilmaiseksi näin kesällä. Ilmaiseksi saa voimakkaita tunne-elämyksiä, kun hakeutuu luontoon. Minä ihmettelen, miksi kaunis Kalajokivarsi on niin rauhallinen kesäiltoinakin. Sieltä löytää ihania hetkiä, kun nuuhkii kesän tuoksuja ja päästää mielikuvituksen ja hormonit valloilleen. Aittoperän sillalta lähtee penkan päältä tie molempiin suuntiin. Kesäinen kävely- tai pyöräretki kannattaa nyt tehdä ja säilöä ajatuksiin talven pyrypäivien varalle rikkaita elämyksiä.

Joki peilaantuu ilta-auringossa tyynenä ja kauniina. Jokivarren rikas kasvusto levittää kulkijan sieraimiin monenlaisia tuoksuja. Angervon kukkien tuoksu on parasta mirhamia. Siihen sekoittuu villiruusun humalluttavat tuoksut. Hajuheinän läsnäolosta voi tuntea sieraimissaan lapsuuden muistot, jos ei ole kovin tupakan turmelemat aistit.

Näistä aistien tuntemuksista voi päästää valloilleen nuoruuden muistot. Poimia kukkakimpun ja ilahduttaa ystäväänsä kertomalla, mistä ne ovat kotoisin. Kaikella tällä on voimakas vaikutus ihmisiin, jos mieli on altis kesälle ja elämälle.

 

Pitää tässä vielä kertoa se vanha tarina. Olin Vilkunan Liisalla vieraana kerran Helsingin matkalla. Liisalla oli pari naisvierasta jo ennestään. Helsingin maistereita ja tyttöihmisiä. He alkoivat minultakin kysymään, että mitä ne Nivalan niityt ovat, joista se Liisakin niin usein ja haltioissaan puhuu?

Minä vakuutin tyttöjä, että kyllä ne ovat lauhkeat, mutta myös kohtalokkaat. Jos arvon maisterit lähtisivät kesäiltana kävelemään niityn poikki, niin he eivät olisi enää neitejä, kun olisivat ehtineet niityn toiselle laidalle. Niitty elää luomiskauttaan kiihkeästi, eikä siellä kysellä, vaan jokainen ottaa tarpeeseensa. Siitäkös maisterit riemastuivat ja totesivat, että sinne lähdetään.

Siinä olisi muuten jollekin maanviljelijälle tuottoisa liitännäiselinkeino: Kylväisi ruista jokivarteen melkoisen halmeen ja palstoittasi sen sopivan kokoisiin alueisiin. Kuuluttaisi sitten Helsingin Sanomissa, että saa tulla juhannusyönä alasti kylpemään ruispeltoon. Siinähän on tietty taika. Kyllä siinä sylikoirat unohtuisi Haapaperän näköalapaikalle ja elämässä olisi uusi kutina.

Kukahan ensimmäisenä homman hoksaa. Olisi maksukykyistä porukkaa ja varmasti tulijoita, eikä se hommana hullumpi olisi, kun katsella heilimöivässä ruispellossa piehtaroivia naisia ja ottaa niittypirtin portaalla satasia vastaan. On niitä huonompiakin hommia olemassa.

Piehtaroimisilmoja.

27.7.1994

 

Marjoniemen Matin jälkeläiset kokoontuivat lauantaina ja minäkin istuin tutussa porukassa ottopoikana. Kyllähän sitä tavallaan jo tuohon porukkaan kuuluu, kun on kolmannessa polvessa Palosaaren renkejä. Mummoni, Anna-Liisa Veelanti, oli aikoinaan molempien Mattien isännyyskaudella Palosaarella keväisin savea hajottamassa ja kertoi, että hyvin he tulivat toimeen, vaikka Palosaari oli körttitalo ja Veelantiset lestadiolaisia.

Isäni kulki Palosaaren sukua pitkin renkeilemässä Marjoniemessä, Koutosessa, Palosaarella ja sieltä Veelantiin. Isä-Ville ja Aali olivat hyviä kavereita jo nuoruusvuosilta ja sitten naapureinakin. Minä menin Palosaarelle renkeilemään molempiin taloihin. Ehdin palvella Toivoa ja Antoa. Molemmat isännät olivat urheilumiehiä ja ruokatunnilla ja iltaisin oli aina joku kisa menossa. Siihen aikaan Palosaaren tuvassa kävi melkoinen jytinä, kun Anto, Hautalahden Unto ja Niemen Aaro pitivät pyöräilyharjoituksia tuvassa rullien päällä ja kyllä siinä voimia koeteltiin nuorten urosten kesken monella tavalla. Joskus oli mukana Kuusiston Soinikin ja Soini oli kova jyrä, kun tallissa painittiin heinien päällä. Mukavalta tuntui nähdä Palosaaren sisaruksia, Ainoa, Mattia ja Jaskaa samalla kertaa.

 

En ollut mukana herättäjäin 100-vuotisseuroissa, kun oli lukijamatkaa vetämässä. Jussi tuurasi, mutta taisi mennä evankeliumi yli hilseen, kun yritti tiistaina jukertaa juttua juhlista. Tuli jo minultakin kysymään, että mikä se tupajako tarkoittaa. Minä koitin valistaa tietokilpailun termillä, että yksi näistä ei kuulu kuvioon, eli tupajako. Se oli körttisten omia sisäisiä jakoja ja kamppailuja herännäisyyden todellisesta  merkityksestä ja tulkinnasta. Kyllä tuon Jussille antaa anteeksi, eikä taida moni körttitalon kasvattikaan tietää tupajaosta mitään.

 

Menneet valtakäsitteet, kuten jakokunta, manttaalikunta ja kylät ja numerot ovat vieraita asioita. Maata hallittiin ennen jakokuntien mukaan. Nivalan maitakin kuuluu moneen jakokuntaan. Kuusaan jakokunnan raja menee vinosti Ojakylän Kantoperältä Rutkun poikki Töllinperälle. Pidisjärven jakokunta kattaa suurimman osan Nivalaa, mutta tiettävästi Nivalan alueita on myös Sievin ja Ylivieskan jakokuntien mailla.

Harva nuori tietää Nivalan maarekisterikylät. Nivalankylä, Karvoskylä, Järvikylä, Maliskylä, Välikylä ja Sarjankylä ovat kaikkien tiedossa, mutta yksi kylä puuttuu. Harva tietää, että Pahkakylä, joka ulottuu Huituperältä Piispanperälle, on myös virallinen maarekisterikylä. Siitä alaspäin oli numerotalot, jotka on pääosin perustettu 1700-luvulla Nivalassakin. Karvoskylän numerointikin alkaa Siiron numerolla yksi. Veelanti on viitosta. Yleensä talojen pinta-alat ilmoitettiin manttaalilukuina. Manttaali oli noin tuhat hehtaaria jyvityksestä riippuen. Talot on jaettu kymmeniin kertoihin ja rekisterinumeron pikkunumero kertoo jakojen ja lohkaisujen määrän. Yleensä perintötaloille jäin numeron yhteisiä maita kuten jokirantoihin laituripaikat, soranottopaikat ja muut yhteiseen käyttöön sopivat. Jakokunnilla oli hallussaan Nivalassa vielä tuhansia tällaisia yhteisiä alueita 1960-luvulla runsaasti ja mm. Nivalan kirkko oli jakokunnan maalla. Kalajoella jakokunta omistaa suurimman osan Hiekkasärkkien alueesta ja maanomistajilla on melkoinen kansallisomaisuus.

Nivalan kirkonkylän asukkaat asuvat miltei sataprosenttisesti Häkkilän ja Niku-Matin, eli Mattilan numeroilla. Sen verran tietoa, kun joku sattuu kysymään mistä on, niin voi vastata esimerkiksi, että Häkkilän numerolta 19 kautta 257.

 

No, jopahan se taas lipsahti vanhan jaaritteluksi. niin ja lisäksi nämä on niitä Tervakosken Kalervon hommia, mutta hänkin on nyt niin oksamassaan ja selluun ryvettynyt, että ei jaksa jaaritella kummemmin tupajaolla kun uusjaollakaan.

Kylmäkivi mötköttää vielä meidän pakastearkussa. En ole raaskinut heittää, kun vasta kesään päästiin. Olkoon nyt siellä toistaiseksi, tai minunhan mielestä se sais olla siellä päntiönään. Elämä ei nyt tule tyyriiksi, kun pottuja saa omasta pellosta ja kohta marjaakin maasta. Nautitaan nyt kesäpäivistä.

1.8.1994

 

Näinä päivinä ihmiset ovat tajunneet, että meitä korkeampi on olemassa. Sitä ei määrää puolue eikä ammattiyhdistysliike. Olemme saaneet nauttia ennätyshelteistä. Hätkähdyttävä tilanne ja ihmisetkin ovat tavallaan ymmällään. Nivala on ollut pitkään Suomen lämpimintä seutua.

Istuskelin perjantain vastaisena yönä pihamaalla. Kuu oli taivaalla ja lämpöä mittarissa 27 astetta. Tyyni ja hiljainen yö. Tuli mieleen Kyproksen ajat. Ei saanut nukutuksi missään. Kuuden tunnin välein veti vartiovuoro kiinni ja meinasin nitkahtaa ensimmäisten viikkojen aikana. Ei saanut unta kuumuudessa… Nyt on ollut samanlaisia vaikeuksia. Aurinko porottaa mustaan tiilikattoon ja ei löydy sellaista huonetta, jossa lämpötila olisi alle 30 astetta.

Kuumuus tuo myös vaikeuksia huonokuntoisille. Ei tässä ole paljon jaksanut rehkiä. Olisi pitänyt lähteä niittämään kesantopeltoja, mutta traktorin hytti on niin kuuma ja kova paikka, että se olisi ollut jo henkensä riskaamista. Tarkenee muutenkin.

 

Taas pitää kirjoittaa ikäviä lukijoiden puolesta. Nuorten ilkivalta menee mahdottomuuksiin. Pikkuhiljaa vanhat, hyvät arvot häviävät ja kontrolli höltyy. Nyt tehtiin laki, että vanhemmat eivät saa edes tukistaa lastansa. Onko se parempi, että sitten poliisi tai opettaja ottaa yhteyttä kotiin, että lapsi on hairahtunut kylällä kaidalle polulle. Paljon saattaa olla nuoruuden ajattelemattomuutta, mutta kun tekosista ei jää kiinni, siitä voi tulla tapa.

Tämänkin talon alakerrasta on tullut melkoinen harminpaikka. Pikkaraisen Rauno kertoi, että joka aamu hän saa laasta lapiokaupalla pullonsiruja solasta, josta on tullut 12-vuotiaiden yleinen tupakointipaikka. Minulle esitettiin, että kuvaa kameralla nämä porukat ja pane lehteen tai laita vanhemmille: Ilkeä temppu sekin, mutta pitäisi vanhempien joskus kiertää kylällä ja katsoa missä heidän lapsensa on. Valituksia on tullut myös nuorisokellarin osalta. Viinaa ja tupakkaa on kuulemma talon sisälläkin saatikka ulkopuolella. Se kuuluu Herrasen Pekan ja lautakunnan puheenjohtajan tehtäviin valvoa, että kuri säilyy. Kunta maksaa tiloista vuokraa, eikä niitä ole tarkoitettu sellaiseen käyttöön.

Nuoret ovat aina nuoria ja moni selviää elämään oikeilla periaatteilla. Kukaan lasten vanhemmista ei toivo lapselleen pahaa, mutta kyllä siihen kuuluu myös lasten kontrollointi ja oikeiden arvojen opettaminen. Joka kuritta kasvaa, se kunniatta kuolee.

Muutoinkin näistä vallattomuuksista tulee yhteiskunnalle kallis lasku ja kun samanaikaisesti maksetaan työttömyyspäivärahoja, niin aiheellisesti vastuulliset kansalaiset närkästyvät. Tämä vuodatus sen takia, että tällä viikolla nuoret 12 – 13-vuotiaat ryöstivät aivan keskustassa erään miehen, jolta anastivat lähes 1500 markkaa rahaa. Heidänkin tuntomerkkinsä on, mutta kun tunnustusta ei ole saatu, poliisi on voimaton.

 

Mansikkatouhu on mennyt ohi. Sato kypsyi muutamassa päivässä ja Nivalankin viljelmillä myydään eioota. Viljasato alkaa kypsyä ja jyvä jää pieneksi. Rehusato ei kasva, sillä minimitekijä on nyt vesi ja se ei ole isännän määrättävissä. Hilloja ei ole näillä alueilla. Pohjoisessa kertovat olevan, mutta hinnat ovat korkeita. Pudasjärvellä myydään 43 markkaa kilo. Koskaan aikaisemmin ei ole ollut pohjoisessa niin paljon hillastajia kuin tänä kesänä. Tienvarret ovat autoja täynnä hillasoiden kohdalla. Työttömyys on osa tätä ryysistä. Hillojen poimiminen on verotonta tuloa ja joka jaksaa uurastaa hikisenä ja helteessä suolla on kyllä palkkansa ansainnut. Monelle perheelle Lapissa hillasato on merkittävä tulonlähde. Nyt yrittäjiä on tälläkin alalla niin runsaasti, että paikallisen väestön kakku kaventuu. Nivalassa tahtoo tulla pettymys, kun lähtee nuoruudenmuistoissa hilloja etsimään. Missä oli ennen suo, siellä onkin nyt nuori mäntymetsä. Näin on Maaselillä ja Ripulinnevallakin. Soiden ojitus on vienyt hillasuot. Hillojen ohella moni kaipaa mesimarjaa. Miksi ei ole mesikoita, vaikka kukkia on? Mutaatio. Jos haluat omalle puutarhapalstallesi mesimarjoja, sinun on otettava yksi rivi metsästä ja toinen rivi jostain suopellolta. Silloin syntyy pölytys ja kasvaa mesimarjoja. Nivalassa ei ole vielä mesimarjaviljelyksiä. Siinäkin olisi mansikan ohella muutamille perheille hyvä kohde. Mesimarja on hillan ohella tavoiteltu ja arvostettu luonnontuote.

Eipä tässä jaksa istua päätteen vieressä, kun lämmintä on toimituksessakin yli 30 astetta. Vähäinenkin järki tässä sulaa.

3.8.1994

 

Viime viikkoina on tullut mieleen, että meilläkin parin tunnin siesta olisi paikallaan keskipäivällä. Ainakin Kyproksella ihmettelin, kun kaupat lupsahtivat kiinni ja kauppiaat menivät tiskille köllöttelemään pariksi tunniksi. Linja-autojen kuskit eivät inahtaneetkaan siestan aikana. He käänsivät auton perän varjoiseen suuntaan ja menivät linja-auton takatelineelle hattu silmillä nukkumaan.

Vanhoille ihmisille ja sydäntautisille helteet ovat melkoinen rasitus ja siesta olisi paikallaan. Aikanaan sydänvaivoista kärsinyt piispa Hannes Leinonen meni lääkäriin ja lääkäri kehoitti Hannesta levähtämään joka päivä aterian päälle. Hannes oli tarkka ja tunnollinen mies ja otti lääkärin neuvot onkeen.

Joka päivä hän riisuuntui ja meni kahdeksi tunniksi aterian päälle nukkumaan. Poikkeusta ei tehty edes piispantarkastuksen aikana tai Turusta kirkolliskokouksesta palatessa. Aina piti jostain pappilasta löytyä piispalle makuuhuone, jossa hän täytti lääkärin toivomuksen.

 

Moni on odotellut Tapio Leinosen muistelmakirjaa isästään. Leinonen oli patriarkka, jota kunnioitettiin, vaikka hänellä oli omia erityispiirteitä. Muistan hänet monen piispantarkastuksen ajoilta, kun olin toimittajana kinttuamassa eri tilaisuuksissa.

Hänellä oli tapana tulla kirkkoon sakastin kautta kuten piispalle kuuluukin tarkastusten yhteydessä. Siellä hän paljasti päänsä ja musta hattu kasvojen kohdalla vietti seinään päin kymmenen minuutin hartaus- ja rukoushetken. Sitä eivät häirinneet ympärillä pyörivät seurakunnan palvelijat ja toimittajatkaan. Kerran piispa päätti rukoushetken havaintoon ja toteamukseen. – Kukas kumma on minun hattuuni tupakalla reiän polttanut? Siinä oli tiukka paikka papeillekin pysyä vakavana.

Kerran piispa palasi helteisenä päivänä piispainkokouksesta ja seurue päätti mennä uimaan tutun kristillisen kansanopiston rantaan. He eivät olleet varautuneet uimapukuihin, vaan veteen mentiin Aatamin puvussa, kun ketään ei ollut lähettyvillä.

Kesken piispan ja pappien uinnin uimaan pyrähti myös opiston kesäkurssin tyttölauma. Siinä papit luikkivat häveliäänä maalle suojaten käsillään arimpia paikkoja. Piispa käveli viimeisenä, mutta peittikin kasvonsa. Tätä joku papeista uskalsi piispalta udella, että miksi näin? – Kas, kun piispa tunnetaan paremmin kasvoista kun alapäästä, oli Leinosen vastaus.

Leinonen oli kova pillitupakan vetäjä tiettävästi koko ikänsä. Häneltä kysyinkin kerran, että onko tupakanpoltto syntiä?  Siihenkin oli vastaus – On se, jos ei vedä henkeen.

 

EU-keskustelua käydään ja puolustajat panevat yhdeksi motiiviksi Venäjän tilanteen. Eräänä päivänä Heikki Raudaskoski soitti ja kertoi ratkaisseensa tilanteen. Heikin neuvo oli, että Suomi, Ruotsi ja Norja eivät liity Euroopan Unioniin, vaan solmivat ystävyys- yhteistyö- ja avunantosopimuksen Kiinan kanssa. Ei uskalla Venäjäkään tämän jälkeen uhkailla, kun toisella puolella on maailman väkirikkain ja nouseva Kiina. Siinäpä Raudaskosken Heikin ratkaisu.

 

Nyt näyttäisi taas tulevan viljelijöiden tyydytykseksi ja herrojen kiusaksi hyvä viljasato. Mikään ei ole kuitenkaan varmaa, ennen kuin sato on laarissa. Jorma Kallio kertoi, että hyvä viljasato on aina valtiolle kallis ja tilakysymyksinä Valtion viljavarastollekin kiperä paikka, kun entistä viljaa on varmuusvarastojen ohella runsaasti. Nyt valtiolla on kaksinkertaiset murheet, kun pitäisi pystyä vanha sato markkinoimaan alta pois EU-hintaan ja uudellekin sadolle löytää vientitukea, tosin pienemmässä määrin.

Vilja ja elintarvikkeet ovat kahtalainen asia. Sitä on monissa maissa liikaa, mutta silti suuri osa maapallon väestöstä kärsii nälkää. Viljakauppaa hallitsee muutama suuri yritys koko maailmassa ja silloin puhutaan aina valuutasta, eikä ihmisten nälästä. Sekin tuntuu hullulta, että kehitysapua ei voida toimittaa elintarvikkeina, vaan rahana ja teknologiana, joka usein on täysin hukkainvestointi niissä kehittymättömissä maissa mihin teknologiaa yritetään ratkaisuna ihmisten ongelmiin toimittaa. Hirvittävältä tuntuu Ruandan tilanne. Nytkin käydään kymmeniä sisällissotia eri puolilla maailmaa. Aseita heillä on ja uusia myyjiä riittää, mutta kukaan ei välitä seurauksista. Afrikan liikakansoitus on ollut tutkijoiden pelkona, mutta näyttää siltä että voittamattomat sairaudet, kuten HIV ja sodat kyllä tasaavat väestönkasvua. Julmalta tuntuu, mutta niin on ollut kautta ihmiskunnan historian.

8.8.1994

 

Tuossa ylhäällä lukee, että Kumpulaiset pitävät sukukokousta. Toisaalta tästä lehdestä löytyy Armas Kumpulaisen pakina.

Heitettiin Kapinaviikolla Kumpulaisen kanssa huulta, että ollaan vanhoja toimittajakollegoja. Siitä juttu jatkui siihen, että Armas lupautui lähettämään meille pakinoita pari kertaa kuussa.

 

Onhan meillä nyt kirjava pakinoitsijoiden joukko Keijo Korhosesta Erkki Pulliaiseen, Paavaliin ja Armas Kumpulaiseen saakka. Luen vielä itsenikin tuohon joukkoon.

Kaikki me taidetaan olla vähän kiistanalaisia henkilöitä, jotka joko sytyttävät tai suututtavat. Niinhän sen oikeastaan pitää ollakin. Kilttejä juttuja harva lukee. Aimo Kairamo on aina lyönyt kipeästi sanansäilällä sinne ja tänne ja mies istuu tukevasti Demarin leivissä vaikka monta muuta on lentänyt ulos. Tuulikki Ukkola pakinoitsi terävästi ja pohjoissuomalaiset nakkasivat hänet eduskuntaan. Ukkola osasi ja uskalsi torhaista kipeitä asioita.

Pakinantekijät joko nostavat lehden tai heidän puuttuessaan lehti lopahtaa. Veikko Pirilä nosti pakinoillaan aikanaan Ilkka-lehden maineeseen ja nyt Ilkka on nielaissut Vaasa-lehden, eli Pohjalaisen Etelä-Pohjanmaan  kokoomuslaisten suureksi kauhuksi.

 

Kyllä hillat on halpoja, jos niitä saa 35 markalla ostaa kilon torilta. Minä olen uhmannut ja riskeerannut kuntoa ja pyrkinyt käymään joka kesä Ripulinnevalla hillassa, vaikka se nitromiehelle on rankkaa hommaa.

Tänä kesänä tein ensimmäisen kerran havainnon, että ei edes Ripulinnevalle, tuohon Isonkorven ja Haapaperän väliin, ole kukaan eksynyt hillaan. Ei ollut ihmisen jälkiä. Hirven kyllä.

Onko kaikki muut entiset ”metsäneläjät”, joita me Veelanninpuhdon kossitkin olimme, kuolleet tai tulleet niin huonokuntoisiksi, että eivät nevalle uskalla. Ei edes Palokankaan Topin jälkiä näkynyt.

Kyllä maisemat muuttuvat. Polut umpeutuvat. Ojitetut nevat kasvavat männynkäkkärää. Ripulinojan varressa koivujen saattama lemmenpolkukin oli tallaamaton. Ennen käytiin kerran päivässä Ripulinnevalla sammalkedoilla pyörimässä ja kahdesti Vepsunlahdessa uimassa. Kyllä siinä tuli monta peninkulmaa juostua ja ostoleipää happani.

Miksi nuoret eivät viihdy metsissä? Eivät he näe luontoa. Eivät he myöskään pysty havainnoimaan luonnon muutoksia, eikä sen vuoksi pauhaa luonnon saastumisen ja maiseman puolesta. Ennen elettiin lähellä luontoa. Se oli elämisen ehto. Nyt eletään lähellä supermarkettia ja se on elämisen ehto. Kuitenkin kaiken takana on aina luonto ja luomisvoima, joka siellä jyllää.

