Vuosi 1995

2.1.1995

 

Nyt se on jokaisella tilinteon paikka. Uudenvuoden aikana lasketaan vuoden aikana koetut ilot, onnistumiset, menetykset ja tappiot. Mikä jää saldoksi? Me ihmiset olemme kiinni enemmän materiaalissa kuin henkisessä hyvinvoinnissa.

Onko miehuuden ja vuoden saavutus se, että kaikki pellot ovat nyt salaojissa. Sainko maksettua viimeisenkin asuntolainan ja voin vaikka pyllistää pankinjohtajille. Minä olen uurastanut vuoden töissä ja voin pitää pääni pystyssä ja elätän muita heikompiosaisia kotimaassa ja vielä ulkomaillakin verorahoillani. Toimittaja ei ainakaan voi ilakoida näillä saavutuksilla.

Toisille vuosi on merkinnyt paljon. On saatu oma koti ja perheeseen on syntynyt terve lapsi. Ne ovat varmasti koko elämän yli kulkevia ilon ja onnen täyttymisen muistoja.

Moni työtön jo sivuraiteelleen heitettynä on opiskelun kautta löytänyt uuden työpaikan ja saanut tavallaan uuden arvostetun ja motivoivan elämän. Sekin on suuri saavutus.

 

Elämä ei kuitenkaan ole vain hyvien saavutusten kanssa elämistä. Siihen kuuluu meidän jokaisen kohdalla myös luopuminen ja tosiasioiden tunnustaminen.  Sillekään me emme mahda mitään, että joudumme luopumaan monesta hyvästä. Työttömyys tuo mukanaan vaikeuksia ja pitää luopua omasta kodista. Pitää luopua hyvästä autosta ja jättää maat ja mannut hellolleen pakettiin, kun ei ole jatkajaa. Nämä ovat kipeitä asioita.

Luopuminen on vaikeaa. Meillä tahtoo jäädä toinen jalka juoksuhautaan, niin kuin sotaveteraaneja taannoin parjattiin. Ei huomata, että olemme itse kaivautuneet kokonaan juoksuhautaan tai nousseet jopa barrikaadeille puolustautumaan kaikkea muutosta vastaan.

Tuli tässä vain mieleeni hyvän ystäväni, Kalevi Kannuksen, pakina. Kalevin kannanotto saattaa olla ammatista johtuvaa, eikä henkilökohtaista. Ammattiyhdistyspomona hänen täytyy ruokkia sellaista kuvaa, että mikään ei saa muuttua. Mitään saavutettuja etuuksia ei saa viedä pois ainakaan hänen liittoonsa kuuluvilta. Se on katkeraa, jos myös itse näin todella uskoo. Muutos tulee väistämättä.

 

Tässä tulee pakostakin mieleen 30 vuoden takaiset ajat. Luopujina olivat silloin omistava luokka. Heidän täytyi luopua palvelijoista. Talon piioista ja rengeistä. Piti lähteä itse navettaan ja metsään. Oli katkeraa nähdä, kun työväestö alkoi nousta ja ajeli komeilla autoilla ja rakensi uusia taloja. Työläisten kakarat tulivat kouluun ja jopa pärjäsivät siellä. Koko turvallisuuden taannut porvarillinen arvomaailma romahti. Ei varmasti tuskitta, vaikka ne tuskat pidettiin piilossa.

Työväenluokka rakensi muutamissa vuosikymmenissä maahan vallankäytön poliittisen koneiston. Rakensi mahtavat liikeyritykset, rakennusliikkeet, oman pankin, oman osuuskaupan, oman kulttuuritalon ja oman vakuutusyhtiön. Tämä viimeinenkin ehti mennä konkurssiin juuri ennen vuodenvaihdetta.

Nyt on taas työväestö, tai oikeammin ja todellisemmin sanottuna poliittinen vasemmisto ollut luovuttavana puolena. Sen voi arvata kuinka katkeralta tämä tuntuu vanhoista poliitikoista ja aatteen miehistä, jotka talkoilla rakensivat kulttuuritalon ja vasemmiston taloudelliset tukipilarit. Kaikki on hussutettu. Näin se elämä toimii ja opettaa meitä.

 

Kaikki nämä asiat ovat kuitenkin todellisen luopumisen rinnalla vain pientä. Meidän ei tarvitse kuin yrittää samaistua Hannu Anttilan vanhempien rooliin, niin kukaan meistä ei olisi valmis vaihtamaan osaamme heidän raskaaseen suruunsa.

Elämä voi pelottaa näinä aikoina. Sain kiireisenä perjantaipäivänä viestin eräältä merkittävältä talouselämän ihmiseltä. Hän totesi siinä, että ei pitäisi tuntea huolta tulevaisuudesta, jos elämän perusta ja pelastuminen on kunnossa. Uskolla on monelle ihmiselle vahva voima, ja he jaksavat kohdata maallisia vastoinkäymisiäkin.

 

Henkilökohtaisesti olisi taas kiitoksen paikka. Tämän kiitoksen minä en anna kärsiä inflaatiota. Sitä saa minusta naskalilla kaivaa ulos. Kuitenkin vuosi on mennyt hyvin, mutta menköön. Lukijat ovat jaksaneet antaa myönteistä palautettakin, kun tietävät minun heikkouteni siihen. Itse on kyllä valmis vastaanottamaan, mutta ei toisille antamaan kiitosta ja tunnustusta, saatikka sitten anteeksipyyntöä vuoden aikana tapahtuneesta. Minä otan anteeksi.

4.1.1995

 

Ollaan eurokansalaisia. Eipä sitä paljon muuten ole huomannut, mutta nukuttaa enemmän. Tuntuu siltä, että espanjalaisten ja italiaanojen siesta pitäisi nukkua joka päivä. Liekö euromuutosta vai muuten kaamoksen väsyä?

Kyllä sitä näin talvella joutaisikin mennä nukkumaan kuin karhu pesäänsä muutamiksi kuukausiksi ja herätä vasta keväällä kun metsä tuoksuu pihkalta ja raikkaalta. Vaan kun sitä on itsensä ihmispoloinen pannut niin pihtiin, että ei pysty omaa elämäänsä ohjailemaan, vaan on aikatauluja: Toimiston ovet avautuu, linja-auto menee, meijeriauto tulee, pankki aukeaa, kaupat aukeavat, päivähoitolapset tulevat ja niin edelleen. Jokaisella meillä on piiskansa selän takana: ”Meidät on reivattu ristiin ja rastiin, elämän kastiin…”

 

Tuota minä en lakkaa ihmettelemästä, että rengeistä tulee isäntiä. Tiedän, että Päivärinnan Einolta tulee nuuskaa, kun arvostelen Revon Sähköä. Pohjanmaan puhelinosuuskunta on toinen puulaaki, joista on tullut renkien sijasta isäntiä.

Kun teollisuuden edellytyksiä pitäisi parantaa ja yksityisten kuormaa keventää, niin nämä kaksi monopoliyritystä toimivat röyhkeästi ”veronkantajina”. Tässä on jo kyse moraalista.

Miten voivat luottamusmiehet menetellä niin moraalittomasti näiden laitosten johdossa, että antavat tällaista tapahtua? Nämä molemmat yritykset pystyisivät heti laskemaan tuotteensa hinnan puoleen kahden vuoden ajaksi ilman, että tarvitsisi edes saneerata ylipaisunutta henkilökunta ulos. Niillä on tileillä kansalaisilta kerättyä rahaa sata miljoonaa markkaa. Nyt Revon Sähkö toimii pankkina ja tarjoaa lainoja kunnille. Onhan se komeaa asiakkaiden varoilla leikkiä, mutta se on täysin moraalitonta. Näiden osuuskuntien ja yhtiöiden johdolta on täysin kadonnut suhteellisuudentaju, kun ovat saaneet mellastaa ilman minkäänlaista kontrollia ja valvontaa.

Kaikki yritykset ja jopa kunnatkin saneeraavat väkeä ulos, mutta näillä firmoilla ei ole siihen tarvis, kun voivat aina vain korottaa tariffeja ja maksuja. Esimerkkinä voisin holtittomuudesta mainita Pohjanmaan Puhelinosuuskunnan  rakentaman organisaation. Esimerkiksi autoliikkeeltä ostettu kiinteistö ja siihen perustettu laitemyynti ja mukamas asiakaspalvelu on täysin utopistinen ajatus. Jos Pohjanmaan Puhelinosuuskunta pärjää vieraalla henkilökunnalla puhelimien myynnissä pienen yksityisyrittäjän kanssa, niin se olisi maailmanihme. Miksi ei Puhelinosuuskunta myy myös lääkäri- ja siivouspalveluja, kun se tulee alueille, jossa se haaskaa asiakkaiden rahaa kilpailemalla niistä palveluista jotka yksityinen hoitaa puolta halvemmalla.

Kyllä tekisi mieli kysyä myös tätä Revon Sähkön hommaa. Kuka on antanut valtuudet rahankeräykseen ja pankkitoimintaan? Luottamusmiehet Revon Sähkön johdossa ovat kyllä hyviä lounaansyöjiä, mutta kokouksiin heitä ei tarvitsisi päästää asiakkaiden etuja valvomaan. Yhtiön liikevaihto on 190 miljoonaa ja taseessa rahoitusomaisuutta lähes 100 miljoonaa. Henkilöstömenot firmassa 30 miljoonaa ja kun kysymys on yhtiöstä, jonka päätehtävänä on sähkön osto, myynti ja jakelu, niin paljon menee energiaa harakoille.

Äänestytin kerran Raimo Martikaisen ja Seppo Kojolan Pohjanmaan Puhelinosuuskunnan hallintoneuvostoon suurin toivein, että nämä nyt edes yrittäisivät ottaa tosiasioita esille. Turha toivo. Pojat ovat kilttejä ja odottavat talousneuvoksen nimitystä, kun ovat kiltisti vuosikymmenen paikoillaan.

Tässä tuli kovaa tekstiä, mutta tähän on puututtava. Toivon, että Rantanen ja Honkola edes vähän tästä suivaantuisivat tai heräisivät, että päästäisiin penkomaan kummankin laitoksen toimintaa perusteellisemmin ja tekemään vertailuja, mikä on firmojen tehtävä, mitkä toiminnat kannattavat ja miten ne peilaavat normaalin yritystoiminnan kuvioihin.

 

Miksi muuten Suomessa ei enemmän toteuteta henkilöstön kierrätystä? Se olisi terveellistä, että esimerkiksi ammattikoulujen opettajat ja rehtorit kävisivät olemassa vuoden –pari yksityisen rakennusfirman johdossa tai projektijohtajana ulkomailla. Outokumpu ainakin kierrättää miehiään ja siellä ei ole suojatyöpaikkoja. Sehän merkitsisi tietenkin sitä, että omakotitalo täytyisi kanittaa ja pantata heti firmalle, että mahdolliset tappiot pystyttäisiin jostain peittämään. Honkola ja Rantanen voisivat kokeilla näppäryyttään ja piirrellä roknooseja ja käyriä jonkin rakennusfirman johdossa parin vuoden ajan tulosvastuullisena myös palkan osalta. Hyvää tekisi pistää myös kunnallisjohto vetämään jotakin yritystä, niin huomaisivat, mistä raha tulee.

Me olemme Suomessa vielä niin kovin tsaarinvallanaikuisia ja esivallan pelkoa kunnioittavia, että kumarramme jo kaupungintalolla mittausteknikkoakin, kun kerran vuodessa käymme siellä asioilla. Tähän asiaan minä totta vie toivon, että EU voisi vaikuttaa, sillä paljon puhuttu suomalainen demokratia on herrojen komeasti käyttämä sana, mutta käytännössä suomalaisten eriarvoisuus on kasvanut viime vuosina hillittömästi. Joka päivä tulee uutta velkaa pankkitukien ja muiden muodossa ja samat herrat koreilevat miljoonien tuloilla valtakunnan lehdissä. Ja samoja naamoja äänestetään varmasti maalisvaaleissakin, tai moni harkitsee vakavasti sitä, että kintaat tiskiin.

Miksi kansalaiset eivät tee omista asioistaan ”puutelistaa” ja kysy suoraan ehdokkaaltaan, että lupaatko julkisesti eduskunnassa nostaa näistä asioista keskustelun. Esimerkiksi suhtautuminen puoluetukeen olisi yksi hyvä asia. Vaan kun ei kehtaa itseään munata, arvelee moni ja jää vaalipäivänä kotiin.

Tämänkö piti olla uudenvuodentoivotus? Pahalta näyttää tämän palstan suhteen.

11.1.1995

 

Vuodenvaihteen pyhät ja resuiset viikot ovat takanapäin. Tammikuu on alkanut tuhruisesti. Joka aamu on saanut kaivaa auton lumen alta. Se on sitä arkitodellisuutta.

Muutoinkin tammikuu on sitä kaamoksen ankeaa aikaa. Helmikuussa huomaa jo selvemmin kevään olevan tulossa, kun päivä jatkuu nopeasti. Ihminen on kaikesta huolimatta myös säistä elävä olio. Talvisaikaan unta otetaan enemmän, kuin kesän ja kevään valoisina päivinä.

Ihminen on myös passiivisempi. Ei sitä jaksa oikein innostua mistään. Puurretaan samaa latua niskat kyyryssä. Tällaisena aikana ihmiskontaktit olisivat hyviä, mutta monesti on niin nuuruna, että ei jaksa lähtiä edes iltakylään. Hyvä sauna on paras ja rentouttava keino virkistyä.

 

Romuskaa, eli flunssaa tämä jahkailu on, niin kuin lukijat jo saattoivat aavistella. Toista viikkoa on ollut pökkelö olo. Ruoka ei maistu, olipa sitten vaikka lammaspaistia. Niistää saa niin että korvat soi ja kun ottaa buranan, tulee uni istualtaan. Ei ole oikein kuumetta, eikä henno jäädä makuullekaan, mutta ei ole kunnossakaan. Tämä on sitä pökkelöolon aiheuttajaa.

Mitäpä tässä jaksaisi oikein turista. Tuttu tauti monelle, joten koittakaa ymmärtää, että ajatus ei juokse edes limpeissä.

 

Niitä on vielä sellaisia ihmisiä, jotka eivät juuri ole elämässään sairastaneet. Se on harvinainen rikkaus ja varmasti sellaisen on vaikea tunnustaa, että joitakin jommoo sieltä ja täältä ja sitten ryhtyy tulupittaan, niin kuin eräs mies sydäninfarktejaan valitteli.

Muistan, että edesmennyt appiukkoni oli tällainen tervaskanto ja hänelle flunssakin oli kauhistus. Hän ei olisi varmaan kestänyt pitkää sairasvuodetta kärsimättä, mutta kohtalo oli armias. Hän kaatui seisovilta jaloilta ja sai toivomansa lopun.

Paljon voi ihminen varmasti vaikuttaa omaan terveyteensä. Liikunta ja terveellinen ruoka ja se nautintoaineiden kohtuullinen käyttö on monen tervaskannon ainoa itsehoito terveyden hyväksi. Nyt on kyllä niin monenlaista rohtoa kaupan, joilla ihmiset koittavat suojautua kulkutauteja ja viruksia vastaan. Liekö niissä auttavia aineita muuta kuin uskonvahvistus. Joku luottaa auringonhattutippoihin enemmän kuin kamferiin. Toiset syövät vitamiineja rasiakaupalla vuoden mittaan. Tässäkin tapauksessa lienee niin, että jokainen hoitaa tautinsa ja jokainen tulkoon uskollaan autuaaksi.

 

Eipä tästä kerta kaikkiaan tule nyt mitään. Vielä viime viikolla oli virtaa parantaa maailmaakin, mutta nyt ei tunnu siltä että pystyisi muita neuvomaan.

Yritetäänpä loppuviikolla paremmalla onnella.

16.1.1995

 

Huipulla tuulee. Erkki Liikanenkin sain ehdot ensiesiintymisestään, oltuaan kuultavana Euroopan Unionin raadin edessä. Samat ehdot tuntui saaneen Ruotsin komissaari. Emme tiedä, mitä pojat ovat puhuneet, mutta ei ole kuulemma esitykset menneet läpi ainakaan toistaiseksi.

Jospa nyt alkaa suomukset silmistä pudota ja totuus kirkastua. Tähän asti on komissio ollut hillitysti hiljaa ja seurannut suomalaistenkin keskustelua, kuinka me vedämme niissä ja niissä asioissa kotiinpäin. Nyt ollaan jäseniä ja isäntien ääni kuuluu. Siinä pannaan uusia jäsenmaita kuriin ja vannotetaan yhteisön nimeen ja unohtamaan jäsenvaltion pyrkimykset ja tavoitteet. Mielenkiintoista seurata mitä lähiviikot ja -kuukaudet tuovat uutta. Ehkä sellaista, jota ei kansalle ole aikaisemmin kerrottu.

 

Tuulinen paikka on ollut myös YLE:n pääjohtajan paikka. Siellä ei ole tahtonut mies pitkään viipyä. Jokainen on vuorollaan tullut vauhdilla mukaan ja luvannut parantaa maailmaa uutena pääjohtajana. Sakari Kiuru taisi istua paikallaan eläkkeelle saakka. Muut ovat lentäneet lyhyemmän tai pitemmän ajan jälkeen kuin leppäkeihäs ulos pääjohtajan virasta.

Eino S. Repo tuli aikoinaan Kekkosen siivellä pääjohtajaksi ja oli radikaali. Ei mennyt kauan kun Kekkosen luotto loppui ja ukko ulos katkerana. Raatikainen pudotettiin, mutta hän ei ainakaan ulospäin ole sielunhaavojaan levitellyt, vaan kirjoittelee Apu-lehteen varsin luonnonläheisiä ja kilttejä pakinoita.

Reino Paasilinna tuli demarien älykkönä pääjohtajaksi ja tavan mukaan uusi pääjohtaja oli täynnä ideoita. Ei mennyt kuitenkaan kuin pari vuotta, kun Paasilinna sai lähteä katkerana miehenä pääjohtajan pallilta.

Tiedotuspuolella tilanne on toinen kuin muissa valtionyhtiöissä. Muiden yhtiöiden johdossa voi istua nynny eläkeikään saakka, mutta YLE:n paikka on näkyvä ja kuuluva ja siellä tuulee. Kovalla tiedotuspaikalla ei voi luottaa poliittisiin puolueisiinkaan. Ainoa turva on osake-enemmistö ja sen turvin Aatos Erkko pystyy laukomaan omia ajatuksiaankin.

 

Kyllä Ahon hallituksessa on tuuli käynyt. Liekö alkuperäisiä ministereitä muita pääministerin lisäksi kuin Viinanen, Kanerva ja puoliksi valtansa menettänyt Sirpa Pietikäinen. Ei se ihme, jos vanha toimittajakaan ei enää pysy perässä ja sotkin Pesälän Puraan.

Kerkisin eilen illalla syömäreissulla seurata vähän aikaa televisiosta eduskunnasta kyselytuntia. Kyllä se Viinanen ministereistä on kaikista vakuuttavin ja pystyy kertomaan asiansa vakuuttavasti oikein isäntämiehen elein. – Ei meille mannaa tipu taivaasta ja eikä meidän velkoja kukaan muu maksa. Se on turha luulla, että menoja paisuttamalla jokin taivas aukeaisi työttömyydenkin korjaamiseksi.

Tällä välin oli ministeriaitio ehtinyt muuttua niin, että siellä oli ainakin pari uutta naamaa. Kunhan nyt loppukausi jotenkin kytyytellään tuntuu olevan mieliala sielläkin suunnassa.

Salissa istui myös uudeksi pääministeriksi kaavailtu Paavo Lipponen. Ei ainakaan siinä puolen tunnin aikana käyttänyt yhtäkään puheenvuoroa. Hampaaton oppositiojohtaja.

Sekin on kyllä aavistettavissa, että tuleva vastuu jo painaa. Paavo parka, kovan onnen lapsi. Vaikka SDP saisi hallituskumppanin kokoomuksesta ja maatalouden polvilleen, niin vaikeudet ovat varmasti valtavat ja ihmetellä täytyy jos hallitus istuu samassa kokoonpanossa vaalikauden loppuun. Kepu ryvettynee niin pahoin vaaleissa, että sillä on vielä paremmat syyt kuin demareilla viime vaalien jälkeen sanoa, että siitäpä vain vaalivoittajat asiat hoitakoot. Nyt ratkaistaan asiat yksinkertaisella ääntenenemmistöllä ja Keskustan ääniä ei tarvita.

 

Kyllä tässä pikkuhiljaa alkaa flunssakin parantua ja kevään edistyessä lämmittää aurinko ja lähestyvät vaalit.

Hiihtäkää minunkin puolestani. En ole saanut vielä suksia autotallin vintiltä alas.

18.1.1995

 

Voi Äiti-Venäjä, miten sekaisin on teillä valtakunta. Rauhaa hierotaan toisaalla, Groznya jauhaa pommit. Jeltsinin valtaa ei kukaan tiedä. Kuuntelin televisiosta asiantuntijoiden puheenvuoroja ja ei heilläkään tuntunut olevan todellista käsitystä siitä, kuka Venäjää vallitsee. Paholaisen voimat ainakin toistaiseksi.

Muutamassa vuodessa on suuri sotilasvaltio mennyt moraaliseen ja taloudelliseen rappioon. Tankit ja helikopterit ruostuvat ja taistelijoiden ja sotilaiden moraalista ei voi puhua. Hämmentyneitä ja apaattisia nuorukaisia näytetään sotavankien laumoina. Televisio tuo sodan olohuoneisiin. Kuvat ovat julmia.

 

Katseet ovat toistaiseksi kääntyneet pois Balkanilta. Sota jatkuu sielläkin ja niin monessa muussa maailmankolkassa. YK ja Nato ovat voimattomia. Huonosti on päättynyt niidenkin sotaretket. Häntä koipien välissä on ollut paluutie Somaliastakin. Nyt harkitaan jo pitempään kannattaako lähteä tappelemaan ja tapattamaan. Kallis maailmanjärjestö on hampaaton tiikeri, vaikka pääsihteeri kävikin Suomessa vakuuttelemassa järjestön puolesta.

 

Kauppiaat vaihtuvat Nivalassa melko tiuhaan. Kilpailu on varmasti ankaraa. Ei sitä muuten lopettaisi, jos kaupanteko olisi rahasampo. Juha Karjalainen tuli Kimaraan ja Aarne Holappa vetäjäksi Spar-markettiin. Voimia pojille. Työpäivä on pitkä ja voimia kuluttava. Me asiakkaat olemme vaativaisia ja pitää jaksaa olla aulis palvelemaan. No, siihen täytyy olla kauppiaalla luonnonlahjat ja taipumukset. Muuten sitä ei jaksaisi.

 

Viime viikolla oli seurakuntakodilla kaksi hyvää alustusta. Roomalaiskatolisen kirkon yhteiskuntanäkemystä oli selostamassa diakoni Pentti Laukama. Paavin johtama maailmankirkko on suuri yhteisö. Roomalaiskatolinen kirkko on monessa mielessä tasapainottava voimatekijä. Roomalaiskatolinen uskonto pitää koossa taloudellisesti hyvinkin eriarvoisia kansakuntia.

Roomalaiskatolisessa kirkossa perheyhteys on kiinteämpi kuin luterilaisilla. Perheessä kannetaan yhteisvastuuta. Suku tulee avuksi, kun jollain menee heikosti. Rippi on vapauttava sakramentti, jota haikaillaan luterilaiseen kirkkoonkin. Katolisissa maissa itsemurhat ovat vähäisempiä kuin esimerkiksi täällä pohjolassa. Onko se sitten ripin vai valon vaikutusta. Roomalaiskatolinen kirkko kasvaa edelleen. Oulussa on lähin roomalaiskatolinen kirkko ja Suomessakin siirtolaisten ansiosta kasvavia seurakuntia. He pitävät yhteyttä ja ovat toinen toisensa tukena.

Onkohan meillä asiat liian hyvin, että ei tarvita toisiamme samalla tavalla. Vastuu kuuluu yhteiskunnalle, ei lähimmäiselle, ajattelemme helposti. Kun kerran olemme kunnollisia veronmaksajia niin yhteiskunta ja kirkko saa hoitaa huonompiosaiset.

Herätysliikkeissä on onneksi tätä yhteisvastuuta. Takavuosina körttisten seuroissa ja kamarikeskusteluissa kannettiin kipeitäkin asioita ja avauduttiin. Nyt on tainnut vähän väljähtyä tämä perinne. Tai mistä minä tiedän minkälaisia keskusteluja ja lähimmäisen kantamista vieläkin tapahtuu, kun en ole niin lähelle asioita päässyt.

Joka tapauksessa meitä patistetaan jälleen antamaan ropomme yhteisvastuuseen. Tarpeet näemme uutisissa joka päivä. Hajonneita koteja, orpoja ja vammaisia. Paljon henkistä tuskaa ja ahdistusta. Rahalla ei tietenkään voi kaikkea korvata, mutta aineellinen tukikin on tärkeää.

23.1.1995

 

Eilen illalla myöhään oli televisiossa Jari Sarasvuon haastateltavana Hyvät, pahat ja rumat – ohjelmassa lyöty mies. Ulf Sundqvist oli vastaamassa toimittajan kipeisiin kysymyksiin miltä nyt tuntuu.  Mies täyttää pian 50 vuotta ja voi sanoa, että on elänyt vaiherikkaan elämän. Nousuja ja laskuja. Viimeisin rysäys toissapäivältä. Yli 20 miljoonan markan tuomio holtittomasta rahanannosta veljensä yritykseen.

Ei siinä raaskinut Sarasvuokaan olla kovin hyökkäävä ja ärsyttävä, kun katseli vastapäätä istuvaa miestä. Moni muistaa vuosien takaisista kuvista saman herran. Opetusministeri, puolueen puheenjohtaja, STS-pankin pääjohtaja ja paljon muuta. Liituraitapukuinen itsevarma poliitikko. Nyt on kaikki mennyt. Poliittinen ja yhteiskunnallinen ura. Ja omien sanojensa mukaan myös rahat ja omaisuus.

 

Sain tutustua samaan herraan ensimmäisen ja ainoan kerran nokitusten joskus 70-luvun alussa. Sorsan hallitus, eli nappulaliiga, oli käymässä Nivalassa. Ei koko hallitus, mutta muistini mukaan porukassa oli Louekoski, Sundqvist, Aimo Kairamo ja Matti Ahde. Kairamo taisi olla silloin Sorsan sihteerinä. Olivat matkalla muistaakseni Ouluun kauniina kesäisenä päivänä.

Herrat pyydettiin Heikkilään tiedotustilaisuuteen ja esiteltiin heille Kyösti ja Kalervo Kallion museohanketta ja mahdollista valtionapua hankkeelle. Pojilla oli viinipunaiset demarien kesäpaidat päällä.

Paikalla oli muistaakseni Museosäätiöstä lisäkseni Kivi-Kalle ja talonväestä Veikko Kallio, Kerttu Saalasti ja Kaino Pihlajamaa. Tuli siinä vähän outo kontrasti, kun Heikkilän tuvassa hääräsivät nuoret pojat punainen paita päällä. Me oltiin kuitenkin pyytäjien puolella ja pojat saivat arvoisensa kohtelun suvun edustajilta. He olivat silloin vallan kahvassa ja valtion rahakirstun vartijoina. No, heltisihän sieltä 100.000 markkaa ja tarpeeseen olikin.

 

Puhuttiin tässä eräänä päivänä Raivion Askon kanssa, että kyllä se elämä järjestää meille kaikille jonkinlaisen kiepin. Yhtäältä asiat saattavat olla hyvin, mutta jokin toinen asia ei menekään niin kuin on toivonut. Isokin firma saattaa pyllähtää ja sukupolvien työ menee kertaheitolla. Tai jos on taloudellisesti hyvin, niin saattaa iskeä sairaus tai jokin muu paha asia. Ei täältä kukaan hengissä selviä, eikä kolhuittakaan. Kyllä meitä jokaista jollakin tavalla aisoissa pidetään, että ei pää pääse kovin korkealle.

 

Liikasellakin on jo laastarilappu otsakulmassa. Nokkelimmat kertovat, että se on kuule nykyinen demarien tunnusmerkki. Sitä minä vaan ihmettelen, kun tauti on tarttunut viime päivinä nivalalaisiinkin niin, että yhdellä sun toisella näyttää olevan laastarilappu. Yhdelläkin arvostetulla entisellä kepulaisella kunnallispoliitikolla näytti olevan laastarilappu otsassa ja minusta näytti, että hän kantoi sitä pää pystyssä, eikä suinkaan häpeillen. Onkohan liikkuminen demareihin päin alkanut nyt näin voimakkaasti, vai olisiko jääkeleillä yhteyttä asiaan?

Eihän se mikään ivankohde ole, jos ihmiselle sattuu haaveri ja on laastarilappu otsassa. Olipa sitten presidentti, komissaari tai kadun mies. Se voi tulla kenelle tahansa kömpsähdys ja voi mennä luitakin poikki.

Kaikista vaikein on selittää uskottavasti, jos sattuu menemään jostakin kolhusta silmä mustaksi. Siinä katsotaan heti ”sillä silmällä”, että onko kävellyt mopon viittaan tai onko ollut perheväkivaltaa. Eräs mies kertoi aivan viime viikolla, että hänen vaimonsa kaatui pihalla ja iski kulmansa jäähän, josta meni silmä tukkoon. Isännän piti panna vaimonsa kotiarestiin, että ei olisi itsekin joutunut epäilyksen listoille. Paise istumalihaksessa on kiusallinen, mutta sen kärsii vain itse. Mustasta silmästä saa kärsiä pälyileviä katseita ja antaa selityksiä, jotka eivät aina mene edes perille. Sellaisia me ihmiset olemme.

25.1.1995

 

Viime viikonvaihteessa Nivalassa elettiin taas ”kaupunkilaiselämää”. Sitä on tällaisessa euro-kaupungissa, kuin Nivalassakin, myös niitä nurjia puolia. Tehtiin ilkivaltaa ja murtoja oikein olan takaa. Tällä kertaa oli tekijänä tänne vierailulle saapunut jokin hunsvotti.

Kyllä tällaisille vieraille pitäisi lyödä postimerkki otsaan ja laittaa Siperiaan. Poliisi on kuitenkin voimaton tällaisten pahantekijöiden suhteen. Heitä ei voi vangita, eikä heiltä saa mitään korvausta.

Vankilat ovat monessa maassa täynnä pikkurikollisia ja suurempiakin konnia. He käyvät hetken siviilissä ja uusivat temppunsa ja palaavat takaisin. Kalliita miehiä yhteiskunnalle.

Mitä heille pitäisi tehdä? Useimmilla näillä konnilla tuntuu olevan vain uhmaa ja ylimääräistä energiaa. Olisi sota-aika, niin heillekin löytyisi mieluisia töitä.

 

Kuuluisa Nikke Pärmi, joka oli kukistamassa myös Nivalan pulakapinaa, sai sota-aikana komennettavakseen vankikomppanian rintamalla. Nikke pisti miehet riviin ja komensi: – Duoda, duoda, murhamiehet oikealle ja varkaat vasemmalle.

Kaksi jäi kuitenkin paikoilleen – Duoda, duoda, mitäs miehiä te olette?

Toinen ilmoitti olevansa himomurhaaja ja toinen raiskaaja. – Duoda, duoda, teistä tulee minun lähettejä.

Tarinan mukaan Nikke Pärmi selvisi vankikomppanian kanssa hyvin ja nämä konnatkin saivat tehdä kerrankin palvelusta isänmaalleen.

 

Nyt eduskunnassa puuhastellaan ja kinastellaan sitä, saako Suomi osallistua YK:n vapaaehtoispataljoonaan, joka voisi osallistua rauhaanpakottamiseen, eli tarpeen tullen taisteluihinkin. Sinnehän ei olisi pakko kenenkään lähteä, mutta aina raha ja seikkailu on kiinnostanut suomalaisiakin miehiä. Heitä on ollut muukalaislegioonassa ja palkkasotureina Kongossa, Vietnamissa ja taitaa olla parhaillaan Balkanillakin.

Tässä olisi monelle siviilin sääntöihin sopeutumattomalle hyvä bisnes. Saisi toimintaa, kun pääsisi tappelemaan oikeasti, eikä vain hakkaamaan vanhoja mummoja, pappoja ja ikkunoita säpäleiksi. Siellä ei silitettäisi päätä, vaan annettaisiin kunnolla takaisin ja henkiriepukin olisi vaarassa.

Minä uskon, että moni valitsisi vankilatuomion sijasta vapaaehtoisesti palkkasoturin homman ja mikäs estäisi miestä kutsumasta kertausharjoituksiin ja lähettämään tappelemaan tosissaan, jos ei osaa siviilissä käyttäytyä. Tällaisiin ajatuksiin tässä on pakostakin tullut, kun viikonloppuna tehtiin kaksi murtoa tähän meidän toimituksenkin taloon.

 

Ulkoministerin äkillinen sairastuminen on puhuttanut kansaa. Oliko miehellä liian paljon paineita? Vanha mies aina menossa lentokoneessa ja huonosti nukuttuja öitä. Työ julkisen kontrollin alla on raskasta.

Aina sitä miettii, että mikä panee miehet tällaisiin hommiin vapaaehtoisesti. Ei Haavistollakaan olisi ainakaan rahallista motiivia pitänyt olla. Sitä hänellä on jo entuudestaan aivan riittämiin. Aina ei osata sanoa ei, vaikka toisin olisi parempi.

Hyvä esimerkki siitä oli Kekkonen. Ei osannut kieltäytyä aikanaan. Oliko ainoa vastuuntunto isänmaasta vai vallanhimo?

Valta nousee tietenkin päähän matalimmillakin paikoilla. Ei osata luopua, vaikka terveys reistailee. Luopuminen voisi toisaalta merkitä sitä, että ihminen lysähtäisi kokonaan. Henkinen puoli pitää myös ihmisruumista koossa ja kasassa.

Hyvän esimerkin tästä on kertonut romaanissaan Kauppis-Heikki. Eräässä talossa oli jo iäkkääksi käynyt leskimies isäntänä. Hänelle oli tarpeellista näyttää miehuuttaan piikojen ja renkien nähden.

Talossa oli renki, joka osasi ottaa asiat omalta kannaltaan. Hän suostui painimaan aina navettaladossa piikojen nähden isännän kanssa ja antoi heittää isännän hänet selälleen. Siitä seurasi isännän suosio ja makupalat isännän pöydässä. Isäntä sai kaipaamaansa arvovaltaa muualtakin kuin piioilta ja se piti hänet hengissä.

Sitten tuli riiviikon aika ja renki päätti palata kotiseudulleen ja otti lopputilin talosta. Viimeisenä iltana isäntä ja renki kävivät tavanomaisen painin heinäladossa. Rengillä ei ollut enää velvollisuuksia ja hän paiskasi isännän kuin karvakintaan ladon nurkkaan. Rengin lähdettyä talosta isäntä riutui, eikä joulua nähnyt.

Sellaista on mahdin menettäminen, kun siitä ei osaa itse aikanaan luopua.

1.2.1995

 

Tulipas kirpakka pakkanen. Eiköhän siinä flunssavirukset ja basillit kuole. Muutenkin tällainen kaunis ja jopa keväinen sää piristää ja on paljon mukavampi kuin harmaa pyrypäivä.

 

Kaupunginhallituksen valinnat ovat kiukustuttaneet joitakin. Politiikassa ei tunneta armoa, jos sattuu tölväisemään jotakin tahoja pahasti. Tämä taisi olla takana, kun yrittäjien edustaja tipautettiin pois hallituksesta. Yleensä yrittäjillä on ollut kautta aikojen paikka kaupunginhallituksessa, joten tässä ei voi olla muuta syytä kuin poliittista kaunaa henkilötasolla.

 

Sukupolvet vaihtuvat. Kerttu Saalasti on kuollut. Yksi merkittävä elämä on päättynyt.

Kyllä hän oli tarmokas ja monella tavalla myös isänsä luonnetta perinyt. Muistan kun kerran menimme Niskasen Paavon kanssa Keskitaloon maanäytteitä ottamaan kauniina kevätaamuna. Kerttu-emäntä oli vastaanottamassa pihalla ja komensi meidät heti talliin. Yöllä oli syntynyt komea varsa ja sitä piti tietenkin käydä ihailemassa. Olihan Kerttu tottunut jo Heikkilässä hevosiin ja uuden varsan syntyminen oli aina iloinen asia.

Kerttu Saalastin mittavimmaksi saavutukseksi jäi Oulun yliopiston perustaminen. Se tapahtui Saalastin opetusministerikaudella ja Kekkonen vahvisti kertun esittelystä lain Oulun yliopistoksi.

Muistan niitä katkeria lausuntoja, joita Helsingin yliopiston professorit antoivat asiasta. He olivat sitä mieltä, että korkeimman opetuksen hajottaminen Helsingin ja Turun ulkopuolelle on epäonnistunut yritys. He eivät uskoneet, että Oulun yliopistosta tulisi aikanaan kehittymään kansainvälinen yliopisto. Niin on kuitenkin käynyt, eikä tänä päivänä kukaan kiellä sen merkitystä valtakunnallisestikaan. Ja mikä merkitys Oulun yliopistolla on ollut koko Pohjois-Suomen kehittymiselle. Kymmenet tuhannet nuoret ovat suorittaneet akateemisen loppututkinnon. Heidän opiskelunsa ja työnsä tuottaa jatkuvasti hyvinvointia ja vaurautta koko Pohjois-Suomelle. Ansiotta ei opetusneuvos Kerttu Saalasti saanut kunniatohtorin arvoa.

 

Teollisuuskylässä rakennetaan kahta suurta hallia. Nokian menestyminen kansainvälisesti tuo työtä lujasti Pohjois-Suomeenkin. Taitaa olla jo kymmenentuhatta työpaikkaa Nokian alihankintojen myötä.

Kapealla alalla pienelläkin maalla on mahdollisuus päästä maailmanmarkkinoille. Nokian sitkas kehittelytyö matkapuhelinmarkkinoilla on tuottanut tulosta. Tuotekehittelyssä on ollut satoja insinöörejä vuosikaudet. Se on kallista touhua, eikä monella yrityksellä ole varaa tällaiseen.

Nokialle toivoisi menestystä jatkossakin. Kuitenkin on aina pelko, että jenkit, japanilaiset tai saksalaiset ajavat isolla rahalla ohi. Se olisi katkera paukku Suomelle. Kilpailu on kuitenkin ankaraa, eikä siinä armoa tunneta. Nokian putoaminen pois kilpailusta merkitsisi kymmeniä tuhansia työttömiä lisää ja erityisesti se koskisi myös näitä alueita. Sievissä, Nivalassa ja Oulaisissakin on jo tuhatkunta työpaikkaa Nokian alihankinnoissa. Täytyy toivoa hyvää myötätuulta Nivalankin elektroniikkayrityksille.

6.2.1995

 

En tiedä kuka on se ystävällinen ihminen, joka toi viime vuonna toimitukseni seinälle huoneentaulun:

Elä ihteäs pilloo.

Elä kiireellä ihminen ihtiäs pilloo, hermot jos männöö, onko siitä illoo? Elä pikajunan vaahtia hyssytä aena, vuan päivälläi joskus piäs pehkuihin paena. Toppuuta joskus tulinen tuo tahti, kokkeile mitä on ruokalevon mahti. Kohta jo huommoot kuinka on sommoo, katkaesta virtoo, antaa hermoille lommoo.

Siinäpä sitä olisi tällaiselle ukolle kylliksi elämänohjetta, mutta en ole jaksanut aina huoneentauluani seurata. Ja sen arvaa, että se ottaa jollain tavoin takaisin.

 

Takalon Tommi tuli perjantaiaamuna meille traktorin kanssa tietä avaan. Tehtiin talven tinki, kun entinen tienavaaja, Nukarisen Harri heitti pois lumityöt ja ryhtyi entiseksi isännäksi.

Tommi on perinyt sukunsa raatauslahjat. Jos Lanterin Tuomas ja pojat olivat kuuluisia tarinoistaan, niin kyllä Tuomo ei ole ainakaan heikompi. Tuomon seurassa viihtyy.

Siinä tuli juuri puhe tuosta hössöttämisestä. Ihmiset palavat loppuun ennen aikojaan ja ovat valmiita eläkkeelle viisikymppisenä. Suomi johtaa maailmantilastoa siinä, että täällä jäädään nuorimpana eläkkeelle. Tuomo tuli samaan johtopäätökseen, että ei osata ottaa yhtään rennosti, vaan aina on pipo tiukalla.

Tuomo kertoi tarinan eräästä edesmenneestä maineikkaasta isäntämiehestä, joka osasi elämisen taidon oikealla tavalla. Hän ei hätääntynyt vähistä. Kerrankin isäntä oli lähtenyt aamutuimaan pudottelemaan tallinvintiltä hevosille heiniä. Siihen aikaan heinät säilytettiin tallinvintillä ja pudotettiin pientä lautakuilua alas parteen. Isäntä ei aamuhämärissä nähnyt, että luukku oli auki ja putosi kuiluun. Pahaksi onneksi niin, että hartiat edellä ja jalat ylöspäin. Siinä ei tukevalla isännällä ollut mitään mahdollisuutta päästä omin päin ylös.

Isäntä oli kuitenkin rauhallinen mies ja jäi odottelemaan, että kyllä ne rengit sieltä tulee aikanaan talliin ja pelastavat tukalasta tilanteesta. Isännällä oli päällä vankka sarkapuku ja muutenkin lämpimät vaatteet. Mikäs siinä oli köllötellä ja kuunnella kun hevoset narskuttivat heinää.

Aikaa kului. Emäntä oli jo ihmeissään, että miten isäntä niin kauan tallireissulla viipyy, eikä tule aamukahville. Viimein hän lähti etsimään tallinvintiltä isäntää. Aamuhämärissä emännälle kävi samalla tavalla kuin isännälle ja hän putosi kuiluun isännän päälle. Isäntä siinä pitkän odotuksen jälkeen ilahtuu ja toteaa: – No, äitihän se sieltä tullee.

 

Muutenkin tämä hössötys johtaa ennenaikaiseen kuolemaan ja runoilijan sana pitää paikkansa. Meil ukkoina jo syntyy sylilapset ja nuori mies on hautaan valmis jo. Muualla tulta hehkuu harmaahapset…

Onko meillä niin, että tavoitteena ovat eläkepäivät jo nelikymppisenä? Ei iske enää tulta harmaahapset ja jäähään odottelemaan kuolemaa.

Ei onneksi kaikilla. Tommi kertoi erään edesmenneen nivalalaisen vaatturin kertoneen oikeasta tulevaisuudenuskosta. Eräs 90-vuotias mies oli tullut teettämään pukua tulevaksi juhlapäiväkseen. Vaatturi ymmärsi hyvin sen, mutta kun vielä kaksilla housuilla.

 

Kansallispankki on tullut maatalousystävälliseksi. Puheenjohtaja Härmälä totesikin Tuiskulan puheessaan, että Säästöpankin hävittyä pankkikenttään jäi yhden pankin mentävä aukko ja Kansallis-Osake-Pankki on vakaasti pyrkimässä maatalouden toiseksi suurimmaksi rahoittajaksi.

Nivalan Kansallispankki järjesti perjantaina maanviljelijöille maaseutupäivän ja kutsu veti. Paikalla oli yli tuhat maataloustuottajaa maakunnasta. Ja kyllähän Härmälä oli tietenkin se vetonaula. Viljelijöillä on paljon hampaankolossa, kun asiat ovat menneet paljon huonommin kuin EU-neuvotteluissa luvattiin.

Härmälä ei ollut aluksi kenttäväelle yksimielinen vaihtoehto Heikki Haaviston jälkeen MTK:n puheenjohtajaksi. Nyt mies on kyllä paikkansa ottanut ja Nivalan tilaisuudessakin hän oli vakuuttava, vaikka vastassa istui tyytymätön isäntien ja emäntien joukko.

Härmälä oli myös avoin. Hän tunnusti, että takavuosina kun maataloudella oli hyvät suojatullit ja vientiin löytyi rahaa, olivat tuottajat joskus myös ylimielisiä ja se aiheutti tietenkin vastahyökkäyksiä muun väestön osalta. Me saimme leikkiä turvallisesti omalla hiekkalaatikolla välittämättä kuluttajista ja muista väestöpiireistä. Nyt on hiekkalaatikon seinät kaadettu ja olemme vapaassa markkinataloudessa. Tietenkin näin vaalien läheisyydessä poliittisia intohimoja on vielä lyödä vanhasta muistista maataloutta, mutta todellinen tilanne on valkenemassa ja maatalousväestö on pääsemässä pois sen kuorman alta, joilla sitä on lyöty tukiaisten nimissä.

13.2.1995

 

Oulaskangas, osasto kaksi, osastosihteerin huone ja torstai-ilta kello 18.30. Täällä sitä taas pollistellaan. Maanantaina alkoi töissä juilimaan mahasta niin kuin Simpauttajan Kuunoa. Navan ympärillä mötkötti, niin kuin olisi juuri muttia syönyt, vaikka en ollut koko päivänä kunnon murua rinnan alle. Panin sen jälleen Rinkelän Hildan syyksi. Huonosti sidottu napa. No, sen antaa anteeksi, kun Hildakin oli varautunut vain yhdellä napanuoralla, tullessaan Veelantiin tammikuisena iltana lasta päästämään. Martti sai kunnon napanuoran kun ehti ensimmäisenä maailmaan. Passaa siellä nyt miehen Keravalla tenniskoppia pelata herrojen kanssa, kun ei navanseutu reistaile. Kun sitten aloin minä tulla maailmaan, niin eipä löytynytkään Veelannista kunnon narua.

Kustilla olisi ollut varsomista varten valmis napanuora tallin naulassa, mutta Kusti ei siitä luopunut, että kaikissa hyvinvarustetuissa taloissa pitää olla varsaa varten napanuora, eikä sitä ihmissikiöille haaskata. Olen ollut joskus katkera Kustille. Mukamas hyvinvarustetussa talossa, kun aina oli märät puut ja keväällä poltettiin niittyladon pohjat.

Napakan mietiskelyn jälkeen kun hoksattiin viime viikolla kuolleen mustalaismuorin kengänpaulat. Fanni siinä siunaili, että kummittelemaan tulee ja hakee nauhat pois, mutta ei siinä muukaan auttanut. Taisi Hilda kiireissään sitoa liian läheltä mahaa, kun jäi töpelöksi ja lääkärikin totesi täällä, että on napatyrä. Mikähän lienee, kyllä niitä minuun tyriä mahtuu.

Tiistaina vasten yöllä sitten kiikuttivat tänne ja jäi pakinakin kirjoittamatta. Tiedän, että moni on arvellut miehen heittäneen veivinsä. Ei sentään. Minä olen sitkasta sukua. Taitaa olla psykologiaakin. Kun kohtelu huononee, niin sitä tekee dramaattisia, että huomattaisiin. Pitäisi olla ennemmin kotona kuin tämän tekisi rotaatiosta läpi.

 

Ei sitä pitäisi lähteä reissuun. Aina tapahtuu jotain dramaattista, kun on pois työn äärestä. Viereisellä petillä makaili entinen pankinjohtaja ja me olimme innokkaimmat uutisten kuuntelijat ja kommentoijat meidän osastolla tätä pankkifuusiota kohtaan. Taas lyötiin miljoonaa ihmistä vasten kasvoja ja sydäntä. Jos nyt ei koko maailma romahtanut, niin ainakin talousmaailma mureni satojen tuhansien ihmisten mielissä. Mihinkään ei ole uskomista. Osallistuttiin kansallistalkoisiin kuin aikanaan talvisodan aikana maaottelumarssiin hyvässä uskossa ja isänmaan puolesta. Kyllä nämä ovat viimeisiä aikoja ja Saviluodon Tuomon ja Nostradamuksen ennustukset taitavat toteutua, pohtii varmasti moni mielessään.

Katsoin televisiosta iltapäivällä ohjelman, jossa käytiin läpi KOP:n viime vuosien seikkailut ja johtajien lupailut ja uskottelut, että nyt menee hyvin. Kyllä siinä on poikaset olleet hiekkalaatikolla. Mentiin maailmalle ja perustettiin konttoreita ympäri maailmaa, hyvässä lapsen uskossa, mutta se ei riitä silloin kun vastassa on meitä kyvykkäämmät ja osaavammat bisnesmiehet.

Turpiin on tullut kaikille pankkikonttoreille, joita suomalaiset ovat perustaneet maailmalle ja tulee varmasti vielä esiin tappioita, joita on pimitetty ja joita me veronmaksajat maksamme vielä pitkään. Kyllä se kontrolli on ollut pahaista.

Takavuosina maalaispankkien johtajina oli kansakoulupohjaiset miehet ja he pitivät pankkinsa. Sitten tuli agrologit ja hekin pitivät pankkinsa. Sitten tuli jupit ja lopit suoraan koulunpenkiltä. He taisivat kieliä ja osasivat käyttää pankkimaailman termejä ja sivistyssanoja, mutta pätkääkään heillä ei ollut kokemusta talouselämän vaihteluista. He olivat kaikki niiden 40 nousuvuoden ajalta, jolloin vain lisää jaettiin ja rohkeat menestyivät. Heille oli tuntematon käsite, että talouselämä ei ole yhtä nousua ja että uutta pääomaa ei synny muutoin kuin työn tuloksina. He uskoivat, että paperilla voi tehdä rahaa ja hyvinvointia. Tässä on nyt tulos.

 

Nyt kun poliitikot ajaa vaalikarjaa aitauksiin, niin kansalaisilla olisi mahdollisuus vaikuttaa. Nyt voi jokainen listata itselleen kymmenen sellaista asiaa, jotka ovat hänelle tärkeitä ja esittää listan jokaiselle ehdokkaalle. Niissä voi kysellä oman arvomaailman perään ja kysyä kannattaako ehdokas näitä asioita ja sitoutuuko noudattamaan niitä. Kansalaisten pitäisi tehdä lista omista asioista ja jos ehdokas sitoutuu siihen, niin pyytää päiväys ja nimi alle. Sitten voisi vaalikauden kuluessa muistuttaa edustajaansa, että missä vaiheessa ollaan menossa hänen asiansa suhteen.

Suomalaiset päästää poliitikot ja johtajat lian vähällä kritiikillä. Se on tuhoisa tie ja johtaa siihen, että kansa vieraantuu politiikasta ja menettää toivonsa parlamentarismiin ja oikeudenmukaisuuden toteutumiseen tässä maassa. Siitä seuraa kapina ja anarkia ennen pitkää.

 

Niin kuin tuosta yllä olevasta huomaa, että ei tässä kovin sairaita olla. Ei puhettakaan pehmenemisestä ja ajatusta tuonpuoleisesta, kun herroja haukkua rytkyttää. Ei sentään Herraa. On täällä mukava olla, jos tytöt vain antaisi kunnon ruokaa. Porkkanavelliä ja kauravelliä ovat syöttäneet kuin pienelle juottokaritsalle. Onko se raavaan miehen ruokaa? Hiukasee niin perhanasti, aina on ruoka mielessä.

Eilen päivällä sain pienet torkut ja heti näin unta ruuasta. Olin tekemässä säilykepurkista rieskan päälle mahtavia voileipiä ja hörpin kylmää piimää päälle. Voi ryökäle kun tympäisi kun tyttö seisoi sängyn vieressä ja kehotteli iltapäiväpalalle. Mehumotti ja teemotti eikä mitään muuta.

 

Täällä on tosi lupsakoita pappoja ja muistelen tässä viimekertaista petikaveriani hevosmies-Heikkilää. Hän on kuulemma päässyt paremmille päiville pilven tuolle puolelle. On täällä toki tälläkin kertaa raatikavereita. Kukkolan Arvon kanssa ollaan seinänaapureita. Vanhat miehet muistelevat entisiä kunnanlääkäreitä. Eräskin mies kertoi pitäjänsä kunnanlääkäristä, joka oli kovasti kuntaan päin ja hoiti yksin koko pitäjän terveydenhuollon.

Kerran oli vastaanotolla eräs vanhus, jonka hän oli laittamassa kunnalliskotiin. Sieltä johtaja ilmoitti, että ei pääse, kun KAIKKI PAIKAT on täynnä. – Vai on paikat täynnä. Pitääpä tulla käymään sielä, tuumasi tohtori.

Mies kertoi, että ensi viikolla vietiin kunnalliskotiin seitsemän ruumisarkkua ja tilaa tuli. Kohta lähestyy ne ajat, että ollaan kunnalliskodin tarpeessa. Parasta on pysytellä lääkärien kanssa hyvissä väleissä, jos aikoo vielä ensi syksynä sorsastamassa ja jänisjahdissa käydä.

15.2.1995

 

Ihmiset ukkeilevat, että miksi ei ruuan hinta halpene, miksi ei työttömyys laske, miksi investoinnit eivät lähde käyntiin ja miksi ei elämä ole muuttunutkaan hyvään suuntaan, vaikka on päästy Euroopan Unionin jäseneksi?

Pettymys on tullut, jos on uskonut poliitikkojen lupauksiin niin kuin joulupukkiin. Tuottajahinnat ovat kyllä laskeneet, mutta ruoka vain satasen ostoksista viisi markkaa. Näin käy, jos on sinisilmäinen ja uskoo kaikkea. Ei se taivasta tuonut kuluttajille tämäkään sopimus, mutta maanviljelijöille, kanafarmareille ja sianlihantuottajille se tietää laihaa tiliä.

Nekin puheet vuosien siirtymäkausista ja kotimaisista tukipaketeista ovat olleet täyttä puppua. Tälle vuodelle maksetaan kananmunista ja lihasta kotimaista tukea, mutta ensi vuonna pääsee tuleva valtiovarainministeri tästäkin kohdasta nyhtäisemään, kun EU-sopimus kieltää tuet.

 

Paavo Lipposta oli mahdollisuus puhutella ensimmäisen kerran muutoinkin kuin televisioruudun läpi. Sama kuva jäi, mikä televisiostakin. Jotenkin jäi sellainen epävarma tuntu. Ei ole ainakaan vielä miehellä sitä karismaa, jota puoluejohtajalta voisi odottaa. Sosialidemokraattien johtajuuteen ei ole kasvanut pitkäjänteisyyttä.

Sitten Pertti Paasion jälkeen ei ole ollut jämäkkää miestä puolueen johdossa. Puolue ryhtyi hakemaan ”liberaalista” keulakuvaa Sundqvististä ja epäonnistui. Matti Ahde oli ainoa rasvanahkainen työläinen, mutta fiksu poika. Hänet hyllytettiin puolueesta Raha-automaattiyhdistykseen. Matti olisi varmasti tuleva ministeri, jos olisi vielä politiikassa mukana huolimatta koulupohjastaan ja olemattomasta kielitaidostaan. Hänen esiintymisensä on sympaattista ja uskottavaa.

No, tämäpä ei ole minun huoliani. Voihan olla, että Lipposen kohdallakin pätee vanha sanonta, ei ole koiraa karvoihin katsomista. Voi löytyä päättäväisyyttäkin tarpeen vaatiessa kun kovat paikat tulevat. Kyllä Siperia opettaa, tuumasi Ahon Eskokin valtion länget kaulaan saatuaan.

 

Työväenyhdistyksen juhlassa Maija Nivala totesi historiikin yhteydessä, että kansalaissodan kurimukset eivät Nivalassa kärjistyneet niin kuin muualla. Täällä oltiin tasaisesti köyhiä. Ei ollut kartanon herroja ja katkeria torppareita. Muualla teloitettiin punaisia. Nivalassa ei yhtäkään, jos ei oteta huomioon, että nivalalaiset olivat asialla, kun Knuutilan Martti ammuttiin Ylivieskassa vaunuun ja pistettiin avannosta Kalajokeen. Ampuja ei ole kuitenkaan Kyösti Vilkuna, niin kuin on uskoteltu. Minulle on melko luotettavalta taholta kerrottu kuka ampuja oli. Sen tapauksen mies maksoi kalliisti omilla kärsimyksillään ja väkivaltaisella kuolemalla myöhemmin.

 

Seisoskelin Kinevan pihalla juhlien väliajalla tupakalla Mastolan Urhon ja Konttilan Toivon kanssa. Urho kertoo, että hänen mieleen on iäksi jäänyt, kun suojeluskuntalaiset tulivat hakemaa isää kotoa kirkolle tuomittavaksi ja ammuttavaksi. Karvosperän miehet olivat perustaneet oman työväenyhdistyksen ennen kansalaissotaa ja kun sota sitten päättyi niin kuin päättyi, se oli näille miehille elämän ja kuoleman kysymys. Urhon isäkin, Aukusti Mastola oli haettu Oksavalta metsätöistä kesken päivän. Myllylän Hannes oli tuonut Aukustin sukset pois ja kertonut emännälle, että nyt Aukusti taisi lähteä viimeiselle matkalle. Urho oli pikkuinen poika kotona ja muistaa, että silloin kuulin äidin ensimmäisen kerran kiroavan, vaikka hän oli uskovainen ihminen. Se oli jotenkin järkyttänyt lapsen mieltä enemmän kuin tieto isän viennistä.

Samaan rekeen haettiin Karvosperältä vielä Savimäen Jussi, Jatkolan Antti, Jokisaaren Heikki ja Malilan Mikko. Heitä oli kyyditsemässä oman kylän miehet.

Kirkolla istui valkoisten esikunta, joka pani täytäntöön tuomioita. Paikalle sattui Kyösti Kallio, joka sai puhumalla esikunnan pyörtämään teloitusaikeet. – Ajatelkaa nyt, näillä kaikilla on suuret lapsilaumat ja jos te miehet ammutte, niin siitä tulee kunnalle kallis lasku elättää monta perhettä. Ei ne ole aseisiin kuitenkaan tarttuneet, jos ovatkin erehtyneet puhumaan vallankumouksesta. Kuka ne sitten isäntien työt tekee jos me nämä ammutaan, oli Kyösti Kallio taivutellut kiihkeimpiä esikunnan jäseniä, jotka olisivat olleet valmiit heti antamaan nikkelimyrkytyksen punikeille.

Toivo Hissa kertoi minulle kerran kahden kesken vastaavan tarinan, kun häntä tultiin hakemaan Hovin torpasta esikuntaan ja silloinkin oli Kyösti Kallio estänyt teloituksen.

Tästä suvaitsevaisuudesta Kyösti Kallio sai aikanaan palautetta. Kolmekymmentäluvun muilutusten aikana kolkuteltiin eräänä pimeänä yönä myös Heikkilän ovea ja asialla oli osittain samoja esikunnan miehiä.

Nämä ovat unohdettuja asioita, eikä niitä kannattaisi kaivella, mutta jos en ole enää Työväenyhdistyksen 100-vuotisjuhlien aikaan näitä muistelemassa, niin nämäkin asiat jäisivät iäksi pimentoon.

22.2.1995

 

Kun sitä on pitkätukkainen, niin sitä tulee elämässä jymäytetyksi. Ei tule otettua kaikesta selvää, mihin nimensä pykkää. Näin minulle kävi vakuutusasioissa, kun jouduin ensimmäisen kerran tekemisiin korvausasioiden kanssa.

Omakotitalo kirkolla on jo puoliksi yli 30 vuotta vanha ja laajennusosakin jo viisitoista vuotta. Siinä ajassa talon hinta jo ehtii laskea paljon, jos ei tee jatkuvasti remonttia.

Nyt minun vesivahingostani oli karsittu ensiksi puolet maksetuista laskuista ja sitten vielä puolet, että talo on alivakuutettu, eli rakennus 517.000 markasta. Oikea vakuutusarvo olisi heidän mielestään 860.000. Jos tähän vielä lisätään kohtuullisen iso ja hyvällä paikalla oleva tontti liittymineen 200.000 markan arvosta, niin kiinteistön arvoksi tulisi vakuutusyhtiön mukaan yli miljoona markkaa.

