Vuosi 1996

4.1.1996

 

Vanha almanakka päättyi kiitostoteamukseen. ”Kiitos ja kunnia oi Iäsä rakas.”

Taas on yksi allakka eletty. Paljon on kertynyt merkintöjä päivyreihin ja allakoihin. Ennen vanhaan almanakka oli se tärkein joka kodin ”tilikirja” jonne oli kirjattu kaikki inhimillisen elämän tapahtumat vuoden aikana. Lapsen syntymät, lehmien astutukset, läheisten kuolemat, säät ja onnettomuudet.

Allakka oli jokapäiväisessä käytössä, kun siitä luettiin kuun syntymät ja säät. Kapanpohja, eli neliö, tiesi pakkasta, jos se sattui heinäkuulle. Se oli tuhoisa merkki. Se tiesi katovuotta viljasta ja vyön kiristämistä. Oltiin luontaistaloudessa ja luonnon tapahtumat vaikuttivat välittömästi ihmisen elämään. Jos tuli huono vilja-, heinä-, tai pottuvuosi, ei otettu kaikkia vasikanryytelöitä talvelle vaan pistettiin syysteurastuksessa tynnyriin. Se oli selvä asia.

Tästä saimme kaksoisveljeni Martin kanssa kohtuuttoman kovaa tulkintaa. Olimme jossain tapauksessa tehneet naapurillemme Anttilan Kallelle kiusaa ja eräänä iltana Kalle oli ölövinä Martan kanssa pohtimassa, että saapa nähä ottaako ne Veelannin kaksosia talavelle, kun tuli niin huonosti pottuja tänä syksynä. Siitä seurasi tuska ja ahdistus tulevaan syysteurastukseen saakka ja Kallelle yritettiin olla höyliä, jos tämä jotenkin pystyisi vaikuttamaan siihen päätökseen, että kaksosia ei uhrattaisi.

 

On se kumma, kun työttömyys ei laske, vaikka sitä itse presidenttikin on hoitamassa. Eihän se puheilla, vaan teoilla. Vaan kun työnteko on lailla lopetettu. Vielä muutama vuosikymmen suomalaisista puolet oli ulkotöissä. Nyt kaikki on sisähommissa, eikä ulkotöitä tehdä. Koneet hoitaa metsätyöt, tietyöt, kanavankaivut ja rakentaminenkin on lopussa.

Hyvin sopii ukkeilla Haapaniemen Oivan tavoin, että ennen mentiin ulkoa koko mieslauma tupaan uunin viereen penkille tupakoimaan ja ulos kuselle. Nyt tehdään juuri päinvastoin. Sen verran on maailma tullut paremmaksi, vai onko, pohtii Oiva.

 

Nyt on noussut julkisuuteen sähkökaupat. Ei ole monta vuotta siitä, kun Nivala myi oman sähkölaitoksensa pois ja kunta sai 18 miljoonaa, jonka nivalalaiset liittymänomistajat olivat koonneet. Kunta käytti rahat ja oli muutaman vuoden vähän väljemmällä ja taisipa pikkuisen leuhkiakin, että Nivalalla menee muita paremmin. Nyt on pissa pöksyissä jäähtynyt ja taas paleltaa. Kuluttajat ovat maksaneet nämä 18 miljoonaa vuosien aikana korkoineen takaisin sähkölaskuissa.

Nyt jotkut ovat höyrähtäneet, että saataisiin taas paljon rahaa. Kyllä se on lyhytnäköistä ajattelua. Myydään omaisuutta vähitellen pois. Tietäähän sen, miten talolle käy, jos myydään ensin suopellot pois, mutta nyt myydään jo rintamaita. Kertokaapa, onko yhtään sellaista taloa enää pystyssä, joka on peltonsa myynyt. Kyllä siinä valot sammuu vähitellen.

Niemelän Antti toi selkeästi esille sen, että jos Revon Sähkö tuottaa voittoa, se on palautettava kunnille tai sitten on laskettava kuluttajain maksuja. Sähköyhtiön myynti tietäisi jälleen kuntalaisille korkeampia sähkömaksuja ja kuntalaisilla on nyt jo tekemistä verojen ja maksujen kanssa.

No, toivottavasti tämä tiedotusvälineiden lietsoma sähköjuttu raukeaa ja päästään kehittämään Revon Sähkön toimintaa alkuperäisen tavoitteen mukaan, eli tuottaa mahdollisimman halvalla sähköä kuluttajille. Ainakin sen pitäisi olla moraalinen tavoite.

 

Uudenvuoden tinat on valettu ja yritetty katsoa tulevaisuuteen. Onneksi se on salattu. Muuten olisi maailma sekaisin.

Monet pohtivat miten käy Kauniissa ja rohkeissa. Minä luulen, että asiat vain mutkistuvat. Saattaapi olla niin, että Eerik on Brooken lapsen isä ja jos vielä käy niin, että Eerik onkin Brooken biologinen ja oikea isä, niin siinä sitä sitten ollaan… Kyllä siinä on ukkeilemista monelle mummolle ja naisellekin. Tulee siitä sentään hyvä mieli, että onneksi omat asiat eivät ole noin sekaisin. Se ainoa hyvä puoli tässä televisiosarjassa näyttää olevan. Parempi on asustella  lastulevyseinäisessä kaksiossa ja syödä halvassa leningissä kuoriperunoita jurottavan ukkokörilään kanssa kuin olla Brookena, Stephanienä tai Sheilana. Onni asuu rivitalon pätkässä päntiönään, jos onnen onneksi tunnustaa ja elää.

 

Hyvää alkanutta vuotta.

8.1.1996

 

”Jokainen ihminen on laulun arvoinen, jokainen elämä on tärkeä.”

Näin laulaa Veikko Lavi ja se on varmasti totta. Ainakin sen tunnustamme kaikki, että syntyessämme tähän maailmaan ja täältä lähtiessämme olemme kaikki samanarvoisia. Kristinusko opettaa, että Jumalalle kaikki ovat samanarvoisia.

Tässä syntymän ja kuoleman välissä me ihmiset kuitenkin korotamme itseämme ja laskemme toisia rakentamamme oman arvomaailman mukaan. Jeesus oli oman aikansa radikaali ja ärsytti vallassa olevia seurustelemalla spitaalisten, sairaiden, vajavaisten ja köyhien kanssa ja vietti itsekin laiskanlaista elämää. Sai kuitenkin aikaan kansannousun, mutta maksoi siitä hengellään. Vallassaolijat tunsivat asemansa ja arvovaltansa uhatuiksi.

 

No, onko ajat noista kahden vuosituhannen takaisista juurikaan muuttuneet? Ei ollenkaan. Ihmiset sotii ja rakentelee omia valtarakenteita ja vainoavat toisiaan. Suvaitsemattomuus on Nivalassakin suurta.