Ihminen pystyy kyllä hitaasti muuttamaan luontoa, mutta sitkeästi se myös pyrkii itseään korjaamaan. Viimeiseen asti. Luonto kehittää uusia kasveja puhdistamaan veden liioista ravinteista ja turvaamaan myös muun elollisen olennon mahdollisuudet.

Sillanpää runoili elokuusta, että taivas on käynyt ikään kuin korkeammaksi. Kesäyön ylle laskeutuu hämärän untuvapeitto. Se rauhoittaa. Kuulas kesäyö on levotonta. Tuntuu kuin nukkuisi ilman peittoaja aistit ovat turhan herkällä. Syksyn hämärä rauhoittaa ja kypsyttää satoa ja ihmistä. Elokuukin on väkevää elämisen rytmiä, jos elää sitä vuodenvaihtelujen havainnoimisen mukaan. Niityillä vaihtuu uudet tuoksut. Toiset kukat kuihtuvat, toiset kukkivat kiihkeimmillään.

Elokuun hämärät illat olivat lapsuudessa jännittäviä. Saattoi käydä hernevarkaissa. Isoilla pojilla. Vepsun Alpolla, Anttilan Edvillä ja Pysäyksen Ollilla oli jo muut kujeet. Me yritettiin kinuta niitä, kun pojat menivät Aittopellon niittypirteille tyttöjä tapaamaan. Me yritettiin lähteä mukaan, mutta hätistelivät pois, että ei tämä ole poikasten hommaa. Silloin kaipasi kiihkeästi lisävuosia, että saisi tehdä mitä isot pojatkin…. Missähän lie aika vierähtänyt. Niittypirtit jäivät käymättä ja eihän tuota enää muista minkä vuoksi siellä olisi pitänyt käydä.

17.8.1994

 

Kesälomaviikko hurahti. Olisi ollut kauniita päiviä olla luonnossa ja töissäkin. Mutta suurin osa viikosta kuluit televisiota töllöttäessä. Euroopan mestaruuskisoja piti penkkiurheilijana vahata silmät ristissä.

Kyllä lomat ja joutilaisuus ovat raskasta aikaa. Nyt ymmärtää paremmin työttömiä ja eläkeläisiä. Se on hengen päälle käyvää touhua olla joutilaana.

 

Kyllä me olemme saaneet viettää intiaanikesän. Mistähän se muuten tuo sanonta johtuu? Lämmintä se varmaan tarkoittaa, kun intiaanit ovat ruskeita. Kolmenkymmenen asteen helteet eivät toistu kovin usein. Minä en ainakaan muista, että lämpötila olisi ollut näin pitkään korkealla. Viljavainiot kypsyivät parissa viikossa. Pottupelto olisi toki tarvinnut useamman kunnon ukkoskuuron. Nyt ei ole monta pottua varren juuressa. No, ovatpahan sen mureampia ja makoisampia. Ei paljon kyytipoikaa, eli kastiketta tarvitse.

Ennen vanhaan sitä ei ollut aina varaa pyyhkäistä voita potun päälle saatikka sitten sianpintaa. Sivulan Taneli ja Aliina-vaimo kävivät yhteiselle ilta-aterialle. Pöydässä oli vain kuivaa leipää, kurria ja kuoripottuja. Taneli vähän ihmettelemään, että minkä kanssa näitä syödään? – Minun kanssa, vastasi Aliina.

 

Saan melkein viikoittain tuomiokunnasta pöydälleni velkasaneerauskirjoja. Ne on karmeita luettavia. Meidänkin pienet ilmoitussaatavat ovat satasesta kolmeensataan, mutta kaikille osapuolille, saamamiehille ja velkojille täytyy lain mukaan lähettää asia tiedoksi ja ilmoitus tyytymisestä velkasaneeraukseen tai saatavan perimiseen.

Kuinka paljon nämä asiat työllistävät käräjäkuntia ja tuomareita? Se on aina kymmenen sivun rotla paperia ja numeroita. Siinä on laskettu kaikki tulot ja asumiskustannukset ja katsottu paljonko jää velkojen hoitoon. Tässäkin laskelmassa jäi kolmisensataa ja velkoja oli yli 600.000. Siinä on varmasti velkavankeudessa.

Säästäväisyys oli ennen hyve ja velantekoa pelättiin. Tämä meidän sukupolvi ei ole osannut pelätä.

Edesmennyt Rättyän Jaakko oli monella tavalla periaatteen mies. Jaakkokin erehtyi kerran tekemään 300 markan vekselin lehmänostoon. Sitä seurasi lyhyt uneton yö ja siinä kypsyi ratkaisu. Jaakko tempaisi aamulla pokasahan ja kirveen ja syöksyi aamutuimaan metsään. Hakkasi kiivaasti halkoja ja palasi iltapäivällä takaisin ja myi halot. Ennen pankin ovien sulkemista Jaakko kävi maksamassa vekselinsä pois ja nukkui seuraavan yön sikeästi ja onnellisena, huolista vapaana.

 

Keskustapuolueen Oulun piiri löi lukkoon esivaaliehdokkaat. Nivalasta listoille pääsi kolme miestä, mutta ei löytynyt yhtään halukasta naista. No, jos oltaisiin entisissä hegemonioissa, niin tietysti kaikki kolme menisivät läpi. Onhan meillä ollut pitkään kolme edustajaa yhtä aikaa, eli Hautalan Yrjö, Saalastin Kerttu ja Linnan Martti.

Tulevat kansanedustajat ovat sitten keskustapuolueesta Häyrysen Heikki, Ojan Kim ja Kankaan Esko. Tarvittaisiin jokaiselle 7000 ääntä, eikä meidän omat äänet siihen riitä. Kovasti tarvittaisiin naapuriapua. Ennen sitä saatiin. Nyt taitaa olla lujemmassa.

 

Pääministeri uhosi, että politiikkojen arvostusta on ryhdyttävä nostamaan. Eli suomeksi sanottuna, että kansalaisten pitää kunnioittaa heitä, jotka heidän puolestaan päättävät ja lakeja sorvaavat. Ei taida oikein Suomessa onnistua, kun täällä ollaan luku- ja kirjoitustaitoisia ja muutenkin ollaan selvillä, mitä nämä meidän edusmiehet tekevät. Kansalaisten mielipide on se, että ensi pitäisi itse poliitikkojen hankkia arvostus, että heitä voitaisiin arvostaa.

Pankkimaailman ohella romahti myös arvostus politiikkaan. Tuli liian nopea sukupolvenvaihdos. Koskaan työtä tekemättömät jupit tulivat pankkien johtoon ja politiikkaan. Vanha luottamusmieskaarti väistyi liian aikaisin pankkien johdosta ja eduskunnasta. Nykypoliitikot ovat pinnallisia ja huumorintajuttomia tyyppejä ja täynnä itseään. Virolaisen Jussi olisi vieläkin kiistattomasti paras ja mielenkiintoisin kansanedustaja.

Pohjois-Karjalasta oli aikoinaan värikäs ja sanavalmis kansanedustaja jota silloinen eduskunnan puhemies Hakkila ei tahtonut saada millään kuriin, kun hän vei kaiken huomion ja puhui hersyvää huumoria, jota toisetkin edustajatkin kuuntelivat korvat höröllään. Hakkila joutui tuon tuostakin huomauttamaan, että asiaan, asiaan.

Tämä maanviljelijä-kansanedustaja kosti nämä huomautukset tavallaan, hän risti sonninsa Hakkilaksi ja kun sonni oli joskus laiska toimittamaan tehtäväänsä, komenteli isäntä, että asiaan, Hakkila, asiaan, Hakkila. Kerrottuaan itse tämän eduskunnassa hän sai puhemiesneuvoston nuhteet, mutta jäi kymmeniksi vuosiksi eduskunnan käytävien keskustelukohteeksi.

22.8.1994

 

Hallitus runnoi läpi ensi vuoden talousarvion melko lyhyessä ajassa. Kommentaattorit sanoivat, että se oli Viinasen ja valtionvarainministeriön selkävoitto. Sormet on ollut Raimo Sailaksella vahvasti mukana.

Otettiin vähän sieltä ja täältä. Miljardi kunnilta ja ainakin saman verran yritystuesta. No, ne ei koske pienteollisuutta. KTM:n miljoonatuet oat aina menneet suuryhtiöille. Muutaman tonnin investointiavustuksia on herunut pienyritysten tarpeisiin.

SAK ja ammattiyhdistysliike sai melkoisen piikin lihaansa, kun verotusvähennystä niistettiin. Vähennyskelpoista jäsenmaksuista on nyt vain työttömyysmaksun osa, joka on sama kuin yksityisen sektorin tarjoama jäsenmaksu. Tällä hetkellä jäsenmaksut ovat melko korkeat. Esimerkiksi graafisella alalla 2,1 prosenttia bruttopalkasta. Ensi vuonna saa vähentää vian puolet maksamistaan, eli keskimäärin joutuu tienaamaan tonnin puhtaana jäsenmaksuun, josta ei saa verovähennystä. Tässä piilee nimenomaan se vaara, että monet ryhtyvät laskeskelemaan, kun tilipussilla käy jo niin monta kättä. Pidätys 28 – 35 prosenttiin, eläkemaksu 3 prosenttia, työttömyysvakuutus 1,87 ja ammattiliiton maksu 2,1 prosenttia. Ei jää ainakaan liikaa käteen ostovoimaa.

Tämän Viinasen tempun arveltiin jo vaikuttavan syksyn Tupo-neuvotteluihin. Jo, siihen saa ammattiyhdistysliike tottua, jos EU:n mennään, että kädenväännöt ovat edessäpäin.

 

Ensimmäisen kerran valtioneuvosto ilmoitti budjettikeskustelun aluksi Suomen maksut ja saannit mahdollisesta liittymisestä Euroopan Unioniin. Maksut ovat tukipaketin kanssa 15,5 miljardia ja Suomen saanti 4,7 miljardia. Kymmenen miljardia on herrojen puheet heittäneet.

Paljonko saa kohtuudella valehdella? Riippuu tietenkin siitä, kuka on kysymyksessä. Jos tavallinen kansalainen valehtelee satasen, siitä voi joutua linnaan tai ainakin menee oma ja suvun maine moniksi sukupolviksi. Herrat saavat valehdella kymmenentuhatta miljoonaa ja kansa ei edes närkästy. Kukas se keksikään suhteellisuusteorian.

 

Nivalan valtuusto äityi varsin koiramaiseksi. Käytiin todella värikäs keskustelu. Siinä näkyi selvästi, miten asia jakaa ihmiset. Toiset ovat koirien vihaajia henkeen ja vereen, toisille koira on perheenjäsen.

Niin vain meilläkin on asenteita muokattu. Johanna tuli siihen ikään, että lemmikkieläimet alkoivat kiinnostaa ja koira piti hankkia. Ei siitä päässyt yli eikä ympäri.

Perjantaiaamuna piti viedä rokotuksille. Rokotus maksaa 160 markkaa, eikä tyttö kakistellut yhtään maksaa omistaan. Parinkympin terveyskeskusmaksusta syntyi jumalaton äläkkä. Kukaan ei valita lemmikkieläinten hoitomaksuista. Niin vain totesi Niemen Heikkikin, että tytön narttukissa piti leikkauttaa ja se maksoi 210 markkaa. Taitaa olla niin, että Nivalankin eläinlääkäreille päätyön antavat lemmikkieläimet ja ainakin tulevaisuudessa.

Tuo koiranrokotus toi mieleeni sota-aikaisen tapahtuman, jota en malttanut olla kertomatta eläinlääkäri Jukkolalle.

Edesmennyt veljeni Erkki pätkäytti Viirimäessä puuhun ja sääriluut poikki. Pikkaraisen Kustin tammalla tuotiin kalpeaa Erkkiä kotiin ja kannettiin mummun kamariin kaarmisänkyyn. Erkki ei valittanut, vaikka näimme kuinka sääriluut olivat vetäytyneet jo kymmenen senttiä limittäin. Isä oli sotahommissa. Navettatöiden jälkeen akat alkoivat jaamaamaan, että kyllä kait sitä pitää Jaakolan Oskarille Ylivieskaan kirjoittaa huomenissa, että tulis panemaan pojan jalan listoihin. Ei puhettakaan, että Karmaa tai Oikaraista olisi raaskittu käskiä, kun lehmät oli vähässä maidossa ja muutenkin puutetta.

Kalpeana Erkki makasi kaarmisängyssä viikon ja odotteli, että Jaakolan Oskari tulisi. Jalka oli pahasti tulehtunut, kun Oskari viimein saapui Veelantiin. Ei ollut miehiä omasta talosta vetäjäksi, että olisi saatu kiskottua tuo kymmenen senttiä säärtä niin, että luunpäät vastakkain. Palomaan Matti ja Pysäyksen Hermanni olivat rintamilta ikänsä puolesta säästyneet. Toinen veti hartioista ja toinen koivesta.

En muista, että Erkki olisi ääntäkään päästänyt, mutta kalpea ja hiestä märkä hän oli. Taisi olla jo kymmenvuotias. Jalka kipsattiin ja koipi luutui. Vähän lengoksi jäi, mutta ei haitannut. Mies ehti juosta kymmenet maratonit ja Finlandia-hiihdot , kunnes kävi niin kuin kävi.

 

Kyllä näillä lemmikkieläimillä on muuten oma kasvattava merkityksensä. Nyt ei ole enää juottokaritsoita, pikkuvarsoja ja sianporsaita, joiden kanssa voisi leikkiä. Monelle lapselle kissan- tai koiranpentu on välttämätön hellyydenkohde, kun vanhemmilta ei riitä aikaa. Kissanpennulle on hyvä jutella huoliaan ja silittää sitä. Me ihmiset kun olemme muutoinkin ujoja osoittamaan hellyyttä toiselle ihmiselle, niin koiranpentua voi hyväillä menettämättä karskia miehuuttaan. Nyt taisi lipsahtaa jo Takalon An-Liksen  ja Merenheimon Tuulan alueelle.

Paras lopettaa.

24.8.1994

 

Puintisäitä voi olla kahdenlaisia. Monena aikaisempana syksynä on venkuloitu pelloilla levikkeiden kanssa ja kiskottu puimureita monen traktorin voimin. Siinä viljaa tallaantuu ja suurin osa jää lahonneena peltoon. Siitä tulee kallista isännälle ja puimurimiehelle. Akseleita katkeilee ja peltiä ruttaantuu. Isännän saaliskin jää vähäiseksi. Kyllä siinä eräskin haapaperän mökkiläinen oli äimän käkenä, kun Rajaniemen Jukka ilmoitti iltapäivän puinnin taksan. Jyvät ja pari tonnia rahaa.

Nyt on Luoja tuonut viljanviljelijöille ainakin 30 pennin katteen. Pystyviljaa kovalta pellolta pui kolme kertaa sen määrän tunnissa kuin noukkii pahaa lakoa ja hyppii edestakaisin terää puhdistamassa. Näitä vettä valuvia kahuja sai sitten paahtaa viisitoista tuntia kuivaamossa ja jos täyden Tuhti-kärryn toi, niin palautteena tuli kolmannes kahuja takaisin, jos eivät menneet puhaltimesta pellolle.

Nyt pääsee moni isäntä ilman kuivaamoreissua. Haapaperältä kuului jo sellainenkin uutinen, että ei ollut tarvinnut muuta kuin ajaa kuivaamon ohi, niin olivat laariin pantavia.

Yksi paha puoli tässä on. Loppuu ne maailmanparantamistilaisuudet kuivaamolta. Ennen oli Haapaperän maamiesseuran kuivaamolla aina urospuolinen diakoniapiiri, joka istui yöt ja päivät.

Kerran pyysin Viljasen Marttia katsomaan, miten ne papin lampaat kuivaamolla Jumalaansa palvelevat. Isännät olivat remakalla tuulella ja Kossu-pullokin oli puolijulkisesti pöydän alla. Kun sitten Martti tupsahti kuivaamolle salaa, niin kyllä siinä isännät pelmahti kuin varpusparvi mikä minnekin. Iltahartaus jäi pitämättä.

 

Isännät ajelivat viljakuormia viljavarastolle. Jäätiin siinä Harjun Matin kanssa juttelemaan nuorten isäntien kanssa. Visurin Mika siinä purki jo kaurakuormaa ja totesi, että viljat on kohta puitu ja täytyy vielä tänä päivänä joutua traktorin kanssa turvesuolle. Matti kysyi, että missäs välissä sitä joutaa emäntää etsimään, kun Mika tunnustautui vielä poikamiesisännäksi. Sitä Mikakin valitteli, että ei jää aikaa akkamehtään.

Tuumailtiin siinä Matin kanssa, että turhaa ne Nivalan Nuoret Tuottajat ja Maataloustuottajain johtokunta EU-tilaisuuksia järjestävät. Ei sekään ole vielä Nivalan maatalouden ongelma, vaan emännättömät talot.

Nivalassa on kymmeniä elinvoimaisia taloja joista puuttuu aitanpolulla asteleva ehtoisa emäntä ja sen mukana kaikki elämisen arvoinen elämä. Ja juuri nämä jäljelle jääneet isännänjyssykät ovat niitä parhaita ja siivoja miehiä.

Se on arkista elämää päivästä päivään asua yksin 30 lehmän huushollia. Siitä ei lähdetä mihinkään. Ei ole koskaan lämmin ruoka odottamassa. Ei ole ketään pistämässä sokkaa paikoilleen, kun laittaa työkonetta perään. Ei vilku emännän pääliina kotitanhuvilta kutsuvasti pellolla työskentelevän isännän silmään. Aina on pilvinen päivä. Jos ei olisi suvun ja ympäristön vuosisataiset paineet tilan säilymisestä, niin monelta pojalta motiivi olisi jo loppunut.

Jonkun tässä on tehtävä aloite. Suomessa on varmasti tuhansia teräviä tyttöjä ja naisia tulemaan maatilan emännäksi ja elinkumppaniksi maaseutumaiseen ympäristöön. Useimmilla on vielä turvattu elämä ja ajanmukainen talous asuttavana. Mitä varten ne isännät maksaa jäsenmaksuja, jos ei saa palveluita, mitkä ovat kaikkein tärkeimpiä? Ainahan nurmipäivillä voi käydä, mutta ei se valkuaisien kasvatus heinäpellossa ratkaise pääasiaa. Ottakaapa nyt Nuorten tuottajien ja maataloustuottajien johtokunnat yhteinen palaveri ja laittakaa tuonne Maaningan karjatalouskoulun suuntaan agentit asialle ja pyytäkää tuottajayhdistyksiä vapaina olevista emänniksi kelvollisista luettelot ja muut tarpeelliset mitat ja tiedot.

Tämä on vakava asia. Moni äiti ja isä on varmasti huolestuneena valvonut monia öitä tätä asiaa pohtiessa. Kunpa vain tuo poika saisi kunnollisen emännän, niin voisi rauhassa käydä vanhuuden lepoon.

Tuumasta toimeen.

12.9.1994

 

Brysselissä käydään parhaillaan kädenvääntöä Suomen maanviljelijäin kohtalosta eli kotimaisesta tukipaketeista. Tätä kirjoitettaessa ei ole tietoa, miten on Heikki Haavistolle ja maatalousministerille käynyt. Pitääkö kotimainen paketti vai hajoaako se kuin Jokisen eväät.

Olipa tulos mikä tahansa, keskustelu alkaa käydä kuumana kansanäänestyksen lähestyessä. Viime päivinä näyttää epäilevien Tuomasten, eli vastustajien joukko kasvaneen. Sitä ainakin osoitti television roknoosit.

Joka tapauksessa kansalaiset on pantu tappelemaan kuin koirat luusta. Tietoa ei ole eikä voikaan olla. Kuka sen tietää vasta kuin vuosien päästä. Nyt puhutaan tunteella.

Kansanedustajiakin on lipsumassa aikaisemmista kannoistaan. Eduskunnassakin tunnustettiin jo julkisesti, että mielialat ovat vaihtuneet. Syykin siihen on selvillä. Edessä ovat eduskuntavaalit ja kentän ääntä on taas kerran kuultava, jos aikoo pestiään parlamentissa jatkaa ja valtakirjansa varmistaa.

 

Kansallispankki juhlii ensi viikolla 75-vuotistaivaltaan. Apteekkari Hirvensalo oi tarmokas mies, kun sain tuumalleen taakse nivalalaisia vaikuttajia. Olen tässä odotellut, että apteekkari Yrjö Rintalakin perustaisi joko pankin tai tehtaan Nivalaan. Kemiaa tuntevana miehenä se voisi hyvinkin olla vaikkapa uusi meijeri entisen tilalle tai jugurttitehdas. Yrjö tietää miten ne reptokokit maidossa hyörivät ja mitä tulee lopputulokseksi.

 

On ollut hyvä syksy. Isännät ovat saaneet kunnon viljaa ja korjata sen hyvissä olosuhteissa. Lämpimästä syksystä ovat saaneet nauttia toki muutkin. Kyllä ihmisiä onkin ollut lenkillä iltaisin ja viikonloppuisin runsaasti. Kehon terveyttä ja mielenterveyttä. Kummatkin ovat ihmisen tärkeimpiä lahjoja Luojaltaan.

Lauantaina alkaa myös linnunmetsästys. Lintukannat ovat uhanalaisia. Ettei vain kävisi metsälinnuille samoin kuin peltopyylle. Se on hävinnyt Nivalankin maisemista todennäköisesti ikiajoiksi.

Metsälinnuille asetettiin pienet kiintiöt, mutta nekin tuntuvat monen mielestä liian uhkaavilta lintukannan vähäisyyden vuoksi. Kyllä se panee lauantaina ajattelemaan, jos sattuu koira pöläyttämään metson puuhun – ampuako vai säästää? Taitaa jäädä ampumatta. Ei riistan saannit ole niin tärkeää, vaan metsässä liikkuminen. Juoda nuotiolla kahvit ja pöläyttää tupakka päälle. No, tämä loppu taisi olla monen mielestä liikaa ja raikkaan luonnon pilaamista. Kuitenkin sadoille Nivalan metsästäjille tällaiset syysaamut metsässä ovat parasta sielun balsamia. Reippaita eräretkiä.

14.9.1994

 

Olin lauantaina koiran kanssa metsällä. Koira teki kierroksia ja palasi aina katsomaan tuleeko isäntä perässä. Oli rauhallinen aamu. Ei kuulunut koirien haukuntaa eikä pamauksia. Sai olla rauhassa linnuiltakin. Yhtään ei löytynyt Haapakankaan suunnasta.