Jokainen, joka Nivalassakin tuntee vähän talojen ja kiinteistöjen arvoja tietää, että Nivalassa on vain muutama omakotitalo, josta voi pyytää runsasta miljoonaa, mutta löytyykö ostajaa. Nivalassa myydään aivan uusia omakotitaloja tontteineen 300.000 – 350.000 markkaan.

Jos minä vakuuttaisin taloni 860.000 markalla, niin varmasti vahingon sattuessa syytettäisiin ylivakuutuksesta ja hyvä olisi, jos ei linnaan vietäisi. Pitänee teetättää kaiken varalta kahdella arviointimiehellä arvio talosta, jos vakuutusyhtiö pysyy vaatimuksissaan. Muussa tapauksessa olen kuullut, että vakuutussummasta vähennettäisiin korvauksen yhteydessä alivakuutuksen summa ja siinä ei jää enää oikeaa arvoa.

Kiinteistöjen arvot ovat muutenkin muuttuneet. Jos tarjoaisin pankkiin kiinteistöni haltiavelkakirjoja vaikkapa tuon viidensadantuhannen arvosta, niin pankki huomioisi niistä ainoastaan puolet. Moni maanviljelijäkin on joutunut pankin kirjelmän kohteeksi, jossa todetaan, että kiinteistöjesi nykyarvot eivät peitä lainojen arvoa, vaan tarvittaisiin lisävakuuksia. Kannattaa kaiken varalta pyydättää vakuutusta tehdessään ulkopuolisen arvio kiinteistöstä. Näin voi välttyä ylisuurilta vakuutusmaksuilta tai alivakuutuksen tuomiolta, josta sinua rokotetaan raskaasti. Eihän niitä tavallinen pulliainen pysty, eikä jaksa selvittää vakuutuksenottohetkellä, mitä sivujen mittaiset pykälät käytännössä tarkoittaa.

Urpelan Sepolta kärähti mökki, kun Seppo oli pikkutuiskeessa ja poltti kamiinassa liikaa paperia. Kerkisi hädin tuskin ulos palavasta jalasmökistä. Kun palokunta ja poliisit tulivat hetken kuluttua paikalle Urpela totesi tyynesti, että mökki paloi, mutta ei tarvitse ainakaan syyttä tuhopoltosta kun ei ole markankaan vakuutusta.  No, tuskin monella muulla on varaa olla näin suurpiirteinen kuin Urpelan Sepolla. Monella koti ja irtaimisto ovat ainoa omaisuus, mitä ihminen elämänsä aikana kokoon ehtii kääriä.

 

Presidentti Martti Ahtisaari oli tässä pari päivää sitten television haastattelussa ja teemana oli kymmenen käskyä. En muista, että Kekkonen tai Koivisto olisi antanut näin henkilökohtaista haastattelua henkilökohtaisista asioista, jotka liikkuvat perimmäisten kysymysten äärellä. Siinä haastattelussa Ahtisaari perusteli myös tuon ensimmäisen uudenvuodenpuheensa päättämistä kansalaisille Jumalan siunaukseen. Ahtisaari kertoi saaneensa siitä paljon myönteistä palautetta.

Ehkä se on niin, että monille nämä Jumala-käsitteet ovat sellaisia asioita, joita pohditaan, mutta ei uskalleta puhua. Presidentin avoimuus koettiin ehkä ahdistuneissa mielialoissa rohkaisuksi ja voimansaanniksi omaan elämään ja henkisiin ja taloudellisiin kamppailuihin, joita me kaikki käymme ainakin jossain elämänvaiheessa. Minusta tuntui, että Ahtisaari veti pinnat kotiin monelta sellaiseltakin, joka ei ole hänen kannattajakseen lukeutunut. Oli sympaattinen juttelutuokio.

 

Kohta meille tupakkamiehille koittaa kovat ajat. Valtio myy tupakkaa ja ottaa siitä suuret voitot. Tupakanpolttoa on rajoitettu monella tavalla ja nyt maaliskuun alussa meille lyödään sellainen ”Kainin merkki” otsaan, että pitää mennä työpaikalta ulos ja 15 metrin päähän pihalle kärvöttämään. Siinä tuntee itsensä vähän jalkapuussa olevaksi.

Monet firmat ovat lupautuneet ostamaan tupakoiville työntekijöille laastarit talon puolesta, jos lopettavat tupakanpolton. Kyllähän se tulee tehokkaampaa työntekona  tietenkin takaskin ja saa varmasti firma pitää miehen pitempään töissä, jos sattuu olevan vielä tärkeäkin mies firmalle.

Meillä on kaksi tupruttelijaa. Laitilan Vesa minun lisäkseni. Minä uskallan ilman hallituksen lupaa luvata kuukauden laastarit meille molemmille, jos edes yritetään. Toisaalta ujostuttaa mennä apteekkiin ostamaan nikotiinilaastaria, kun se koetaan luonteen heikkoudeksi. Muistan kun viisi vuotta sitten menin ostamaan nikotiinipurkkaa, miten se apteekkaria nauratti. Hän totesi tuttavuuden nimissä että ei ole miehellä selkärankaa, kun ei saa tupakanpolttoa katkaistua. Kyllä hän ne purkat myi, mutta totesi sen päälle, että onneksi nämä ovat tyyriitä.

Kaikkia sitä joutuu kestämään heikon luonnon tähden, mutta saa sitten nähdä miten suvaitsemattomia ihmisiä sitä meistäkin tulisi, jos oltaisiin tupakasta erillään. Nyt kun tietää, että itsessäkin on näitä paheita, niin ei ole varaa ärhennellä eikä olla koppava kotona eikä työpaikalla.

27.2.1995

 

Soini Ainasoja piipahti toimituksessa ja huumorilla hän esitti ensin kiitoksia pakinoista ja sitten oikaisuvaatimuksen, että jotkut Kelosen jäsenet olivat loukkaantuneet siitä, että minä yhdistin Sosialidemokraattien juhlan kirjoittelun yhteydessä Keloset kovin Kinevaan läheisiksi. Se, että he harjoittelevat ja esiintyvät siellä usein on luonnollista, mutta he haluavat pysytellä sitoutumattomina mihinkään poliittiseen ryhmään. Tämä ei ole suinkaan Kinevaa kohtaan mikään arvonannon puute, mutta he haluavat olla kaikille tasapuolisia. Siinä meni Soinin terveiset perille ja sori vaan.

 

Tässä numerossa puhutaan rakentamisesta ja remontoimisesta. Omakotitalo on meille suomalaiselle perheelle elämän keskeisin tavoite ja unelmien täyttymien. Suomessa omistusasuntoa arvostetaan hyvin paljon, vaikka ei se aina ole halvin asumismuoto.

Asuntolainan maksaminen on kuitenkin mielekästä pakkosäästämistä. Takavuosina inflaatio toi myös keskimäärin toisen nettopalkan omakotitalon omistajalle. Nyt ei ole niin onnellisesti, vaan monien viime vuosien aikana rakennettujen kiinteistöjen hinnat ovat tippuneet ja saa odottaa vielä vuosia, että arvot ovat kohdallaan.

 

Toinen tekee hyvä omakotitalon kahdellasadalla tuhannella. On ehkä vähän jo säästössä pesämunaa. Kierrellään vuositolkulla kaupoissa ja hankitaan edullisesti tarvikkeita. Siinä jos missä säästää, jos on vara käteisellä ostaa ja tingata alennuksia Sama hartiapankkirakentaja käy koko oman ja vaimon suvun läpi ja etsii alan erikoismiehiä ja teettää työt vaihtotalkoina.

Toinen teettää talon täysin ulkopuolisin voimin ja varmasti puoli miljoonaa hupsahtaa. Jos ajatellaan paljonko joutuu maksamaan kymmenen vuoden aikana 200.000 markan lainasta tai 20 vuoden aikana 500.000 markan lainasta nettopalkalla takaisin, niin se on valtava ero. Toinen pääsee kohtuullisesti velkavankeudesta ja toinen saa asua pankin talossa koko ikänsä. Suomalaisissa on onneksi enemmistö näitä hartiapankista puurtajia, joille unelmien toteuttaminen muodostuu kohtuulliseksi. Olkoonpa kuinka hyvät tulot tahansa, puolen miljoonan markan lainan hoitaminen pitää kukkaronnyöriä tiukalla vuosikymmeniä.

 

Omakotitalo ei ole halpa asua, jos sen aikoo pitää kunnossa. Siinä saa tehdä remonttia joka kesälomat ja aina tahtoo joku lista vinksottaa tai tiilikaton saumat päästävät lunta. Meillä tässä on taas viikko remontoitu ja ei siinä ole paljon minusta ollut Perkkiön Timpalle apua muuta kuin tupakoimisessa. ”Mee pois eestä kalakkoimasta”, komentaa Timppa ja siinä on isännän paras väistyä. Se on kiva katsoa kun ammattimieheltä homma luistuu. Siinä on sitä oikeaa ammattiylpeyttä ja itsetuntoa, joka tekee työn varmasti mieluisaksi.

Kyllä sitä on nyt materiaalia, millä tekee. Jos vain olisi ne kaksi asiaa, joilla Päivärinnan Einarikin rakensi: ei siinä tarvitse muuta kuin puhelin ja rahaa. Kaikki muu kyllä järjestyy.

Valitettavasti se tahtoo tuo rakennusväline, eli riihikuivat sataset olla aina vähän kinttaalla. No, eiköhän se ole normaalia meille useimmille ja se pitää ihmisen nöyränä ja suvaitsevana. Eikähän sitä rahaa tarvitse muuhun kuin toiselle antamiseen. Mitäs tuosta turhia huolehtia. Lutherkin sanoi, että kyllä Herra hulluistaan huolen pitää, kun vaimo syytteli Martti-herraa tuhlailusta.

 

1.3.1995

 

Maanantai-iltana keskusteli television Mediapeli-ohjelmassa joku yliopiston professori ja Aimo Kairamo puolueiden gallupeista ja niiden todenpitävyydestä. Molemmat olivat yhtä mieltä siitä, että kyllä ne viitteitä antavat, sillä suomalaisten poliittinen liikkuvuus ja impulsiivisuus, joiden tapahtumien kiihottajana vaikuttavat äänestäjien mielipiteisiin. Monet tekevät lopullisen ratkaisunsa vasta vaalipäivänä.

 

Viimeisten mielipidemittausten mukaan näyttää demarien kannatus vähitellen laskevan, vaikkakin on reilusti maan suurin puolue. Ihmetystä sentään herättää se, että keskustan ja kokoomuksen kannatuksen välille näyttää syntyvän hajurako. Vaikka hallitusta pidetään ensisijaisesti Ahon hallituksena, niin syyt pelkoihin ja tulevaisuuden uhkiin näyttävät kääntyvän Viinasen piikkiin, joka tosin kantaa hallituksen talousvastuun. Pääministeri pääsee usein liturgialla, mutta Viinanen paukauttelee totuudet esiin kiemurtelematta ja saa varmasti poliittisia ja katkeria vastustajia, jotka panevat asiat yksinomaan Viinasen syyksi.

Viinasella on kuitenkin vahva kannatus muidenkin kuin omien joukossa. Viimeksi maanantaina Raudaskylän opistolla Niinistön puhetilaisuudessa jyräyteltiin ankarasti, että Viinanen on ainoa poliitikko, johon vielä luotetaan.

Tannerhan oli aikanaan samanlainen valtiovarainministeri, joka uskalsi komistaa myös omiaan. Kerrankin tuli eräs duunari vaatimaan, että sinulla on neljän miljoonan omaisuus ja sekin pitäisi sosialisoida. Tanner löi miehelle markan käteen ja sanoi, että siinä on sinun osuutesi ja pidä suusi kiinni.

 

Näinä viikkoina on kuultu poliittisia puheita ja ainakin tämän alueen ihmiset tuntuvat pelkäävän huomista. EU:n uudet vahvat miehet puhuvat siihen suuntaan, että päätöksiä ei enää tulevaisuudessa tehdä yksimielisesti, vaan enemmistöpäätöksinä. Määrääkö Saksa ja Ranska tulevaisuudessa todellakin suunnan ja kohtalomme?

Ei se ole ensimmäinen kerta, kun etelästä tullut valloittaja on ajanut saamelaisia ja muita pohjoisen asukkaita takaa. Näin Pirkan miehen Orjan pojalle Eino Leinon kertomana:

 

Puhui Pirkka puuhkalakki:

                                      ”Hoi, miehet, ylös urohot,

                                      satanut on uutta lunta,

                                      läkkäme Lapin kylihin

                                      Lapin lasta velkomahan!”

 

                                      Läksivät Lapin kävijät,

                                      veristivät uutta lunta,

                                      miehet miekoin surmasivat,

                                      naurattivat naiset kaikki;

                                      Lappi laajalti savusi,

                                      kylät jäivät kylmillensä,

                                      poikaset porossa itki,

                                      koirat vuorilla vaelti.

 

                                      Toip’ on Pirkka orjapiian

 

                                      Vieri aikoa vähäisen

                                      lauloi orja lapsellensa:

                                      ”Heleä emosi heimo

                                      heleämpi nurmen heimo;

                                      suku suuri tuntureilla,

                                      suku suurempi Manalla;

                                      eivät pistä Pirkan piikit,

                                      yllä tapparat yröjen.”

 

                                      Ärjyi ilkeä isäntä:

                                      ”Lyhyestä virsi kaunis!”

                                      Miekan seinältä sivalti,

                                      tappoi naisen nauramansa.

                                      Se oli Pirkka puuhkalakki.

 

                                      Kasvoi kaunis orjan poika.

 

                                      Lähtö Lappihin läheni,

                                      urhot tuota tuumimahan:

                                      ”Oisko orjasta apua

                                      retkellä re’ellisellä?”

 

                                      Otetahan orjan poika.

 

                                      Ajetahan ahkiossa,

                                      päivä suuren järven päitä,

                                      toinen hallaista rämettä,

                                      kolmas vuorta korkeata;

                                      oli outo orjan mieli,

                                      sydän rinnassa sykytti.

 

                                      Tultiin tunturin laelle;

                                      tulet tuikki laaksoloista,

                                      valkeat Lapin kylistä.

 

                                      Puhui Pirkka puuhkalakki:

                                      ”En usko penihin orjan,

                                      sen on silmässä välähdys

                                      revontulta tuikeampi;

                                      paras kun jälelle jääpi.”

 

                                      Poika puuhun kytketähän.

 

                                      Palasivat pirkkalaiset,

                                      pulkat täynnä turkiksia,

                                      vempelet verohelyjä.

                                      Muisti Pirkka puuhkalakki:

                                      ”Tais jäädä jälelle poika,

                                      kuka kurjan päästäntähän?”

 

                                      Sujahtivat suksillensa

                                      heimon sulhot.

                                      Heinäkenkä nukkui

puuhun kytkettynä

                                      hangella hopehisella.

 

                                      Näki unta maamon maista.

 

                                      Puikoivat punaiset pulkat

                                      punaisilla kukkuloilla,

                                      siukoivat siniset petrat

                                      sinisillä virransuilla,

                                      jolui joutsenet hopeiset

                                      käet kukkui kultahiset,

                                      käet kukkui, linnut lauloi,

                                      vihannoivat viidat kaikki

                                      Lapin suuressa suvessa,

                                      yössä päivän paistamassa.

 

                                      Hyrähti hymyhyn huuli.

 

                                      Jousen jäntehet helähti,

                                      suhahtivat sulkanuolet,

                                      kuoleman kantele kajahti

                                      polven päällä kaikkivallan.

6.3.1995

 

Nyt on mukava olla kansalaisena, mutta tätä hyvää ei kestä enää monta viikkoa. Päivittäin Nivalan torillakin tarjoillaan ilmaisia kahveja ja puhutellaan höylisti. Sellaisetkin ihmiset, jotka eivät juuri muulloin ruohonjuuritasolle vaivaudu vilkaisemaan. Eduskuntavaaliehdokkaat ovat nyt kierroksilla ja verkkojaan heittelemässä.

 

Raahen sairaalan ylilääkäri Martti Honkalakin vaivautui torilta nousemaan meidän toimitukseemme ja kävi tervehtimässä koko porukkaa. Tuli siinä puheeksi Raahen ja Oulaskankaan säilyminen, kun ovat nyt saman hallinnon alla Oulun yliopistollisen keskussairaalan kanssa. OYKS:n mammuttilaitos käy puolella teholla ja lisää potilaita haluttaisiin. Ehkä aiheellisesti aluesairaalat pelkäävät, että heiltä keskitetään palveluja keskussairaalaan. Matti Honkala oli kuitenkin luottavainen ja uskoi, etteivät alueen kunnat anna Oulaskankaan ja Raahen aluesairaalan kuihtua.

Honkalan kanssa tuli puheeksi myös meneillään oleva hoitohenkilökunnan lakko. Matti kertoi saavansa nyt loma-aikanakin keittiön kautta tietoja Raahen sairaalan tilanteesta, kun vaimo on johtava ylilääkäri. Ainakaan vielä ei päällekaatuvia ongelmia ole.

Hoitohenkilökunnan lakon vaikeuden Honkala tunnusti johtuvan siitä, että oikeutetusti hoitohenkilökunnalle kuuluisi palkkatason korjaus, mutta tuo 800 markan korotusvaatimus heijastuisi välittömästi opettajien palkkavaatimuksiin ja sitä kunnat eivät kestäisi, että kaksi suurinta henkilöstöryhmää saisi niin suuret korotukset. Jos valtionosuuksia leikattaisiin uhatulla tavalla kunnat joutuisivat karsimaan runsaasti palveluja.

On uhkarohkeaa verrata kumpi ryhmä on enemmän palkkakuopassa ja kumman työ on vastuullisempaa. Luulisin kuitenkin, että opettajien palkkataso on jonkin verran korkeampi kuin hoitohenkilökunnan. Lisäksi hoitohenkilökunta tekee kolmivuorotyötä lauantaisin ja sunnuntaisinkin eikä heillä ole niin pitkiä kesälomia.

Ongelma hoitoalan mataliin palkkoihin lienee siinä, että ala on perinteisesti ja vieläkin naisten ala. Jos hoitohenkilökunnasta puolet olisi miehiä, niin varmasti palkkataso olisi korkeampi. Ollaan me urokset oltu sen verran röyhkeitä ennenkin. Silloin kuin isännätkin joutuivat navettaan 1950-luvulla, niin kyllä heti alkoi tulla lypsykoneita ja tilatankkeja ja radiokin navettaan.

 

Keskiviikko oli sitten tukala päivä. Silloin alkoi työmaalla tupakkalakko. Minäkin jaksoin hermostumatta melkein iltaan saakka. Ruokatunnilla emäntäkin oli levittänyt päivän Helsingin Sanomat pöydälle, siinä oli koko etusivun mainos: Hyvää huomenta, savuton Suomi. Ei siinä asiasta puhuttu, mutta kyllä ruokatunti jäi puhumattomaksi ja lyhyeksi.

Iltapäivään asti meni vielä jotenkin kitkuttelemalla, kun olin aamulla käynyt ostamassa pussillisen maapähkinöitä, pussillisen perunalastuja ja monta pussia menthol-karkkia.

Sitten pimahti kun Osuuspankista soitettiin jostain asiasta. Siinä sai virkailija ja johtajakin kumpikin puolen minuutin puhelun johon mahtui kaksi – kolme ärräpäätä ja puhelimen korvaanlyönti. Arvelivat varmaan, että nyt on Jaakko humalassa, mutta kyllä se oli tupakkalakon syytä. Siitä paikasta ampaisin Essolle ja ostin askin tupakkaa ja vedin heti kaksi perätysten. Silloin huimasi ja pyörrytti. Ajattelin, että parempi kuolla tasapainoisena ihmisenä vaikka syöpään kuin elää repivää elämää ja katkoa kaikki ihmissuhteet.

Ottakaa Osuuspankissa tämä anteeksipyynnöksi, parempaa ei tule. Kun ette polta tupakkaa, niin yrittäkääpä olla viikko syömättä, minkä vaikutuksen se tekee.

 

Tässä hurahtaa maaliskuu nopeasti. Vaalit kiinnostaa tietenkin ja pitävät yllä jännitystä. Penkkiurheilijana odotan kiivaasti hiihdon MM-kilpailujen alkua. Siinä pitää töllöttää television ääressä. Minä en ymmärrä joukkuepelejä, mutta yksilölajit ovat yksilösuorituksia. En ilmeisesti ole ainakaan tässä mielessä laumaeläin.

Jokaisella meillä on omat heikkoutemme tai harrastuksemme. Tiedän, että monet harrastavat urheilua hyppimällä vain lehtiä lukiessa urheilusivujen yli kulttuuripuolelle tai päivän uutisiin.

Se on hyvä, että meitä on moneksi. Toiset laukkaa sydänmailla talvella hiihtäen ja kesällä patikoiden. Lorkkivat sydänmaanjärvillä kalaa ja nauttivat luonnosta. Toiset kuluttavat kirjastopalveluja ja toiset juovat keskiolutta ja teräviä. Toiset lentävät Etelän aurinkoon lököttelemään hiekkarannoille.

Tästä kaikesta se syntyy palveluyhteiskunta, joka oli vielä sotavuosien jälkeen tuntematon käsite. Silloin ei kaupan myyjää, suutari-Heinoa ja Osulan tyttöjä lukuun ottamatta ollut palveluyhteiskuntaa. Alkutuotannossa oli 90 prosenttia ihmisistä. Nyt palvellaan toisiaan ja kohta ollaan Espanjan mallissa. Toinen puoli myy arpoja ja toinen puoli ostaa.

Viime päivinä on uutiset olleet täynnä tuota Englannin ”pankkikatastrofia”. Kaikki on suhteellista. Viisi miljardia pankkitappioita 50-miljoonaisessa kansassa ei pitäisi hetkauttaa mihinkään. Meitä on kymmenen kertaa vähemmän ja pankkien tappiot kymmenen kertaa suuremmat, eli satakertainen ero. Einstein oli viisas mies, kun keksi suhteellisuusteorian.

8.3.1995

 

”Alussa oli suo, kuokka ja Jussi.” Tuttua tekstiä ja mieleen jääneitä muistikuvia elokuvasta Täällä pohjantähden alla, sekä mainospätkä samasta elokuvasta.

Ehkä vieras kuva nuoremmalle polvelle, mutta niin tuttu ja totta vanhemmalle polvelle. Siitä sitä on aloitettu. Eikä siitä tosiaan ole kuin viisikymmentä vuotta, kun sodasta palanneet rintamamiehet saivat asutustilat. Silloin oli tosin jo avustuksia, eli inflaatiorahaa, jolla saatiin yllytettyä miehet suota kuokkimaan ja hirrestä kotia salvamaan.

Kaiken menestymisen ja elämisen ehtona oli pelkkä ruumiillinen työ. Pääomaa syntyy vain työnteon kautta. Kovalla työnteolla saattoi elättää perheensä, mutta harva on tässä maassa puhtaalla työnteolla rikastunut.

 

Työn ja ansaitsemisen käsitykset ovat muuttuneet rajusti. Sitä on vaikea tällä iällä kaikkea ymmärtää. Kun katselee joka uutisissa esitettäviä pörssitapahtumia, niin ymmällä on. Tokion ja Lontoon pörsseissä heiluvat sadat valkopaitaiset miehet ja nätit tytöt, jotka samanaikaisesti puhuvat kolmeen puhelimeen, huitovat käsillään ja tekevät sormimerkkejä. Siellä vaihtuu minuuteissa miljardeja ja tunnissa tulee tuhansia entistä rikkaampia, mutta samalla kertaa miljoonia entistä köyhempiä, joiden pennoset ovat menneet väärien ”diilereiden” houkutuksena kuin tuhka tuuleen.

Tällaistako on tämän päivän työnteko, josta isot rahat nostetaan? Ainakin minua on opetettu, että mitään uutta ei synny ilman työntekoa. Nyt alkaa mennä usko vanhoihin oppeihin, kun katselee noita maailmankuvia. Siellä päätetään hetkessä miljoonien ihmisten kohtaloista ja miljardeista markoista.

Kyllä siinä monelta muultakin kuin Pentinkulman Jussiloilta menee motivaatio kuokkimiseen ja työtekoon, kun katsoo näitä pörssikuvia ja lukee lehdistä pankkien möhläilyistä ja herrojen kavalluksista. Mikä tässä oikein kannattaa? Ainakin usko työntekoon ja yrittämiseen on monelta horjunut.

 

Isännät ovat saaneet käsiinsä ensimmäiset EU-direktiivit ja pohdiskelevat innolla, mistä sitä tukea olisi mahdollisuus saada.

Haapaperän isännät kokoontuivat yhdessä Laukkasen Pekalle lukemaan ja tulkitsemaan direktiivejä. Pekka luki ja Isomaan Kauko, Rajaniemen Jukka, Salanteen Matti ja Partasen isäntä yrittivät tulkita luetun ymmärtämistä.

Ensimmäiseksi tuli kyse siitä, onko mahdollisuus päästä eläkkeelle. Se ehtona on, että pitää ottaa ”avioero” maista. Pitää kahdesti lehdessä kuuluttaa, että kelpaako maa jollekin naapurille vuokralle ja jos ei kelpaa, niin sitten EU ja valtio maksaa kesannoimiskorvausta.

Siinäkin tuli jo monenlaista tulkintaa. – Minä oon käynyt kolmasti kuulutuksilla akan oton takia ja kun ei kelvannut kenellekään, minun piti ottaa ilman valtion korvausta akka vastaan, tulkitsi joku ja uhkasi, että ei enää kuuluttele.

Sitten tuli eteen EU:n ympäristötuki. – Jos peltojen keskellä on metsäinen saari, voi saada 3000 markkaa hehtaarilta, jos rauhoittaa sen ympärillä olevat pellot. Siinä tultiin heti kateelliseksi Salanteen Matille, jolla on kuusinen lakkisaari peltojen keskellä. Muilta ei löytynyt sellaisia rauhoituskohteita ja putosivat pois ympäristötuesta. – Jos sitoutuu olemaan käyttämättä vähemmän kuin 200 kiloa typpilannoitetta hehtaaria kohden, saa 700 markan korvauksen hehtaarilta. Siihen innostui heti Laukkasen Pekka, mutta nyt tuli kateus Rajaniemen Jukan puolelta. – No, jopahan passas, et oo ikinä ennenkään raahtinut panna 200 kiloa typpirikasta pellolle ja nyt sinulle maksetaan.

Siinä isännät jaamasivat direktiivien kanssa. En tiedä tuliko valmista.

 

Kisat alkavat tällä viikolla. Vaikka olemme jo eurooppalaisia, niin silti itsetuntomme on heikko ja olemme yhtä haltioituneita kuin Paavo Nurmen aikoihin, jos suomalaiset menestyvät kisoissa.

Nyt katsotaan, onko Vähäsöyringin Ilmarin pojanpojan lääkkeet tepsiviä, kun mitaleista taistellaan. Onko happimaja ja ternimaito suomalaisten ”veritankkaus”? Erityisesti nyt seurataan Mika Myllylää. Onko todella pojalla myös korvien välissä urheilijaa. Osaako mies todella ajoittaa kuntonsa oikeaan aikaan?

Veikko Hakulinen ja Eero Mäntyranta ja Juha Mietohan olivat tällaisia hiihtäjiä, nolla oli myös najua ja taitoa tuntea oma kehonsa ja latautua henkisesti kisoihin. Mikan viimekertaiset MM-näytöt antoivat jo tällaisia aavisteluja ja jos tälläkin kertaa Mika osoittaa nämä ominaisuudet, niin Mika nousee tulevina vuosina Suomen hiihtokuninkaiden komeaan aateliin.

 

Joka tapauksessa kisoja jännätään ja terveisiä Keskitalon isännälle, että kyllä tässä tullaan perinteitä vaalimaan ja eräänä päivänä kisoja sinne teille seuraamaan.

 

22.3.1995

 

Jännittävä viikko takanapäin kaikin puolin. Oli aikaa töllötellä kisoja ja kisat huipentuivat valitettavasti Mika Myllylän sairastumiseen ja poisjääntiin sunnuntain 50 kilometrin kisasta. Ja niin vain kävi, että lisämitaleita ei tullut. Hyvä kuitenkin näin. Ihme ja kumma, että ei Suomen hiihtojoukkueen konetta tuotu hävittäjäsaattueessa, vaikka oli monta mitalimiestä.

 

Jos hiihtokisat päättyivät sunnuntaina suomalaisten tappioon, niin ilta toi parannusta. Suomalaiset voittivat reilusti eduskuntavaalit ja ruotsalaiset saivat vain murut pöydältä.

Monesti ennenkin on käynyt niin, että liian aikaisin aletaan uskomaan ensimmäisten vaalitulosten perusteella koko kamppailun voitto.  Nytkin näytti siltä, että Keskustan kannatusluvut olisivat pysyneet 23,5 prosentissa ja Ahon ennustelema torjuntavoitto. Isot kaupungit olivat vielä laskematta ja tilanne muuttui Keskustan osalta huonoon suuntaan ja Kokoomuksen osalta osakkeet paranivat. SDP:n luvut pysyivät ennallaan.

Myös Vihreillä oli alussa väärää informaatiota kuvaruudussa. Heidän ennusteensa näytti varsin pahalta, mutta korjaantui siedettäväksi tulosten laskennan edistyessä.

 

Ikävintä on se, että kun ehtii olla jo välillä kansanedustaja ja putoaakin sitten pois. Näin kävi Ylivieskan Alpo Löytynojalle. Hänet kerettiin jo yhdessä vaiheessa kuuluttaa parlamentaarikoksi ja paikallisradiokin haastatella valittua edustajaa. Nyt mies tipahti samalle sijalle kuin Mällisen Jussi niin monesti. Olisihan se ollut vuosikymmenien jälkeen aika saada demareidenkin oma mies eduskuntaan Kalajokilaaksosta.

 

Onkohan ne naiset kumminkin niin kateellisia toisilleen, että kun tulee tosi valinnan paikka ja saa päättää salassa, niin urokseen luotetaan. Nehän sanovat, että naisjohtajan alaisuudessa on tuskallista työskennellä toisen naisen. En tiedä missä syy, mutta 101 naisen valitseminen epäonnistui pahoin.

Joku naisliikkeen johtaja kertoi eilen televisiossa, että meillä on nyt katkein vanhasta, luotettavasta naissukupolvesta ja uusi polvi on vasta kasvamassa. Ei ole Hella Vuolijokea, Hertta Kuusista, joka muuten aikanaan otti 55.000 ääntä. Ei myöskään Marjatta Väänästä tai muita merkittäviä. Vanhassa vara parempi ja Sirkka Anttila oli yksi ääniharava, vaikka olisi ollut nuorempiakin valittavana.

Joka tapauksessa saivat suomalaiset naiset ensimmäisenä Euroopassa äänioikeuden, mutta näyttävät nyt putoavan kehityksen kärjestä. Taitaa olla itsekritiikin paikka.

 

Matala äänestysprosentti hämmästytti. Paljon oli hylättyjä ääniä. Lieköhän se tehnyt nuoret niin passiivisiksi, että he eivät jaksa seurata edes politiikkaa, saatikka äänestää. Nykyiset, näissäkin vaaleissa menestyneet vanhat tekijät puhuvat niin ympäri pyöreitä, että ei sitä moni jaksa kuunnelle saatikka innostua.

Eduskunta on kuulemma sivistynyt, siellä on ainakin kaksi professoria, Pulliainen ja Tiuri ja kymmenkunta tohtoria ja puolet akateemisen loppututkinnon suorittaneita. He ovat fiksuja ja tasapäisiä.

Poissa ovat takavuosien värikkäät puhujat, Vironperän Jussi, Kekkonen ja tietenkin Veikko Vennamo. Meinasi unohtua Eino Poutiainen. Heidän sanottavansa meni kansaan.

Täytyy panna uuden eduskunnan mielenkiinto nyt Risto Kuisman ja ennen kaikkea Veltto Virtasen varaan. Jospa he vähän toisivat muutakin kuin poliittista väriä niin jäykkään eduskuntakeskusteluun.

 

Hallitusta veikataan. Kaksi nimeltä mainitsematonta Pohjois-Suomen demaria on ilmoittanut toimittajallekin, että Pohjois-Suomen kannalta paras vaihtoehto olisi SDP:n ja Keskustan varaan perustuva vaikka niukka enemmistöhallitus. Heikin pelkäävät Pohjois-Suomen köyhtymistä ja autioitumista ja politiikankin ura päättyy siihen kun viimeinenkin väki valuu Etelä-Suomeen. Tämä on kuitenkin ”korkeemmas käres”, eikä tarvitse olla murhetta kantamassa.

27.3.1995

 

Nyt näyttää siltä, mitä realistit ovat jo ennustaneet. Keskusta pudotetaan hallituksesta ja se tietää kyllä Pohjois-Suomelle ja maaseudulle korpivaellusta. Ei sille mitään mahdeta, että poliittinenkin painoarvo on kapealla Etelä-Suomen kaistalla. On toki tunnustettava, että Pohjois-Suomi on saanut takavuosina nimenomaan Keskustan ansiosta etuja, jolla koko maa on voitu pitää asuttuna ja turvata kaikille kansalaisille samat peruspalvelut. Se on ollut humaani näkemys, mutta kun ajat heikkenevät, niin otteet kovenevat. Valta siirtyy sinne missä on äänestäjien pääpaino. Tiedän, että monilla Pohjois-Suomen demareilla ja kokoomuslaisilla sekä vasemmistoliittolaisilla on sympatiat Pohjois-Suomen puolella, mutta saa nähdä miten käy. Keskusta ei pääse hallitukseen.

 

Nyt jännätään, miten käy Jaakonsaaren Liisan. Tuleeko kohtaloksi Ahteen Matin tapaus. Matista oli jo uhka Helsingin herroille, vaikka oli sähkömies. Matti pantiin kylmästi piippuhyllylle politiikasta. Tilalle nostettiin liituraitamiehiä, kuten Sundqvist. Ei kelvannut ainoa rasvanahkainen duunari Helsingin kaulusdemareille.

Liisa Jaakonsaari on osoittanut todellista siviilirohkeutta julkisissa puheissaan, että Keskustan mukaantulo tasapainottaisi tulevia vaikeita ratkaisuja. Se on ollut toinen Liisan lista, joka on varmasti demarijohtoa hermostuttanut. Liisalla on todennäköisesti vilpitön huoli Pohjois-Suomen tulevaisuudesta. Nyt on näytön paikka – nyt on näytön paikka, on eräs televisio-ohjelma. Näitä näyttöjä odotetaan ja katsotaan miten Liisalle käy. Joka tapauksessa lippu korkealle, Liisa.

 

Kokoomuksen taholta saatiin jo tietoa siitä, mihin suuntaan ollaan menossa. Niinistö letkautti Aholle, kuinka Kannuksen kunta saa valtionapuja kaksinkertaisen määrän Salon kaupungin asukkaisiin verrattuna. Se on varmaa, että valtionosuuksia leikataan ja jos Kokoomuksen ajatus hallituksessa toteutuu, niin Nivalan kunta ja kaikki Pohjois-Suomen kunnat ovat suoraan sanoen kusessa. Pahalta näyttää.

 

Kävelin eilisen päivän kuumana ja verenpaine oli korkealla, kun kuulin oman seurakuntani kirkkoneuvoston venkoilusta. Kysymys on seurakunnallisista ilmoituksista. Kaupunki on maallinen yhteisö, mutta se on tehnyt tasapuolisen päätöksen. Viranhaltijat, tai yksi heistä, eivät kuitenkaan ole tasapuolisia. Tällä hetkellä tilintarkastajat oikaisevat asiaa ja uskon, että kunnanhallitus tekee päätöksen, jolla tasataan valtuuston päätöksen mukaisesti vuoden lopussa ilmoitussummat.

Kunnan päättäjät ovat tavallisia ihmisiä ja työskentelevät maallisessa yhteisössä. Seurakunnan pitäisi olla ainakin yhtä oikeudenmukainen. Kirkkovaltuusto hyväksyi Heikki Mantilan esityksestä ja Päiviö Kokkoniemen ja Aimo Ylitalon kannattamana ponnen, että seurakunnan ilmoituksissa pitää olla tasapuolinen.

Nyt kirkkoneuvosto puheenjohtajansa kirkkoherra Heikki Hurskaisen johdolla pisti pyörimään sellaisen tarjous- ja neuvottelumylläkän, joka ei ainakaan ole valtuuston päätöksen mukainen, saatikka sitten kristillinen.

Ensin pyydetään tarjoukset ja toisen osapuolen kanssa käydään neuvotteluja. Kysyn sinulta kirkkoherra, rovasti Heikki Hurskainen, mihin on kadonnut selkärankasi? Miksi otat vastaan Nivala-lehdeltä jumalanpalvelusapua, kirkkokahvit ja kulet korruptiopäivällisillä Nivala-lehden edustajien kanssa?

Kun astelet seuraavan kerran saarnastuoliin seurakuntasi eteen, mietipä onko omatuntosi vilpitön ja mitä ajattelee ylitalon ukko, tuolla kirkon harjaakin ylempänä sinun venkoiluistasi?

An-Lis Takalo sanoi avauspuheenvuorossaan, tultuaan valituksi kirkkovaltuuston puheenjohtajaksi: – Minä toivoisin, että tämä valtuusto voisi löytää myös ne seurakunnan jäsenet, joille vielä kotikirkko on vieras.

Minä tiedän, että Pidisjärvi-lehden lukijoista suurin osa on tavallisia ihmisiä, hiljaisia duunareita ja kiihkoilemattomia ihmisiä, jotka eivät lukeudu farisealaisiin. Tällaisilla tempuillako kirkkovaltuusto toteuttaa valtuuston puheenjohtajan toivomusta, että löydettäisiin myös se rupusakki, joka kuitenkin veronsa maksaa. Minä toivon, että kirkkovaltuusto alistaa neuvoston päätöksen itselleen, että luottamus kirkossakin palautuisi. Jos kaupungin johto haluaa vaikeina aikoina pitää yllä sopua ja olla tasapuolinen, niin ei seurakunta voi lähteä repimään ja venkoilemaan. Seurakunta kylpee rahassa ja kansa on köyhää. Minä olen toistaiseksi maksanut perheeni ja työntekijöitteni kautta vähintään 12 hengen voimalla kirkollisveroa. Ilmoitan kuitenkin, että minä en välttämättä tarvitse välikappaleena omaa Korkeintani kohtaan Nivalan seurakuntaa, vaan minulla on suora yhteys, jos niin päätän. Vellipuhosta löytyy hautapaikka, on siellä sen verran pellonnurkkaa ja mukavahan se olisi Urpelan Sepon kanssa kuunnella siellä keväisin kuovin ääntä kun aika sitten tulee.

29.3.1995

 

Verenpaine viimekertaisesta pakinasta on hiukan tasoittunut. Se sattui nyt seurakunnan kohdalle, vaikka syyt ovat syvemmällä. Nivalan kaupungin ilmoittelun osalta on haettu oikeutta jo vuosien ajan. Vaikka valtuusto on aina tehnyt tasapuolisen päätöksen, niin asiat eivät ole menneet niin kuin on valtuusto päättänyt. Viime vuoden osaltakin tilintarkastajien piti vihdoin puuttua asiaan, kun lehti-ilmoitteluun käytetyissä määrärahoissa oli neljänneksen ero. Jos on sellainen viranhaltija, joka haluaa vängätä, niin se pystyy sitä kyllä tekemään.

Kun seurakunta pyysi ilmoitustarjouksia, niin otin ne sillä mielellä vastaan kuin tarjouspyyntö otetaan. Se joka tarjoaa halvimmalla, saa ilmoitukset ja kalliimpi tarjous putoaa pois. En minä tarjouskilpailussa tunne muunlaista menettelyä. Seurakunnan taholta ei kuitenkaan näin menetelty. Sen verran on tietoa, että Pidisjärvi-lehti saa varsinaisista kirkollisista ilmoituksista pyytämänsä 15.000 markkaa ja Nivala-lehti 24.400 markkaa.

Kirkkoherran kanssa käytiin keskustelu, jossa hän totesi, että neuvoston päätökset ovat salaisia. Soitin tiistaina tuomiokapituliin ja sain sieltä vastauksen, että päätöksen ovat periaatteessa julkisia lukuun ottamatta sellaisia henkilökohtaisia asioita tai sellaisia, jotka loukkaavat jonkun etua.

Tässä tapauksessa pitäisi olla päätösten julkisia, kun kysymys on julkisesta tarjouskilpailusta. Odotan pöytäkirjanotetta, jossa näkyy äänestysehdotukset ja äänestyksen tulos sekä päätökset. Lisäksi toivoisin, että Allan Paularanta toimittaisi meille ja neuvostolle tiedoksi, miten seurakunnan ilmoittelumarkat viime vuoden osalta ovat jakautuneet paikallislehtien kesken.

Ei tässä ole yksinomaan kysymys henkilökohtaisista asioista. Pidisjärvi-lehden takanakin on monta perhettä, jotka saavat toimeentulonsa lehden kautta. Laskeskelin siinä, että perheeni, työntekijämme ja jakelufirman kautta maksamme runsaat 100.000 markkaa kirkollisveroa ja tuntuisi kohtuulliselta, että olisimme saaneet tasapuolisen kohtelun paikallislehtien osalta. Muutaman tonnin takia ei kannattaisi kinastella. Ei rahana meillekään, mutta periaatteena.

Tämä soppa on puitu ja loppuun käsitelty minun puoleltani. Ei tässä nyt vielä kirkosta aiota erota, vaikka sitä joskus tiuskahtaa, kun tuntee kärsineensä vääryyttä.

 

En malttanut olla katsomatta maanantaina televisiosta viimeisen jääkärin, kenraali Väinö Valveen siunaustilaisuutta. Tuli mieleen Mannerheimin ja Kekkosen siunaustilaisuudet. Yhtä vaikuttava tilaisuus televisiostakin katsottuna.

Siinä meni Valveen mukana yksi osa Suomen historiaa. Oli periaatteen mies, kun ei suostunut luovuttamaan merikarttoja valvontakomissiolle ja hän valitsi eroamisen puolustusvoimain palveluksesta. Pitkään kesti piina hänenkin kohdallaan, kunnes vasta pari vuotta sitten sai ylennyksen kenraaliksi.

Nivala antoi oman panoksensa jääkäriliikkeeseen. Kyösti Vilkuna toimi värvärinä ja joutui myöhemmin tästä Spalernajan vankileirille Venäjälle. Nivalasta lähtivät jääkärit piilopirttien kautta Iin ja Tornion kautta Ruotsiin ja sieltä Saksaan. Saksan jääkäreinä oli Nivalasta Juho Koutonen, Edvard Ainasoja, Samuli Autio, Aukusti Aitto-oja, Heikki Gummerus, Edvard Vähäsarja ja jonkin aikaa Nivalassa asunut Jaakko Vähäsöyrinki.

Nivalalaisten panos jääkäriliikkeessäkin oli näin merkittävä. Tunsin heistä yhden, eli Edvard Ainasojan. Hän oli suomalaisen miehen perikuvana kaikessa hyvässä. Jäyhä, oikeudenmukainen ja auttavainen ihminen. Olen jossain nähnyt Edvardin ja Salanteen Kaisan kihlakuvan, jossa Kaisa istuu jääkäripukuisen Edvardin polvella.

Edvard oli periaatteen mies ja metsä oli hänelle tärkeä. Hän kävi käsin kaivamassa metsäojia tuolla Salmelan kankaan laitamilla ja kun syksyisin jänisjahtireissulla katselen näitä metsäpohjia, niin polusta ei ole mennyt Edvardin työ. Jääkärin työnjälki näkyy itsenäisyyden lisäksi myös hyvänä metsänkasvuna ja oikeana hoitona. Lunastettu isänmaa vaati myös vastuullista asumista ja hoitoa. Se oli jääkärin perinne ja näkyy polveutuvan suvussa.

3.4.1995

 

Pitää vieläkin palata tuohon kirkkoneuvostoasiaan, kun kirkkoherra oikaisi, että ei hän ole niin sanonut, että neuvoston päätökset ovat salaisia, vaan että neuvoston kokoukset ovat suljettuja, mutta päätökset julkisia. No, siinä taittiin olla kumpikin niin ”vireänä”, että lausunnot jäivät epätäsmällisiksi.

En minä Tuomiokapituliin mitään valitusvirttä esittänyt, kysyin vain suoraan seurakuntaa mainitsematta, että onko neuvoston päätökset julkisia ja sieltä vastattiin niin kuin viime kerralla kerroin, eikä siinä muuta puhuttu.

 

Kyllähän ne tällaiset pikkurähinät aina vähäksi aikaa keskustelua herättävät. Parhaat ystäväni Mantilan Heikki ja Viljasen Martti toruivat liian ankarasta kannanotosta, mutta ymmärsin, että ei se ystävyyttä riko.

Kommentteja on varmaan tullut monenlaisia. Perjantaina minua käveli keskustassa vastaan tuttu mies ja alkoi laulaa kymmenen metrin päästä: ”Elon mainingit korkeina käyvät, niiden kuohuissa kulkee mun tie.” Se oli minulle tarkoitettu, eikä siinä mitään puhuttu.

 

Sarjanojan Tapaninkin olivat saaneet jotkut kouhkaleet innostumaan tekemään vertailuja. En lähde Tapanin kanssa kilpasille, sillä siitä saattaisi tulla kovin epätasainen ottelu ja Tapani on niin kiltti poika.

Muuten, Ladalla ajaminen vaatiikin jo vahvaa itsetuntoa. Moni mies pönkittää heikkoa itsetuntoaan Mersulla tai muulla pitkäsivuisella, eikä se auton koolla siitä kummemmaksi muutu.

 

Ryhtyi pitämään kovia yöpakkasia. Se on hyvä. Eihän tämä vielä ole kevättä, vaikka aurinko onkin jo varhain näkyvillä. Lumi ei ehdi sulaa päiväsaikaan juuri lainkaan. Maalis ei ole paljon maata näyttänyt, mutta kyllä huhti humauttaa. Saattaa olla, että tulee kunnon tulvat.

Tulvat ja kulonpoltto olivat ennen sellaisia kevään hekumallisia hetkiä. Se oli elämys, kun sai kevätiltana lorkkia öykillä katiskoita ja verkkoja kokemassa niittylatojen vierustoilla. Vepsunlahden kohdallakin tulva levisi kilometrien järveksi ja hauki nousi sarkaojia myöten pitkälle ja niitä sai katiskalla ja porkkaamalla helposti kiinni.

Ikimuistoisia olivat kuulaat kevätyöt kun Pysäyksen Hermannin kanssa oltiin piisamin pyynnissä. Herkko oli siinäkin mestari ja osasi tehdä piisamille kähävänät. Piisami on yöliikkuja ja me koettiin rautoja aamuyöllä. Taisi tulla kymmeniä piisameja eräänäkin yönä. Silloin niillä sai rahaa ja sitä Hermannikin tarvitsi, kun oli iso joukko elätettävänä. Myllykankaan tuvan seinällä roikkui isot pinot nahkoja. Sitä elettiin luontaistalouden aikakautta.

 

Herrat pelottelee, että edessä on huonot ajat. Kaikilta otetaan, kunhan saadaan ensin eduskuntaan kännykät, kirjoittimet ja jokaiselle henkilökohtainen sihteeri. Ei se kestänyt kuin kaksi viikkoa vaalin jälkeen, kun unohtui kansa ja oma mukavuus tuli esille.

Oikeastaan tässä kaipailee jo tuota luontaistalouden aikakautta. Ei silloin mennyt vekselit protestiin, eikä taloja myyty maksamattomista asuntolainoista. Elettiin varojen ja tulojen mukaan ja elämä oli jotenkin paljon tasapainoisempaa.

Nyt kansa jakautuu kahtia. EU lisää tätä eroa huimaavalla vauhdilla. Joilla menee hyvin, menee tulevaisuudessakin hyvin. Yhä suurempi lauma on niitä, joilla ei mene hyvin ja ero sen kuin kasvaa. Vahvimman oikeudella ajetaan ratkaisut. Luulen, että vaalihuuman jälkeen toive paremmasta monen kohdalla romuttuu. Mikään ei muutu ainakaan paremmaksi tavallisen kansalaisen kohdalla. Ei ole ruoka halventunut. Epärealistiselta vaikuttaa työttömyyden alentuminen. Me olemme melko lailla tuuliajelulla. Velka painaa päälle ja kansallisesti olemme sidoksissa.

Parhaiten kestävät ja pärjäävät ne, jotka eivät ole suuria odottaneetkaan. Ei tule pettymyksiä. Minä uskon vieläkin Haavikkoon ja Linkolaan siinä, että me palaamme vielä kolisten takaisin tässä elintaso- ja hyvinvointiyhteiskunnassa.

Helsingissä lasketaan, että nelihenkinen perhe tarvitsee minimitoimeentulotukea 8.000 markkaa kuukaudessa ja sen he saavat. Kuka sitä nyt ottaa kuuden tonnin kuukausipalkkaista työtä vastaan? Jossain on pahasti mätää. Mutta jos yhteiskuntamme on todella näin rikas, niin anti mennä vaan. Lisäähän se ostovoimaa. Samahan se on jos omat markat pyörisivät kotona, mutta kun ne on japsien ja sakemannien rahoja ja ne taitaa vaatia ne aikanaan takaisin. Sen laskun maksavat tulevat sukupolvet.

5.4.1995

 

Tätä kirjoitettaessa ei ole tiedossa, mihin tulokseen päätyy kello 14 alkava Paavo Lipposen ja Ahtisaaren palaveri. Kyllähän hallituskuvio on ollut realisteille selvä jo vaalituloksen jälkeen. Sinipuna vahvistettuna kahdella pienpuolueella. RKP ja nyt myös Vihreät pääsevät mukaan, kun Lipponen piti 111 kansanedustajan määrää eduskunnassa riittämättömänä hallituksen takuumiehinä.

 

On siinä nyt Vihreilläkin näytön paikka. Sellaiseen hallitukseen ei mennä, joka suunnittelee ydinvoimaa. Näin ainakin on julkisesti uhkailtu. Siinä tulee varmasti tiukka paikka, jos periaatteista kiinni pidetään ja ydinvoimakeskustelu pulpahtaa esille.

Vihreät ovat vaatineet kahta ministerinpaikkaa. Eduskunnasta pudonnutta Haavistoa ollaan tyrkkäämässä hallitukseen. Erkki Pulliainen mainitsi Nivalassa käydessään, että hän on tehnyt hartiavoimin töitä EU-maatalouden puolesta ja julkaissut vihkosen asiasta ja kääntänyt sen kolmelle EU-kielelle. Näitä ansioitaan vastaan Pulliainen odottelee maatalousministerin salkkua. Onhan hän viiden loppututkinnon mies ja yksi näistä tutkinnoista on maa- ja metsätalouden loppututkinto. Uskon, että Pulliainen ohjaisi Suomen maataloutta luomu-suuntaan.

 

Lipponen toisti jo Nivalassakin kertomansa asian, että maatalouden leikkaukset ovat vaalikautena viisi miljardia markkaa. Kokoomus esitti 1,5 miljardin leikkauksia vuodessa, eli Kokoomuksen ja SDP:n tavoitteet maataloustuen leikkaamisesta ovat yhtenevät. Tähän kelkkaan ei varmasti Keskustapuolue pysty lähtemään, sillä se olisi uuden alamäen laskua puolueelle. Niin vahvasti maaseudun ihmiset ovat Keskustaan sitoutuneet.

Ruotsissa hallitus sai neuvoteltua oppositiossa olevan Keskustan vähemmistöhallituksen säästöpaketin taakse. Jos Suomessa Keskusta jää oppositioon, niin ne yhdessä Vasemmistoliiton kanssa pystyvät järjestämään hallitukselle kiusallisia tilanteita, jos ärhäkkääksi ryhtyvät.

Toivottavaa kansalaisten kannalta olisi kuitenkin se, että oltaisiin silloin tukemassa, kun tehdään välttämättömiä ratkaisuja, että maa saataisiin jaloilleen ja työtä työttömille.

 

Kaikki tuntuu jumittuneen siihen saakka, kun uusi hallitus tulee voimaan. Ainakin maatalouden osalta pakka on pahasti sekaisin. Siemenkauppa ei käy, kun isännät lukevat ympäristöoppia, eli Ympäristöpiirin aapista, mitä tukia on mahdollisuus saada ja mitä yleensä kannattaa kylvää.

Ylivieskan viljavarastolta kertoivat, että siemenvarasto ei ole vielä inahtanut mihinkään suuntaan, vaikka kuukauden päästä pitäisi toukotyöt olla käynnissä.

Soittelin heinänsiemenasioissa Keskon pääkonttoriin. Sieltä oli alan mies juuri lähtenyt ministeriöön neuvottelemaan, mutta ottivat soittopyynnön vastaan. Kello yhden jälkeen Keskon tuotepäällikkö Unna Söderholm soitti ja toi tuoreet ministeriön terveiset.

Mahdollisiin EU- ja kansallisiin tukiin pääseminen edellyttää viljelysopimuksia ainoastaan kotimaassa jalostetuille lajikkeille, eli Keskokin olisi kokonaan ulkopuolella nurmikasvien siementuotantosopimuksista. Muutoinkin Söderholm oli saanut sen kuvan, että kukaan ei sitoudu mihinkään niin kauan, kunnes uusi hallitus on muodostettu ja hallitusohjelma lyöty lukkoon. Apealla mielellä oli tämäkin tuotepäällikkö, jonka vastuualueena on juuri maatalous. Hänkin pelkäsi, että nyt ajetaan maataloutta alas ja työttömyys kääntyy jyrkkään nousuun. Maanviljelijän takana ja edessä on suuret tuotantoyksiköt teollisuudessa, kaupassa ja yksityisillä sektoreilla ja tuottajan edessä jalostussektori monine kerrannaisvaikutuksineen.

Tuskin koskaan aikaisemmin on Suomen viljelijät varautuneet toukotöihin niin epävarmoissa olosuhteissa kuin tänä keväänä. Näyttää siltä, että luontokin odottaa hallituksen syntymistä ja vitkuttaa kevääntuloa. Lunta on tullut joka päivä ja kovia yöpakkasia. Joutuneeko tuleva hallituskin yöpakkasten kouriin heti tuoreeltaan.

 

Lapsiperheille ei viime päivien uutiset ole olleet mieltä ylentäviä. Juuri ehdittiin poistamaan lapsivähennykset verotuksessa ja nyt vielä leikataan lapsilisiä. Nivalassa se merkitsee melkoista tulonmenetystä. Nivalassa maksettiin lapsilisiä viime vuonna noin 30 miljoonaa markkaa. Jos siitä leikataan neljännes pois, se merkitsee runsaan seitsemän miljoonan menetystä, joka on pois Nivalan perheiltä ja kaupalta. Kaikki valtionleikkaukset koskevat Nivalaa kipeästi, olipa n lapsilisiä, maataloutta tai kuntien valtionosuuksia.

Ei ihme, jos mielialat eivät ole kovin keväiset vielä täällä Nivalan aukioilla.

20.4.1995

 

Maa sai pääsiäisen alla hallituksen, joka historiallisesti on ensimmäinen viiden puolueen hallitus. Ministerivalinnoissa oli yllätyksiäkin. Kokoomus hyllytti kaksi entistä ministeriä, Pertti Salolaisen ja Ilkka Kanervan. Salolaiselle hyllytys taisi tehdä kipeää, koska oli yksi EU-neuvottelujen keskeinen henkilö ja taisi tottua jo ajatukseen, että muut ei näitä asioita osaa hoitaakaan.

Yllätys oli myös se, että maatalousministeriksi otettiin ammattilainen, eli Maatilahallituksen pääjohtaja Kalevi Hemilä. Oliko niin, että kukaan poliitikko ei uskaltanut ottaa tätä ministerin salkkua, koska se olisi voinut koitua liian raskaaksi. Vai osasiko Paavo Lipponen ajatella niin, että Hemilä parhaiten asiantuntevana tietää, miten ja mihin maatalouden leikkaukset voitaisiin keskittää niin, että maatalous saisi kuitenkin selviämismahdollisuudet. Pääsiäisen jälkeen alkoi työt. Kestääkö työrupeama neljä vuotta. Sen aika näyttää.

 

Valtakunnan ykköskriitikoksi itsensä puheillaan ja kirjoituksillaan nostanut Paavo Haavikko antoi viikonlopun Ilta-Sanomissa murskatuomion tällekin hallitukselle. Tuomiopasuuna soi jokaiselle ministerille.

Haavikko ei näe mitään mahdollisuuksia Suomen selvitä tällä menolla. Hän loi täysin toivottoman kuvan. Hän povasi uutta rauta-aikaa tälle Pohjoisen kurjalle heimolle.

 

Vaikka tänään keskiviikkona puhaltaa kylmä itätuuli Nivalan lakeuksilla, niin kevät painaa lakeuden päälle vääjäämättä kuin ahtojää toisen päälle kevään pauhatessa merelläkin.

Kevät tuli jo pääsiäisen aikaan. Oltiin koko sakin kanssa viikonloppu ja pyhät Veelanninpuhossa. Kirkolla ei kuule muuttolintujen paluuta, kun autojen humina on ympärivuorokautinen. Tuolla niityllä sen huomaa.

Lauantaina oli kevään usvainen ja osittain sateinenkin päivä, mutta muuten ilmassa jo kevään selvät merkit. Lumi suli silminnähden. Kurjet, nuo uljaat linnut, joista on kirjoitettu monia maailmankirjallisuuden romaaneja palasivat Nivalan niityille. Siellä ne joikuivat Vepsunlahden ja jokikorven välisellä alueella. Se on kumma, miten kurjet valitsevat niin paluumuutollaan kuin syymuutollaankin samat alueet levähdyspaikoikseen.

 

Valkoiset joutsenet ovat kauneinta ja jotain pyhää mielessä herättävä näky. Joutsenet lentelivät jo kevään lumoissa lonksuttaen. Jokunen hanhiparvikin saattoi ylittää niityn.

Tuo tuijaileva töyhtöhyyppä on yleistynyt niin paljon Nivalassa, että se on keväisin jo karhimiehen harmi. Hän on niin ajattelematon lintu, että tekee pesänsä aina kynnöspellolle ja sillä on jo munat pesässä toukotöiden aikoihin. Jos sitä nyt vois paljon pesäksi sanoa. Muutama oljenkorsi ristissä kynnöspellolla viilun päällä ja siihen hän munii.

Sitten kuin karhimies tulee töihin, niin alkaa hirveä rääkkiminen ja tuijailu traktorin ympärillä. No, eihän sitä kukaan tahallaan pesän yli aja, mutta tuntitolkulla menee aikaa jos katselee usealla lohkolla olevat pesät ja merkitsee ne riu’ulla. Tuhansia töyhtöhyypän pesiä Nivalassakin tuhoutuu. En tiedä rakentaako hän tuhoutuneen tilalle uuden ja ehtiikö uusista munista aikuiset poikaset saman kesän aikana.

 

Yhtä tuttua muuttolintua olen odotellut haikeudella jo useana keväänä. Kottarainen oli se joka keikkui keväisin kuusenlatvassa ja lauloi kuin satakieli. Kottarainen osaa keväisellä soidinlaulullaan matkia monia lintuja milloin visertäen, milloin naristen ja naukuen.

Turhaan olen odottanut jo kaksi vuotta. Pari vuotta sitten näin kirkonkylän asunnon pihamaalla kuusenlatvassa hetken istahtaneen kottaraisen. Sen jälkeen en ole kottaraisia nähnyt. Kävikö tämä laji viimeisellä tervehdyskäynnillä Peltomäen pihamaalla? En tiedä mikä lienee tämän lajin kohtalo. Jos se on ollut ihmisen kädessä, niin laitan pahat terveiset EU:n eteläisen alueen farmareille.