Ajatellaanpa vaikka niin, että miten me suhtautuisimme, jos kaupunginjohtaja Karttunen ja kirkkoherra Heikki Hurskainen ottaisivat Jeesuksesta oppia ja seurustelisivat vaikkapa Pihlajamaan Epin kanssa. Sen verran tunnen Epiä, että hän on tuntemistani nivalalaisista varmasti rehdimmästä päästä ihmisenä.

Jos Paavo ja Heikki istuisivat iltaa Epin kämpillä ja puhuisivat toisilleen kuin ihmiset ja tämä tulisi nivalalaisten tietoon. Uskon, että Paavo ja Heikki tähän pystyvät, mutta miten olisi muiden ihmisten suhtautuminen? Tässä sitä ollaan suvaitsevaisuuden kanssa. Kuka meistä on suuri ja hyvä? Kuka huono ihminen? Kiviä ja heittäjiä kyllä löytyy.

 

No, tämän piti olla johdantoa tai aasinsiltaa tuohon mistä aioin kirjoittaa. Sanomalehti Keskipohjanmaan toimitusjohtaja Eino Laukkanen lähetti minulle Keskipohjanmaa-säätiön julkaiseman ja kustantaman teoksen Keskipohjalaisia elämäkertoja. Iso kirja ja paljon tuttua asiaa. Merkittävä työ ja ansaitsee tunnustuksen.

Kustantajataustana on sanomalehti Keskipohjanmaa ja elämäkertoja on koottu kunnittain eri kirjoittajien toimesta. Merkkihenkilöiden elämäkerrat on pyydetty asiantuntijoilta ja muista henkilöistä kuntien kulttuuritoimitukset ovat valinneet kirjoittajat.

Nivala on päässyt merkittävästi esille tässä teoksessa. Kirjaan valittavien henkilöiden osalta toimikunta tai kirjoittajat ovat olleet sellaisen tehtävän edessä, että he ovat jo lähtiessä tienneet sen, että missään nimessä lopputuloksesta ei tule kaikkia tyydyttävä. Nivalassa on vähintään tuhansia mielipiteitä, että se ja se olisi pitänyt huomioida. Jokainen ihminen on laulun arvoinen.

 

Jokainen on lukenut kirjaa tietysti mielihyvällä, mutta omiakin esityksiä olisi ollut kirjaan kirjattavista henkilöistä. Tämähän ei ole mikään tieteellisesti määritelty historiateos valtakunnan vaikuttajista, vaan vapaasti keskipohjalaisia elämäkertoja. Rima ei ole ollut esimerkiksi siinä, että vain papit, kansanedustajat, teollisuusmiehet ja kulttuurihenkilöt olisivat kriteereinä. Tahtoisin panna soppaan myös oman lusikkani.

Kirja on tehty ja se on merkittävä. Mahdoton on kaikista kirjoittaa. Kuitenkin toivoisin, että jos Nivalasta tämän kirjan jälkeen halutaan tehdä täydentävää osaa paikallisesti, niin seuraavia henkilöitä kannattaisi harkita: Kirkonmiehistä oli poissa Hannes Mustakallio, Einari Hohti, Andreas Hulkkonen, Hohenthal ja Pettersson. Hulkkonen oli mm. Nivalan nuorisoseuran perustajia ja kantavia voimia. Hohenthal oli aktivisti ja hänen poikansa Lennart ampui Soisalon-Soinisen ja suunnitteli Bobrikovin ampumista sitä ennen. Pettersson oli arvostettu kirkkoherra ja hänen ensimmäinen vaimonsa Emma oli J. L. Runebergin sisko. Rovastin poika oli samanaikaisesti Nivalassa vallesmannina.

Vallesmanneista on pois kapinan nostanut Wahlgren ja kihlakunnanneuvos Sune Valkonen, joka oli mukana myös Nivalan kunnallis- ja talouselämässä merkittävästi. Eelis Tuikka oli Nivalassa ja Kalajokilaaksossa ammattiopetuksen uranuurtaja. Paavo Niskanen oli sodanjälkeisen asutustoiminnan keskeisiä henkilöitä, sukututkija ja lahjakas kirjoittaja.

Myös kaksi työväenliikkeen merkittävää miestä nostaisin elämänkertatasolle. Eero Hourula oli ammattinsa lisäksi merkittävä kunnallismies. Toivo Hissa Tannerin ja Yrjö Kallisen aikalainen ja työtoveri E-osuustoimintaliikkeen johdossa ja ensimmäinen pohjoissuomalainen SDP:n kunniajäsen. Matti Juhola oli Nivalan Osuuskaupan suuruuden luoja, talousmies ja pitkäaikainen valtuuston puheenjohtaja. Eemil Piippo hänen aikalaisenaan voisi vielä kertoa hänen tarinaansa.

Maanviljelijöistä nostaisin Erkki Vähäsöyringin esille. Hän oli suurtilallinen, raivaaja ja liikemies. Pako-Pekka Laakkonen oli viljelijänä myös historiaan jäävä persoona ihmisenä. ”Tervaprofessori” Kustaa Hautala oli kuuluisa kansanperinteen tutkija. Jussi Kumpulan urheilusaavutukset olisivat myös kirjaamisen arvoiset. Tässä muutama ja monella olisi saman verran lisää.

Jos vielä puhutaan elämäkerroista, niin sellaisia henkilöitä, jotka kulkivat omia teitään, on paljon. Vähälle kirjoittelulle on jäänyt Liverin Saka, Lostikka-Heikki ja Kuppari-Mata. Heidän ryöstöretkensä ulottuivat Längelmäen kirkon viinien varastamiseen saakka ja tietenkin Nivalan lähiympäristöön. Sieltä saisi herkullisia tarinoita.

No, vielä kerran, tämä ei ole kirjan arvostelua, vaan yksi pohdinta, kenestä muusta voisi myös kirjoittaa tulevaisuudessa.

 

Pakkanen on hellittänyt. Tuntuu jo miltei suvelta. Jokohan tässä saisi sukset jalkaansa, kun ei voi enää pakkastakaan syyttää. Hyviä kävely- ja hiihtoretkiä. Siellä sielu virkistyy.

10.1.1996

 

Nivalalaiset näyttävät olevan kovin talkoohenkisiä. Jo kerran he ovat luovuttaneet kunnalle sähköliittymänsä ja nyt näyttää taas olevan suuri joukko halukkaita tukemaan verojen lisäksi kaupunkia lahjoittamalla taas liittymänsä kaupungin pohjattomaan kassaan.