Oli aikaa istahtaa mättäälle ja antaa ajatuksen juosta. Sikäli kun se nyt enää juoksee. Täällä metsän keskellä ja yksinäisyydessä on hyvä pohtia omaa elämäänsä ja itseään. Vai tunnenko edes sellaista henkilöä kuin Jansu?

Kyllä sitä ihminen laukkaa ja monella juoksutetaan. Heikko itsetunto panee tormailemaan ja näyttämään paremmalta kuin sitä sisimmissään on. Jos vuorineuvos Uolevi Raade uskalsi tunnustaa, että hän viettää eläkepäivillään sitä pikkupojan elämää, joka häneltä on jäänyt elämättä, niin miksi ei Jaakkokin.

Mietin sitä, että juoksen ja tormailen ja juoksen sen Jaakon ohi, jonka kanssa pitäisi asiat saada ensin kuntoon. Kuka minä olen ja mikä minun elämäni tarkoitus ja merkitys on? Mitkä ovat todella tärkeitä asioita? Ei voi avautua ja antaa lähimmäisille mitään, kun ei tunne itseään. Pitäisi juosta Jaakkoa kohti, eikä ohi. Miten sitä kasvaisi aikuiseksi ja ihmisten tavoille? Juoksee, juoksee ja suistuu välillä suohon kesken lennon kuin siiville ammuttu sorsa. Ehkä niin on hyväkin. Ainakin se katkaisee pöyhkeyden nousun ja alkaa pohtimaan asioita syvällisemmin.

Noita minä mietin. Kovin kauaa ei passaa istua kylmän kiven päällä, sillä siitä tulee vanhat vaivat esille ja pitää käydä usein pissalla. Ne on niitä ikääntyvien miesten vaivoja. Parempi pitää pitkiä kalsareita kahta puolen juhannusta.

 

Koin maanantaina Suvantokodissa kolmannen kerran vaikuttavan tilaisuuden, kun jututtelin, tai paremminkin kuuntelin Heikki Karsikasta.

Ensimmäinen mieliinpainuva haastattelu tapahtui pian kolmekymmentä vuotta sitten. Menin tapaamaan Alma Saukkoa. Nivalalaiset tuntevat tapauksen. Sitä ei enää kannata kerrata. Kuitenkin Alma Saukko on ihminen, joka vietti vankilassa yli 30 vuotta. Oli mm. kommunistina tuomitun Helvi Sinervon koppikaverina Hämeenlinnassa useita vuosia sen jälkeen, kun Alman puoliso kuoli vankilassa. Vankilassa Alma synnytti vielä kaksi vammaista lasta.

Oli marraskuinen ilta. Todella apea alkutalven ilta. Alma asui Keippelässä syrjäisessä mökissä, jossa ei ollut edes sähköjä. Astuin hämärään tupaan. Sairaat lapset ääntelivät tuvan perillä. Oli kaikki elämisen ankeudet käsin kosketeltavissa. Esittelin itseni ja Alma pyysi minua kamarin puolelle.

Vankilassa ollessaan hän oli lukenut paljon. Pöytä oli täynnä uskonnollista kirjallisuutta. Parhaillaan Alma oli lukemassa Billy Grahamin kirjaa. Kuuntelin kaksi tuntia Alman luentoa. Ihminen, joka on istunut 30 vuotta vankilassa ja lukenut paljon on myös jotain oppinut. Hän sai kuulijan valtoihinsa. Myöhemmin tulin tuntemaan myös sen, että hän hallitsi parapsykologian.

Tämä keskustelutuokio pimeänä talvi-iltana ei ikinä häviä mielestäni. Kun läksin pois Keippelästä olin täysin oudossa sieluntilassa. Tätä tapaamista seurasi sitten kirjeenvaihto. Olin luvannut Almalle, että vien terveisiä silloiselle kappalaiselle ja naapurillemme, että hän ottaa yhteyttä. Nivalassa toimii kehitysvammaisten omaisten kerho. Ajattelin, että Almalle täytyy löytyä jokin henkireikä ulkomaailmaan. Sain seuraavana päivänä kirjeen. Ensimmäinen liuska oli koneella kirjoitettu jo seuraavana yönä. Siinä Alma tiedusteli, miten voisi saada yhteyttä sinne Nivalan seurakuntaan ja kiitteli käynnistä.

Toinen liuska oli kirjoitettu käsin ja siinä välissä oli tapahtunut mielenmuutos. Alma kertoi, että olinkin Saatanan lähetti, joka aikoo tehdä hänestä ruman ja häpäisevän kirjoituksen. Hän uhkasi, että jos kirjoitat, niin käy niin kuin Vilho Kyrölälle, joka julkaisi hänestä häpäisevän kirjoituksen ja kuoli seuraavana päivänä. Ajattele nuori toimittaja, että paljon on pelissä.

Kirjoitin kuitenkin kirjoituksen lehteen alkuperäisessä tarkoituksessa, eli tuoda valoa ahdistetun ihmisen elämään ja pehmentää ympäristön suhtautumista raskaan rikoksen tehneeseen naiseen.

Tuli pyhäinmiestenpäivän aatto ja läksin Ouluun Eila-siskon luokse kylään. Ennen Ylivieskaa tuli oikea jalkani kauheille tuskille. Puhuin siinä, että nyt se Alma minua tappaa. Mutta kun lähestyin Ylivieskaa, pyöräytin auton terveyskeskuksen pihaan ja menin lääkärin puheille. Mitään vakavaa ei ollut, mutta niin vahvasti Alma vaikutti asiaan. Myöhemmin sain Almalta uuden kirjeen ja hän pyyteli anteeksi edellistä kirjoitustaan ja pyysi tulla käymään. En valitettavasti ehtinyt ennen hänen kuolemaansa.

 

Toinen vaikuttava ja mieliinpainuva keskustelu käytiin kymmenkunta vuotta sitten Kallion Einon betonivalimolla. Vanha YK-toverini Erkkilä oli saapunut hakemaan sikalan ritilöitä. Hän rakensi vankilasta päästyään Kauhajoelle sikalaa.

Erkkilä kertoi kaksi tuntia niistä vaiheista, jotka vihdoin johtivat hänen pidättämiseensä vuosien jälkeen. Siinä oli ase- ja huumekauppoja. Välillä palkkasoturina majurin vakanssilla kurdeja vastaan tappelemassa tai suorastaan tappamassa. Pidätys- ja pakoreissuja ja vihdoin Interpolin pidättämäksi ja vankilaan Tanskaan. Se oli kuin suoraan jännitysromaanista. Erkkilällä on myös tällainen kyky hallita toista ihmistä keskustelussa.

 

Maanantaina koin samanlaisen tunteen Heikki Karsikkaan luona, vaikka aivan vastakkaisista kokemuksista ja lähtökohdista. Miten ihminen voi tuntea raamatun niin läpikotaisin, että laskettelee sieltä lukuja ja jakeita ulkomuistista monen tunnin juttelun aikana. Heikki ei kuulu mihinkään uskonnon suuntana tai lahkoon, vaan suhtautuu luterilaiseen kirkkoonkin kriittisesti. Kuitenkin hänelle Raamattu ja varsinkin sen ennustukset olivat tällä hetkellä elämän keskeisimmät ja pakahduttavimmat asiat. Sain olla kuuntelijan paikalla.

 

Työviikon alku on ollut todella värikäs. Ei ole tarvinnut etsiä aiheita. Tiistaina vielä ennen lehden painoon menoa sain lyhyen haastattelun Nivalassa tarkastusmatkalla olleelta apulaisoikeuskansleri Jukka Pasaselta. Tuo haastattelu jää kuitenkin lauantain lehteen.

No, menipä tämä kovin henkilökohtaiseksi taas tämä juttu. Antakaa anteeksi.

19.9.1994

 

Haapavedellä oli keskiviikkona tiedotustilaisuus, jossa esiteltiin ELSA-projektia. Suomennettuna se tarkoittaa ennaltaehkäisevää lastensuojelutyötä. Sekin on yksi polttava asia tässä yhteiskunnassa, jota Nivalassakaan ei tunnettu lainkaan, silloin kun elettiin kunnon perheissä.

Joku radikaali tuossa tilaisuudessa totesi, että syyt ovat syvemmällä. Ei asiat projekteilla kummene, kun perheet on hajotettu. Ennen vanhaan talossa ja mökeissäkin asui vähintään kolme sukupolvea.

Siinä sitä kitisteltiin yhdessä. Kymmenkunta kakaraa, vanhemmat ja isovanhemmat. Oli vielä talon vanhojapoikia ja vanhojapiikoja. Aina isosta perheestä jää yksi pesämuna, eli sellainen, joka ei täytä yhteiskunnan normeja. Oli vielä piiat ja rengit. Vielä piti löytää kortteeri kulkumiehille ja mustalaisille.

Siinä tarvittiin hilausta, eli suvaitsevaisuutta. Tämä kasvatti. Ei ollut jokaisella omaa makuuhuonetta intiimisuojasta puhumattakaan. Silloin toinen hoiti toistaan. Kun vanhemmat olivat navetassa, isovanhemmat olivat tukena ja turvana. Kukaan ei tuntenut oloaan turvattomaksi, eikä lasten tarvinnut jäädä koskaan yksin.

Kun tänä päivänä isäntäpari täyttää 55 vuotta luovutetaan talo pojalle ja muutetaan keskustaan rivitalonpätkään. Kolmea sukupolvea ei mahdu enää saman katon alle. Varallisuus sallii tämän ja yhteiskunta tukee asumistuella eristäytymistä. Toisaalta yhteiskunta maksaa kalliisti tämän perheiden jaon ja eristäytymisen.

Kun nuori on käynyt peruskoulun, hän hakeutuu pois kotoa kunnan vuokra-asuntoon. Ja yhteiskunta maksaa asumistukea. Mikä helvetti meihin on mennyt, kun kohta ei mahdu kuin yksi yhteen huoneistoon. Ei ole perhettä, joka kuitenkin meidän vihaamissa islamilaisissa maissa on pyhä asia. Ei ihme, jos sosiaalimenot kasvavat ja ongelmat vyöryvät päälle. Täytyy vilpittömästi sanoa, että lestadiolaiset perheet ovat tässä mielessä paljon lujemmalla pohjalla kuin muut. Siellä suvaitsevaisuuteen ja vastuuseen on pakko kasvaa, kun vanhemmat muksut kasvattavat nuorempia. Kyllä tämä suomalainen hyvinvointi on toisaalta suuri pahoinvointi ja sen tietää kyllä lääkärit, sosiaalityöntekijät ja poliisit, jotka joka päivä näkevät verhon toiselle puolelle.

 

Sarjankyläläiset pääsevät aloittamaan uusjakoa. Korkein oikeus on hylännyt eräiden kyläläisten tekemän valituksen. Nyt ryhdytään tekemään eurotiloja. Mökkiläiset pois isojen tieltä. Tehdään elinkelpoisia tiloja.

Tulee pakostakin mieleen professori Eino Haikalan puhe Nivalan maatalousnäyttelyssä joskus 1960-luvulla. Haikala totesi, että ei ole elinkelpoisia tiloja, vaan elinkelpoisia isäntiä ja emäntiä. Hehtaarit eivät ratkaise.

Minä tiedän, että Nivalassa on paljon sellaisia omillaan toimeentulevia pikkutilan isäntiä, joilla ei ole penniäkään velkaa. He ovat selviytyjiä, jos heille suodaan mahdollisuudet. Eilen annettiin lakiesitys eduskunnalle, jolla yli 280.000 markkaa velkaantuneet tilat saavat huomattavia verohelpotuksia. Sellainen isäntä, joka ei ole sortunut yli-investointeihin, eikä velkaantumiseen, ei saa penninkään alennusta.

Ennen oli semmoinen hyve, että säästämistä arvostettiin ja palkittiin. Nyt palkitaan yli varojen elämistä. Vai onko hallituksella tarkoitus tappaa omilla aivoillaan jo omillaan toimeentuleva viljelijäluokka? Rehellisiä, puurtavia viljelijöitä on kuitenkin vielä enemmistö. Heitä tällaiset lakiesitykset lyövät raskaasti korvalle ja ärsyttävät myös muita väestöpiirejä.

Tuntuu, että Ahon hallituksella ei nyt ole oikein isänmaanarvot kohdallaan. Vai toteutetaanko Raamatun sanaa, jolla paljon on, sille paljon annetaan. Edesmennyt serkkuni Reunan Toivo totesi saman asian ironisesti: – Rahamiehet ryyppää, riskit tappelee, mutta köyhille saarnataan evankeliumia.

 

Menin keskiviikkoaamuna pesuhuoneeseen ja meinasin saada sätkyn. Pesuhuoneen lattiamatto kellui vesipatjan päällä. Tuli ensimmäiseksi mieleen lainaus Tukkijoelta: – Jumala rankaisee Pietolaa, kun ei ole antanut Kustaalle kirkkaita hopioita.

Totta tosiaan. Ei ole annettu kirkkopussiin kirkkaita hopioita pitkään aikaan. Nyt tuli rangaistus. Tuleeko tässä evakkoon lähtö. Huolisivatkohan nuo kuhmolaiset vuorostaan meitä. Joka tapauksessa on ankea viikonloppu edessä, kun pitää ryhtyä piikkaamaan pesuhuoneen lattioita auki. Se on niitä viheliäisimpiä hommia, ryhtyä vesivahinkojen jälkiä korjaamaan ja vielä talvea vasten.

Moni muu nivalalainen on kokenut tämän saman homman. No, ei siinä auta muuta kun todeta Raamatun sanoin: – Kärsi, ruumis, kirkkaamman sielun saat.

Viliku-Joose totesi, että: – Kyllä se toisinaan tuntuu laihalta lohdutukselta.

Teille kuitenkin hyvää viikonloppua.

21.9.1994

 

Itsetuntoni kärsi melkoisen kolauksen, kun aloin selvittämään vesivahinkojen korjauksia. Olenhan sentään ollut rakentamassa kerrostaloa Turussa Puutorin päähän, kansalaiskoulua Savukoskelle, voimalaitosta Montaan ja Otanmäen kaivoksella koulurakennustyömaalla. Jonkin verran on tullut vasaraa heiluteltua omallakin työmaalla.

No, nyt tuli tarve kaivaa ystäväpiiri esiin, minkälaisia ammattimiehiä sieltä löytyy neuvoja antamaan. Metsästyskaveri, Kari Muje, piti kutsua katsomaan putkivuotoa. Kaaron Alpo on tehnyt remontin pesuhuoneeseeni kymmenkunta vuotta sitten, joten Alpo piti hälyttää katsomaan. Pikkaraisen Rauno poraamaan lattioita auki.

Olen itse käynyt aikoinani Ammatinedistämislaitoksen putkiasentajan kurssin ja ollut joskus 1950-luvulla Lehtosella putkitöissäkin. Kyllä siinä kuitenkin niin kävi, että minulta vietiin kaikki puhevalta, kun nämä herrat tuli taloon. Keskenään ne puhuivat, että tuosta auki ja tuolta putket poikki ja kaikki uusiksi. Minä yritin jotain sanoa sekaan, mutta viisasivat minulle, että mene tuonne pihalle nauloja vääntelemään sorkkaraudan kanssa, ei sinusta muuta apua oo tässä vaiheessa.

Minä kun olen luullut, että ammattimiesten ylpeys on vaihtunut jäsenkirjaan, mutta erehdyin pahemman kerran. Kyllä nämä herrat antoivat ymmärtää, että he osaavat asiansa. Tuula vielä passasi ja teki kinkkuvoileipiä. Ei ole minulle näytetty kinkkuvoileipiä. Tuli vaan mieleen vanha sanonta, että suutari tuli taloon, söi lihat, repi nahat ja lähtiessään vielä peri rahat. Mitenkähän näistä suutareista mahtaa eroon päästä? Lupasivat käydä kontrolloimassa työmaata iltaisin. Eivät luota minun taitoihini. Minusta tuntuu, että vaihan kontrollin Paavolan Reinoon. Reino on sentään lupsakampi mies ja tyytyy korppukahveihin ja Marlboroon.

 

Kyllä täytyy sanoa, että ei nivalalaiset ole laiskoja. Puolukoita on poimittu Nivalasta satojentuhansien arvosta. Viime perjantainakin oli TB:n pihalla 50 metriä pitkä jono, kun ihmiset toivat puolukoita ostajalle.

Tällä kertaa Nivalassa on hyvä puolukkasato, kun esimerkiksi Keski-Suomessa puolukkaa on heikosti. Takavuosina tilanne oli päinvastainen. Nivalalaisetkin kävivät Pihtiputaalla talvimarjat poimimassa.

Eräs eläkeläispariskunta kertoi poimineensa päivässä tuhannen markan edestä puolukkaa. Peratusta puolukasta maksetaan 13 markkaa kilolta ja perkaamattomasta kympin. Jos on oikein koppavana ja selkä kestää, niin kymmeniä kiloja vikkelimmät poimivat päivässä. Se on jo hyvää tienestiä, kun muistaa, että se on verovapaata tuloa ainakin toistaiseksi. Tonniin pitää tienata lähes kaksi tonnia veronalaista tuloa. Varmasti nokkelimmat ihmiset poimivat tämän syksyn aikana kymppitonnin potin ja se on jo jotakin. Minä luulen, että syyskuun aikana Nivalaan tulee rahaa puolukoista useita satojatuhansia markkoja.

 

Kyllä ihminen elää melko pitkälle jalkojensa juuresta jos tiukka paikka tulee. Minä muistan lapsuudesta, kun oli oikein kevätkuivuus, niin ruokakin oli hukassa. Se vähä mitä oli, oli yksipuolista. Kuivaa leipää ja kurria. Jos aina sitäkään. Ei siinä paljon rosolleista puhuttu

Mäkelän Tilda keitti kerran varhain keväällä maitokeittoa, johon pani suolaheinän lehtiä sekaan. Minä panin sen yksistään kevätkuivuuden tiliin ja surkuttelin naapuria.

Nyt olen huomannut, että Tilda olikin aikaansa edellä. Nyt ei ole enää sellaista kevätkuivuutta, mutta valistuneet ihmiset matkivat Mäkelän Tildaa.

Heikkilän Pirkkokin kerää kuulemma keväisin heti ensimmäiset polttaraiset ja keittää niistä pinaattikeittoa. On kuulemma rautaa ja vitamiineja.

Päivärinnan Maija oli seurakuntakodilla viime viikolla esitelmöimässä Äiti-lapsi

-kerhossa naisille rehujen käytöstä. Kaikki luonnosta löytyvä kelpaa ihmisravinnoksi. Ruusunlehdistä, horsmasta, mesikanvarsista, mustikanlehdistä ja miltei kaikista ruohoista saa kuulemma hyvää teetä. Maija oli syöttänyt akoille katajanmarjoja ja meidänkin emäntä on olut siitä lähtien viriilillä päällä ja kerännyt viinimarjan lehtiä kuin piisami talvikoloon.

Jos akat saa höynäytettyä koko Suomen-maassa tällaiseen hommaan, niin kaupanmyynti putoaa. Meille miehille se kyllä ottaa päähän, kun ei ole sitä satakertaa, että voisi rehuja märehtiä. Vaan kyllä ne emännät osaa ujuttaa. Syöttävät sienetkin lihamurekkeena ja kertovat vasta jälestäpäin. Rehuvillitys näyttää leviävän ja tällaiset Päivärinnan Maijat villitsevät akat luokonaan, eikä sianlihaa näy jääkaapissa lainkaan. Ukot ovat ennakkoluuloisia ja tupisevat, että ei ole vierihoitoon asiaa, jos ruohoilla ruokitaan.

26.9.1994

 

Niskasen Paavo ärähti jostain jutusta, jossa olisin kuulemma mollannut maanviljelijöitä. Yritin penkoa muutaman lehden takaperin, mutta en löytänyt mitään Paavon mainitsemaa. Jos lie Paavo lukenut jutun Liitosta ja haukkui varalta minua.

Olisihan tällainen kirjoitus toisaalta hyvä. Minua haukutaan liian maanviljelijämyönteiseksi ja palkanansaitsijat ja työttömät ovat niska kyyryssä. Siinäpä se ongelma, haukkua kaikkia tasapuolisesti tai yrittää kannustaa toista osapuolta loukkaamatta. Aina saa miettiä mikä on paikallislehden tehtävä, kehräävä kissa vai haukkuva koira? Ollako vai eikö olla?

 

Toisenkin palautteen sain eräältä naishenkilöltä. Hän halusi keskustella kodin asioista. Hän totesi, että yhteiskunta on lainsäädännöllä ajanut siihen, että lapset viedään muutaman kuukauden ikäisenä päivähoitoon, kun äidille ei makseta lapsenhoidosta, eikä anneta mahdollisuutta kotiapulaisen palkkaamiseen. Yhteiskunta haluaa päästä irti siitä hinnalla millä hyvänsä, että piikoja ja renkejä ei olisi, jos näin vanhalla nimityksellä asia ilmaistaan. Kyllä kotiapulaisen ammatti on yhtä arvostettu kuin muutkin ammatit, mutta poliittisille päättäjille tämä ei näytä menevän perille. Kotien ja perheiden hajottaminen on tuonut monet raskaat ongelmat.

Soittaja kertoi, miten vääristynyt yhteiskunta on. Nuori siirtyy suoraan lapsilisiltä työttömyyspäivärahoille. Monissa kodeissa nuoret hussuttavat omat päivärahansa ja vanhemmat joutuvat kustantamaan heidän asumisensa ja ruokansa, puhelinmenot ja sähkölaskut. Nuori ei opi tässä vastuuseen. Soittajan mielestä on oikein, että nuoret menevät asumaan erilleen, niin oppivat tajuamaan sen, että asuminen ja ruokansa hankkiminen ei ole ilmaista.

Soittaja kertoi myös, että lestadiolaisista kodeista saa hyvää, ahkeraa, rehellistä ja tunnollista työvoimaa. Soittaja tunnusti sen, vaikka lukeutuu itse toiseen herätysliikkeeseen.

 

Ensi viikkoa vietetään Nivalassa Kodin viikkona. On erilaisia tapahtumia ja tilaisuuksia viikon aikana. Halutaan korostaa kodin ja perheen merkitystä tämän päivän yhteiskunnassa.

Koti- ja perhekäsitys on muuttunut 50 vuoden aikana huimasti. Köyhyys pakotti pysymään perheet yhden katon alla ja kasvamaan suvaitsevaisuuteen. Talossa saattoi asua useita poikia perheineen, niin kuin Häkkilässä. Siihen mahtui kulkumiehet ja jokailtaiset vieraat.