 

Luonto on kuitenkin asioita korjaava, jos toiset lajikkeet häviävät, niin uusia tulee tilalle. Joutsen onneksi pelastettiin ja nyt se on valtaamassa hanhien reviirit ja hanhet ovat uhanalaisia jo Suomessa.

Vielä 1950-luvulla ei Nivalassa lokkia näkynyt. Nyt niitä tuijailee savipilven tapaisina valkeina parvina karhimiehen perässä keväisillä pelloilla. Se on uusi tulokas, joka näyttää pintansa pitävän.

Vielä nuorempi tulokas on luonnossa tosin täällä talvehtiva elikko, siili. Minä näin eläissäni ensimmäisen siilin Lahdessa Hennalan kuusikossa, kun olin siellä aikoinani lääkintäaliupseerikoulussa. Ajattelin silloin, että kaikkia se Nooakin on arkkiinsa raahannut. Mikä pirhanan tehtävä tällaisella elukalla on tässä luomisjärjestyksessä?

No, nyt siili on Kalajokilaaksossakin aivan joka pihapiirin harmiton asukas. On lisääntynyt niin paljon, että suuri osa siitä tuhoutuu liikenteen alle. Muuta kun ei oikeastaan ole muita luonnollisia vihollisia kuin autoilija, niin kanta säilyy kuitenkin.

Tämä on sitä aikaa, joka tarjoaa luonnosta kiinnostuneille paljon mielenkiintoista. Nyt ei kannattaisi oikeastaan nukkua yöllä eikä päivällä vaan kyyhöttää jonkun nevan tai niityn laidassa ja seurata suurta luonnon tapahtumaa, eli kevään tuloa.

24.4.1995

 

Sain tässä toissapäivänä miltei uunituoreen sosialidemokraattien pää-äänenkannattajan 100-vuotisjuhlakirjan. Yksi kirjan keskeinen kirjoittaja, ystäväni Aimo Kairamo, muisti juhlakirjalla.

Miltei ikänsä kirjoittamisella leipänsä hankkineena osaa arvostaa tällaista teosta. Ei ole ollut vielä aikaa paneutua lukemiseen, mutta pikapuoliin. Kiitoksia Aimolle muistamisesta. Ajan miltei joka päivä kotisi ohi. Usein on lumet portaalla. Niin monta läheistäsi ja minunkin ystäviäni meni niin lyhyessä ajassa pois. Joka kerta on ensimmäisenä mielessä: Kallaksen laiva ei tule enää maalliseen satamaan, eikä tuttua hahmoa näy ajavan pitkin asematietä.

 

Kiitoksia en sen sijaan antaisi yläasteen opettajille. Huomasin eilisiltana Ilta-Sanomista, että yläasteiden tupakanvastustamiskilpailu on päättynyt. Soitin kiireisenä peräti kuusi puhelua yläasteelle ja tiedustelin, miten monta savutonta luokkaa Nivalan yläasteella on. Kukaan ei tiennyt mitään, kun kouluterveydenhoitaja ei ollut paikalla. Jotkut oppilaat kyllä tiesivät asian, mutta eihän heidän tietojensa varaan voi lehtiuutista laittaa.

Tämän verran näyttää kiinnostavan opettajia koululaisten tupakointi. Ei ihme, jos oppilaat tupakoivat, kun opettajatkin tuntuvat suhtautuvan asiaan niin välinpitämättömästi.

No, tässä paraskin puhuja ja esimerkki, kun ei pysty päivää pitempään olemaan tupakoimatta. Olen minä ainakin kotona ollut niin paljon kielteinen esimerkki, että kukaan jälkeläisistäni ei onneksi polta ja saan kotonakin melkoista huutia tupakanpoltosta jälkeläisteni osalta. No, jos minä olen voinut tupakoinnillani pelastaa kakarat tästä pahuudesta, niin hyvä on. Tässä on hyvä heittäytyä marttyyriksi ja puolustautua: – Oi herra, jos lyöt, lyö minua vaan. Elä turhaan kärsiä anna minun lasteni viattomain.

Eikö se pidä paikkaansa, että aina löytyy syytä juomiseen ja tupakoimiseen. Otetaan iloon ja jos ei ole iloa, niin otetaan murheeseen. Kyllä tupakkamieskin osaa puolustautua, että miten hän kerää varoja Viinaselle, että pystyisi maksamaan lapsilisät ja päivärahat. No, se siitä.

 

Tässä taannoin ihmeteltiin, miten Filippiineillä oleva pankkidiileri pääsi huijaamaan 50 miljardia kenenkään aavistamatta mitään. Viime päivinä on ollut kovinkin läheltä riipaisevia juttuja siitä, miten muutama henkilö on voinut ajaa pankin täysin p….lleen. Esimerkkejä on Suomessa kyllä nyt pankkiasioista nyt enemmän kuin tarpeeksi. Sitten hallintomiehet sanovat, että eivät he tienneet, mihin ollaan menossa.

Niin kauan kyllä istutaan johtokunnissa ja hallintoneuvostoissa kun elämä on makeaa ja aurinko paistaa, mutta kun alkaa mennä maine ja oma talo vasaran alle, niin kyllä sitten osataan puolustautua, että ei me olla tiedetty, johtajathan vain päätökset tekevät.

Miksi hallintoelimiin yleensä valitaan mukavat miehet? Siksi, että he eivät rupea rettelöimään silloin, kun kysymys on esimerkiksi johtajan palkantarkistuksista, ulkomaanmatkoista tai tuttaville myönnetyistä epävarmoista lainoista.

Ei liene kaukana totuudesta, jos sanon, että Nivalasta löytyy vain parikymmentä sellaista henkilöä, jotka pystyvät lukemaan erilaisia taseita luotettavasti. Jos pannaan kolmen eri toimialan taseet kouraan ja tunti aikaa taseiden lukuun ja muutama tunti varastojen, sijoitusomaisuuden, käyttöomaisuusarvojen ja vakuuksien tarkastamiseen, niin niitä ukkoja tai naisia ei ole monta. Ei niitä ainakaan ole yhtään Nivalan pankkien, kaupunginhallituksen tai vastaavien laitosten johdossa. Tai jos sattumalta on, niin on hiljaa, että saisi paikkansa pitää.

Mihin tähtää meidän koulutustasomme? Ne eivät ainakaan opeta kriittisyyteen. Talousasioiden hallinta jää huijareiden käsiin, kun kansalaiset eivät pysty hallitsemaan ja kontrolloimaan niitä ihmisiä, jotka käyttävät huomattavia yhteisiä varoja. Ovela johtaja osaa rakennella tuloslaskelmasta ja taseesta sellaisen korttitalon, jolla pystyy täysin hämäämään luottamushenkilöt. Siitä on hyvin tuoreita esimerkkejä.

 

Hannes Gebhardin aikanaan luoma osuustoiminnan hallintomalli oli hyvä. Hallintoneuvosto, joka on laajan kentän edustaja ja liikkeen edunvartija, valitsee ammattimaisen johtokunnan, joka vastaa tuloksesta. Näin on aikaisemmin ollutkin. Nyt tilanne olisi vaatinut asian täsmentämistä. Johtokuntiin tulisi valita parhaat eri alojen asiantuntijat, jotka ovat tiedoiltaan ja taidoiltaan vähintään johtajan tasolla tai yläpuolella ja johtaja on johtokunnan käskyläinen.

Nyt näyttää johtokunnat ja hallitukset jäävän juppikautena pelkiksi kumileimasimiksi. Pelkäävätkö he kielitaitonsa tai erilaisten vieraskielisten pankkitermien osaamattomuuden takia tulevansa nauretuksi, kun esittävät asiansa? Kyllä se on talonpoikaisjärki, joka on aina ollut pitävämpi ja kestävämpi vuosikymmenien aikana silloinkin kun on ratkottu vaikeita asioita.

 

Tänä aamuna oli ilo lähteä töihin. Oli kevään tuntua ilmassa. Malisjoki pauhaa jo niin, että se jyminä Peltomäen Ahteen takaa kuuluu yölläkin makuuhuoneeseen asti. Yöllinen sade sai heti muuttumaan ilmanalan toisenlaiseksi. Kevään kohinaa. Kunpa sitä löytyisi meidän jokaisen paidan allekin.

26.4.1995

 

Elämä jatkuu. Pidisjärvi-lehtikin on saanut iloita uudesta poikavauvasta. Kiviojan Jouni on isyyslomalla, kun perheeseen syntyi potra poika. Onnea vielä kerran.

Lempi-äiti tuli kylällä vastaan ja onnittelin myös mummoa. – No, eihän se ollut vasta kuin neljäskymmeneskahdeksas lastenlapsi, myhäili Lempi-mummo.

Siitä se sukupuu haaroo. Jos ajatellaan, että Eskon ja Lempin yhdestätoista lapsesta kaikki ovat vielä luultavasti vielä alle kolmekymppisiä,, niin toinen mokoma tulee vielä lisää. Pääseekö Lempi ensimmäisenä sadan lapsenlapsen äitinä vielä historiaan.

Lempillä alkaa taas kiivas kesä, kun kaiken keskellä pyörittää vielä Kotikankaan lomakohdetta ja hoitaa siinä sivussa joka kesä monta sataa vierastakin lasta. Joskus Lempi pahoitteli sitä, että toisaalta harmittaa, kun omille jälkeläisille jää niin vähän aikaa. No, Lempi korvaa sen järjestämällä joka syksy vain omalle perheelle, lapsille ja lapsenlapsille yhteisen illan Kotikankaalla.

 

Kyllähän nivalalaiset vielä Meskus-Ahtin muistaa. Vaikka mies palasi takaisin Lumijoelle, niin hallit jäi Nivalaan. Ahti soitteli maanantai-iltana toimitukseen. Entisensä tuntui olevan mies. Tuo Fendt-traktoreita Suomeen ja rakentaa niihin harvestereita ja markkinoi ulkomaille. Vaikka miehellä olisi jo mahdollisuus eläkkeelle, niin ei sinne päinkään. – Mitä nyt hulluja. Nyt minä olen omalla alalla, kun saan suunnitella ja rakentaa koneita ja tehdä siinä välissä kauppaa. Ei hyvät pojat siitä mitään tulisi, jos minä jäisin joutilaaksi. Minä kuolisin siihen paikkaan, totesi Ahti energiaa pursuen.

Asiaakin Ahtilla oli. Hän oli tuohtunut Kyösti Karjulaan kohdistuvasta lehtikirjoittelusta. – Minun täytyy sanoa, että ei Kyösti minulle konepajahommissa pärjää, mutta paras mies se on tältä alueelta eduskuntaan. Minä olen saanut vierestä seurata vuosikymmenet hänen toimiaan ja olen kokoomuslaisena äänestänyt häntä ja kehottanut muitakin äänestämään. Hän on kasvattanut ison ja hyvän perheen. Lapset ovat hapeneita työlle ja hyvin fiksuja ja kohteliaita. Se että Kyösti veti tätä projektiaan koko sydänverellään ja uskoi viimeiseen saakka sen onnistumiseen, ei ole tuomittava teko. Suomalaisen yrittäjän on pakko uskoa omiin mahdollisuuksiinsa ja kun on kaiken pannut likoon, niin sitä ei anna hevillä periksi.

Kyösti on maksanut vastuitaan niin ahtaista olosuhteista ja tunnollisesti, että minä en tiedä toista yrittäjää, joka olisi vastuunsa konkurssin jälkeen samalla tavalla hoitanut. Limingan kunnan päättäjät olisivat jo antaneet anteeksi viimeisen satatuhatta markkaa, mutta aina on ihmisiä, jotka kadehtivat. Kyösti maksaa varmasti jokaisen markan Limingan kunnalle takaisin.

Sitä minä vaan, että kun meillä on nyt kansanedustaja, joka tietää maataloudesta ja yritystoiminnasta omakohtaisesti. Nyt häntä yritetään mollata lehtien palstoilla. Mutta niinhän se oli, että Kekkonenkin yritettiin mustamaalata vaikka millä lailla, mutta Urkki vain puolensa pitää. Jos siellä Nivalassa joku epäilee, että puhun lööperiä Kyöstin puolesta, niin soittakoot minulle, puhisi Ahti.

 

Maanantaina oli kaupungin varikkoalueella liikekannallepanon makua. Kymmeniä miehiä parveili pihamaalla sätkää käärien ja osa tungeksi sisällä. Kaupunki kutsui 60 työtöntä kahden viikon savottaan, eli rajapyykkien merkintään koko pitäjän alueella.

Porukka oli pitkäaikaistyöttömistä etupäässä koottu ja varsin heterogeeninen. toisille tämä työkeikka kesäisille niityille kahdeksi viikoksi oli mieluinen komento. Saapihan käydä variksenpesillä ja paistella nuotiolla makkaraa, tuumi eräskin. Joka tapauksessa pitäisi käydä tulvia katselemassa ja metsässä kävelemässä, vaikka ei tätä komentoa olisikaan. Nyt on puhekaverit mukana ja vielä maksetaan palkkaakin.

Eräät olivat huolestuneita siitä, että meneekö Mylly-pub nyt konkurssiin, kun vakituinen iskujoukko on täällä maastossa. No, eiköhän Mylly-pub tuon pari viikkoa kestäne teidän poissaoloanne.

 

Kevät keikkuen tulevi. Niin se on. Sunnuntaina satoi vettä ja oli oikein jo kevään tuoksut ilmassa. Vesi nousi parissa päivässä pelloille Vajekankaalla ja Vähäjärven alueella. Tiistaina kääntyi jo kylmemmäksi. Niin se vielä keväällä keikuttaa, mutta tulee se vääjäämättä. Kaikki muut muuttolinnut ovat jo palanneet, mutta västäräkkiä ja pääskystä ei ole vielä näkynyt.

Viikonloppu on sitten kulotusaikaa. ”Vainovalkeat” palavat niityillä ja tuovat tutun tuoksun nenään. Niin on ollut vuodesta toiseen. Ja on edelleen oltiinpa EU:ssa tai ei.

Yksi havainto tässä on kuitenkin tehtävä. Kunnan luukulle on nykyisin yhä useammin asiaa. Ennen ei tavallisen mattimeikäläisen tarvinnut käydä kunnantuvalla muuta kuin kerran vuodessa henkikirjoituslomake palauttamassa. Se lopetettiin mutta tilalle tuli Aholan Leilan luukku, jossa isäntien pitää käydä vähintään kerran kuussa lanketteja täyttämässä ja palauttamassa.

Koko maanviljelyksestä on hohto pois. Ei ihmistä ole tehty lanketintäyttäjäksi, vaan kyntämään, kylvämään ja korjaamaan satoa. Nyt satoa korjataan luukuilta. Vielä onneksi tuolta maatalousluukulta, mutta kunnantuvan samasta lokerosta on kulku myös sosiaaliluukulle. Isännät pohtivatkin, että jokohan tuota ensi vuonna käännytään tuonne vasemmalle luukulle.

No, ei nyt kevään kynnyksellä auta luukkuhommia ajatella. Elämä on elettävänä ja jokainen päivä on ainutkertainen. Varsinkin näin keväiset päivät.

1.5.1995

 

Monet nivalalaiset ovat huokaisseet helpotuksesta, kun Hannu Anttilan ruumis vihdoin löytyi. Vaikka se tietää toisaalta ikävien muistojen herättämistä, niin kuitenkin kaikki epävarmuus on nyt poissa ja monet ajattelevat nyt myös Hannun vanhempien tuntevan samoin.

Tätä tapausta ajatellen tulee pakostakin kysyneeksi itseltään, millaisia henkisiä kärsimyksiä Hannun vanhemmat ovat saaneet kokea tämän runsaan puolen vuoden aikana. Tuskin asia on koskaan ollut mielestä pois. Tuskin yhtään päivää, jolloin ajatuksissa ei olisi pyörinyt tuskaiset kysymykset, missä sinä olet, Hannu?

Jos yrittää asettaa itsensä näiden vanhempien asemaan, niin varmasti tulee mieleen, miten jaksavat? Vanhemmat ovat varmaan jo luopuneet toivosta, että Hannu palaisi elävänä, mutta kun ruumista ei ollut, oli vaikea saada asioita mitenkään kohdalleen ja tekemään omaa surutyötä. Vaikka Hannun poismeno oli traaginen asia, niin nyt kun asia sai ainakin osaratkaisunsa, ovat monet helpottuneet.

 

Toisille kevääntulo tuo masennusta. Useimmille se on kuitenkin ”touon ja lemmen aikaa”. Tai ainakin meistä useimmat innostuvat puuhastelemaan ulkona, pihamaalla ja luonnossa kaikkea mukavaa ja tuntuu kuin itsekin heräisi elämään.

Maanviljelijöille tämä kevät on kuitenkin poikkeuksellinen. Elämä on muuttunut täysin vuoden sisällä. Nyt maanviljelijäkin on suurelta osin lanketintäyttäjä ja kaupungin luukulla kävijä. Ja mikä pahinta, pasmat ovat sekaisin, kun pitäisi tehdä ratkaisuja kevään toukotöiden osalta. Minä luulen, että monella pian eläkkeelle jäävällä kypsyy suunnitelma, että hänen jälkeensä kintaat lyödään penkkiin oman talon osalta. Mitä kylvää, mitä tukia hakea ja saada. Sitä eivät pysty herrat Helsingissäkään sanomaan ja epävarmoja asioita on paljon.

Onko alkuperäinen kulttuuri, eli maanviljelys, kadottamassa kokonaan sen merkityksensä, joka sillä on vuosituhannet ollut. Sen toteuttajana on ollut vapaat talonpojat, jotka ovat kylväneet ja kyntäneet ja luottaneet Luojaan ja tulevaisuuteen, niin kuin virrentekijä ilmoittaa. ”He kylvää kerran peltomme ja uskoo kun me uskomme”

Mihin tässä uskoa? Lipposen hallitukseen, Euroopan Unioniin vai reilusti omaan itseensä? Ei ole paljon valinnan mahdollisuuksia. Kumpaankaan edellä mainittuun ei voi uskoa, sillä hallitukset menevät ja tulevat ja EU näyttää kovin epävarmalta. Ei jää muita vaihtoehtoja, kuin uskoa omaan itseensä, eikä pohtia sen pitemmälle.

Se vain tuntuu pahalta, kun lankettien täyttämisessä menee turhaa hyvää kylvöaikaa. Ei ihmistä ole luotu lankettien täyttäjäksi ja reskontran seuraajaksi. Ihminen on luotu siittämään, synnyttämään, kylvämään ja korjaamaan. Kaikki muu on sivuhommaa ja niin jonninjoutavaa ja turhauttavaa.

 

Hyvää ja iloista Valpurinpäivää. Vappukin se siitä tulla tupsahti. Mieleeni tulee aina vapunpäivästä Haapalan kilpa-ajot silloin 1950-luvulla. Vapunpäivänä oltiin jo avojaloin, sillä kenkäresut, jotka syksyllä saatiin olivat varmasti jo riekaleina. Kun lunta ei ollut, niin silloin jouti kengät pois. Se oli silloin homman nimi.

Ei ihme, jos sitä oltiin karaistuneita, puolivillejä ihmisentaimia. Lymyttiin metsät ja etsittiin kaikkea mielenkiintoista. No, Haapalan vappuravit oli silloin semmoinen tapahtuma, joka oli jokaisen Veelanninpuhon kossinkin ainoa vuotuinen interrail-matka. Pitemmälle ei käteis- eikä sijoitusvarat riittäneet.

No, siellä oli toki nähtävää. Oli Iso-Heikki Pihtiputaalta, joka pyöritti autoa käyntiin kuin kahvimyllyä polvet koukussa. Heikki oli 228 cm pitkä ja hän näytti  vieläkin pitemmältä seisoessaan Kana-Markun ja Puolimatkan Antin vieressä. Heillä kun vartta oli vain runsaat 130 cm.

Oli se jännä katsoa Alilan kaupan portailta, kun Rajaniemen Topi ajoi mahtavasti Viuhkan Sutkilla ja outo ulina kuului. Ylikosken Mikko siinä suomensi jonkinlaisena asiantuntijana, että siinä mako vonkuu, kun lujaa mennään. Mistäpähän me oltaisiin parempaakaan selitystä tuohon keksitty, kun Mikko niin itsevarmana ja mukamas asiantuntijana meitä valisti. Ei uskaltanut vastaankaan väittää, sillä siitä olisi taas tullut tappelu Haapaperän ja Veelanninpuhon kossien välille ja oltiin vieraalla kentällä.

 

Nivalassa takavuosina ei paljon työläisten vappumarssit saaneet isäntien kunnioitusta ja huomiota. Suojeluskuntapitäjässä vappumarssit olivat konkreettisestikin punaisine lippuineen punainen näky ja kokemus.

Ilkeyksiäkin saatettiin heitellä. Lähellä Kinevaa oli Killingin mökki. Siinä asui kaksi aikamiespoikaa vanhan äitinsä kanssa. Age sai vaikutteita läheisestä työväentalosta ja oli kykynsä mukaan toiminnassa mukana. Tietenkin vappumarssilla. Kerrankin Age joutui kantamaan julistetta, jossa luki: vaadimme 40-tuntista työviikkoa. Silloin joku isäntämies huusi ojan pientareelta, että tiedätkö sinä Age, mitä siinä lapussa lukee? Heitä heti helevettiin se lappu tai jouvut töihin. Age kun eleli veljensä kanssa niukasti, mutta turvallisesti äidin kansaneläkkeellä ja suurinta hommaa taisi olla kaataa kissankuppiin maitoa säännöllisesti kerran päivässä. No, tämä oli erään isäntämiehen kommentti, mikä hyvin kuvaa sen ajan henkeä ja ilmapiiriä.

Nyt ihmiset ovat niin aatteettomia ja kyynisiä, että kukaan ei jaksa edes kiihkoilla minkään puolesta saatikka marssia. Ei tämäkään hyvä ole, vaikka sanotaan, että ihmiset ovat sivistyneet, eivätkä enää riehu, vaan asiat neuvotellaan siististi tammipöytien ääressä Helsingissä ja paragrafit määrää, miten monta tuntia olet päiväläisenä ja paljonko siitä maksetaan. Pois on hengen palo ja aatteet. Ei tavoita enää Jylhän runot, vaikka olisi lausumassa itse Yrjö Jyrinkoski. Kukaan ei hetkahda. Ollaan vain.

No, ollaan sitten. Hyvää Valpurinpäivää vielä kerran.

4.5.1995

 

Mikä härjillä ajaa, se härjistä puhuu. Eli tällä kertaa maanviljelyksestä ja suorastaan jumalattomaksi menneestä lanketti-showsta. Viimeksi tiistaina oli Maataloustuottajain Nivalan yhdistys kutsunut viljelijöitä tilaisuuteen, jossa täytettiin yhdessä tukilomakkeita. Ei arvannut tuottajain puheenjohtaja, Onni Mäenpää, että yleisömenestys on taattu ilman arpajaisia ja nisukahveja. Ammattikoulun auditorio kävi pieneksi ja kaikki porraskäytävät oli tupaten täynnä, kun 300 isäntää ja emäntää tuli hakemaan tietoa lomakkeiden täyttämisestä.

 

Viimeistään nyt on paljastunut viljelijöille, mihin ollaan menossa. Ei voi puhua enää vapaasta ja itsenäisestä talonpojasta, vaikka olisi velaton tila, niin luukuille on mentävä ja lomakkeita täytettävä ja tehtävä sitoumuksia. Tämä on aivan uusi tilanne viljelijöille ja karjatiloille. Homma on ollut sillä selvä, että lypsää tilatankkiin, josta meijeri hakee tuotteen ja tilittää rahat. Puhelinsoitto, niin Lihakunta tai Pouttu hakee mullit ja siat ja raha tulee tuotteesta. Nyt raha tulee lankettien täyttämisestä ja avustuksista.

Tällä on henkisesti rassaava merkitys pitemmän päälle ja moni viljelijä putoaa varmasti kärryiltä ja on valmis lyömään kintaat tiskiin. Seurausilmiönä on se, että ainakaan lapsille ei herkästi suositella tilanpidon jatkoa ja tämä asenne on vaarallinen maaseudun kannalta. EU ja hallituksen leikkaukset eivät taloudellisesti siirtymäkaudella pure kovin pahasti, mutta tämä linjan vaihtuminen tuottamisesta anomiseksi tuntuu nöyryyttävältä. Jupinaa kuuluu joka suunnalta, että nyt viimeistään pienet tapetaan.

 

Viikko sitten tuli television ajankohtaislähetyksessä Ari Vatasen haastattelu Ranskan maatilalta. Arilla on kotitila Tuupovaarassa, mutta Ranskassa 200 hehtaarin viljelystila.

Haastattelu oli mielenkiintoinen. Siinä tuli esille, että EU-tuella sielläkin viljaa viljellään. Siellä esimerkiksi vehnän tuki on kolminkertainen Suomeen verrattuna, kun lähtötaso sadon osalta on niin paljon korkeampi. Vatanen totesi, että tukijärjestelmä vääristää normaalia viljelyä. Tukien johdosta kannattaa viljellä vain sellaisia kasveja, joista saisi suurimman tuen. Ei sellaisia, mistä olisi puute ja järkevää viljellä. Vatanenkin totesi, että ilman ralliautoilijan palkkioita ei tilaa pystyisi pitämään pystyssä tai ainakin investoinnit jäisivät pois.

No, niinhän se totesi aikoinaan yliopiston kansleri Sukselainenkin, että ei sitä kanslerin palkalla 20 hehtaaria suurempaa tilaa asuta, kun joku ihmetteli, että hänellä on pienempi tila kuin Virolaisen Jussilla.

 

Tätä kirjoitettaessa on meneillään kiihkeä meijerin osuuskuntakokous. Nivalan Osuusmeijeri päätetään sulauttaa hallituksen esityksestä Pohjolan Maitoon. Historiallinen esitys syntyi hallituksessa äänestystuloksena 7-2.

Sulauttamisen takana olivat puheenjohtaja Urho Jakola, Sirpa Sorvisto, Tapio Vähäsöyrinki, Tuomo Kivioja, Esko Halmetoja, Antti Palosaari ja Timo Liinamaa. Vastaan harasivat vain Eero Kangas ja Jukka Alasaari.

Nivalan Osuusmeijeri osuuskuntana on hoitanut maidon keräilyn, markkinoinnin ja tilitykset. Sulautumista hallitus on jo edesauttanut lopettamalla oman koko konttorihallinnon laskutukset ja tilienmaksut ja ostanut palvelut Pohjolan Maidolta.

Nuorilla isännillä on selkeä linja, että ei mitään tunteilla eikä työllistämisvelvollisuudella, vaan mistä eniten ja miten rahaa saa. Ei siinä paina Nivalan imago suurena maidontuottajana ja Nivalan Osuusmeijeri maineikkaana ja aikaisemmin yhtenä maan suurimmista osuuskunnista. Kaikki on myytävänä, kun rahaa saa, tuntuu olevan ajan henki isännillä.

Osuuskunnan tase on 29 miljoonaa, jossa vaihto- ja rahoitusomaisuutta runsaat 20 miljoonaa ja käyttöomaisuutta runsas 9 miljoonaa. Tästä summasta on vastattavina 5,7 miljoonan osuuspääoma, jonka Pohjolan Maito on luvannut fuusiossa kaksinkertaistaa ja palauttaa siitä puolet nivalalaisille tuottajille. Täyttä puolta ei kuitenkaan palauteta, vaan noin 3,3 miljoonaa ja loput jää lähinnä nuorten maidontuottajien osuusmaksujen kattamiseen. Viime vuoden voiton jälkeen osuuskunnalla on vapaita rahastoja runsaat 6 miljoonaa. Ostovelkoja on 8,6 miljoonaa, eli joulukuun maitotilitykset  ja tuottajalainat 2,3 miljoonaa vastattavana myös mahdollisen uuden omistajan toimesta.

Osuuskunta tilitti viime vuonna 18 penniä jälkitiliä, jossa osa oli kahden asunnon ja konttorirakennuksen myynnistä saatua tuloa. Suurin osa 1,5 miljoonan markan myyntituloista palautui kuitenkin taseeseen, koska osakkeet ja konttorirakennus myytiin kirjanpitoarvoja suuremmalla summalla.

Lähes 30 miljoonan markan kauppa. Ei niitä joka päivä tehdä. Materiaalin ohella siinä myydään myös tunnetta ja sen vuoksi tämä kauppa ei ole kaikkien mieleen. – Kyllä sitä ehtii myydä myöhemminkin, kun näkee, mihin koko Valio ja Pohjolan Maito on menemässä, pohtivat vanhemmat maidontuottajat.

 

Kävin tässä pari viikkoa sitten Reisjärvellä ja jututin isäntiä. Reisjärvelläkin ollaan vielä katkeria, kun Puurulan Kauko möi vasta rakennetun uuden Reisjärven meijerin pois. Terveisiä vain maamieskoulukaverille. Sinä olet päässyt paljon pitemmälle, kun olet päässyt meijereitä myymään. Meikäläinen tuskin saa tonnin kauppaa, kun selkäkin on niin huono, että ei pysty nostamaan luottoakaan kuin tuhannen markan erissä.

8.5.1995

 

Ei mennyt Mylly-pub konkurssiin, vaikka miehet komennettiin maastoon. No, ei ne nuo kunnan työt harrastuksia häiritse. Mutta ei myöskään tullut rajamerkit määräajassa paikoilleen. Tervakoski lähti lomalle ja jätti Peltomaan Juhalle ja Räisäsen Timolle hommat. Nyt pojilla on hätä, kun lentokone tulee ensi maanantaista lähtien ottamaan ilmakuvia ja pyykkejä ei ole merkitty. Meneekö kallis operaatio kokonaan pehvalleen? Ei nämä miehet niin vireitä ole, että ne olisivat hommia urakalla suorittaneet: Laiska on vieraissa talkoissa tahti, tiesi runoilijakin.

Nyt vedotaan isäntiin, joilla on muutakin hommaa näihin aikoihin yllin kyllin. Esimerkiksi tuota harvinaista herkkua, kuin lanketintäyttöä ja nekin pitäisi saada tuohon 15. päivän aikatauluun. Soittelin perjantaina vähän ennen lehden painoonmenoa maataloustoimistoon ja kyselin, miten isännät ovat lanketteja palauttaneet. Marjo Ahola kertoi, että kymmenkunta isäntää on palauttanut lomakkeet ja 700 on vielä raitilla.

Maataloustoimisto on paininut tosissaan työn kanssa ja ollut neljänä lauantainakin töissä. Tämä tuntuu jo perheissäkin, missä elämä menee yhdeksi kartanotoksi. Aholan Aalekin jo tuskaili, että eikö tuota pidä lähtiä katselemaan uutta emäntää, kun isännät ja maataloustoimisto ovat vieneet Leilan kokonaan. Yötkin ottaa karttakopioita ja huitoo unissaan niin, että saa päätänsä varoa, tuskaili Aale.

Ensi viikolla ei Aalen tarvitse odottaa emäntää kovin pirteänä ja iloisena, kun isännät työntävät koko viikon luukun täydeltä paperia. Taitaa Aale nähdä jo itsekin painajaisunia.

 

Suomalaiset jännäävät taas jääkiekkojoukkueen puolesta. Kaksikymmentä vuotta on lähdetty maailmanmestaruutta ja kultamitalia hakemaan suurin toivein ja suurin lehtiotsikoin. Aina on jäänyt pikkuisen vaille, niin kuin Anttilan Anteron kolmiloikka.

Antero oli aina haka Vasaman kisojen kymmenottelujen heittolajeissa, mutta kolmiloikka ei onnistunut. Meni aluksi, mutta sitten linttas. Tuttu hokema kaikille vasamalaisille Anteron loikkimisesta: – Yks – kaks – ei…

Kaksi ensimmäistä loikkaa meni hyvin, mutta kolmas petti vahvarakenteisen Anteron alla. Terveisiä vain Tampereelle ja koita tulla ensi kesänä Vasaman kisoihin. Kolmiloikka ei kuulu nyt otteluun, vaan sinun leipälajisi: keihäs, kuula ja kiekko.

Suomen jääkiekkojoukkue on lähtenyt aina voittomielellä, niin kuin pitääkin ja fanit ovat olleet vahvasti kannustamassa. Aina on kuitenkin lytännyt tärkeällä kohdalla. Toivotaan nyt, että ruotsalaisvalmentajan komennossa joukkue pystyisi tuomaan tuon mestaruuden. Muuten tulee taas faneille karvas pettymys.

 

Kyllä maaseutu autioituu. Nyt jo monet tuntevat huolta Nivalan sivukylien tulevasta asutuksesta ja koulujen säilymisestä, kun kylät ukkoutuvat. Nuoret isännät ovat niin kiinni maan asumisessa, että eivät ehdi akkametsään. Kauas ei kerkiä lypsyn välillä ja omalla kylällä ei ole mieluista.

Tämän saman ongelman eteen on joutunut nyt myös Pöntiön tienoilla harhaileva metso. Ei näy naarasta, eikä tappelukaveria koko reviirillä. Autioituminen on edessä tässäkin mielessä ja turhaan ukkometso lonksuttaa ja naksuttaa. Ei kuulu vastausta. Pankaapa kohallenne, kun on kevät ja luomisen aika, eikä ole kaveria.

Ei ihme, että hyökkäilee ihmisten päälle. Olisiko ihminen aiheuttanut sen, että metsokin on sukupuuttoon häviämässä. Ei ole enää vanhoja metsiä. Ei urpuisia koivuja ja rauhallisia pesimäpaikkoja. Elämä reviirillä on käynyt tukalaksi.

Niinkö on käymässä ihmisellekin? Tuttu ja turvallinen on katoamassa ja tavallaan tukeva pohja pois elämältä. Aika rientää niin nopeasti ja muutokset ovat suuria, että se stressaa ihmisiä. Suurin osa ihmisistä tuntee itsensä sivuraiteelle ajautuneeksi. Elämä ei olekaan muodostunut sellaiseksi, josta joskus haaveili: – Toki kerran kesästä haaveilin, mutta haavehet nuo on hullut.

Kaikesta huolimatta ”hullua haaveellista” kevättä.

10.5.1995

 

Piispanvierailu tietää kovia aikoja huonokuntoiselle toimittajallekin. Mikäs se on Rimpiläisen pitää kovaa vauhtia päällä kolme vuorokautta, kun on takana yli 800 hiihtokilometriä ja vahva peruskunto. Niin oli kuin valtiovierailu, jossa toimittajat saivat ajaa tiukassa aikataulussa piispan perässä paikasta toiseen.

Pääsin purkamaan tunteitani Rimpiläiselle seurakuntakodilla hänen vierailunsa päätöstilaisuudessa. Kerroin piispalle, että on hyvä kun näitä piispantarkistuksia ei ole sen useammin kuin kuuden vuoden välein. Onneksi ei ole maakuntalehden toimittaja, että pitäisi ravata piispan perässä ympäri vuoden hiippakunnan alueella.

Kerroin piispalle, että ei ole ehtinyt kalaan, eikä kulottamaan kun on pitänyt kinuta häntä. Huumorimiehenä piispa totesi naureskellen, että jääpähän vierailu ainakin jollakin tavoin mieleen…

 

Piispa joutui myös radioväen haastatteluun ja siellä hän totesi, että on eräänlainen vastarannankiiski. Rimpiläinen on valtionkirkon johdossa hyvin ristiriitaisesti otettu piispa, kun hän ainoana on lähtenyt tunnustamaan sen asian, että ei ole naispappeuden kannattaja. Hän on kuitenkin niin merkittävä henkilö myös piispojen joukossa, että häneen ja hänen kannanottoihinsa ei ole ollut vara virkaveljillä puuttua.

Luterilainen kirkko on niin liberalisoitunut, että monet hakeutuvat muihin kirkkokuntiin, jotka ovat säilyttäneet perinteensä uskollisesti. Suomen kirkko on ollut liian herkkä ulkoisille vaikutteille. Tulee vain mieleen, että työmarkkinajärjestöjen vaatimuksesta kirkko oli valmis hyväksymään perinteisten kirkkopyhien siirron viikonvaihteeseen. Tässä palattiin kuitenkin takaisin alkuperäiseen muotoon. Piispa Rimpiläinen edustaa sitä linjaa, että kirkon tulee olla itsenäinen ja pysyä tehtävässään.

 

Olen aina ihaillut Rimpiläisen persoonaa. Ehkä eniten sen vuoksi, että hän käyttää värikästä ja persoonallista kieltä. Hänen puheensa kielikuviot ovat yhtä värikkäitä kuin Kekkosella parhaina aikoina. Hän ottaa myös kantaa asioihin. Ei nuoleskellen, vaan asiallisesti. Sen saivat huomata tämänkin vierailun aikana monet eri tahot ja yksittäiset seurakuntalaiset. Hän kannustaa, mutta myös opastaa.

Piispa Leinonen oli myös legendaarinen piispa. Mutta täysin toisella tavalla. Hän oli aristokraatti, joka myös hallitsi tilanteet leinosmaisella tavalla. Hän ei kuitenkaan päästänyt ketään kovin helposti lähelle, vaan säilytti tietyn etumatkan. Oli hänellä toki huumoria yllin kyllin.

Muistan aina sen, kun Leinonen tuli Nivalan kirkon sakastiin, niin hän meni päin sakastin seinää, otti hatun päästä ja rukoili varttitunnin patsaaksi jähmettyneenä hattu kädessä kasvojen edessä. Hänen rukoilemistaan ei häirinnyt se, vaikka ympärillä hääri pappeja ja toimittajia.

Kerran Leinonen oli päättänyt tällaisen hiljaisen hetken kuivaan toteamukseen. Hän oli huomannut hattunsa sisäpuolella polttamisen jälkiä. Kesken rukoushetken Leinonen oli todennut kuivasti: – Kukas kumma se on tupakilla hattuni polttanut?

Leinonen oli kova tupakkamies ja piti tupakointia syntinä vain silloin, jos ei vedä reilusti henkeen.

 

Olen niitä huonoja kirkossaistujia, joiden ajatus ei tahdo pysyä koossa edes kirkonmeiningissä. Nytkin oli mahtava messu ja tunsin ylpeyttä siitä, että Nivalan seurakunta antoi hyvän näytteen piispalle. Siinä oli sitä nurkkapatrioottisuutta. Näin meillä – miten muualla.

Heti samassa tuli mieleen piispan vierailu Nivalan osuusmeijerillä. Piispakin ihmetteli sitä, miten kannattava tuotantolaitos ja osuuskunta lakkautetaan Nivalassa. Näyttävätkö meijerimiehet nyt seurakuntalaisille ja kuntalaisille esimerkkiä siitä, miten tulee olla itsekäs. Jokaisesta paikasta viimeinenkin markka pois ja kotikunnasta ei ole niin väliä.

Nivalan yrittäjät ovat kampanjoineet teemalla: Osta omasta – nostat lamasta. Tällä he tahtovat kertoa sitä, että jokainen Nivalaan jätetty markka turvaa työpaikat ja palvelut. Jos me kaikki nivalalaiset ostaisimme elintarvikkeet, koneet, vaatteet ja muut erikoistuotteet Ylivieskasta tai tilaisimme Hobby-hallista, niin ei täällä tarvittaisi yhtään kauppaa. Ei olisi myöskään palveluja, koska ei olisi verotuloja.

Jos meijerimiehet nyt näyttävät mallia, niin meillä on oikeus ostaa halpoja ulkolaisia elintarvikkeita ja juustoja ja lihaa. Sitähän tämä periaatteellisesti tarkoittaa. Otetaan vain jokainen oma henkilökohtainen etu käyttöön, niin pian ei ole kiveä kiven päällä.

No, ei sentään, meijerimiesten olisi pitänyt olla piispan perässä mukana. Jokaisessa tilaisuudessa hän totesi, että nyt on oltava yhtä. Maatalous-teollisuus-kauppa (MATEKA) on kaikki samassa veneessä, kun suoritetaan uusjakoa. Jos ei kanneta toinen toisemme kuormaa, niin vaikea on selvitä. No, meijerimiehet tekevät päätöksen omista asioistaan ja ottavat varmasti parhaan mahdollisen hyödyn irti välittämättä nivalalaisten työpaikoista ja kuntaimagosta.

 

Turhaa tässä ihtiään hakuttaa ja verenpainetta nostattaa. Paras olisi pysyä lestissään ja hoitaa omaa hommaansa, vaan kun sitä ei näy 50 ikävuoteen viisastuneen eikä 60 rikastuneen, niin sitä pysyy loppuikänsä entisellään.

15.5.1995

 

Helsingin satamasta lähti räyhäkkä porukka Keski-Eurooppaan sananjulistukseen. Sillä mielellä, että nyt viedään ”uskonpuhdistusta” Saksaan Suomesta käsin. Luonnonsuojelijat lähtivät informoimaan suomalaista metsäteollisuutta vastaan, joka heidän mielestään raiskaa kansallisomaisuuttamme, metsää, mielettömällä vauhdilla.

Porukan mukana oli tietenkin kalastaja Pentti Linkola, jonka lausunnot saivat varmasti metsäteollisuuspamppujen karvat pystyyn. Toimittaja tiedusteli Linkolalta, että eikö se ole nyt isänmaanpetturuutta, kun metsäteollisuuden tuotteet vetävät ja sillä pitäisi maksaa ulkomaanvelkaa. Linkola totesi siihen, että kunpa saataisiin sadan vuoden ostokielto, että Suomen metsät voisivat uudistua sinä aikana ja pystyttäisiin säilyttämään Suomen metsät. Elintaso pitäisi Linkolan mukaan pudottaa yhteen neljäsosaan nykyisestä, että tämä hullutus ja mieletön kuluttaminen ja ympäristön raiskaaminen saataisiin loppumaan.

Linkola toivoo, että lama tulisi niin syväksi, että enää ei puhuttaisi kansantulon ja elintason kasvusta, vaan aivan uudesta elämäntilanteesta, joka olisi vain luopumista totutusta.

 

No, tämä Linkolan toive taitaa toteutua itsestään, ilman julkilausumia. Työllisyyden parantamiseksi ei ole tehty mitään radikaalia. Yritetään osuuskuntia valtion tuella ja samalla nämä syövät jo olemassa olevia yrityksiä ja palveluja. Kukaan muu kuin kansanedustaja Risto Kuisma ei näy uskaltavan pitää totuutta esillä. Tarvittaisiin perusteellinen uusjako työn suhteen, että se alkaisi kiinnostaa tekijää ja olisi kannattavaa työn teettäjälle.

Vielä kerran esimerkki: Jos työntekijälle maksetaan bruttona 6.000 markkaa, hän saa siitä käteensä noin 3.800 markkaa. Kuitenkin tämä työpaikka maksaa työnantajalle 12.000 markkaa kuukaudessa. Jos työtön saa ansiosidonnaista päivärahaa lähes saman verran kuin stressaavassa työssä, niin mitä nyt hulluja hän vapaaehtoisesti töihin lähtisi ja kun siihen laskee mukaan työttömänä asuntotuen ja mahdollisen sosiaaliluukun tuen, niin totta kait ihminen pärjää paljon paremmin taloudellisesti ja henkisesti. Ja onhan se harmaa talouskin olemassa ja kasvamassa, eli voi tehdä pimeästi töitä. Olen viime viikkoina kokenut tämän niin todeksi, että verenpaine on ollut korkealla. Työn arvostusta eivät näytä tekevän poliitikot, niin mikäs velvollisuus se on työttömällä. Jotain tarttis tehrä.

 

Kokon Annikki oli torstaina soitellut toimitukseen lehtiasioissa. Harmittaa, kun en ollut paikalla. Olen tainnut jo pariinkin kertaan kirjoittaa äitienpäiväpakinassa Annikista ja Aarresta. Ne muistot eivät helposti unohdu. Se oli niin suurenmoinen ja hellyttävä talvi-ilta Purhon tuvassa, kun Annikki oli saanut kaikki lapset nukkumaan ja pääsi lohduttamaan töiden ja murheiden painamaa miestään. Se oli jumalallinen tapahtuma, kun Annikki muutamilla valituilla sanoilla sai väsyneen isän uurteisilta kasvoilta tuskan lientymään ja samalla palautettua elämäntoivon ja uskon.

 

Samanlaisia kauniita tarinoita on tässä maassa tuhansia. Kyllä Ojakankaan Martta voisi kirjoittaa äitinsä ja omankin elämänsä taipaleelta herkkiä tarinoita. Sitkaita ovat olleet nämä suomalaiset äidit ja naiset. Nyt puhutaan lamasta ja ostetaan kuitenkin äideille kukkia ja lahjoja. Kestävyyttä ei tahdo siitä huolimatta riittää.

Nainen on miestä kestävämpi elämässä. Muistan aina Leppikankaan Tyynen kertomukset Pirilän Eetusta ja Iidasta. Oikea novellin ja elokuvan aihe suomalaiseen kansallisromanttiseen tapaan. Ison Suvannon kainosilmäinen neito rakastua repsahtaa hunsvottiin kulumieheen ja palvoo koko elämänsä ajan miestä, joka teki hänelle vain pahaa ja koko elämän helvetiksi. Siinä ei auttanut naapurien tai sukulaisten voivottelut. Rakastunut kun on, sitä ei näe vääryyttä, vaan kaiken värillisten lasien läpi, hyvänä ja kohtalona. Jos ne on näin sallittu.

Valtakunnallinenkin rakkauden naismarttyyri tunnetaan Suomen historiassa. Jalo ja sivistynyt Matilda Wrede rakastui Suomen historian suurimpaan murhamieheen, Matti Haapojaan. Kun Matilda aukaisi ensimmäisen kerran vankilassa Haapojan sellin oven, oli hänen elämänsä kohtalot sinetöity. Rakastuminen raakaan murhamieheen tiesi sitä, että hän uhrasi itsensä julkisuudessa henkipatoksi. Matildan rakkaus oli aikoinaan maan kohutuin seurapiirijuttu.

 

On toki kovia itsellisiäkin naisia. Minna Canth oli se kirjailija, joka nosti suomalaisen naisen itsetuntoa ja hän kirjoitti naisen heikosta asemasta ja oli taistelija silloisessa yhteiskunnassa, jota hallitsivat miehet.

Miina Sillanpää oli ensimmäinen naisministeri Suomessa. Hän tarttui naisen asemaan lujalla kädellä ja oli mm. kotiapulaisten aseman parantamisessa keskeinen henkilö. Hän oli perustamassa ensikoteja ja monella tavalla työskenteli koko elämänsä sosiaalisten olojen parantamisen puolesta.

Kaksi vuotta kestänyt projekti tillaripatsaasta tutustutti melko hyvin Miina Äkkijyrkkään. Kaiken kokenut ja nähnyt Kivi-Kallekin totesi kerran, että en ole aikaisemmin tällaisessa savotassa ollut mukana. Se oli vipinää ja värikkäitä tapahtumia koko kaksi vuotta Miinan kanssa. Nyt tuntee jo koko Suomi Miina Äkkijyrkän tempaukset.

 

Tämän päivän kiireinen ansioäiti voi tuntea huonoa omaatuntoa siitä, että valittavana on ollut uraputki tai perhe ja uraputki on valinnassa vetänyt voiton. Lapset ovat aikuistuneet ja vasta silloin havaitsee, että paljon on ainutkertaista elämää elämättä työn vuoksi.

Turha on syytöksiä ottaa vastaan. Ei se huolenpidon määrä, vaan laatu on ratkaiseva. Jokaisella on omat tehtävänsä eri aikakausina ja tällä hetkellä nainen ja äiti ei ole lieden ääressä keittelevä ja miestään kotia odotteleva kuuliainen vaimo, vaan tasavertainen kumppani ja hyvä kaveri parhaimmillaan. Viekäähän kukkia kaverille.

17.5.1995

 

En tiedä, itkeäkö vai nauraa. Maailmankirjat ovat sekaisin joka suhteessa. Kyllä tämä äitienpäivän jälkeinen maanantai oli monessa mielessä ”maanantai”.

Auto oli aamulla vahvan lumikerroksen peitossa. Rätkät kaivoivat kukkapenkkiä hädissään ja lintulaudalla oli vilskettä, kun muuttolinnut yrittivät löytää suuhunpantavaa. Ankea ja kylmä oli heidänkin aamunsa ja monella hengenlähtö lähellä.

Isännille se tiesi uutta pohdiskeltavaa, miten on kaurankylvön kanssa, kun lumi peittää maan. Muutamat isännät ehtivät jo kylvää kauraa, mutta nyt ei ole pellolle asiaa ainakaan viikkoon.

Toinenkin eräänlainen virstantolppa tämä maanantai oli viljelijöille. Silloin piti heittää viimeistään maataloustoimistoon EU:n paperipinkka. Vielä viime äitienpäivänä ei ollut tällaisesta ruljanssista tietoakaan. Nyt se on tästä lähin jatkuvaa paperisotaa.

Kolmas asia, joka meni pipariksi oli ilmakuvaukset. Valkoisella muovilla merkatut rajapyykit peittyivät valkoiseen lumeen. No, onneksi tässä sää tuli kunnan ja isäntien avuksi, sillä tuskin vielä maanantaina oli puoliakaan rajamerkkejä merkitty. Nyt on isännillä rospuuttoaikaa merkata rajapyykkejä.

Neljäs tapahtuma historialliselle maanantaille oli, kun lopullisesti pyyhkäistiin pois Nivalan historiasta sellainen osuuskunta, kuin  Nivalan Osuusmeijeri. No, ei koske minua, mutta kyllä se varmasti haikealta tuntuu niistä vanhoista meijerimiehistä, jotka ovat vaikeuksienkin aikana nostaneet ja rakentaneet omaa osuuskuntaa. Harvoinkos se nyt niin käy, että isät kerää talon ja pojat pistää siliäksi.

 

Tuli tässä voivotellessa ja surkeutta valitellessa mieleen Koukelan Heikki. Heikki asusteli pientä torppaansa tuolla Rajaperän takalistolla. Olin Niskasen Paavolla ”kappalaisena” joskus 1960-luvun vaihteessa ja tarkasteltiin Ypyässä pienvaltaojia ja savenajoja. Paavo vei minut vanhan tuttavansa luokse Koukelaan.

Pieni, alakuloinen tupa. Isäntä pieni ja kuiva kuin kintaspari. Puhetta tuli narisemalla, niin kuin kamarin ovia olisi hitaasti auki työntänyt kuivien saranoiden varassa. – Voi surkia tätä elämää. On ollut elläinristiä ja jos jonkinlaista, naukui Heikki kanapeen kannelta, vieraita tervehtien. Toinen lehmä oli mennyt korkialaitaseen ja se tiesi 50 prosentin tulonmenetystä, kun vielä vasikkakin kuoli. Ei ollut vakuutuksia, eikä toimeentulotukea, joten se oli sopeutumisen paikka roimaan elintason laskuun, joka sentään sisälsi kohtuullisen viileän asunnon, kuoriperunat vaihtelevan kastikkeen kanssa tai toisinaan vain emännän kanssa. Hankinnat nollitettiin ja tuppivyötä kiristettiin. Niin mentiin seuraavaan kevääseen ja odotettiin, kun hiehosta poikisi toinen lehmä. Sillä lailla sitä ennen elettiin ja päivästä toiseen mentiin ilman työnvälitys- ja Kelan toimistoja ja sosiaaliluukkuja.

 

On siitä tästä koleasta keväästä jotain hyötyäkin. Kun ei ole kerinnyt olla vielä lämmintäkään, niin on ollut ihmisen ja luonnon helpompi hyväksyä nämä poikkeukselliset säät. Pakostakin sen on nyt muututtava keväisemmäksi ja silloin tuntuu mukavalta, kun tuuli puhaltelee leudosti lounaasta ja lämpö räkittää mukavasti. Silloin linnutkin heräävät konserttiin ja maa alkaa kasvamaan niin, että tanner tärisee.

Niin se on ihmiselläkin. Jos on oikein pitkä masennuksen kausi, jolloin elämä on kaikilla tavoilla marrastanut, niin vähän parempi päivä tuntuu suorastaan autuaalliselta ja ihminen herää ja virkkuu kummasti elämään. Puuhastelee ja suunnittelee. Sellainen on ihminen. Kaikkinensa sitkas ja taistelee olemassaolonsa oikeuksista.

 

Nyt menee nämä toimituksen hommat taas liikaa kokouksissa juoksemisissa ja uutisia kinutessa. Pitäisi pian päästä sieluaan lepuuttamaan Nakkaperälle, Pohjolanjärvelle ja Huituperälle.

Usein mietin, että ei ole enää tuttuja persoonia, joiden luokse mennä. Ei ole Kysy-Heikkiä, joka kanssa sai ”filosofeerata” siitä, onko maapallo pyöreä vai pannukakku. Ei ole Sotalan Feeliksiä eikä Irjaa. Ei ole Leukun sisaruksia Huituperällä. Vertaistensa joukossa oli mukava kiertää. Ei tarvinnut jännittää turhia. Kyllä kait niitä uusia persoonia on syntynyt, mutta niitä ei tahdo löytää äkikseltään. Joskus tuntuu siltä, että miten se aika menee niin kiireelliseksi, että ei saa mitään aikaiseksi. Ei vaan tule lähettyä. Ei pitäisi aamulla mennäkään toimistoon, vaan kääntää auton nokka sivukylille. Jos sortuu toimistoon, sieltä ei pääse lähtemään kylälle. Puhelimet pirraa ja lanketteja pitäisi täyttää.

Sellaista se lienee monella muullakin, että ei ehdi tehdä mitä on suunnitellut. Siitä tahtoo tulla stressiä ja koko kesä menee helposti pilalle. Sitä vaan pitäisi pystyä ottamaan itseään niskasta kiinni. Ei ne muut huolehdi meidän mielenterveydestä ja haaveiden toteuttamisesta, jos ei itse tartu asiaan. Ylös, ulos ja lenkille oikeiden ihmisten pariin.

22.5.1995

 

Sää on Suomessa muistuttanut viime aikoina Murmanskin säätä. Siellä tosin muutokset ovat rajuja ja vuorokauden aikana voi lämpötila vaihdella 20 asteen pakkasesta kymmenen asteen lämpötilaksi. Jäämeri on synkkä ja arvaamaton naapuri näille tundran asukkaille.

Vielä muutama päivä sitten puhalteli kylmä pohjoinen tuuli ja toi tullessaan räntää. Tänään perjantaina tuulee etelästä lämpimästi kuin lehmän henkäys – aurinko paistaa ja lämmintä on 15 astetta. Tähän on helppo mukautua, mutta toisinpäin on vastahakoista.

 

Kiire tuntui tekaistulta, kun kävin hetken istumassa kirkon lehterillä ja kuuntelemassa Kalevi ja Tapio Suihkosen siunaustilaisuutta. Kirkko oli täynnä. Alkavan kesän kynnyksellä saateltiin viimeiselle matkalle kaksi miestä, joilla olisi ollut vielä edessä paljon yhteisiä kalareissuja ja rikasta elämää.

Kuolema on lohduton ja ankara. Se katkaisee ja panee uusiksi niin monen jälkeenjäävänkin elämän. Arvoja ja tavoitteita punnitaan jokaisessa kirkonpenkissä hiljaa omaltakin kohdalta. Mikä on tärkeää ja mikä on epäoleellista. Lopputulos on tämä, mitä olemme ystävän osalta todistamassa.

 

Demarien valtuustoryhmä jätti eräällä tavalla poikkeuksellisen valtuustoaloitteen. Yleensä ne ovat vaalien alla tehtyjä määrärahaesityksiä, joilla on selvästi poliittinen tavoite. Tällä kertaa demariryhmässä, tai ken lienee idean isä, oli pohdittu syvällisemmin tätä maailman menoa. Demariryhmä esitti lapsi- ja nuorisorikollisuudessa sovittelumenetelmän tehostamista Nivalassa.

Se on kyllä kaikkinensa surkuhupaisa juttu tämä nykyinen elämänmeno. Kakarat saa mellastella miten haluaa ja kyllähän terve nuori kokeilee ja etsii rajojaan, minne saakka voi mennä joutumatta ikävyyksiin ja vastuuseen.

Toisaalta vanhempien ja yhteiskunnan vastuusta vetäytyminen on nuorison heitteillejättöä, sillä he juuri kaipaavat yhteiskunnalta luvallisuutta ja kokeilevat sitä omilla konsteillaan, potkimalla, sotkemalla ja varastamalla ja mukiloimalla. Kyllä siinä turhautuu, jos saa tehdä kaikkea joutumatta vastuuseen. Nälkä kasvaa syödessä ja tekoset kovenee, kun niistä ei näytä seuraavan mitään.

Suomessa ”lastensuojelu” on mennyt liian pitkälle. Kaikki kurinpidolliset toimet on kielletty kotona ja koulussa. Tämän asianomaiset tietävät ja sylkevät vanhemmille ja opettajille ja poliiseille vasten kasvoja. Esimerkiksi Välimeren maissa perhekuri ja vanhempien ja esivallan kunnioitus ovat vielä arvossaan. Nyt poliisien, syyttäjien ja käräjäkuntien pöydät täyttyvät ilmanaikuisista lasten ja nuorten rötöstelyistä. Niiden oikea selvityspaikka ei missään nimessä ole tuomioistuin, vaan rikoksen uhrin, lapsen ja nuoren omaisen yhteinen luottamuksellinen palaveri ja asioista sopiminen tuottavat paremman tuloksen. Tuomareina on tutut vanhemmat, yhteiskunnan edustaja ja rikoksesta kärsinyt. Joutuu kasvotusten loukkaamiensa ihmisten ja yhteiskunnan vastuun kanssa.

Ylikonstaapeli Jouni Laitila kertoi, että Nivalassa sovittelua on käytetty vähän. Laitila oli tiedustellut Ylivieskan tilannetta ja saanut sieltä varsin positiivista tietoa. Ylivieskassa oli ollut viisitoista sovittelua ja niistä 13 oli päättynyt sovintoon, korvauksiin ja tuomitsematta jättämiseen. Vain kaksi tapausta oli mennyt oikeusasteelle, jossa korvauksista ei oltu päästy sopimukseen. Laitila piti yhteiskunnan kannalta tätä menettelyä erittäin suositeltavana ja toivoi, että Nivalassa tässä työssä päästäisiin hyvään alkuun.

Vieläkin vetoan vanhempiin ja kaikkiin kansalaisiin, että kun nähdään nuoria huonoissa harrastuksissa, niin jokaisen aikuisen ja miksi ei myös nuoren velvollisuus on tarttua asiaan ja kertoa mitä siitä seuraa. Poliisit eivät ikinä kerkiä tutkimaan kaikkia tapauksia, vaan tämä on kaikkien meidän velvollisuus.

Joka kuritta kasvaa, se kunniatta kuolee.

24.5.1995

 

Olin tässä kuukausi sitten veteraanipäivänä vanhusten päiväkeskuksessa veteraanijuhlassa. Juhlapuhujana oli majuri Juhani Hemilä Oulaisista. Tiedustelin häneltä, että onko Kalevi Hemilä sukua. – Jos sen nyt uskaltaa ääneen täällä Nivalassa tunnustaa, niin kyllä se on hänen velipoikansa, totesi majuri-maanviljelijä Juhani Hemilä.

Hemilällä ei ole ollut hyvä maine entisestäänkään Nivalassa, vaikka onkin naapurin poikia Kärsämäeltä. Nyt hän on varsinaisesti viljelijäin sylkykuppi. Mikä sai Hemilän lähtemään tähän hallitukseen mukaan toteuttamaan Lipposen ja Kokoomuksen rajua leikkurilinjaa maataloutta kohtaan? Hemilähän luetaan keskustalaisiin.