IVO on tarjonnut Nivalan osakkeista, eli liittymistä 68 miljoonaa. Junnon Ritva on laskenut sähkölaitoksella, että tämä tekisi 4700 liittyjää kohti noin 14.500 markkaa. Tavallisin kuluttaja on maksanut omakotitalosta 25 ampeerin sulakemaksulla liittymästään 9.350 markkaa. Jos lasketaan kymmenen vuoden korko, niin liittymällä pitäisi saada kaksinkertainen hinta, eli tuollainen vajaa 20.000 markkaa. Jos saan tuon 20.000 markkaa itselleni, minkä olen maksanut, niin voin harkita kauppaa, mutta parempiakin kauppoja olen tehnyt, enkä mielelläni putsaisi pesää sittenkään. Kyllä tuo raha tänä päivänä kelpaisi useimmille omakotitalon omistajille, mutta nyt näyttää siltä, että monet valtuutetut ovat myymässä liittyjien omaisuutta, johon heillä ei ainakaan moraalisesti pitäisi olla valtuuksia.

 

Isännät puhuvat nyt ruokohelpistä ja luomutuotannosta. Niin ne asiat muuttuvat. Kun kirjoitin kymmenkunta vuotta sitten, että Järvikylän isäntien ei kannattaisi romuttaa omaa meijeriään, vaan ryhtyä purkittamaan luomumaitoa tulevaisuudessa, niin se ei tietenkään ottanut tulta. Meijerin annettiin koneineen ja laitteineen mennä.

Nyt se olisi konkreettisesti totta. Mutta meijeriä ei enää ole. No, sen kyllä arvaa, että silloin puhuminen luomumaidosta oli hengenvaarallista tehokkaille tuottajille ja jämerille isännille.

Ei ollut tiedossa, että liitytään Euroopan Unioniin ja se tulee maksumieheksi, jos ryhdytään viljelemään pehmeämmin. Eräskin jämerä isäntämies kertoi vastanneensa myönteisesti Pohjolan Maidon kyselyyn kiinnostuksesta maidon luomutuotantoon. Hän totesi viisaasti, että määrä ei ratkaise, vaan se paljonko jää viivan alle. Kyllä viljelijät osaavat taskulaskinta käyttää ja aavistella myös tulevaisuuteen, niin kuin pitkäjänteinen maatalous edellyttääkin.

Tiistaipäivän koe Nivalan meijerissä luomujuuston valmistuksen kokeilusta antaa taas positiivista kuvaa siitä, että Nivalassa kenties meijeritoiminta jatkuu. Ymmärrettävää on, että ei siihen hetkessä hypätä, kun tarvitaan kolmen vuoden siirtymävaihe, mutta asia on hyvästi muhimassa.

 

Iltalukemisena on ollut kolme kirjaa: Juhani Mäkelän Mestari, Keskipohjalaisia elämäkertoja ja raavaan miehen rukouskirja. Mielialan mukaan, miltä milloinkin tuntuu.

Juhani Mäkelä on ”mestarillisesti” osannut eläytyä Eino Leinon rooliin. Kyllä se oli tuskaisen miehen maailmassa käynti tämä Eino Leinonkin vaellus. Maailma ei ollut hänelle lempeä koti. Samalla tavalla se kohteli häntä kuin Aleksis Kiveäkin. Köyhyyden ja hulluuden rajamailla. Mutta niinhän se on, että paineen alla helmet syntyvät.

Kyllä se Eino Leino kyseli tuskaisena oman järkensä perään: ”Minä kuulen ääniä kummia, joit ei toiset kuule. Ja vaikka ma syntiä paljon tein, mua paatuneeks älä luule. Ei aina ole huono, ken täällä lankeaa, voi olla jalka heikko ja kivinen olla maa. Herra varjele järkeni valo.”

Kyllä se oli kompurointia elämän ja rakastumisten kanssa. Aina uudestaan syttyä ja räpsähtää alas siivet katkottuina.

 

Niinkus tiedät.

Herra Jumala, lapsena en saanut luistimia, enkä nuorena kakkua. Vuosikymmenet olen ahertanut. Saavutin kaiken, mutta en iloitse siitä. Huonolla omatunnolla syön rasvaisen leivoksen. Pyydän Sinulta: näytä mitä on todellinen ilo.

 

Lähempä tästä hiihtelemään.

17.1.1996

 

”Vaikka paremmaksi kaikki muuttuu, hyväksi ei milloinkaan…”

Ihminen poikkeaa monessa mielessä muista luomakunnan jäsenistä. Itsesuojeluvaisto ja suvun jatkaminen ovat niitä keskeisiä vaistoja, jotka ohjaavat lajien elämää ja säilymistä maan päällä.

Ihminen on kuitenkin noussut lajeista vahvimmaksi. Se on saanut jo aikaan tuhansien muiden lajien sukupuuttoon kuolemisen ja häviämisen. Kaikki on tapahtunut etuisuuksien taisteluna. Ihminen on raivannut, kulottanut, padonnut ja myrkyttänyt omaa elinympäristöään niin rajusti, että heikommat lajit ovat tuhoutuneet. Ihminen on kaikista maanpäällisistä olennoista suurin ahmatti. Mikään ei riitä.

 

Ihmiset pitävät raakana sitä, että joku eläinlaji syö omat poikasensa. Ihmissyöjät ovat loppuneet. Olkkosen Reijo oli parikymmentä vuotta sitten komennuksella Uudessa Guineassa, jossa viimeiset ihmissyöjät ovat tiettävästi olleet, kertoi että sielläkin on jo niin länsimainen kulttuuri vallalla, että Marlboron ja Coca-Colan mainoksia näkyy joka suuntaan.

Onko ihminen nyt syömässä omaa lajiaan. Kaikki huutavat tuottavuuden kasvun ja kuluttamisen perään. Samanaikaisesti säädetään uusia jätehuoltomaksuja, sillä ihminen on hukkumassa omaan saasteeseensa. Petoeläimistä ahmaa lukuun ottamatta ne eivät tapa enemmän kuin ruuakseen. Ihmisen tarpeet ovat rajattomat ja ihminen on myös nokkela keksimään millä kaikella hän voi itseään viihdyttää. Ihmisessä on paljon harakkaa, joka tykkää hopealusikoista ja kiiltävistä ja keikistelee peilaavan lasin edessä.

Tässä hamstraamisessa kaikki ihmiset eivät pysy tasarintamassa. Olipa sitten järjestelmä kommunistinen, kapitalistinen tai muuten markkinatalousmaa. Millään lailla ihmisiä ei saada tasa-arvoiseksi, koska ihminen taistelee myös omaa lajiaan vastaan ja polkee armottomasti heikommat jalkoihinsa.