Ennen synnyttiin ja kuoltiin kotona. Toisinaan ihmettelee sitä, miksi kotisynnytyksiä ei enää ole. Ennen ei ollut kuin yksi kätilö koko kunnassa ja häntäkin kyydittiin hevospelillä. Puolet nykyisistä 60 vuotta täyttäneistä nivalalaisista ovat syntyneet naapurinmummon tai emännän avustuksella ja korkeintaan puolet kätilön avustamana. Harva on syntynyt sairaalan kirkkaissa neonvaloissa ja valkoiseksi kaakeloiduissa huoneissa. Leppoisampi ollut syntyä savusaunan leppoisassa lämmössä ja hämärässä tai öljylampun himmeässä valossa tuvan peräkamarissa. Onko se ihmisten kireys tai leppoisuus jo sieltä lähtöisin?

Hiljattain päättyi erään ystäväni ja naapurini maallinen elämä. Hän oli toivonut saavansa kuolla omaan sänkyynsä ja niin myös rauhallisesti tapahtui. Se oli mieltä lämmittävä tapahtuma ja osoitti kauniilla tavalla oman kodin arvostusta.

 

Tämä työttömyys on yksi paha syöpä yhteiskunnassa. Eihän työ ole loppunut, mutta palkanmaksajat. Kyllä se niin on, että ei siitä tule enää työntekijää koskaan, joka ei ole 18 ikävuoteen mennessä ole mitään tehnyt.

Meidän vanhemman ikäluokan piti olla työssä tiiviisti mukana jo alle kymmenvuotiaana. Tyttöjen piti olla lypsyllä ja navetta-askareissa. Poikien halkometsässä ja heinänajossa seitsemän vanhana, kun miehet olivat rintamalla.

Tänä päivänä vain harva saa syntyä maalaistaloon, jossa joutuu jo lapsesta kasvamaan työntekoon ja vastuuseen.

Sääliksi käy niitä nuoria, jotka joutuvat viettämään lapsuutensa melko virikkeettömästi kunnan vuokrahuoneistossa. Siellä ei ole mitään omantyönteon mahdollisuuksia. Eihän siinä ole muita vaihtoehtoja, kun hillua kirkolla baarien nurkassa. Vaatii vanhemmilta melkoista aktiivisuutta saada kakarat edes jonkinlaiseen työhön.

Nyt on minimipalkkalaki, eikä työnantajat pysty palkkaamaan nuoria suurten välillisten kustannusten takia. Ennen tultiin juoksupoikina ruokapalkoilla töihin ja moni on edennyt tästä hommasta toimitusjohtajaksi saakka. Varsin tuttu tarina esimerkiksi osuustoimintarintamalta, jossa monet aloittivat puotipuksuna 30 markan kuukausipalkalla. Moni on tänä päivänä melkoinen napamies tai nauttii kohtuullista Elovaaran eläkettä. Nyt laki estää nuorten työllistämisen. Nämä lait on tehty nousuhuumassa ja yltiöpäisyydessä. Vaikka ne on huonoksi havaittu, niitä on vaikea muuttaa tai kumota. Paljon olisi kirveellä töitä.

5.10.1994

 

Kyllä sitä on jo yhtä huono terveys kuin edesmennellä serkullani. Heti kun jalat kastuvat, niin tulee nuha. Vaikka en ole juonut auringonhattutippoja enkä muutoinkaan hoitanut kuntoani hyvin, olen säästynyt vuosikaudet flunssalta. Nyt iski ja kunnolla. Kun sen päälle tuli vielä talon vesivuotoremontti, niin kaikki hyvät värkit sairastumiseen olivat. Vanhojen lahopohjien purkua ja lastulevyjen repimistä. Lasivillan leikkuuta ja villottamista, kipsoniitin leikkuuta ja betonivalua. Ei nämä tällaiset hommat ennen työtä hidastaneet. Nyt näyttää olevan toisin.

Ennen oli toiset lääkitykset: Jos sauna, viina ja terva ei auta, niin tauti on kuolemaksi. Sauna on remontissa ja mistäpä sitä tervaa, kun Lehkosen Väinö on lopettanut ja Köyhänperän Sysiterva- ja pikiöljyvastamyrkky Oy on romahtanut. Piti turvautua tohtoriin.

Ensimmäiseksi tuttu temppu, paita pois ja hengittelemään. Kyllähän se tietää, että vanhan tupakkamiehen keuhkot ovat mustat kuin uuniluuta ja rahisevat niin kuin pärekoria puristeltaisiin. Hento, nätti naistohtori katseli kysyvästi silmiin ja tiedusteli miten se on tupakan kanssa. Ei siinä auttanut muuta kuin tunnustaa, että aski päivässä, kaksi parhaassa. Ei siinä auttanut puolustelu, että pitäähän sitä Iiro Viinaselle ja Raimo Sailakselle tuloja koittaa järjestää. Kyllä ne lääkärit ovat yksimielisiä siitä, että tupakka on vaarallista ja maksaa yhteiskunnalle enemmän kuin tuottaa tupakkaveroa.

 

Maanantaina tuolla Nivalan sairaalassa koettiin iloinenkin hetki. Kuuli oven takaa, että kiire oli ja paareja juoksutettiin. Ei mennyt minuuttiakaan, kun kuului lapsen ensimmäinen parkaisu ja heti sen perään ilmeisesti kätilönä toimineen henkilön iloinen ilmoitus: – Onneksi olkoon, tuli terve poikalapsi.

Tuntui oikein mukavalta, kun paikalla ollut henkilökunta viritti välittömästi äidille ja isälle laulun: Paljon onnea vaan.

Eräältä hoitajalta kuulin jälkeenpäin, että kyllä niitä vauvoja vieläkin Nivalan terveyskeskuksessa syntyy, vaikka ei olekaan virallisesti synnytyssairaala. Joillakin tulokkailla on niin kiire, että ei ehdi sairasauto Haapajärven Koposperältä Oulaskankaalle saakka, vaan pitää poiketa Nivalan terveyskeskukseen.

 

Kyllä viime viikko jää historiaan ja suomalaistenkin mieliin synkkänä viikkona. Nivalassa oltiin jo maanantaina järkyttyneitä 18-vuotiaan kannuslaisen pojan katoamisesta ja etsinnöistä Nivalassa.

Sitten tuli järkyttävä uutinen, että satoja on hukkunut ja menehtynyt laivaonnettomuudessa. Nyt puhutaan jo tuhannesta hengestä. Uutinen on pitänyt ihmisiä radion ja television tuntumassa viikon ajan.

Vaikka suomalaisia ei tässä onnettomuudessa tiettävästi ollut kovin montaa, on tapahtuma järkyttänyt myös meitä. Eihän vielä kukaan voi olla varma siitä, etteikö uhrien joukossa olisi tuttuja tai sukulaisia, kun tunnistamiset on juuri aloitettu.

Onnettomuuden syitä selvitellään varmasti vielä pitkään. Nyt on jo selvillä, että ainakin osasyyllisenä on huolimattomuus. Eräs radiotoimittaja antoi ymmärtää, että kyllä virolaisten pätevyydessä ja luotettavuudessa on toivomisen varaa. Pitkä kausi vieraan vallan alla on painanut unohduksiin vastuun ja periaatteet. Kyllä Venäjälläkin tippuu lentokoneita nykyisin turhan usein, kun kukaan ei tunnu välittävän mistään. Kaikkien pitäisi vain rikastua nopeasti.

Jokainen meistä on joskus naureskellut, kun on katsellut veturimiehen tai ratavartijan työhönsä osoittamaa arvostusta. Mielestämme siinä on ollut turhaa korskaa ja tehtävien tärkeyden näyttöä. Kyllä suomalaisiin lentäjiin, teknikoihin ja perämiehiin ja laivojen päälliköihin luotetaan varmasti enemmän kuin vieraisiin.

Paljastuipa tutkimuksissa mitä tahansa tätä asiaa käsitellään pitkään julkisuudessa monella taholla ja tapahtuma on jo nyt tuonut muutoksia. Toivottavasti tämä onnettomuus on opettanut meitä kaikkia. Elämme niin teknillisessä yhteiskunnassa, että kaikilla meillä on suuri vastuu lähimmäisistä. Yhden autohuoltajan huolimaton työ voi aiheuttaa maantiellä ketjukolarin ja kymmenien kuoleman. Vastaavia esimerkkejä voisi luetella vaikka kuinka paljon. Jokaisen meidän tulisi kasvaa vastuuseen. ennen oli tavallisella ihmisellä huomattavasti vaatimattomampi rooli. Hän voi joutua vain käärmeen puremaksi tai lyödä tukkimetsässä kirveellä sääreensä. Nyt elämme toisenlaisessa yhteiskunnassa.

Joka tapauksessa murheinen viikko ja tapahtuma.

10.10.1994

 

Pohjois-Suomessa on koettu viime päivinä arktisia säitä. Olin kerran retkellä Muurmanskissa. Oli kesäkuun alkupäiviä ja ainakin näillä korkeuksilla ja ylempänäkin täysi kesä. Ihmettelimme, miten Sodankylän yläpuolella lähellä Ivaloa peruna oli jo rinnepaikoissa hyvällä taimella, mutta ei vielä Nivalassa. Pohjoisen aurinko ja Golfvirta tekevät tämän.

Matkaa jatkettiin Kuolaa kohti ja Muurmanskiin. Kyllä oli ankea kaupunki. Joka puolella keskeneräisiä rakennuksia, sorakasoja ja rakennustavaraa. Jos kaupunki ihmisen toimesta oli apaattinen, niin sitä se on myös säiden puolesta. Vuorokauden aikana lämpötila voi vaihdella kymmenen asteen pakkasesta 15 asteen lämpötilaksi.

Me saimme alkuviikosta maankattavan lumipeitteen ja keskiviikkona oli aivan kevättalvinen häikäisevä kimallus. Se oli epätodellinen tilanne, kun puissa oli vihreät lehdet ja maassa hohtavat hanget. No, perjantain vastaisena yönä satoi vettä ja aamulla oli jälleen vihreät maisemat ja leppoinen syyskesän aurinkoinen sää. Varmaan moni tormaa viikonloppuna hakemaan pakkasen kypsyttämät makoisat puolukat metsästä. Niistä tulee hyvä tihiru.

Nuoret eivät taida tietää tihirun valmistusohjetta, eli kaavaa. Tällainen se on nivalalaisittain: Viilikuppi hyville pultattuja puolukoita, reilu ropsaus santasokeria, kahavikupillinen ruisjauhua ja juomalasillinen maitua. Kylläpä on mukava iltapala hämärtyvässä syysillassa öljylampun himmeässä valossa.

 

Nivalassa on tunnettu pari viikkoa ahdistusta ja myötäeletty kadonneen 18 vuotiaan Hannu Anttilan tuskassa ja hädässä. Kaksi viikkoa sitten nuorukainen erosi ystävistään Tuiskulan tanssien aikana. Sen jälkeen hänestä on kaksi havaintoa, mutta ei mitään muuta. Nuorukaista on etsitty jopa helikopterien ja lämpökameroiden kanssa. Toistaiseksi tuloksetta. Lauantaina Nivalassa etsinnät jatkuvat suuretsintänä.

Vanhempien tuskaa ja ahdistusta voi vain aavistella. Kaikkein pahinta on epätietoisuus. Toivo ja epätoivo vaihtelevat ja repivät sielua. Tapahtuma ei ole jättänyt kylmäksi nivalalaisiakaan. Syksyn pimeyteen se tuo lisämasennusta ihmismieliin.

 

Kyllä on ollut kova flunssa. Keuhkot on kipeinä rykimisestä. Antibiootteja napsitaan. Tekee hontelon olon. Vähänkään kun yrittää töitä tehdä, niin hikeä lykkää pintaan.

Nämä ovat pieniä vaivoja. Ihminen, joka on päässyt vähällä sairastamisella on melko kiittämätön pakkaus. Sitä pitää itseään särkymättömänä joka suhteessa. Monet elämänsä aikana kolhuja ja sirpaleita saaneet ovat kypsyneet ja jalostuneet, eikä ne valita pikkuvaivoista. Sama pätee henkiseen puoleen.

Sietokyky ja elämän kipukynnys ovat eri ihmisillä erilaiset. Toisille pienetkin vastoinkäymiset ovat jumalten hylkäämistä ja äänekästä epätoivoa. Elämässä jalostuneet kestävät vastoinkäymiset ja menestykset kypsemmin.

Olen usein keskustellut Leppikankaan Tyynen ja Niilon kanssa heidän entisistä naapureistaan, Pirilän Iidasta ja Eetusta. Heidän elämässään olisi aineksia todelliselle suurelle rakkauskertomukselle. Tuulen viemää tyrehtyisi Kiekon koivikkopuskaan, kun Pirilän Iidan rooli pantaisiin vastakkain.

Iida oli ison Suvannon ainoa kaunis neito. Ehkä samanlainen kuin Aleksis Kiven kuvaileman Vuohenkalman torpan kaihosilmäinen Anna.

Eetu oli karski, laiska, ovela, juoppo, passattava, mutta hän oli suurikokoinen ja hänellä oli Iidan mielestä maailman kauneimmat silmät. Jos näin oli Iida todennut, niin kohtalo hoiteli hommat.

Ison Suvannon ainoa tytär joutui muuttamaan Eetunsa mukana neliseinäiseen mökkiin Kauppilan ja Leppikankaan välimaastoon. Elämä oli mitä oli taloudellisesti. Eetu kulki kaljamatkoillaan ja ryyppäsi tienestinsä. Iida odotti kotona uskollisesti miestään rakastaen ja vihkimäkaavan ikuisesti sieluunsa painaneena. Ei koskaan pahaa sanaa rakastetulle.

Eetu saattoi heittäytyä sairaaksi tai puolikuolleeksi ja Iidalla oli hätä sydämessä. Naapureita apuun. He komistelivat Eetun ylös pelleilemästä, mutta Iida lankesi polvilleen ja kiitti Jumalaa, että sai vielä nähdä rakkaan Eetunsa elävänä. Se, joka uskalsi Iidan kuullen Eetua panetella, sai ankaran tuomion lähimmäisen loukkaamisesta. Sellaista on tosi rakkaus. Onkohan näitä Iidoja enää olemassa? Eetuja kyllä.

12.10.1994

 

Innokkaimmat, tai sanoisiko vastuullisimmat, ovat käyneet jo ilmaisemassa mielipiteensä EU:sta äänestyskopissa. Olen pantannut ääntäni, koska en ole ollenkaan varma ja tietoinen, mistä teen ratkaisua.

Miten kukaan pystyy yleensä päättelemään, että Euroopan Unioni olisi meille pelastus. Pitää yrittää, pohtia vähäisen järjen kanssa.

Euroopan herrat ovat ilmaisseet selkeästi, että he haluavat Suomen mukaan. Ei köyhäksi saajaksi, vaan maksumieheksi. Se lienee ainakin yksi tosiasia. Suomesta toivotaan reipasta maksumiestä, kunhan Suomi pääsee jaloilleen. Myös Suomen malmi- ja metsävarat kiinnostavat ja kun muu Eurooppa saastuu, löytyy Suomesta vielä erämaakorpia ja hiljaisia saloja, jotka nousevat arvoon arvaamattomaan tulevaisuudessa.

 

Niihinkin voisi yhtyä, jotka ajattelevat, että Suomen herrat eivät uskalla ottaa enää vastuuta tulevasta kehityksestä ja talouden romahtamisesta, vaan menevät mieluusti Brysselin herrojen selän taakse.

Suurteollisuus on kaikkein kiihkeimmin unioniin pyrkivä. Euroopan yhdentyvät markkinat eivät ole sille pääasia, vaan muut tekijät. Unionin kautta on mahdollisuus laskea kustannuksia halvemman työvoiman toivossa. Nyt ammattiyhdistysliike sanelee palkkaratkaisut ja Paperiliitto on kauhistus metsäteollisuudelle. Se saadaan polvilleen vasta Unionin kaudella.

Suomi on nuori kansa, eikä sillä ole vielä kokemuksia omasta johtamisesta. Ajopuuteoria ei ole kovin vanha. Sodan aikana kansaa oli helppo johtaa, kun oli yhteinen vihollinen. Mannerheimia ja Paasikiveä ei kukaan asettanut kyseenalaiseksi valtionjohtajaksi.

Kekkonen isännöi aikansa omalla tyylillään ja oli viimeinen kansanjohtaja. Nyt Suomella ei ole selkeää johtoa. Valta on hajaantunut presidentille, hallitukselle, eduskunnalle, ammattiyhdistysliikkeelle ja tiedotusvälineille.

Kaikki kyräävät toisiaan. Tuntuu, että kukaan ei uskalla ottaa vastuuta ja ratkoa ikäviäkin asioita. Mennään mieluummin isoisten selän taakse. Brysselin kautta on helppo johtaa kasvottomasti niskuroivaa lammaslaumaa.

Poliitikkomme luovuttavat vapaaehtoisesti vallan ja isannuuden saksalaisille ja ranskalaisille. Kyllä se on osoitus olemattomasta itsetunnosta ja kansallisesta heikkoudesta.

Monet tuntuvat uskovan, että olot paranevat Suomessa huimasti Euroopan Unionin myötä. Monikaan ei osaa laskea omakohtaisesti paljonko on menettänyt näiden kolmen- neljän vuoden aikana, kun Suomea on runnattu EU-kuntoon.

Arvonlisäverot ja kiristyneet maksut ja verot ovat siitä selvä esimerkki. Markkaa ajetaan ja kellutetaan vakaaksi. Korkokanta on korkea ja työttömyys huipussaan. Moni luulee, että aika paranee. Ruuan hinta laskee ja eläminen tulee helpommaksi. Nämä ovat kuitenkin täysiä unelmia.

Se on varmaa, että menemmepä tai ei Euroopan Unioniin, niin seuraavat kymmenen vuotta tulevat olemaan selvää alamäkeä suomalaisten hyvinvoinnissa. Ei meitä elätetä ilmaiseksi Euroopan Unionin leipäsäkistä.

Tuntuu, että tämä liitto on tehty teollisuutta ja rahamarkkinoita varten. Miksi ihmisestä puhutaan niin vähän?

17.10.1994

 

Oletteko kokenut koskaan kaikesta nykyisestä vapautumisen onnellista tunnetta? Unissa tietenkin pääsemme lapsuuteen ja pois tämän hetken ja ajan ahdistuksista.

Pääsen harvoin yksin ja yksinäisyyteen ja silloin on mahdollisuus ”tollahtaa”. Olen päässyt syksyn aikana muutaman kerran jänismetsälle ja siellä on tilaisuus olla yksin luonnon keskellä.

Olin torstai-iltana lapsuuteni maisemissa Ripulin niityllä ja radanvarsimetsissä. Pakostakin siellä hiipii mieleen lapsuudenajan muistot. Ihmiset ja heidän elämäntarinansa.

Veelanninpuhdon viimeinen shamaani, Pysäyksen Hermanni oli koko kylän merkittävin mies. Hänellä sanottiin olevan ylimaallisia voimia ja se herätti meissä pojissa pelonsekaista kunnioitusta. Istuin iltahämärissä mättäällä ja tavallaan odottelin, milloin sieltä Herkko pistelee haulikko olalla Viiskuoppasilta kotia kohti.

Odottelin Rinkelän Kustia Palokankaan lähettyvillä. Kustinkin himot veivät metsään. Ei sen kummemman riistan kuin oravan perään. Oravannahka oli arvossaan ja siitä se Kansallispankkikin on tunnuksensa saanut.

Istuin ajatuksiini ja nuoruuden muistoihini uppoutuneena mättäällä täysin unohtaen nykyiset sidosryhmät, asunnot kirkolla, velvollisuudet ja ajankulun.

Pysäyksen Hermanni meni transsitilaan. Muistan kun hän väsyneenä palasi metsältä ja istahti penkkisängyn päälle ja alkoi kerrata päivän tapahtumia. Silmät muljahtivat nurinpäin ja valkuaiset tulivat eteen. Hermanni ei kuullut eikä nähnyt mitä ympärillä tapahtui. Se oli tavallaan pelottava tilanne Myllykankaan tuvassa. Sen huomasi, että Hermanni on nyt muissa maailmoissa, eikä tässä ja nyt.

Olen jonkin verran Hermannille sukua ja olen huomannut, että olen perinyt näitä ominaisuuksia Hermannilta. Eilen illallakin vaeltelin ajatuksissani lapsuuteni maisemissa ja seurustelin mananmajoille menneiden kanssa. Jotenkin tuntui turvalliselta, kun koko tuttu maailma rajoittui neliöön Haapakangas, Tikkasenkangas , Varpula ja Hautamäki.  Siinä muutaman neliökilometrin alueella oli meidän kossien todellinen maailma. Sinne liittyivät lapsuuden ikävät ja iloiset muistot. Se oli kuitenkin tuttu ja turvallinen neliö.

 

Muje Karin koira vavahduttaa ajatuksista. Todellisuuteen paluu tuntuu ahdistavalta. Maailman pitäisi laajentua paljon. Ei tunne, eikä pysty hallitsemaan sitä maailmaa, jossa elää. Nyt pitäisi vielä tulla eurokansalaiseksi ja sielu, todellinen lapsuusunissa elävä sielu on vain Ripulin niityn kokoinen.

Näinkö ihmisen elinkaari pienenee kuin spiraali. Palataan kertojäljille kuin jäniskoira. Otetaan hukkia ja hukataan takaa-ajettava. Koko metsästysreissu peilasi elämääni ja huomasin, että olen paluujäljillä. Ihme kyllä ei pelottanut.

 

Ensi viikon vaihde on Suomen kannalta historiallinen. Suomi on tekemässä ratkaisua, joka ainakin tällä hetkellä tuntuu jakavan kansan kovasti kahtia. Suomalaiset on pantu lausumaan käsityksensä asiasta, josta kukaan ei oikeastaan tiedä vielä mitään.

Vielä perjantaiaamuna tuli tieto, joka hämäsi suomalaiset. Unionin korkea virkamies ilmoitti, että ei mistään maatalouden tukipaketista ole vielä sovittu. Samalla Salolainenkin joutui tunnustamaan, että Suomen nettomaksut ovat 10,3 miljardia. Me maksamme 16 miljardia ja saamme 5,7 miljardia. Kuka muuten tekisi oman omaisuutensa kanssa tällaisen kaupan?

Olen tuonut kantani esille, että ei ainakaan jää jossittelua. Se on hyttysen pierua meikäläisen rimpuilut, kun Hesari ja YLE ovat lähteneet rynnimään. Siinä runtataan epävarmat kannattajiksi.

Kaikki herrat näyttää nyt kääntyvän Euroopan Unionin kannalle. Ollaan herrojen kanssa marjassa. No, se nähdään sunnuntai-iltana, menipä miten tahansa. Elämä jatkuu eikä tässä tuhkaa aleta sirottelemaan.