Tämä oli Lipposelta tosi ovela veto. Keskustan mies on ainakin tunnetasolla panssaria pitämässä yllä, kun maataloutta nujerretaan. Ja panssariin iskee lujasti keskustaenemmistöinen viljelijöiden joukko ja saa huomata, että iskee omaansa, vaikka Keskusta ei olekaan hallituksesta.

Lipponen on osoittautunut mainettaan kovemmaksi, tai sanotaanko, ovelammaksi. Tämä maatalousministerin valinta oli yksi sellainen. Tautivuoteelta noussut Heikki Haavistokin ihmetteli sanomalehti Pohjalaiselle antamassaan haastattelussa tätä nimitystä. Hän olisi nähnyt hallituspuolueiden vastuuksi myös maatalousministerin tehtävät. Haavisto jopa nimesi ehdokkaansa, eli Vihreiden Erkki Pulliaisen, jolla on viisi erilaista loppututkintoa ja pari ainakin maataloutta sivuavaa loppututkintoa.

Hemilä tekee vain kumileimasimena hallitusohjelmassa sovitut ratkaisut. Kun tuli selville, että valtion budjetista löytyi 300 miljoonaa ylimääräistä rahaa maataloudelle palautettavaksi, jota Maataloustuottajien johto aneli itselleen, vastasi Hemilä, että ei voida palauttaa kun hallitusneuvotteluissa on jo sovittu käytettäväksi ne muihin tarkoituksiin. Siis kaikki on ennalta päätetty.

Kyllä siinä nyt Hemilä turhaan itseään ryvettää, vai onko ministerinvakanssi niin mieluinen, että on vaikka aidanvitsaksena tai sylkykuppina omiaan nuijimassa. Saahan siitä nimensä historiaan ja ministeriön seinälle kuvansa pysyvästi. Saa nähdä kestääkö miehen psyyke koko nelivuotiskauden.

 

Rajariitojen takia on syttynyt sotia ja monta miestä on tapettu Suomessakin rajaojan tai pyykin siirrosta. Takavuosina jopa kallisteltiin pyykkejä, että saataisiin lisää maata.

Raja ei aina ole oikeudenmukainen, jos se vedetään vahvemman oikeudella. Niin kävi Suomellekin viime sodissa. Kostamukset, Petsamot ja hyvät malmi- ja metsävarat jäivät väärälle puolelle rajaa, kun meiltä katsotaan.

Pienemmissäkin mittakaavoissa on käsittämättömiä rajoja. Koskenperällä ja Jokikylällä tämä tunnetaan konkreettisesti. Haapajärvi työntyy kapeana suikaleena syvälle Nivalan kaupungin sisään. Torpin maat Oksavalta ulottuvat Hituran kaivoksen alle ja olen monesti tunnustanut Knecktin Pekalle, että olen käynyt Torpin naurismaalla varkaissa lukuisia kertoja. Kas kun Torpin niitty tulee Veelanninpuhon rajalle ja itse talo on sentään kymmenen kilometrin päässä Oksavalla.

Tämä raja teki taas nivalalaisille hallaa. Sanomalehdessä luki, että Merja Ryyti Haapajärveltä pääsi tangokilpailun finaaliin. Liki liippaa ja kyllä Merja otettaisiin nivalalaiseksikin. Todellisuudessa hän on Karsikkaalta kiekkomies Veijo Ryytin ja Anjan tyttö, joka on tullut miniäksi ja tulevaksi emännäksi Piiroisen taloon Koskenperälle. Sattumalta Haapajärven raja kurnasee tässäkin kohtaa syvälle Koskenperälle, vaikka kilometrejä lähempänä Haapajärven rajaa olevat tilat ovat Nivalan puolella. Ja kyllä Piiroisen väki nivalalaisia on ja Haapajärvelle sitoo vain oikullinen raja, joka pakottaa tekemään veronmaksun Haapajärvelle pakolliseksi.

Ei tullut Nivalalle tässä yhtään imagomainosta, vaan Haapajärvi kuittasi maineen ja kunnian. Merjan ansiosta.

29.5.1995

 

Vaikka kunnon kesää ei tulisikaan, olen jo jotain saanut ”purkkiin” syksyn ja talven varalle. Heräsin helatorstain aamuna jo kello viiden aikaan. Se on muuten kumma juttu. Joka työaamuna nukuttaa niin mahdottomasti, mutta kun on harvinainen vapaapäivä tai ainakin aamupäivä, niin herää jo neljältä tai viideltä.

Helatorstai oli tosi kaunis ja lämmin päivä. Sain Tuulankin heräteltyä kahvikupin kanssa ylös ja eikö Aittoperän jokiaavalle ja Vepsunlahteen keväisiä ääniä kuuntelemaan. Oli ihan tyyntä ja hiljaista. Hiturastakaan ei kuulunut kuin hiljaista jyminää.

Komea kurkiparvi katseli syötävää Ahon entisen sillan ja Vepsunlahden puolivälissä. Liekö ne Jylhä-Ollilan peltoja. Taitaa olla nevoilla vielä eväs hukassa, kun kurjet etsivät sänkipelloilta syötävää. Kuovit lauloivat ja silloin tällöin lensi pieni sorsaparvi tai pariskunta rääkkyen. Iso jänis hyppeli Vepsuntiellä vastaan. Kuohkia oli jalannousu, kun huomasi toiset aamuliikkujat.

Luulin, että enemmän olisi ihmisiä näin kauniina aamuna liikkeellä. Ei vain ollut. Salanteen Eero pisteli seitsemän maissa tiuhaa tahtia jokipenkalla vastaan.

Jäin Karskiin ojanpäitä kaivelemaan. Se on muuten mukavaa touhua. Entinen Kalajoen kirkkoherra, Vilho Kivioja, oli intohimoinen purojen tekijä keväisin. Hän kyykki kaikki ojanvarret ja rumpunaluset aamuyön tunteina. Liekö tullut jo kiviojantauti.

Siinä yhdeksän jälkeen tuli seuraava aamuvirkku. Kaarlelan Eila sieltä tuli reippaasti Vepsuntietä uuden opaskoiransa kanssa. Eila oli jo tehnyt jo Haapaperältä Ahontien kautta kymmenkunta kilometriä ja sama oli vielä jäljellä. Eilan sokeus ei haittaa lenkkeilyä, eikä luonnosta nauttimista. Eilakin ihmetteli, miksi ei terveet ihmiset halua nauttia ihanista kesäaamuista.

Ainakin vielä toistaiseksi luonnossa liikkuminen on ilmaista huvia ja herkkua. Kyllä se kahvit ja voileipäkin maistuu luonnossa eri hyvältä saatikka sitten kahvin päälle hyvät savut.

 

Euroopan Unionissa ollaan ja varmasti pysytään. Nyt vaan on tilanne sellainen, että kansalaisetkin saavat konkreettista tietoa, mihin Suomea viedään. Kannattaa valppaasti seurata, että on ainakin ajan tasalla ja voi huomauttaa niille EU:n kannattajille, miten teot ovat toista kuin puheet.

Puhuttiin mm. Pohjoismaiden yhteisistä vaikutusmahdollisuuksista. Mm. eläinsuojelulakiin toivottiin pohjoismaista linjaa, kun täällä kauhisteltiin Etelä-Euroopan eläinten käsittelyä ja rituaalitappamisia. Nyt se taas nähtiin. Ei mitään Suomen ja Ruotsin esittämiä asioita saatu eläinsuojelulakiin. Sen sijaan hyväksytään rituaaliteurastukset. Suomessakin on jo niin paljon muslimeja ja muita itämaisia, että täälläkin viillellään teurailta elävinä ja tainnuttamattomina kurkut poikki ja antaa veren lentää kansan ja lasten katsellessa.

Sotilasliittoihin menemistä ja rahaunioniin liittymistä vastaan on vielä kovasti puhuttu, mutta nyt jo antautumisen mielessä. Molempiin mennään ja päätökset sanelee Saksa, Ranska ja Italia äänienemmistöllä. Mitenkähän olisi nyt kansanäänestyksen laita, kun Suomesta ei tullutkaan halpojen elintarvikkeiden kultamaata, vaikka tuottajahinnat saatiinkin melkein puolitettua. Tuotteen hinnassa on suomalaisen työn hinta ja se tekee siitä arvokkaan.

Ihmetellä täytyy miten kauan ne kansanedustajat puhuvat äänestäjilleen kuin joulupukki lapsille. Lupaavat yhtä hyvää ja kaksi kaunista, mutta elävät itse illuusioiden saapasnahkatornissa. Elämän arkitodellisuus on vierasta Arkadianmäellä. Kummat ovat pellejä, kansanedustajat vai kansalaiset?

31.5.1995

 

Jo joutui armas aika ja suvi suloinen. Kauniisti joka paikkaa koristaa kukkanen.

Suvivirren sanat ovat käyneet todeksi. Viime päivien helle on sulattanut jään ja roudan niin maasta kuin ihmisten mielistä. Kohta tätä suvivirttä veisataan taas kouluissa. Vaikka lapset laulavat sitä kirkkain silmin, se monelta unohtuu elämän kiivaiksi opiskeluvuosiksi ja palaa hiljaisena hyrinänä mieleen muistojen kanssa sitten kypsässä iässä.

 

Nivalassa mitattiin maanantaina toukokuun lämpöennätys. Vuodelta 1975 ollut toukokuun lämpöennätys 27,5 ylittyi yhdellä kymmenyksellä eli virallinen ennätys on nyt 27,6.

Lämmintä oli koko maassa ja Lahdessakin rikottiin toukokuun ennätys, missä lämpötila nousi 28,4 asteeseen. Salpausselkä on yleensä Suomen lämpimintä seutua, kerrottiin ilmatieteen laitokselta. Sieltä kerrottiin myös, että toukokuun keskilämpötilaksi jää 6,8 astetta, kun se keskimäärin on Nivalassa 8,1. Sadetta Nivalassa saatiin toukokuun 29. päivään mennessä 47,8 milliä kun keskiarvo on 38 milliä toukokuussa.

 

Kyllä se vaan on niin, että ihmiselle säät merkitsevät paljon. Nyt syntyi uusi kuu juuri hellepäivänä ja tätä lenheetiä voi jatkua pitkäänkin. Valitettavasti toisille tämä helle merkitsee vain tuskallisia työpäiviä kuumien kattiloiden ja koneiden ääressä. On varmasti melko naatti, kun on paahtanut pitkän päivän töitä seisovilta jaloilta 40 asteen kuumuudessa. Siinä kaipaa jo iltasella suihkua ja sohvaa rentoutumiseen. Moni odottaa kesälomaa. Monelle se tulee, mutta ei enää Hautamäen Paavolle, jolta kesälomat vietiin varhaiseläkkeen mukana.

 

Toisenlaista hellettä on entisessä Jugoslaviassa. Siellä pommit polttavat ja raatelevat, ihmiset tappaa toisiaan ja ottaa YK-sotilaita vangiksi ja panssareiksi hyökkäyksiä vastaan.

Monet ovat nyt sitä mieltä, että YK on tullut tiensä päähän samalla tavalla kuin edeltäjänsä Kansainliitto, joka oli ensimmäinen sankarivainaja toisen maailmansodan puhjetessa. Siellä serbit pitävät pilkkanaan lyhtypylväisiin ja siltoihin kytkettyjä YK:n rauhanturvaajia. Kallista hommaa maailmanjärjestölle pitää yllä sirkusta sotatoimialueella. Ei sitä muuksi voi enää nimetä.

Kyllä varmasti moni jäsenvaltio laskeskelee jo, kannattaako maksaa kalliita jäsenmaksuja tuhottomaksi korruptiopesäksi paisuneeseen maailmanjärjestöön, joka on henkisestikin konkurssitilassa.

Entisenä rauhanturvaajana tämä homma raivostuttaa. Miten on mahdollista, että serbit pääsevät valtaamaan YK:n asevarastot ja ottamaan miehet vangiksi. Jos kuri ja moraali on näin heikkoa, niin on täysin turhaa pitää miehiä siellä. Jos kerran mennään, niin sinne pitää mennä sillä mielellä, että ampua pitää, jos järkipuhe ei auta. Tai sitten antaa tappaa toisensa niin vähiin, että viimein sopu kelpaa.

Julmaa puhetta, mutta niin näyttää tapahtuvan. Se on se vanha toteamus, jota on verrattu nivalalaisiinkin. Jos kaksi nivalalaista tappelee, niin ei pidä mennä väliin. Jos tulee ulkopuolinen sovittelemaan, niin sille annetaan yhdessä selkään.

 

Tänä keväänä maa voitti metsän. Sitä sanoivat ennen viljelijät hyväksi merkiksi sadon osalta. Nyt maa oli pitkään jäässä ja puut heräsivät myöhään lehteen. On se nyt toki tullut muutamassa päivässä. Ruoho kasvaa niin, että maa jutisee. Isännät ovat kerinneet lannoittaa hyvän kevätkosteuteen nurmet ja on sitä kosteutta tullut muutoinkin. Ainakin ensimmäinen rehusato on jo varmistettu, vaikka tästä lähtien olisi satamatta. Niin hyvä on ollut lakuunlähtö nurmien osalta.

Ohrankylvö on kiihkeimmillään ja läpi yön kuuluu traktorien äänet Nivalan niityiltä. Sieltä seasta kuuluu joskus kuovin hätääntynyt ääni. Yksi asia on pistänyt silmään. Tänä keväänä ei ole näkynyt niityillä karkuun ajettuja hirvimullilaumoja. Uroshirvet ajavat kiima-aikana nuoret hirvet pois metsistä ja nämä puoliorvot hirvet käyskentelevät kesäöisin niityillä. Nyt ei ole näkynyt nuorien hirvien laumoja. Onko hirvikanta todella pienentynyt, vai ovatko havainnot vääriä? Sitä näin keväällä aina tarkkailee luonnon tapahtumia ja tekee havaintoja.

Nykyajan ihmisiltä nämä havainnot tahtovat jäädä vähäisiksi, sillä kerrostalon parvekkeelta ei kovin paljon maailmaa ja luontoa nää. Metsissä liikkuminen on ihmisiltä jäänyt. Valitettavasti.

Minulle ja Kujalan Mikolle sopii vieläkin se laulu, että nyt metsä kirkkoni olla saa. Siellä ei ainakaan jaksa ajatella ikäviä asioita ja siellä voi hetkeksi heittäytyä sinuiksi itsensä kanssa. Tuntea olevansa vain yksi vähäinen osanen luonnon suuressa kiertokulussa. Se rauhoittaa ja vie pois omat suuruudenhullut tavoitteet tarpeettomina ja pistä ajatukset omiin realistisiin uomiinsa. Kyllä elämä näin keväällä on lenheetiä.

5.6.1995

 

Se on niin herkkää, niin herkkää. Maisema on kaunis kuin morsian. Tuomet kukkivat Korkianahteen rannassa runsaana. Kukkivat vain hetken ja pitäisi joutaa niitä puhuttelemaan. Tulin eilen illalla myöhään Karvoskylästä kyntämästä. Pistettiin pihalle grilliin tuli ja makkarat kärisemään. Oli kirkonkyläkin harvinaisen hiljainen, kun valmistauduttiin koulujen päättäjäisiin. Autonmelu ei häirinnyt. Viivähdin siinä kukkivien tuomien tuoksussa hetkisen ja vaivuin ajatusten nirvanaan.

Moni ukko se on tälläkin alueella asunut. On veisattu herättäjäjuhlilla siioninvirsiä ja kuunneltu maallikoiden jyriseviä saarnoja. Hulkkosen Antti sen rakensi tuon keltaisen pytingin. Antti oli lupsakka kappalainen ja valistuksen nuorisoseuramiehiä. Minun mummoni, Anna-Liisa Veelanti o.s. Malila, synt. 1864, oli Hulkkos-pastorilla palvelijana. Puhui usein Antista. Sieltä taisikin tulla Veelantiin miniäksi ja emännäksi. Hulkkosen Antin tyttären tytär Anita Stenberg käy vielä joskus kesäisin isoisänsä taloa katsomassa.

On tuossa Peltolan pappilassakin asunut jo minun aikana monet papit. Hurskainen, Telkki, Rantakylä, Kouri, Viljanen, Olli ja nyt Nevala. Kaikille kolmelle muksulle on kastaja löytynyt naapurista. Nevalanpa tuskin tarvitsee enää meillä vierailla näissä merkeissä.

Moni muistelee lapsuusaikojaan, miten Korkialta-ahteelta laskettiin mäkiä lapsena. Ei ollut kirkonkylällä suurempia mäkiä, jos ei navetan katolle kiivennyt ja siitä sontatunkiolle hurauttanut, niin kuin me Veelanninpuhossa ennen tehtiin.

Ah, makkarat palo pilalle ja koirakin rupesi haukkumaan. Pitää tässä lähtiä saunaan, kun kello on jo puolessa yön. Tuosta vähän koivunoksia hajuksi kiukaalle. Se niin mukavasti sieraimissa kieraisee ja tuntoja herättää saunan lauteilla.

 

Herkkää on koulujen päättäjäisissä. Sitä oli myös entisellä kotikoululla. Yläaste järjesti häät koulun päättäjäisjuhlana. Oli melko aito tilanne. Papin vihkiminen tarkoitti tosin vain ystäviksi siunaamista, mutta kaikki muut hääseremonian kiekurat olivat kuin oikeissa häissä. Yläasteen päättävillä monella vanha arvokas puku ja opettajilla samoin.

Nuoralan Matti osasi sovittaa sanansa herkästi tähän kevääseen ja elämän kevääseen ja ystävyyden merkitystä korostaen. Kyllä siinä penkissä monen vanhemman silmä kostui ja pojillakin oli nenänpää valkoisena. Ihmeen kumman rauhassa malttoi parisataapäinen joukko istua ja olla tunnelmassa mukana. Olin niin herkkää kuin sillä entisellä jätkämiehellä, joka totesi, että asemalla erottaessa molemmat vetisteli, tyttö itki ja minä kusin.

 

 

Pakostakin aina tulee mieleen, kun katselee näitä nuoria. Tulee mieleen Albert Schweitzerin rukous:

Me emme tiedä, mikä on tämän lapsen kohtalo ja tulevaisuus, mutta voimme rukoilla, että se taakka joka pannaan hänen kannettavakseen ei olisi koskaan liian raskas.

Mikä on näidenkin nuorten tulevaisuus. Moni lähtee jo koettelemaan omia siipiään. Ei ole niin paatunutta emoa ja isää, etteikö se toivoisi lapselleen parasta mahdollista onnea ja menestystä tulevassa elämässä. Moni äiti ja isä koettaa raataa ja kerätä omaisuutta, että lasten ei tarvitsisi lähteä niin ahtaasti elämään ja kärsiä puutetta kun he ovat joutuneet lapsuudessaan ja nuoruudessaan. Monet vanhemmat rukoilevat, että Korkein olisi lasten tukena, heidän lähtiessään pois emojen siipien alta.

Kukaan ei toivo, että joutuisi käymään tapaamassa lastaan vankilassa tai putkassa. Tai joutua selvittämään poliisien kanssa lasten rikoksia. Kukaan ei toivo, että lapsi rämäpäisyydessään ajaisi itseään hengiltä. Kukaan ei toivo lapsestaan väkivaltaista ihmistä, joka ryöstää ja terrorisoi lähimmäisiään ja heikompiaan.

Valitettavasti tilastot puhuvat toista. Se masentaa. Vaikka ei tahtoisikaan, niin laskee sielunsa silmin, kuinka moni näistäkin nuorista epäonnistuu. Ei ole auttanut vanhempien pesämuna. Ei isän ja äidin rukoukset. Lapsi on syöksynyt sinitaivaalta kauniista lennosta suoraan maahan ja ruhjoutunut ruumiillisesti ja henkisesti. On katkera ja yksin. Toivon mukaan näitä lapsia noissa joukoissa olisi hyvin vähän tai ei ollenkaan.

 

Mitä sitä kyyninen sivullinen voisi antaa huomenlahjaksi näille koulunsa päättäville? Yksi on varmaa, että te olette aina luotuja luomakunnan jäseniä ja pärjäätte paremmin jos tunnustatte sen, että myös Luojan luoma luonto on teidän. Pitäkääs sitäkin ystävänänne.

Kehotan teitä istuttamaan tänä keväänä oman nimikkopuun. Se on osa nuoruuttanne, elämäntoiveitanne ja haaveitanne. Kun läheiset ja vanhemmat ovat jo kuolleet ja kaikki tuttu ja turvallinen hävinnyt, voitte palata maailmalta tämän puun luokse istumaan ja juttelemaan. Voitte tuoda kiitokset ja rukoukset omien lastenne puolesta. Voitte itkeä surunne ja kohtalonne, mikä meni pieleen. Tuo puu on elävä ja kuuntelee teitä silloinkin kuin muu kaikki tuntuu jättäneen.

Tämä on teidän elämänkeväänne. Eläkää se – eläkää haaveille, unelmille ja ihmisyydelle.

7.6.1995

 

Luin lauantain lehdestä käräjäuutisen, joka pysäytti. Ylivieskalainen kaupan myyjä oli saanut isot rapsut ja kaikkiaan sakkoa, korvauksia ja oikeudenkäyntikuluja noin 20.000 markkaa. Mies oli ottanut kiinni kasi kymmenvuotiasta poikaa, jotka olivat syyllistyneet myymälävarkauteen, tai näpistykseksihän sitä nyt sanotaan. Mies oli sivaltanut vanhan tavan mukaan poikia vyöllä pakaroille.

Mies ei tiennytkään nykyistä lainsäädäntöä ja nykyisiä kasvatustapoja. Ei saa käyttää kuritusta, vaan olisi pitänyt soittaa poliisit paikalle. Pojat saivat kumpikin 500 markkaa korvausta ruumiillisesta kurituksesta ja 1500 markkaa molemmille korvauksia henkisistä kärsimyksistä.

En tiedä olenko liian vanhanaikainen ja pudonnut jo kehityksen kelkasta. Ainakin tämä tuomio tuntui minusta kovin väärältä. Eikö omaisuudella ole mitään suojaa? Ajatellaan, että kaupassa kaikki on yhteistä. Varastamisen kynnys viedään matalalle tällaisilla tuomioilla. Ja tällaisista tuomioista nuoret saavat vain lisäintoa, kun huomaavat, että oikeus on heidän puolellaan.

Näpistelystä on helppo siirtyä varkauksiin. Pyörän varastamista ei enää juuri tutkita. Auton luvaton käyttöönotto on varkauden uusi tunnus. Ikkunoiden rikkomisesta ja kaikesta ilkivallasta ei juuri joudu kärsimään.

Mihin ovat lainsäätäjät menossa? Yleisesti arvellaan, että länsimaiseen kulttuuriin kuuluu kaikkinainen hyvinvointi ja yksilön vapaus. Onko sallittu rikollisuus myös yksilön vapautta?

Lainsäätäjät ja oikeuslaitos ovat ottaneet nyt linjan, jonka seuraamukset varmasti näkyvät tulevaisuudessa suomalaisessa yhteiskunnassa. Kansalaiset ovat turvattomia. Heidän oikeusturvansa jää kyseenalaiseksi. Historia osoittaa, että aina on yhteiskunnassa tapahtunut liikehdintää. Mennään yhteen suuntaan ja tullaan rominalla takaisin. Pian voi Suomeenkin syntyä sellaisia vastarintaliikkeitä kuin on jo Ruotsissa. Jengit panevat asioita kohdalleen omalla tavallaan ja laittomuus rehottaa. Tilanne karkaa lainsäätäjien ja –valvojien käsistä. Nyt ei ole valtaa vanhemmilla, opettajilla tai sivullisilla puuttua näihin ongelmiin tosimielessä.

Valitettavasti siitä loppujen lopuksi kärsivät nämä nuoret itse, joille laillisen ja järjestäytyneen yhteiskunnan rajat olivat tuntemattomia siihen saakka kun se oli jo myöhäistä oman elämän kannalta.

 

Kesä on ollut täällä nyt muutaman viikon. Leino kirjoitti, että Lapissa kaikki kukkii nopeasti. Niin kävi tuomellekin. Puhkesi kukkaan yhtenä päivänä, kukki kaksi – kolme päivää ja kukat kuihtuivat. Helle on ollut kova ja kasvu nopeaa.

Toukotyöt on täällä tehty. Toisin on Varsinais-Suomessa. eilen illalla näytettiin televisiossa kuvia Turun seudulta. Vettä on siellä satanut toukotöiden aloittamisesta lasien jo 200 milliä. Se on moninkertainen määrä normaaliin ja tulvavedet vievät viimeisenkin humuksen ja mukanaan myös siemenet puroihin ja Aurajokeen. Siellä on viljelijät ihmeissään. Voidaan puhua jo luonnonkatastrofista.

Norjassa on vielä pahempi tilanne. Siellä syntyy miljoonavahinkoja joka päivä. Olympiakaupunki Lillehammer on jäämässä halleineen tulvan alle. Meillä ei onneksi ole näin rajuja onnettomuuksia. Ei maanjäristyksiä, ei myrskytuulia ja tällaisia tulvia. Kaliforniassa, Sahalinin saarilla ja Japanissa saa aina panna nukkumaan sydän kinttaanpeukalossa, tuleeko ensi yönä maanjäristys. Näille alueille on tiedemiehet ennustaneet tuhoisia maanjäristyksiä ja se ei voi olla vaikuttamatta levolliseen yöuneen.

 

Luontokappaleet jatkavat monella tavoin sukua näihin aikoihin. Parhaiten me huomaamme linnut, jotka laulavat ja rakentavat pesiään meidän ulottuviimme. Aina ei kuitenkaan ihminen kunnioita luomakunnan muiden olioiden elämää. Penkoivat ketutkin joutuivat tarhoissa ilkivallan ja tuhon kohteeksi.

Järvikylällä soiteltiin, että aivan Aittolan koulun läheisyydessä pesii erittäin runsas rastaskanta. Soittaja oli tunnistanut ainakin punakylkirastaan, mustarastaan, laulurastaan, tietenkin myös räkättirastaita. Soittaja kertoi, että mukana on myös albiinorastas.

Soittaja kertoi, että kylän pojat ovat tuhonneet pesiä ajattelemattomuudessaan. Monet lintukannat ovat uhanalaisia ja niiden pesintää yritetään suojella. Pesien häirintä voi johtaa siihen, että pesiminen epäonnistuu ja linnut katoavat maisemasta. Vanhempien tulisi puhutella lapsia, että linnut ja niiden pesiminen kuuluu tähän ihanaan suomalaiseen kesään. Ei saisi ajattelemattomuuttaan tuhota pesiä. Se on sama kuin gangsterilauma ilmestyisi omaan kotiin ja nakkelisi kaikki ulos ja tuhoaisi kodin. Luomakuntaa pitää suojella ja tehdä hyvää luonnon hyväksi.

Liittykää pojat 4H-kerhoon tai partiotoimintaan, niin siellä saa hyvää opastusta ja mielenkiintoista harrastusta luonnon parissa.

 

Vanhemmat muistavat, missä oltiin 50 vuotta sitten näihin aikoihin koulujen loputtua. Tienestissäpä tietenkin. Oli rajattomat ansiomahdollisuudet. Sai kiskoa niin paljon parkkia päivässä kuin kerkesi. Se oli urakkahommaa, eikä ollut ylä- eikä alarajaa rahantulolle. Kuivattuna sai parkkikilosta hilikun. Olisikohan se nyt 2,5 markan nurkilla. Karvosenojan Vasilille ne käytiin myymässä ja tinat tuli nyrkkiin.

Siellä oli niityillä niin akat kuin kakaratkin kesäiltaisin parkkia kiskomassa. Sieltä lähti rahat lipposten ostoon ja saattoipa jäädä vielä muutama kymmenen penniä turhanpäiväiseenkin, kuten karkkeihin. Kuukauden tienestillä sai kumipohjaiset ja kangaspäälliset lipposet ostettua, jos oli oikein tomerana.

Ei ihme, että on työttömyyttä, kun kaikille on keksitty halvempi korvike. Nahkojen parkinnassakin käytetään kemikaaleja ja monelta tuhannelta meni vuotuinen kevättienesti. Kukahan ne nyt on syönyt kesätienestit, kun moni koululainen ja opiskelija on jäänyt vaille työtä. Huonoon suuntaan on mennyt tämä elämä, kun näyttää tienestitkin loppuvan. Työ ei kyllä ole loppunut, vaan työn teettäjät. No, voihan sitä tehdä palkatontakin työtä, silla moni vanhus, naapuri ja tuttava olisi iloinen, jos joku kävisi auttamassa. Saattaisipa hyvinkin saada vielä hyvän mielen lisäksi muutaman kympin palkkaakin. Parempi askarrella jotakin vaikka ilmaiseksi kun löhöä täysin työttömänä.

12.6.1995

 

Kesä on tullut ja kesäiset tapahtumat. Raudaskylällä oli leirien avajaiset keskiviikkona ja Nivalassa laulukurssin avajaiset. On paljon nuoria, kauniita, onnellisia ja innostuneita ihmisiä. Pakostakin siinä tarttuu kesämieli, vaikka toisaalta tuntuu, että jää maahan räpiköimään, kun muut lähtevät lentoon unelmineen, toiveineen ja täyttymyksen haaveineen.

Ei ole enää oikein noita päämääriä mihin tavoitella. Ei oppilas- eikä opiskelutöitä. Ei titteliä eikä stipendiä. Ei lahjoja lauluun eikä soittoon. Työn puurtamista juhlien ja ilon keskelläkin. Olla aina ulkopuolinen ja kuitenkin pitäisi syttyä kesään ja muiden iloon. Sitä samaa työn juputusta ja syvämenhauvetta. Jotenkin tuo työ vie kesäilonkin, kun ei ole edes lomaa tiedossa.

 

Haapaperälläkin järjestellään kyläjuhlia, kerätään kuulemma kylän juttuja, kummitustarinoita ja tapahtumia kokoon. Ties vaikka painettaisiin kirja. Puuhahenkilöt ovat kuitenkin jo melkein toivonsa menettäneitä. Kyllä se huuli lentää kun ollaan Laukkasen Pekan tuvassa tai kuivaamolla, mutta eipä tule juttuja silloin kuin tarvittaisiin. Ei ainakaan paperille asti.

Jutuista ei kyllä ole puutetta, jos saa jonkun ne kirjoittamaan. Yksistään Haapaniemen Laurista pystyisi kirjoittamaan jo kirjan. Kumma kun Urpelan Seppo ei koskaan Lauria huomannut ottaa juttuihinsa. Hietapellon maineikkaista veljeksistä on ainakin biblian verran jutun aiheita. Kytölän Rakelin luona voi nauhoittaa kymmeniä kasetteja Haapaperän historiaa.

Onhan siellä näppäriä opiskelijatyttöjä ja poikia, jotka voisivat kirjoittaa tarinat ylös. Minä vaan luulen, että Herneiset ja Pirtamot ovat niin meneviä, että he tekevät historiaa ja muut kulkee perässä ja kirjoittaa ylös. Tätäkin Lönnrotin hommaa olisi yhdelle miehelle Haapaperällä. Kyläjuhla on runsaan kuukauden kuluttua ja siihen mennessä odotetaan käsikirjoituksia.

 

Pihlajakin on ehtinyt kukkaan. Metsien pyhä puu, joka viisas raivaajakin jättää pystyyn. Metsä on pyhä paikka, jossa voi tuntea henkien elämän ja liikkeet. Siellä voi aistia sukupolvien yli. Kesäisessä metsässä tavoittaa nämä tunnelmat. Istun usein kesäisin Veelanninpuhon kohdalla ratavarressa sanavihtojen hakumatkalla ja annan ajatuksen kulkea.

Näen Pysäyksen Herkon kumaraisen hahmon liikkuvan usvaisessa metsässä. Kuulen takasaralta hiljaista kolinaa. Siellä Hietapellon Leukko ja Jussi kyntävät kesantoja. Näissä haavekuvissa liikun menneiden sukupolvien jäljillä ja ajattelen mitä he nyt tuumaisivat. Se on hyvää kontrastia ihmiselle palata ajassa taaksepäin ja nähdä kuinka vähän todella ihminen voi vaikuttaa maailmanmenoon ja ympäristöönsä. Aika mataa. Unohtaa suurmiehet ja teot. Luonto elää ja paikkaa nopeasti ihmisen tekemät haavat. Se kasvattaa umpeen metsään kuokitut pellot ja kaivetut ojat. Pian sammal ja paju peittää kaiken. Mesikka tuoksuu ja pajulintu laulaa. Mesikka ei tee enää hedelmää.

Pajupillin osaan tehdä. Parin litran keuhkoilla sen ääni ei kauas kuulu. Jotenkin raukaisee ja rauhoittaa. Tuore vihta ja sauna odottaa. Se on köyhän ainoa huvi. Kolme viikkoa on jo kylvetty seitsemänä päivänä viikossa. Ei voi juuri enää petrata, jos ei lämmitä saunaa aamullakin kuin Martin vaari.

14.6.1995

 

Nyt ei pitäisi ihmisillä olla stressiä. Kesä on ollut muutaman viikon aivan yli odotusten. On lämmintä ja sadettakin on saatu täällä kohtuullisesti. Kaikki pitäisi olla ihmislapsella nyt hyvin kun on suvi. Vaan eipäs ole. Kyllä ihminen on mestarillinen keräämään kaikkia huolia päälleen. Toisia ajaa kiireaikataulu kesälläkin.

Ainakin isännät ovat kesällä täystyöllistettyjä. Kylvönteko viivähti ja rehunteko painaa heti välittömästi päälle. Ei passaa myöhästyä ja otetaan kaikki tunnontarkasti. Ennen oli leppoisempaa. Isäntä tuumasi keväällä, että puut jäi mehtään, mutta onpa onneksi sonta kotona. Hyvän talon tapoihin olisi kuulunut, että rangat ajetaan aikanaan rantteelle ja tehdään ensi talven työt ja sonnat ajetaan pellolle tunkioihin kevään toukotöitä varten. Tämä isäntä näki asiat niin myönteisesti.

Naiset osaavat myös kasata kesätöitä harteilleen. On ikkunanpesua, komeroiden siivoamista ja mattopyykkiä. Sitten tulee jo lomalaiset ja niiden takia pingotetaan.

Kesälomamatkatkin on monelle stressi, eikä loma. Pakata ensin auto ja muistella, että tuliko kaikki mukaan. Hyvässä lykyssä palataan pari kertaa vielä matkalta takaisin ja siinä kuumassa autossa syntyy riita, tora ja tappelu ja kaikki ovat muuta kuin leppoisalla kesälomamielellä.

 

Olisikohan tässä jotain kaunaisuutta, kun ei itse saa lähdettyä mihinkään reissuun. Ei ole kylä rantamökkiäkään, mutta kyllä sellainen varmasti löytyisi, jos heittäytyisi vain ”käenpojaksi” ja asustelisi tuttavien mökillä. Monet ovat luvanneet, että heidän mökillään voi käydä uimassa ja saunomassa, kun oma käyttö jää niin vähäiseksi.

Niin kauan monellakin kesämökillä on viihtyisää ja mielekästä, kun on rakennustöitä. Sitten kun mökki on valmis, niin tuleekin aika pitkäksi, eikä tiedä mitä tekisi, kun ei ole tottunut löhöämäänkään. Siihen pitää mökkielämäänkin osata asennoitua ja olla rautaiset hermot, että jaksaa olla joutilaana. Kaikkien luonnolla siihen ei opita koskaan.

 

Yksi stressin aiheuttaja on ihmisen pessimistinen luonto. Sitä alkaa jo ensimmäisellä lomaviikolla murehtimaan loman ja kesän loppumista. Jos on oikein lämmintä, niin sitä jo ajattelee kulmat kurtussa, että ei tätä kuitenkaan kauan kesät. Jakun tulee sitten kylmä ja kolea päivä niin on helppo sanoa: mitä minä sanoinkaan.

Ihmiselle on annettu elämän läksyksi, että elä jokainen päivä, sillä huomisesta ei tiedä.  Se on vaikea kotiläksy, josta me jäämme aina arestiin ja luokalle. Sitä rakennellaan vuosikymmeniä eteenpäin ja otetaan murheita tulevista päivistä ja vuosista. Kuka tietää, onko enää huomista päivää. Katsotaan taivaan lintuja, eivät ne kylvä ja kokoa aittoihinsa… Siinäpä sitä olisi oppimista.

 

Suomalaiset taitavat olla loppujen lopuksi hyvin mukautuvia, vai pitäisikö se tunnustaa alistumiseksi. Itävallassa ja Ruotsissa tehty tutkimus osoitti, että kansalaiset olivat hyvin tyytymättömiä Euroopan Unioniin ja liittyminen nykyisillä tiedoilla ei tulisi kysymykseenkään näissä maissa. Kansa oli lujasti pettynyt koko Unioniin. Suomessa tehty tutkimus osoitti, että meillä sen sijaan myönteisyys oli samalla tasolla kuin kansanäänestyksessä. Liekö tullut niin paljon hyvää. Ei sitä vaan tavallinen ihminen ole missään huomannut.

Eilen  julkaistiin tutkimus kansalaisten mielipiteestä nykyiseen hallitukseen. Tämä hallitus on uhannut ja jo osittain toteuttanutkin paljon entistä hallitusta kipeämpiä leikkauksia. Kaikesta huolimatta kansalaiset olivat hyvin tyytyväisiä hallitukseen, tai pitäisikö sanoa kuitenkin selvä enemmistö kansalaisista.  Tämä on uudelle hallituksella rohkaisevaa, sillä mitä enemmän ”herra” kurittaa, sitä enemmän kansa rakastaa. Rakkaudenosoitukseksi sitä on sanottava, että otetaan liika raha pois ja pannaan ihmiset ahtaalle maallisen suhteen, niin pysyvät ainakin nöyrinä.

Kuuliaisesti me ostamme verotarrat auton tuulilasiin ja maksamme maailman korkeinta tuloveroa kitisemättä. Samaan aikaan rahaa riittää esimerkiksi ulkoasiainministeriön pääluokassaan miljarditolkulla maailmalle. YK:n projektit, kehitysapu ja pakolaispolitiikka vievät kaksi kertaa sen määrän vuodessa, mikä on maatalouden tukipaketti ja siitä kyllä on jauhettu. Ei meidän hallituksella ole rahanpuutetta, eikä mitään hätää ole. Ainahan kansa on maksanut kymmenyksensä ja nyt tuo summa vain kerrotaan kuudella. Tavallinen palkannauttija maksaa veroja ja maksuja 60 prosenttia palkastaan ja varmasti maksaa enemmänkin, jos hallitus niin päättää.

Verovapaata kesämieltä.

19.6.1995

 

Onpa ollut viime viikkoina vähän sellainen tollahtanut olo. Kuumuus tuntuu äkikseltään oudolta. Nivala on ollut Euroopan lämpimimpiä paikkoja. Ihmiset ovat vähisillään. Oikein se ottaa pumpun päälle. Liekö lämmin vai tuo, kun nuoret naiset kävelevät ohuissa ja paljastavissa kesähepeneissä. Tuntuu, että ei Nivalassa olisikaan. On kovin mannermaista touhua.

Toinen syy tollahtamiseen ja todellisuudentajun epäilyyn on laulukurssin tuomassa kulttuurimuutoksessa Nivalan kesään. Se jotenkin vapauttaa nivalalaista ilmapiiriä ja vieraiden vapaa olemus vapauttaa meidätkin välittömyyteen ja ilonkin esilletuomisen uskaltamiseen. Meidän helmasyntihän on, että ei pitäisi nauraa ja olla kevytmielinen. On niin monta sananpartta päntätty lapsuudessa päähän: Itku pitkästä ilosta. Ennen räkänokastakin mies tulee kuin tyhjän naurajasta.

Iloista ja huoletonta ihmistä sanotaan suruttomaksi. Se, että ei ole surua, luetaan synniksi ja suruttomuus käsitetään meillä jumalattomuudeksi.

Laulukurssin aikana on ollut loistavia konsertteja ja Ruuttusen Esa ja kumppanit ovat saaneet nivalalaisetkin nauramaan. Kevyessä oppilaskonsertissa oli niin hauskaa, että moni olisi sen jo lukenut kevytmielisyydeksi. Ei uskoisi Esastakaan. Alkuperäiseltä koulutukseltaan körttipappi. Osasi heittää huulta kuin parhaat TV-juontajat. Tosin Esan ei tarvitse mennä riman alitse, mutta hauskaa oli fiksulla tavalla kaikilla mukana olleilla. Harmitonta hauskaa.

Tuntuu, että miksi kaikki hyvä yhdellä kertaa. Kesä hehkeimmillään ja mukavia vieraita, jotka laulavat ja soittavat meille. Eihän sitä kaikkea hyvää voi ottaa vastaan yhdellä kertaa enempäänsä. Olisi mukava, jos tulisitte silloinkin kun kaamos painaa. Kun on pimeää ja näyttää, että lakeus ahdistaa meitä henkisesti. Silloin tulevat murheet kuin Eino Leinolle.

Syksyllä tulee kaikki murheet. Ja ne tuovat uusia murheitakin, jotka nimeltä mä tunnen juuri.

No, mutta itsehän tässä sortuu tökerön aasinsillan kautta omaan kuoppaansa. Eihän nyt pitänyt ajatella syksyn murheita, vaan iloita kesästä ja nauttia tästä hetkestä.

Ja kiitospa vihdoin viimeinen, kun laulun lahjan sä annoit, kun riemut ja murheet lapsosen näin sävelten siivillä kannoit: Sen sulta, sulta mä yksin sain ja sulle siitä ma vastaan vain ja leiviskästäni tilin teen, miten käytin mä kanteleen.

Hyvin olette käyttäneet leiviskänne ja kanteleenne. Kiitos taas laulukurssilaisille rikkaasta viikosta. Teille hyvää kesää.

 

Armas aurinko paistaa ja yhteyttää kasveissa elämän perustoimintoja. Siitä kasvaa ruoho, lehti ja viimein satokin. Isännät korjaavat satoa siiloihin ja aumoihin. Rehua tulee nyt ensimmäistä kertaa EU-Suomessa yllin kyllin. Ainakin täällä Kalajokilaaksossa. Luoja on ollut suosiollinen.

Nykyisin on isot koneet ja vehkeet. Rehunteko ei kestä montaa päivää. Se on kyllä kiirettä. Mitä suuremmat ja tehokkaammat koneet, sitä kiireempää se on isännillä Aina vaan vaaditaan lisää tehokkuutta. Pienet ihmiset ja pienet tilat tippuvat tai tiputetaan pois. Kaiken tavoite on tehokkuus.

Tuntuu toisinaan siltä, että onko se luonnonvastaista? Eikö työn voisi jakaa niin, että siitä riittäisi kaikille ja kohtuullinen palkka? Tällä menolla ei työttömyys poistu. Ei kauan työelämästä pois ollut tule saamaan pysyvää työpaikkaa. Hän ei kerta kaikkiaan pysy hommassa mukana. Näyttää siltä, että työmarkkinaosapuolten tavoite on kasvattaa vain valiojoukkoja, johon harvat ja valitut pääsevät. Toisten osa on olla ulkona ja tuntea syrjäytymisen murheet ja ylenkatseet niskassaan. Ei ole sellaista ammattiliittoa, joka puolustaisi työttömiä.

 

Ilkivallan tekosista tulee jatkuvasti soittoja toimitukseen. Ihmiset ihmettelevät, mikä nuorisoa riivaa? Kaikki pitää särkeä ja tuhota. Jokin syy siihen täytyy olla. Onko se niin perinpohjin katkeraa turhautumista, turvattomuuden tunnetta ja yhteiskuntavihaa, että se panee käyttäytymään tällä tavalla. Mikään ei ole pyhää. Toisten henkilökohtainen omaisuus, koti ja asumisviihtyvyys ovat vihan kohteena.

Onko se kurin puutetta? Keskustelin tässä eräänä päivänä Pihlajamaan Kainon kanssa. Jouko ja Tuire Pikkarainen olivat olleet Pajarissa kylässä ja Sakari-poika oli ollut mukana. Siinä oli katseltu Kalervo Kallion veistoksia. Eteen oli tullut pienoisveistos, jossa äiti piti pojanvintiötä sylissä ja antoi ”Koivuniemen herraa”. Siinä oli sitten Kaino ja vanhemmat puhuneet vakavasti, että kyllä elämässä on vanhempien velvollisuus lasta kasvattaa ja tarpeen vaatiessa oikaista ja antaa jopa piiskojakin. Silloin viisivuotias Sakari oli ottanut ohjat käsiinsä ja todennut päättäväisesti ja täsmällisesti: – Minulla on vahvasti eriävä mielipide asiasta.

Siitäs saitte.

22.6.1995

 

Juhannus

 

Minä avaan

syömeni selälleen

ja annan päivän paistaa,

minä tahdon kylpeä

joka veen

ja joka marjaa maistaa.

 

Niin sitä Eino Leinokin tunsi rinnassaan. Halusi halata koko maailmaa ja joka marjan maistaa. Kyllä meillä haaveissa on niitä haluja ja mielitekoja ja varsinkin suven suurena juhlana, juhannuksena.

 

Minun mielessäni

on juhannus

ja juhla ja mittumaari

ja jos minä illoin itkenkin,

niin siellä on sateenkaari.

 

Näin me kaikki voimme tuntea suvena, mutta välillä tulee epäusko ja itkukin. Kuitenkin myönteistä on se, että siellä jossain on sateenkaari.

Kovin ristiriitaisina me käymme juhannuksen juhlaan. Juhlamielen tiellä ja esteenä on monesti niin kovin paljon maallisia murheita ja ilon esteitä. Kiire hajottaa sielun pirstaleiksi ja ihminen on hajalla. Ei voi rauhoittua edes juhlanviettoon.

 

Näin unta kesästä kerran,

kuinka paistoi

päivä Herran.

paistoi mulle,

paistoi muille,

paistoi köyhänkin pihalle;

vihersi tuhannet virvet,

sinersi sataiset järvet,

iloitsi ihanat nummet,

tarinoivat metsän tammet,

puu puheli, kukka kuuli

– köyhä sen todeksi luuli.

 

Niinpä niin. Epätodellista olivat Eino Leinonkin kesän hekuman hetket. Köyhä sen todeksi luuli. Tunneihmisen on vaikea elää juhlahetkiä. Sielu rimpuilee ja ajatus harhailee. Harhailee epätodellisessa ja tavoittamattomissa. Juoksee virvatulien perässä etsien edes hetkellistä onnea ja rauhaa.

Yksinäisyyttä liittyy tähänkin juhannukseen. Se voi iskeä tuhansien ihmisten keskellä hiekkarantojen konserteissa. Se iskee ja tavoittaa kotona tai sairaalassa vuoteen vieressä. Herää monia kysymyksiä, mikä on elämä ja osani siinä. Tulee tyhjyyden tunne.

Riemua ei tuo rattoisa seura ei viini.

Viinikin muuttuu etikaksi.

Unten kukkivat kunnaat

uppoavat mereen.

 

Moni tällainen asia pilaa juhlamielen ihmiseltä joka tuntee liian syvästi ja herkästi kuin runoilija. Mikään ei tunnu olevan täydellistä ja todellista. Kaikessa on epävarmuuden ja katoavaisuuden paha merkki.

 

Miksi ei ihminen

kuitenkin voisi edes

hetken elää ja tuntea.

– Miks aika seisoo

ja arvelee?

Miks viikot niin

vitkaasti mataa?

Minä yhdessä yöss

elän enempi

kuin ihmiset vuosisataan.

 

Juhannukseksi Nivala hiljenee. Nivalalaiset täyttävät Pyhäjärven, Vatjusjärven, Pihtiputaan ja Kivijärven rannat. Nivalaan jää vain vanhukset, karjanhoitajat, mökitön rahvas, johon itsekin kuulun ja tietenkin papit ja sairaat ja vanhusten hoitajat, joita sitoo työ.

Aattoiltana Nivalan keskusta on hyvin hiljainen. Aattoiltana hiljaisessa Kalajoen uomassa saattaa joku heittää uistinta tai kokeilla ongella kalansyöntiä. Heitäkään ei ole monta, joille tämä juhannusriemu riittää. ”Kauas Toukolankylään” pakenee nuoriso. Rämisevien rumpujen ja kitaroiden meluun. Monen kotiin jääneen äidin ja isän mielessä on, miten lapsi tuolla reissulla varjeltuisi pahalta. Istutaan kesäiltana portailla ja muistellaan menneitä. Käydään kalistelemassa heraämpäriä. Otetaan iltalääkkeet ja mennään nukkumaan. Unentuloa odotellessa ajatus vielä harhailee, mutta raukea uni tavoittaa. Taas on yksi juhannus pian eletty.

Hyvää juhannusta kesämökeille ja niille, joita työ sitoo niin juhlana kuin arkena.

28.6.1995

 

Juhannus 1995 on historiaa. Se on tilastoitu virallisesti lämpimäksi, ainakin täällä Pohjois-Suomessa. Tilastoon on myös merkitty hukkuneet, palaneet ja kolareissa kuolleet. Epävirallinen tilasto on kuitenkin toisenlainen. Jokaisella meillä on oma saldomme juhannuksesta. Täyttyivätkö toiveet, vai oliko niitä edes.

Omalta osaltani yli odotusten. Käenpoikana toisten pesällä. Mikäs oli ollessa ja nauttiessa. Enpä muista parempaa juhannussäätä. Alvajärvi kimmelteli eri väreissä eri vuorokauden aikaan. Mantilan Hilkan notkuva juhannuspöytä sai syönnin jälkeen autuaalliseen nirvanaan. Oli mukava nousta valmiille kahveille joka välissä. Passautettiin kunnolla. Talonväkikin osasi salata niin hyvin kohtuuttomien vieraiden nautiskelun, että mitään kangertelua ei näkynyt juhannustunnelmassa isännilläkään. Kiitokset kaikesta.

 

Elämä on enempi kuin viralliset tilastot. Juhannukseen liittyy aina sillanpäämäistä suviyön elämää. Siihen sisältyy kaikki inhimillinen. Ei ole enää juhannuksen proosallisia kuvaajia. Sillanpää, Linnankoski ja muut kuvaajat ovat pois. Hannu Salaman jälkeen kukaan ei ole uskaltautunutkaan puutua kirjallisella tavalla suomalaiseen kansallisromantiikkaan. Se katsotaan jo naivismiksi. Nyt pitää kirjoittaa juurettomuudesta, eurooppalaisuudesta ja muusta. Perinteisiin palaamalla saa nurjat arvostelut kriitikoilta ja kirjalle tylyn tuomion.

Onneksi on sentään Kauniiden ja rohkeiden vastapainoksi muutamia hyviä esimerkkejä. Metsolat on hyvä sarja ja tällaista toivoisi lisää. Kyllä meidän täytyy kuitenkin vahvistaa sen verran itsetuntoamme että ei tarvitse aina hakea elämänihanteita ulkomailta ja vieraista kulttuureista.

 

Juhannus on mennyt ja arki palannut. Palannut myös kesäsään osalta. Tuuli on vinhaa ja koleaa. Melkein pakkasella pelottelee.

Isännät saivat rehua yli oman tarpeen. Pellonvarauksista on luovuttu ja kaikki on viljelyksessä mikä ei ole paketissa. Nyt ei heinäsato mene kaupaksi. Eletään tässäkin mielessä ylituotannon kautta.

Perjantaihin mennessä pitäisi jättää isäntien erityistukihakemukset. Esimerkiksi luonnonmukaiseen viljelyyn siirtymisestä pitäisi tehdä valtion kanssa viiden vuoden sopimus. Vain kymmenkunta hakemusta oli tullut tiistaihin mennessä maataloussihteerille. Onko niin että monikaan ei enää ajattele viiden vuoden päähän, vaan elää vuoden kerrallaan? Mikä on maatalouden asema ensi vuonna? Sitä ei tiedä kukaan vielä. Ei ihme, että pitkäjänteisyys horjuu.

 

Huvipaikkojen osalta on menossa uusjako. Kalajoen tuomipakat ja hiekkasärkät vetivät vielä kymmenkunta vuotta sitten kymmeniätuhansia ihmisiä juhannuksen aikoihin. Nyt väki on hylkäämässä Kalajoen. Vain viisituhatta hakeutui Särkille. Se oli varmasti järjestäjille pettymys, jotka olivat laatineet talousarvionsa ja tulonsa varmasti kolminkertaisen määrän mukaan. Ei ollut tarpeeksi vetäviä vieraita. Täytyy olla huipputapauksia joka saa ihmiset liikkeelle.

Haapajärviset ovat kekanneet bisneksen. Traktorien vetokisa vetää isäntiä ja traktoreista kiinnostuneita. Vai olikohan missi ja hiihto-karpaasit vetonaulana. Joka tapauksessa tuhansia oli paikalla ja loput juhannusrahat pois uteliailta.

 

Ensi- ja seuraavana viikonvaihteena on isot herätysliikkeiden kesätapahtumat. Suviseurat on jo ensi viikonvaihteessa Toholammilla. Nivalalaisetkin ovat olleet juhlia järjestämässä. Ne heijastuvat Toholammilta tänne saakka. Enää ei ole mustasukkaisia raja-aitoja herätysliikkeiden välillä. Puolin ja toisin autetaan. Nytkin Raudaskylän opisto on ilmoittanut halukkuutensa ottaa vastaan seuravieraita vaikka onkin herännäistalo.

Nämä tilaisuudet eivät tarvitse julkkiksia vetonaulaksi. Suviseuroihin ja Herättäjäjuhliin mennään. Se on kesän kohokohta useimman nivalalaisenkin allakassa merkittynä.

Tuolla Toholammilla tuli taas esille se, miten hyvä organisaatio toimii. Armeijan liikekannallepanossa on aina jonottamista ja odottamista ja jostakin aina klikkaa. Vaikka pitäisi olla puolustustehtävän mukaisesti hyvä organisaatio liikekannallepanosta. Kuitenkaan joukkoja ei saada liikkeelle ja huoltoa pelaamaan niin kuin suunnitellaan. Puuttuu se jokin, eli kukaan ei tunne kummemmin vastuuta myöhästyttiinkö tunti, päivä vai viikko.

Suviseurojen organisaatio on toiminut vuosikymmenet ja siihen on tullut jämäkkyys. Miten muuten olisi mahdollista, että Toholammillekin nousee talkoovoimin 70.000 vierasta ylläpitävä juhla-alue. Jokainen talkoolainen huhkii palkatta töitä ja tekee sen tunnollisesti. Näin eri palaset monelta sektorilta hioutuvat hienosti ja ajallaan yhteen. Muutoin ei juhlat onnistuisi. Pakko on katsella kunnioituksella sitä työtä, jota Suviseurojen ja Herättäjäjuhlien järjestäjät vuodesta toiseen tekevät. No, heille se on enemmän kuin työ. Se on palvelualttiutta asian puolesta, joka on heille tärkein. Toivotaan hyviä säitä molempien juhlien ajaksi.

3.7.1995

 

Nyt on tehty rehua ja heinää kahtapuolen juhannusta. Vanha tuttavani Eino Valli tapasi neuvojana ollessaan kertoa rehusaarnoissaan, että ennen suviseuroja tehdyssä rehussa on niin ja niin paljon valkuaista ja herättäjäjuhlien jälkeen tehdyssä rehussa vain sen verran.

Suviseurat ja Herättäjäjuhlat ovat paikoillaan, mutta keväät ja kesät eivät ole samanlaisia. Nytkin näytti siltä, että koko rehunteko siirtyy juhannuksen jälkeen, mutta kun luonto ottaa oikein lämmittääkseen ja sataakseen, niin se tekee ihmeitä. Heinä kasvoi sellaisella vauhdilla, että isännät olivat tuskin kylvötöistä selviytyneet, kun piti ryhtyä silppureita ja kärryjä kunnostamaan ja kiireesti rehua niittämään.

Osalle heinänteko jäi Suviseurojen jälkeen. No, ei rehu ole kerinnyt viikossa vanheta, kun on ollut kylmää ja kosteaa. Heinät melkein kuin pakastearkussa. Niin on ollut kylmää.

Vaikea on ihmisen tottua 20 asteen lämpötilan heilahduksiin. Viikko sitten oli lähes 30 astetta ja nyt keikkuu juuri ja juuri lämpimän puolella. Jonkinlainen keskiarvo siitä pitäisi kesäkuullekin tulla, mutta pian ne on unohtunut muutaman viikon takaiset hellepäivät ja kesäkuusta jää hyytävän kylmä muisto.

 

Maanisä se vain reissaa. Oli tämäkin vähän kyseenalainen matka, kun muualta oli pääministerit ja meiltä kaikki kynnelle kykenevät. Kahden prosentin edustuksella ei paljon pitäisi pröystäillä. Mutta niinhän se on, että isot ovat julkisesti vaatimattomia, olipa sitten kysymyksessä Euroopan Unioni tai MTK:n yhdistyksen kokous.

Ei tunnu olevan valtiolla rahasta kiinni. Taisi Martti Ahtisaarikin tottua YK:n touhuissa lepsuun rahankäyttöön, kun maailmanjärjestöllä kontrolli on ollut heikkoa ja rahat ovat tulleet ilman tienaamatta. Melko ilkeitä kirjoituksia on ollut lehdissä. No, Ahtisaari tuntuu olevan kovanahkainen mies, mutta kyllä sen jossain vaiheessa luulisi jo kolahtavan lujemminkin. Onko tosiaan suomalaisten itsetunto niin vähäinen, että pitää yrittää päteä joka paikassa ja siinä joutuu usein isompien naurunkohteeksi.

 

Juhlien järjestäjät toivovat aina tietenkin, että säät olisivat suosiollisia, kun on nähty paljon vaivaa vieraiden varalle. Toholammilla on varmasti toivottu kuivaa säätä ja auringonpaistetta, kun pieni kyläryhmä ottaa vastaan Oulun kokoisen kaupungin koko väkimäärän muutaman päivän ajaksi.

Osa kentistä oli jo torstaina melko pehmeitä. Tuhansien asuntovaunujen, satojen rekkojen ja tuhansien henkilöautojen liikenteessä kovakin kenttä pehmenee. Tiet olivat kovin kimmoisia kävellä, kun niitä oli paikattu kaiken varalta sahanpurulla. Sateet ovat kuitenkin olleet vähäiset ja katastrofilta on vältytty. Kaikki toivovat seurapaikallekin lämmintä säätä. Säät ei kuitenkaan ole omassa valinnassa ja ei auta muuta kuin toivoa että ilmojenhaltija suojelisi.

Suviseuroihin varustaudutaan yleensä hyvin, kun mukana on paljon lapsiakin. On lämmintä vaatetta kylmän varalle ja hellevaatetta jos niin tarvitsee. Kymmeniätuhansia ihmisiä mahtuu telttaan, tuhansiin asuntovaunuihin ja henkilöautoihin, eli kyllä siellä suojaisaa löytyy ja kenttäkuulutus tavoittaa kilometrin päähän ja paikallisradio tuo sanan etemmäksikin.

 

Söyringeistä löytyy aina uusia piirteitä. Perinteisesti minä olen pitänyt Erkkiä, Jukkaa ja Ilmaria sekä heidän jälkeläisiään ensisijaisesti kovina viljelijöinä ja työmiehinä. Laulut ja luritukset ovat olleet heille vierasta. Muutama vuosi sitten Veikko Vähäsöyrinki yllätti, kun raavas kansakoulunopettaja lausui henkevästi runoja.

Nyt tuli jälleen yllätys. Söyringin Erkin pojan pojanpoika, Joonas Vähäsöyrinki paljastui taidemaalariksi Toholammilla. Norui mies on kuvittanut koko raamatunhistorian. Onko suku väljähtynyt timoteinsiemenviljelyksestä ja suon kuokkimisesta, kun taiteilijoitakin jo putkahtaa esille. Vai onko geenit kulkeneet suvussa ja hypänneet parin sukupolven yli, kun tälle vanhemmalle sukupolvelle tuli osaksi kuokkia Venenevaa, kasvattaa karjaa ja huoltaa isoa perhettä? Nyt on uusilla sukupolvilla jo varaa laulaa, lausua ja maalata.