Tästä näkyy hyvänä esimerkkinä se, että nyt ajetaan yhteiskuntaa rajusti kahtia. Työttömyyden lieventämisestä puhutaan, mutta kuulin yhden tilaston, että jos kaikki koulutuksessa ja työttömyyseläkkeellä olevat otetaan mukaan, niin työttömiä on 630.000. Työvoimaviranomaisten antama lukemakin näyttää nousevan näyttää nousevan puoleen miljoonaan. Puhutaan paljon, mutta mitään ei tapahdu. Etuisuuksista ei kukaan luovu.

Samanaikaisesti tiedotusvälineet kertovat, että europarlamentaarikot saavat käteen 60.000 – 80.000 markkaa kuukaudessa ja sen päälle muita etuisuuksia. Tämä on kaksikymmenkertainen summa tavalliseen pienipalkkaiseen työntekijään nähden. Ainoastaan Iiro Viinanen kauhisteli palkkojen suuruutta, mutta eipä muut.

Suomeen on muodostumassa Euroopan rälssitilalliset samoin kuin viime vuosisadalla. Kyllä tällaiset asiat murentavat kansalaisten moraalia, kun ne tunnutaan yleisesti hyväksyttävän. Maa ajautuu ennen pitkää anarkiaan tällä menolla. Onhan tästä jo kulunut 1918 sodasta pian 70 vuotta ja ihminen on unohtanut jo sen, mihin eriarvoisuus yhteiskunnassa voi johtaa.

 

Nautin täydellisesti muutaman päivän lomasta. Se on lökö olo, kun saa heittää pois kellon ja aikataulut mielestään. Syö silloin kun on nälkä – nukkuu silloin kun nukuttaa. Tuli avattua jo hiihtopakettikin tälle kaudelle.

En ollut kovin kaukana, mutta sutta ruokin neljän päivän ajan. Kyllä siinä kanankoivet ja luut häipyivät pimeän tullen ja isot oli itikan tassut. Yritin kytätä, mutta niin viisas se oli, että ei tullut näytille. Tiesin sen, että susi ei ole kaukana, koska läheisen talon koira nosti aina kauhean mekkalan, kun susi oli liikkeellä. No, sillä suunnalla susia on ja olkoot minun puolestani. Jos kerran Nooa arkkiinsa sudenkin valitsi ja tarpeelliseksi katsoi, niin kyllä kait hänelle täytyy paikkansa myös olla luomakunnassa.

Pitäisi saada tähän pakinaan joku tolkkuakin, varsinkin kun on mukamas ollut muutaman päivän lomalla. Kyllä se näyttää niin olevan, että kun oppii oikein veteläksi, niin siitä on vaikea nousta enää minkään tekijäksi. Ei jaksa edes ajatella Venäjän sotia ja maailman pahuutta.

Ylensyönti ja lököily tekee ihmisen myös henkisesti turraksi. En tiedä, mistähän se johtuu? Toisinaan pistää ankara laiskuuden puuska päälle. Onkohan tämä vain omakohtainen lorvikatarri, vai tuntevatkohan joskus muutkin samoin? Se on jopelo tunne ja aiheuttaa pahaa mieltä ja huonoa omaatuntoa. Onkohan sekin kotikasvatuksen tulosta. Kurssilla kasvatettu ja Jumalalla peloiteltu.

Terveisiä ja kiitoksia.

31.1.1996

 

Kyllä tämä maailma on paha. Jos katsoo television uutisia tai lukee lehtiä, niin sieltä ei löydä muuta kuin ikäviä uutisia ja pitemmän päälle ne ahdistavat ihmisiä ja muokkaavat jopa asenteita siihen, että näin tulee olemaan ja vielä tästä pahenemaan. Onko se niin, että vain karmeat ja ikävät uutiset kiinnostavat?

Katsoin sunnuntaina toistamiseen Kiinan lastenkodeista tehtyä dokumenttia. Kyllä se oli karmeaa. Satojatuhansia tyttölapsia ei toivottuina katoaa, eikä niistä saa puhua. Miljoonia on meikäläisiä navetoita huonommissa orpolasten kodeissa täysin heitteillään ja heitä jätetään systemaattisesti kuolemaan, että uusille tulokkaille olisi tilaa.

Vaikka tietääkin sen, että Pidisjärvi-lehden kannanotto ei hetkauta 1.300 miljoonan kiinalaisen elämää. Taitaa olla yhtä voimaton mielenilmaus, kuin 30 vuotta sitten Vetelin Patanan nuorisoseuran hyyssin seinään tekstattu kannanotto: ”Jenkit, sormet pois Vietnamista!” Olikohan se Esko Ahon nuorisoseura tuo?

 

Luin viikonvaihteen aikana muistaakseni Ilta-Sanomista Veronmaksajain keskusliiton tiedotuspäällikön artikkelin. Sekin oli hätkäyttävä. Tuskin moni on laskenut sitä, kuinka paljon ihmiset tänään maksavat veroja ja maksuja jokapäiväisestä välttämättömästä elämästään. Siinä oli vertaus keskivertopariskunnasta, jossa mies ansaitsi bruttona 10.000 markkaa ja vaimo 8.000 markkaa. Sen lisäksi he saivat kahdesta lapsesta lapsilisää. Kun kaikki verot ja maksut oli vähennetty ja heille jäi käteen vajaat 1.200 markkaa.

Nyt kaikki huutaa kuin Messiasta, että kuluttamaan ja ostovoiman lisäystä kotimarkkinoiden vauhdittamiseen. Nämäkin teesit ovat jo niin kuluneita, että ne on täyttä hölynpölyä tavallisille suomalaisille.

Mitenkähän tässä on käynyt kun Suomi on hyväksi rakennettu sotakorvausten maksujen jälkeen. Verrataanpa vaikka tuonne kuusikymmentälukuun. Sen jälkeen bruttopalkat ovat nousseet ainakin 20-kertaisesti. On laajennettu sosiaaliturvaa joka suuntaan, päämääränä on ollut ainakin vasemmiston ja SAK:n tavoitteena tuloerojen pienentämisen oikeudenmukaisuuden korostaminen. On korotettu lapsilisiä, eläkkeitä, asumistukea ja kaikkea mahdollista.

Minä luulen, että tällä hetkellä kansalaisilla on paljon vähemmän niin sanottua ostovoimaa. Minä luulen, että tuloerot ovat räjähtäneet ja luoneet maahan todellisen proletariaatin ja toisaalle poliitikkojen ja virkamiesten eliitin.

Miten on käynyt tasa-arvoisuuden kanssa? Siivooja on edelleen pienipalkkaisin ja hänkin uhkaa joutua työttömäksi. Lisäksi ihmiset maksavat omia pieniä velkojaan ja kymmenkertaisesti suurempia sotakorvauksia pankkitukena ja ulkomaanvelan korkoina.

Mitenkä tässä on voinut näin käydä, kun aina valittu maakunnan viisaita miehiä eduskuntaan? Löytyisipä sellainen räknääjä, joka tekisi vertailun tämän päivän tilanteesta tuohon 1960-lukuun tavallisen pienipalkkaisen laskelmilla.