19.10.1994

 

Äänestys on käyty ja kansa on mielipiteensä sanonut. Pulinat pois. Kansaa ei voi vaihtaa, edustajia kyllä. Poliitikkoja vaihdetaan tai pannaan kierrätykseen ensi keväänä. Nyt on vielä vaalikarjan ajelun aikaa. Ilta-Sanomat ehti ensimmäisenä julkaisemaan kansanedustajien mielipiteet kansanäänestyksen jälkeen.

Pohjois-Suomessa reilusti yli puolet äänesti liittymistä vastaan. Kansanedustajista ainoastaan ”Susi” Erkki Pulliainen Oulun vaalipiiristä ilmoitti noudattavansa läänissä asuvan kansan tahtoa ja äänestävänsä eduskunnassa Unioniin liittymistä vastaan. Empivällä kannalla olivat ainoastaan Tellervo Renko ja Markku Koski. Puolesta olivat Isohookana-Asunmaa, Juhani Alaranta, Kalevi Mattila, Pauli Saapunki, Aarno von Bell, Liisa Jaakonsaari, Riitta Jouppila, Oiva Savela ja Juhani Vähäkangas ilmoittivat halunsa reippaasti liittymisen puolesta.

 

On turha puhua, että kansan pitäisi nyt olla yhtenäinen. Kaunis ajatus, mutta ei varmasti toteudu kaikkien kohdalla. Niin paljon vilperiä ja aivopesua tähän äänestykseen liittyi, että kaikki ei jaksa sitä sulattaa. Keskustan osalta saattaa syntyä Oulun vaalipiirissä mielenkiintoinen tilanne. Isohookana-Asunmaa menee läpi Oulun virkamiesten ja –naisten äänillä. Tellervo Renko ja Markku Koski ilmoittivat empivänsä ja Juhani Alaranta suoraan puolesta. Samoin Kalevi Mattila. Hän on ratkaisunsa tehnyt ja luopunut jatkosta. Renko, Koski ja Alaranta tarvitsevat äänestäjiä. Alarannan kohdalla tilanne on varmasti kimurainen. Hänellä on vastaehdokkaana samaan herätysliikkeeseen kuuluva Kyösti Karjula, joka on ilmoittanut kampanjassaan jo olevansa jyrkästi EU:ta vastaan. Karjula sai jo esivaalissa viidenneksi eniten ääniä. Hän saattaa vahvasti nousta esille ja pudottaa jonkun istuvan edustajan pois.

 

Kyllä sitä aina kisojen edellä annetaan ylimeneviä lausuntoja, joita joudutaan sitten myöhemmin perumaan. Niinkin vahva suomalaisen elinkeinoelämän pomo, kun Teollisuuden Keskusliiton puheenjohtaja Koroma joutui muutama tunti kansanäänestyksen jälkeen syömään sanojaan. Koroma lupaili mahtipontisesti, että teollisuus investoi välittömästi 30 miljardia Suomeen. Investoinnit ovat odottamassa vain kansanäänestyksen tulosta. Ennen kuin kukko kolmasti lauloi, oli Koroma hiilivalkealla. Hän totesi, että eivät investoinnit ole pöytälaatikkotavaraa ja että hän ei ole tarkoittanutkaan teollisuuden investointeja vaan vastuun joutuvat ottamaan pienyritykset, jotka työllistävät nyt ihmisiä miljardien edestä.

Voi herranpieksut. Miten idioottina Koroma ja muutkin pitävät ihmisiä? Saa puhua mitä sylki suuhun tuo. Kyllä Koroman pitäisi tietää, että yhdenkin henkilön ylimääräinen työllistäminen veisi tästä maasta välittömästi konkurssiin kymmeniä tuhansia perheyrityksiä, joiden varassa Suomen työllistäminen kuitenkin on. Kysykääpä nivalalaisilta perheyrityksiltä, miksi ne ei palkkaa lisää väkeä, vaikka hallitus ja eduskunta niin toivovat ja edellyttävät.

Poliitikot ja pankkiirit haikailevat luottamuksen perään. Turha haikailla, kun teot eivät puhu puolesta. Ihmisten kriittisyys on häviämässä. Näinä päivinä on kuulut radiosta Olavi Paavolaisen synkkiä yksinpuheluja. Se oli kriittistä näkemystä  Suomen tilanteessa, jota ei silloin voinut julkaista. Nämä yksinäiset ovat kuitenkin pitäneet suomalaisia hereillä. Parvessa on helppo lentää, mutta yksinäisiä variksia tarvitaan, että jotenkin pysyttäisiin kurssissa. Mielenkiintoinen tilanne joka tapauksessa. Nyt odotetaan hyvää, mutta sitä ei varmasti tule.

 

Kannuslaisen nuorukaisen katoaminen on painanut mielialoja Nivalassa. Nyt tämä tapahtuma on saanut uusia järkyttäviä piirteitä. Poliisi on lausunnoissaan pidättyväinen. Asiaan liittynee rikos ja viisi henkilöä esitetään vangittavaksi. Tuskaa kadonneen ja pidätettyjen omaisille. Pahalta tuntuu.

 

Kyllä on ollut kauniita päiviä. Olin sunnuntaina Lahnajärven maastossa jänisjahdissa. Talvinen maisema ja lumi maassa. Siellä saattoi palvella Jumalaansa, vaikka Viljasen Martti ei sitä hyväksykään, että metsä kirkkoni olla saa. Siellä ei ainakaan ajatus tekstistä lipsu, kun kuuntelee erämaan hiljaisuutta.

2.11.1994

 

Viime viikkojen talousuutiset eivät ole olleet mukavia. Ei Suomesta eikä Nivalasta. Herrat puhuu noususuhdanteesta ja työttömyyden helpottamisesta. Kaikki pelastavan kotimaisen ostovoiman perään huudetaan, mutta mistä sitä tulee, kun kansalaisilta samanaikaisesti kupataan veroina, kohonneina hintoina ja maksuina kolikot parempiin taskuihin.

 

Katsoin maanantai-iltana television ajankohtaisohjelmaa ja siinä selvitettiin, miten herrat ovat kierrättäneet rahoja itselleen ja lopuksi veronmaksajien maksettavaksi pankkitukina. Aina samat tutut nimet, Wegeliukset, Reinit ja ammattiyhdistyspomot.

Kohtuuton tuomio tuli sille miehelle, joka meni itse ilmoittamaan, että on nostanut väärin perustein työttömyyskorvausta 40.000 markkaa ja olisi ollut valmis palauttamaan ne. Mitenkäs kävi? Rehelliselle miehelle paukautettiin vuosien ehdoton linnatuomio.

Miksi näitä miljoonarikollisia ei ole vielä viety ainuttakaan linnaan? Eikö tällainen horjuta jo suomalaisten käsityksiä oikeusturvaan ja –järjestelmään? Helposti voi kysyä, että ollaanko lain edessä tasa-arvoisia? Onhan tähänkin kansan suusta kuultu aina viisaudet. Eivät herrat toisiaan nylje, eli ei korppi korpin silmää noki.

 

Kaksi lunta on tullut ja häipynyt, jokohan kolmas ennustettu lumisade pysyy. Tälle syksylle siian pyynti on jäänyt ja nyt tuli viimeinen tilaisuus. Tätä pakinaa tiistaina kello 13 aikaan kirjoittaessani Kallion Eino tuli toimitukseen ja kertoi, että nyt lähdet Kalajoelle merelle siikaverkkoja kokemaan. Siinä ei ollut armoa.

Pimeä painaa päälle ja onhan täältä sadan kilometrin matka rantaan. Pakina jää nyt tyngäksi, mutta onhan sekin parempi kun ei mitään. Ainakin jokin elonmerkki miehestä, joka viettää puolieläkeläisen lököjä päiviä. Tai ei nyt niin voisi sanoa. Kyllä työssä on aina helpompaa  kuin vapaalla. Niinhän ne sanovat kesälomiinsa kyllästyneet kunnantyöntekijätkin, että loppus jo loma, että pääsis töihin lepäämään.

7.11.1994

 

Eduskunnassa käydään nyt sellaista kamppailua, jota ei varmasti osattu odottaa EU-kansanäänestyksen jälkeen. Suomalaiset ihmettelivät aikoinaan, kun Neuvostoliiton johtajat pitivät kolmen tunnin puheita. Laukkanen löi komeasti Brezhnevin ennätykset neljän ja puolen tunnin puheellaan. Yhtäläisyyttä taisi molempien puheissa olla se, että molemmat kävivät viivytystaistelua. Laukkanen EU:ta vastaan ja Brezhnev viivytystaistelua kapitalistin paloa vastaan.

 

Millainenhan olisi Suomen tasavalta, jos Paavo Väyrysestä olisi tullut presidentti. Vastustajienkin on pakko myöntää, että on pirun sitkas ukko. Kyllä siinä röykytyksessä luulisi jo tavallisen ihmisen sortuvan, mutta ei Paavo. Myhäilee vaan ja kantaa patjaa ja vilttiä lähemmäs puhujan paikkaa.

Kyllä se nyt siltä näyttää, että kovat on pantu piippuun puolin ja toisin. Puhemiesneuvosto ja eduskunnan enemmistö ovat päättäneet, että puhutaan sitten. Keskusta yritti rauhoittaa pyhäinmiestenpäivät, mutta armoa ei annettu. Kirkonmenoja sentään kunnioitetaan ja otetaan tunnin nokoset. Ruletti jatkuu.

Siihen on varautunut myös vastapuoli, josta Laukkasen ja Väyrysen lisäksi näyttää aktiivisimpia olevan tämänkin lehden avustaja Erkki Pulliainen. Erkki näyttää jaksavan istua paikallaan, kun kaikki muut eduskunnan pulpetit ovat tyhjiä.

 

Tämä kamppailu on kyllä saanut kansan huomion puolelleen. Ja myös jakanut kansaa. Puskaradiot ja kansanradiot ovat seuranneet herkeämättä tätä näytelmää ja antaneet tulla kansalaisten mielipiteitä tuutintäydeltä. Väyrynen on kaiken keskustelun kohteena. Hän jakaa mielipiteet. Puolesta tai vastaan. Väyrysen suosio taistelijana tuntuu nousevan. On toki ainakin kolmasosa kansasta, jolle politiikka ja EU ovat aivan yhdentekeviä asioita, mutta ovat luonteeltaan urheiluhenkisiä. Näin kilpailukauden välissä nämä ovat mielenkiintoiset jäsentenväliset.

Tulee tässä näitä kisoja seuratessa mieleen entisajan Pyllistyksen kesäkilpailut. Siellä Perkkiön Tuure, Sipilän Antti, Kukin Arvo, Korkiakosken veljekset ja monet muut mennä tömistivät 200 metrin radalla pajupensaiden keskellä kolmetonnia ja Hautamäen Antti kannusti tasapuolisesti: ”Jälimmäinen eelle!”

Niin tässäkin monet urheilun ystävät ovat kallistumassa kamppailussa Väyrysen ja kumppanien taakse ja huutelevat kannustuksia. Raudaskosken Heikkikin kertoi soittaneensa eräänä iltana Väyrysen Paavolle ja kertoi kehoittaneensa poikia lenkille ja syömään hyvin, että jaksavat kamppailla.

Monille vakaumuksen ihmisille tämä pyhäinpäivän kamppailu on tietenkin jumalatonta hommaa.

 

Ja mitenkä meni kalareissu Kallion Einon kanssa? Hyvin ja huonosti. Syksyinen, hämärtyvä meri suotuveneestä katseltuna on ankaran ja kohtalokkaan tuntuinen elementti tällaiselle Kalajoen varressa kasvaneelle.

En ole koskaan aikaisemmin ollut merellä kalassa enkä ole tiennyt miten rankkaa hommaa se voi olla. Merellä ollaan sään armoilla. Sumu voi yllättää ja myrsky nousta muutamassa minuutissa. Meillä ei ollut navigointilaitteita eikä kompasseja. Einolle tuo Kalajoen edusta on vuosikymmenien ajalta kuitenkin niin tuttu, että mies soutaa vaikka sokkona.

Meriverkot eivät ole pieniä. Einonkin verkot lähes kilometrin mittaiset. Heti ensimmäisestä verkosta huomattiin, että reissu ei mennyt polusta. Siikaa vilkkui jatkuvasti, eli niin kuin Vilkunan Joose kertoi, että vilkkuu kuin hopealusikat. Yli sata siikaa ja puolenkymmentä pienempää lohikalaa. Viimeinen 300 metrin verkko päätettiin vain selustaa, kun tuuli yltyi ja pimeys tiheni.

Kun oltiin 30 metrin päässä verkon päästä, verkko oli painunut pohjaan ja Eino pyysi huopaamaan. Kohta kuitenkin vedessä molahti. Äkkiä lippo käteen ja isoa kalaa ylös. No, eihän se pysynyt pienessä lipossa, vaan loiskautti aina itsensä mereen. Siinä syntyi kamppailu ja tuli mieleen Hemingwayn Vanhus ja meri. Minä huopasin ja Eino kauhoi käsin vedessä.

Viimein Eino sai syliotteen ja tempaisi lohen veneeseen sillä seurauksella että vene oli kaatua ja minun kamerani lensi kaaressa veneen pohjalle veteen. Yritettiin ottaa rannalla hämärässä kuvia, mutta kamera oli kerta kaikkiaan särkynyt. Tämä oli se reissun huonompi puoli, sillä eihän sitä kukaan usko, että lohi painoi 150 grammaa vaille viisi kiloa. Se oli reissulle mahtava päätös. Ja päätös koko kesän kalareissulle. Kiitoksia vain Einolle.

 

Hyvää pyhäinmiestenpäivää kaikille lukijoille. Nyt muistetaan keskuudestamme poisnukkuneita. Kynttilät syttyvät haudoilla.

9.11.1994

 

Harmajannäköisiä, apaattisia poliisi- ja palomiespartioita liikkuu Nivalassa vieläkin. Runsas kuukausi sitten kadonneen Hannu Anttilan etsinnät eivät ole johtaneet tuloksiin. Poliisi ja palomiehet suorittavat vielä yksittäisiä tarkistuksia vihjeiden pohjalta ja omista olettamuksista.

Hannu Anttilan tapaus oli myös näyttävästi Poliisi-TV:ssä Muutamia vihjeitä ja havaintoja tuli tämän lähetyksen jälkeen poliisille, mutta ei mitään uutta. Talvi on tulossa ja lunta sataa hiljalleen. Jääkö katoamisen selviäminen ensi kesään vai jääkö ikuisiksi ajoiksi selvittämättä?

Monella nivalalaisella kadunmiehellä tuntuu olevan sellainen käsitys, että joku humalassa ollut autonkuljettaja on ajanut tiellä liftaavan ja hoippuvan nuorukaisen yli ja peloissaan peittänyt tapahtuman jäljet ja kätkenyt uhrin. Tämäkin on vain olettamusta, mutta kovasti se askarruttaa nivalalaistenkin mieltä  ja on edelleen päivän puheenaihe.

 

Tässä lehden numerossa on nostettu yrittäjät pöydälle. Se on jokasyksyinen tapa, kun vietetään Yrittäjäviikkoa, tai –kuukautta.

Eräs nivalalainen persoona totesi, että autoilija ei tarvitse pyjamaa eikä hammasharjaa. Hän nukkuu kuorma-auton hytissä pihkaisissa ja savisissa vaatteissa, haukkaa lenkkimakkaranpätkän, siemaisee piimäpurkista ja jatkaa matkaa. Sitä se on paljon tänäkin päivänä. Ei yöllä näe liikenteessä muuta kuin kuorma-autoilijoita, rekkakuskeja torkkumassa jossain levähdyspaikalla tai lastamassa pöllejä rekkaan.

Keskustelut yrittäjien kanssa ovat aina syvällisiä. Tänä päivänä monen yrittäjän mieli on maassa. Vain muutamilla aloilla on työtä ja toisilla työttömyyttä. Ne, joilla on työtä, on sitä liikaakin. Pitää painaa yötä ja päivää, koska vieraan työvoiman palkkaamiseen ei kilpailuyhteiskunnassa ole varaa. Tuntuu toisinaan siltä, että yrittäjät tappavat toisensa kovalla kilpailulla. Se on myös konkreettista. Tänä päivänä jopa miljoonien urakat lasketaan muutamien satasten tai tonnin tarkkuudella. Kunhan vain töitä saisi. Kapitalistinen yhteiskuntajärjestelmä on raaka. Työ jakautuu hyvin epätasaisesti yhteiskunnassa, joka on luonut siihen sellaiset raamit.

Moni väsyy ja monet kantavat murhetta huomisesta päivästä. Meneekö kaikki? Pyysin kirkkoherra Heikki Hurskaistakin jo mukaan näihin yrittäjien ajatuksiin. Heikki osaa sijoittaa sanansa oikein. Hänelläkin tuntui olevan henkilökohtaisesti tällaisia tapaamisia yrittäjien kanssa, jossa usko tulevaisuuteen horjuu ja varsinkin hätä on suurin silloin, kun koko elämäntyö näyttää valuvan hukkaan. Silloin katoaa jo itsetuntokin. Kannattaa lukea Heikin terveiset tästä lehdestä.

 

Paavo Väyrynen otti erävoiton eduskunnassa. Kansa jonotti pyhäinpäivän öinä eduskunnan lehtereille. Ainakin tämä eduskuntaväittely on ollut mielenkiintoista seurattavaa ja syksyn römppäkelit kuluvat näin mukavasti. Ennen sanottiin, että pitää ottaa syksyllä vekseli, niin kyllä menee kolme kuukautta äkkiä. Jos kerran lyhentää, niin ollaan jo keväässä.

 

Onnea Haapaperälle. Hyvä ystäväni ja kaikkien nivalalaisten rakastama symppis, Kaarlelan Eila, täyttää lauantaina 50 vuotta. Sinä olet, Eila, meille itserakkaille, juroille ja joskus suvaitsemattomillekin nivalalaisille Herran lahja.

Sinä olet jäänyt luojalta saaliiseen, näkövammasi takia. Mutta olet saanut paljon enemmän kuin me muut näennäisesti terveet. Vaikka et näe silmilläsi, näet sydämelläsi. Tunnet kevään, näet ja kuulet lintujen laulun, aistit kukat ja lähimmäisen tunteet sydämelläsi.

Sinä jaksat tuoda iloa, toivoa ja lämpöä ympäristöösi runoillasi ja lauluillasi. Minä uskon, että Sinun tulollasi Nivalaan on ollut tarkoitus. Täällä syksyn tuulet niin vinhasti vinkuu. Emme näe kevättä, emme talvea. Sinä olet opettanut meitä elämään ja arvostamaan sitä, että olemme saaneet aistimme, mutta yhtä meiltä puuttuu, kuin seppä Högman totesi Paavo Ruotsalaiselle. Yksi sinulta puuttuu ja sen kanssa kaikki eli Kristuksen sisällinen tunteminen.

Meille Sinä Eila olet ollut sisäisen tuntemuksen virittäjä. Olet saanut monta kohmeloista sydäntä lämpenemään omalla valovoimallasi. Toivotan omastani ja monien lukijoitteni puolesta Sinulle hyvää syntymäpäivää ja että olet meidän silmämme, korvamme ja ennen kaikkea sydämemme tulevaisuudessakin.

14.11.1994

 

Kyllä sitä hitaasti tottuu talventuloon. Autotalli on täynnä romua remontin jälkeen ja muutoinkin. Ei sitä tarvitse häävi kapitalisti olla, kun talli täyttyy romusta ja auto jää ulos. Sitä kun rappaa pakkasaamuna lumesta ja jäästä niin kenkuttaa. Ei yhtään tunnu niin suloiselta, kuin runoilija tulkitsee ensilunta:

 

Miten ihana onkaan antaa lumen viileän vilvoittaa,

sitä otsaa mi vielä kantaa, suven muistoa polttavaa.

 

Passaahan sitä pienissä rommituiskeissa vinttikamarissa runoilla, kun ei tarvitse itse lähteä lumiseen metsään ropsinhakkuuseen. Ei tuntunut olevan minunkaan päässä sellaisia polttavia suvenmuistoja, että olisi sydämen kyllyydestä ensilunta lakaissut.

 

Ei ne runot aina kohtaa tekijää ja vastaanottajaa muulloinkaan. Isäntä meni herättelemään renkiä kesäaamuna jo neljän aikaan ja heittäytyi runolliseksi:

 

Jo aura pellol’ odottaa, ja hepo eessä loimen –

                   on aika työn ja toimen.

 

Renki vilkaisi väsyneenä vällyn alta ja käänsi kylkeä ja antoi tulla samalla mitalla takaisin:

 

Viel’ usva lepää lakkasoilla ja linnut puussa uneksii.

 

Ensi viikonvaihde on vipinää ainakin toimittajalla. Jussi maata pojottaa kipiää kinttuaan Karvoskylässä, kun haava ei rupea umpeutumaan. Vanha joutaa nyt rampata.

Olisi lauantaina synttäreitä ja Niva-Kaijan koulun vihkiäiset. Aikanaan kun koululle etsittiin nimeä monet paheksuivat, että koululle annettiin Nivalan esiäidin nimi. Kaija oli kuulemma vähän löysä tavoiltaan. Hänellä oli jo valmis poika Nivalaan tullessaan eikä miehestä ja pojan isästä tietoakaan.

Muistan kun olin vielä silloin Nivala-lehden toimituksessa, niin yleisönosastoon tuli kitkeriä kannanottoja. Nousevan Nivalan opinahjolle annettiin julkihuoran nimi.

No, siihen on nivalalaiset taipuneet, vaikka Niva-Kaija ottikin eron lukiosta ja elelee taas omillaan. Tiettävästi maan suurimpia yläasteita ja oppilaita 650.

 

Sunnuntaina äänestetään seurakuntavaaleissa uusia kirkkovaltuutettuja. Kolmelta listalta on pyrkijöitä.

Apteekkari kertoi minulle tarinan etelä-pohjanmaalta, että siellä oli eräs tunnettu kauppias ehdolla kirkkovaltuustoon. Hän oli elämää vahvasti elävä mies ja saattoi ottaa joskus napsutkin. Eräänä sunnuntaina hän käveli laitamyötäisessä keskellä päivää kirkonkylän raittia ja rovasti tuli vastaan ja alkoi nuhtelemaan: – Mitenkäs se kauppias Martikainen nyt humalassa kävelee ja on kirkkovaltuuston ehdokas? Kauppias vastaa että: – Minä olenkin suruttomien ehdokas.

Tuo käsitys suruttomuudesta on jotenkin hämärtynyt. Minun lapsuudessani usein mainittiin jostakin iloisesta veitikasta, joka ei ottanut maailman pikkumurheita kovin vakavasti, että hän on suruton poika.