Joka tapauksessa maalaaminen taitaa tänä päivänä tuottaa paremmin kuin ohranviljely Rajaperän laitamilla tai Kalajokivarressa Kuoppasillan alapuolella. Nyt jos ois vara ostaa Joonas Vähäsöyringin tauluja, niin niillä saattaisi tulevaisuudessa pärjätä.

Parempien kesäsäiden toivossa:

5.7.1995

 

Maatalousministeri Kalevi Hemilä se ampuu vain kovilla viljelijöitä ja nyt myös edellistä hallitusta. Hemilä syytti lehtihaastattelussa Ahon hallitusta epärealistiseksi maatalousbudjetin osalta. Ahon hallitus on kuulemma tehnyt kotimaisen tukipaketin, joka aiotaan purkaa uuden hallituksen toimesta.

No, ei kahta hyvää, luvata ja toteuttaa. Toisaalta, mikä väestöryhmä tyytyisi ilman kapinaa siihen, että palkkoja pudotetaankin puolella, vaikka on vuosi sitten tehty sopimus yksimielisesti. Kyllä varmaan virkamiehet, kansanedustajat ja ministeritikin nousisivat kapinaan, jos heidän palkkioistaan lohkaistaisiin toistamiseen iso potti pois. Näin on käynyt viljelijöille.

Piispa Olavi Rimpiläinenkin oli Järviluoman tilalla vieraillessaan sitä mieltä, että se on väärin, kun on kerran yhdessä sovittu maatalouden tuesta, niin sitä pakettia lähdetään heti purkamaan. Rimpiläinen näki, että muutos on liian raju, eikä viljelijät ehdi mukautua ja selvitä lainoistaan. Se kaatuu piispankin niskaan, kun ihmiset alkavat käydä epätoivoisiksi. Menee usko yhteiskuntaan ja jos menee vielä isompikin usko, niin erotaan kirkosta. Kaikkea tällaista voi raju muutos merkitä, kun turvattomuus käy ylivoimaiseksi ja tila menee pankille tai pakkohuutokaupataan kuin 1930-luvulla. Sellaista vyöryä on Nivalassakin nyt odotettavissa.

 

Kaupungin talouskin näyttää kääntyvän huonoon suuntaan, kun valtionosuuksia leikataan ja palkkoja korotetaan. Vaikka palkankorotukset ovat vain muutamia kymppejä tai korkeintaan satasia, niin kerrottuna ne kahdella ja 700 kaupungin virkamiehellä ja toimenhaltijalla, niin äkkiä tulee korotuksistakin tuo talousjohtajan mainitsema 8,5 miljoonaa.

Saa nähdä mistä päästä valtuusto lähtee menoja leikkaamaan. Muutama vuosi sitten oli jo kunnan metsät myynnissä. Se ei riitä kaikkinensa kuin yhden tilin maksuun ja metsät on menny. Tuskin tämäkään valtuusto ottaa sitä historiallista kuuluisuutta, että sai aikaan metsien myynnin. Metsäomaisuus on kuitenkin hyvä varmuusvarasto kaupungille, jos asiat menevät oikein huonosti. Sieltä pystyy lämmittämään kaupungin kiinteistöt, jos ei ole varaa öljyn ostoon. Runsaan tuhannen hehtaarin metsä antaa myös monelle miehelle töitä, jos palataan menneeseen, mikä näyttää hyvin todennäköiseltä.

Raivion Asko oli viime lauantaina Veelanninpuhossa minulla kökässä ja Askolla on taipumus palauttaa aina ihminen maanpinnalle. Asko antaa lyhyitä kursseja ihmisenä olosta.

Asko toisti uskonsa, että maailma on täysin hulluna ja hänen lisäkseen ei viisaita ole muita kuin Linkola ja Haavikko. Ihmiset hukkuvat romppeeseen ja ajavat takaa virvatulia. – Ihminen ei tarvitse mitään muuta elääkseen kuin mitä ehtii huonoilla hampaillaan ja vatsallaan hyysin alle. Kaikki muu materiaali muuttuu romppeeksi ja sitä on jo maailma niin täynnä, että olemme kohta kaikki kaatopaikalla. Ihmisen ainoa tavoite pitäisi olla hengen voitto ruumiista.

Tämä tahtoo sanoa, että kaiken materialismin tavoittelun hylkääminen ja henkisen pääoman hankkiminen ja korostaminen elämässä lähimmäistä ja luomakuntaa kunnioittaen.

 

Ihminen on harakan sukua. Se on kaiken komean ja kiiltävän perään. Harakkakin tulee hulluksi, kun näkee kiiltävän astian ja siitä kuvansa, tai kiiltävän esineen. Hukkaan joutuneet hopealusikat ja peilit löytyvät yleensä harakanpesistä. Niin me olemme ihmisetkin. Jos ei ole varaa aitoon kristallikruunuun, niin ostetaan epäaito. Olen miettinyt, mikähän ihmeen kumma se tuossa lasisessa kruunussakin saa ihmisen sitten rauhoittumaan. Kiiltäviä lasinpaloja. Miten se voi tuoda rauhaa, turvallisuutta tai kodin tuntua. Onkohan se peräisin kirkoissa olevista kruunuista vai muuten ihmisen komeudenkaipuusta. Ei mikään lämmitä ihmisen mieltä niin kuin uusi ja puhdas auto. Vielä parempi mitä pitemmästi on peltiä. Se on samanlainen arvon mitta kuin kalustohallin pituus tai peltolohko isännälle. Voi turhuuksien turhuus. Voi meitä komian perään olevia harakoita.

10.7.1995

 

Oi kallis Suomenmaa. Tuttu laulu konkreettisesti Ruotsista kesälomille Suomeen palaaville. Tuhannen kruunun matkakassa vaihtuu pankissa 560 markaksi. Sillä ei eletä viikkoa kauemmin Suomessa, vaikka kortteeri olisi ilmainen.

Siitä huolimatta monet palaavat vielä juurilleen. Ei nuoret, mutta ne, jotka ovat joutuneet 1960- ja 1970-luvuilla täältä lähtemään Ruotsiin työn perään. Heidän panoksensa Ruotsin valtion hyväksi on annettu ja monella on nyt eläkepäivät. He eivät muista noita asioita katkeruudella, vaikka vieläkin Suomen valtio monella tavalla verotuskäytännön mukaan heitä mollaa ja rokottaa.

Inkeriläisille luvattiin kotiinpaluu, mutta Ruotsista palaavia pidetään valtion taholta kovin ei-toivottuna ihmisryhmänä. Luulisi, että Suomeen kelpaa ne, jotka tulisivat tänne oikeutetusti eläkepäiviä viettämään, että heille myönnettäisiin erikoiskohtelu ja anteeksipyyntö siitä, että silloin ei pystynyt Suomen valtio lapsiaan ja nuoriaan työllistämään tai maksamaan työttömyyskorvausta.

Näistä lomalaisista miltei kaikki ovat sellaisia, jotka eivät ole ikinä saaneet Suomen valtiolta penninkään korvausta. Silloin ei tunnettu peruspäivärahoja, saatikka ansiosidonnaisia. Miltä tuntuisi, jos nämä suomen 500.000 työtöntä pistettäisiin lähtemään ulkomaille työnhakuun ja lopetettaisiin kaikki päivärahat ja asuntotuet sekä toimeentulotuet. Näillä siirtolaisilla ei ole ollut ikinä siihen oikeutta Suomen valtion taholta.

He palaavat nyt hyvinvointi-Suomeen, jossa kenenkään ei ole pakko lähteä Ruotsista työtä etsimään ainakaan ruuan ja asunnon puutteen vuoksi. Soisi heille nyt vähän paremman vastaanoton valtion taholta, mutta paluumuutto ei ole mutkaton eikä myöskään taloudellisesti mahdollinen, kun verottaja ja valtio iskee heidän etuuksiinsa. Ei ole heidän syynsä, että he joutuivat lähtemään ulkomaille leipää tienaamaan.

No, ei katkeroiteta mieliä, vaan ollaan iloisia siitä, että muistatte kotiseutunne vielä ja tulette omaisia ja tuttuja tapaamaan.

 

Viime viikolla napsahti outo tililtäottokortti. Menin ymmälläni hakemaan rahaa postista. Lähettäjänä oli Nivalan nimismiespiiri. Ajattelin, että sieltä nyt ropsahtaa vähintäänkin ulkomaanperintö. Muistelin, onko Amerikassa vielä elossa rikkaita sukulaisia, jotka olisivat kuolleet. Kotimaassa niitä ei ainakaan ole.

No, pääsin sitten luukulle kuittaamaan ja postineiti luki nyrkkiin rahat, 7 markkaa viisikymmentä penniä. Ihmettelin mistä rahat tuli ja siinä luki erään nivalalaisen velkasaneerauksessa olevan yrittäjän nimi.

No, tämä summa oli tietenkin jo ajat sitten pantu mielessä ja papereissa menetetyksi. Muutaman satasen saatavia ei kannata vatvoa oikeudessa, koska vahinko vain kasvaisi. Pidisjärvi-lehden osuus tästä pesästä taisi olla tuo edellä mainittu summa.

Olisi vain ollut hauska tietää, paljonko tämä pesänselvittäjä sai ja paljonko jo tähän mennessä on maksanut valtiolle velkasaneeraus tämänkin yrityksen osalta. Velkasaneerauslaki on tuomittu jo moneen kertaan täysin epäonnistuneeksi. Velallinen pääsee pälkähästä, mutta takuumiehet maksaa. Harvoissa tapauksissa velkasaneeraus pelastaa yritystä ja velkojat saavat todellista hyötyä.

Ainakin yksi ryhmä kansasta tästäkin hyötyy. He ovat tuomareita, joita tämäkin laki työllistää vuosikaudet ja tietenkin valtion ja yhteiskunnan varoilla.

Toinen asia, joka ainakin tyhmää kansalaista kismittää. Mitä tekemistä on vielä roskapankilla, eli Arsenaalilla? Iso lauma kallispalkkaisia miehiä istumassa ympäri maata kymmenissä konttoreissa ja tekevät vain velkaa suuremmaksi veronmaksajille. Ainoana tehtävänä kiinteistöjen markkinointi.

Jokaisessa kunnassa on SKV ja Osuuspankkien Kiinteistövälitys. Heillä on tähän ammattitaito ja yleensä ovat paikkakunnillaan parhaita asiantuntijoita kiinteistöjen arvojen määrittelyssä. He voisivat markkinoida siinä sivussa varmasti kohtuullisesti myös Arsenaalin roskakiinteistön ja turhat kulut jäisivät pois. Yleensä Arsenaali on meille kansalaisille kasvoton yhtiö, joka voi tehdä minkälaisia kauppoja tahansa ilman ympäristön kontrollia.

Paikalliset kiinteistövälittäjät asuvat paikkakunnalla ja heillä on vastuu kaupanteon jälkeenkin ainakin moraalisesti tehdyistä kaupoista. Miksi ei voi käyttää järkeä? Vaikka sanotaan, että kun yhteiskunta antaa viran, niin Jumalan pitäisi antaa järki. Niin ei näy käyvän kansanedustajienkaan kohdalla, kun tällaisia lakeja säätävät ja antavat pankkituen aina vain kaatua kansalaisten niskaan.

12.7.1995

 

Piti laistaa lauantaina monta luvattua tapahtumaa, kun oli yksi tärkeä tilaisuus eli Vasaman kisat. Olen tainnut yhtä poikkeusta lukuun ottamatta olla kaikissa kisoissa mukana ja ei sitä voi porukkaa pettää.

Kahdeksan urosta uskaltautui mukaan kisaan. Minua jäi kismittämään vain yksi asia, kun hävisin kiekossa kaksoisveljelleni Martille. Kiekko on ollut leipälajini, mutta nyt ei irronnut. Voitin sentään kuulassa kymmeniä senttejä ja se lohdutti. Kyllä kuntoa on, kun treenaa ja nostelee säännöllisesti eläkettä.

Tuomelan Aili teki vähän hävyttömän tempun ja nostatti minun adrenaliiniani. Kun juoksin 800 metriä Aili ajoi autolla koko matkan vierellä ja huuteli auton ikkunasta, että kiri-kiri. Niin paljon otti ”Apparin” huuto pinnaan, että meinasin panna tuossa Mäkelän kaarteessa pietromennea-vaihteen päälle, vaan pelkäsin, että ulkokaarteessa olevan Mäkelän ikkunat menee rikki, kun sepelit sinkoilevat tietysti sinne asti kovasta kaarrejuoksusta. Otin varman päälle ja hyvin pysyin vauhdissa Veelanninpuhon vanhan maantien kaarteissa, eikä keskipakoisvoima vauhdista kiihtynyt liikaa.

Joku viisas voisi jo kysyä, että mitä järkeä on puolivaivaisten ukkojen rääkätä ihtiään. Joutuvat vielä laakinlyömiksi. No, sehän olisi vain mainetta, kun saisi kuolla kunnian kentille, kuten Yrjö Kallinen toteaa.

Että mitäkä järkeä? On siinä ainakin itsensä voittaminen. Voisi sen ajan käyttää huonomminkin. Nyt on takajalat kipeänä, mutta pää selvänä. Parempi näin päin.

Kiitoksia hyvästä vastuksesta. Hyvä se on kuudes tilakin, kun kaikki muut ovat jo puoliammattilaisia ja minun harjoitteluni on jäänyt vähiin, mutta odottakaapa ensi kesää.

 

Nivala-viikon tapahtumia on joka illalle. Toisiin on riittänyt väkeä yli odotusten, toisiin on ollut vähänlaisesti. Ymmärrettävää, ei ihmiset kaikkiin jaksa kiinnostua. Vastaavia kesätapahtumia ja ”juhlaviikkoja” on joka pitäjässä.

Kyläviikko näkyy kiinnostavan. Siinä tavallaan täydennetään omaa lähiympäristön tuntemusta, sillä monikaan nivalalainen ei tunne hyvin tarkoin edes omaa pitäjäänsä ja eri kylien ihmisiä ja elämää. Kuvanäyttelyin, kyläkierroksin ja -tapahtumin pääsee melko hyvin sisälle kylän historiaankin.

Yövaellus, vaikka onkin omaa keksintöäni ja alullepanemaa, joskus ammoin, näyttää menettävän kiinnostustaan. Kohteita täytyisi löytää uusia ja ideoida myös ohjelmaa. Kalajokivarren penkkoja myöten voisi kesäisenä iltana hyvin vaellella. Eri kylät lähtisivät eri suunnista ja tapaisivat yhteisillä nuotioilla. Kalajokivarren maisemat ja kasvillisuus ovat jo sinänsä melkoinen rikkaus. Sinne voisi järjestää nuotioita ja ohjelmaa. Kannattaisi paremman puutteessa kokeilla tätäkin vaihtoehtoa.

Joka tapauksessa järjestäjät ovat paljon vaivaa nähneet ja nivalalaisten kannattaisi olla mukana ja tuoda vieraansakin näihin tapahtumiin. Näin eurokansalaisina meidän tulisi vahvistaa omaa itsetuntoamme ja arvostaa omaamme. Täällä sitä kuitenkin ollaan vielä jotain, mutta Australiassa on turha huutaa, että minä olen Jansu ja Nivalasta. Kukaan busmanni ei korvaansa lotkauta, vaan ajattelee, että taas valkoinen höyrähtänyt.

Rutkun niityllä kun keväällä kajauttaa, niin aina sieltä joku toinen karhimies vastaa. Vain onkohan luuloa. Se on kaiku, joka vastaa itserakkaaseen huutoon.

 

Tuli vielä kunnon heinäpoudat ja ihmiset saivat viimeisetkin heinät kuivina talteen. Jouduin toisen kerran elämässäni kasvinviljelyn osalta konjuktuurien uhriksi. Ensimmäisen kerran se tapahtui 1948. Viljelin sikuria, kahvin vastiketta, innokkaana kerholaisena. Minulla oli melkoinen läntti ja ilokseni se kasvoikin aivan mahtavasti. Tuli turnipsin kokoisia sikureita.

Tuli syksy ja sikurin kysyntä tyssäsi heti kerralla. Maailman meret avautuivat ja Suomeenkin saatiin sotien jälkeen kahvia. Sikurit ja kessut jäivät sinä syksynä markkinoimatta.

Nyt sattui niin, että oli melkein kaikki tilan pellot heinällä. Talvella tuntui olevan kysyntää ja varauduin siihen, että kyllä heinät kaupaksi menee. Toisin kävi. EU aiheutti sen, että pakettipellot aukaistiin. Luonto tuli vielä osaltaan mukaan ja antoi runsaan rehusadon. Jokaiselle tuli heiniä yli oman tarpeen. Näytti siltä, että kaikki jää pystyyn. Onneksi sain osan myytyä ja loput kenkättyä, ettei kaikki jäänyt kevään kulotukseen.

En ole ainoa, jolle näin on käynyt. Nivalassa on ollut nyt heinää tarjolla runsaasti ja rahaa ei ole tarvinnut juuri käyttää. Jos vain on nähnyt vaivaa, että on korjannut heinän pois.

 

Kaikki näyttää menettävän arvonsa. Heinänsiemenellä oli ennen kova menekki ja siitä sai jo 1960-luvulla parhaina vuosina yli 30 markkaa kilolta. Se vastaisi nykyisellä tasolla noin sadan markan kilohintaa. Nyt kuitenkin myydään heinänsiementä 15 markan pintaan.

Heinää rahdattiin aikoinaan Nivalan asemalta kymmeniä vaunulasteja. Se tiesi melkoista tulonlähdettä Nivalaan. Heinät oli joskus niin kateessa keväällä, että syötettiin heinänsiemenoljetkin lehmille. Heinähäkillisestä sai maksaa kahden viikon työpanoksen. Nyt kukaan ei huoli hehtaaria heinikkoa yhden viikon työpanoksen vastineeksi, eikä enää pyörtämöitä niitellä. Kaikkea on liikaa.

Aikoihin on eletty. Hyviä lomasäitä.

17.7.1995

 

Kävin keskiviikkona Ruskolla anoppia katsomassa. Niin oli kiire, että ajoin Närpiössä poliisin tutkaan ja pysäyttivät. Poliisit tiedustelivat, että mihin on noin kiire. Vastasin, että anoppia katsomaan. Totesivat siinä, että täytyy olla hyvä anoppi, kun on menomatkallakin noin kiire. Totesin, että sain avioliitossa ainakin hyvän anopin. No, senpä vuoksi poliisit ymmärsivät ja päästivät 2.500 markan sakolla matkaa jatkamaan.

Siinä olo poliiseilla hyvä rysänpaikka. Jonot oli edessä ja takana. Valtion kirstuun kolahteli ja kahahteli mukavasti rahaa. Olen joskus protestoinut siitä, että eikö kaikkien ihmisten pitäisi olla varallisuudesta, ihonväristä, puolueesta ja uskonnosta riippumatta tasavertaisia lain nimessä? Näin ei kuitenkaan ole liikennerikkomusten kanssa. Bruttotuloista valtio ottaa jo veroa 48 prosenttia ja sakko määräytyy bruttotulon mukaan. Eikö sakko pitäisi olla perustuslain mukaan kaikille samansuuruinen, jos ollaan lain edessä kaikki samanarvoisia. Mitenkähän päin ne tuomitsisivat, jos hevosen varastaisi tai tekisi pankkiryöstön? Boonuksia vai miinuksia?

 

Kyllä ne Häkkilän Aatos ja Anni ovat saaneet lapsiinsa tartutettua melko tehokkaasti tuon yrittämisen basillin. Veljekset Hannu ja Martti ruokkivat puoli Pohjois-Suomea vihanneksilla ja pitävät potenssia ja veriarvoja kunnossa. Merikarvialle muuttanut ja kovin ruokaisan sukunimen valinnut Anne-tyttö ei häviä veljeksille. Anne Ruissalolla on ollut Lankoskella romanttinen myllykahvila eli Kahvimylly. Siellä on pitänyt joka kerta ohi kulkiessa käydä. Anne on ostanut Ahlströmin suvulta kahvimyllyn ja kartanon ja saneerannut ne miehensä kanssa hienoon kuntoon.

Kyselin kahvimyllyn myyjältä, että onko omistajat paikalla. Tyttö kertoi olevansa omistajan tytär ja Annen olevan tuolla tien toisella puolelle olevassa myymälässä. No, tullessa käännyttiin sitten toiselle puolelle tietä. Ei tavattu omistajia, vaan tyttöjä kyllä. Nyt on Ruissaloilla sellainen turistirysä Lankoskella, jossa on nielut molemmin puolin ja kaikki turistit uivat liiveihin ja aina ne poistuu kahvipaikoista muutamaa kymppiä köyhempänä. Kuulin Kahvimyllyssä, että Aatos ja Anni ovat Sibyyssä kesämökillä. Jos ei olisi ollut niin sakkokiire, niin oltaisiin etsitty se merenranta, mistä se Aatos aina minulle niitä suolasilakoita jouluksi tuo. Jäi ensi kertaan.

 

Haapaperäset järjestivät hyvän kyläjuhlan. Oikeastaan se tuhatpäinen yleisö, johon kylä ei ihan osannut varautua. Lopussa nihkaisi jo vähän tarjoilustakin. Siellä oli paljon entisiä haapaperäsiä mukana. Haapalan sisarusparveakin oli paikalla Katri, Kyösti ja Mikko.

Koko kyläjuhlan vetonaula oli kuitenkin Salosen Mikko, jota tultiin katsomaan kuin joulupukkia. Mikolla on ikää jo 97 vuotta ja hoksottimet tallella ja muutenkin kunto hyvä ja mies keppelä. Siinä oli historian havinaa, kun Köyhän mummu, Hilda Ojalehto ja Mikko raatasivat yli 80 vuoden takaisista Haapaperän asioista. Hildahan oli Mikon isällä palvelijanakin nuoruudessaan, kunnes sitten Köyhän Teudor nappasi Hildan emännäksi. Vanhojen valokuvien näyttely on mukavaa, kun siihen saa perehtyä kaikessa rauhassa. Minulle on jäänyt tuolta Hautalan vinttikamarista ”albumikammo”, mutta eiköhän tuo siitä ohi mene. Silmäni etsivät erästä kuvaa, jossa oli kolme senaikaista Nivalan merkkimiestä; Tialan Matti, Haapaniemen Lauri ja Erkki Konttila eli Elo-Erkki.

Työkuvat ovat jääneet kautta aikojen vähälle huomiolle. Valokuvaaminen oli tyyristä puuhaa ja silloin ei ollut varaa raahata valokuvaajaa leikkuupellolle tai kuokkamaalle, muutoin kuin sattuman kautta. Tähän näyttelyyn oli saatu melko edustavasti myös työ- ja talkookuvia.

On se melko epeli tuo Kasken Leena. Siinä olisi hyvä pari Eeva-Maijalle esittämään jotain kotikutoista ja omasta päästä keksittyä. Ei tarvitsisi kuin pöngätä tytöt pariksi tunniksi saunaan, niin olisi varmasti käsikirjoitus valmiina ja repliikit selvillä. Missähän kummassa se Leena on luurannut, kun ei ennemmin ole tullut parrasvaloihin?

 

Miten voi ilmat noin heitellä? Torstaina helteinen päivä ja perjantaina taas lunta vaille talvi. Joko tässä pitää ryhtyä lukemaan ja uskomaan noihin Nostradamuksen ennustuksiin. Niin on maailmankirjat sekaisin ainakin säiden suhteen. Eilinen hellepaita piti unohtaa ja katsella villaista päälle. Hankalaksi tämä tulee, pitää kahta vaatekertaa kädenulottuvilla. Lämpömittaria pitää katsoa aamulla aina kun ulos lähtee, eikä allakkaa. Se näyttää heinäkuuta, mutta toista on ulkona. Taitaa olla ensi yönäkin hallanvaara ja jopa hallaakin.

Säillä sitä ollaan käypiä. Eilen oli väkeä liikkeellä kirkonkylä mustana. Nyt kyyhöttää joku ihminen torilla kylmissään ja etsii hyisen tuulen suojaa. Ei kuulu meiske eikä melke. Ihmiset vetäytyvät kuin ukonkoira kilpensä sisään. Aurinko avaa vaatteet ja lämmittää rinnan ja kieli kalkattaa. Juttua tulee, vaikka ajatus katkeilee. Kelläs se on hymy herkässä, kun on kylmää ja märkää? Hillanpoimijoille sää on otollinen. Ei ole sääskiä, eikä hiki kirvele silmiä. Aina sitä kylmästä löytää hyviäkin puolia, jos on optimistinen luonne.

19.7.1995

 

Katselin tänä aamuna päivän sanomalehdet ja tietenkin sitä jo lukee kuolinilmoitukset. Viisi miestä oli luettelossa ja kaikki minua nuorempia. Parhaassa iässä, alle viisikymppisiä.

Tällaisia uutisia kun lukee, niin se panee miettimään. Päivät on pian luettu jos alkaa niuhottamaan ja kuolemaa odottamaan. Pitää vain pitää ramppa käynnissä ja ajatukset kaikissa mukana ja ottaa itselle niin paljon kun voi. Turha kyykistely pitää unohtaa ja iänikuiset alemmuuden tunteet. Jätkä sen kuin porskuttaa.

Olen jo oppinut pitämään puoleni, kuin se Huituperän mies. Kansaneläkkeet tulivat voimaan joskus 50-luvulla ja Huituperän pappakin sai ilmoituksen Taanilan Martilta, että saisi tulla eläkettä nostamaan. Se oli papalle niin suuri yllätys kun sai ilmaista rahaa. Pappa meni Osulaan ja päätti elää herroiksi kerrankin. Tilasi potut ja lihapullat ja näppärät tytöt kiikuttivat vielä sinappipurkinkin pöytään ja kehottelivat syömään. Pappa söi kaikki kun oli maksanutkin ja söi vielä sinappipurkinkin, luullen sitä päällysruuaksi. Kaikki söin kun olin kerran maksanut, mutta kiisseli oli kitkerää.

Minä otin EU-lomakkeiden täyttämisessä saman kannan. Kaikkiin sarakkeisiin pistin ruksin mistä arvelin rahaa tulevan. Turha tässä on kitsastella, jos kerran raha on rököllään. Saa nähdä pääseekö tässä syksyllä Osulaan pottuja syömään.

 

Turha olla ”minävaivainen”, niin kuin Kuoppa-Jaska totesi. Viime lauantaina sain osakseni sellaista huomiota, jolla aion lämmitellä pitkään. Olisipa vain ollut Rantti-Asko tai Paavolan Reino katsomassa ja toteamassa mikä mies minä oikein olen, niin olisi siinä auennut kissanpojille silmät.

Reino ja Askokin pitävät vain minua vertaisenaan tai melkein, kun on aikanaan istuttu vuosikaudet kunnanhallituksessa, tai nivalalaisittain se on ihmisten taksoituslautakunta. Luulevat nämä kaverit, että ne ovat olleet minun elämäni kohokohtia.

Vaikka Paavolan Reino on saanut muotokuvan pankin seinälle ja minä olen ollut joskus vähän kateellinen, niin lauantaina Reinon muotokuva häipyi luultavasti mielestäni unohduksen hiljaiseen sinertävään horisonttiin ikipäiviksi.

Kun menin Heiskanperän kyläjuhlaan, minä sain osakseni sellaista nostalgiaa, jota harvan kohdalle sattuu. Minut oli nimenomaan kutsuttu paikalle. Myöhästyin onneton tunteroisen, kun traktori hajosi Karvoskylällä pellolle.

Kun pääsin väen täyttämälle juhlapaikalle Kallion pihaan, niin Eeva kipaisi oitis peräkärryn päälle rakennetulle juhlalavalle ja kuulutti, että herra Pidisjärvi on nyt paikalla ja esitteli minut. Kansa kääntyi katsomaan ja minä tunsin nousevani autuaalliseen itsearvon nirvanaan. Koin sen kuulutuksen: Hän on täällä nyt, kun joku Rolling Stones. Ahtisaarikin kiikutetaan kaikessa hiljaisuudessa juhlayleisön joukkoon, mutta minun tulostani kuulutettiin. Olisipa ollut Rantti-Asko ja Paavolan Reino paikalla, niin kyllä olisin nähnyt kaksi kateudesta vihreää miestä.

Otin tietenkin sen täydestä, että minä itse. Painoin kiivaasti alas sellaiset epäilyksen tunteet, että Eeva ja Kirsti tietävät minun luonteeni heikkoudet ja ostavat tällä tavoin ilmaista palstatilaa. Ei, pois se minusta. Suuri mikä suuri ja kuuluisa.

Kyllä minä sain sellaista rahteerinkia ja kohtelua osakseni, että vaikeaa oli pokka säilyttää. Minä olin huomaavinani, että itseään Heiskanperän guruna ja kantatilan isäntänä pitävä Sarlinin Manukin oli niin otettu mahtinsa menettämisestä, että söi suruunsa hiljaisena miehenä. Munttasi Jyrkän Liisan makeaa lihavelliä niin ahneesti esiintymislavan päältä, että peräkärry liukui hiljalleen Maunon mahan pullistuessa. Hyvä se on Maunonkin olla isona miehenä kerrankin pienellä paikalla.

 

Tämä Heiskanperän 50-luvun nuorten kokoontuminen oli oikeastaan koko tämän sukupolven kunnianosoitus. Meitä näitä sodanjälkeisiä kakaroita on Suomi pullollaan ja niitä löytyy jokaisesta maailmankolkasta.

Tämä sukupolvi on tavallaan sotaveteraanien varjossa kasvanut mitaliton ja yhteiskunnallisesti tunnustamaton sukupolvi, joka kuitenkin on kärsinyt miltei samat puutteet ja vaivat kuin vanhemmatkin. Heikolla ravinnolla, lapsena raskaaseen työhön, vailla lapsilisiä, asumistukia, työttömyyskorvauksia ja koulutusmahdollisuuksia. Pukattiin heti kynnyksen yli ja maailmalle kun korvantakuset kuivuivat. Olivat arkoja, pelkäsivät herroja ja Jumalaa ja hapeneita rahalle, jota harvoin kulki Heiskanperän ohi.

Näitä voisi verrata tiheäsyiseen aluskasvupuuhun, joka on lujaa ja kestävää. Siitä voi muovata vaikka huonekaluja. Tämä puuntaimi on kasvanut niukassa ravinnossa ja vanhempien varjossa ja tullut sitkaaksi. Siitä johtuen se ei palellu ensimmäisillä pakkasilla ja mukautuu kaikkiin luonnonolosuhteisiin.

Toista ovat nämä 70-luvun kynnettyyn peltoon istutetut ja steriileissä laitoksissa ja runsaassa valossa kasvatetut taimet: ne kasvavat nopeasti kärkkää ja paleltuvat joka talvi. Niistä tulee yksinkasvaneita luonnevikaisia  vänkyröitä, eikä niistä tule kunnon kalupuuta. Meneehän ne jonkinlaisena töttöpuuna töröttämässä. Näin me tuumimme me varjossa kasvaneet ja sitkastuneet ja otamme itsellemme nyt kunnian olla ainakin tasavertaisia tässä maassa. Kiitos Heiskanperän ”nuorille”. Te rohkaisitte monen meidän itsetuntoa.

24.7.1995

 

Tänä aamuna tupsahti muun postin joukossa työvoimatoimiston työllisyysraportti. Työttömyys oli noussut kesäkuun lopussa huimasti. Nousun taisi aiheuttaa ammattiin valmistuneiden tormaus kortistoon.

Nivalan työttömyys on nyt yli 20 prosenttia. Tuskin tulee nopeasti laskemaan, jos lainkaan. Koko ajan valmistuu ammatillisista kouluista uutta porukkaa kortistoon ja entinenkin suma seisoo. Maatalouden ympäriltä tulee lisää porukkaa lähivuosina. Kun tilat vähenevät, menee työpaikkoja myös kaupalta ja teollisuudelta. Suunta maaseudulla on kovasti laskeva, eikä nopeasti kasvava Nokiakaan pysty sentään kaikkia työllistämään. Muilla ei mene niin lujaa ja puute on työnantajista. Niitä ei tule uusia ja entiset palkkaavat vähän uutta työvoimaa.

 

Uusi hallitus astui vajaa vuosi sitten remmiin ja presidentin tuella uskottiin työttömyyden poistuvan. Matti Pekkasen paperiin luotettiin kuin Koraaniin, että Allah toisi nyt mannaa lapsille Siinain korpivaellukselle.

Niin työnantajat, hallitus, ammattiyhdistysliike kuin työntekijätkin tietävät, miksi ei uusia työpaikkoja synny. Kukaan ei ole vielä hallituksessa tai ammattiyhdistysliikkeessä uskaltanut esittää todellisia vaihtoehtoja työttömyyden hoitamiseksi. Valtio on varannut työttömyyden hoitamiseen satoja miljoonia, mutta ne kaikki menevät kinttaanvoiteeksi, eikä niillä korjata perusongelmaa. Sitä ei näköjään kukaan uskalla esittää tai edes ääneen sanoa. Näillä näkymillä Suomessa tulee olemaan tältä pohjalta laadittu työttömyystilasto koko vuosituhannen loppuun vähintään nykyisen suuruinen. Näillä välillisillä kustannuksilla ei ainakaan pienet yritykset pysty työllistämään yhtään uutta henkilöä.

 

Kyllä se nuorisotyöttömyys on niin paha syöpä suomalaisessa yhteiskunnassa, että sitä ei vielä arvata. Kun nuoret ovat pois työelämästä kymmenen vuotta, ei heitä kukaan enää ota töihin ja niitä on paljon. Missä on yhteiskunnan vastuu? Ne jotka ottavat isosti palkkaa, vetoavat työn vastuullisuuteen. Ei kukaan pankinjohtaja maksa luottotappioita omasta pussistaan, vaan sieltä ne otetaan pienen ihmisen pienen palkan ankarana verotuksena. Ei kukaan poliitikko, ministeri tai päällikkö tee sen vastuun eteen mitään, jota he kyllä palkan muodossa nauttivat.

Suomalaiset ovat kerta kaikkiaan niin turtuneita jo nykyiseen elämään, että he eivät reagoi mihinkään. Ruotsissa protestoidaan EU:ta vastaan, josta ei tullutkaan pelastusta. Suomalaiset eivät välitä mistään mitään, meni syteen tai saveen.

Mistä löytyisi se tahto ja kyky, joka voisi parantaa tätäkin tilannetta? Nykyisellä vauhdilla ihmisiä ajetaan niin rajusti kahteen kastiin, että hirvittää. Ei siinä auta kirkko eikä valtio.

 

Nälkä ei ole, mutta sekin on vain harhaa. Tänä vuonna olemme kuulemma syöneet 40 miljardia lisää itsemme navasta kiinni. Sitä laskua ei ole vielä karhuttu, mutta muodossa tai toisessa se tulee ja se merkitsee sitä, että jokaisen elintasoa on laskettava rajusti aivan lähivuosina, jollei mennä jo sitä ennen konkurssiin. Tuo alkaa jo huolettaa, että Viinanenkaan ei enää ärhentele velaksi asumisen tulevista kiroista. Liekö hänkin turtunut?

 

Kaunis kesä on vaihtumassa pian alkavaan syksyyn. Syksyssäkin on omat viehtymyksensä. Perjantaina piti alkaa ravustus, vaan kun ei. Ei ole varmuutta herroillakaan, että onko Kalajoen ravuissa rutto. Monelle ravustus on ollut yksi asumisviihtyvyyteen keskeisesti vaikuttava asia. On mukava lorkkia joella pyydyksiä kokien.

Kohta alkaa jahtikausi. Sekin on Nivalassa merkkitapaus. Jotkut lienee jo aloittaneet, kun Jokikorvesta kuuluu jo iltaisin haulikonpauke. Siellä ilmeisesti kyyhkysiä ammutaan. Monena muuna kesänä olen pannut merkille, että Jokikorvesta kuuluu jo heinäkuussa haulikonpauke. Pitäisiköhän poliisien käydä tarkistamassa tämä asia. Kuka on niin malttamaton, että kyyhkysen takia vaarantaa luvat, pyssyt ja maineensa salametsästyksellä? Ja pitäisi muutoinkin olla korrekti niitä rehellisiä metsämiehiä kohtaan, jotka noudattavat sentään lakia ja määräyksiä.

26.7.1995

 

Kiitoksia Jaakonpäivän onnitteluista. Kilpisjärveltä tuli säilykepurkki täynnä keskiyön aurinkoa. Avaan sen tammikuun pimeänä päivänä ja nään jo sieluni silmin kuinka keskiyön valo lehahtaa huoneeseen ja Saanan kesäutuinen horisontti avautuu silmieni eteen. Kiitoksia myös Norjan-terveisistä. Jotkut toimituksessa mouruavat, että pitäisi kakku ostaa. Eiköhän nuo Savenmaan tosi hyvät korput nyt riittäisi

 

Jaakonpäivistä ei ole juuri juhlia jäänyt mieleeni. Poikasena sitä mentiin Siinanvitikkoon mustikkaan Veelannin akkojen kanssa. Vähän arkamielellä kun se oikeastaan kuului Aholan Kaisan, Möykkylän Maijan, Alangon Loviisan ja Mehtälän emännän reviiriin. Vähän arkamielellä kyyristeltiin siinavitikossa, mutta kun parempaakaan mustikkapaikkaa ei lähiseudulla ollut. Sitten hurautettiin mustikkasoppa ja leukaperät oli kosmoksen värisenä ja maha ruikulla äkiksen ruokavalion muutoksesta.

Yksi Jaakonpäivä on jäänyt mieleen. Kyproksella oli sitä juotavaa joka lähtöön ja joka metrin päässä. Ajattelin yllättää Nivalan pojat ja tein kunnon oikean heinäsahdin. Vanikkaa oli omasta takaa ja keittiöltä löytyi hiivaakin. Käskin sitten Marjoniemen Lassin, Tyhtilän Heikin ja Alpuan Mikon Jaakonpäiville. Mikkokin tuli kaukaa Nikosian takaa sotapoliisien jeepillä Jaakonpäiville. Muisteltiin siinä Mikon kanssa haikeina, miten sitä ennen Alpun niityllä siirrettiin aina sahtipääläriä seipäältä toiselle ja aina kymmenen seipään jälkeen otettiin sahtinaukut. Ja suppupaarmat tunsivat sahdin tuoksun ja iskivät ihoon kiinni hanakasti.

 

Ei tähkätöntä juhannusta eikä jyvätöntä Jaakkoa. Tarkoittaa tietenkin rukiinkasvustoa. Se oli ennen tärkeä asia vuotuisessa elantokierroksessa. Jos tuli heikosti viljaa, pottua ja rehua niin elikoita teurastettiin ja jätettiin talvelle sen verran kuin rehua ja syötävää piisasi. Kaikki oli tarkoituksenmukaista. Tosin Anttilan Kalle otti vapauden tulkita rehusatoa vähän omavaltaisesti. Lie jäänyt jotakin hampaankoloon minun ja kaksoisveljeni kolttosista, koska eräänä iltana puhua juritteli vakavana Martta-vaimolleen meidän kuullen, että eivät kuulu jättävän Veelannin kaksosiakaan talvelle, kun tuli niin vähän pottuja.

Jotenkin on ollut vajavaista tämä elämä ja varsinkin kesät, kun ei ole ollut ruista kylvössä moneen vuoteen. On entistä velkaakin Harjun Matille kalanelikon verran kun Matti lainasi sen verran siemeniä kyyhkysien ruuaksi kylvettäväksi. No, jospa vuoden päästä pystyisi jo velan ja räntyn maksamaan, sillä nyt on tarkoitus kylvää ruista ja päästä normaaliin päiväjärjestykseen ja vuotuiseen ajankiertoon.

 

Kesä repii ja raastaa sielun vereslihalle. Sitä jo nyt valittaa, että taas jäi kesälomaretket tekemättä. Lappiin tai johonkin muualle erämaahan. Täytyy lohdutella, että eihän sitä ole Hautamäen Paavollakaan olenkaan lomaa.

Toisaalta tuntuu, että kesä on mennyt. Kuitenkin edessä on hämärät kesäillat, kypsät herneenpalot, viinimarjat, mustikat, kyyhkys- ja sorsajahti. Oikeastaan kypsä kesä pitäisi kypsälle ihmiselle ollakin parempi vuodenaika kuin kiihkeä kevät ja polttava kesä. Kypsää ja rauhallista nautintoa kaikilla aisteilla, eikä suinpäin tormailuja eri tuoksujen perään. Pitäisi osata elää viisaammin ja nauttia syvemmin.

Mitenkäs se sanoikaan Sillanpään Taata Elokuu-romaanissaan? ”Taivas on käynyt ikään kuin korkeammaksi.” Niinhän se on, kesäyön utu poistuu ilmakehästä ja taivas muuttuu siniseksi ja korkeaksi. Kuulaus voittaa maiseman. Ohut kuulaus tulee iän myötä myös meihin ihmisiin. Jos ei muualle, niin päälaelle.

Syksyyn mahtui ennen paljon ”hämäräntöitä”. Apteekkari Yrjö Rintala tapaa sanoa, että menee paljon hyvää pimijää hukkaan, kun istuu aloillaan. Pimiässä tehdään monet kiehtovat hommat. Nuo naurisvarkaudet, hernemaissa käynnit ja myöhemmin tuulastukset ja tyttöjen kesäaitoissa kolistelut kuuluivat alkavan hämärän syksyn vakio-ohjelmiin kylän pojilla. Ei minä, mutta ne pojat.

Joskus tosin tuntuu siltä, että nuo poikavuodet loppuivat kesken ja vieläkin poikastaa. Nyt sitä syksyn hämärissä kehtaisi tehdä sellaistakin, mikä päivänvalossa jää tekemättä. Oikeastaan paras aika vuodesta on edessä. Ainakin näin pitää ajatella, vaikka unelmia saattaa olla suorituskykyyn nähden kovin ylimitoitetusti.

 

Ihmiset alkavat kaipailla juuriaan. Sukututkimuksia tehdään ja sukukokouksia pidetään. Viimeksi Jaakolan Pekka on koonnut Mantilan kirkkoväärtin jälkeläisistä pitkän sukuluettelon.

Yhteen asiaan kiinnittäisi sukunsa tutkijoiden huomiota. Virallisissa kirkonkirjoista ja maakunta-arkistoista löytää kyllä suppeat sukutiedot, mutta muut suvun ominaispiirteet jäävät yleensä vähälle. Sen vuoksi perimätiedon tallentaminen sukututkimuksen lisänä toisi vasta mielenkiintoa myöhemmille tutkijoille. Sukuun saattaa liittyä mielenkiintoisia ominaisuuksia: kättentaitoa, mistä peräisin, loskaajan taitoa, mistä peräisin ja niin edelleen. Kahtelin tässä tuota tuoretta Mantilan sukututkimustakin muutama päivä sitten. Oli ne ukot viettäneet isännän päiviä. Jokaisella on ollut kaksi tai kolme emäntää. Lapset ovat kuolleet pienenä. Samoin emännät nuorena. Liekö työnteolla ja lapsenteolla loppuunajettuja. Näin on ollut yleisesti Suomessa vielä vuosisadan vaihteessa.

Nauhoittakaa vanhoilta suvun jäseniltä vanhaa perinnetietoa. Kertojat ja muistajat kuolevat ja loppuvat. Sukutiedot säilyvät kansien välissä eivätkä vanhene. Asuinpaikat, työvälineet, syytinkikirjat, kauppakirjat, tehdyt huonekalut ja muut käsityöt pitäisi tallentaa. Kuka on ollut suvun voimamies ja kuka suvun musta lammas. Kuka vähän löysä tavoiltaan tai vähän pitkäkyntinen. Mitään ei kannata kaihtaa. Se on elävää ja inhimillistä ihmiselämä.

Hyvää kesän jatkoa ja hämäriä syyskesän iltoja.

31.7.1995

 

Tässähän alkaa tuntea olonsa kotoisaksi. Yhä useampi entinen nuoruudentuttava tulee keskustassa vastaan ja kertoo, että on palannut maailmalta Nivalaan eläkepäivien viettämään. Soreita tyttöjä ja poikia. Näyttää että eivät ole paljon reissussa rähjääntyneet.

Viimeksi tänään perjantaina oli Osuuspankilla kaksi tällaista tapaamista. Kaksi sipsakkaa tyttöä istui pankkisalin laidalla ja nyökkäsi päivää. Tutunnäköisiä. No, Ainasojan Kustin, eli Makolan löytäjän tyttäriä. Kertoivat ostaneensa Makolasta oman talon ja muuttaneensa sinne pysyvästi asumaan. Sydämellä tehty asuinpaikan valinta. Isä löysi aikanaan Makolan kaivoksen ja hänestä tuli kuuluisa niin kuin Makolastakin. Siellä saavat tyttäret käyskennellä Makolan idyllisessä kaivoskylässä kesäiltaisin luonnon rauhassa ja isän hyvien henkien suojeluksessa.

Samaan tupsahti rippikoulukaverini, Sarjanojan Veikko. Olen joka näkemältäni vaatinut, että milloin Veikko tulee Nivalaan, kun on ostanut jo Aittoperän lavan vierestä mökinkin. Sitä tiukkasin nytkin ja Veikko heilutti iloisesti osakekirjanippua ja sanoi, että nyt olen tullut ja kävin ostamassa osakkeen. Kirkolla asutaan vakinaisesti ja Aittoperän mökillä kesäisin, lupaili Veikko.

Muisteltiin siinä rippikouluaikoja. Siinä sitä istuttiin samassa penkkirivissä. Mustakallio osasi panna heti aakkosjärjestykseen: – Saarimaa ennen Salmelaa, Sarjanoja, Savikko ja niin edelleen, karjui Mustakallion Hannes ja niin me ryntäiltiin ensimmäisenä päivänä kuin mullit parsiin, mutta jo seuraavana oli parret järjestyksessä ja sen Mustakallio halusi tarkistaa aina.

Tervetuloa Veikko ja muut Nivalaan. Pitäisi tässä koittaa keksiä jotain yhteistä ja tuleehan se 50 vuotta sitten ripillepäässeiden tapaaminen jo vuonna 2002.

 

Sain tässä eilen korvanvoidetta. Eräs äiti oli palaamassa tyttärensä luota Raumalta ja toi hänen terveisiään, että mitä se Jansu niin apaattisia kirjoittaa ja vanhoja muistelee, että missä on se räyhäkäs entinen Jansu. Tuli tuossa palautetta jauhaessa mieleen se vanha kupletti: – Muori se virsiä veisailee, vaaria reumatismi runtelee…

Niinhän se on. Kyllä ikä tekee pakostakin tehtävänsä ja elämän spiraali ei ponnista ulkokehälle vaan kehä supistuu, vaikka kuinka yrittää ponnistella lisää kaaria. Ei sinkoa enää ulkokehän liitoon ja hengen lentoon, jos sitä nyt joskus on hiukan ollut. Sieltä on niin monesti repsahdettu ja syöksytty alas nokalleen, että vahingosta viisastuneena tyytyy elämänpyörän sisäkehälle kyyhöttämään, jola lautaselta ei heti lennä tuntemattomaan avaruuteen. Nuorempana sitä tykkäsi vauhdista ja oli huikaisevaa, kun vähäinenkin hengenlento teki neitsytmatkojaan kylän ja ihmisten sovinnaisuuden rajojen yli vapaaseen autereeseen.

2.8.1995

 

Mahti on mennyt maan rakohon. Vaikka heitin kylmän kiven viime viikolla mahtipontisesti ja viimeisen Veelanninpuhon shamaanin elkein, niin eikös mitä. Turhaksi teki säidenpitäjä minun aikomukseni ja järjestikin oikean intiaanikesän. Helle on ollut niin huumaava, että jo olemisessa on ollut tarpeeksi. Saatikka sitten työnteon kanssa. Lauantaina valettiin hallin lattiaa ja kun se venyi iltayhdeksään saakka, niin kyllä oli jo naatti mies.

 

Muutakin harmia se tuo lämpö tuo rytmihäiriöihin altistuneelle. Sitä on jo tuolla kirkonkylän liikenteessä kohta vaaraksi muille kulkijoille. Mihinkäs ne silmänsä panee, kun nuoret naiset kävelevät niukasti vaatetettuina, niin onhan ne sellaisia katseenvangitsijoita, että kolari meinaa tulla monesti päivässä. On niin ohuvia ja niukkoja asusteita, että meinaa tulla näärännäppy silmään, kun tiirailee. Tässä mielessä en uskaltanut lähteä Aurinkotyttökisaakaan kuvaamaan.

Miksi se Luoja ei tasaisesti riisu ihmistä? Kun vie kyvyt, niin jättää vielä muita nuoruudenaikaisia heikkouksia, kuten silmänpyynnin paheen. Katri Taanilankin teksteissä vilahti tämä silmänpyynnin pahe. Senkin nujertamiseksi pitäisi kuulemma kristityn rukoilla, mutta kyllä se ainakin minulla on niitä viimeisiä rukouksen kohteita.

On monta muuta helmasyntiä, joista voisi luopua, mutta tätä vielä antaisi ainakin tovin kestää. Täytyy vaan paaduttaa sielunsa, että se vika on pantu meihin urospuolisiin, että toinen osapuoli kiinnostaa. On se kiva nähdä kieltämättä sorea neito vähisillään. Paljon mieluummin sitä katselee, kuin haalistuneessa lämpöhaalarissa ja pitkävartisissa kumisaappaissa marraskuista sohjoa laahustavaa keski-ikäistä emäntää.

Tästä synnistä se jo edellinen esimiehenikin, Niskasen Paavo, kertoi Pikku-Kallen tarinoita. Erääseen Nivalan syrjäkylän kouluun tuli nuori naisopettaja ja hän joutui opettamaan vanhan ja lahoavan koulurakennuksen yläkerrassa alaluokan lapsia.

Kävi kuitenkin niin hassusti, että eräänä päivänä koulurakennuksen välikatto romahti ja yläkerran opettaja pelastui täpärästi jääden kainaloistaan roikkumaan välikaton reikään. Opettaja vilkaisi ylös ja huomasi äkkiä, että nyt on lapsille liikaa nähtävänä, kun nuori opettajatar roikkuu katossa. Vanhempi miesopettaja komentaa heti, että nyt ei saa katsoa ylös tai menee silmistä näkö. Pikku-Kallelle kiusaus on kuitenkin liian suuri ja hän loppaa käden toisen silmän päälle ja kurkistaa ylös toteamalla, että menköön näkö toisesta silmästä.

 

Vielä tuohon Katri Taanilan silmänpyynnin paheeseen. Olin yllättynyt Katrin tekstien syvyydestä. Olen toki tuntenut hänet jo vuosikymmenet etäisesti Taanilan Kustin tyttönä ja taanisten näöstä, mutta en hänen kirjallisia lahjojansa. Päällepäin nähden hän on ollut minulle teologian körttinen vanhapiika, joka tosin on nyt karismaattinen jo ulkonäöltäänkin kuin äiti Teresa.

Joka kohtaloaan kiertää jää henkisesti vajavaiseksi, jotenkin tähän tyyliin Eeva-Maija tulkitsi Katrin runoja. Kyllä Taanilan suvussa on monen sortin taitajia. Geenit on sieltä jostain Briitta-Liisalta ja Kustilta.

Täytyy sanoa, että yksinäisenä naisihmisenä ja hyvän katon alla eläneenä ihmisenä Katri Taanila on syvällisesti oivaltanut suomalaisen naisen elämänkaaren – kehdosta hautaan.

Ihmeitä tekee myös Tyhtilän dynastia. Tämäkin esitys oli kerrassaan mahtava, jos näin rahvaanomaista ilmaisua voi käyttää. Hyvä on ollut äiti-Hilman opetus sisälukutaidosta ja luetun ymmärtämisestä Eeva-Maijalla, kun posmentaa toista tuntia yhteen menoon ulkoa tekstiä kuin vettä valaen. Ja siihen väliin huikaisee Matti ja Seppo –serkut väliin kuin särpimeksi ja siteeksi luihin ja ytimiin iskevää vanhan virsikirjan virttä. Kannattaa muuten käydä katsomassa. Ja seuraava tilaisuus on Aholansaaressa torstai-iltana.

7.8.1995

 

Jokohan loppuivat samettiyöt. Varsan kuono on sametinpehmeä ja sellaisia ovat olleet viime viikon lämpimät ja hämärät yöt. Ei ole malttanut mennä nukkumaan yhtenäkään yönä ennen kello kahta. On pitänyt vielä yöllä käydä Malisjoen korkealla ahteella nuuskimassa lämmintä kesäyötä ja syyskesän vivahteikkaita tuoksuja. Jos olisin tupakoimaton, haistaisin vieläkin paremmin. Silmät peitettyinä pystyy aistimaan terveillä aisteilla, missä kohtaa vuotta ollaan menossa. Maa tuoksuu eri vuodenaikoina erilaiselta. Keväällä on eri hajut kuin syksyllä. Kukat ja maanruho antavat eri aikoina erilaisen tuoksun. Eletyt yöt kuluneelta viikolta ovat olleet varmasti parhaita muistoja tästä kesästä. Toivottavasti ei vielä ole kokonaan ohi.

 

Onkohan muuten Nivalan palokunnalla valmiiksi harjoiteltu ohjelma Knuutinpuhdon osalta? Jos torstaiaamuna olisi ollut ankara tuuli ja Leipä Oy:n palo olisi päässyt räjähtämään suurpaloksi, niin siinä olisi ollut pitelemistä. Knuutinpuhto on yhtä palonarka kuin Tampereen Pispalan puutaloalue. Knuutinpuhdossa on puurakennus toisessaan kiinni. Heikkilän ja Muhajalan suuret rakennukset, Knuutintalon Pajari ja Iso-Knuuti, Lanterit ja Peltolan pappila toisessa päässä, puolen neliökilometrin alueella vissiin parisataa puurakennusta.

Vuonna 1938 Similän pappilasta alkanut palo tuhosi miltei koko läntisen kirkonkylän Similästä Niemelään saakka. Silloin kesähelteellä ei ollut paljon kalustoa ja ihminen oli miltei voimaton myrskyn nopeudella etenevän palon edessä ja alla. Pappilan palavat arkistot ja kirkonkirjat sytyttivät kilometrin päässä olevia rakennuksia palamaan. Ihmeen kumma, kun Heikkilän rakennukset saatiin varjeltua. Kaino on kertonut, miten mattoja kasteltiin ja levitettiin tuvan ja navetan katolle aina kun katto syttyi. Nyt Knuutinpuhto on entistä tiuhempaan rakennettu ja tulella olisi karatessaan hirmuinen valta.

 

Taitaa tulla isännille yllätyksellinen ja ensimmäinen EU-syksy. Millään viljakasvilla ei ole enää vahvistettua hintaa, vaan sen määrää markkinat. Arvelevat, että Ruotsista tuodaan rehuohraa 35 penniä kilo. Näillä alueilla ei vielä 70 pennistä syntynyt yhtään katetuottoa. Rajat ovat auki ja viljaa saa tuoda ja viedä. Kuka nivalalainen pystyy tuottamaan viljaa edes 60 pennillä?

Hullua on myös tuon rukiin kanssa. Nyt kauppiaat odottelevat, että ministeriö tekisi päätöksen myydä siementä varmuusvarastoista. Päätöstä ei ole syntynyt. Ruista on luultavasti vähän varastoissa. Tuollainen 90 pennin vilautettu hinta ei kyllä innosta uutta ruista kylvämään.

Ruis on ollut symbolinen kasvi suomalaisille ja slaavilaisille samalla tavoin kuin kiinalaisille riisi. Rukiista on paljon vertauksia, jotka pitävät sitä eräänlaisen arvon mittarina. On ruista ranteissa, on rukiinen olo, on rahaa ja rukiita. Ruislaari oli ennen talon arvostuksen mitta. Piti olla uutta ja ylivuotista.

Kun akat vei ennen isänniltä salaa ruissäkin kauppaan, sillä sai tyydytettyä monet ”heräteostokset” ja kuukauden kahvit ja sokerit. Tänään hehdon ruissäkillä sai EU-hinnan mukaan 54 markkaa. Ruissäkistä piti raavaan torpparin tehdä kaksi viikkoa jalkatöitä – kaivaa kesannon ojia tai ajaa talvella savea. Nyt ei kukaan yhden ruissäkin takia viihtisi lähtiä edes laatikosta postia hakemaan.

 

Täytyyhän niitä arvostuksen kohteita olla, ei ne ihmisiltä mihinkään häviä. Jos ruista ja voimaa ei enää arvosteta, niin mitä ne sitten olisi tämän päivän epäjumalat?

Ennen oli talon piirongin päällä suvun ylioppilaskuva samassa tasossa piispa Väinö Malmivaaran kuvan kanssa ja kolmantena Kyösti Kallion kuva. Nyt ei ylioppilaiden kuvia tallenneta. Ei edes Ahtisaaren kuvaa, vaikka tuleekin lauantaina käymään. Paperiraha on ainoa epäjumala ja sillä saatu makea elämä. Riskeydenmerkkejä on nyt iso auto, iso omakotitalo, joka on täynnä elektroniikkaa. Arvostus on materiaalin hetkellisyydessä. Ei enää sukupolvien vanhaa, vaan arvostuksen kohteetkin vaihtuvat nopeasti.

Ei ihme, jos on ristiriitoja nuorien ja vanhojen kesken, kun puhutaan elämisen laadusta ja tasosta. Liikaa ei saisi kuitenkaan kiintyä. Ei rukiiseen eikä autoihin. Ne on vain välttämättömiä elämisen välikappaleita. Elämä toki on paljon enemmän.

 

Lauantaiaamuna kukonlaulun aikaan, eli kello 4.00, lähtee Nivalan asemalta 18 vaunua käsittävä henkilöjuna Pihtiputaan ja Suolahden kautta Tampereelle. Nivalastakin nousee junaan yli 200 ihmistä. Koko matkustajamäärä on yli 1300. en pääse näkemään presidentin Nivalan vierailua. Toivottavasti Ahtisaari saa nyt paremman vastaanoton kun pari vuotta sitten. Hän oli silloin vasta ehdokas ja torilla meitä oli puolenkymmentä ihmistä häntä puhuttelemassa. Nyt olisi nivalalaisilla mahdollisuus paikata tässä mielessä huonoa mainettaan esivaltaa kohtaan. Suottapa kannustamaan, saattavat tehdä täysin päinvastoin. Sellaisia jukuripäitä me nivalalaiset ollaan, että ei kestetä kehuja, eikä neuvoja.

9.8.1995

 

Lauantaiaamuna lähdettiin varhain Tampereelle, tosin vähän ikävissä mielialoissa. Juuri kun olin nousemassa pihalla autoon, soi palosireeni ja takaisin illalliselle palopaikalle. Tulet roihusivat jo kello 3.20 aikaan valtoimenaan, eikä palokunta ollut vielä saanut sammutustyötä alkuun. Näytti siltä, että nyt on niin kova palo, että talo menee. Piti lähteä junille ristiriitaisissa mielialoissa. Miten talon annettiin palaa uudelleen ja miksi ei irtaimistoa pelastettu, vaikka siihen olisi ollut edellisen palon jälkeen kaikki mahdollisuudet? Tampereelle sain sitten kuulla, että kaikki oli mennyt. Monen matkalaisen mielen se pisti pilalle.

 

Köröteltiin itse tehtyä rautatietä pitkin Haapajärveltä Kannonkosken kautta Jyväskylään. Muisteltiin Ainassaaren Taiton ja Viitakankaan Ollin kanssa noita rakennusvaiheita. Oltiin vasta pojankoltiaisia, mutta tienestiin oli päästävä. Silloin verottivat mökkejäkin pääluvun mukaan ja kakaroita patistettiin maailmalle puolivalmiina raakileina ja alaikäisinä.