 

Ja mitä muuta tämä kaikki on aiheuttanut? Ihmisille hätää ja turvattomuutta. Nuoria käy sääliksi. Vielä muutama vuosi sitten hekin haaveilivat – niin kuin se terveille nuorille ja miksei meille kaikille kuuluisi. Nyt monen tulevaisuudenunelmat ovat pilvessä. Työpaikasta ei monellakaan ole tietoa ja jos on, voisiko sen päälle omaa elämää rakentaa. Yhteiskunnan hätä heijastuu jo kouluihin. Lapset ovat rauhattomia. Eivät pysty keskittymään.

Minun unelmani on, että palattaisiin reippaasti taaksepäin ja tasa-arvoisempaan yhteiskuntaan. Jos nyt ei jokaiselle punaista tupaa ja perunamaata, niin siihen suuntaan kuitenkin. Tämäkin on turha toivo. Lyhytkin historia tuntee, miten talousjärjestelmät ja kulttuurit romahtavat ja taas aletaan alusta. Niin täytyy käydä varmasti nytkin.

Viliku-Joose toivoi, että saisi elää niin kauan, että näkisi Neuvostoliiton sisäisen hajoamisen. Joose sai sen nähdä elinpäivinään. Minä toivon, että saisin elää niin kauan, että tämä rajattoman kasvun varaan rakentuva korttitaloyhteiskunta romahtaisi ja aloitettaisiin taas alusta.

Saahan sitä toivoa.

5.2.1996

 

Radion aamu-uutisista jäi soimaan korviin muutaman sanan uutinen. ”Tähtitieteilijät ovat löytäneet uuden galaksin, jonka etäisyys maasta on 14 miljardia valovuotta.” Rupesi raksuttamaan. Valo etenee sekunnissa 300.000 kilometriä. Ei siihen riittänyt sormet, eikä laskukone, eikä järkikään.

Takavuosina kuivailin öisin heinänsiementä Haapaperällä Välitiellä Haapamäen Heinon kuivaamossa. Se oli toisinaan mukavaakin. Puulämmitteinen kamiina ja välillä sai käydä kuulaana syysyönä pihalla tupakalla ja tiirailla kirkkaalle tähtitaivaalle. Joskus lensi tähti ja sai toivoa, mutta enemmän siellä näyttää lentelevän tai matavan tuota rautaromua. Kirkonkylällä ei voi nähdä kirkasta tähtitaivasta, vaan kirkkaat valot vievät tämän mahdollisuuden.

Siinä sitä sitten pohdiskeli tuota maailmankaikkeutta kuin Konsta Pylkkönen. – Mitähän jos maanmittari Cajanus kävisi viemässä pyykin tuonne löydetylle galaksille ja antaisi koordinaatit. Olisikohan se jo puolivälissä takaseinää vai vasta alkumatkassa? Miten kaukana on se takaseinä ja mitä on sen takana? Tässä asiassa minä olen yhtä viisas kuin Väisälän veljekset yhteensä ja kaikki muutkin tieteilijät.

Kukaan ei ole päässyt puusta pitkään ja kaikki järki päättyy siihen. Missä on maailmankaikkeuden raja ja mitä on sen toisella puolella? Ihminen on olevinaan viisas ja hallitsee, mutta taisi sittenkin vanha intiaanipäällikkö olla oikeassa, että me emme omista mitään vaan se on tuuli joka vapaana käy.

 

Kerran tämä nyt lipsahti henkimaailman asioihin, niin jatketaanpa unilla. Ne ovat toinen ihmismieliä askarruttava asia. Unien ennustamisella tehdään rahaa ja aina ihminen on pelännyt huonoa tai elättänyt toiveita äkkirikastumisesta unien perusteella. Juhannusyön unista neidot hakivat tulevaa sulhastaan.

Minulla on ollut hammastulehdus ja olen antibioottikuurilla. Sen vuoksi olen parina yönä nukkunut huonosti ja kyllä unia on ollut. Miltei joka kerta kun Sytelän Pirkko ja Perkkiön Erja tulevat vastaan, he kysyvät että joko se Jansun novellikokoelma on valmis?

Olin tiistaina Pikakuvapalvelussa yhtä aikaa Sytelän Pirkon kanssa ja hän uudisti kysymyksensä. Tällä kertaa voi vastata Pirkolle myönteisesti. Se on valmis. – Olin niin tyytyväinen, kun valtakunnallinen Weilin + Göös oli ottanut novellikokoelmani julkaistavakseen ja järjestänyt niin mahtavan tiedotustilaisuuden Helsinkiin asian johdosta. Siinä kirjailijaprofessori ylisti, miten hyvin jäsennelty kokonaisuus ja siinä on hemingwaylaista kerrontaa suomalaisesta elämästä ja voi aistia nenässään Kalajokilaakson vihreät niityt ja nähdä sielunsa silmin nämä ihmiset ja hän uskoi, että tämä käännetään varmasti heti useille kielille, koska se on kaunokirjallisuuden helmiä tällä vuosisadalla…

Minä siinä vaan tuumailin, että eihän se oikeastaan niin vaikeaa ollutkaan, kun sain aloitettua, kolmen novellin vuorokausivauhdilla minä niitä nakkelin tulemaan ja kas kummaa kun herroillekin kelpasivat. – Taas vihlaisi hampaasta, ja hemmetti, että oli kova paikka, kun huomasin, että herään. Vaikka kuinka yritin palata tuohon uneen, ei se enää onnistunut ja oli palattava arkitodellisuuteen. Niinhän se on, että unessa meille kaikki on mahdollista.

No, kyllä se unilukkari järjesti vastapainonkin. Oltiin olevinaan jossain hyvin epämääräisessä rakennushommassa. Se oli iso työmaa, niin kuin olisi Montan voimalaitosta rakennettu. Paljon hääräsi ihmisiä ympärillä ja se rakennus oli jotenkin samanlainen kuin Rauta-aika –elokuvassa. Minä valoin myllyllä Aution Matin kanssa betonia kovalla tohinalla. Siinä ei kerinnyt kuin myllyn täyttää ja kaataa ja taas uutta.

Kesken kaiken syntyi työmaalla kauhea mekkala ja kaikki työt pysähtyivät ja sankka miesmuuri alkoi joka puolelta painaa minua kohti. Ruokalan alaikäinen tyttö on löydetty raiskattuna ja joku on kertonut, että minä olen sen käynyt tekemässä. Miesjoukko lähestyi lynkkausaikeissa ja olivat valmiit hirttämään minut.