Tämä maininta on saanut toisenkin käsitteen. Suruton on yhtä kuin syntinen. Mikä lienee totuus. Onko iloinen, suruton ihminen syntinen? Sitä pohdiskellaan varmasti aina. Ilonpito on meille pietistiseen ja luterilaiseen elämänmenoon kielletty hedelmä. Pitäisi sirotella tuhkaa päälle ja olla synkän ja epätoivoisen näköinen, vaikka olisi ilon aiheitakin. En nyt tarkoita ryyppäämistä ja rellestämistä, mutta iloa on toki toisenkinlaista. Jostain uskoon tulleesta paista suuri ilo ja lämpö. Ilo voi olla muutakin kuin maallista hyvänolon tunnetta. Yritetään olla suruttomia, mutta ei syntisiä.

 

Sunnuntai-ilta huipentuu Ruotsin kansanäänestykseen. Puntit näyttävät olevan tasan gallupien mukaan. Ennakkoon on sitouduttu kantoihin. Ruotsin äänestystulos ei vaikuta. Jos Ruotsi sanoo ei, se panee kyllä suomalaiset miettimään. Ja onko lainkaan varmaa, jos ruotsalaiset ja norjalaiset jäävät ulkopuolelle, että Suomi pääsee mukaan? Se aiheuttaisi niin ongelmallisen tilanteen Suomen, Norjan ja Ruotsin suhteisiin ja ongelma se olisi varmasti kaupan kannalta myös Euroopan Unionille. Joka tapauksessa hyvin mielenkiintoinen viikonloppu tulossa.

 

Hyvää isänpäivää, vaikka itsesyytökset monelle isälle siitä tulevat. Enemmän olisi pitänyt olla aikaa lapsille. Vaan kun oli niin kiire ja menoa. Siitä huolimatta ei meidän kannata syyllistää itseämme.

16.11.1994

 

Moni ihminen on saanut uuden elämän tai ainakin hyvää ja laadukasta elämäjatkoa. Moni on ehtinyt turmella elämänsä viinalla ja huumeilla ja kuolemaan jo ennen kuin on täyttänyt 25 vuotta. On myös niitä, jotka ovat tästä pystyneet nousemaan ja ovat saaneet lahjaksi uuden elämän.

Moni on vaikean sairauden voitettuaan jo kuolemaan valmistautuneena saanut elämälle jatkoaikaa. Tulee tässä vain mieleen ohitusleikkauksen läpi käynyt Korkiakosken Martti, joka muistaa olla kiitollinen uudesta elämästään ja tuoda sen esiin. Elämänarvokin palaavat tällaisen jälkeen kohdalleen ja ihminen osaa nauttia jokaisesta päivästä oikein.

Hautamäen Matti tupsahti viime viikolla toimitukseen iloisena täytekakun kera. – Nyt juodaan kakkukahvit kymppitonnin kunniaksi.

Minä arvelin ensin, että Matti on lotonnut ja voittanut, mutta lopuksi sain kuulla, että Matti oli voittanut paljon enemmän. Matille oli täyttynyt huhtikuun alusta marraskuun alkuun mennessä 10.000 ajokilometriä polkupyörällä. Siinä on Matin uuden elämän salaisuus.

Menin kerran harmaana syyskuisena päivänä Kurunpuhtoon Mattia tapaamaan. Vanhan sukutilan pytingin harvassa ja synkeässä puolikkaassa oli iltapäivän tunnelma. Hämärän tuvan peräseiniltä alkoi kuulua tuskaista ähinää. Matti siellä yritti vääntäytyä kaarmisängystä istualleen. Mies oli täysin selätön ja tuskainen. Ajattelin, että eipä näe Hautamäen Matti kevättä.

Ihme on tapahtunut. Matti on käynyt monesti puukotuksilla. ja miehen selkää on leikattu. Nyt Matti on muuttanut kirkonkylälle osakehuoneistoon ja ryhtynyt kuntoilemaan. Matti ajaa päivässä runsaat sata kilometriä polkupyörällä ja on elämänsä kunnossa. Matti on saanut uuden elämän. Kyllä topattiin Matin kanssa iloisella mielellä kakkukahvit. Harmi vain, että valokuva jäi alivalottuneeksi tuosta tapahtumasta, eikä siitä tullut painokelpoista. Kiitokset Matille ja hyviä uusia elämänpäiviä.

 

Eurooppaan mennään nyt virallisesti, vaikka onhan sitä siellä oltu jo itsenäisenä valtakuntanakin 77 vuotta. Nyt mennään lujempaan avioliittoon.

Kun katseli Suomen kansanäänestyksen ja Ruotsin kansanäänestyksen tuloksia kartalta, niin tuli konkreettisesti esille, miten vähän meitä suomalaisia on Tampereen yläpuolella. Samoin oli Ruotsin kansanäänestyksen tulos. Jaa -äänet tulivat pieneltä Etelä-Ruotsin länsikaistaleelta ja Tukholman ympäristöstä. Siellä ovat ihmiset. Me täällä kairoilla olemme pieni, voimaton vähemmistö. Jos Norja vielä menee mukaan, niin sielläkin Jaa -äänet löytyvät varmasti Oslon ympäristöstä ja siitä etelään.

Joku ehti jo esittämään, että Skandinavia pitäisi jakaa uudelleen leveyspiirien mukaan. Pohjoinen osa jäisi Norjaksi. Välialue Oulusta Vaasaan Suomeksi ja eteläinen alue Ruotsiksi. Näin jakautuvat kansalaisten mielipiteet maantieteellisesti ainakin Eurooppaan liittymisen osalta.

Maataloudelle ja Pohjois-Suomelle koittaa kyllä kovat ajat. Koittaisivat toki muutoinkin. Valtiontalous ei salli mitään nykyisiä talouselämän alueita nykyisellään, vaan joutuu leikkaamaan rajusti elinkeinojen tuesta, opetuksesta, terveydenhoidosta, eli valtionosuuksista. Tuleva hallitus ei varmasti kovin sympatiseeraa maataloutta ja kotimaiset tukipaketit taitavat jäädä vain ensi vuoteen. Sitten on tultava toimeen Euroopan hinnoilla, tai lopetettava. Ne joilla ei ole velkaa, ja löytävät hyviä sivubisneksiä, tulevat selviytymään. Kysymys ei kuitenkaan ole suurista Eurotiloista, vaan pienet ja ketterätkin pärjäävät, jos ei ole velkaa.

Aika näyttää mihin mennään. Ne, jotka erehtyivät luottamaan EU:n kaikkivoipaan armoon ja rahaan, tulevat varmasti pettymään. Suomessa ei ajat ja työttömyys parane, vaan kaikki merkit ja asiantuntijoiden puheenvuorot viittaavat siihen, että alas mennään että roikuu. Siihen pitää valmistautua, vaikka ei olisi mentykään Euroopan Unioniin. Nyt on takavuosien hullutuksista maksettava.

21.11.1994

 

Seurakuntavaalit on ohi ja kirkkovaltuusto uudistui melko reippaasti. Nivalassa ei esiinnytty suoraan poliittisin tunnuksin, vaikka ryhmittymäjako oli selvä ja entinen. Suuri lista, rauhanyhdistyksen lista ja vasemmiston lista.

Äänestysprosentti nousi piiskauksella 29,16:een, mutta ei sittenkään ole korkea, vaikka Nivalaa pidetäänkin vahoilta peruilta kovin kristillisenä. Pienemmissä kunnissa äänestysprosentti nousi jopa yli viidenkymmenen.

Näistä seurakuntavaalien tuloksista voi päätellä, että vasemmisto ei ole kiinnostunut kotikirkostaan tai seurakunnastaan. Jos ennakoidaan Nivalan molempien vasemmistopuolueiden yhteiseksi kannatukseksi tulevissa eduskuntavaaleissa noin 1200 äänestäjää, niin vasemmiston voima ei näkynyt kirkollisvaaleissa. Heidän listansa sai vain 131 ääntä.

Missä syy? Vanhat haavatko vuosilta 1917-18. Vaiko kirkon suhtautuminen elävään elämään ja nouseminen kansan yläpuolelle. Tunteeko moni nivalalainen, että se on kirkko ja seurakunta, on vain hyvien ihmisten yhteisö. Työttömät ja syntipukit ovat ulkona, vaikka Raamatun sana puhuu juuri päinvastoin.

 

Miksi kirkko ja seurakunta ei kiinnosta vasemmistolaisia ja tavallista ihmistä enemmän? Saattaa olla, että jokin ärsyttääkin. Nivalan kirkossa on aivan viime vuosiin saakka ollut Ylipäällikön kehystetty päiväkäsky kunniapaikalla spirutaulun vieressä. Sinne se asetettiin sodan raskaina vuosina ja Mannerheim oli kansalle puolijumala. Sen vuoksi päiväkäsky sai kunniapaikan kirkossa.

Mannerheim oli myös valkoinen kenraali ja nujertamassa kansalaissodassa punaisia. Nyt Nivalan kirkossa on saneerausten yhteydessä ylipäällikön päiväkäsky saanut hienovaraisesti lähteä ovensuuta kohti. Se on jo menossa pääristillä takana neljännen penkkirivin kohdalla. Huomasin kesän aikana jossakin muussakin kirkossa, että Mannerheimin päiväkäsky on saanut vaatimattomamman paikan.

Nyt on itsenäisyyspäivä lähestymässä ja vanhat sotaveteraanit eivät hyväksy varmaan näitä ajatuksia. Heille sota ja ylipäällikkö on edelleenkin vähintään puolipyhä asia ja kunnioituksen jälkeen Jumalasta seuraava. Minä luulen kuitenkin, että monen vastuuntuntoisen seurakuntalaisen mielestä Mannerheimin päiväkäsky saisi jo poistua kirkosta, jos se ärsyttää joitakin seurakuntalaisia. Onhan kirkko Herranhuone, eikä siellä muita herroja saisi palvoa.

 

Kyllä sitä ihminen on pinttynyt tavoilleen. Ja huonoja tapoja on vaikea korjata. Minullekin ovat lääkärit ja ravintoasiantuntijat neuvoneet elämänohjeita, mutta hukkaan ne näyttävät menneen. Ei puhettakaan, että oppisi hyville ja terveellisille elämäntavoille.

Päivittäinen kuvio on jo vakio. Iltasella yhdeksän tai kymmenen jälkeen töistä kotiin. Sitten saunaan, joka on köyhän ainoa ilo. Varsinkin nyt, kun saatiin sauna vesivahinkojen jälkeen kuntoon.

Sitten alkaa syönti, joka koko päivältä on jäänyt vain kahvin varaan. Siikoja paistumaan, jos ei ole sianlihaa. Aijai, kun se tuntuu hyvältä, kun saa kylmää piimää palan painikkeeksi. Tätä napostelua jatkuu sitten puoleenyöhön. Maha ei tunnu olevan yhtä mieltä kanssani. Mötköttää ja panee haisevan vastalauseen puuhilleni.

Karmeinta on se, että uni ei tule. Pitää lukea kaikki lehdet ja kello raksuttaa. Yöllä tulee kaikki tekemättömät työt mieleen ja pienikin murhe on Saunapuiston kerrostalon kokoinen. Siitä hermostuu lisää. Kello menee jo kolmea, eikä unta kuulu. Kohta pitäisi lähteä töihin. Monesti olen lyönyt vaatteet päälle uhmalla, että kun ei uni maistu, niin lähdetään sitten töihin.

Voi, miten pitkä se valvottu yö saattaa olla. Mistä ne tuleekin kaikki murheet ja vastukset yöllä päälle. Aamulla kun herää, niin sitä ukkeilee, että miten on voinut päätänsä kiusata niin pahaisilla ja epäoleellisilla murheilla. Hyvin nukutun yön jälkeen sitä uhoaa, että nyt tulkaa te murheet ja vastukset, niin saatte te kokea muuta. Nyt raudasta mulla on jäntereet ja luuni on yhtä luuta. Näin uhoi Eino Leinokin aikoinaan.

23.11.1994

 

Aluksi palautetta lukijoilta. Rinkelän Eino, Eino Oja, soitteli viime viikolla tässä lehdessä olleesta Palosaaren palvelusväen kuvasta. Eino tunnisti edestä Mikko Aitto-ojan ja porraskaiteelta Aate Sikamaan. Aatehan menehtyi sodan jälkeen Makolan kaivoksessa. Osa on vielä tunnistamatta. Siihen ei taida pystyä Ojakylältäkään muut kuin Tyhti-Matti tai Viljalan Esteri.

 

Terveisiä vaan Salosen Mikolle Espoon Soukkaan ja kiitokset aktiivisuudesta. Mikolla 95 vuotta ei näy vielä painavan, vaan energiaa riittää. Mikko kertoili Veelannin suvusta. Se on kuulemma ollut räähkä muori se meidän esiäiti Stiina-Kaisa Berg. Sieltäköhän lienee peräisin minunkin luonteeni, kun tuo ”vanha aatami” tahtoo niin herkästi nousta pintaan.

Mikolle oikaisuna, että kyllä Teräkset tulevat Veelannin sukuun. Erkki Antinpojalla oli kahdeksan poikaa ja kaksi tyttöä. Juho Veelannissa, Taneli Pysäyksessä, Pekka Tuomelassa, Antti Kivikolla, Saka Karvosperällä, Jaakko kuoli Odessan merimiessairaalaan, Eero Hosiossa ja vanhapoika-Matti asusteli Jukolan Simeonin tavoin höperönä ukkona veljensä Juhon huostassa Veelannissa. Tytöistä Kaisa naitiin Virkkulaan ja Reeta-Johanna Hietapellolle.

Hosion Erkin tytär Reeta-Johanna avioitui haapajärvisen sotilastorpan pojan Antti Teräksen kanssa. Siitä on Teräksen suku Koskenperällä.

 

Taitaa tulla toinen ”Reissu-Lassi” tästä meidän nykyisestä presidentistä. Tuli toisen kerran Amerikoista lyhyen ajan sisällä. Kävi vaihtamassa paitaa Mäntyniemessä ja lähti eukkonsa kanssa Saksaan. Tapaa siellä presidentin ja liittokanslerin. Siellä on kovaa seuraa. Ei tämä nykyinenkään liittokansleri kovin pehmo poika ole. Pahoin pelkään, että hän näkee jo Saksojen yhdistämisen jälkeen unia Suur-Saksasta.

Saksalla on mahtava historia hyvässä ja pahassa. Minun sukupolveni muistaa vain Hitlerin ja Saksan pahat työt Lapin tuhoamisineen. Toinen kova historiassa varmasti ikuisesti keikkuva oli Otto von Bismarck. Hän oli rautakansleri ja omapäinen ja luja mies, joka lopuksi riitaantui kuninkaan kanssakin. Hän totesi aikoinaan, että Saksa on yhdistettävä vain verellä ja raudalla.

Tämä Bismarck tuli mieleen siitä, kun Veelanninpuhon ukot puhuivat jostakin tietystä henkilöstä, niin sanoivat, että hän pelaa bismarckia. En tiedä, mitä se sitten tarkoitti. Nämä Veelannin ukot olivat kehittyviä, mutta ne tuli pitkällä viiveellä kehityksen perässä.

Vielä vuosisadan vaihteessa ukot keittelivät potaskaa, kylvivät nauriin Tuomaanpäivän aikana kaskeen sylkemällä ja saivat osan särvintä metsästä ja joesta. Risurysät oli Vepsunojassa tulvan aikaan ja ansalangat Haapakankaalla ja Ketunpesillä. Menivät jo Stiinan ukon reviirille. Jokin kumma poikkeavuus heissä kuitenkin oli. He olivat uteliaita maailmanmenosta. Tunsivatpahan Bismarckin ja hänen tapansa.

 

Eilen illalla puhui joku viisas suomalainen avaruustutkija maailmankaikkeudesta ja maapallon kohtaloista. Viiden miljardin vuoden päästä aurinko on tullut niin lähelle maapalloa ja kuumentanut tämän planeettamme karrelle. Sitten seuraa maapallolla jäätymiskausi. Sellainen on tulevaisuus, mutta onhan nuo muutokset toki kaukana. Salosen Mikko on aikonut katsoa kolmea vuosisataa, muta kyllä Mikoltakin jää näkemättä tuo auringon kasvaminen ja maapallon karrelle palaminen.

 

Kun asuu kirkonkylässä katuvalojen loisteessa yöt ja päivät, niin jää paljosta paitsi. Ei saa kuunnella koskaan hiljaisuutta, eikä katsella pimeää.

Takavuosina valvoin monet yöt Haapamäen Heinon kuivaamolla heinänsiemeniä kuivaamassa. Syysyönä oli mukava töllistellä kirkkaalle tähtitaivaalle ja tehdä ajatuksin matkaa: – Jos tässä meni ensin tuonne kuuhun ja siitä vaikkapa tuonne Otavan sakaralle. Pitäis paussia ja lähtis sitten tuonne mustaa aukkoa kohti. Tuliskohan ketään vastaan ja mitä olisi tuon mustan aukon takana. Sitäpä ei ole kukaan kertonut. Täytyyhän ne nyt laijat olla tässäkin maailmankaikkeuden huushollissa. Ei ole kuitenkaan kukaan kertonut, että olisi törmännyt takaseinään.

Sinne taivaalle toljottaessa huomaa, että kyllä ihmisellä on hinku päästä selville, mikä hemmetin kapistus tämä ympäristömme on. Taivaalla lentää jo ristiin ja rastiin vilkkuvia ihmisten lähettämiä tekokuita. Romua alkaa olla sielläkin, mutta onhan siellä ainakin toistaiseksi enemmän kaatopaikkatilaa kuin Kumpuperällä.

Sitä ei heikkohermoisen passaa kovin kauan töllistellä tuonne avaruuteen ja vaivata päänuppiaan tällaisilla kysymyksillä. No, on siitä toki ainakin yksi hyötykin pröystäilevälle ja omavoimaiselle ihmiselle. Kun pohtii maailmankaikkeutta, niin isot luulot karisee päästä, eikä se lähiaikoina erääntyvä vekselikään tunnu niin isolta asialta.

28.11.1994

 

Meidän pystykorva pääsi myöhään keskiviikkoiltana karkuteille. Jäniksiä hyppii pihapiirissä ja niitä se Tellukin lähti vauhdilla jäljittämään. Ajelin autolla keskustaan ja katselin koiraa. Viimein havaitsin, että tuollahan on viinakaupan portailla joku olio. Käänsin auton Niku-Matintielle. Olio portailta lähti liikkeelle, ja sehän olikin iso jänis. Siinä se juosta reppasi ja liukasteli jäisellä tiellä autoni edessä. Olisin voinut saada paistinkin, mutta enempi tapaus nauratti. Vihdoin se puikkasi Helanderin Urhon pihamaalle ja jäi siihen henkeä vetämään.

Näin seuraavana päivänä viinakaupanjohtajaa syömäreissulla kylällä ja kerroin öisestä Alkon asiakkaasta. Arto meinasi, että kyllä se heidän entisiä asiakkaitaan on. Se entinen ja edesmennyt asiakas uskoi sielunvaellukseen ja aikoi tulla seuraavaan elämään sikana tai jäniksenä. Kyllä minä tunnen entiset ja nykyiset asiakkaat, olivatpa ne sitten miten monennella sieluvaellusreissulla, mutta aukioloajat siltä on tainnut unohtua, totesi Arto.

 

Alkuviikosta tuli television Kotimaan katsauksessa karmeaa ohjelmaa. Siinä näytettiin, miten EU-maissa eläimiä käsitellään. Isoja teuraseläimiä purettiin lastaussillalta kuorma-autoon. Eläimet joutuivat hyppäämään parin metrin korkeudelta liukkaalle lavalle, jossa ne menivät heti nurin ja loukkaantuivat. Lava oli jo tupaten täynnä loukkaantuneita eläimiä ja toinen kerros eläimiä puotettiin päälle. Edessä oli pitkä kuljetus teurastamoon. Kuljetuksen urakoi yksityinen ja vei tietenkin niin paljon kuin korkeiden laitojen väliin mahtui. Kuljettaja ja tuottaja sai maksun vain, jos eläimet olivat vähänkään hengissä perille asti, eikä loukkaantuneita ja kuolemaa tekeviä eläimiä saanut lopettaa, vaan niitä nosteltiin nosturilla sorkista kuin meillä tukkeja. Se oli karmeaa katseltavaa. Tällainenko on EU-lihan raaka-aine?

Vaikka nyt ollaan yhtä Eurooppaa, niin kyllä kulttuurierot ja käsitys esimerkiksi eläinrääkkäyksestä ja –suojelusta ovat niin kaukana toisistaan eteläeurooppalaisilla ja pohjoismailla, että ei voi puhua samana päivänä.

Olen itse ollut katselemassa Kyproksella paikallisten asukkaiden kansanjuhlaa, eli kukkotappelua. Kukoille pannaan terävät viiltoterät kannuksiin, joilla ne raatelevat vastustajiaan ja veri roiskuu. Kansa ympärillä hurraa hurmoksessa. Aina kun turkkilaisten pesäkkeet tyhjenivät ja ukot livistivät pesäkkeistä, saattoi arvata, että kohta kuuluu torilta jumalaton mekkala. Sinne jäi pyssyt ja pesäkkeet, kun kukkotappelut alkoivat. Ei sitä voinut katsoa suomalainen, mutta heille se on rituaali.

Samanlaista on espanjalaisten härkätaistelu. Mikä se nyt on tökkiä tikarilla väsynyttä härkää. Onko siinä mitään hohtoa, kiduttaa viatonta eläintä? Heille se on kuitenkin jumalallista.

Itämaisissa uskonnoissa eläinten uhraaminen on myös pyhä rituaali. Elävältä eläimeltä kiskaistaan kurkku auki, että veri suihkuaa. Sitä katsovat lapset ja naiset ja se on pyhää juhlaa.

Ne, jotka ovat tutustuneet eteläeurooppalaiseen lihan- ja maidontuotantoon, pitävät sitä barbaarisena. Navetat ovat surkeita ja eläimet epäinhimillisissä oloissa. Ranskalaiset teurastamot ja meijerit ovat epäsiistejä. Sanovat, että Suomessa karjakeittiöt ja maitohuoneet jokaisella tilalla on puhtaammat kuin siellä meijerit ja teurastamot. Meillä vaaditaan jo navetoilta leikkaussalien hygieniaa. Toiset kumppanit EU:ssa eivät korvaansa lotkauta direktiiveille.

Muutoinkin maataloustuotanto on ajautumassa liian raa’aksi bisnekseksi. Tuhannen lehmän navetan omistaja voi asua Pariisissa ja käy korkeintaan kerran vuodessa tilallaan. Siellä ne kiikuttavat nautoja maasta toiseen, että saavat moninkertaiset EU-tuet. Siellä eläimetkin ovat raa’an bisneksenteon välikappaleina.