Kauniit on maisemat tämän radan varressa. Kovin on vain pensaat ja puut tulleet lähelle kiskoja. Kun vielä matkalla on monta tunnelia, niin melkein koko matka on yhtä tunnelia.

Ei siellä jaksanut paljon helteessä kirmata Särkänniemen huijankelkkojen kyytillä. Kun kävi syömässä tukevasti, niin piti etsiä rauhallista puistonlaitaa ja ottaa nokoset. Planetaariossa sai ottaa nokoset oikein hyvässä asennossa.

Kuuma päivä otti vähän jokaisen voimille. Niin Uusivirran Martin kuin Mantilan Hennankin voimille. Mantilan nelivuotias Henna oli käynyt isänsä kanssa Näsinneulan huipulla ja katsellut kaukoputkella Tampereen maisemia Sunnuntaiaamuna herätessään Henna oli kertonut isä-Heikille, että minä näin sellaista unta, että minussa oli kaukoputkentulehdus.

 

Törkkäilin sunnuntaina Haapajärven urheilukentän laitamilla vesisateessa valtakunnallisten kotiseutupäivien pääjuhlassa. Kovin oli apea tunnelma. Siellä kyyhötti Tasavallan Presidentti puolisoineen sateenvarjon alla, mutta puhujien pönttöön ei ollut sateenvarjoa riittänyt. Siinä sai aidon kasteen myös valtiosihteeri Raimo Sailas ja paperit kastuivat, mutta ei Raimo pasmoihin sotkeutunut.

Tuli siinä mieleen aikaisemmat tilaisuudet samalla urheilukentällä. Kerran oli maatalousnäyttely ja Urho Kekkonenkin mukana. Samalla kentällä oli kansainväliset urheilukilpailut ja Ron Morssit hyppäsi ensimmäisenä maailmassa ulkokentällä yli viisi metriä. Se oli meikäläiselle huikaiseva hetki, kun seiväshyppy oli lapsuuden lempilajeja.

 

Katselin siinä Ahtisaarten tuoliparia kohti ja ajatus harhaantui juhlasta. Tuli mieleen, mitähän hänen seuraajansa ja historia myöhemmin tästä presidentistä sanovat ja kirjoittavat.

Tuli mieleen Kyösti Kallion syntymän 100-vuotisjuhlat. Silloin haastateltiin mm. Kekkosta ja kysyttiin hänen mielipidettään Kalliosta. Kekkonen totesi, että Kallio olisi tänä päivänä hyvä kehitysaluepoliitikko. Ei haukkunut, mutta antoi ymmärtää, että kuuluu itse kuolemattomien valtiomiesten joukkoon.

Siitä ei ole kauan. Nyt on Kekkosenkin karriääri murtunut ja yleisesti sanotaan, että Kekkonen sai elää Neuvostoliiton ansiosta vallan huipulla. Nyt hänellä ei olisi mihin nojata. Tuskin saisi AY-liikettä polvilleen ja suurvaltojen päämiehiä tulemaan Helsinkiin. Koko Kekkosen unelma, ETYK, on jo kuolemassa pois. Niin on katoamassa maallinen kunnia monen muunkin kohdalla. Titon perintöä jaetaan verisesti. Romanian itsevaltiaan takapuoli kasvaa horsmaa. Gorbatshov on rivimies. Itä-Saksan johtaja kuoli maanpaossa. Ei ole enää sama Eurooppa, eikä sama maailma.

 

Nivalassa ja muuallakin jahtimiehet lähtevät torstaina niityille. Kyyhkysjahti alkaa. On sitä meilläkin niitä rituaaleja, joita toisten on vaikea ymmärtää. Aikaiset miehet nyrkinkokoisen linnun perässä. Linnun, jonka pitäisi symbolisoida rauhaa. Pääskysen ja kottaraisen ampumista me paheksumme, mutta kyyhkynen on luvallista riistaa.

Ei sitä paljon pohtia kestä näitä asioita järjen kanssa, mutta sinne sitä pitää vain mennä. Veri vetää. Jahti yhdistää puolueet ja uskonnot. Siinä ei kysellä muuta kuin metsästyslupia. On tietenkin hyvä, että on näitä yhdistäviä tekijöitä. Saisi olla enemmän sellaisia harrastuksia, jossa voitaisiin olla yhdessä muutoinkin kuin tappamismielessä. Suotta tässä on moralisoida, kun on itse ensimmäisenä menossa.

Yritetään olla varovaisia ja kunnioitetaan maanomistajien ammattia, eikä lahmuta pellossa kuin lehmät. Muutoin menee metsästysmaat, kun isännät suuttuvat ja eivätkä vuokraa maitaan.

14.8.1995

 

Eipä tarvinnut pyssyä sotkia torstaiaamuna. En ole aikaisempinakaan vuosina juuri enää kyyhkysiä ampunut. Sitä jotenkin himot tasottuu iän mukana.

On tässä ollut taas noita eläinlääkärihommia. Nyt oli kissan vuoro. Kissanomistaja itse karkasi Irlantiin ja jätti kissansa steriloinnin minun ja Jossun huoleksi.

Kyllä se oli taas kova paikka. Minä olen muutenkin Rooman ja Paavin kannalla näissä asioissa ja koen tällaiset toimenpiteet julmina eläintä kohtaan. Siinä kissa alennetaan eunukiksi ihmisen toimesta. Pois viedään terve elämä. Sääliksi kävi, mutta eihän sitä enää meikäläisellä ole missään puhevaltaa.

Paikalla ollut Jukola totesikin, että kyllä se näissä asioissa valtansa rajat huomaa. Pääministeri Ahokin oli aikanaan todennut, että muut eivät ole saaneet kurin alle kuin oma kymmenvuotias tyttö, joka juoksuttaa Eskoakin.

Kerroin siinä operoivalle Lahtisen Pirkolle, että kyllä on aikoihin eletty. Erkki-veljeltä meni sääriluu poikki koulun hiihtopäivänä Viirinmäessä. Poika kuljetettiin kotiin sänkyyn. Sääriluut olivat vetäneet pahasti ristiin nahan alla ja koko jalka oli mustana.

Lehmät oli ummessa, eikä puhettakaan että pojalle tohtoria. Akat kirjoitti Jaakolan Oskarille Ylivieskaan ja loppuviikolla tuli kirje, että tulen, kunhan kerkiän ja teen uusia lastoja. Sen ajan Erkki makasi kalpeana mummon kamarin sängyssä. Muistan, että silloin Erkinkin lukeminen vaihtui jo loppuviikolla Huckleberry Finnistä Lasten Siioniin ja Paavo Viljasen tarinoihin. No, Oskari tuli aikoinaan ja jalka vedettiin suoraksi ja listat paikoilleen. Muutaman viikon kuluttua luut olivat luutuneet ja jalka valmiina loikkimaan.

Nyt on vara lääkäriin kissankin osalta ja vielä tällaiseen toimenpiteeseen. Lahtinen koitti rauhoitella, että tämä on nykyaikaa ja lemmikkieläimet ovat tarpeellisia terapeutteja perheessä kun ihminen muuten vieraantuu luonnosta ja eläimistä.

Lahtinen kertoi, että joskus kyllä mennään mahdottomuuksiin. Eläinlääkärilehdessä oli ollut artikkeli, että Suomessakin mennään jo kyseenalaisuuden rajoille. Eräälle vaikeasti loukkaantuneelle kissalle oli tehty useita leikkauksia vuoden aikana mm. pernan, maksan ja suoliston osalta ja saatu kissa pysymään suurella työllä ja rahalla hengissä. Sitten puuttui kuitenkin kohtalo peliin.

Talon tytär oli eräänä päivänä soittanut kissaa hoitaneelle eläinlääkärille ja kertonut, että hän oli kahdestaan kissan kanssa kotona ja kissa hukkui uima-altaaseen. Voisiko vanhemmille kertoa niin, että se kuoli aikaisempiin vaivoihin, kun totuutta ei uskalla kertoa.

 

Ruotsin suomalaiset ovat saaneet hyvää voidetta itsetuntoon, kun ovat saaneet seurata suomalaisten menestystä Ruotsin MM-kisoissa. Vaikka suomalaisilla ei nyt niin kauhean hyvin ole mennyt, niin kuitenkin monin verroin paremmin kuin ruotsalaisilla. Kävelyn kulta oli jo huipentuma ja lisää odotetaan keihäskisasta.

Siellä siirtolaiset ovat saaneet tuntea alemmuutta kotimaansa johdosta, joka ei ole pystynyt heitä elättämään, vaan on täytynyt tulla vieraaseen maahan. Itsetunto on ollut heikoilla. Tällaisissa tilanteissa urheilumenestyminen on balsamia haavoihin ja taputetaan kämmenet helliksi ja sielu vereslihalle, kun Vallu kävelee voittajaksi.

Nyt jäi pakina tyngäksi. Pitää lähteä kiireesti maanmittarin perään. Joskus kello karkaa ja asiat pyörivät niin, että aikataulu ei pidä paikkaansa. Sori vaan.

16.8.1995

 

Niin esivalta, hallitus ja yhteisten asioiden hoitaminenkin etääntyy kansasta. On kasvoton hallinto. Mitä kauemmas se viedään kansasta, sen hämärämmäksi asia kansalaiselle muuttuu.

Ennen rikoksentekijä sai julkisesti raippoja tai joutui jalkapuuhun kirkon porstuaan. Nyt käydään nimettömänä asiamiehen välityksellä naapuripitäjän käräjäkunnassa kuulemassa tuomio. Vähän on kontaktipintaa rikoksentekijän ja –uhrin ja oikeuden välillä. Kylmä, asiallinen toimenpide. Tekijälle jää hämäräksi aiheuttamansa vahinko ja murhe.

Niin loittonee myös maan hallitus ja eduskunta. Päätökset menevät nyt Euroopan Unioniin ja komissioon, josta päätöksistä ei Matti Toropainen Pielavedeltä ja muutkaan mattimeikäläiset ikinä saa tietää.

Niin on käymässä myös yhteisten perustettujen osuuskuntien kanssa. Aikanaan vain muutama sukupolvi sitten perustettiin pankit, osuusmeijerit ja osuuskaupat, puhelinosuuskunnat ja sähköosuuskunnat palvelemaan yhteistä asiakkaan asiaa. Miten on käynyt? Ei päätä enää paikalliset isännät mistään asioista. Kaikki on myyty ja hallinto on kasvotonta.  Aikaisemmat palvelijat ovat muuttuneet herroiksi ja omistaja ja palveluksien käyttäjä on toissijaisessa asemassa.

Sinuhe Egyptiläisellä oli uskollinen palvelija Kaptah, joka oli rehellinen mies. Kun Sinuhe lensi taloudellisesti pankrottiin naisseikkailuissa tai muuten, tuli Kaptah avuksi. – Oi herrani, olen varastanut sinulta kohtuullisesti ja tahdon nyt lainata sinulle.

 

Maanantaina oli jälleen edessä Nivalan kaupunginhallituksella Revon Sähkön yhtiöjärjestyksen muuttaminen. Tämäkin jäsentensä palvelijaksi perustettu osuuskunta on ottanut renkinä isännän vallan. Hommaa johtavat koulunpenkiltä tulleet jupit, joilla ei ole moraalista vastuuta, vaan pyrkivät korostamaan omaa imagoaan ja keskittämään päätöksentekoa pois luottamushenkilöiltä.

Toinen samanlainen esimerkki on Pohjanmaan Puhelinosuuskunta. Kummatkin osuuskunnat ovat vieraantuneet viime vuosina ja luottamusmiesten ote herpaantunut ja johto saa hillua halujensa mukaan.

Revon Sähkö on ottanut Kaptahia paljon röyhkeämmän linjan. Se ei varasta kohtuullisesti, vaan kohtuuttomasti. Tätä ei luottamusmiehetkään paheksu, kun se tapahtuu heidän omien sääntöjensä mukaan. Jos näiltä luottamusmiehiltä varastettaisiin pari sianporsasta, mulli tai kuukauden meijeritili joutuisi hukkaan, niin voi mikä äläkkä.

Nyt nämä kaksi mainittua yhtiötä varastavat vuosittain ja jatkuvasti kuluttajiltaan kymmeniä miljoonia, eikä kukaan luottamushenkilö korvaansa lotkauta. Joskus joku epäilee tätä, hakekoon molempien yhtiöiden vuosikertomukset ja tutustukaa niihin asiantuntijoiden kanssa. Mm. Revon Sähkö kehtaa tyrkyttää nyt jäsenkunnille lainaa, kun on kerännyt kymmeniä miljoonia ylimääräisiä kuluttajamaksuja.

Pohjanmaan Puhelinosuuskunnan suursiivous tuottaisi puhelinasiakkaille viideksi vuodeksi heti kättelyssä puolta pienemmät puhelinlaskut. Samoin olisi Revon Sähkön kanssa. Kukaan ei korvaansa lotkauta. Olen maininnut Nivalan Yrittäjien johtoportaalle, että heidän täytyisi puuttua asiaan, mutta hekin ovat niin breibattu sidoksiin joka suuntaan, että ovat vain kilttejä.

No, antaa mennä. Kyllä se tulee vielä vasta-aalto, mutta jaksaako sitä odottaa, että kansalaiset palaavat vielä suoraan valtaan. Usko on mennyt esivaltaan ja moneen muuhun. Kansa vain näyttää kyyristelevän. Nyt olisi uuden Vennamon messiastilaisuus, joka ryhtyisi palauttamaan oikeutta ja yhdistämään kansaa ja toteuttamaan oikeudenmukaisuutta.

 

Maliskylällä leikattiin ruista kökällä. Yhteisessä työssä on aina myös ilon makua. Kun on koko kylä ja eri sukupolvet yhdessä mukana, niin siinä on jotain kestävän tuntuista. Siinä siirtyy paljon perinnettä, yhteenkuuluvaisuutta ja sitä harvinaista herkkua, eli työnteon iloa.

Taidot ovat tässäkin asiassa unohtumassa. Kaikki yli viisikymppiset ovat kyllä leikanneet ja sitoneet. Monella on muistona ”sirppijuusto” vasemman käden pikkusormessa. Arpi muistuttamassa nuoruuden leikkopelloilta.

Aina se ei toki ollut mukavaa. Oli syksyn sumuisia päiviä, kun kourattiin kärräporrista kauraa ja sidottiin. Käsivarret oli verinaarmuilla ja vihreänä kauranoljista. Peukalo hellänä ja kynnet pahasti murtuneina. Kuitenkin sieltä löytyy nämä aurinkoiset ruisleikkuut ja mukavat hetket.

 

Työniloa on enää vaikea tavoittaa. Työn tulos ei ole niin konkreettinen. Ei tiedä kenen hyväksi tekee. Jakautuuko työn tulos oikeudenmukaisesti. Työ ei tunnu omalta työltä. Kilpaileminen paremmuudessa koetaan hulluutena ja sitä ei katsota suopein silmin. Työhön on asiallisen viileä suhde. Kaikki siihen liittyvä on kirjattu työehtosopimuksiin ja paragrafeihin, jotka laaditaan Helsingissä. Paikallisesti ei pullikoida siinne eikä tänne.

Harvojen työssä voi toteuttaa luovuutta, joka kuitenkin olisi ihmisen mielenterveydelle ensiarvoisen tärkeä asia. Pitäisi tuntea onnistumisen elämyksiä. Muuten työ on tappavaa ja siitä tulee kirous. Nyt ollaan ketjuissa ja linjoissa ja tehdään kapeaa osasuoritusta, jossa henkilökohtainen panos sulautuu yhteiseen lopputulokseen. Porukalla olisi mahdollisuus iloita onnistumisesta, mutta se porukkahenkikin on kuolemassa.

Työnteko kuuluu kuitenkin ihmisen elämään hyveenä tai paheena. Jos siitä muodostuu taakka, elämä on yhtä helvettiä. Tässä mielessä olemme menneet ehkä liian nopeasti eteenpäin. Ei ihminen voi muuttua kovin nopeasti. Perimmiltään ihminen ei paljon muutu koko elämänsä aikana. Mukautuminen ottaa voimille ja tekee uupelon olon. Moni väsyy. Ei ole iloa työstä eikä vapaa-ajasta.

 

Lämpimiä syyskesän päiviä.

6.9.1995

 

Tervehdys taas. Muutaman viikon loma on takana. Tuntui mieltä nostattavalta, kun joku oli jo kaipaillut pakinaa. Liekö mielenkiinnon kohteena jutun juuri vai muuten uteliaisuus, että onko se ukko vielä hengissä.

Hengissä ollaan ainakin fyysisesti. Loma ei ole kuitenkaan aina helppoa. Joskus raskaampaa kuin työssä oleminen. Tuli tehtyä sekä hyvää että pahaa. Maanviljelyäkin, joksi sitä nyt voi täydellä syyllä sanoa. Monen vuoden tauon jälkeen kylvin nelisen hehtaaria luomuruista. Pelto oli kuin poropesä. Näyttää nyt jonkin verran itäneen. Traktoriakin remonteerattiin hyvän ystävän avustuksella. Heinänsiemen tuli puiduksi ja kuivatuksi Ojalehdon Matin avustuksella.

Ja tuli siinä pari sairaalareissuakin. Ensin pani pumputi-pumputi ja kun se asettui, niin paineet putosivat niin, että meni taju kankaalle. Väärä lääkitys laski alapaineenkin viidenkympin tienoille ja yläpaine oli seitsemässäkympissä. No, eihän niin pienillä paineilla pystyssä pysynyt ja pyörtyminen siitä seurasi. Ny on paineet taas kohdallaan.

 

Kyllä se vanhuus tulee.

Upposi mereen unteni kukkivat kunnaat. Mies olen köyhä, kalliit ovat laulujen lunnaat. Kaikkeni annoin, hetken mä heilua jaksoin. Haavehen kullat mieleni murheella maksoin.

Monet ovat ihmisen haaveet ja unten kukkivat kunnaat. Elämän virvatulia ajellessa monelle on tullut uupelo. Ne pakenevat edellä, juuri kun on ne tavoittamassa ja todeksi uskomassa.

Ja runoilija jatkaa: – Riemua ei suo rattoisa seura ei viini.

Sekin on ihmisen riisumista. Kuitenkin sitä aina joskus sortuu tavoittelemaan nuoruuden tuntemuksia. Turhaantuu elämän pintapuolisuuteen ja tyhjyyteen. Hakeutuu vaistomaisesti ihmisten seuraan, joita elämä on kolhinut, kasvattanut ja jalostanutkin. Istutaan vieraissa pöydissä.

Miksi muuten ihmisille annetaan niin eri tavoin ja eri suhteessa järkeä ja tunnetta. Minä olen toivonut monesti tällaisten ”Odysseuksen harharetkien” jälkeen, että Luoja olisi antanut enemmän järkeä ja vähemmän tunnetta. Miksi pitää pohtia syntyjä syviä ja tuntea kaikki niin, että omatunto on aina verillä. Toisaalta runoilija sanoo: – Missä ihmiset tuntevat tuntehin, siellä liki on Jumalakin.

Ei se aina siltä tunnu. Ei näy laupeita kasvoja, joilta voisi lukea huonon ja heikon armahduksen. Onko se uskon puutetta? – Häipyvät taakse tahtoni ylpeät päivät. Henkeni hurmat, ammoin jo jäljelle jäivät. Notkoista nousin. Taasko on painua tieni? Toivoni ainoo: Tuskaton tuokio pieni.

Tiliä pitäisi tehdä monen ihmisen kanssa. Monesti olen tarttunut puhelimeen, pyytääkseni anteeksi ja kiittääkseni niistä lämpimistä ihmissuhteista ja keskusteluista, joita tämänkin loman aikana sain osakseni. Aina on jäänyt soittamatta. Toisaalta runoilija vastaa minunkin puolestani: – Ja sulle siitä mä vastaan vain ja leiviskästäni tilin teen, miten käytin mä kanteleen.

 

Loman aikana ehti seurata valtakunnan tapahtumiakin. Kaksi presidenttiä puhui. Koivisto taisi iskeä pahasti kirveensä kiveen, kun ryhtyi puolustelemaan kaveriaan ja moitiskelemaan hallitusta. Ei saanut tukea edes omiltaan. Ei ollut Tellervo kontrolloinut Maunon puheita. Kekkosella oli Sylvinsä, joka sentään aina löi kapuloita rattaisiin, kun tuli liikaa ”loiskiehuntaa”.

Taitaa olla Koivistolla melkoinen krapula tämän puheen jälkeen ja varmasti seuraavaa kannanottoa saadaan odottaa pitkään. No, omapahan on asiansa. Hän on nyt tavallinen kansalainen ja saa puhua joskus palturia niin kuin me muutkin.

 

Olen pitänyt Ahtisaarta reissumiehenä, jolla ei ole omaa tahtoa. Näyttää löytyvän. On tehnyt nimityksiä omapäisesti. Oulussa hän otti väkevästi kantaa meneillään oleviin tupo-neuvotteluihin. Totesi puheenvuorossaan, että nykyinen neuvottelujärjestelmä on aikansa elänyt ja edessä on kohtalon hetket. Niissä ei oteta huomioon työttömiä, vaan taistellaan lisäetuuksista. Ahtisaari haikaili yhteisvastuun perään myös työmarkkinajärjestöjen osalta. Näissä neuvotteluissa työttömät on unohdettu, totesi Ahtisaari

Kansa on jo kurkkua myöten täynnä näitä salkkumiehiä, joita televisiokamerat seuraa. Saa kuvan, että heidän salkustaan jaetaan kaikki maallinen hyvä ja manna ja nämä miehet päättävät mikä on elämän onni ja hyvinvointi. Se on kuitenkin vain elämän kulissia. Onneksi asiat hoituvat loppujen lopuksi muualla. Työtä on jos maailma on vakaa. Jos talouselämä romahtaa, ei ole jakamista. Sen päättää markkinavoimat ja maailmantalous.

Jos Nokian kännykkä ei käy kaupaksi, eikä metsäteollisuuden tuotteille löydy ostajaa, on Suomi välittömästi luontaistaloudessa. Ei ole jakamista. Saattaisi olla Suomen kansalle onnenkantamoinen, että meidät pantaisiin kaikki samalle lähtöviivalle. Sitä minä alan toivoa, kuin Vilkunan Joose Neuvostoliiton ja kommunismin hajoamista. Joose sai nähdä ennen kuolemaansa toiveensa toteutuvan.

 

On saatu nauttia ihanasta syksystä. Sametti-iltoja. Ei malta mennä nukkumaan. Pitää kuunnella ja nuuskia syksyn tuoksuja. Tällaisina hetkinä unohtaa tupo-neuvottelut ja pikkumurheet. Elämä on kuitenkin suuri asia.

11.9.1995

 

”On kesä mennyt, tunne lämpöä en nyt”. Siltä se ainakin tuntui perjantaiaamuna, kun vettä sataa tihuutti ja oli koleaa. Tottui taas liian hyvälle. On ollut niin lämpimiä päiviä ja pehmeitä iltoja, että on oppinut liian hyvälle. Illat ovat tuntuneet Välimeren ilmastolta ja mieleen tullut Kyproksen lämpöiset ja hämärät illat.

 

Kun ihminen on saamaton, niin sitä on saamaton. Useana vuonna olen tehnyt suunnitelmia ja luvannut mennä Kuhmoon entisiä evakkoystäviämme tapaamaan ja Kuhmon kauniita maisemia katselemaan. Olin juuri ruokatunnilla kotona, kun Ristiniemen Yrjö soitteli Kuhmosta, että et sinä tullut tänäkään kesänä vaikka niin lupasit. Kuhmossa oli kuulemma runsaasti hilloja ja mustikoita ja ihana kesä muutoinkin. Heitin vielä yhden takaportin, että Saalastin Riston kanssa on ollut puhe käydä Lentualla syksyllä siikaa pyytämässä. Jospa se toteutuisi.

Tämä on muuten sukuvika, kun kaikki jää aikomukseksi. Kyllä ne Veelannin akatkin kasvatti talvelle takanvieressä seuraavan kesän pellavia ja poimivat puolukoita, mutta kesä vilahti aina ohi ja suunnitelmat jäivät suunnitelmiksi.

Ihminen takertuu lillukanvarsiin ja pyörii ja näpertelee turhanpäiväisissä. Ihmisen elämä on kuin vanhan herätyskellon jousi. Spiraali pienenee ja joskus yrittää sitä venyttää suuremmalle kehälle, niin kohta se pimahtaa takaisin kerälle. Pikkuasioista tulee suuria ja jos ne tulevat yöllä mieleen, ne tuntuvat kivitalon kokoisilta.

 

Nivala on elänyt suurelta osin valtion tukiaisten varassa. Niin kaupunki kuin yksityisetkin. Valtion rahaa on tullut kaikkineen avustuksineen, eläkkeineen ja tukiaisineen yli 200 miljoonaa. Nyt kun kirves heiluu valtion budjetin yllä, niin se lohkaisee Nivalasta kipeästi. Olemme tottuneet siihen, että hyvin menee, mutta menköön.

Nyt rahaluukut kapenevat. Ensi vuonna tipahtaa jo 30 miljoonaa vähemmän rahaa Nivalaan. Leikkaukset jatkuvat koko tämän vuosituhannen. Onhan se ollut kyllä jo ainakin vanhempien tiedossa, että ei tämä kaikki ole totta. Nuorilla on omat uudet autot ja vastanaineetkin asuvat kuin pappilassa komeasti. Ei siitä ole kauan, kun nuoret parit kyyhöttelivät jonkun talon porstuakamarissa huonemiehinä ja elämä oli kituuttamista. Hyvinvointia syntyi hyvin nopeasti ja ajettiin yli. Syötiin enemmän kuin tienattiin.

Tätä eivät nuoret ymmärrä, että heiltä viedään totuttuja etuisuuksia. Elämähän suunniteltiin pitkällä aikavälillä turvalliseksi. Mitenkäs tässä nyt käy, että suunnitelmat menevät myttyyn. Ei ole työtä, millä lyhentää asuntolainoja. Valtio leikkaa sieltä ja täältä. Tiilitalossa ei asukaan enää onnellinen perhe. Kun puute tulee ovesta lentää rakkaus ikkunasta ulos. Tulee arki. On vuotava pata ja itkevät lapset.

Vanhat konkarit ja eläkeläiset kestävät paremmin vilua ja nälkää. He ovat siihen karaistuneet. He tyytyvät elintason laskuun enemmin murinoin. Heillä ei tosin ole enää suuria suunnitelmiakaan.

 

Pahinta nuorten kannalta on tietenkin se, että he turhaantuvat ja menettävät elämänuskonsa. Seuraa helposti elämänotteen lipsumista. Menee motivaatio yrittämiseen. Jos näin käy, se tulee yhteiskunnalle tyyriiksi. Jos kävisi niin, että joka kolmas pitkäaikaistyötön nuori ei enää koskaan palaisi työmarkkinoille, se merkitsisi suurempaa menetystä kuin talvi- ja jatkosota, jossa miestappiot olivat suuret. Tässä työttömyyssavotassa kaatuu joka päivä nuoria saappaat jalassa elinikäiseen loukkuun, viinakierteeseen ja syrjäytymiseen.

Kuitenkaan tämä ”sota” ei näy hetkauttavan paljon yhteiskunnan hyväosaisia. Joukot puistoissa ja kaljakuppiloissa kasvavat nuorista miehistä. Kun siellä on muutaman vuoden, sitä on lopullisesti ulkona ja elämä on mennyttä. Syöpäpotilaista ja sydärin saaneista puhutaan ja kirjoitetaan, mutta se on pientä verrattuna tähän ”syöpään”, joka iskee kavalasti joka päivä nuorten päälle.

Työ ja sitä kautta itsetunnon nousu olisi ainoa lääke, mutta lääkettä työttömyyteen eivät herrat ole valmiita tosissaan kehittämään. Työssä olevien terveys ja panos on ensisijainen, toiset unohdetaan. Ei ole veteraanihenkeä: Veljeä ei jätetä.

13.9.1995

 

Viime viikolla kerrottiin Pidisjärvi-lehdessäkin, miten surkealta kunnallistalous näyttää lähitulevaisuudessa. Tätä uutista löi kuitenkin korvalle tänään Nivalan verotoimistosta saatu uutinen äyrimäärän kasvusta. Mehtälän Einokin oli ensin änkkänä ja ilmoitti, että veroäyrimäärä on kasvanut runsaan kymmenen prosenttia. Äyrimäärä nousi vuoden 1993 verotuksesta 57,9 miljoonaa äyriä eli viime vuoden tulosta kertyi peräti 444,5 miljoonaa äyriä.

Kaupunginjohtaja Karttunen soitteli pian perään ja korjasi uutista, että nousuprosentti onkin viisitoista. Pian tämän varmisti myös Mehtälän Eino oikeaksi. Siinäpä sitä. Koko uutinen meni uusiksi.

No, kunnallismiehiä tämä tietenkin helpottaa, kun verotuloja tulee yli 10 miljoonaa ennakoitua enemmän. Vaikka siitä osa on syöty jo ennakkoon, niin kyllä se antaa hyvät tilinpäätösmahdollisuudet ja kompensoi valtionosuusleikkauksia melkoisesti.

 

Kansalaisilta on otettu löysät pois ja veroja kertyy. Isännät eivät uskalla investoida ja poistojakin on kiristetty. Lapsilisävähennykset poistuivat jo edellisenä vuonna, mutta lisää karttuu varmasti sieltäkin. Taakka tulee raskaana veronmaksajille. Se näkyy jo lisäverojen ja palautusten suhteessa. Aikaisempina vuosina lisäverojen määrä on ollut suurin piirtein sama kuin palautusten summa. Nyt lisäveroja tulee 18,8 miljoonaa ja palautuksia vain 8,4 miljoonaa.

Ensi viikolla kolahtaa ikävää postia monen kotiin ja talouteen. Monet ovat jo niin valistuneita, että tietävät tarkalleen verotuksen loppusumman ja ovat osanneet siihen varautua. Monelle tulee kuitenkin ensi viikolla katkera tunne. Siinä kysytään motivaatiota työntekoon, kun pamahtaa kymppitonnien jälkiverot. Kenen hyväksi tässä kansalaisena rehkii?

 

Työmarkkinajärjestöt ja valtio saivat aikaan tulopoliittisen ratkaisun. Keskustan puheenjohtaja Esko Aho totesi jo, että tällä sopimuksella ja valtion toimenpiteillä työttömyys ei laske. Se on kyllä realistinen arvio. Mitään ratkaisevaa rakennemuutosta ei oikeastaan tullut. Jaettiin nousukauden hedelmiä niille, joilla työtä on.

Tuntui ensin uskomattomalta tieto siitä, että suurin valtion menojen pääluokka on lainojen korot. Mitenkähän se onnistuisi yksityistaloudessa, jos perheen nettotulot olisivat vaikkapa 8000 markkaa kuussa ja siitä 3000 markkaa menisi pelkästään korkoihin, eikä laina yhtään lyhenisi. Konkurssia se yksityisen ihmisen kohdalla tietysti merkitsisi. Millähän kummalla se valtio aikoo selvitä siitä, kun joka päivä tulee vain miljoonatolkulla uutta syömävelkaa. Niin, valtio olemme me.

Eli ei se sen kummempi juttu. Isäntänä on vain epämiellyttävä olo, kun lapset on hyvälle totutettu ja rahat ei riitä.

 

Raimo Sailas on ollut yhtenä keskeisenä miehenä tulosopimusta runnomassa yöt ja päivät. Raimo täyttää tänään 50 vuotta ja kuuluu näihin syyskuun suurten ”sotalapsien” laumaan.

Raimo on jo sitä luokkaa, että on joutunut itse koulurahansa hommaamaan. Ei siis ole ihme, jos hän uskaltaa Viinasen tavoin jyristä holtittomasta taloudenhoidosta. Miehelle tarjottiin ”syntymäpäivälahjana” valtiovarainministeriön kansliapäällikön virkaa. Viinanen ja Lipponen katsoivat kuitenkin, että miestä tarvitaan nyt hallituksen tukena ja Raimo kieltäytyi kunniasta.

Raimo on ilmoittanut Nivalaan, että ei juhli ainakaan julkisesti. On tainnut tulopoliittiset valvomiset viedä juhlahalut ja haluaa olla rauhassa. Se on kovin ymmärrettävää. Julkijuhlat eivät taida muutoinkaan olla Raimon mieleen. Onnea ja menestystä edelleen. Harmittaa vain nuo Haapajärven kotiseutupäivien järjestäjien töppäilyt, kun eivät edes sateensuojaa järjestäneet juhlapuhujalle, vaan töröttelivät itse katsomossa sateenvarjon alla, kun Raimo piti puhetta kaatosateessa. Töppä mikä töppä.

 

Katselin ja kuuntelin yömyöhällä televisiosta Lähimmäinen –ohjelmasta Tuula-Liina Variksen haastattelun. Tuula-Liina on tunnetumpi ihminen Pentti Saarikosken vaimona.

Kypsä ihminen tämä Tuula-Liina. Avioliitto sellaisen älyniekan, juopon ja originellin kanssa on varmasti yhtä helvettiä. Kuitenkin Tuula-Liina oli kasvanut kaiken yli ja kertoi edelleen rakastavansa jo edesmennyttä Penttiä. Hän tajusi myöhemmin, että siinähän on sairas alkoholisti, eikä Pentti. Hänen pitää ymmärtää ja erottaa tämä, että ei alkaisi Penttiä, hänen tuotantoaan ja nerouttaan vihaamaan, vaan sitä sairautta, joka Pentillä oli.

Nyt kun palkkaneuvottelut on käyty ja ansiosidonnaisuuttakin on jäljellä, pitäisi kaikki olla valtakunnassa hyvin. Ei ruoka ja laskujen maksaminen ole kuitenkaan vielä läheskään koko elämä. Rahan saanti ei korvaa rakkauden ja lähimmäisen puutetta. Ei yksinäisyyttä, turvattomuutta ja tyhjyyden tuntoa.

Näiden puutteiden korvaamiseen ei riitä raha, eikä sillä voi näitä korvata. Siihen tarvitaan toista ihmistä. Tällaisia Tuula-Liinoja, jotka pystyvät rakastamaan ja näkemään ihmisen kokonaisuutena. Heikkonakin, mutta ihmisenä. Vasta siitä alkaa hyvinvoinnin ja pärjäämisen nousu, ku opimme toisiamme rakastamaan ja luomaan toivoa sinnekin, missä on nyt hämärää ja epätoivoa. Tätä voitaisiin opiskella jokainen kohdallamme. Palkintona siinä on se vanha viisaus: Antaessaan saa.

Hyvää syksyn jatkoa.

18.9.1995

 

Lipposen hallituksen oli sittenkin luovutettava valtiosihteerinsä takaisin valtiovarainministeriöön. Nyt Sailas lienee virkauransa huipulla, ellei lähde politiikkaan ja siinäkin hänellä olisi tikapuita ylöspäin.

Merkittävä saavutus 50 vuotta täyttäneelle Raimolle. Mahtaa tuntua mukavalta myös hallitusneuvos Väinö Knuutista, että sai oman pitäjän miehen ministeriöön työtä jatkamaan ja on nyt eläkepäivillä mukava seurata Raimon työtä. Terveisiä Väinölle ja menestyksen toivotukset Raimolle uudessa Eurooppaan suuntautuvassa virassa.

 

Isännät haikailevat, että eivät saa taloon jatkajaa. Moni isäntä olisi jo valmis luovuttamaan tilansa nuoremmille, mutta nuoret tyrmäävät koko ajatuksen tai ainakin empivät. Aika on epävarma, eikä maa muutoinkaan ole nuorilla sellaisessa arvostuksessa, kuin sitä kuokkineille ja raivanneille sukupolville.

Vaikka maan valmistus on lopetettu jo ajat sitten ja se ei ole lisääntyvä luonnonvara, niin silti sen rahallinen ja arvostuksellinen hinta näyttää vain laskevan. Uutisissa kerrottiin, että ruuan hinta on laskenut. Sianlihan jopa yli 20 prosenttia ja leivänkin 10 prosenttia. Mihinkähän väliin se lasku jää, kun tuottajalle sianliha putosi puoleen ja rukiin hinta 3,20 markasta 65 penniin. Johonkin se hinnanalennus vain katoaa. Suomalaiseen työhön, elintarvikehygienian hysteriaan ja muihin kustannuksiin ja veroihin.

Kyllä se muuten niin on, joka on kasvattanut kaksivuotisen kasvin, kuten rukiin, ei varmasti myy sitä 65 pennillä. Ei sen vuoksi, että siitä tulee tappiota, mutta jo tunnesyytkin tulevat eteen. Ennen sen syöttää lehmille, kuin kenkkää ilmaiseksi, kertoi eräskin isäntä. Arvon menevät päälaelleen myös myllyreissulla. Nyt rukiin hinta on 65 penniä kilo, mutta jauhatus maksaa markan, koska siinäkin on mukana suuri osa veroa ja muita kustannuksia.

Kohta ei mikään kannata täällä Suomessa. Työ menee ulkomaille. Hallitus lupasi työmarkkinoille, että ulkolaisen työvoiman tulo Suomeen pannaan suitsiin ja ulkolainen työvoima joutuu samaan asemaan, kuin kotimainenkin, eli heille myös samat edut ja sosiaaliturva.

Aasian maissa lapsetkin tekevät 16-tuntista työpäivää 500 markan kuukausipalkalla, niin miten meidän PK-yritysten tuotteet voisivat nousta kilpailukykyisiksi maailman markkinoilla. Ei mitenkään ja hallituksen puheet työttömyyden puolittamisesta ovat kyllä pötypuheita. Anteeksi vain Jaakonsaaren Liisa, mutta eipä Liisaltakaan ole tullut enää kovin pontevia puheita. Myöhästyneet synttärionnittelut myös Liisalle.

Oli ensimmäinen hallayö. Kukat repsahtivat. Ei arvannut poimia edes maljakkoon syksyn viimeisiä kukkia. Ihmiset povaavat aikaista lumen- ja talventuloa. Totuttiin niin hyvään myöhäiskesään, että äkkimuutos tuntuisi pahalta. Nyt on kuitenkin kuivaa ja metsissäkin on hyvä liikkua. Pakkanen kypsyttää puolukkasatoa ja nyt sieltä saa hyviä puolukoita.

Syksyinen metsä ruskassaan on kauniina aurinkoisena päivänä kuin Herran temppeli. Siellä ihminen tyyntyy ja sielu lepää. Se on vielä aidompaa kuin kirkonmeininki. Kirkossa tahtoo katse ja ajatus harhailla vaikka kuinka pappi parastaan panisi saarnassaan. Tulee seurattua kirkkovieraita ja sitä, kenen paikka nyt on tyhjä. Siellä on vakiokävijät ja heillä omat paikkansa. Jumalansanan jyvät menevät näin tien oheen ja kirkkomeininki tahtoo mennä sekavissa tunnelmissa, eikä saarnan sanomaa muista kun tulee portaita alas.

Metsässä saa olla kahden kesken ajatustensa kanssa. Siellä voi muistella menneitä. Miksikäs ei myös haaveilla tulevaisuudesta. Raikas ilma ja puhdas luonto ympärillä. Siellä ihminen on onnellinen tai vähintäänkin rauhallinen. Nyt on se aika, jolloin metsässä on mukava liikkua ja sieltä saa balsamia sielun nystyröihin.

 

Lehti on juuri menossa painoon. Nivalan Alkon johtaja Arto Lagerblom soitti juuri ja kysyi vieläkö lehteen pieni uutinen. Arton asia oli tämä faksi: – Tänään 15. päivänä syyskuuta Alko on saanut STT:n kautta ilmoituksen, että viiteen ranskalaiseen viinipulloon on laitettu myrkkyä. Pulloista kolme on Suur-Helsingin alueella ja kaksi muualla Suomessa. Koska varmuudella ei tiedetä ilmoituksen todenperäisyyttä on Alko varotoimenpiteenä poistanut kaikki ranskalaiset viinit myynnistä. Jo hankitut ranskalaiset viinit voi asiakas palauttaa lähimpään Alkon myymälään ja hän saa rahansa takaisin. Allekirjoituksena Alko ja ilmoitus, että poliisi tutkii asiaa.

Siinä sitä ranskalaisille päänvaivaa atomikokeiden johdosta. Maailma on mennyt sellaiseksi, että hallitukset ovat voimattomia, kun joku pienikin ryhmä saattaa heittäytyä hankalaksi. Vaikka tämä olisi pelkkä ilkiteko ilmoituksena, niin kyllä se saa aikaan jo melkoisen kolauksen ranskalaisille tuotteille. Kukapa sitä nyt vaarantamaan henkiriepua viinin tähden ja samalla moni alkaa katsella valmistusmaata muidenkin tuotteiden osalta.

Tällaiset ovat ajan merkit.

20.9.1995

 

”Joka niemeen, notkoon, saarelmaan kodin tahtoisin nostattaa…”

Tällä viikolla puhumme asumisen ihanuudesta. Nyt ei voi enää puhua asumisen kurjuudesta, jos ei oteta huomioon päälle painavia asuntovelkoja, jotka vievät mielenrauhan omassa kodissakin.

Suomalaiselle ihmiselle oma koti on elämän keskeinen tavoite. Siihen tavoitteeseen pyritään ja se merkitsee elämäntehtävän täyttymistä monelle ihmiselle. Se on tänä aikana myös niin kallis investointi, että sitä maksellaan koko elämän aktiiviaika ja muusta joudutaan tinkimään.

Ei ihme, jos monet ovat jättäneet omistusasunnon haaveet ja aikovat asua elämänsä vuokralla. Se on tavallaan yhteiskunnallinen murros. Asunnon hankinnan kynnys on niin korkea ja moni pelkää sijoitusriskejä. Koko elämäntyö voi mennä huonoissa sijoituskaupoissa.

Kotini on linnani. Nykypolvet eivät tiedä, millaista oli asumisen taso vielä sota-ajan jälkeenkin. Tuomelan Aili muisteli, että kun he aloittivat Heinon kanssa yhteistä taivalta, he asuivat Sorvalassa vuokralla. Sorvalassa oli oman väen lisäksi ainakin viidet vuokralaiset ja yksi vinttikamari Ailille ja Heinollekin. Siinä oli aamuisin hellalla jos jonkinlaista kattilaa ja kipposta, kun kuudelle perheelle valmistettiin ruokaa. Ei mahtaisi nykyajan nuoret parit tyytyä tällaiseen asumiseen, mutta se oli kuitenkin iso hyppäys, kun pääsi yhteiseen omaan kamariin.

Monelle koti on niin rakas paikka, että sieltä ei lähdetä kuin jalat edellä. Sippolan Hellen ja Hankalan sisarukset taitavat asua ainakin päällepäin katsoen Nivalan vaatimattomimmissa asumuksissa. Molemmista taloista on jo katto sortunut alas ja sisälläkin ollaan pönkien pitelemän katon alla. Sippolan Hellenille on kaupattu uutta asuntoa rivitalosta, mutta Hellen on kokenut sen suurena henkilökohtaisena loukkauksena. Ja kyllähän se sitä onkin. Oma koti on kuitenkin se turvallisin ja tuttu paikka, jossa on koko elämä asuttu.

Hankalan sisarukset asuvat Nakkauksen tien vieressä ja moni outo ohikulkija on ihmetellyt, että sielläkö on vielä ihmisiä sisällä. Toinen puoli taloa on sortunut, mutta toisessa puoliskossa on vielä vesikattokin paikallaan.

Kyllä se niin on, jos Hankalan sisaruksetkin joutuisivat muuttamaan omasta kodista kirkonkylän kaksioon, niin sitä ei sydän kestäisi. Sähkö tulee ja lämmintä on. Nyt on tosin kaivo kuivunut, mutta Kiviojan Martta vie ämpärillä Kiiskilän kirkasta ja siitähän riittää pitkäksi aikaa, kun ei lontraa vettä tuhottomasti.

Vanhassa huoneentaulussa lukee teksti, että tyytyväisyys on kodin onni. Sitä se on varmasti Hankalassa ja Sippolan Hellenin asunnollakin. Oma tupa – oma lupa. Kirjoitin kerran, että onni voi paeta Helsingin Tapiolan komeassa ja suuressa kerrostaloasunnossa edellä, mutta se voi asustaa päntiönään Hankalan pienessä ja hämärässä peräkamarissa.

Ei koti ole uutta tekniikkaa, konevispilöitä ja apukeittiöitä. Koti on paikka, jossa sukupolvelta toiselle siirtyneet tutut huonekalut ja käyttöesineet puhuttelevat joka hetki. Menneet sukupolvet ovat läsnä ja isien työ näkyvissä. Kotiin tullaan turvaan maailman myrskyiltä ja sieltä etsitään rauhaa.

 

Ei pitäisi kuunnella ja katsella uutisia ja hyökkääviä ajankohtaisohjelmia. Sitä tulee vihaiseksi ja menettää mielenrauhan. Aamulla tuli uutisissa, että Arsenaalin tappio alkuvuoden osalta oli 4.500.000.000 markkaa. Paninpa nollat peräkkäin, koska 4,5 miljardia on vaikea tajuta. Arsenaalilla on vielä myymättömiä kiinteistöjä 8 miljardin arvosta ja jos siitä lasketaan saatavan puolet, niin veronmaksajille kaatuu taas miljardilasku. Kyllä minusta tuntuu, että kaikki tämä vie kansalaisten moraalia ja katkeroittaa ihmisiä, kun lisäverolappuja tipahtaa postiluukusta. Tulee sellainen mieli, että antaa mennä kaikki lekkeriksi, kun kerran herratkin puijaavat. Ei leikattu ministereiltä, eikä kansanedustajilta mitään tupossa. Muilta kyllä. Kyllä me äänestäjät ja kansalaiset olemme täysiä nahjuksia, kun hyväksymme kaiken. Ketään ei ole vielä tuomittu, eikä kenenkään omaisuutta viety pankkiherroilta, mutta moni asuntovelallinen on joutunut myymään omakotitalonsa ja menettänyt säästönsä.

Paras lopettaa. Tässä tulee entistä katkerammaksi.

25.9.1995

 

Suurella hälinällä julkisti Merita Pankki uuden logonsa, eli liiketunnuksen. Komioita oli sanat, kun puhuttiin merkin symboliikasta. Aikanaan, kun pankit hylkäsivät tunnuksistaan maanviljelijät ja työmiehet, niin tehtiin niin ympäripyöreitä ja mitäänsanomattoman väriset logot, että niistä ei kyllä saa mitään irti. Osuuspankki muutti vihreän värin oranssiksi ja merkin kahdeksi palloksi, joka kansa risti Poutiaisen korviksi. Tuo värin valintakin kertoi jo heikosta itsetunnosta. Ei passannut näyttää enää vihreää eikä missään nimessä ainakaan siinä saanut olla merkkiäkään maanviljelijästä, jotka kuitenkin aikanaan ovat Osuuspankkijärjestön ja pankit perustaneet. Piti häivyttää pois kutistuva kannattajien joukko. Ei passannut myöskään panna vielä kokonaan punaista, vaikka työväestö tulikin pankkiin. Pantiin riita kahtia.

Maanviljelijäin ja Keskustan värit, kylväjät ja viljantähkät saivat huutia uudelta sukupolvelta ja johdolta ja haluttiin olla kasvottomia. Saman koki myös toinen pellervolainen, Osuuskauppajärjestö. Tähkät hiiteen ja epäkesko tilalle. No, nyt se taitaa olla ässä. Ei pysy enää perässä.

Kyllä Meritat teki psykologisesti huonon ratkaisun. Kaikki suomalaiset pankit ottivat kokeiluistaan maailmalla raskaasti turpiin ja niitä laskuja veronmaksajat maksavat vieläkin. Tämä oli huonosti harkittu homma, että mentiin tilaamaan logo englantilaiselta suunnittelijalta ja maksettiin siitä lähes miljoona. Mikä lie sitten loppulasku kaikkine kuluineen.

Eikö Merita Pankin johdolla ollut sen verran enää itsetuntoa jäljellä, että olisivat luottaneet suomalaiseen suunnitteluun. Vaikka summa on pieni rahallisesti muihin pankkien tappioihin verrattuna, niin psykologisesti se oli virheratkaisu. ei pankin imago parane sillä ainakaan. Tuosta summasta olisi ollut varaa jakaa monellekin suomalaiselle mainostoimistolle kipeästi kaivattuja markkoja, mutta ei kun ei. Eikä näy menneen vieläkään herroille perille, että miljoonakin on rahaa tavalliselle ihmiselle ja pienelle mainostoimistolle.

No, Nivalan pankin johdon ei tarvitse tästä ottaa nokkiinsa. Tämä on vain yleishaukkuminen, jota paikallislehden täytyy harjoittaa pitääkseen kansalaisia valppaina. Ei tätä asiaa ole kysytty Ylitalon Aimolta, eikä Isoniemen Eskolta. Nivalassa pankkihommat on hoidettu vastuullisesti, eikä täältä ole langennut veronmaksajille lisälaskua. Eikä tämä ole edes Takalon Tellen syytä, joka morkkasi minua haastattelustaan ja pyysi oikaisemaan sanojaan. Hän puolustaa viisikymppistä naista, että se ei ole huono sijoitus kenellekään, kun ottaa viisikymppisen naisen töihin. Me ollaan sitä ikäluokkaa, että meillä on sitkeyttä, puolusteli Telle, eli Meritan pääluottamusmies Tellervo Säily. No, minä otan anteeksi, samoin kuin Niskasen Tapanilla oli aikoinaan.

 

Kyllä on ollut hyvä kesä. Sitä on elänyt syksyn jalkojensa juuresta ja pensaita hamuamalla. Ryytimaa on tuottanut jokanimeen. Silpoydinherneen palot ovat olleet kuin sianporsaita ja viinimarjat kuin rypäleitä.

Kyllä se taitaa ilmasto lämmitä, koska meidänkin ryytimaa tuotti tänä vuonna ensimmäisen kerran mm. kirsikoita niin runsaasti, että niitä oli vara panna talvi-iltojenkin varalle.

Eniten on ihmetyttänyt luumupuiden riehaantuminen sellaiseen hedelmäntuottoon. Luumuja on vain muutama pajupuskan kokoinen pensas, mutta kaikki oksat ovat painumassa maahan luumujen painosta. Kyllä niitä ainakin saavillinen tulisi, jos viitsisi poimia. Valitettavasti luumu ei ehdi valmistua ihan kypsäksi saakka, eikä runsaalle sadolle ole muuta käyttöä kuin oksa maljakkoon. Pois ne pitää kuitenkin repiä, sillä myrskyllä tuuli voi repiä painavat oksat irti ja puut kuolevat.

Metsässä on ollut mukava liikkua, kun ruska alkaa olla parhaimmillaan. Puolukkaakin on runsaasti, mutta ei tule enää sellaisia myyntijonoja kuin viime syksynä. Hinta on pudonnut puoleen ja moni on jättänyt tienestit. Mitä nyt omiksi tarpeiksi vähän, kun entisiäkin on pakkasessa jo monen syksyn marjoja. Kyllä syksy on ollut joka niemessä täyteläistä sadonkorjuuta pelloilla ja ryytimaassa.

 

Syksyä rinnastetaan ihmiselämän kypsymiseen. Lakastumiseen ja ihmisellä voimien ehtymiseen. Kasvi varautuu monella tavalla tulevaan kevääseen. Ihmisen kohdalla on toisin. Elämä jatkuu toisena sukupolvena. Jälleen on tullut viestejä tuttujen ihmisten poismenosta. Se on elämän syksyä. Kaikkien kohdalla ei elämä ehdi iällisesti syksyyn. Sellaista on vaikea ymmärtää. Pakko on kuitenkin siihenkin tietoon tottua. Voimia omaisille surutyöhön.

27.9.1995

 

Rakennustoiminta Nivalan keskustassa on liiketilarakentamisen osalta ollut pysähdyksissä vuosia. Nyt rakennetaan isosti ja näyttävästi ja asialla on Esko Ylinen ja hänen Halpa-Halli – yhtiönsä.

On muuten merkille pantavaa, että Ylinen valitsi uuden ison tavaratalon paikaksi juuri Nivalan. Ei esimerkiksi Ylivieskaa. Nivala sijaitsee kahden valtatien hyvässä risteyksessä ja tällainen liike tuo aina asiakkaita maakunnastakin. Niin kävi kun aikanaan pelättiin Halpa-Hallin tulon vievän ostovoimaa muilta liikkeiltä. Lisäostovoima tuli juuri tällaisena imuna muualta maakunnasta, eli naapureista. varmasti tämä uusi liike tuo nytkin toivottua imua Nivalaan ja siitä hyötyvät muutkin erikoisliikkeet.

Esko Ylinen on mielenkiintoinen persoona. Ei hän muuten olisikaan luonut tällaista kauppaketjua. Tällaisia oman uran ja kehityksen luoneita ihmisiä on mukava puhutella. Kun mies on aloittanut kulkukauppiaana ja noussut nykyiseen asemaansa, hänen hanskassaan ja nupissaan on koko vähittäiskaupan tuntemus, kokemus ja myös kuva tulevaisuudesta. Näillä miehillä olisi varaa olla koppaviakin, mutta ei ole noussut hattuun.

Kun kyselin sen seitsemän kertaa Eskolta, että milloin saa asian julkistaa, niin hän kielsi aina sen hyvin kohteliaasti. Nyt hän lupasi tehdä asiallisen jutun ja käski haastatella Isohannia ja Lappalaista. Siinä sivussa hän toi esille mielihyvänsä siitä, että asiat vihdoin ovat kaatuneen eteenpäin. – Välillä minusta tuntui, että taitaa jäädä koko hanke ja tonttikauppa siihen muutaman aarin kokoiseen länttiin. Siihen sopisi laukkukauppiaan patsas, vitsaili Esko. Esko aloitti uransa laukkukauppiaana nuorena varusmiespalvelusta kotiutuneena  Nivalan Maliskylässä. Uran valinta oli oikea. Matalalta ponnistaen.

 

Viime päivinä on taas patisteltu palveluammattien pienyrittäjiä työllistämään ihmisiä. Tässä eräänäkin päivänä yksi konsulentti paasasi, että se on saamatonta hommaa, kun ei pystytä delegoimaan tehtäviä muille, vaan yrittäjät pitävät itseään korvaamattomina, eivätkä palkkaa työntekijöitä. Olen puhutellut muutamia Nivalan pienyrittäjiä. Onko tosiaan niin, että ei oteta ihmisiä töihin, vaikka pitäisi, vai onko tässä näkemyseroja?

Kyllä pienyrittäjät ovat yhtä mieltä siitä, että uusia työpaikkoja syntyy palvelualalle ja pienyrityksiin hitaassa tahdissa näillä kustannuksilla. Miksi pienyrittäjien pitäisi pystyä lisäämään, kun pankit ja suuret jalostuslaitokset saneeraavat väkeä ulos yhtenään ja kiihtyvällä vauhdilla? Turhaa on syyllistää pienyrittäjiä työttömyydestä, kertoivat Nivalan yrittäjät.

 

Kävin Haapamäessä. Surun ja haikeuden keskellä. Kerttu ja Katri kertoivat, miten sairaus Outia kasvatti kotiin, maahan ja pehmeisiin harrastuksiin. Kyllä se niin on, että kiireinen elämä jättää toisen puolen elämästä elämättä ja Outikin halusi tehdä eläkepäivillään sitä, mikä jäi huomaamatta kiihkeän yritystoiminnan vuosina. Pikkulintujen ruokinta ja kukkien kasvattaminen olisi vielä muutama vuosi sitten ollut mahdoton ajatus Outille. Hän ehti kuitenkin ennen poismenoaan löytää elämästä nämä rikkaat ja pehmeät arvot.

Liian moni kaatuu kesken työnteon saappaat jalassa. Kun katselee sunnuntaisin Helsingin Sanomista kuolinilmoituksia ja huomaa kovin tuoreita vuosilukuja syntymävuosissa, niin miettii, miten vajavaiseksi heidän elämänsä on jäänyt. Se on ollut kypsymättömän viljan niittoa Luojalta. Ihminen kasvaa vanhetessaan rikkaalla ja ympäristöään rikastuttavalla tavalla. Jospa me jokainen voisimme kasvaa kypsyyteen.

2.10.1995

 

Ruska on ollut tänä syksynä kaunis. Pakkanen antoi lehdille kuolettavan pistoksen ja kesän kamppailu päättyy kirkkaaseen purppuraan. Elämä lehdissä on taas ohi, mutta vielä ennen putoamistaan ne kertovat luomakunnan ihmeellisestä kierrosta, jossa elämä ja kuolema vuorottelevat ja voittavat vuoronperään.

Nurmikot on täynnä kauniita lehtiä. Eipä niitä raaskisi lakaista kompostiin. Ne puhuttelevat meitä vielä maassakin ja muistuttavat elämäkierrosta ja kesän päättymisestä.

 

Ihmiset eivät huomaa, kuinka kansa jakautuu huimaavaa vauhtia kahtia. Puhutaan pohjoismaisesta hyvinvointivaltiosta ja demokratiasta. Viimeisten vuosien aikana yhteiskunta on kuitenkin jakautunut niin voimakkaasti, että sitä ei tiedosteta. Kaikki ei näy pinnalle, mutta siemen on kylvetty ja itää suomalaisen yhteiskunnan perusmullassa. Siellä itää katkeruuden, vihan ja toivottomuuden oras. Sieltä kasvetaan pikkuhiljaa ylös ja kasvua ei tikahduta vaikka kuinka hallitus ja puolueet yrittäisivät kitkeä ”epäjalostuneen” kasvuston pois.

Ei ihme, että kansalaisten keskuudessa elää yhteiskunnalle vaarallisen kasvun hedelmät. Yhteiskuntaa uhkaa ulkomaisen velan lisäksi sisäisen levottomuuden kasvu, joka tosin on vielä piilevänä. Meillä on sellaiset vallanpitäjät ja valtarakenteet, jotka jylläävät omalla painollaan tavallisesta ihmisestä välittämättä.

Kansalaisten perusoikeuksia loukataan ja jaetaan tienaamatonta hyvinvointia sopimuksilla sulle-mulle periaatteella. Nyt tarvittaisiin uusia messiaita, jotka herättelisivät kansaa ja panisivat jälleen arvot kohdalleen.

Tässä voi ihan suoralta syyltä sanoa koko oikeuslaitoksen, tuomareiden ja poliitikkojen niskaan, että kertokaa edes yksi rehellinen konkurssi, kertokaapa edes se, miksi yhä edelleen kaadetaan pankkien tappioita veronmaksajien niskaan? Miksi samanaikaisesti valtio syö kansaneläkkeen pohjaosaakin, joka kansalaiset ovat itse maksaneet? Eikö tämä ole jo perustuslain henkeen kuuluvan etuuden viemistä? Miksi eläkkeitä pudotetaan, kun ne on maksettu? Eikä siinäkin pitäisi olla kysymys ihmisten pettämisestä? Missä on ne rahat, jotka ihminen on eläkkeensä eteen maksanut 32 vuoden aikana? Miksi kansanedustajat saavat verottomia kulukorvauksia, vaikka heillä on ilmaiset matkat, saunat, deodorantit ja ilmainen ruoka, kun ovat maakunnassa? Miksi on tehty tällainen yläluokka?

Ei ole luterilaisesta kirkostakaan moraalin palauttajaksi. Jos löytyy joku, joka uskaltaa sanoa, niin kirkon johto varoittelee hurmahenkisyydestä. Nyt tarvittaisiin uusia Vennamoja, Kai Kortteita, Kekkosia ja Virolaisia. Vaan ei. Kansa on niin alistettu, että se ei lähde barrikadeille. Pitäisi kuitenkin löytää puhumisen konsti, ettei tarvitsisi uutta sisällissotaa käydä.