Aution Matti talvisodan veteraanina asettui lapio kädessä lynkkausjoukkoa vastaan ja puolusteli, että Jaakko ei ole poistunut myllyn luota koko päivänä vaan tässä on lapioitu hiekkaa koko päivä. Tilanne kävi entistä uhkaavammaksi, kunnes sitten Vepsun Antti sieltä joukon keskeltä huusi, että ei siinä ole perää, minä vaan muuten meinasin Jansua kiusata.

Kyllä oli paita märkänä ja silloin tuntui mukavalta, kun sai herätä todellisuuteen. Ukkeilin vielä aamullakin, että kehtaavatkin epäillä semmoisesta, johon ei ole taitoja eikä kykyjä jäljellä.

7.2.1996

 

Runsas vuosi on oltu Euroopan kansalaisia virallisen liitosopimuksen mukaan. Miltä nyt tuntuu, voisi kysyä vuoden jälkeen. Ainakin poliitikot lupasivat meille yhdeksän hyvää  ja kymmenen kaunista. Neljä asiaa oli kuitenkin varmaa, joiden piti toteutua välittömästi:

• Suomi on nettosaaja.
• työttömyys laskee heti rajusti.
• ulkomaiset sijoittajat ryntäävät Suomeen.
• elintarvikkeet laskevat ainakin kolmanneksella.

No, miten on käynyt? Onko Suomi ollut nettosaaja? Ei ole. Suomi maksoi EU:lle 11 miljardia ja sai takaisin 10,5 miljardia. Siis suomalaiset ovat vain pesettäneet omia rahojaan Brysselissä ja maksaneet pesusta tuon 500 miljoonaa markkaa. On puhuttu EU-avustuksista. Tosiasiassa ne ovat suomalaisten omia rahoja, vaikka ne on kierrätetty Brysselin kautta.

Onko työttömyys laskenut rajusti? No, sen voi jokainen tietää, että ei yhtään. Pikemminkin se tulee kasvamaan. Meillä on EU-kuntoisuusvaatimuksia edessä ja se merkitsee pankeista jo yksinomaan kymmenien tuhansien ihmisten irtisanomisia. Elintarviketeollisuudesta, maataloudesta ja kaupasta lentää pois väkeä arviolta sata tuhatta seuraavan kahden vuoden aikana.

Onko näkynyt ulkomaisia pääomasijoittajia? Hyvin vähän on ulkomainen raha Suomessa poikinut. Ei sitä ainakaan tavallinen kansalainen ole nähnyt. Päinvastoin, Suomen huikea ulkomainen velka arveluttaa jo rahanlainaajiakin.

Ainoa mikä osittain on todistetusti tapahtunut, on elintarvikkeiden 5-8 prosentin hinnan alennus. Tuottajahinnat putosivat maidolla 30 prosenttia, viljalla noin 70 prosenttia, kananmunilla 60 prosenttia ja naudanlihalla 40 prosenttia. Mutta elintarvikkeissa suurin osa on suomalaista työtä ja työn hinta ei ole laskenut. Vaikka saisimme ilman jauhot, niin leivän hinta ei enää oleellisesti laskisi. Leivän hinta muodostuu palkoista ja veroista.

Jos maatalouden alkutuotannolle olisi kompensoitu tuo kaksi tai kolme miljardia, olisi elintarvikkeiden hinnoissa päästy samaan lopputulokseen ja maaseudulla ja elintarviketeollisuudessa olisi voitu säilyttää enemmän työpaikkoja.

Vaikka tulokset ovat tällaiset, näyttää lehtikirjoitusten mukaan enemmistö suomalaisista vielä olevan tyytyväisiä Suomen liittymisestä Euroopan Unioniin. Onhan se meille itsetunnoltaan heikoille suomalaisille tietenkin enemmän kuin puoli ruokaa kun on tavallaan tullut hyväksytyksi hovikelpoiseksi.

 

Tuosta hovikelpoisuudesta tulee mieleen Viliku-Joosen tarina. Joosekin pääsi kerran  1950-luvulla karvalakkilähetystöön. Silloin taisteltiin Mehtälän pysäkin säilyttämisestä ja sen taakse piti saada myös kentän ääntä. Kerttu Saalasti hoiti asiaa hallituksesta käsin, mutta kun oli opetusministeri, piti saada taustatukea kentältä. Nivalasta valittiin Joose Vilkuna Saalastille toveriksi puhumaan Mehtälän pysäkin säilyttämisen puolesta. Joose kertoi tuosta edustusmatkastaan kerran Nivala-Seuran kokouksessa vähän kyyniseen sävyyn: – No, minä menin niinkö oli sovittu aamujunalla Helsinkiin. Kerttu tuli asemalle vastaan ja touhussaan pyörähti minun ympäri kuin ampiainen. Haistoi ylä- ja alatuulen puolelta, että olenko minä hovikelpoinen.

 

Kinkereillä puhuttiin työstä ja sen arvostamisesta. Nykyään saadaan ilmaista rahaa ja se opettaa ihmisiä vääriin luuloihin. Ei lapsillekaan saisi antaa joka työstä kotona rahaa, kyllä jokaisen kuuluu kantaa kortensa kekoon.

No, minulla on näistä huonoista savotoista omakohtaisia kokemuksia. Siitä on vissiin aikaa reippaat 50 vuotta. Olin siinä kahdeksan – yhdeksän ikäinen kun olin kesän Palosaarella Kustinpuolella töissä. Toivo oli isäntänä ja vanhaemäntä Kustaava hallitsi vielä kuin Niskavuoren Heta.

Tehtäviini kuului mmm. hoitaa joka kolmas aamu Palosaaren meijerireissu. Vuorotellen käytiin meijerissä ja vietiin Aalinpuolen, Kustinpuolen ja Koivusaaren maidot meijeriin. Siitä kertyi melkoinen kuorma pitkille lavoille. Toistakymmentä 40 litran tonkkaa. Se oli kova homma kiskoa poikasena painavat tonkat lavalle, mutta se oli pakko ja elämän ja kuoleman kysymys.

Eräänä aamuna nukuin ponniin ja juoksin Palomaan suoraa itku kurkussa. Kello oli jo lähellä seitsemää ja siihen aikaan maidot olisi pitänyt olla jo meijerillä. Kyllähän sen arvas, että ukonilma siitä syntyy. Taava istui pöydän päässä ja aloitti kovan rähinän. – Kyllä on aikoihin eletty. Ennen rengit tuli töihin viideltä, nyt ne lojuu puoliin päiviin. Taava nakkasi kylmän muttivadin eteeni ja komensi, että syö pian ja mene hakemaan hevosta haasta.