Suomessa on ollut perheviljelmään perustuva maatalous ja pienet yksiköt. Miltei jokainen nivalalainen isäntä tuntee lehmänsä nimeltä. Luontokappaleet ovat osa perhettä ja niitä kohdellaan sen mukaisesti. Meidän täytyy tottua siihen, että eurooppalainen kehitys tulee Suomeenkin ja eläimetkin ovat puhtaasti rahantekovälineitä tai markoissa laskettavaa massaa.

Toivottavasti kuluttajat heräävät tässä asiassa ja pistävät asiat järjestykseen. Tällainen eläinrääkkäys kyllä loppuu, kun liha jää tiskille.

30.11.1994

 

Viime viikolla töllöteltiin vielä televisiota ja kuunneltiin radiota Norjan kansanäänestyksestä. Tulos oli odotettu. Norja ei liittynyt Euroopan Unioniin. Kovin oli pahasta norjalaisten ääntenlasku ja tiedottaminen. Suomen tiedotusvälineet olivat täysin miehitetyt ja ohjelmaa tuli tuutin täydeltä. Esimerkiksi Ruotsissa ei Mikko Määttälän kertoman mukaan mitenkään erikoisen kiivaasti suhtauduttu naapurimaan kansanäänestykseen. Heikko viisi norjalaisille ääntenlaskennasta ja sekavuudesta, vaikka ennuste osoittautuikin yllättävän oikeaksi.

 

No, jäihän nyt toki vertailupohjaa. Norja ja Islanti ovat ulkopuolella ja Ruotsilla ja Suomella on nyt hyvä vertailu, miten olisi asiat toisella ratkaisulla. Suomalaiset saavat nyt seurata Norjan tilannetta, niin nähdään miten paljon olisi pudottu tai miten hyvin on pärjätty EU-liittymisen seurauksena.

Tilanne on vähän sama kuin eräillä Nivalan maidontuottajilla, jotka ihailivat Laaksojen Maitokunnan, eli Ylivieskan meijerin poisjääntiä Valion naimakaupoista. Nyt saavat nivalalaiset katsoa, miten käy naapurille. Jos Ylivieska säilyy itsenäisenä, pystyy maksamaan kohtuullista tilityshintaa ja säilyttää kymmenet työpaikat, niin kyllä nivalalaisia harmittaa. Jos käy toisinpäin, niin kiitetään johtajia, jotka johdattivat vastahakoisen lauman vihreille maitoniityille.

 

Viikko alkoi pellervolaisesti Nivalassa. Maanantaina oli Nivalan Osuusmeijerin kokous. Osuusmeijeri on nykyisin vain maidonkeräilyä harjoittava osuuskunta, joka omistaa osakesalkun Valio Oy:stä.

Päätöksetkin ovat osakeyhtiömäisiä. Tunteet pois ja raaka bisnes tilalle. Nivalan jalostuslaitos kiinni maaliskuussa 1996. Nyt lopetettiin kertaheitolla konttori ja tuottajalaboratorio. Maitoasioissa suuntana on nyt Haapavesi. Ei sitä olisi uskonut, että Haapavedestä tulee nyt Nivalan ”emäseurakunta”, kerittiin olla vähän aikaa itsenäisenä.

Kävelin meijerin tontilla tiistaiaamuna ja siitä tuli monen sadan metrin lenkki kun kaikki laitokset kiersi. Ei tule usein käytyä rajanaapurissa. Paljon on pantu rahaa kiinni laitteisiin, rakennuksiin ja koneisiin.

Viime vuosikymmenet oli meijerille hyvää aikaa. Tehtiin rajuja investointeja, kokeiltiin ja hussuteltiinkin. Meijerin hallinnossa oli mukava olla 1970- ja 1980-luvuilla, kun kaikki meni hyvin. Tuottajille pystyttiin maksamaan emännäntiliä ja rahaa jäi rutkasti investointeihin.

Pari- kolme hutiakin tuli, mutta niistä selvittiin. Ensin tehtiin heralaitos vähän ennen öljykriisiä ja se homma loppui lyhyeen ja oli tappiollista. Sitten lähdettiin kokeilemaan uusia juustoja, jotka muut ja Valio olivat hylänneet. Oli Luostari ja viimeksi homejuustoja. Tuotekehittely ei tainnut onnistua ja lisäksi meitä suomalaisia homejuustojen ystäviä on niin vähän, että ei löytynyt markkinoita. Takkiin tuli. Joskus tuntui sivullisestakin siltä, että Valio juoksutti tahallaan nivalalaiset uuvuksiin ja nosti sitten väsyneen omaan huostaansa rimpuilematta.

 

Tiistaina oli tuottajien kokous ja väkeä kuin 1970-luvun kokouksissa. Asia kiinnostaa heti, kun puhutaan meijerin lakkauttamisesta ja pelotellaan vielä EU:lla.

Piirin ja Nivalan yhdistyksen edustajat järjestivät lehdistötilaisuuden. Paikalla oli viisi toimittajaa, joista neljä nivalalaista ja kaikki maidontuottajaperheestä lähtöisin. Niin oli myös Kalajaskan toimittajakin. Kyllä se entinen Tuomilaakson Kaisakin on aikoinaan lehmän nännejä puristellut.

Huolimatta maanläheisestä taustastaan toimittajat äityivät poikkeuksetta ensimmäisen kerran ärhäkkäiksi eli kriittisiksi. Enää ei kiltisti odotettu numerotietoja ja referaatteja vastaan, vaan tehtiin kiperiä kysymyksiä. Miksi tuottajajärjestö on nähnyt ja näkee vieläkin kaiken kilpailun maidon ja lihanjalostuksen puolella vihattavana peikkona? Eikö yksityisyritteliäisyyttä sallita lainkaan? Osuustoimintaa on puolustettu henkeen ja vereen.

Maatalouden ja maanviljelijöiden suhtautumisessa kuluttajiin on tapahtunut voimakkaita muutoksia. Vielä sotavuosien jälkeenkin tuottaja oli lähellä kuluttajaa ja tunsi hänet. Kun voi vietiin ainakin ennen sotia kotona kirnuttuna kauppaan tai käytiin myymässä kirkonkylän herroille, niin kuluttaja oli tuttu. Kaupassa saatettiin kysyä, onko tämä Someron Anskan voita, kun oli tottunut saamaan hyvää voita. Vanhaan hyvään aikaan maanviljelijä auttoi myös naapuriaan. Köyhälle torpparille, suutarille tai talon ojankaivajalle vietiin päälärillä maitoa, nökönen voita ja lämmin leipä.

Kun meijeritoiminta tuli kattavaksi katkesi myös suhteet täysin kuluttajiin. Maito ja liha haettiin kotoa ja haetaan toistaiseksi vieläkin valtion takuuhintaa, eikä luottotappioita tullut tai jäänyt maitoa markkinoimatta. Etujen ajamisessa kasvoi barrikadi tuottajaan ja kuluttajan välille ja kuluttajat, palkannauttijat, työläiset ja kaupunkilaiset koettiin maatalouden vastustajiksi. Heidän mielipiteitään ei tarvinnut kuitenkaan kuunnella, koska Keskustapuolue takasi aina hyvän maataloustulolain, puhui sitten sossut ja herrat mitä tahansa.

Nyt on asiat toisin. Vihannesviljelijät ja muut erikoistuotannon harjoittajat ovat jo pitkään joutuneet harjoittamaan omaa suhdetoimintaa kuluttajiin ja asiakkaisiin ja he ovat kuluttajien ja kaupan armoilla. Heillä ei ole suojaa. Näin on tapahtumassa myös muun maatalouden osalta. Kovin kauan ei Keskusta yksin pysty puolustamaan maanviljelijöitä, eikä se kohta niin kiinnostakaan, kun koko ammattikunta on supistumassa niin pieneksi kuin paperiliitto, joka tänään on tosin paljon voimakkaampi kuin MTK. Maanviljelijät tarvitsevat kansallista hyväksymistä ja ymmärtämistä, sillä onhan toki oma ruoka aina tärkeä asia, kun puhutaan turvallisuudesta, joka sekin asia on nyt rauhanvuosina unohtunut.

Ilmari Turja sai aikanaan nivalalaisilta nelikon voita lahjaksi, kun paljasti margariiniteollisuuden käyttämät kissanrasvat. Nyt tarvitaan toimittajia paljastamaan Etelä-Euroopan karmeudet, että kotimaiset tuotteet menisivät tammikuussakin kaupaksi.

Nöyryys ja yhteenkuuluvaisuus tekee aina hyvää ja on voimavara, kun ulkopuolinen uhkaa.

5.12.1994

 

Ystäväni, kolumnisti Aimo Kairamo näpäytti minua kortilla lyhyesti ja ytimekkäästi: – Kun rupeat siellä Suomea ja Norjaa vertailemaan, niin laske kummankin maan öljy ja kaasu mukaan.

Totta on, eihän meillä ole ainakaan toistaiseksi kumpiakaan luonnonvaroja ja ollaan konkurssitilassa muutoinkin. Yli 300 miljardia ulkomaanvelkaa, eli yli 60.000 markkaa sierainparia kohti.

Mitäs mieltä Aimo olit entisen Ay-johtajan, Risto Kuisman mielipiteistä television puoluejohtajien väittelyssä. Kuisma laukoi entisenä lakkopomona varsin kapitalistisia ajatuksia, vaikka on demarien kansanedustajaehdokas. Rehellinen mies muuten, kun ei lähtenyt kokoomukseen vaikka pyydettiin. Taitaa olla Tannerin ja Fagerholmin jälkeen Sailaksen Raimon kanssa ainoita realisteja ja talousmiehiä, jotka uskaltavat sanoa asiat suoraksi. Minä luulen, että Kuisma saa vakuuttavalla esityksellään myös runsaasti porvarien ääniä. Eikä tosin sovi unohtaa, että perinteisissä työväenluokan riveissä on vieläkin jämäköitä periaatteen ihmisiä, jotka eivät hyväksy nykyistä holtitonta elämänmenoa, mutta heidän äänihän ei kuulu julkisuudessa.

 

Kyllä tässä on viime päivinä riisuttu vanhaa rauhanturvaajaa ”aseista”. Moni muu entinen YK-veteraani on painanut päänsä alas ja päättänyt, että ei julkisesi kehtaa puhua menneisyydestään, eikä ainakaan YK-joukoissa olemisestaan. Niin halvalla on pantu YK-sotilaita ja tehty naurunalaiseksi koko YK:n toiminta.

Neljäsataa YK-sotilasta on serbien panttivankina, että eivät uskalla hyökätä. Koko kallis YK-operaatio on mennyt mönkään ja tuonut kokonaan uudella tavalla koko YK:n kyseenalaiseksi. Samoin on Naton voimattomuus. Serbit saavat vain vettä myllyyn ja uutta intoa ja leikittelevät koko maailmanjärjestöllä ja Natolla.

Sisällissodat ovat aina raakoja. Ei ole sotilaallisia rintamia, vaan siellä siviilien joukosta napsitaan aina mikä liikkuu, oli sitten lapsi tai nainen. Tässä sen näkee, että Etelä- ja Keski-Euroopassakin ihmisluonne on jo täysin erilainen. Turha on sinne järkeä puhua. Sylkivät päin naamaa YK:n pääsihteeriä. Pakostakin tulee mieleen, että mitäs mennä väliin, tappakoot toisiaan.

Kansainvälinen viha on serbien puolella. Ei sovi unohtaa, että kun muslimit pääsivät hetkeksi voitonpuolelle, niin heti oltiin hyökkäämässä. Ei voi eritellä yksiselitteisesti susia ja lampaita.

Vielä silloin, kun oltiin Kyproksella 1964, niin YK:n joukoilla oli arvovaltaa. Olin itse jääkäri Erosen kanssa ja noin 400 suomalaisen YK-sotilaan ja sadan panssarivaunun kanssa purkamassa turkkilaisten pesäkettä siestan aikaan väkivalloin. Minä ja Eronen hyökättiin tikkaita myöten katolle ja pudotettiin yllättyneet turkkilaiset aseineen alas ja purettiin turkkilaisten sopimusten vastaisesti rakentama pesäke aivan Vihreänlinjan tuntumasta. Silloisella komentajalla, Tauno Kuodsalla, oli arvovaltaa, jota turkkilaiset ja kreikkalaisetkin kunnioittivat.

Jos YK pitää joukkoja, ne pitää muodostaa vapaaehtoisista miehistä, jotka ovat valmiina taistelemaan. Se pitää olla laaki ja vainaa, eikä ruiskia nurkan takaa summamutikassa.

Se on mieletöntä rahantuhlausta tämä YK:n touhu. Jos valtiolla on säästökohteista puute, niin ulkoministeriön budjetista puolet pois kun tuntuvat hussuttavan ja kaikki YK:n jäsenmaksut ja rauhanturvajoukkojen määrärahat punakynällä yli. On se moraalitonta hommaa tämä valtion homma. Tilintarkastajat puuttuivat asiaan, mutta lievästi. Ostellaan 19 miljoonan edustustiloja ja asuntoja valtion laskuun. Joku kossinretale pääsee Tokioon lähetystön virkamieheksi ja asuu loistohotellin sviitissä joka maksaa valtiolle 50.000 markkaa kuussa jo asumisesta ja varmasti saman verran syömisestä ja ryyppäilystä.

Sekin Tampellan tilintarkastajien 10 miljoonan markan lasku maksettiin valtion varoista, kun muutama tuomari teki kuukauden aikana  raportin. Toivottavasti tulee vielä sellainen isäntä taloon, joka panee asiat kuriin tai muuten tulee tuo pelätty kansalaisten kapina, jossa päitä putoilee ainakin kuvaannollisesti.

Hyi, hävetkää. Tavallinen ihminen ei saa elämänsä aikana miljoonaa kokoon, mutta tällaiset tuomarit kiskaisevat kuukaudessa kymmenen miljoonaa. Miten tyhmänä te päättäjät kansalaisia pidätte?

 

Yhteiskunta on kehittynyt siihen suuntaan, että kenenkään ei tarvitse välttämättä huolehtia lapsistaan tai vanhuksistaan. Eräänä päivänä soitteli eräs vanha äiti ja kun siinä juteltiin paljastui se, että vaikka hän on kasvattanut kuusi lasta, ei hänellä ole vanhuudenturvaa. Poikia asuu omalla kylälläkin, mutta ei ne käy kuin rahaa vippaamassa.

Tuli mieleen tarina vanhasta variksesta, joka vastatuuleen lentäessään kannatteli tuulessa omaa poikaansa ja totesi siinä poikavarikselle: – Kun tulen vanhaksi, sinä minua kannat. Poikavaris vastasi: – Erehdyt, emoni, minä poikaani kannan.

Niinhän se on elävässä elämässä usein. On toki vielä runsaasti tapauksia, jossa näkee lasten hellää huolenpitoa omaisistaan. Ojankylälläkin hoidetaan melkein yksityistä vanhainkotia ja kyllä Riitalla ja Antilla rakkautta riittää.

Oli lämmin katsella millaiset välit on Jaakolan Saimalla ja Klaasilla. Tällainen työ on sitä, joka on toivottavasti siunauksellista, mutta se on myös humanitäärisesti ja taloudellisesti yhteiskunnalle arvokasta työtä, jota ei vielä ainakaan taloudellisesti riittävästi arvosteta yhteiskunnan päättäjien taholta. Paras palkka ja palkinto tuleekin varmaan siitä, että saa tuntea hetkellisten väsymysten jälkeen mielihyvää siitä, että on voinut auttaa ja palvella lähimmäistään.

 

Onko tämä viimeinen itsenäisyyspäivä, kyseli eräs jämerä veteraani. Ainakin vielä kokoonnutaan itsenäisyyspäivän juhlaan yhtenäisenä kansana. Tuskinpa Nivalan sankarihaudalla ensi vuonnakaan hulmuaa EU:n tähtilippu.

Hyvää itsenäisyyspäivää.

8.12.1994

 

Kyllä on nivuset kipiänä tanssimisesta ja vieläkin röyhtäyttää nuo presidentinlinnan kutsujen tarjoilut. Oli siellä taas kerran mukava olla ja paljon oli tuttuja. Liikuttavaa oli katsella noita veteraaneja, varsinkin Mannerheim-ristinritareita. He saivat ensi kerran yhteisen julkisen tunnustuksen.

Jaa, ettekö te muut olleetkaan? Oltiinhan me kaikki siellä, mutta kun se on tämä edustuksellinen demokratia, niin meidän ei itse tarvitse sinne mennä, vaan meidän edustajamme tanssii ja napostelee siellä puolestamme. Eikös ole helppoa tässä demokratiassa. Säästyy lakeerikenkien ja frakin vuokraukselta ja saa vain katsella omia juhliaan mukavasti nojatuolista.

 

Nyt kun talo on myllätty ylösalaisin, niin on pitänyt käydä kaikki roina läpi ja heittää osa roskikseen. Tuleepahan kerran kunnolla siivottua, kun repii talon auki.

Käteeni sattui sieltä yli 20 vuoden takaisia papereita. Oli Nivalassa pidetyn Talonpoikaisseminaarin luentomonisteita. Yksi oli edesmenneen Takalon Roopen alustus. Nivalan kieliperinteestä. Roopehan oli monen taitaja ja tutkija.

Keskiviikkoaamuna olin kurssikeskuksessa uuden kurssin avajaisissa ja Roopen poika, Seppo Takalo siellä esitteli uutta kurssia. Eipä ollut enää perinnekieltä vaan Seppo lateli kurssiaikoja, kaksikymmentäseitsemän nollaseitsemän yhdeksänviisi. Roope olisi varmaan sanonut, että kurssi päättyy nauriinkylvöaikaan Pietarinpäivän tienoilla. Niin se kieli muuttuu. Tässäkin huomaa, että Sepon mainitsemalla päivämäärällä ei ollut mitään maalliseen olevaa kiinnekohtaa. Pelkkiä numeroita.

Kynttelinpäivä, Laurinpäivä, Iidanpäivä ja monet muut merkitsevät tiettyä vuodenaikaa ja tiettyjä töitä vuotuisessa elämänkierrossa. No, nyt niitä ei enää tarvitse, kun ei olla luojan eikä luonnon armoilla.

Mutta muutoinkin kieli muuttuu kovin nopeasti. Kun kuuntelen joskus meidän vintiltä Johannan ja kavereiden keskustelua, niin kyllä näillä nuorilla on aivan oma seurustelukielensä. Eräänlaista slangia tai muuten vain porukan kieltä.

Virsien uudistamistarpeen on aina tehnyt ajankohtaiseksi ja perustelluksi uudistajien mielestä vanhahtava kieli, jota nuoret ei ymmärrä. Virsikirjakin on uudistettu jo moneen otteeseen tällä vuosisadalla. Jotenkin tuntuu, että kieliperinteessä lipsutaan tai liberalisoidutaan. Raamatussa ja virsikirjassakaan ei puhuta synneistä oikeilla nimillä tai jos niistä nyt puhutaan lainkaan. Vanhat sanonnat ja kieliperinne oli väkevää ja lastut kuin piilukirveellä. Nyt ne on niin hiottuja lastuja, että niistä jää vain liukas lastu, jolla ei ole käyttöä syttönä eikä kiilana elämässäkään.

Mitaleita ja kunniamerkkejä tulla tupsahti. Moni muu varmasti olisi mitalin ja laulun arvoinen, mutta kun on olemassa tietty systeemi. Neuvostoliitossa niitä mitaleita ja työnsankarin merkkejä jaettiin niin runsaasti, että joillekin ei enää piisannut takin rintamus, vaan piti olla luuan varsi jatkona. Nyt näitä mitaleita myydään markan kappalehintaan Pietarin torilla, eikä kukaan halua kantaa työnsankarin tähteä muutamaa vanhoillista lukuun ottamatta.

Muutoinkin työn arvostus tuntuu muuttuneen siellä dollarien arvostukseksi. Enää ei juhlita työpaikoilla saavutuksia, vaan siellä on käynnissä sisäinen koppajako. Jokainen ottaa, mitä ehtii ja muuttaa rahaksi, että saisi leipää.

Kaikki ei ole mennyt syömiseen. Venäläisillä on rahaa. Siellä on kymmenen miljoonaa äkkirikastunutta ja yli sata miljoonaa entisestään köyhtynyttä. Toiset ostelevat länsiautoja ja huviloita Suomesta ja toiset kärsivät nälkää. Kyllä kommunismi olisi ollut heille paljon onnellisempi ratkaisu ja niin meille suomalaisillekin.  Oli kuitenkin joku tolkku asioissa. Nyt kukaan ei tiedä kummalla on enemmän valtaa, mafialla vai Jeltsinillä.

Paremmin meillä on asiat kuin naapurilla. Kannattaa silti juhlia itsenäisyyttä, vaikka ollaankin umpivelassa ja köyhyys tulee ovesta sisään. Saa nähdä pakeneeko rakkaus ikkunasta.

12.12.1994

 

Torstaina luimme uutisia, että EU:n maatalouskomissaari sanoi, ettei hän ole koskaan luvannut Suomelle vuotta pitempää siirtymäaikaa. Ketä uskoa? Suomen hallitusta, neuvottelijoita, maatalousministeri Puraa, kauppaministeri Salolaista vai ulkoministeri Haavistoa? Kenen sana painaa?

Kun Ahti Pekkala ja Paavo Väyrynen juoksentelivat Smolnassa se oli valtakunnanoikeuden kysymys, enemmän kuin Kauko Juhantalon kotimaiset kaupat. Juhantalo pelasi vain omaan pussiinsa, mutta Pekkala, Väyrynen ja Karjalainen valtakunnan pussiin. Tämä olisi ollut valtakunnanoikeuden käsiteltävä asia. Jokainen muistaa, että sotamies Hytti ammuttiin heti paikalla paljon pienemmästä rikoksesta.

Itsenäisyyspäivän juhlissa saimme nähdä, että valtakunnan korkeimmat ansiomerkit ojennettiin Haavistolle ja Salolaiselle. Ansioita tuskin kukaan kiistää, presidentin valta tuli esille. Työväenluokka on nähnyt miten Elanto, Haka ja STS kaikki ovat sortuneet. Missä on Eero Rantalan vastuu? 128.000 markkaa kuukaudessa? Kuka maksaa kommunistien Kulttuuritalon? Kauhistuttaa se tilanne, miksi kansa ei mitenkään reagoi. Missä ovat kantaa ottavat yleisönosastonkirjoitukset? Missä moraalin perään kysyjät? Missä rasvanahkaiset demarit ja kommunistit? Eikö kukaan kysy?

 

Antaa mennä kun on alamäki taas. Asser Siuvatti on kenties tunnetuin Pohjois-Suomen vaikuttaja. Paperi- ja Metalliliitto ovat aina vaatineet tuloksen mukaista palkannousua. Pojat on poikia. Viime kesän ja syksyn puunjalostusteollisuuden pomot suorastaan ärsyttivät palkkarintamaa kehumalla miten lujaa menee. Kaksi vuotta sitten he huusivat kilpaa, että KTM:n tukea pitää saada nelinkertainen määrä sellu- ja paperiteollisuuteen.