Tämän päivän Hesarissa oli puolen sivun artikkeli Sarparannan Heikin tyttärestä, eli Kilpiön Eilasta. Maliskylän temperamentikas tyttö on noussut korkealle paikalle ja on penkonut eri virkapaikoilta Suomalaisen kotihuushollin rahavirtoja ja mistä karsinurkka vuotaa. Tärkeää hommaa, sillä oma koti, järkevä kotitalouden pito on jokaisen ihmisen ensimmäinen elämän korkeakoulu. Sieltä löytyy ne lähtökohdat, jotka ohjaavat myöhempääkin elämää. Tutkimustyö tukee tätä yhteiskuntaa kantavaa toimintaa ja siitä onnittelut 50 vuotta täyttävälle Kankaan tyttärelle.

4.10.1995

 

Syksy on täynnä teemaviikkoja. Nyt taitaa olla vanhustenviikko. Sunnuntaina oli vanhainkodilla omaistenpäivä. Maanantaina kokoontuivat omaishoitajat. Sielläkin oli vanhuksia. Vanhin hoitaja oli Ylivieskasta kotoisin oleva 91-vuotias Hanna Petäjä, joka hoitaa puolisoaan. Monta muuta vanhusta, jotka ovat muistaneet vihkilupauksen ja hoitavat halvaantunutta tai sairastunutta puolisoaan. Tiistaina oli seurakuntakodilla vanhusten juhla. Seurakunta muistaa myös vanhimpia jäseniään.

 

Tuolla omaishoitajien tilaisuudessa teksti tuli kohti, kun sairaanhoitaja Irja Marjakangas luennoi dementiasta. Uusi asia ja kovasti kansan huulilla. Jopa vitsin värkkinä. Sairaus ei kuitenkaan ole vitsi, vaikka muistamattomuudessa tehdyt tempaukset saattavat joskus naurattaa.

Kun Kekkonen alkoi hourailla, sitä pidettiin vanhuudenhöperyytenä ja ivailtiinkin. Esimerkkejä löytyy minullakin paljon lähempää. Ehkä kiinnosti sen vuoksi, että omassa suvussa on ollut vanhuksia, joihin tämä dementian kuva mahtuu.

Vanhuuden höperyys ymmärrettiin ennen usein, mutta ei aina. Moni vanhus tuli raivopääksi ja teki kaikkea mahdollista hullua ja eli menneisyydessä ja lapsuudessa. Se ilmenee rahojen piilotteluna, ryövätyksi tulemisen pelkona ja ahdistuksena. Elämä tällaisen ihmisen kanssa ei ollut helppoa.

Muistan enoni, Urpelan Lekon. Jouduin kerran sairaalaan munuaiskivikohtauksen takia ja olin tippapullossa. Kämppäkaverina oli kaksi tuttua miestä, eli Leko ja Kaarron Tapani. Leko nousi aamulla neljältä ja tuli herättelemään. – Nouse nyt Jaakko, minä en löyvä mistään niitä hevosen hamustoja ja länkiä. Kyllä me nyt lähetään tästä savotasta, täällä on niin huono ruokkokin.

Leko oli vissiin Pitkälläkankaalla savotassa ja hääräsi kaikki yöt omissa askareissaan. Välillä Kaarron Tapani huuteli toiselta puolelta huonetta, että tule nostamaan. Minä tippapullossa ja 130 kilon painoista Tapania nostamaan. Kyllä siinä sai olla omaishoitajana.

Irja Marjakangas luennoi, että sekavuus voi olla pahimmillaan aamulla, kun verenpaine on alhaalla. Niin oli Lekollakin. Kun päivä koitti ja aamukahvit juotiin, Leko oli aivan toinen mies. Mieleen tuli nuoruusajat. Nätti sairaanhoitaja kävi peittelemässä ja lepertelemässä ja Lekonkin silmäkulmaan ilmesty aivan uusi välke. Hoitajan poistuttua huoneesta Leko tiedusteli: – Antaisiko Jaakko nykästä ukkovarpaasta kynnen, jos saisit tiksauttaa tuota hoitajaa?

Jaksa siinä sitten sairastaa.

Dementiassa tyhjenee ensin pipo, eli järki lähtee, mutta tunne-elämä voimistuu. Istuttiin kerran Leppäniemen kana peellä Lekon kanssa. Puhuttiin oikeita asioita. Lekon silmä kiinnittyy tuvan peräseinälle, jossa Alma tiskaa. Yhteys nykyisyyteen on katkennut. Leko seuraa Almaa ja alkaa puhumaan minulle. – Kukahan akka se tuo on joka tässä pasteeraa. Ei tässä oo vara sitä talavelle ottaa. Kysyy sitten huutamalla Almalta: – Onko teillä joukkoa?

Mitäpä siihen Alma muuta kuin naurahtamaan ja toteamaan tyynesti: – On se hirviä kun ihmiseltä menee järki.

Dementia iski myös Lempi-tätiini viime vuosina, vaikka hän sai pitää aistinsa tallella harvinaisen pitkään, lähes 90-vuotiaaksi. Lempikin karkaili tyynyn ja täkin kanssa Reunaperältä Veelantia kohti ja oli menossa kotiin äidin kamariin yöksi. Lempi oli niin jalkava, että ei siinä Suoma ja Soini perässä pysynyt.

Niin se oli omakin äitikin viimeisinä vuosina. Oli kirkkaita hetkiä, mutta usein hän palasi lapsuuteen ja Veelantiin. Kun hän asui vuoden kirkolla meidän luona, hän nousi aina kolmelta tai neljältä ylös ja napsutteli sähkölevyt päälle ja komensi kahvinkeittoon ja heinänsiementä leikkaamaan, että varisee peltoon.

Siihen aikaan ei dementiaa tunnettu. Ei ollut omaishoitajien yhteisiä tapaamisia. Silloin ei ollut Järven Sirkkoja ja Alatalon Riittoja vielä olemassa, jotka olisivat huoltaneet myös omaisia. Kyllä se oli Almallekin varmaan raskasta. Kun sai suuren lapsilauman hoidettua maailmalle, olisi ollut omat rauhallisemmat eläkepäivät. Mutta tuli uusi hoidettava puolisosta.

Moni muu on hoitanut muistamatonta vanhusta ja ahdistunut ja syyttänyt kohtaloaan. Tukea ei aina saanut saatikka tällaisen sairaan hoidon osalta ymmärtämystä. Siinä oli kiinni ympäri vuorokauden ja oma elämä oli tuskaista. Nyt ymmärretään sairaus ja kunnioitetaan niitä, jotka hoitavat omaisiaan.

 

Niin, että kyllä tässä on omaisille vaikeat ajat edessä, jos geenit seuraa minuakin. Jos aikoisi estää dementiaa, pitäisi lopettaa tupakanpoltto, syödä vitamiineja, eli jyrsiä porkkanoita ja tehdä ristisanatehtäviä. Aivovoimistelu olisi poikaa. Minä olen koittanut piristää aivoja sillä, että en tee muistiinpanoja haastatteluista enkä muistakaan jutuista. On siihen toinenkin syy. Minä en saa omasta käsialastani mitään selvää ja jos en ole kuullut, mitä puhutaan, minulla ei ole harmaata aavistusta jutusta, joka pitäisi sorvata.

Irja Marjakangas pohdiskeli myös, miten tällaisiin lapsuuteen palaaviin ihmisiin pitää suhtautua. Järkipuhe ei mene perille. Sydän pelaa ja tunteet. Ei saa sanoa paukauttaa, että elä horise, äitis on kuollut ja sinä olet kotona.

On parasta antaa jo ympäristölle varoituksia ja ohjeita, kun tauti käy kohti. Kun sitä palaa nuoruuteen ja puhuttelee nuoria naisia niin kuin ennen vanhaan, niin elkää lyökö sanomalla, että mitäs se pappa nyt hourii. Taputtelu ja hymyily tekee hyvää ja nostaa heikkoa itsetuntoa ja tuo turvallisuutta. Järkeä on turha saarnata. Pää tyhjenee, eikä jaksa keskittyä ja räknätä. Tunteet mouruavat ja pysyvät vireinä. Koittakaa ymmärtää pitää henkisesti silkkihansikkain, niin tämä elämä jotenkin tästä luontuisi. Mieli menee helposti pahaksi kovasta sanasta. Iloiset ja mukavat kortit ja puhelinsoitot olisivat tervetulleita. Hoitoa otetaan vastaan.

9.10.1995

 

Poliitikot, työmarkkinajohtajat ja kaikki ne, joille uusi tulopoliittinen ratkaisu tiesi liksaa, läpyttävät käsiään. Nyt on kaikki maassa hyvin. Työttömyys poistuu, korot laskee ja ulkomaanvelka alkaa supistua.

On paljon kansalaisia, jotka eivät läpytä. Eivät jaksa läpyttää, koska Tupo ei tue heille mitään muuta kuin leikkauksia päivärahoihin, työttömyyden takuuta ja pitkän pimeän tunnelin jatkumista. Tunnelin päässä ei näy valoa.

Sain naapurini toimesta luettavakseni artikkelin, joka oli kyllä sokeeraava. Siinä kerrottiin, että enää ei olekaan sydän- ja verisuonitaudit se, joka kaataa suomalaisia työikäisiä ihmisiä eniten eläkkeelle.

Viime vuonna myönnetyistä työkyvyttömyyseläkkeistä 37,4 prosenttia myönnettiin psyykkisin perustein. Eli 110.000 suomalaista sai eläkkeen, että kesken parhaan elämän kantti petti. Se on suuri määrä, vaikka vertaa sitä talvi- ja jatkosodan tappioihin.

Näistä mielenterveyseläkkeistä kaksi kolmasosaa myönnettiin alle 44-vuotiaille. Artikkelissa kerrotaan, että tämä tilastokehitys on tapahtunut huomaamatta. Yleinen syy on ollut eläkepäätökseen masennus. Kyllä tämän yhteiskunnan täytyy olla pahasti sairas. Kolmasosalta pimenee vintti jo ennen 44 vuoden ikää. Eikä ole vaikea ennustaa, että nykyisessä elämänmenossa ja työttömyydessä tämä tauti kasvaa yhtä nopeasti kuin ulkomaanvelka. Ei sitä tarvitse sen kummemmin laskea kun lähiympäristöstään. Kyllä Nivalan joka kylältä jo löytyy näitä ulkokehälle jääviä miehiä ja suurkaupungeissa heitä on tuhatmäärin.

Eipä näitä lukuja esitetty Tupo-pöydissä. Missä on kristillinen ja humanistinen lähimmäisen rakkaus? Paperiliiton miehilläkin olisi ollut varaa antaa toinen ihokas eli puolet palkastaan pois ja nuorille. Se ei kuitenkaan tapahdu, kun ihmisistä on kysymys. Se on pahin laji.

Uudessa Guineassa on ihmissyöjät loppuneet, mutta länsimaissa ja varsinkin Suomessa ihmisiä syödään hengiltä kituuttamalla heitä ensin työttömyyden keskitysleirillä siihen saakka kun he lopullisesti hurahtavat. Se on työttömyys ja ulkokehälle jääminen, joka on suurin kansantauti, mutta sitä ei tunnusteta.

 

Lisää masennusta tuli, kun luin raportin YK:n rauhanturvaamistehtävistä. Maailmanpoliisista onkin tullut mafiajoukko, joka kuluttaa kansakuntien varoja häikäilemättömästi. Tässä muutamia otteita raportista, joka kertoo vain muutamista rauhanturvaamiskohteista.

Bosnia: Sadan miljoonan polttoainehankinnoista maksettiin ylihintaa 8 miljoonaa markkaa. Mihin menivät nuo miljoonat? Kenialaiset rauhanturvaajat varastivat satatuhatta litraa polttoainetta ja myivät ne serbeille. Siinäkin meni puoli miljoonaa.

Kambodzha: YK tilasi toistatuhatta generaattoria, joista yli kolmesataa seisoi koko operaation ajan tyhjän panttina. Tuhat generaattoria maksoi lähes viisitoista miljoonaa. Kun tarvittiin sata 12-paikkaista pikkubussia, niin niitä ostettiin 850. Selvitettiin tilintarkastajille että se on hallinnossa tapahtunut pikku virhe. Virhe maksoi yli 35 miljoonaa. Kaikkiaan Kambodzhaan on pantu rahaa lähes 10 miljardia, mutta silti maahan ei ole saatu rauhaa.

Somalia: Rauhanturvaajat linnoittautuivat entisen Yhdysvaltain suurlähetystön alueelle noin 30 hehtaarin laajuiselle muurien ympäröimälle alueelle. Jos YK-miehet uskaltautuivat muurien ulkopuolelle, he liikkuivat aina helikopterilla, jotka kustannukset olivat jo yksistään miljoonia. Samaan aikaan sisällissota jatkui ja ihmiset näkivät nälkää, rauhanturvaajat käyttivät omiin ruokiinsa 250 miljoonaa markkaa vuodessa.

Ruanda: YK ei pyrkinytkään ottamaan kiinni veritekoja tehneitä hutuja , vaan kävi kauppaa heidän kanssaan. YK:n luovuttamista elintarvikkeista käytiin mustan pörssin kauppaa ja kaupustelijat rikastuivat miljoonia dollareita.

Nämä ovat pieniä esimerkkejä siitä, mihin kansakuntien rahat menevät. Tieto on lokakuun Valitusta Paloista ja sieltä löytyy lisää.

Ja kyllähän sitä tapahtui jo Kyproksen ja Siinain aikanakin. Jotkut myivät jo silloin aseita ja panssarivaunuja YK:n varastoista. Tauti on vain pahentunut.

Ei kukaan suomalainen parlamentaarikko ole hiiskunut näistä mitään, vaan puuhataan valmiusjoukkoja tähän roskaporukkaan, joka on jo maineensa menettänyt ja kyvyttömäksi huomattu.

 

Kauniit ja rohkeat –sarja sotkee pahasti elämänmenoa ja monen aikatauluja. Olin tässä eräässäkin kokouksessa, joka piti alkaa kello 18.30 lahjoituksen luovutuksella. No, ei tullut väkeä paikalle, ennen kuin Kauniit ja rohkeat oli katsottu.

Joku kertoi minulle, että tämäkin on nivalalaisen syy tai ansio, että katsellaan tätä sarjaa. Salon Seppo on MTV kolmen palveluksessa ja vastaa ulkomaisten sarjojen ostosta.  Oikaistaan nyt kuitenkin tämä huhu ja todetaan, että Seppo on MTV:n huoltopäällikkö ja vastaa tekniikasta. Yritin varmistaa asiaa äiti-Lyytiltä, mutta puhelin ei vastannut, Seppo oli matkoilla, kun kyselin työpaikalta.

Minua on syytetty pessimistisen kuvan antamisesta. Mitäpä tässä muuta antaisi. Perjantaiaamuna oli järkyttävä viesti vastassa, kun menin seitsemän aikaan työpaikalle. Koko pitäjä kyselee ihmeissään, voiko tällaista tapahtua Nivalassa. Sitäpä sopii pohtia jokaisen.

11.10.1995

 

Enpä muista näin kaunista ja lämmintä Aleksis Kiven päivää. Aurinko paistaa. Syksyn viimeinen ruska ilahduttaa silmää ja mieltä. Tuuli on leppoisan lämmin.

Sitä ei ollut kirjailijan elämä. Hän eli vain syksystä jouluun. Tuskainen oli tuo taival. Niin myös monen muun kirjailijan. Sitä se oli Eino Leinollakin. Samoin Seppo Urpelalla, vaikka hänen tuotantonsa ei noussutkaan kansalliselle tasolle. Hyvää piirikunnallista luokkaa kuitenkin. Kaikkia näitä kolmea ja montaa muuta kulttuurin tekijää on raastanut syvät elämänkohtalot. Paineen alla helmet syntyy. Paineita kokivat rajusti Kivi ja Leinokin.

Kivellä synkkämielisyys, epäonnistuneet ihmissuhteet. Suhteet toiseen sukupuoleen olivat Kivellä ja Leinollakin katkeria ja kuluttavia. Orastavan rakastumisen hetkellä syntyivät hienot runot. Epätoivo sai masentumaan ja tulkitsemaan elämää syvällisesti.

”Mikä minun sydämeni synkäksi saikaan? Muistoni lensivät nuoruuden aikaan. Katselin kädessäni kankahan kukkaa – ajattelin impeä tuuheatukkaa. Maahan mä kanervani kaunihit heitin – noinpa mä ilonikin maahan peitin.”

Aleksis Kiven päivät olivat tuskaisia. Hänet löi lopullisesti Seitsemän veljeksen saama arvostelu yliopistomieheltä. Houreissaan, sairaana ja lyötynä hän vetäytyi koloonsa ja ainoan ystävänsä huomaan.

Sitä se oli Eino Leinollakin kohtalo. Rakastui, pettyi ja murtui. Kaikista näistä tunnelmista hän kuitenkin jaksoi kertoa kuolemattomissa runoissaan. Tuon yllä olevan lisäksi kipeimmin puhuttelee ja saa aistimaan Leinon tuntemuksia ja pettymyksiä runo Syystunnelmia: ”Teit oikein ystävä ainoo, kun luotani läksit sä pois. Sun rintasi nuori ja lämmin, mun rinnalla jäätynyt ois.”

Ei ihme, jos Eino Leino tunsi sydämen yhtäläisyyttä Aleksis Kiveen. Hänelle omistetussa runossa on sitä tuskaa, jota mestari Kivi tunsi aikanaan. Väärin ymmärrettynä ja hyljeksittynä.

”Syntyi lapsi syksyllä – tuulet niin vinhasti vinkui – tuulta oli koko elämä, nähnyt ei kesää, ei kevättä, eli vain syksystä jouluun. Syksyn lapsilla kiire on – päre pihdissä sammuu – aatos lentävi, aivo takoo, veri paksuna päähän sakoo, ovella Sylvester uottaa.”

Aleksis Kivi on keskellämme Seitsemänä veljeksenä, runoina ja kivipatsaana. Kerrotaan, että kerran Eino Leino krapuloissaan marssi kantapaikkaansa ja ohitti Kiven patsaan. Syntyi riimi: ”Tuska ja vaiva elomme raskaan, noinko se peittyvi pulujen paskaan?”

Seitsemän veljestä elää. Jokaisen veljen ja Venlan näemme tänäkin päivänä keskellämme suomalaisessa ihmisessä. Mihinkäpäs me nyt vuosisadassa  tai kahdessa muuttuisimme?

 

Herrat Helsingissä puhuvat palkkojensa pienuudesta ja yhteisestä Euroopan valuutasta. Mitenkähän ne narrasi meitä liittymään unioniin Silloin vakuutettiin jokaisen poliitikon suulla, että mennään vain kauppa- ja tulliliittoon. Ei sotilasliittoon, eikä missään nimessä yhteiseen rahaliittoon.

Jotkut yrittivät silloin sanoa, että ei ole vaihtoehtoja, jos mennään. Heidät leimattiin epäisänmaallisiksi. Nyt on tosiasia, että Suomi menee kaikkeen minne kuuluu ja kritiikittä. Sama se, mutta tapa jolla meitä rivikansalaisia houkutellaan kuin lapsia, tuntuu imelältä ja moraalittomalta.

Nyt on edustajilla liian pieni palkka. Mihin verrataan? Jos vastuuseen, niin on liikaakin. Kuinka moni kansanedustaja on maksanut pankkitakuita, valtionyhtiöiden ja kansantalouden ulkomaanvelkaa? Ei kukaan. Siis vastuu on näennäisvastuuta, ei todellista. Kadehditaan yksityisen sektorin palkkaa. Sehän sopii hakeutua aina sinne, missä tuntuu parhaimmalta. Miksikäs tyytyi Jukka Tarkkakin puolta pienempään palkkaan? Olisi pysynyt lestissään.

Kyllä kansanedustajien palkka, luontaisedut ja monet muut hallintoneuvostojen jäsenyydet ovat sellaista luokkaa taloudellisesti, että ei pitäisi olla ruikuttamassa. Ja toiseksi tämä on psykologisesti hemmetin huonoa puhetta. Samanaikaisesti kaikilta leikataan ja kansanedustajien pitäisi saada palkkaan lisää ja sihteereitä.

Television ajankohtaisohjelmassa kansalaiset antoivat murskatuomion palkankorotuksille. Mutta eiväthän kansanedustajat kuuntele valitsijoitaan ja kansalaisia, kun omasta edusta on kysymys. Mikä olisi heidän mielestään tarpeeksi? Pitäisi kysyä kuin Nivalan apteekkari, että paljonko tarvitsee, että tulet hyvin toimeen?

 

Vaikka tänä päivänä hulmuavat Nivalankin lipputangoissa siniristiliput korkealla, niin ihmisten mielissä liputetaan puolitangossa. Nivalassa ei ole tapahtunut henkirikosta neljään vuosikymmeneen. Nyt tuli kaksittain. Ihmiset kyselevät teon motiiveja ja kauhistelevat tapahtunutta. Viime syksynä mieliä hautoi Anttilan tapaus. Nyt on uusi murheen aihe. Nivala on tullut taas julkisuuteen ikävissä merkeissä.

Kansalaisten reaktiot ovat kovia. Samaan aikaan oikeusministeriö julkistaa lakiuudistuksia, jossa esimerkiksi vankilapakoa ei lueta rikokseksi. Tavallinen ihminen ei ymmärrä tätä psykologiaa. Miksi lakia höllennetään? Eikö vankilastapakoon aina liity kallis vangin etsintäoperaatio ja melkein aina vanki tekee karkureissullaan hirveitä tekoja tai suuria vahinkoja. Pakomatkalla ollaan liikkeellä sellaisissa mielialoissa, että millään ei ole väliä.

Me kansalaiset säädämme lakia edustajiemme välityksellä. Meidän kantaamme kysytään kuitenkin vain kerran neljässä vuodessa. Eikö nykyiseen lainsäädäntöön pitäisi antaa sellainen valmisteluaika, että edustajat voisivat hankkia äänestäjiensä mielipiteen päätöksen taakse? Edustajamme toimivat heikon kontrollin varassa. Me emme ihmisinä ole vielä oppineet käyttämään demokratiaa sopivana työkaluna, vaan olemme irrottaneet siitä otteen ja laskeneet edustajamme yksin heiluttelemaan kuokkaa ja kirvestä.

Pahinta on passiivisuus ja se, että kontrolli koko ajan vähenee. Koetaan omat vaikutusmahdollisuudet niin vähäisiksi, että ei kannata edes yrittää muuta kuin puistaa nyrkkiä omassa taskussa. Teoriassa elämme demokratiassa, mutta käytännössä edustajien ja virkamiesten diktatuurissa. Sellaiset ovat edustajat kuin on kansakin. Ketä muuta voimme syyttää kuin itseämme.

 

Kaimani Jaakko Rajamäki nuhteli minua jo siitä, että olen tullut liian pessimistiseksi yhteiskuntaa kohtaan. Tämäkin pakina varmasti vahvistaa kaiman käsityksiä. En tiedä mitä sitten pitäisi kirjoittaa? Jos on liian kiltti ja puhuu kuinka hyvin pyyhkii, niin jo soittaa joku vanha isäntä, että mihinkäs se terä on kynästä kadonnut? Pakinasihan ovat yhtä löpötystä kuin hevonen veteen paskantais.

No, herrat, köyhät ja narrit ovat aina keskellämme. Turha sitä on tietenkin valitella. Elämä jatkuu ja sitä ei pysäytä filosofi Saarinen, eikä ministerineuvostot.

Nämä kaikki ovat vain hetkellisiä ajan raameja.

16.10.1995

 

Sain kirjeen Kanadasta ja maisemakortin Tanskasta. Bertta Tiitto lähetti maksun lehden tilauksesta ja kirjeen mukana, jossa pyysi välittämään terveisiä sukulaisille ja tutuille. Viime kesä oli ollut Kanadassa niin kuuma, että päivällä oli auringonpaisteessa 50 astetta. Se meinas viedä hengen, kirjoittaa Bertta. Vasta auringon laskiessa uskalsi ulos toimittamaan askareita. Päivisin ei lentänyt pääskyset eikä hyttyset. Tulipaloja oli joka puolella niin, että meinasi savuun tukehtua. Kesä oli niin kuiva, että kaikki ruoho kuoli ja kaivot kuivuivat. Bertalla on tosin kaksi kaivoa ja toisessa vettä riitti. Sellainen intiaanikesä oli Bertalla Kanadassa.

Toinen nivalalainen lähetti postikortin Tanskasta. Oli Power Pipingin kaasuvoimalaitostyömaalla asentamassa putkistoja. Tämä reppuri lähetti EU-runon ja lopuksi totesi: ”Kiitos veteraaneille, eläville ja kuolleille, sekä Jumalalle kauniista isänmaastamme.”

Siinäpä pohtimista. Jos joku muukin, edes kymmenet, ajattelevat näin kauniisti, niin ei meillä ole hädänpäivää. Arvot ovat paikallaan. Kiitokset Bertalle ja reissumiehelle.

 

En päässyt seuraamaan torstai-illan valtuuston kokousta, kun oli samanaikaisesti toinen meno. Kuulin kuitenkin tietoja kokouksen kulusta.

Yllättävää oli se, että valtuuston jäsenet eivät käyttäneet hyväkseen kyselytuntia. Onko vaalit vielä liian kaukana ja kerätään virtaa sinne? Valtuuston kokouksessa olisi mahdollisuus tentata sellaisiakin asioita, joita ei ole tuotu listalle ja joka hiertää valtuutetun mieltä.

Paineita varmasti olisi valtuutetuilla, koska niitä tulee toimitukseenkin saakka. On pyydetty selvittämään esimerkiksi se, että kuinka paljon Nivalan kaupunki maksaa vieläkin suunnittelupalkkioita oululaisille suunnittelufirmoille ja millä hinnalla? Meillähän on teknillisessä toimistossa moninkertainen ylimiehitys kaikentasoisista virkamiehistä diplomi-insinööristä teknikkoon. Eikö sieltä pitäisi löytyä suunnitteluvoimaa, sillä eihän sitä pelkästä istumisesta makseta, kuuluuhan viranhoitoon työtäkin, näin epäilee kirjeen lähettäjä.

Toiseksi hän ihmettelee sitä, että miksi ei suunnitelmia pyydetä oman alueen suunnittelijoilta. Kirjoittajan mukaan kaupunki maksoi yläasteen suunnittelusta yli 2 miljoonaa markkaa. Sillä rahalla olisi työllistänyt monta suunnittelijaa vuodeksi Nivalassa.

Valtuutettu Toivo Jaakola käytti ainoan puheenvuoron kyselytunnilla ja puuttui jo niin monesti esillä olleeseen asiaan. Kaupungilla ei ole kunnossa muistamisasiat. Pitkään Nivalan kuntaa palvellut henkilö ei saa minkäänlaista huomiota, kun hänet lasketaan maanpoveen. Muistaminen on sattumanvaraista.

Valtuutettujen ihmeeksi kaupungin arkistoista löytyi kuitenkin selvä merkkipäiväohjeisto, joka oli vuodelta 1994 ja kaupunginjohtajan vahvistama. Paperi on jäänyt arkistotavaraksi, kun asian hoitamiseen ei ilmeisesti ole tarpeeksi jämäkästi nimetty henkilöä tai siitä on huonosti tiedotettu eri sektoreille ja luottamushenkilöille. Keskustoimistossa on vaihtunut henkilökunta niin paljon, että siellä ei ole yhtään iikkaa, joka tuntisi esimerkiksi parinkymmenen vuoden takaiset luottamushenkilöt ja viranhaltijat, puhumattakaan metsätyömiehistä ja rakennustyömiehistä.

Ilman kaupungin fanfaareita, kukkia ja adresseja vietiin hautaan Honkimäen Iisakkikin, joka sentään pesi käsin vuosikymmenet sairaalan paska- ja veripyykin ja kiskoi kelkalla pyykkiä ja pyykkivettä joesta. Eihän se nyt tietenkään mitään ratkaise, muistiko kunta vai ei.

Menin kerran Urpelan Sepon kämpille ja serkkupojalla oli paha päivä. Krapula ja mieli maassa. Juuri silloin oli Saarikoski haudattu valtion varoilla ja juhlavasti. Koitin lohdutella Seppoa, että kyllä se viimeistään kuoleman jälkeen sinunkin kruunusi kirkastuu ja tiedä minkälaiset pirskeet järjestävät. Seppo totesi tuohon sänkynsä pohjalta pirullisen kyynisesti: – Mitä eroa sillä on haudataanko valtion vai kunnan kustannuksella.

Valtio hautaa juhlavasti torvimusiikilla, mutta vaivaistentalon asukkaat kannettiin hiljaisuudessa Karvoskylän kappelin juureen yhteishautaan. Sen jälkeen kaikki onkin tasa-arvoisia.

 

Taas oli tornado Meksikonlahdella. Se tuo lämmintä ilmaa viikon viiveellä tänne pohjoiseen. Meillä tuulet ovat lempeitä. Toista on ameriikoissa. Edesmennyt kummisetäni Aakon Lauri kertoi, että Amerikassa tornadot ovat ankaria tuulia. Kerrankin Lauri oli seurannut karjalaumaa, joka kääntää takapuolensa kohti tuulta kun myrsky tulee. Lauri kertoi, että yhden sonnin takapuolesta tuuli sai ilmaa nahan alle ja tempaisi niin, että sonni oli sekunnissa nyletty ja nahka jäi sarviin repattamaan. Amerikassa kaikki on suurta, kaunista ja rohkeaa.

18.10.1995

 

Minulla oli aikoinani Alkio-opistossa pääaineena maatalouspolitiikka ja tein tutkielman Westermarkin komiteamietinnöstä. Sehän oli aikanaan kuuma kirja ja mm. silloinen maatalousministeri Johannes Virolainen ei suostunut ottamaan sitä vastaan, kun tutkimus luovutettiin valtioneuvostolle.

Virolainen oli Vennamon kanssa karjalaisen väestön ja suomalaisen väestön asuttaja sotien jälkeen. Silloin ei ollut vielä teollisuutta. Elettiin luontaistaloudessa. Elintarvikkeista, eli jokapäiväisestä leivästäkin oli puutetta. Ei ollut muuta madollisuutta kuin Pentinkulman Jussin työ. Suo ja kuokka. Joka niemeen, notkoon, saarelmaan pantiin Jussi ja Miina töihin ja korpea raivaamaan. Se oli maineikas ja suomalainen sukupolven urotyö, jota sodassa lyöty kansa vielä pystyi tekemään.

Asutustoiminnassa mentiin liian pitkälle ja kun Euroopassa ja Suomessa tuli nousukausi, naulattiin asutustalojen ikkunoihin luukut ja lähdettiin pois. Valtion tuella raivatut pellot alkoivat tuottaa liikaa elintarvikkeita ja siitä nousi kapina. Tuotteita vietiin kovalla valtion tuella ulos. Tämä oli kuitenkin kansallinen tilanne, eikä suuntaa pystytty nopeasti muuttamaan. Iso laiva kääntyy hitaasti.

Professori Nils Westermark oli yliopistomiehiä, ylevä herra, joka ei persoonanakaan miellyttänyt Virolaista ja Vennamoa. Saatikka sitten sellainen mietintö, jossa käskettiin ja kehotettiin panemaan kiireesti jarrua päälle pellonraivauksessa ja ohjaamaan valtion varoja teollisuuteen ja uuteen teknologiaan. Se oli suorastaan esi-isien työn halveksuntaa ja niin sai tämä komiteamietintö jäädä pimentoon ja Westermark ei tainnut saada koskaan valtioneuvostolta kunniamerkkejä ja linnakutsua.

 

Tuo mietintö oli kuitenkin realistinen ja oikea. Se oli kuitenkin liian paljon aikaansa edellä, että sen ajan poliitikot olisivat pystyneet sitä nielaisemaan. Maatalous on aina ollut herkkä aihe, sillä ihmisten mielessä on säilynyt nälän tunne. Kun meret ovat sulkeutuneet tai halla koetellut, on hätä ollut kansallinen.

Pysyvät muutokset maailmassa ja Euroopassa olivat jo tuolloin 1950- ja 1960-luvun vaihteessa aavistettavissa. Oli menossa murroskausi. Kun noihin opiskeluaikoihin luin tilastoja, että Englannissa ja Yhdysvalloissa maatalouden osuus elinkeinoista oli vain kymmenkunta prosenttia, niin pidin sitä mahdottomana Pohjoismaissa. Niin vain on käynyt, että maatalouden osuus on laskenut täälläkin rajusti ja laskee yhä.

Muistan kun Kokon Eeliksen kanssa puhuttiin Vasaman kisoissa valtion määrärahoista maatalouteen, opetukseen ja tutkimukseen. Vaikka Eelis onkin nyt tohtorismies ja tutkija, niin on hän joskus opiskelurahansa salaojalapiolla kaivanut syvältä ojan pohjalta. Hänellä oli kuitenkin jo silloin vähän napinamieli. Tämä tapahtui kymmenkunta vuotta sitten. Maatalous sai vielä silloin melko roimasti vientitukea ja muuta tukea. Tutkimustoimintaan ja tuotekehittelyyn oli vain murto-osa näistä rahoista. Eino veikkasi Westermarkin tavoin, että maatalouden sijasta rahoja olisi pitänyt ohjata yliopistoille ja tutkimustoimintaan. Siellä poikii ideoita ja suomalaista korkealaatuista teknologiaa ja tuotteita, josta leipä tulee

 

Jos jälkiviisaus sallitaan, niin näinhän olisi pitänyt tietenkin tapahtua jo paljon aikaisemmin. Meillä on kovin konkreettinen esimerkki siitä, mitä Nokian kaltaisen yritykset ja suomalainen osaaminen merkitsevät pienelle kansakunnalle. Me ei pärjätä kuin korkealla koulutustasolla ja satsaamalla henkisiin voimavaroihin.

Jos Tihunkorvesta on mökit ja kahden lehmän navetat loppuneet, niin hopeasuoni virtaa nyt uuden tekniikan yrityksistä satoihin nivalalaisiin taloihin. Työnjakokin on järkevä. Tehdään sitä mitä osataan. Karhit levenevät ja navetat jatkuvat. Ihmisiä ei tarvita. Tämän kumuloi se, että Teollisuuskylässä jatketaan hallia. Toivottavasti tämä kehitys menee ilman suuria ongelmia ja Nivalassa voidaan talot ja torpat säilyttää.

Odotellaan torstaita ja Nokian osavuosikatsauksen julkistamista. Toivottavasti se näyttää hyvältä. Jos Nokia romahtaisi, merkitsisi se Oululle ja sen ympäristökunnille tuhansien työpaikkojen menettämistä. Niin on vakuutettu, että ei romahda, vaan ollaan tuotekehittelyssä muita edellä. Kun saadaan intialaiset ostamaan kännyköitä, niin kauppaa ja valmistusta riittää tälle vuosituhannelle. Intiassa on puoli prosenttia kansalaisista hyvin toimeentulevia, jotka pystyvät kännykän ostamaan ja jos tuo toteutuu, merkitsee se miljoonien kännyköiden markkinoita.

Kaikki on suhteellista. Tällä viikolla on kerrottu tässäkin lehdessä metalli- ja hienomekaniikan jalostuksesta täällä Nivalassa ja jo 300 perhettä saa toimeentulonsa tästä teollisuudenhaarasta.

Nuoret ihmiset ovat mukautuvia ja heitä kiinnostaa tietokoneet, pelit ja vehkeet. Kivien vääntely ja lannan levitys ovat taakse jäänyttä elämää. Ruumiillisesti se on hyvää hommaa, mutta voimia ei enää tarvita, vaan sorminäppäryyttä. Kasvaa uusi sutjakka sukupolvi, jossa on varren mittaa ja pianonsoittajan sormia. Tanakat ja tukevat persjalkaiset miehet ovat historiaa.

Ihminen rotuna mukautuu hyvin pian kehitykseen, mutta samalla tavalla se vieraantuu luonnosta ja kuva sinne suuntaan hämärtyy. Se on ainoa takaisku.

23.10.1995

 

Herrat Helsingissä ovat torjuneet työttömyyttä paperilla. Se on paljon helpompaa näin. Siinä ei vaatteet tuhraannu, eikä ota itselleen riskejä. Toista on, jos pitäisi avata rakennustyömaa, panna omakotitalo kaniin ja mennä syksyisen liejuiseen monttuun.

Keskustelu kävi värikkäänä. Pääministerikin tuhahti, että pitääkö heidän vielä neuvoa miten työllistää? Eikö se riitä pienelle ja keskisuurelle yrittäjäkunnalle, että he luovat olosuhteita. Nyt pitäisi työhönotto maistua.

Vaan kun ei näy oikein maistuvan. Suurteollisuus saneeraa ja vetäjäksi työttömyyteen huudetaan jälleen palveluammatteja ja –yrityksiä.  Miksi yrittäjät itse tekevät seitsemää päivää viikossa ja kellon ympäri? Eikö kannattaisi palkata Nivalankin kukkakauppiaiden, pyöräliikkeiden ja konemyyjien roimasti lisää väkeä ja lähteä ulkomaille muutaman kuukauden kunnon lomalle. Kysykää heiltä itseltään.

Pääministeri oli kovin ärtynyt ja syytti Keskustapuoluetta siitä, että se kulkee ympäri maata lietsomassa epätoivoa yrittäjille, että elkää työllistäkö nyt tämän hallituksen aikana. Tuskin yrittäjät ovat niin epärealistisia, että he työllistävät silloin kuin käsketään ja pistävät väkeä pois kun toisin sanotaan. Kyllä yrittäjät pitävät hyvistä työntekijöistään kiinni, sillä se on yrityksen tärkeimpiä asioita.

Herrat siinä pelaa nokkapokkaa keskenään, mutta kyllä työllisyyspaperi sai melko tylyn vastaanoton. Vaikka ihmisiä pantaisiin koulutukseen, niin samaan aikaan suurteollisuus pistää väkeä ulos. Ei ikinä tällä meiningillä Suomessa päästä enää alle kymmenen prosentin työttömyyslukuihin. Siihen monet asiantuntijatkin ovat päätyneet. Ammattiyhdistysliike ei anna periksi nykyisen työpaikan omaavien jäsentensä eduista ja niillä eduilla ei kaikkia heikompisaattoisia ihmisiä pystytä työllistämään. Ne ovat pysyvästi siirtyneet sisäruokintaan.

 

Minäkin sain tässä muutama viikko sitten kuulla ammattini arvostuksen. Kun kyselin vähän yhtä arkaa ja ajankohtaista asiaa, minulle vastasi nuori virkailija, joka ei ole vielä monta vuotta kerinnyt yhteiskuntaa palvella, että meinaatko sinä jotakin repostella?

Ensin pisti vähän vihaksi. Voi hyvä ihminen, kun olisit ensin ollut 40 vuotta työelämässä, niin tulisit sitten sanomaan. Toisen työ koetaan reposteluksi. Mitähän hän olisi vastannut, jos olisin sanonut hänen työtään reposteluksi, joka ei kuitenkaan ole niin julkinen kuin toimittajan työ. Tässä ne on hyvät ja huonot työt heti näkösällä ja ruodittavana.

Pieniä ne on kuitenkin paikallislehden toimittajan repostelut ja pysyvät pienissä otsikoissa. Viikon aikana on toimittajat Suomessa ja Ruotsissa ottaneet poliitikot hampaisiinsa oikein kunnolla.

Ei kerinnyt kauan Ruotsin demarien tähdenlento, Mona Sahlin, nauttia nousevasta kansansuosiosta, kun romahti katkerasti alas. Edessä välkkyi jo pääministerin tuoli ja huikea maailmanmaine. Toimittajat alkoivat penkoa luottokortin käyttöä ja siihen kompastui Monan poliittinen ura kenties lopullisesti.

Siitäpä kekkasivat nokkelat ja näsäviisaat suomalaiset toimittajat ryhtyä selvittämään suomalaisten poliitikkojen luottokorttien käyttöä ja kyllä siinäkin monta ehdittiin ryvettää oikein kunnolla. Kukaan ei laskeutunut sille tasolle, miten rauhattomia ja tuskaisia öitä Sirpa Pietikäinenkin vietti. Yleinen mielipide oli, että on aivan oikein, että kerrankin toimittajat kirjoittavat tärkeistä asioista ja on oikein, että herrojen edesottamuksia selvitetään. Näitä juttuja ahmittiin ja varmasti kansa oli tyytyväinen. Ei noussut kukaan barrikadeille sen puolesta, että kyllä sentään joku oikeus ja kohtuus täytyisi olla.

Joskus kääntyy lyöminen lyödyn voitoksi. Niin kävi Juhantalollekin. Oma maakunta oli toista mieltä ja nosti Juhantalon takaisin eduskuntaan. Olisikohan siinä sellaista tunnetta, että uhallakin.

Se on muuten moni kerinnyt elämänsä aikana kokea, että omista sanoistaan ja teoistaan joutuu vastuuseen. Pitkä on maailmansivu, sanovat vanhat viisaat tällaisissa asioissa ja eivät lähde kovin toisia mollaamaan. Kaikki voi tulla kohti ja omat sanotut sanat käyvät katkerana kohti.

Jos me tämän aina muistaisimme, niin olisi helpompi elää. Vahingonilo on parasta iloa sanotaan, muuta se voi olla myös katkerasti koettavaa iloa myöhemmin. Jokainen meistä joutuu jollain tavalla elämässä kiikkuun. Tulee sellaisia tilanteita, jossa suunnitelmat, toiveet ja omat rakennelmat pettävät. Se on romahdus. Miksi minulle piti käydä näin? Pahinta se on silloin, kun on luottanut sataprosenttisesti omiin voimiinsa ja laskelmiinsa, eikä ole ottanut muuta huomioon. Toisaalta ihminen ilman jonkinlaista romahdusta jää kasvussaan vajavaiseksi ja vasta vastoinkäymiset tekevät meistä ihmisen. Kuorma ei saisi kuitenkaan olla liian raskas, niin kuin Albert Schweitzer aikanaan rukoili.

Tuleekohan ensilumi viikonloppuna? Sekin on mahdollista. Pakko on alistua, mutta päivä alkaa jatkumaan jo kahden kuukauden kuluttua.

25.10.1995

 

Vatvoin maanantaina Paavolan Reinon, Raudaskosken Väinön, Takalon Väinön, Jaakolan Topin ja Hakalan Ahtin kanssa Nivalan vanhoja kauppa-asioita. Siinä meni koko maanantai ja juttu piti kirjoittaa yöllä. Varhaisimmat kauppiaat olivat Nivalassa Vienan laukkukauppiaat, eli laukkuryssät, niin kuin kansa puhutteli menneinä vuosikymmeninä.

Venäläiset ovat olleet kauppamiehiä vuosituhannet. Laaja Venäjänmaa kasvatti kauppiaita kaukaisista maista, gruusialaisista, kirgiiseistä ja tundran pojista. Lähimmät kauppiaat tulivat Vienasta ja Vienan Kemistä puhuttiin ennen kuin Helsingistä.

Nämä laukkukauppiaat kulkivat Kalajokilaaksoa pitkin ja kiersivät Ruotsiin saakka. Palatessa oli laukut tyhjät ja paljon rahaa. Aina matka ei ollut turvallinen. Seuraavan tarinan kertoi Hietapellon Leukko: – Kerran oli laukkukauppiaat palaamassa pitkältä matkalta ja he yöpyivät Knuutin talossa kirkolla. (Ei nykyisiä asukkaita) Talonväki huomasi, että kauppiailla oli paljon rahaa. Yöllä kypsyi tuuma kauppiaiden ryöstämisestä. Hän lähti poikineen aamulla kauppiaiden perään ja tavoitti heidät Vepsunojan luota. Kauppiaat huomasivat, että nyt on kuolema lähellä ja he yrittivät anoa armoa ja suutelivat tappajiaan kädelle ja poskelle, kuten on venäläinen tapa.

Ei armoa, kauppiaat tapettiin ja haudattiin läheiseen kumpuun, joka sai myöhemmin nimekseen Hautamäki. Leukon kertoman mukaan nämä Knuutin entiset asukkaat tunnettiin sen jälkeen rahamiehinä ja he omistivat paljon kultarahaa. Kirous oli kuitenkin päällä ja suku hävisi tykkänään.

Vielä 1950-luvulla kertoi tätini, Reunan Lempi, että tuosta ojanahteesta oli löytynyt laukkuryssien laukun jäänteitä, kun he olivat kesantopellon ojia kaivamassa. Nyt nuo pellot ovat minun viljelyksessäni ja kasvavat luomuruista. Saapa nähdä, vieläkö kirous jatkuu. Toinen niitty vähän ylempänä on kuulemani mukaan Isonvihan aikainen venäläisten sotilaiden hautausmaa, kertoi Kytölän Raakel äitinsä kertoneen. Johan tässä syyllistyy hautojen häpäisyyn, kun kyntelee vainajien pyhiä lepopaikkoja.

 

Oikein heräsi nostalgiset muistot, kun vanhoja kauppoja ja kauppiaita muisteltiin. Osuuskaupan hegemonian ajat. Monet tarinat Juholan Matista ja hänen edesottamuksistaan. Piipon Eemeli ne vielä muistaa. Terveisiä vain Eemelille, jospa seuraavalla kerralla pantaisiin muisteluita nauhalle.

Monet tarinat on siitäkin illasta kun Vilkunan Joose, Salanteen Toivo, Juholan Matti, Lentosen vanha Toivo ja Korhosen seppä löivät pikkujuominkien päälle veikkaa, että kenellä on räähkin emäntä. Lähdettiin sitten kiertelemään jokaisen kotiin yömyöhään ja herättelemään emäntiä. Sieltä lensi yöastiaa niskaan ja toisista taloista kova metakka. En muista kuka sen oli loppujen lopuksi voittanut, mutta veikkapullo jäi siltä iltaa ottamatta, muisteli Vilkunan Joose.

Unto Karssi on aikanaan kirjoittanut väkevästi Nivalan kirkonkylän ja senaikaisten herrojen elämästä. Siitä on jo 60 vuotta. Taas olisi romaanin värkit, kun olisi kirjoittaja. Värkkiä olisi vaikka millä mitalla. Olen miettinyt, että jos tässä pääsisi vähän helpommalla, niin voisi penkoa noita vanhoja juttuja, vaikka olisi täällä toki paljon parempia taitajia, kuten Cajanuksen Ahti, Raivion Asko ja Elovaaran Eero, vaan jospa he ovat vielä laiskempia kuin minä.

Euroaikana olisi hyvä palata juurilleen ja lukea ja tukea paikalliskulttuuria, väkeviä persoonia ja ihmiskohtaloita. Kyllä niitä Nivalastakin löytyy monenkokoisia herneisiä ja pirtamoita, joiden elämä on ollut paljon värikkäämpää kuin nykyisten europoliitikkojen.

 

Kauppiaat ja myymälänhoitajat olivat omaa luokkaansa ennen vanhaan. He olivat jollain tavalla rahvasta ylempänä ja heillä oli tietoa jo ulkomaankaupasta, dollareista ja kahvinhinnan nousuista, joilla tavallista kansaa voitiin pelotella tai kiihottaa.

Monenlaisia myymälänhoitajia oli Karvoskylän Osuuskaupassakin minun muistini aikana. Tarinoita kuulin Jyrkän Antista. Hän oli poikamies ja lahjoitti aikanaan seurakunnalle hopeisia ehtoollispikareita. Tarina, joka ei pidä paikkaansa, kertoi, että Antti olisi saanut lentävän keuhkotaudin ehtoollismaljasta ja saanut siitä kimmokkeen pikarien lahjoittamiseen. Antti taisi kuolla Tyhtilän peräkamariin.

Sitten oli myymälänhoitajana Kalervo Salo, joka nousi SOK:n johtokuntaan. Samassa vanhassa valokuvassa häärii nättinä myymäläapulaisena Paavolan Esteri, jonka Reino sitten nappasi omaksi apulaisekseen.

Viirte-Ailia muistellaan vieläkin ja hänen epäonneaan avioliittoasioissa. Molemmat kihlatut kuolivat sodan seurauksena. Sitten oli sodan jälkeen savolainen Laitinen: – Ei oo hiivoo, huomenna tulloo.

Kalevi Kannus oli riski mies ja tarmonpuuska. Hänen ansiostaan Ojankylälle saatiin urheilukenttä. Kenttä on ruohottunut, eikä Kalevistakaan ole kuulunut mitään.

Monet entiset kauppiaat ja myymälänhoitajat jäävät Nivalan historiaan pitkiksi ajoiksi. Pietikäisen Aabraham oli toisinaan tiukka ja äreä. Kauppayhtiön Nikolai oli temperamentikas apulainen ja isänmaallinen mies. Osuuskauppa oli monia mieleen jääneitä miehiä ja naisia. Pelon Ake oli herrasmies ja urheilun ystävä. Isotaluksen Einolta Haapalan myymälästä haettiin monet leipäkantamukset.

Silloin kaupan artikkelit olivat paljon suppeammat. Piikkilankaa, sokeria, kahvia, lamppuöljyä, 24 linjan lampunlasia, suolaa, riisiryynejä harvoin ja tupakkaa useammin. Istuttiin kaupassa narukerän päällä ja miehet tupruttelivat piippua, Työmiestä ja Saimaata. Kauppa oli savua täynnä ja oli tunnelmaa. Kauppa oli kylän keskus ja siellä tiedettiin ensimmäisenä maailman tapahtumat.

Rahaa oli kummasti sodan jälkeen. Olihan sitä kun saksalaiset painoivat sitä koneilla. Arvo oli kuin Italian liiralla. Sitä sai olla repullinen ja isoja viisisatasia vilahteli. Sitten huomattiin, että rahaa on liikaa ja väärää rahaa. Eräänä yönä leikattiin paperirahat poikki. Siitä se sotien jälkeen kauppa elpyi ja moni perinteinen kauppias putosi vauhdista, kun tuli uusi elintarvikelaki, kylmiöpakot ja kaikenlaiset määräykset. Ensin loppui elintarvikkeet ja sitten koko kauppa.

Tilalle on tullut uusia erikoisliikkeitä. Yksi myö voita ja leipää, toinen polkupyöriä ja pyykkikoneita. Ennen oli myös vaihdantatalous. Vietiin viljaa, heinänsiemeniä, puolukoita, voita ja pajunparkkia. Tasattiin laskua päikseen. Joo, mutta niin se on että: Työlki pärjää, mut kaupalla rikastuu.

Pitäneeköhän paikkaansa?

30.10.1995

 

Yrittäjiä ei näytä kiinnostavan kokousasiat, eikä luottamuspaikat. Tekemistä on näinä päivinä tarpeeksi oman yrityksen kanssa ja päälle painaa valtiovallan hurskas toive, että pitäisi työllistää lisää.

Soitin Metsäteollisuuden toimistoon ja kyselin tämän vuoden liikevaihtoja ja työntekijämääriä. Kemiallinen puunjalostus Suomessa saa liikevaihtoa 55 miljardia tälle vuodelle. Tämän teollisuuden palveluksessa on 30.000 työntekijää ja 10.000 toimihenkilöä, eli yhteensä 40.000 ihmistä vastaa puolesta Suomen viennistä ja henkilökuntamäärä on vain laskussa.

Tässä teollisuudessa liikevaihto yhtä työntekijää kohti on 1.375.000 markkaa. Pienteollisuudessa ja palvelualoilla liikevaihto yhtä työntekijää kohti 250.000 – 300.000. Tarvitaan siis viidestä kuuteen työntekijää, että saadaan sama liikevaihto kuin kemiallisessa puunjalostusteollisuudessa. Jokaisesta työntekijästä työnantaja tai yrittäjä maksaa välillisiä työvoimakustannuksia noin 50.000 – 60.000 markkaa vuodessa. Pienyrittäjä maksaa siten samasta liikevaihdosta noin 300.000 markkaa välillisiä kustannuksia, kun puunjalostusteollisuus maksaa vain 60.000 markkaa. Ja samassa suhteessa maksetaan myös palkkoja.

Tämä laskelma vain osoittaa, kuinka hemmetin vaikeaa on hallituksella saada palvelualaa työllistämään ja jotenkin oikaistua tuota asiaa. Samanaikaisesti joka päivä lukee lehdissä uutisia, että pankit saneeraa, kunnat saneeraa ja metsäteollisuus saneeraa. Tietenkin ihmisiä ulos.

 

Kyllä se yleinen mielipide on hitaasti syttyvää. Nyt on kauhea mekkala siitä, että kuntien talouksia karsitaan ja vähennetään väkeä. Maataloutta ajetaan alas ja maaseutu tyhjentyy.

Ei tämä mikään uutinen ole. Näistä kaikista on tehty päätökset jo Esko Ahon porvarihallituksen aikana, kun Suomi liittyi Euroopan Unioniin ja kansa niin halusi. Tai sanotaan että niukka enemmistö. Euroopan Unionin perussopimus tehtiin silloisten jäsenvaltioiden toimesta 1991. Suomi hyväksyi kansanäänestyksen jälkeen kaikki Maastrichtin sopimuksen kohdat mukisematta. Siis talousunionin, rahaliiton ja yhteisen sotilaspuolustuksen. Ainoastaan Tanska ja Englanti neuvottelivat ja saivat erillisen sopimuksen irti Euroopan Unionin rahaliitosta. Suomi on hyväksynyt kaikki ja myös allekirjoittanut kaikki asiakirjat.

Siinähän on sovittu kaikki ne toimenpiteet, jotka Lipposen hallituksen täytyy panna täytäntöön. Siihen kuuluu Suomen talouden saattaminen kuntoon kovalla kädellä. Julkista taloutta karsitaan rajusti ja se tietää valtion ja kuntien palveluksessa oleville 600.000 ihmiselle sitä painajaista, että vähintään joka kolmas lähtee seuraavan viiden vuoden sisällä. Ei tämä ole mikään tämän päivän uhkakuva ja Lipposen piruilua.

Euroopan Unioniin liittyminen tietää myös sitä, että ei tarvita enää mitään kansanäänestyksiä, eikä tule, kun kerran on perustuslaki tulkittu niin, että yksinkertainen äänten enemmistö riittää liittymispäätökseen ja kaikkien sitoumusten täyttämiseen, maatalouden saattamista samalle viivalle muun Euroopan kanssa ja julkisen sektorin alasajoa. Kaikki mitä poliitikot puhui silloin, niin Aho kuin Väyrynenkin, että Suomi päättää vielä rahaliitosta ovat täyttä puppua.

Juna on lähtenyt liikkeelle, eikä sitä mikään pysäytä. Pirullisen tempunhan ne tekivät meille nuo herrat, eikä siihen taida olla tyytyväisiä muut kuin vientiteollisuus ja suurpääoman omistajat.

 

Jos maatalouden alasajo merkitsee vain traktoreiden vähentämistä ja romppeen menetyksiä se ei vielä ole koko maaseudun menettämistä. Kyllä kait kaikki nyt ovat jo tietoisia siitä että eletyt seitsemän lihavaa vuotta olivat täyttä kuplaa. Ulkomaanvelka kasvoi tuona aikana miltei nollasta 400 miljardiin. Siinä se meidän hyvinvointi oli.

On tervettä tulla takaisin, mutta henkisesti tämäkin murros rassaa lujasti koko Suomea. Se jakaa kansan rajusti hyvinvoipiin ja toisen luokan kansalaisiin ja ruumiita tulee liukuhihnalta. Talvi- ja jatkosodassa kuoli runsaat 60.000 kuutena sotavuotena. Nyt kuolee alle 43-vuotiaita työttömyyden sankareita vuosittain 50.000 kappaletta. Lentävät hermonsa menettäneinä juoppohulluina eläkkeelle. Pahaa tässä on, että nämä ruumiit jäävät keskellemme muistuttamaan siitä, että veli on jätetty. Toistaiseksi heille tulee eläkkeet ja päivärahat, mutta miten kauan. Sama se sille rahallekin, mutta ainutkertainen ihmiselämä on menetetty. Mutta ei tuo tunnu ketään liikuttavan.

Tulee vielä rauta-aika. Nykyisiä kulkutauteja on työttömyys ja syrjäytyminen. Sitkaat jäävät henkiin ja varmasti Suomi säilyy. Ei enää itsenäisenä valtiona, mutta jonkinlaisena vähemmistökansana ja kulttuurina kuitenkin. Eläköön Suomi.

 

Jansu

 

P.S. Sille lukijalle, joka tiedusteli, voiko hallituksen päätöksestä Kelan pohjaosan leikkaamisesta valittaa Euroopan tuomioistuimeen vastaan, että voi ja se on maksutonta. Asiassa avustetaan puh. 90-7001531, Eurooppa-tiedotus.

1.11.1995

 

Kyllä säät voi muuttua vuorokaudessa rutkasti. Oltiin sunnuntaina jänismetsällä. Oli aivan tyyni sää. Lämmintä toistakymmentä astetta ja aurinko paistoi. Oli mukava istuskella nuotiolla ja kuunnella tulen huminaa. Tuntui, että Luoja järjesti kauniin kesän päätteeksi vielä tällaisen juhlien rääppiäistilaisuuden.

Kun tuli arki ja maanantai, oli luontokin muuttunut täydellisesti. Räntää oli satanut yön aikana ja sitä tuli pitkin päivää lisää. Oli harmaata ja tuulista. Oli liian kova kontrasti vuorokauden sisällä. Pakko se vaan on alistua. Tiistaina olikin sitten aurinkoinen pakkaspäivä ja maisema täysin talvinen. Muutokset niin nopeita kuin olisi muuttanut Unkarista Kilpisjärvelle.

 

Sain kirjeen Suomussalmen Juntusrannalta. Lähettäjä oli Taisto Kivioja. Ei liene ainakaan Kivi-Kallen poikia. Toinen Taisto.

Otit kantaa kirjoituksessasi terävästi, mutta fiksusti. Kehuit ja haukuit tasapuolisesti. Asiasi oli paikallislehden vastuu ja puolueettomuus. Moitit sitä, että lehti on liiaksi EU-vastustajien äänitorvi. Asia saattaa ja taitaa olla näin. Nivalassa ja Kalajokilaaksossa EU-kansanäänestyksessä ihmiset olivat monenkin mielestä patavanhoillisia, kun vastustivat liittymistä Euroopan Unioniin. Sen vuoksi kirjoittelijoiden enemmistökin oli vastustajien puolella. En muista hylänneeni yhtään EU:n puolustajan lähettämää kirjoitusta, mutta niitä tuli vähän.

Muuten välihavaintona, että suuressa vaalikeskustelussa Kalajokilaakson kansanedustajaehdokkaista vain Maija-Liisa Veteläinen ei ollut jyrkästi EU:ta vastaan, vaikka kaikki muut olivat. Kuitenkin vain Maija-Liisa meni alueelta läpi.

Kirjoitat, että EU:n ansiosta maanviljelijäin tulotaso putosi 2-3 kuukauden työpanosta vastaavalle tasolle, mikä on kohtuullista. Siitä huolimatta ne vaihtavat traktoreita ja autoja maailmanennätystahtiin, toteat. Pitäisi puhua enemmän työttömien, työntekijöiden ja virkamiesten ahdingosta.

Kyllähän minä olen hirvitellyt sitä, että työttömyys on tällaisissa lukemissa ja kansaa jaetaan kahtia. Se vaan näyttää olevan niin, että sille ei mahda Martti Ahtisaari toimikuntineen, Paavo Lipponen hallituksineen ja kirkon päämies yhtään mitään. Eikä minulta tai Taistolta kysytä miten asioita ajetaan. Karavaani kulkee ja niin edelleen.