Ajelin maitoja, pilkoin puita, paimensin lehmiä ja olin heinätöissä. Siinä se meni valpurinpäivältä perttuliviikolle suvinen kesä ankarassa työssä. Sitten tuli syksy ja Veelannin pitkänkamarin multapenkit olivat harvat ja isä päätti tiivistää niitä. Haettiin Kustinpuolen riiheltä kuusi säkkiä heinänsiemenruumenia ja sillä oli Jaakon renkeyskesä maksettu, eikä siitä tullut muita työnantajamaksuja kuin ruoka talon puolesta. Olipahan ainakin pois oman talon ruokavahvuudesta. Että sillä lailla.

 

Nyt on Lipposella näytön paikka. Neuvottelut ammattiyhdistyspomojen kanssa eivät sujuneet. Hallituksen pitää tehdä ratkaisut yksin. Tarvetta puristamiseen on. Maailmalta kantautuu tietoja, että Eurooppaankin on tulossa matalasuhdanne. Sitä ei Suomi nykyisessä tällissään kestäisi. Velkaa on liikaa ja rakenteet liian kalliit. Totuuden hetket eivät ole selvinneet vieläkään kansalaisille. Turha odottaa työllisyyden paranemista ja etujen säilymistä. Leikkauksia tulee ja jokainen joutuu luopumaan.

Olisi kansalaisten paljon helpompi tinkiä, jos ministerit ja kansanedustajat pudottaisivat palkkojaan ensimmäisinä vaikkapa vain kolmanneksella. Se toisi todellista uskottavuutta päättäjiin. No, saahan sitä toivoa, että taivas tulisi maan päälle. Se ei koskaan toteudu. Pian on kuitenkin eduskunnan otettava poikkeuslait voimaan. Ihme jos ei siihen tämän vuoden puolella jo mennä.

12.2.1996

 

Helmikuun paukkuvat pakkaset. Kyllä kysyy jo luontoa käydä ulkona tupakalla. Ukkeiltiin siinä Laitilan Vesan kanssa, että on se sentään ollut toista noilla talvisodan veteraaneilla. Tähän vielä kymmenen astetta lisää pakkasta ja hankeen makaamaan huonoissa ketineissä. Silloin ei ollut lämpöhaalareita ja turkisvuorikenkiä. Ei saanut lämmintä ruokaa, eikä nuotiota sytyttää. Siinäkin olisi jo ollut kestämistä, mutta kun vielä ryssä ampui kohti koko ajan ja sai paleltumisen lisäksi pelätä nikkelimyrkytystä.

 

Taistelua se oli myös 1950-luvulla. Jos on kymmenen kakaraa mökissä ja leipä on lapion varressa, niin tietää olevansa melkoisessa paininpuussa. Tällaisilla pakkasilla miehet hiihtivät jokiaavalle kanavankaivuun. Puoli metriä lunta ja puoli metriä routaa. Kova pakkanen ja viima. Oli kiire päästä suliin maihin ja vinkalta suojaan. Se onnistui kun hakkasi kamit pois ja syyti pari metriä savea penkalle. Sitten märällä paidalla iltasella kotiin. Mahtaisikohan olla nykyajan työttömistä. Pakkohan se olisi, jos ei olisi työttömyyskorvauksia.

 

Kuuntelin tänään aamutelevisiosta kansainvälisen tutkimustoimiston johtajan lausuntoja ja raporttia maailman tilasta. Totta on, että ilmakehä on saastutettu ja siitä seuraa luonnonkatastrofeja. Ilman lämpötila nousee, eroosio kasvaa, kuivuus lisääntyy. Jopa Yhdysvalloissa, joka on maailman suurin viljantuottaja, on viljasadot jääneet alle omavaraisuuden. Afrikka ei pysty enää ruokkimaan omaa väestöään, kun kuivuus lisääntyy ja mantere aavikoituu kiihtyvällä vauhdilla. Kiinassa ongelmat räjähtävät käsiin, vaikka talouskasvua tuleekin. Tuleehan sitä kun länsimaisten mittarien mukaan nollasta lähdetään. Tämä arvostettu tutkija totesi, että syömisestä tulee puute ja viljan takia käydään sotia tulevaisuudessa.

Meillä hallitus ja ammattiyhdistysliike ja työnantajajärjestöt huutavat kulutuksen ja tuotannon kasvun perään. Ainoa Jumalan luoma kulttuuri on maanviljelys. Jumala asetti ihmisen viljelemään ja varjelemaan maata. Kuinka on käynyt? Ihminen on ahneudellaan pilannut maan. Hollannissa maa on jo niin saastunutta, että pohjavedet ovat kohta eläinten kusta ja lannoituksen jäämiä. Sademetsät ja humus ovat katoamassa maapallolta ja ne ovat kuitenkin ainoat elämisen ehdot ihmiselle loppujen lopuksi.

Mitä on tämä jatkuvan kasvun tavoittelu? Epäkristillistä. Riistetään uusiutumattomia luonnonvaroja, metsää, mineraaleja ja peltoja. Eikö kännyköitä ja tuppervaaran kuppeja ole jo maailma täynnä. Suomikin hukkuu kaatopaikkojen vuoreen. Silti huudetaan kulutuksen lisäämistä. Juttelin eräänä päivänä vanhemman miehen kanssa ja hän muisti sota-ajan jälkeiset ajat. Silloin ei ollut kenkiä eikä vaatteita. Hänen käsityksensä mukaan suomalaiset voisivat elää seuraavat kymmenen vuotta täysin vanhoilla vaatteilla, kengillä, polkupyörillä ja autoilla.

Tämä sopii huonosti hallituksen pirtaan, kun ihmisten pitäisi nyt kuluttaa kaikki rahansa päivittäistavaroihin ja kulutustavaroihin ja tehdä reippaasti velkaakin, Ja Suomi syömällä ja kuluttamalla kuntoon.

 

Maanviljelijät ovat taas alamaissa. Maa, jonka valmistus on lopetettu jo aikoja sitten on arvostuksessaan taas miltei nolla. Jos tarjoat kymmenen hehtaaria pankkiirille peltoa 100.000 markan lainan vakuudeksi, niin se ei riitä, pitää olla vielä koko suvun ja kylän miehet ja naiset takuussa. Maa ei ole vielä oikeassa arvossaan, mutta tulee varmasti. Ruiskilon ja kännykän hintasuhde ei ole kohdallaan, eikä voikilon ja lentolipun hinta sinne päinkään. Ei kannata hötkyillä. Kyllä asiat lotkahtavat ennen pitkää kohdalleen; maa ja maaseutu pitää pitää tuottokunnossa samalla tavoin kuin maanpuolustus ja rahan arvo. Tärkein näistä kuitenkin on oma leipä ja maito.

14.2.1996

 

Proosallisesti sanotaan, toisen kuolema on toisen elämä. Nivalassa on kuollut talven ja syksyn aikana runsaasti ihmisiä, nuoria, vanhoja ja vaikean sairauden kanssa taistelleita.