Suomen paperinjalostusteollisuus on edelleen maailman velkaisin ala. Nyt omistamattomat toimitusjohtajat ja työntekijät ovat valmiit jakamaan kaiken sen, mitä pitäisi käyttää velkojen lyhentämiseen ja yhtiön kehittämiseen.

Oletteko koskaan nähneet, että Pekka Herlin tai Gilbert Rettig olisi kauppalehden palstoilla levennellyt tuloksellaan? Nämä know how –johtajat elävät vain viisi tai kymmenen vuotta täysin ilman omistajan tai yhteiskunnan vastuuta. He lausuvat julkisuuteen mahtipontisia tuloslukuja joilla ei ole katetta.

Suomen talouspolitiikka ei tokene ennekuin saadaan vanhat kunnon jermut aisoihin. Lipponen, Aho, Viinanen, Niinistö eivät koskaan pysty runnomaan kotimaassa talouspakettia, joka tervehdyttäisi. Demareilla voi olla poliittinen johto, muttei johtajaa. Vanhana konkarina toivon, että Suomi ajaa kantoon niin, että nytkähtää. Asento ei korjaamalla parane, sanoivat alokas ja

14.12.1994

 

Maailmankirjat on sekaisin ja ihmisten luottamus hallitsijoihin sen kuin huononee. Alkuviikosta käytiin kovaa polemiikkia maatalousministeri Puran lupailuista. Hän uhkasi jo eroamisellaan, kun kenttä arvosteli ministerin harhauttavia lausuntoja. Miksi ei saatu ennen EU-kansanäänestystä näitä tietoja, että kotimaista tukea maksetaan vain vuoden siirtymäajalla.

Kyllä tässä on ollut ”korkeimman johdatusta” kun suomalaisia vietiin Euroopan Unioniin. Aina vaan paljastuu uutta ja epämiellyttävää. Nyt sai ammattiyhdistysliikekin varoituksen, kun Ay-jäsenmaksujen perintä ja tilitys siirtyisi EU-määräysten mukaan pois työnantajilta ja hommat jäisivät työntekijäliittojen hoidettavaksi. Se tietäisi kuluja runsaasti ja varmasti myös maksujäämiä, kun maksu jäisi jokaisen jäsenen itse hoidettavaksi. Tuskin tätäkään tietoa oli ennen jäsenäänestystä kansalaisilla.

 

Ruotsissa joulurauhan vastaanottamiseen valmistaudutaan sekavissa mielialoissa. Hallitus joutuu tekemään ratkaisun Estonian nostamisesta tai nostamatta jättämisestä. Tekipä miten tahansa, niin varmasti päätös on vaikea. Asiantuntijakomiteat ovat asettuneet nostoa vastaan. Omaiset kävelevät soihtukulkueina mielenosoituksella aluksen nostamisen puolesta. Heillä on vain yksi päämäärä, saada mahdollisesti omainen turvalliseen hautaan, jossa voisi käydä sytyttämässä kynttilät rakkaan läheisen muistolle.

On vaikea asettua nostoa kannattavien kannalle. Sen ymmärtää vain omaiset. Perinteisesti joulunaikaan käydään sytyttämässä kynttilät haudoille ja nyt lähes tuhannen vainajaa on meren pohjassa. Omaisten tunteet ymmärtää tässä asiassa, mutta painoa on annettava myös asiantuntijoille ja esimerkiksi Suomen kirkon arkkipiispan mielipiteelle. Meri on ollut vuosituhansia myös ihmisten hauta. Joka tapauksessa sadoissa kodeissa Ruotsissa vietetään ristiriitaisin mielialoin joulua. Hallituksen päätös voi lisätä myös entisestään omaisten tuskaa ja aiheuttaa katkeruutta, jos Estoniaa ei nosteta. Ruotsin hallitus on kovan päätöksen edessä.

 

Kopsan Sepolle kaupallista joulua, niin kuin hän aina joulun alla asiakkailleen toivottaa. Nyt kirjoitellaan kortteja ja toivotellaan iloista pikkujoulua ja hyvää joulua. Tällä iällä se tuntuu jo siltä, että ei tarvitsisi muuta kuin rauhallista joulua. Kuinka paljon sitä kiristetään pinnaa itsellä ja lähimmäisellä joulupuuhastelun takia. Ei voi oikein puhua rauhanjuhlasta, vaan stressinjuhlasta. Tämäkin on yksi niitä vanhuuden oireita. Vaikea on tavoittaa lapsenmieltä ja jouluiloa, vaan päällimmäiseksi hiipii kyynisyys.

Kuitenkin sitä ihminen palaa ainakin jouluna lapsuuteensa. Meidän sota-aikana syntyneiden ja vanhempien ikäluokkien on helpompi mukautua taloudellisesti heikompaankin jouluun.

Lahjat runsahimmat  – laulettiin kuusijuhlissa, mutta todellisuudessa runsauden käsitys oli silloin toinen kuin tänä päivänä. Ehkä aineellisen ohella kuitenkin kotien perusturvallisuus oli parempi. Silloin ei tunnettu työttömyyttä. Miehet olivat savotoilla ja palasivat sieltä joulunpyhiksi kotiin. Kotona oli aina monta sukupolvea ja silloin vielä asuttiin luontaistaloutta. Puhdetyöt, eläinten hoito ja koko perheen kotonaolo ilman televisiota oli lämmin ja turvallinen olotila. Tietysti sota-aikana oli myös pelkoa ja hätää. Tänään varmasti monissa kodeissa elämän ristiriidat, taloudelliset vaikeudet ja epäonnistumisen pelko vievät joulumielen. Oikea joulumieli pitäisi olla kuitenkin aineellista vahvempaa, jos sen vain löytää oman puseron sisältä.

19.12.1994

 

Lehtokankaallakin oli joulunalusviikko monella tavoin entistä kiireisempi. Perheessä on ilon ja surun aiheita ja joulumielen tiellä on kovin ristiriitaisia tunteita.

Tätä kirjoitettaessa väittelee parhaillaan tohtoriksi Oulussa Syrjälän Riitta, Riitta Simoila. Sukulaiset tietenkin kutsuttu ja sen lisäksi Riitta oli pyytänyt entisiä opettajiaan mukaan väitöstilaisuuteen.

Syrjälän Saara-äidille tämä on juhlapäivä, mutta samalla myös raskas päivä. Äidin ajatukset ja tunteet ovat lujasti mukana tässä tilanteessa. Pirkko-tytär oli jo varoitellut, että äidin ei saa hermostua eikä kiivastua, vaikka ne Riittaa siellä kiusaavatkin ja yrittävät puhua pussiin. Se onkin inttämistilaisuus ja Riitta uskoo niille herroille pärjäävänsä, lohdutteli Pirkko äitiään.

Riittakin on niitä ensimmäisiä Nivalan keskikoulun ja lukion oppilaita, jotka ovat ehtineet korkeimpaan oppiarvoon. Viime vuosina ovat väitelleet mm. Nurmesniemi, Laakkonen, Ekdahl, Vuolteenaho ja varmasti moni muukin. Tuskinpa se olisi kaikille ollut mahdollista, jos ei olisi avautunut 1970-luvun koulutusmahdollisuudet opintotukineen ja opintorahoineen. Onhan se tullut yhteiskunnalle kalliiksi, mutta kyllä nämä hyväpalkkaiset tohtorit maksavat rutkasti verojakin tulevaisuudessa ja vievät suomalaista tietoa, taitoa ja osaamista eteenpäin, joka on kansallinen rikkaus lama-aikanakin.

Onnittelut Syrjälän Riitalle. En millään päässyt väitöstilaisuuteesi, kun ne ovat aina perjantaisin ja silloin on lehtipäivä.

 

Joulun alla on lakkouhkia. Eikö sopimuskauden katkeamisia voisi siirtää muuhun vuodenaikaan? Nytkin on ainakin kahdet tai kolmet lakkouhat päällä, eikä tämä tunnu oikein joulurauhaan liittyväksi.

Miltähän se muuten tuntuu, kun työttömät kuuntelee esimerkiksi paperiliiton työntekijän palkkavaatimuksia? Televisiossa sanoi kuvaruutua katsova valvoja, että hänen vuositulonsa ylittävät 200.000 markkaa. Millä koulutuksella ja millä sijoituksella?

Katsotaanpa vähän puun kiertokulkua. Kantohintaa pääsee nostamaan isäntä vain joka toisessa sukupolvessa. Puun ikä on 70 – 80 vuotta. Kantohinta lienee kilpailtu melko loppuun ja verotus pitää huolen lopusta. Metsurit eivät ole koskaan päässeet sanomaan omaa taksaansa. Pakko oli mennä parkkuulle ja savottaan, eikä hintoja ollut vara kysyä.

Tänä päivänä puutavarayhtiöt kilpailuttavat koneurakoitsijat henkihieveriin. Yksi kolmasosa selviää yli kymmenen vuotta konkurssia tekemättä. Varmasti yhdestäkään ei tule kivitalon ja Mersun omistajaa näillä taksoilla ja velan koroilla. Yrittäjät itse kilpailevat vielä keskenään toinen toistaan hengiltä. Paperikoneen vieressä työskentelevä tekee kolmivuorotyössä 1600 tuntia vuodessa. Koneurakoitsija tekee vuodessa vähintään kolminkertaisen määrän, eli 4760 tuntia ilman minkäänlaista sosiaaliturvaa tai työterveydenhuoltoa, lämmintä ruokailumökkiä, lepotaukoja, viikkovapaita, kesälomia tai muuta normaalia ihmiselämään kuuluvaa yhteiskunnan turvaa ja kannustusta.

Suomalaisen puunjalostuksen kilpailukyky perustuu muutaman sadan tutkijan, kehittelijän ja ammattilaisen osaamiseen. He ovat kehittäneet Suomeen huippumenetelmät, koneet ja laitteet. Tässä on koko kilpailutilanteen etu. Jos nämä insinöörit laskuttaisivat kehitystyöstään ja menetelmistään hinnan, niin sitä tuskin kukaan vastustaisi.

Puunjalostuksen kilpailukyky perustuu kuitenkin loppujen lopuksi siihen, että markka kelluu ja jokainen meistä veronmaksajista maksaa viennistä kovaa hintaa.

Olisi varmasti hyvä, jos jokainen puunjalostuksen ketjussa mukanaoleva tietäisi koko homman kannolta ulkomaille, mitä mikin tienaa ja kuka maksaa, niin ehkäpä neuvottelut olisivat asiallisemmalla pohjalla.

Jouluna pitäisi olla hyvä tahto ja luopua omasta lähimmäisen hyväksi. Kuka meistä on siihen ensimmäisenä valmis? Siinäpä se.

21.12.1994

 

Joulu lähestyy ja minä otan sitä edelleenkin vastaan hyvin ristiriitaisin tuntein. Se on lapsuusjoulujen neuroosia. Olen kertonut lukijoilleni tällä palstalla, minkälaisia kommelluksia olen aikaansaanut lapsuudessani ja olen ollut joulunpilaaja monta kertaa. En pahuuttani, vaan ylenpalttista vilkkauttani ja voimien tunnossa.

Sellainen on tämäkin joulumuisto. Terveet kengät oli harvinaisuus kylällä tuohon aikaan sotien jälkeen. Ne oli moneen kertaan pohjattuja, varsittuja ja kurtattuja pieksuja. Meilläkin oli Martti ja Erkki vuoden pois koulusta, kun ei ollut kenkiä.

 

Minulla oli jonkinlaiset rompposet, mutta eiväthän ne kestäneet kunnolla syksystä jouluun. Pohjat olivat rikki ja joulu lähestyi. Odotettiin isää savotoilta kotia, että hän korjaisi ne.

Joulunaluspäivinä isä saapui Leimu-tamman kanssa Kiusanperältä savotoilta. Se oli suuri hetki, kun isää ei oltu nähty viikkoihin. Kiusattuna ja laihtuneina palasivat mies ja hevonen joulua viettämään. Joululomakin olisi ollut paikallaan, mutta minä sain kerrottua, että minun kenkäni ovat rikki. Isän oli pakko tarttua väsyneenäkin tähän hommaan.

Isä ei tietenkään ollut mikään ammattisuutari. Kukin Heimo naapurissa olisi varmasti tehnyt sen paremmin ja ammattitaidolla, mutta ei ollut oikein varoja.

Kengät piti pohjata, mutta ei ollut pulttia. Vintiltä katseltiin vanhoja saapasvarsia, joita lioteltiin ja venytettiin. Niitä laitettiin kolmet päällekkäin ja naulattiin itse tehdyillä puunauloilla yhteen. Sekin oli oma hommansa, kun kuivan koivukelleksen päästä sahattiin siivu ja lohkottiin siitä puunauloja. Tästä kolminkertaisesta nahkasta sitten leikattiin pohjalliset ja naulattiin kiinni.

Se oli talvisen hämärän päivän urakka. Suutarityötä isä teki Veelannin pitkässä kamarissa ja minä jouduin olemaan naulanteossa. Markku pääsi luistelemaan ja huijankelkan kyytiä ottamaan Anttilan ja muiden kylän kossien kanssa. Meidän jääkaukalo oli navetan takana oleva matala kusikolo, johon tehtiin aina huijankelkka.

Se oli isälle ankara päivä. Muistan kuinka hän pullisteli pitkän päivän suutarityön kimpussa ja minä varroin vieressä sukkasillaan. Viimein illan jo pimetessä minä sain pohjatut saappaani varoituksin, että ei piä sitten potkia niitä heti hajalle.

Siitä siunaamasta vedin saappaat jalkaan ja tormasin navetan taakse toisten rajuihin kelkanpyörityksiin. Mitenkä ollutkaan taas kohtalo Jaakolle ankara. Jossain vaiheessa kommojää petti kusikolon laidalla altani ja vajosin kahden jään väliin. Kun kiskoin sieltä jalkojani irti, näin kauhukseni, että molemmat vastanaulatut kengänpohjat jäivät kahden jään väliin ja olin taas jalat vasten jäätä. Kaksoisveljeni Martti huomasi tapahtuman ja samassa olivat kaikki muutkin kossit paikalla. He tiesivät tapahtuman taustat ja aavistivat, että nyt ei tule Veelantiin joulurauhaa, eikä varsinkaan Jaakolle.

Olin lyöty mies. Peloissani ja kauhuissani. Olin nähnyt kuinka tuskaisesti isäni oli nämä kengät korjannut. Pelkäsin hänen ja Jumalan tuomiota. Omaan meidän perheen kamariin en uskaltanut mennä, vaan hiivin Fannin ja mummon köykikamariin odottamaan tuomiotani.

Kusikolon jäältä lähti kossien delekaatio viemään sanaa isälle. Olikohan niillä vähän mieluinen tehtävä mennä heti kantelemaan, mietin tuskaisena hämärässä nurkassa. Odottelin korvakuulolla kossien ilmiantoa. – Jaakon kengistä on pohojat irti, kuului Martti kuuluttavan ja varmaan oli tusina nappisilmiä todistamassa, minkä vaikutuksen se teki isääni. Odotin isä-Villen tuomiota. Hänen pitkän päivätyönsä tulos oli nollattu kusikolon jäällä alle viidessä minuutissa.

Köykikamarin ovi tempaistiin auki. Olin kun lammas, mi teuraaksi viedään. Isäni ilme oli tuskaisa. Hän nosti toisen jalkani ja kurkisti saappaan alle. Nosti toisenkin. Seisoi hetken paikallaan, kouraisi tukkaansa ja syöksyi ulos. Näin, että isä-Ville oli pakahtumassa tuskasta ja toivottomuudesta. Varmaan hän jo silloin totesi, että millä tämän toisen kaksospuolen saisi ihmiseksi.

Kotona tuli hyytävä mykkäkoulu. Iltapalaa syötiin jäätävän hiljaisuuden vallitessa. Kukaan ei tohtinut suutansa avata, sillä asia oli arka ja joulu tulossa.

Valkeni jouluaatto. Se oli normaalisti vilkas päivä. Haettiin joulukuusi ja kirjoitettiin joulukortteja, jotka käytiin jouluaamuna nakkaamassa naapuritalojen ovista sisään. Minulla ei ollut asiaa ulos, kun ei ollut kenkiä. Jostain vintiltä löysin kumiterät ja panin ne jalkaani joulunpyhiksi. Ei ollut oikein asiaa kylälle ja kossisakkeihin. Jaakon kenkien rikkominen oli pian levinnyt koko Veelanninpuhtoon. Siinä jäi toisarvoiseksi tapahtumaksi Jaltan konferenssi, jossa Stalin, Churchill ja Roosevelt jakoivat maailman sodan loputtua. Se oli kaukainen ja pikkutapahtuma Jaakon kolttosiin verrattuna.

Kun yritin lähestyä kossisakkeja, sieltä tuli ivallisia huomautuksia ja tunsin saaneeni koko kylältä kaininmerkin niskaani entisten syntien ja kolttosten päälle. Ei tullut joulumieltä. Sydänalassa vuoroin juili ja märkötti paha mieli. Eikä se ole sieltä vieläkään hävinnyt. Ei mene kalloon, että on syntynyt vapahtaja minunkin synneilleni. Konkreettisempi helpotus tulisi jos isä-Ville eläisi, niin ostaisin sille isot, uudet saappaat ja villasukat. Vaan kun olen myöhässä.

 

Hyvää joulua.

29.12.1994

 

Juice Leskinen laulaa: – Ja joulun jälkeen ihminen on mitä hän syö.

Aina ennen joulua sovitaan, että nyt ei osteta aikuisille joululahjoja, eikä hömpötetä. Siihen se kuitenkin menee, että hömpötetään. Lahjoja ja kukkasia ostetaan. Mukava se on saada ja mukava antaakin.

Kyllä se joulu tahtoo mennä ylensyömiseksi. Meilläkin oli iso kinkku ja Tapanin jälkeen tiistaina siitä oli jäljellä vain soppaluu. Sitä tulee syömisen ja nautiskelun kierre. Kun syö välillä riisipuuroa ja luumusoppaa, tulee kotvelo olo. Pitää saada suolanpuolta. Kylmähuoneessa on kinkku ja veitsi vieressä. Tupakalle mennessä on kiva tempaista kinkkusiivu ja kyllä sen päälle tekee jo tupakkaa mieli.

Tupakalta tullessa on suussa paha mieli ja pitää ottaa kinkunsiivu. Sitten vähän löhöilyä ja alkaa uusi kierros. Kun näitä kierroksia tekee pitkät pyhät, niin kyllä siinä jo tulee ”sikamainen” olo. Ihminen on sitä mitä syö.

 

Joulu on muuttumassa Suomessakin kovin amerikkalaiseksi. Sitä ilmentävät nuo tuhannet erilaiset valot, jotka räikeinäkin loistavat jouluun. Toisaalta valo tuo piristystä kaamokseen, mutta jotkut valot eivät oikein tuo joulurauhaa. Elävä valo, eli kynttilä ja lyhdyt ovat aina aitoja valonlähteitä ja tuovat mieleen lämpöä. Nykyisin näkee yhä useammin, että kaikki pihapuut ja pensaat on pantu tuikkimaan värillisiä valoja. Ainakin näin vanhan miehen mieleen ne näyttävät jo liian räikeiltä. Tuntuu, että kohtuus riittäisi kaikessa. Nämä ovat kovin henkilökohtaisia asioita ja aina maunmukaisia, joten sitä ei pitäisi arvostella.

 

Joulumusiikki tuo kyllä tunnelmaa. Siihen ei näytä kyllästyvänkään. Joulunajan jumalanpalvelukset ja messut sisälsivät kaunista kuorolaulua.

Nivalalaisilla oli myös omaa nauhoitettua musiikkia. Sain Pellonpään Pekalta, Keravan kanttorilta ja kuoronjohtaja Pekka Laakkoselta joululahjaksi Keravan seurakunnan kantaattikuoron ja orkesterin CD-levyn.

Pekka on piiskannut kuoronsa ja orkesterinsa vireeseen. Keravalla, Korsossa, Järvenpäässä ja ympäristössä on paljon entisiä nivalalaisia. Heille vihjeenä, että kannattaa hankkia Pekan kuoron levy. Siinä kuullaan Bachin Markus-passio, joka on ensimmäinen suomenkielinen versio. Sinällään tällä esityksellä on jo historiallista arvoa. Terveisiä Keravalle ja kiitos joululahjasta. Varmasti kasettiasi menisi täällä Nivalassakin.

 

Tässä on muutama päivä aikaa miettiä uudenvuodenlupauksia. Vielä ehtii tehdä hyvän teon tälle vuodelle jos on haluja. Tupakkalakko tässä tulee ensimmäiseksi mieleen ja hiihtämään lähteminen. Se on kuitenkin helpompi luvata kuin toteuttaa. Tein yhden tupakkalakon uudenvuodenyönä torilla ja se piti tarkalleen tunnin. Siitä on arkeutunut lupausten ja valojen tekoon. Mieli olisi kyllä altis, mutta liha on heikko, niin kuin sanassa sanotaan.

 

Moni aloittaa uuden vuodenkin työttömänä ja moni on jo heittänyt toiveensa paremmasta. Turvallista työpaikkaa ei ole enää kenelläkään. Jokainen vuosi tulevaisuudessakin tuo vain entistä suurempaa kiirettä ja henkisiä paineita. Tämä yhteiskunta toimii tehokkuuden periaatteella, jossa puolet kansasta lentää ulkokehän kautta ulos. Ne jotka jaksavat olla hullunmyllyssä mukana tuottamassa bruttokansantuotetta, eli tuotetta josta kaatopaikat täyttyvät, eivät kestä koko elämäänsä. Ainakaan vielä yhteiskunta ei ole havahtunut niiden viisaiden tiedemiesten varoitukseen, että kasvu ei ole ainoa suunta, vaan elämää voidaan elää muutoinkin. Rauhoittamalla tuhoton luonnonvarojen haaskaus ja jakamalla työtä  ja toimeentuloa tasaisemmin saisimme kaikki paremman ja kestävämmän elämän. Se on kuitenkin harras toive ja tuntuu yhtä etäiseltä kuin taivaaseen pääsy.

Jossain vaiheessa tämän maailman täytyy ajaa kantoon niin vahvasti, että se pakottaa ajattelemaan uudelleen suunnan ja päämäärän. Voi mitkä oltavat meillä olisi, jos osattaisiin jakaa eväät tasan, olla tappelematta ja tuhoamatta elinympäristöämme. Oltaisiin kuin maanpäällisessä taivaassa. Sitä ei ihminen ahneudessaan halua, vaan haluaa, että juuri minulla on kaikkea enemmän kuin tuolla toisella.

Jansu