Taidat yllyttää minua maanviljelijöiden kimppuun. Jos sanon, että se on aivan oikein, että maanviljelijäin tulot putoavat kolmen kuukauden työtuloa vastaavalle tasolle ja että he ovat saaneet kohtuuttomasti ilman työntekoa, niin varmasti olen entinen toimittaja. Tämä pitää lähelle paikkaansa sellaisille viljelijöille, joilla ei ole karjaa, mutta kyllä karjanomistajat tekevät vähintään kaksin- kolminkertaisen tuntimäärän vuodessa, mitä normaali virkamies.

Niin ja kyllähän se Taisto asia niin on, että kaikki uusi pelottaa kansalaisia, kun ei ole tietoa mihin mennään. Se on aivan ymmärrettävää. Jos pitäisi liittyä takaisin viimeiseen emämaahan, eli Venäjään, niin varmasti olisi reaktiot vähintään yhtä kovat. Jonkinlaisen autonomian saamme EU:ssa, mutta aisan yli potkimisia ja omaa politiikkaan meille ei sallita.

No, meitä tämä enää vähät liikuttaa, vaikka mennään Natoon ja EU:n, aina sitä jää joku sukua jatkamaan, eikä meidän aikana maailma ehdi enää paljon muuttua. Olisi mukava turista lisää kahden kesken, sillä tätä jaarittelua ei ole tarkoitettu kovin pitkästi yleiseen jakeluun. Käy toimituksessa, kun tulet juurillesi.

 

Sain lyhennelmän valtion ensi vuoden budjettikuvioista. Vaikka summat on suurin piirtein jokaisella tiedossa, niin tilannetta ei osaa suhteuttaa mielikuvissa. Kun tässä opuksessa oli graafiset piirrokset ja pylväiköt menoista ja tuloista, niin se hätkähdytti.

Vielä muutama vuosikymmen sitten oli sivistystoimen pääluokka ja maatalouden pääluokka ehdottomasti suurimmat talousarviossa. Nyt ne ovat molemmat pudonneet kärkipaikoilta ja sosiaaliturva ja terveydenhuolto on lähes kaksi kertaa niin suuri kuin sivistystoimen pääluokka. Toiseksi suurin onkin sitten valtion lainojen korkomeno, eli hiukan vaille 30 miljardia. Uutta lainaa otetaan nettolisäyksenä lähes 40 miljardia.

Jos tämän 193 miljardin budjetin suhteuttaa pikkutaloon, jossa tulot on 193.000 markkaa vuodessa, niin siitä voi ryhtyä laskemaan. Velkaa on talossa yli kaksinkertainen määrä, eli 400.000 markkaa. Vanha isäntäpari  ja kolme työtöntä isännän velimiestä nielevät melkein kaikki talon rahat ja töissä on vain yksi poika vaimonsa kanssa. Lainanhoitoon menee 30.000 markkaa ja uutta lainaa pitää ottaa 40.000 markkaa syntivelkoihin. Saa nähdä kauanko osuuspankinjohtaja torppaa luotottaa, näin Suomi rakentaa.

6.11.1995

 

Onko aika huonontunut. Ihmisillä on vimmatun moinen kiire. Aina johonkin menossa kuin Urpelan Sepon romaanin päähenkilöt. Nyt ei hiihdetä Ruijaan tai Kannonkoskelle rautatietä rakentamaan. On muut kiireet.

Ennen vanhaan isännät vetäytyivät rospuuton aikaan jo ”sisäruokintaan”. Tupien penkeille ja pankoille juttuja jupisemaan. Tulee mieleen Kosken Markku, jolla oli jo turkki päällä, karvalakki päässä ja kintaat kädessä heinään lähtöä varten, mutta kun tuli Hietapellon Jussi kylään, niin samassa asennossa päivä raatattiin turkkia löysäämättä ja heinänhaku jäi seuraavaan päivään. Ei siinä ollut akoilla vara mennä huomauttelemaan. Tai Haapaniemen penkillä Laurin tarinoita kuuntelemassa.

Jutut olivat harmittomia hevoskauppoja ja tarinoita siitä, miten kova Tiilipaikan Liisa on hamppuja loukuttamaan ja Kytölän Rauha ruista leikkaamaan. Tietenkin uutta tuoreutta juttuihin toi se, jos oli tullut tietoon jo sekin tapaus, kun Pysäyksen Hermanni ja Rustingin Jussi olivat ampuneet erikoisen näköisen ketun. Siinä piisasia ukkeilemista ja sitä ketunnahkaa kannatti käydä asioikseen kahtomassa.

Näin illat kuluivat ja maailmaa parannettiin. Miksikä ei? Hyvä asento ja raataamaan. Saa puhua jonninjoutavia ja ukkeilla maailmanmenoa.

 

Onkohan niillä Helsingin herroilla nyt turhautunut tunne, kun ei mitään oikein tapahdu, eikä pääse tekemään sankaritekoja?

Paarikiven elämän kohokohta oli, kun hän sai palata Moskovasta tuomisinaan tieto Porkkalan palauttamisesta. Kekkosella oli omat hekumalliset hetkensä. Nootit Neuvostoliiton herrojen kanssa ja sitten taas makoisia juttuja villisikajahdissa ja pienissä sikunoissa.

Saipa sitten Lapin kierroksen jälkeen sanoa paukauttaa tiedotusvälineissä, että hän on päättänyt antaa kaikki vanhat asutuslainat takaisin. Voi pirhana, kun isännät salatorpilla ja linja-autoaseman kuppiloissa hykertelivät, että kyllä se Urkki sentään ymmärtää veteraaneja.

 

Tänään on vaikea tehdä sankaritekoja, kun työ ei enää näy julkisesti. Ei siellä tietokoneen muistilokerossa ole paljon näytettävää, josta voisi kokea ja sanoa, että panepa paremmaksi. Siihen pitää olla riski mies.

Muisteltiin siinä rovasti Cajanuksen pojanpoikien kanssa vanhaa Maammekirjaa ja Topeliuksen kertomuksia. Siellä kerrottiin, että jossain Vuoksen partaalla asui huimia veljeksiä, joilla pakotti voimat ja oli huikea mieli kepposten tekoon.

Aivan kodin lähellä oli hiekkaharju, joka erotti Laatokan ja Vuoksen vedet. Pojat saivat päähänsä kaivaa kanavan hiekkaharjun poikki ja päästää yläpuolisen järven tyhjäksi. Pieni navero saatiin auki, mutta yöllä vedenpaine teki tehtävänsä ja mursi hiekkaharjun vieden mennessään koko harjun ja läheiset talot kauhean jyminän kanssa. Mahtoi olla näky ja kokemus, kun veljekset humauttivat hetkessä neljä kilometriä pitkän järven tyhjäksi. Siinä tunsi varmasti tekemisen riemua.

Toinen tarina kertoo, että eräät veljekset yrittivät laskea Saimaan kaivamalla kanavaa. Urakka jäi kesken. Onneksi. Silloin ei tunnettu kanavien sulkujärjestelmiä ja jos veljekset olisivat onnistuneet loppuun saakka, niin koko Saimaa olisi humahtanut Suomenlahteen.

On niitä tosin esimerkkejä lähempänäkin. Käykääpä vaikka kävelemässä Tauno Linnan Linnanmäki alhaalta ylös, niin jopa huimaa tunne vatsanpohjassa jo siitäkin, että kova on ollut urakka. Taitaa olla Faaraon pikkupyramidin korkuinen ja kokoinen lammen pinnasta mitattuna. Siinä on yhden miehen näyttö. Harva ihminen pystyy maankuorta merkittävästi muuttamaan elämänsä aikana. Tahtoo jäädä pinnan raapimiseksi. Jos on riskimpiä, niin pankaapa paremmaksi.

Kuuluu tuo Kiinan muuri olevan sellainen maamerkki, joka näkyy ja erottuu avaruuslaivastakin. On siinä pantu kiviä kiven selkään ihmiskäsivarsin. On peto ollut kivinen urakka, sanokaa minun sanoneen.

 

Kyllä siinä piisaa ukkeilemista, mistä niillä Helsingin herroilla riittää mielikuvitusta paperien pyörittämiseen. Ei kunnon työtä, vaan jonninjoutavaa. No, eihän siinä hommassa tule palava eikä näläkä.

Mistä niille nyt hommat riittää, kun asiat päätetään siellä Brysselissä? eikö sitä pitäs nyt riivikolla , kun muitakin palakollisia sanotaan irti, niin panna puolet pois noista kansanedustajista. Nehän vaan jää sinne toimettomaksi niin kuin se Neuvostoliiton lossivahti, joka sai palkkaa ja kävi virkapaikalla säännöllisesti, vaikka lossia ei ollut paikalla enää vuosikausiin.  Oli vaan unohtunut mies ja virka. Sillä oli hyvät hermot, eikä lähtenyt turhaan valittelemaan asiasta.

Saattaapa hyvinkin olla, että ei nämä meijänkään miehet osaa sieltä Arkadianmäeltä pois lähtiä, vaikka hommia ei olekaan. Mitä nyt hulluja, kun palkka juoksee ja hyvät luontaisedut. Ois varmaan mukava olla siellä eduskunnan saunassa kuuntelemassa, mitä ne pojat nyt oikein raataa.

 

Piteli mukavaa syksyä. Nyt tuo ropsautti lumen ja vahvan sulaan maahan. Ei tiijä hyvää. Siinä katuaa ruis, kun laiho hautuu sulassa maassa. Ja sanokaa minun sanoneen, että kyllä on leessua liikkeellä eestalavena, kun tuli lumi suliin maihin.

Raatataanpa tulevalla viikolla lissää.

8.11.1995

 

Oli suuret hautajaiset Israelissa. Elämä on joskus traagillista. Ihminen kerkiää saavuttaa monenlaisia tavoitteita, mutta myös menettää ne elämänsä aikana. Israelin pääministeri Rabin nousi kansan johtajaksi sotapäällikkönä valloittamalla Israelille alueita Egyptistä, Jordaniasta ja Libanonista. Kolme naapuria saivat tuntea Israelin haukkojen iskun, kun lähtivät yhdessä hyökkäämään Israelin kimppuun.

Ne ovat kuitenkin olleet maailman verisimmät rajat, jossa ihmisiä on tapettu puolin ja toisin. Aina kostaen. Israel lupasi lujina aikoina tappaa heti useita palestiinalaisia yhden tapetun israelilaisen sijasta. Näin myös tapahtui vuosikaudet. Katkeruus kasvoi ja siinä on katkeruus ja sota siirtynyt jo sukupolvien yli.

Rauhan häämöttäminen ja jonkinlaisen sopimuksen tekeminen oli nyt ammutun Rabinin ansiosta. Alueet vallanneena sotapäällikkönä hän oli valmis ne palauttamaan rauhan eduksi, mutta se ei sopinut ääriaineksille. Rauhasta tuli sen isän kuolema.

 

Kyllä se muuten on vaikea käsittää pohjoismaalaisen sitä mentaliteettia, mitä näissä Lähi-idän maissakin on, se on arvaamatonta ja raakaa porukkaa, jotka Jumalan tai Allahin nimeen tekevät kauheita tekoja. Niinhän se on, että Jumalan ja uskontojen nimiin on käyty verisimmät sodat.

Esimerkin tästä sai Kyproksella. Majapaikkani ja yksikköni oli aivan Nikosian vanhan kaupungin muurin vieressä. Pesäkkeemme oli turkkilaiset ka  kreikkalaiset erottavan vihreän linjan päässä.

Eräänä päivänä eräs kreikkalainen mies ajoi huomaamatta tuttua katua ohi vartiopisteemme turkkilaisten puolelle. Havaittuaan tilanteen hän alkoi huutaa apua, sillä tiesi tästä koituvan ikävyyksiä. Mies yritti juosta neljännen joukkueen pesäkkeeseemme, mutta turkkilaiset saivat miehen kiinni ennen kuin hän ehti suomalaisten YK-pesäkkeeseen. Joukkueenjohtaja yritti saada huutavaa miestä pois turkkilaisten jeepistä, mutta sai nyrkistä otsaansa. Siinä ei kunnioitettu YK:n oikeuksia.

Seuraavana päivänä mies löytyi Nikosian toiselta laidalta hiekkakuopasta. Hänet oli elävältä leikelty ja silvottu. Sellaista on vaikea käsittää, vaikka olisikin sotatila. Ei luontokappalekaan enää tapettua ja voitettua kohtaan osoita julmuuksia. Siinä se on ero ihmisen ja eläimen välillä pahimmillaan.

Jospa Rabinin kuolema koituisi vihdoin sovinnoksi ja järki voittaisi. Mieli tekisi uskoa, mutta se tuskin toteutuu vieläkään.

 

Suomi on vaurastunut ja yksi sukupolvi elää aina yhdessä ruokakunnassa, eikä kovin ahtaastikaan. Lapsilla on omat huoneet, stereot, videot ja tietokoneet. Yhtä heiltä kuitenkin puuttuu, eli aikaansa antavat vanhemmat ja isovanhemmat.

Ei ole sellaisia pappoja ja mummuja, jotka hoitaisivat silloin kun isällä ja äidillä on kiirettä. Ei ole pappoja, jotka kertoisivat vanhoja tarinoita ja opettaisivat luonnon ymmärtämisestä. Poikalasten täytyisi löytää miehenmalleja ja oppia elämää varten.

Ennen oli taloissa monta sukupolvea, mummoja, pappoja, vanhojapoikia ja –piikoja. Lapsen ja vanhempien monitahoinen vuorovaikutus oli rikasta. Muistelen, että edesmennyt Takalon Roope oli sellainen pappa, joka jaksoi leikkiä Sirkan päivähoidossa olevien lasten kanssa. Roope veteli kelkassa ja kertoi tarinoita. Siinä lapset kuuntelivat silmät pyöriänä Roopen tarinoita.

Minulla olisi siihen tilaisuus joka ruokatunti, mutta kyllä tahtoo jäädä oma panos niin vähäiseksi, että joskus tuntuu pahalta. Kuitenkin sitä ehtii ystävystyä jo lasten kanssa niin, että he odottavat aina kun tulen syömään. Jos istahtaa hetkeksi sohvalle, niin tullaan satukirjan kanssa ja peruutetaan syliin. Ruokapöydässäkin syöttö on joskus minulta parempaa kuin hoitajalta. Millä tuulella sattuu nyt olemaan.

Keinoisänäkin oleminen on joskus kovin velvoittavaa. Lapset varmasti muistavat, jos on töykeä tai kiireinen. Muistavat taas sitten hyvän päivän, jolloin on ollut enemmän aikaa leikkiä heidän kanssaan. Ei siinä niin ihmeitä aina keksitä, mutta jutellaan miten riski se meidän isä on ja mitä kaikkea se tekee, kun isä tulee kotiin.

Mikään ei ole niin ehdottoman varmaa ja luottavaista kuin poikalapsen usko isän kykyihin ja voimiin. Sen uskon horjuminen tuntuu pitkälle elämässä ja voi merkitä tulevan miehen elämässä syviä ristiriitoja ja estoja isän roolissa. No, kukaan ei ole varmasti täydellinen, mutta jokainen isä on korvaamaton elämän tietyssä vaiheessa, niistä hetkistä pitäisi osata nauttia.

Hyvää isänpäivää teille nykyisät, jotka olette sentään monta kertaa parempia kuin me vanhan ajan köriläät, jotka olemme pitkälti tunnevaivaisia jo oman elämänkin osalta.

13.11.1995

 

Sailaksen Aarne näki minua terveyskeskuksessa. Tällä kertaa olin jutunteossa. Aarne tuumasi, että minunkin juttuni ovat sairaskertomuksia. Minkäs sille voi, kun ruumis tulee raihnaiseksi. Mutta heikossakin saviastiassa voi palaa elävä tuli. Nyt vihloo niskaa. Ei puhettakaan, että äkkivilkasuja sivummalle. Pitää kääntyä kuin susi ja tehdä täyskäännös jos haluaa nähdä selkänsä taakse.

Toinenkin vaiva on alkanut tuntua. Helsingissä käyn nykyään vain viiden vuoden välein. Ennen useammin. Seurasin, miten kaupunki on muuttunut. Ei paljon aina reissun välissä. Ihmettelen vain aina Aleksis Kiven patsaalla, että jo on kumma, kun ei vaihda jalkaa välillä ollenkaan. Eikö siinä mene turraksi, kun istuu aina sama jalka polven päällä.

Nyt ei tarvitse moittia Aleksia. Minulle on tullut tämä vaiva konkreettisesti. Olen aina istunut oikea jalka polven päällä ja nykyisin se menee nopeaksi turraksi ja kun äkkiä lähtee liikkeelle, niin kontalleen menee kun ei ole toista jalkaa.

Nyt on toinenkin vaiva. Luin lehdestä, että tällainen pinttynyt tapa voi aiheuttaa vuosikymmenien jälkeen jalassa verisuonten tukkeutumista ja jalka kylmenee. En ole istua jököttänyt vielä niin kauan kuin Eino Leino jalka polven päällä, mutta vaivat ja merkit ovat selvät, että jalka pitäisi vaihtaa.

 

Tavat ja työ jättää aina omat ammattitautinsa. Reunan Topi tuumasi, että vanha autonasentaja ei osaa nukkuakaan muuta kuin sängyn alla, kun on ikänsä auton alla maannut. Ennen sanoivat, että TVH:n miehen erottaa jo röntgenkuvista, kun on lapion ponnen kuva keuhkoissa. Se on tullut vuosikymmenien nojailusta.

Kyllä se ikä tuo myös niitä sielun vammoja. Alkaa huomata monesti, että juttu ei käy yksiin nuorempien kanssa. Omat mielipiteet tuntuvat oikeammilta. Se on kyllä jo hälyttävä merkki. Siinä ei ole kuin kaksi mahdollisuutta. Joko on originelli itseajattelija tai sitten on pahasti ja latvalta laho. Siinä onkin aina testin paikka. Kokeilla onko joka toisen kanssa jo eri mieltä.

Ihminen tulee usein vanhemmiten melko itsekkääksi ja mukavuudenhaluiseksi. Sitä on jo kun juurikka tuvan nurkassa. Vie paljon tilaa ja kuitenkin lämpöarvo on vähäinen. Kitkuavaa savua ympäristöön ja savupiipun kautta se leviää lähiympäristöönkin. Ennen aina tiesi hajujen perustella, kun kylillä liikkui, missä talossa poltetaan juurikoita.

 

Hajuista voi nykyisinkin päätellä paljon. Eräs Merita Pankin johtaja totesi toissapäivänä, että kun ajaa Ylivieskasta Iisalmen suuntaan autolla, niin lietelannan haju alkaa Raudaskylästä ja päättyy Punaiseen Myllyyn. Siitä saa arvata, että Nivalassa vielä asutaan maata lujasti ja sehän on tietenkin pankkimiehille hyvää vakuutta. Mitenkähän se sitten vakuusarvoina pankissa noteerattaisiin.

 

Nivalassa on ainakin yksi hyvä asia. Täällä on hyvä vesi. Sen huomaa vasta kun käy jossain muualla ja varsinkin suurissa kaupungeissa. Se on kuitenkin sellainen luonnonvara jota ei riitä kaikille. Keskiviikkona puhuttiin Sähkö-Vesitalolla Kalajokilaakson vedenhankinnan historiasta. Oli tehty oikein filmikin asiasta.

Tämän päivän nuoret rouvat eivät tiedä, että lenheetiä ei ole ollut ikuisesti, kun päästävät hanasta kirkasta vettä kattilaan. Vielä puoli vuosisataa sitten vesi vedettiin jo näihin aikoihin kelkalla savikolosta tai joesta, kun kaivot tyhjenivät. Se oli naisten ja keskenkasvuisten kossien hommaa. Siinä oli vaatteet märkänä aina kun vesireissun teki.

Kalajokilaaksossa on tehty tässä asiassa sosiaalista työtä. Siihen aikaan kunnan johdossa istui 90-prosenttisesti sivukylän isäntämiehet. Kun vesijohtoja vedettiin kaukaisimpaankin mökkiin Pahkaperälle, niin liittymämaksu oli sama kuin kirkolla. Se ei tietenkään olisi onnistunut, jos olisi seurattu liiketaloudellisia laskelmia. Tämä on luettava Keskusta – Maalaisliiton ansioksi, sillä he olivat silloin vallassa. Siinä saivat isäntien lisäksi myös mökkiläiset, ei sosiaalisin, vaan humanistisin perustein vesijohdon.

Samassa tilaisuudessa pohdittiin, miten haavoittuvaksi yhteiskunta tulee, kun ollaan yhteisten piuhojen, sähkö-, puhelin- ja vesijohtojen varassa. Jokin katkos voi halvaannuttaa koko homman ja silloin on hätä. Yksi mielenvikainen terroristi voisi aiheuttaa melkoisia ongelmia.

 

Kaikki eivät mieti tekojaan ja aikeitaan pahalla. Nivalassa on yksi mies, joka intohimoisesti lottoaa ja hänellä on päämäärä ja elämäntehtävä jos lotosta voittaa rahaa. Hän aikoo toteuttaa elämänsä unelman. Unelma on tämä: Jos tulee miljoona, hän ostaa viisi tynnyriä pirtua ja käy kaatamassa Nivalan vesitorniin jonain lauantai-iltana saunan jälkeen ja menee sitten kuuntelemaan Jyrkän myllyn suuntaan, minkälainen pöminä kirkolta alkaa kuulua. Toistaiseksi on ollut oikein vain kolme ja lisänumero.

Saahan niitä unelmia olla. Paremmin jaksaa huomiseen päivään.

15.11.1995

 

Lueskelin viime yönä Helsingin Sanomain viikkoliitteestä akateemikko Erik Allardtin 70-vuotishaastattelun. Tämä älykkökin tunnusti, että nuoruusvuodet olivat vaikeita ja sota oli siihen syyllinen: ”Olin syvästi tyytymätön itseeni ja epävarma löytäisinkö tietä eteenpäin”, tunnustaa Erik Allardt. Hänen nuoruudenaikaiset runonsa kuvastivat maailman tuskaa ja vasta myöhemmin hän tajusi, että sotavuodet olivat keskeyttäneet hänen normaalin tunne-elämänsä kehityksen.

Sodasta kärsivät fyysisesti ja henkisesti sotien veteraanit, mutta vähän on pohdittu juuri tätä Allardtin mainitsemaa tunne-elämän invaliditeettia, jotka kantavat sota-ajan lapset, eli nykyiset eläkeikää lähentelevät ihmiset. Miehille se on ollut kovempi, koska kaikki odotukset senaikainen yhteiskunta kohdisti voimakkaimmin miehiin. Silloin ei puhuttu tasa-arvosta, vaan poika sai varttua vuosisataisten esikuvien ja arvomaailmojen mukaan.

Sota-ajan pelot, köyhyys ja ahdistus eivät ole menneet ohi jälkiä jättämättä. Epävarmuus on näkynyt heikkona itsetuntona ja siitä aiheutuvana hallitsemattomana näyttämisen tarpeena. On pitänyt päteä ja näyttää kovuutensa.

Tämä veteraanien varjossa kasvanut sukupolvi koitti kasvaa miesten tahdissa. Työtä piti tehdä miesten lailla. Piti parannella entisiä ennätyksiä ja urakoita. Piti yltää tarinoihin ja ”sankartekoihin”.

Yhteiskunnan kannalta tämä oli hyvä ja välttämätön sukupolvi. Heikon itsetunnon ohella sitä patisti liikkeelle ja töihin myös mammona. Silloin tunnettiin ideologiat työ ja pääoma. Pääoma oli tavoiteltavaa ja sitä ruokki jopa kristinuskon toteuttajat, eli molemmat herätysliikkeet, lestadiolaisuus ja herännäisyys. Ne ovat Luterilaisen julistuksen läpilyömiä liikkeitä, jossa sivuutetaan vähällä Jeesuksen ”lepsuilu” – Katsokaa taivaan lintuja, eivät he kokoa aittoihinsa…ja niin edelleen.

Jeesus kuljeskeli opetuslastensa kanssa, eikä häntä nähty työnteossa ja kaikki seuraajat jättivät verkkonsa ja pajansa ja lähtivät vaeltamaan. Luther opetti, että ahkeruus ja työnteko kuuluu kristillisyyteen ja sehän on ollut ainakin saksalaisilla menestymisen avain. Vähemmän kehotetaan kirkon saarnastuolista ja Nivalan seuratupien puheissa, että heittäkää hellolleen koko puurtaminen mammonan parissa ja jakakaa viljanne ja ihokkaanne. Enemmän muistetaan mainita, että jotain uskovaista on myös ajallisesti siunattu, tarkoittaa pitkiä pytinkejä ja isoja karjoja.

Tämä sodanaikainen sukupolvi oli hyvää ainesta, kun tarvittiin jälleenrakentamista, sotakorvausten maksua ja Suomen nostamista jaloilleen. Ei ollut työttömyyskorvauksia tai lapsilisiä. Työtä tehtiin kilpasilla. Pöllinteko oli kilpalaulantaa, kanavankaivuu kirkkomenininkiä ja yötä päivää raadettiin. Oli näytön paikka. Itsetunto vaati asettumista valtuutetuiksi, lautamiehiksi, lautakuntien jäseniksi ja siinä hommassa oltiin tosissaan.

Oikein naurattaa mukana olleena sitä touhua. Tehtiin kunnallispolitiikkaa ja juntattiin ja uhottiin ja yritettiin näyttää voimamme. Mitä siitä nyt on jäljellä? Niveltyräisiä, rakkovikaisia katkeria ukkoja. Turhuuksien turhuus.

 

Nämä työnteon ja pätemisen ihanteet on romutettu. Mikään entinen ei ole enää pyhää tässä yhteiskunnassa. Allardt pohtii ja panee myös pohtimaan. Sitä tässä yritän jaaritella.

Mistä tämän päivän nuoriso saisi kimmoketta siihen, että Suomi nousisi taloudellisesti ja henkisesti? Työnteon ja siitä palkitsemisen ilo on viety sopimusvaltuuskuntiin ja Tupo-neuvotteluihin. Enää ei ihmisellä itsellään ole mitään sanomista ansiotasoonsa. Ennen oli rajattomat ansiomahdollisuudet, kun vietiin savotalla ”kannonlaitaan”, eli palstan päähän. Sai hakata niin paljon kuin haluaa ja tienata niin paljon kuin ehtii. Ei kukaan pannut ylä- tai alarajaa työnteolle. Pomo mittasi kanavat ja halkomotit ja tili tuli siitä.

Nyt työ on etäinen käsite. Yhteiskunta tasoittaa kaikki hyvin. Tilastokeskuksissa lasketaan tarkasti, paljonko pitää syödä vuodessa kotimaista sianlihaa ja minkä verran perunan ja suolan kulutusta vähentää. Kaikki se tapahtuu ”valistuksen” ja hintapoliittisin keinoin. Ihmismassa toteuttaa laskelmia. Samoin on palkan suhteet. Oletpa yksinhuoltajaäiti kotona tai korkeasti koulutettu lääkäri, saman verran on vähennysten jälkeen käytettävissä rahaa omiin mielihaluihin. Se ei motivoi kenties tulevaisuudessa kovin opiskelemaan ja kamppailemaan. Lähellä on kyllästymisen raja.

Yhteiskunta on tällä hetkellä hyvin epävarma ja etäinen asia. Kuka sitä ohjaa? Ei koskaan ole varmasti Suomessa ollut niin turhautuneisuutta kuin tänä päivänä vallanjaon osaltakin. Presidentti on turhautunut siihen, kun hänen oikeuksiinsa puututaan. Hallituksen ministerit tuntevat olonsa voimattomiksi. He vain sorvaavat lakimiesten avulla EU-sopeuttavaa lainsäädäntöä ja tulkitsevat perustuslakia hyvin vapaasti. Heillä ei ole mitään kansallista tehtävää, kun valta on luovutettu Euroopan Unionille.

Laaja hallituspohja kestää. Kepu on täysin hampaaton. Mitähän mahtavat hommata ja miettiä meidän kansanedustajamme? Ei ole kuulunut mitään Juhani Alarannasta, Kosken Markusta, Veteläisen Maija-Liisasta ja Kyösti Karjulasta. Kyllä mahtaa olla turhautunut olo.

Kuka Suomessa hallitsee? Onko se Viinanen, Ahtisaari, Lipponen, Ihalainen vai arkkipiispa? Kaikki ovat tyytymättömiä ja voimattomia. Koskaan aikaisemmin ei vallanjaon rajat ole olleet niin epäselvät kuin nyt.

Se ei voi olla heijastumatta tulevaisuuteen. Miten kokevat tämän päivän ihmiset nämä asiat? Kukaan ei ole valmis suureen muutokseen yhteiskunnassa. Ammattiliitot ja vientiteollisuus eivät pohdi ihmisen asiaa. Heille ihminen on vain numerosarjoja. Kansalle tarjotaan sirkushuveja. Namibiassa Etelä-Afrikan hallitus juotti kansalle viinaa, että se ei alkaisi napista. meille tarjotaan jo hyvin matalaa viihdettä, että ei pohdittaisi syviä.

Paljon ihmistä tappavaa tulee television kautta. Amerikassa järjestetään yksinkertaisille sellaisia ohjelmia, jossa he pääsevät keskenään torhimaan toistensa yksityiselämää ja vajavaisuuksia ja sitten nauretaan päälle. Vapaaehtoisia on kuulemma tulossa pilvin pimein. Niin kohta meilläkin. Jos pääsee televisioon se on elämän täyttymys, vaikka siellä ei olisikaan mitään uutta kerrottavaa.

Karavaani kulkee, mutta Betlehemin tähtiä ei näy.

11.12.1995

 

Huomenta että hujahtaa, tapasi sanoa Nevasaaren edesmennyt Paavo. Pitäisiköhän tässä antaa joku selitys lomaan ja pakinoiden puuttumiseen. Tiedän, että lakerikenkäjutut ja Lipposen aikaeroväsymykset menivät huonosti perille kansalaisiin. Ei ollut lakerikenkiä, eikä aikaeroväsymystä, kun ei aikaero Saariperältä tai Veelanninpuhosta niin kovin suuri ole tänne Nivalan kirkolle.

 

Ensinnäkin puolipäivätoimisen toimittajan kuuluisi viettää joka toinen viikko vapaalla. No, yrittäjänä se on täysin mahdoton, sillä asioita pitää kuitenkin yrittää hoitaa, vaikka työteho olisikin jo miltei nolla.

Toiseksi, kyllä sitä tämänikäinen ihminen kaipaa joskus jo lomaa. Sitä alkaa ajatus kiertämään niin samaa rataa, että tuntuu mahdottomalta saada edes jonkinlaista jutunjuurta. Sama väsymys tulee varmasti monelle muullekin ihmiselle joskus omassa työssään. Paskat, minä viitsi lähteä rankamehtään tänä päivänä. No, se on ymmärrettävää eikä se liikuta ketään ja sen tietää vain emäntä ja korkeintaan joku naapuri, että mitenkäs se Matti-isäntä nyt lonkkaa vetää. Minun hommassani kontrolleja on enemmän ja jos lintsaat viikon tai kaksi lomalla, niin kyllä luetaan jo seurakunnan kuolinuutiset tarkkaan, että joko se on potkaissut tyhjää.

Toinen voisi valita henkisen reppunsa toisella tavalla ja matkustaa ulkomaille. Minä tykkään hakeutua ihmisten pariin. Joku sanoi, että kun sinä pyörit noissa ”jätkäporukoissa”. Hakeutuisit konsertteihin ja viihtyisit kirjastossa.

Kyllä se on niin, että minä saan henkiseen reppuuni täyttöä tavallisten ihmisten parista. Varsinkin sellaiset ihmiset, joilla ei ole leuhkimista oman elämänsä ansioilla, ovat hyvää keskusteluseuraa. Elämässään jollain tavalla epäonnistunut ihminen, joka tunnustaa epätäydellisyytensä on kypsä keskustelukaveri.

Ei sitä aina jaksa jaamata paskantärkeitä asioita.

 

Istuttiin Saarimaan tuvassa Pate-isännän kanssa. Sen kun turistiin. Potkaistiin välillä keinustuolia kiikkumaan. Ajateltiin kettua ajatuksen ansalankaan. Pohdittiin maailmanmenoa. Pentti Linkola hätkähdytti muutama vuosi sitten Suomen lääkärikunnan. Hänet oli pyydetty alustajaksi lääkäripäiville. Linkola paukoi vasten näköä maan lääkärikunnalle, että olette tehneet kuolemansynnin, kun olette vähentäneet lapsikuolleisuuden näin pieneksi. Suomi ei kestä tätä väestömäärää.

Sain vasta käsiini erään ammattilehden, jossa kerrottiin, että ei Linkolan tarvitse olla huolissaan. Saman asian vahvisti naapurini, ylilääkäri Terttu Taanila. Enää ei suomalaisten suurin kuolin- ja eläkkeellejäännin syy ole verisuonitaudit ja vastaavat. Nyt on: pimenee vintti. Alle 37-vuotiaista nuorista ihmisistä puolet lentää eläkkeelle tai tekee itsarin. He ovat lisäksi suurelta osin yhteiskunnan korkeasti koulutettuja. Nuoria miehiä ja naisia kaatuu joka vuosi saman verran kuin jatkosodan pahimpina sotavuosina. Nämä ruumiit jäävät keskellemme törkkäilemään. Sitten vain herrat julistaa uutisissa joka päivä vanhoja fraaseja.

• työttömyys puolittuu
• bruttokansantuote kasvaa
• kotitalouksien ostovoima elpyy
• vienti vetää
• työmarkkinoilla päästiin maltilliseen tuloratkaisuun

Eli uutisten mukaan – hyvin pyyhkii Suomi, vaikka velka kasvaa 40 miljardilla joka vuosi.

Kun näitä asioita yrittää pienessä päässään sovittaa yhteen, niin sitä alkaa jo itsekin epäillä omia aivojaan ja silloin iskee päälle turhuuksien turhuus ja pitää lähteä ”kettua ajattamaan”. No, tuliko seleväksi?

 

No, on tässä opiskeltukin. EU pani luomukurssille. Siellä meitä on istunut 37 jämerää isäntää tai emäntää ja minä nestorina joukossa. Koulutus on ehto, jos aikoo päästä rahoille.

Kyllä siellä on paljon pohdittu isäntien kanssa. Mitähän mahtaisivat vanhat isännät tuumata, jos heille kerrottaisiin kaikki luonnonmukaisen viljelyn direktiivit ja määräykset. Esitellään uudet kasvit ja ymppäykset ja miten komposti pitää hoitaa.

Isännät siinä ihmettelivät, että miksi suomalaisten pitää aina täyttää kaikki määräykset viimeistä piirtoa myöten? Ranskassa ja Saksassa käyneet viljelijät kertovat, millaista siellä on navetoissa ja eläintenpidossa, ovat todenneet, että Suomessa pantaisiin linnaan.

Me olemme niin herroilla peloteltuja, että teemme mitä käsketään. Ei ole Rokan Antteja, jotka eivät ruvenneet kiviä latomaan herrojen teltan seinustalle, kun oli akka ja mukulat kotona. Me pokkuroimme ja teemme kiltisti, mitä Euroopan Unioni määrää.

Kyllä siinä ihmeteltiin sitä, että miten kaikki talonpojat kestää ne ympäristöinvestoinnit, jotka täytyy suorittaa parin vuoden sisällä? Eränummen Kalevikin sai koko porukan nauramaan, kun kertoi heidän tilallaan käyneestä tarkastuksesta. Ojalehdossa on ehkä yksi maakunnan vanhimmista navetoista, eikä mitään lietesäiliöitä, vaan oikein kunnon tunkio.

Kalevi kertoi, että tarkastaja hyppeli ja sanoi, että hän antaa heti samalla kerralla kolme varoitusta siitä, että näin ei saa lantaa hoitaa, eikä tunkiota pitää. Ojalehdossakaan ei varmasti tule virtsavalumia vesistöön, kun on kolme kilometriä omaa peltoa tunkion alapuolella. Kuitenkaan se ei kelpaa. Kaikki pitää olla siististi piilossa ja tiiviissä paketissa. Kyllä tulee tyyriiksi, mutta minkäs teet.

 

Kiitoksia niistä kymmenistä soitoista, joita on tullut lomani aikana. On kuulemma kaivattu. Se tuntuu mukavalta ja antaa taas potkua työhön. Onneksi te ymmärrätte, että jokainen meistä on ihminen ja kaipaa joskus lomaa ja tukeakin. Kiitoksia paljon Hietasen sanoin: Täl mie pärjään jo puol vuotta.

13.12.1995

 

Kaikki on suhteellista. Vaikkapa lehtien tilausmaksut. Helsingin Sanomia pidetään kalliina. Kuitenkin jos vertaa vaikkapa sitä paperimäärää, mikä lehden muodossa vuoden mittaan tulee, niin siihen saa panna parikymmentä paikallislehteä. Muistini mukaan yhden Helsingin Sanomien painos vie tuollaisen neljän hehtaarin aukon metsää.

 

No, tuosta sisällöstähän tässä piti mainita. Viikkoliite on kerrassaan mahtava sisällöltään. Siinä on ajankohtaisia artikkeleita joista nyt viimeaikaisista tulee mieleen tuo Kallis kuluttaja, jossa artikkelissa kerrottiin niistä sadoista eri virastoista, järjestöistä ja laitoksista joista meitä holhotaan ja joka homma on valtiolle, juttu iski osuvasti siihen typeryyteen, joka on yksi meidän yhteiskuntamme moraaliton ja kallis lokero… Ihmisen ei tarvitse itse ajatella, vaan kaikki valvotaan virallisesti… Juttu oli todelle ravisteleva, mutta eiväthän asiat siitä miksikään muutu.

 

Viimeisessä numerossa oli Sibeliuksen syntymän 130-vuotistapahtuman johdosta kymmenen sivun artikkelisarja mestarista. Siinä oli haastateltu hänet tavanneita henkilöitä Joonas Kokkosesta autonkuljettajaan ja monta muuta.

Autonkuljettajan kertomassa osuudessa oli niin makea paikka, että se pani nauraa hytkyttämään.

Autonkuljettaja Lindqvist kertoi, että kerran Sibelius tiedusteli takapenkiltä, että onko herra Lindqvist musikaalinen. Autonkuljettaja vastaa, että valitettavasti ei. Siihen Sibelius vastaa filosofisesti: – No jaa, sitten teiltä afäärihommat onnistuu.

Sibelius tiesi omasta ja muiden taiteilijoiden kokemuksista, että useimmat heistä eivät ymmärrä raha-asioiden päälle mitään.

Tuli siinä mieleeni myös Kyösti Wilkunan ainaiset rahavaivat. Komusin Seppälän vintillä Hildan luvalla Kyöstin ja kustantajan välistä kirjeenvaihtoa. Kyllä niissä ei ollut muuta kuin Kyöstin rahan kinuaminen ja kustantajan hoputtaminen, että milloin se käsikirjoitus valmistuu. Se taitaa olla luonnonlaki, että samaan persoonaan ei mahdu taiteilijaa ja afäärimiestä.

 

Joskus myönteisiäkin uutisia. Tai ainakin toivoa antavia. Huhu kertoo, että Valio tekisi vastavedon yksityismeijerien luomumeijerihankkeelle ja perustaisi Nivalaan luomumeijerin.

Tavoitin Heikkilän Joukon myöhään maanantai-iltana matkalla Helsinkiin autonumerosta. Jouko ei tietenkään ryhtynyt puhumaan suulla suuremmalla, mutta myönsi, että asiasta on puhuttu. Jouko pyysi ottamaan yhteyttä toimitusjohtaja Hytöseen. Yritin tiistain aamupäivän aikana tavoitella Hytöstä, mutta hän oli kokouksessa. Ilmeisesti myös Jouko Kallio oli samassa palaverissa.

Nyt on Jouko toiveet sinussa. Sait aikanasi melkoisen ryöpytyksen omiltasi ja nivalalaisilta siitä, että olit mukana Valion johdon kanssa tekemässä lakkautuspäätöstä Nivalan meijerin osalta. Kuulin huhuna, että oma sisaresikin, Saarisen Tuulikki, oli puhutellut sinua vanhemman siskon oikeudella ja todennut, että isä haudassa kääntyisi, jos tietäisi Nivalan meijerin lopettamisesta. Minä meijerin naapurina muistan, kuinka Veikko melkein joka päivä polki pyörällä meijerille pitämään Ahomäen kanssa palaveria. Meijeri oli Veikolle kotitilan ja hevosten ohella tärkein asia.

Jos Jouko nyt voit vaikuttaa siihen, että Nivalan meijeristä tulisi Valion luomumeijeri ja toiminta Nivalassa jatkuisi, niin saisit paljon anteeksi. Ei tietenkään yksin voi päättää, mutta varmasti täältä Nivalasta tukea ja taustaa sinulle löytyy. Olisihan se 50 työpaikan säilyttäminen ja kenties tulevaisuudessa uusienkin työpaikkojen luomisen mahdollisuus. Ole nyt kovana.

 

Ei siitä niin kauan ole, kun ihmeteltiin, että Helsingissä on joku ihminen ollut kuolleena useitakin päiviä yksin asunnossaan. Näin saattaa käydä myös Nivalassa. Ei me enää olla Nivalassakaan sellaisessa päivittäisessä vuorovaikutuksessa, etteikö näin pääsisi tapahtumaan. Jokainen elää omaa elämäänsä. Kuitenkin tämä vieraantuminen tuntuu pahalta. Jos jokapäiväinen normaali kanssakäyminen ja ystävät loppuvat, niin mitä silloin on merkitystä elämällä? Yksinäisyydessä kuoleminen aina pysähdyttää. Olisiko ollut jotain sanottavaa vielä? Vaikka niinhän se on, että yksin tullut sä oot – yksin lähtevä oot.

Menipä tämä turhan vakavaksi. Nyt on kuitenkin joulu tulossa ja meillä kaikilla on oikeus olla lapsellisia. Sitä ei saisi koskaan unohtaa, että meissä on mukana myös aina lapsi, jolle on jäänyt purkautumattomia tunteita, ikävää ja kaipaustakin. Antaa sen pojan ja tytön tulla sielustamme esille. Sen mukana tulee myös joulun mieli.

18.12.1995

 

Olikohan se nyt Vähäsarjan Erkki, joka entisenä kirkonmiehenä totesi kerran valtuustossa, että Nivalan valtuusto viettää kirkollisvuodesta poiketen piinaviikkoa adventtiaikana, kun rustaa aina seuraavan vuoden talousarviota.

Ahdistuksen ja piinan tunnelmissa paini valtuusto viime torstainakin 8 tunnin kokouksen, kun runnoi läpi ensi vuoden talousarvion.

Ahdistus tuntui levinneen kaupungin työntekijöistä päättäjiin saakka. Säästöjen aikaansaaminen koskee aina kuntalaista – ihmistä. Ihmisiä ulos ja jääville lisää töitä.

 

Valtuuston kokouksessa Jouni Laitila otti esille jo Keskustan vaaliohjelman, jossa luvattiin, että peruspalveluihin, terveydenhuoltoon, vanhustenhoitoon ja koulupalveluihin ei tämä valtuusto tule asettamaan säästötoimia, vaan ne säilytetään nykyisellä tasolla.

No, tämä valtuusto jättää tehtävänsä ensi vuoden jälkeen, joten se jotenkuten on selvinnyt tästä tavoitteesta. Ensi vuonna on kunnallisvaalit ja syksyllä tehdään viimeistään kunnallispolitiikkaa. Suuriin lupauksiin ei varmasti ole mahdollisuuksia uuteen valtuustoon aikovillakaan. Näkymät eivät näytä ainakaan paremmilta. Viime päivien uutiset kertovat, että työttömyys ei ole laskenut, vaan on kääntynyt jälleen nousuun.

 

Niemelän Antti soitteli syksyllä Revon Sähkön yhtiöjärjestelyistä ja kertoi runnanneensa Oulaisten kaupungin lausuntoon yhtiöittämisestä lausuman, että Revon Sähkön ainoana tarkoituksena on tuottaa halpaa sähköä kuluttajille eikä voiton kerääminen. Yhtiöhän on käyttänyt monopoliasemaansa melko häikäilemättömästi ja kerännyt mahtavat kassavarat ja toimii pankkiirina. Se ei liene ollut alkuperäinen tarkoitus, mutta kun luottamusjohto on joo-joo -porukkaa, niin ammattijohto voi tehdä mitä haluaa.

Kun Nivalan Sähkölaitos aikanaan myytiin Revon Sähkölle, niin siinä luvattiin, että Nivala saa poikkeuksellisen halvalla sähköä, kun tämä on tiheään asuttu ja paljon kuluttajia. Itse toimitusjohtaja Rantanen lupasi Puustellin tiedotustilaisuudessa, että sähkö hinnoitellaan pitäjäkohtaisesti kannattavuuden perusteella ja Nivala tulee saamaan muita halvemmalla sähköä.

Kyllä se on nyt nähty, että se oli joulupukin puhetta. Kyllä ne 18 miljoonaa markkaa, jotka kaupunki sai sähkölaitoskaupasta, on peritty jo moneen kertaan takaisin. Mistäs muusta ne rahat olisivat tulleet. Ei niitä johtajat maksa omasta pussistaan.

Nyt puhutaan, että ruotsalainen sähköyhtiö olisi ostamassa koko Revon Sähkön ja Nivalakin saisi suurimpana osakkaana peräti 80 miljoonaa markkaa. Taas tulisi sähkönkuluttajille uusi maksu, sillä eihän Vattenfall pistä omia rahojaan likoon ilman takaisinsaantimahdollisuuksia ja se otetaan tietenkin kuluttajilta. Nivalankin kuluttajat ovat maksaneet jo kahteen kertaan liittymämaksunsa. Ensimmäisen kerran Nivalan Sähkölaitokselle ja toisen kerran viime vuosien aikana Revon Sähkölle. Jos kauppa tehdään, niin eikö kauppasumma pitäisi jakaa liittymien suhteessa kuntalaisille, eikä kunnalle?

Toisiin tuloksiin näyttää tulleen Vuolteenahon Jaakkokin. Jaakko oli rustaamassa aikanaan kauppaa, kun Nivalan kunnan Sähkölaitos myytiin Revon Sähkölle. Nyt Vuolteenahokin näyttää julkisuudessa olevan myyntiä vastaan. Nyt ei kannattaisi Revon Sähkön osakaskuntien hätäillä. Pitäisi odottaa minkälaiseksi muodostuu sähkön hinta niillä alueilla, jossa Vattenfall on jo tullut isännäksi. Ainakin tämä asia vaatii jo pitkäaikaiset selvitykset ja kansanäänestys olisi paikallaan. Sähkö ja sen hinta on niin merkityksellinen jo kaikille kuntalaisille, että päätökset sen suhteen vaativat laajaa yksimielisyyttä ja uskottavia selvityksiä.

 

Torstaipäivän uutiset Nokian osakekurssien roimasta laskusta säikäyttivät varmasti monia tahoja. Nokia on jo valtio valtiossa suomalaisessa yhteiskunnassa ja Nokian alamäki tietäisi liian ankaraa iskua Suomen työllisyydelle. Nivalassa, Sievissä, Oulaisissa, Haukiputaalla, Kempeleessä ja monessa muussa pitäjässä se merkitsisi kohtalokasta iskua ja tuhansia työttömiä Oulun läänissäkin. No, Nokian talous on kuitenkin vahvalla pohjalla ainakin toistaiseksi, mutta diilerit ja sijoittajat ovat hermoherkkiä. Nokian ilmoitus siitä, että tämän vuoden tulos ei ole niin kova kuin odotettiin, sai heti sijoittajat paniikkiin. Voittoa tulee kuitenkin satoja miljoonia, mutta sijoittajat ovat ahneita ja reagoivat nopeasti.

 

Joulurauhaa. Mitä se on? Kun katselee kauppojen kassoille, niin ei se joulurauhalta näytä. Kassat sujauttelevat paketteja optisen hintalukijan ohi salamavauhtia ja syytävät tavaraa eteenpäin. Jonoja syntyy. Kaikilla on vähän tuskainen ja kiireinen olo. Minusta tuntuu. että joulukorttien piirtäjät ovat vähän ajasta jäljessä. Ei ole enää montakaan leppoista kuvaa, jossa isäntä kaataa kauroja hevoselle jouluaattona ja joulusaunat höyryävät. Mitähän ne olisivat tämän päivän joulukorttikuvat, jos realisti pääsisi ne piirtämään? Juicen joululaulun sanoihin voisi piirtää aiheet, mutta tuskinpa ne meitä ilahduttaisi. Eihän ihminen halua ainakaan jouluna katsoa itseään ja hommiaan peilistä. Jokaisella meillä on kuitenkin joulunaikaan paluu lapsuuden jouluihin. Aika kultaa kaiken ja enimmäkseen muistot ovat mieluisia. Saahan edes muistoissa palata vanhaan hyvään aikaan. Ei liene kohtuuton vaatimus tämän päivän kiireisille ihmisille. Koettakaakaan vähitellen rauhoittua jouluntuloon.

20.12.1995

 

Joulu tulee. Mutta millainen joulu. Ihmisten joulu. Ja millainen on ihmislapsen joulu, jossa kaikesta huolimatta tahtoo unohtua tuo joulun sanoma.

Ihmisen jouluun kuuluu niin paljon kaikkea arkista. Raha tietenkin ratkaisee. Tuleeko maatiloille EU:n joulupukki tukien myötä? Tietääkö se runsaita joululahjoja? Monella lienee kuitenkin vino pino kukkavaasin alla odottamassa laskuja, että kun saisi pelin edes tasoihin ja pankit omansa, niin olisi ainakin hetken helpotus. Ennen tuli pukki Korvatunturilta. Nyt sitä odotetaan Brysselin suunnasta.

Tämä pukki ei ole edes tasapuolinen. Se ei käy kaikissa kodeissa. Toisille se jakaa vain lisäverolippuja ja korotettuja maksuja arvonlisäveroineen. Helmikuun lopussa se hakee maanviljelijöiltäkin lahjansa takaisin arvonlisäveron maksun muodossa. Ei ole enää pukkiinkaan luottamista.

 

Niin lujasti meidät on reivattu ristiin ja rastiin kiinni näihin maallisen elämän pihoihin, että usein unohtuu – tämähän on vain maallista. Kyllä se loppujen lopuksi niin on kun tulee tosipaikka ja arvot kohdalleen.

Moni viettää nytkin toisenlaista joulua. Kuusen koristelusta, joulun valmistelusta ja aattoillan joulupöydästä saattaa puuttua hyvin läheinen ihminen. Jouluna se kaipaus ja ahdistus tiivistyy. Jouluhan on perheen ja kodin juhla. Silloin toivottaisiin kaikkien olevan kotona. Jouluksi kotiin – niinhän sanotaan.

Monessa kodissa aattoillan hämärässä kaipauksen katse nauliutuu kynttilän valoon ja ajatus pysähtyy. Poissa on rakas henkilö ja joulu ei tunnu joululta kuten ennen. Monen vuoteen vierellä aattoiltana käsi etsii toisen kättä sydämessään kysyen, onko tämä viimeinen yhteinen joulu.

Monen kohdalla vuoden aikana on tapahtunut suuria muutoksia. On koettu taloudellisia ja henkisiä menetyksiä. Näinkö tässä piti käydä. Moni miettii onko tämä viimeinen joulu omassa kodissa. Velat painavat päälle ja usko tulevaisuuteen horjuu kun ei ole työtä tai bisnekset menevät huonosti. Moni on joutunut katkerasti pettymään ihmissuhteissa. Miksi äiti tai isä ei ole yhdessä nyt viettämässä joulua kysyvät lapsen avoimet silmät.

Kaikkea tällaista kuuluu ihmislapsen jouluun. Jokaiselle meille on varattu elämässä oma konkelo, vaikka kuinka tarkkaan suunnittelisi.

 

Jokainen meistä voi pohtia omaa jouluaan tällaisia taustoja vasten. Raha ei ratkaise, jos muutoin on asiat kunnossa. Joulu ei sittenkään ole rahan ja tavaran juhla, vaan lähimmäisten ja hyvän tahdon juhla. Joulujuhlan voi rakentaa jokainen vähäisistä värkeistä. Mutta jos tärkein puuttuu, niin kaikki puuttuu.

Raivion Asko kertoi seuraavan tarinan: Tapansa mukaan hän meni jouluaattoiltana tapaamaan ystäväänsä Rytkyn Villeä. Tupa oli pimeä ja vain yksi kynttilä valaisi sitä. – Katkasivat sähköt jouluksi, kun oli jäänyt lasku maksamatta, oli Ville tuumannut hämärän tuvan nurkasta alakuloisella äänellä. – Naapurit toivat paketteja. Mitä lie pöytäliinoja, kynttilöitä ja nisuja. Vaan kun ei ole yhtään rahaa, eikä tupakkia. Mitäpä ne pöytäliinat ja nisu-ukot auttaa, kun tupakkaa ei ole. Sama noille valoillekin, oli Villen puolituskainen toteamus. Siinä oli Askolla tuhannen taalan paikka tehdä ystävän palvelus. Villen joulu oli pelastettu kahdella norttiaskilla.

Rakentakaamme joulu lämmin ja hellä tuli niillä värkeillä, joita meillä on. Yksi lämmin sana lähimmäiselle. Yksi hyvä ele ihmiselle, jonka kanssa välit ovat kireät. Yksi hyvä rohkaisu lähimmäiselle, jota painaa murhe. Lämmin viesti ajatuksissa lähimmäisen luokse, jota käsi ja ääni ei tavoita. Sydämen yhteys kantaa mertenkin yli. Lämmin muisto sille, joka ei enää ole keskellämme. Ja lopuksi kiitollinen siitä, että saan elää tätä hetkeä ja joulua.

Kaikille lukijoilleni hyvää joulua.

29.12.1995

 

Joulun maisemat olivat tällä kertaa kauniit, mutta ehkä liiankin kylmät. Vesijohdot meinasivat mennä jäihin aattopäivinä ja suunnitelmat Karvoskylälle menosta joulunviettoon raukesivat.

Pukki on näköjään hyväsydäminen ja unohtaa helposti ihmisen teot ja tavat, jotka ei aina ole niin kelvollisia täällä ajassa. Minäkin sain mieluisia lahjoja. Hannu Mäkelän Mestari oli mieluista luettavaa joulun aikana. Työpaikan henkilökunta menetti suhteellisuudentajunsa ja osti itsensä kipeäksi, eli 700 markan huopasaappaat. No, ne kyllä oli tarpeeseen, mutta tekivät sanattomaksi. Miksi te ootte mulle näin hyviä?

 

Vuosi on päättymässä ja pitäisi pohdiskella, mitä olen saanut aikaiseksi ja olenko saavutuksiini tyytyväinen: – Leiviskästäni tilin teen, miten käytin mä kanteleen.

Kyllähän se niin on, että oma kantele olisi kovasti virittämisen tarpeessa. Kovin on soinut mollissa, eli surumielisesti. Sille ei voi mitään, että näkee asiat jo hyvin harmaana ja haikailee hyvien päivien perään. En ota kokonaan syytä omalletunnolleni Kylä se on suurelta osin heijastusta rauhattomasta ja juurettomasta ympäristöstä. Pitää puhua ja kirjoittaa ikävistäkin asioista, koska tavallisella kansalaisella on hyvin vähäiset mahdollisuudet purkaa ahdistustaan.

Hirvittävintä on se, että menetetään toivo. Kansaa jaetaan kahtia. Menestyjien asema vahvistuu. Yhteiskunnasta putoavien määrä kasvaa. Viisaat eivät näe muuta toivoa kuin täydellisen pohjassa käynnin. Siihen on valmiit värkit olemassa jo valtiontalouden osalta. Kuka pystyisi asumaan taloa, jossa liikevaihto on 200.000 markkaa ja velat kaksinkertaiset. Korkoihin menee jo 40.000 markkaa ja uutta syömävelkaa joka vuosi 40.000 markkaa. Tämä on yksityistalouden mittapuussa, mutta valtiolla tuhatkertaisena.

Kansalaiset eivät vielä tiedosta sitä, että Suomi on liittynyt myös rahaliittoon ja se merkitsee sitä, että Suomen talouden sanelee nyt Euroopan Unioni ja me kaadumme EU:n syliin. Se on poliitikoille helpompi ratkaisu, kun vastuu siirtyy sinne. Meillä on edessä ankara hevoskuuri ja siihen kansalaisia pitäisi valmistaa. Toisaalta tämä kuuri olisi tullut, vaikka emme olisikaan olleet EU:n jäseninä. Mutta kansallisesti se olisi meitä yhdistänyt ja sen olisin nähnyt Suomen voitoksi. Kekkonen sanoi: – Hyvän päivän aikana suomalaiset ratkeavat keskinäisiin riitoihinsa, mutta vuosisadat ovat tiukan paikan tullen olleet yhtä ja voittaneet vaikeudet.

Tätä yhtenäisyyttä me nyt tarvitsemme. – Jos sortuvi yks, muut tukena ois. Valitettavasti meidän luterilainen uskontomme ei pärjää muille maailmanuskonnoille tässä humanitäärisyydessä ja lähimmäisen kantamisessa. Näin hiljattain televisio-ohjelman, jossa kirkonmiehet keskustelivat ja totesivat, että katolisissa maissa perhe- ja sukusiteet ovat vahvat ja toisia autetaan ja kannetaan. Luterilainen kirkkokin tulee monin eri tavoin lähelle ihmistä, mutta kun se ei pääse ihmisten sieluihin ja tapoihin, ei muutosta tapahdu. Vain vaikeudet meitä kasvattavat löytämään toisen ihmisen ja lähimmäisen ja sitä kautta vastuuntuntoa.

 

Päättynyt vuosi on ollut minulle hyvä. Olen saanut olla terveenä ja tehdä työtä, josta pidän. Hetkittäistä tympääntymistä on jokaisella niin omaan työhön ja saavutuksiinsa kuin omaan itseensäkin. Kun lorkin pakkasyönä italinkoneella liejusavesta märkänä Montan voimalaitoksella joskus 1953, niin en olisi uskaltanut toivoa, että sisähommissa tässä joskus vielä ollaan ja kirkonkylällä kahden lakanan välissä pojotetaan. Hyvää syyvää ja komiaa halataan. Onhan tämä suorastaan lenheetiä, jos asiat oikein kohdalleen panee. Ei ole valittamista, mutta ei osaa kiittääkään.

Kaikissa koulutustilanteissa ja työmaapalavereissa tulee esille se, että minä en osaa kiittää. Ei se ole osaamisesta kiinni, mutta jokin tulppa vain on esteenä. Se tuntuu toisaalta niin imelältä ja oman aseman korostamiselta. Mutta kuitenkin pitäisi. Minun lähelläni olevien ihmisten on varmasti monta kertaa vaikea olla. Pitäisi syttyä, kun hyvin menee ja antaa tunnustusta. Kyllä se siellä puseron alla mourii, mutta ei saa kakistettua ulos. En minä silti ihan tunteeton pökkelö ole. Joskus pääsee salamärykin. Mutta se ei sovi meille 30-luvun poikalapsille. Pitää näyttää sellaista miehenmallia kuin veteraani-isämmekin. Ei puhuta eikä pussata.

Kyllä me jöröt jössikät kuitenkin tunnemme. Kyllä sydämemmekin elää mukana lähimmäisen ilossa ja tuskassa, mutta sydämen ikkunaluukut pysyvät visusti kiinni.

 

Yhtään parempaa en toivo uudelta vuodelta omalle osalleni. Tinkiäkin on vara, jos jokaiselta otetaan lähimmäisen hyväksi. Enemmän toivoisin henkistä hyvinvointia meille kaikille. Se on kuitenkin kaikkein tärkein asia. Rahalla ei saa ystäviä ja arvostusta. Ne ovat aineettomia hyödykkeitä, mutta elämän keskeisiä rakennuspalikoita: – Oi, ihmiset, toistanne rakastakaa, niin suuri, suuri on maa.

 

HYVÄÄ UUTTA VUOTTA!