Läheisen tai tutun kuolema pysähdyttää. Se panee aina ajattelemaan asioita uudelleen myös omalta kohdaltaan, miten valmis olisi lähtemään. Mitä voisi tehdä elinpäivillään, jos niitä on suotu? Onko tullut käytettyä oikein tuo annettu leiviskä?

 

Yksi on tauti, joka ei jätä meitä ketään rauhaan. Ei ole sellaista rokotetta, joka estäisi taudin tulon. Ei niin vahvaa terveyttä, etteikö se iskisi jokaiseen. Niin köyhään, rikkaaseen, lukeneeseen ja rippikoulun käyneeseen.

Se on tuo omahyväisyyden ja omavoimaisuuden perkele, joka tuikkii meissä jokaisesta joskus päätään esiin niin kuin kärppä kolostaan. Jokainen kärppää tunteva tietää, että siihen on vaikea ehtiä halolla kolauttamaan niin, että saisi kärpän hengiltä.

Vaikea on myös ihmisen kolauttaa omassa sisimmässään olevaa perkelettä. Se onnistuu pistämään malan omaan silmään näkemättä omia puutteita, mutta on kirkas huomaamaan naapurin puutteet. Se tekee viisaammaksi ja tietävämmäksi muita. Se juoksuttaa ihmistä tekemään mukamas hyviä tekoja ja sillä tavoin vain ruokkii omaa saastaisuuttaan.

Tämä ihmisen omavoimaisuus on kristillisesti ja yhteiskunnallisesti kavala tauti. Se panee ajamaan omia etuja. Se panee arvomaailman päälaelleen ja alistaa muita. Se on kuin syöpä, että se jakaantuu ja kasvaa meissä ja tuhoaa lopulta kaiken inhimillisen elämän.

Toisen kuolema on toisen voitto. Vasta lähimmäisen, tuttavan tai ikätoverin menettäminen saa ihmisen pysähtymään. Kuoleman edessä omavoimaisuus talttuu. Siksi toisen kuolema voi olla toisen voitto. Se pelastaa jäljelle jääneet oikeaan elämään ainakin hetkeksi.

 

Luin maanantain lehdestä, että elintarvikkeiden lisäaineet aiheuttavat monia terveysriskejä. Kolmen lisensiaatin tutkimus osoitti, että mehujen, makeisten, limsojen ja muiden elintarvikkeiden väri- ja lisäaineet aiheuttavat mm. lapsissa häiritsevää vilkkautta ja keskittymiskyvyn puutetta sekä lisäävät altistumista monenlaisiin sairauksiin. Tutkijat toteavat, että lisäaineiden haittavaikutuksia ei ole tutkittu tarpeeksi. Suomessa kiellettiin eräiden lisäaineiden, kuten nitraatin, käyttö muutama vuosi sitten, mutta nyt kun on menty Euroopan Unioniin, niin lisäaineita saa teollisuus käyttää.

Tutkijoiden mukaan kahdesta nakista saa jo riittävän määrän lisäaineita ja kaikki mikä menee yli on vaaraksi ihmisen ja varsinkin lapsen terveydelle. Tämäkin vahvistaa sitä vanhaa käsitystä, että yksinkertainen elämä ja yksinkertainen perusruoka ovat ihmiselle kaikkein parasta. Ihmiset itse vaativat kaunista lihaa, komeita karkkeja ja hyvännäköistä makkaraa. Ja teollisuus vastaa kuluttajien vaatimuksiin ja pistää karkit punaisiksi. Mutta ihmiset eivät tiedä, että he maksavat näistä omalla terveydellään. Ruisleipä, uunin arinalla paistuneet perunat, kylmä piimä ja siihen vähän voita kyytipojaksi, niin ei kyllä ruoka parane ja saa tuntumaan olon rikkaalta.

 

 

Ei talvi tavoitta mene. Tammikuu oli lauha, mutta helmikuu on ollut kylmä. Niinhän se pitää tietenkin ollakin. Vasta pakkasten jälkeen kevättä orastava maaliskuu autereisine aamuineen tuntuu mukavalta. Nyt ollaan kuitenkin jo menossa hyvää vauhtia kohti kevättä. Päivä jatkuu kukonaskelin ja aamulla ei juuri pihavaloja tarvitse sytyttää. Nyt auringonkierron vaikutukset tuntuvat nopeasti ja jokainen aamu on jo edellistä varhaisempi.

Se on suuri asia, että me täällä saamme elää voimakkaiden vuodenaikojen vaihtelussa. Toisin ne ohjailevat myös meidän mielialojamme. Syksy ahdistaa toisia. Toiset ahdistuvat keväällä. Luonto herää, mutta ihminen ei jaksa lähteä mukaan ja uudistua. Se masentaa.

Minä olen valon lapsia. Minulle kevät on uuden elämän alku, vaikka on kuinka vänkkyrä ja vaivainen, sitä alkaa jo viimeistään maaliskuussa naukua kuin kollikissa. Suunnittelee kylvöjä ja puuhastelee kaikenlaista. Siinä on raihnainen ruumis lujilla, kun sielu pomppoilee mahdottomuuksien rajamailla. Minun sieluni ja ruumiini on huono aisapari. Siinä ei ole milloinkaan hammeli tasapainossa, vaan aina toinen puoli vedättää ja toinen puoli antaa periksi.

Sivullinen sanoo varmasti tällaisesta ihmisestä, että luoja on epäonnistunut aikeissaan. Siinä on mennyt värkit sekaisin. Tunne-elämä, järki ja vieläpä ruumiinrakennekin on saattanut luomishössäkässä sekoittua pahan kerran. Senhän arvaa, mikä on lopputulos. Se on lohtu, että kun kerran on lähtenyt prosessi käyntiin väärillä värkeillä, niin on niitä tullut muitakin fiaskoja samasta sarjasta. No, se rikastuttaa elämää, mutta voi joskus olla vaivaksi kanssaihmisille.

Valoisia kevätaamuja

19.2.1996

 

Nivalan tuottajat ja varsinkin naudanlihan tuottajat olivat torstaina äksyllä päällä Kalajokilaakson kuntien hankintarenkaan päätöksestä. Hankintarengas päätti ottaa lihan alueen kouluihin ja laitoksiin LSO:lta, jonka tarjous oli edullisin. Tiettävästi kauppa oli arvoltaan kaksi miljoonaa ja hintaeroa 100.000 markkaa eli viisi prosenttia.

Tuottajien mukaan LSO pystyy tarjoamaan edullisemmin, koska se tuo ulkolaista lihaa maahan, jota ei harrasta Atria eikä Karjaportti. Tuottajien mukaan tulevaisuudessa syödään Nivalankin kouluissa ulkolaisella lihalla höystettyjä jalosteita ja ulkolaista lihaakin.

Tuottajat ovat sen vuoksi pahoillaan, että he juuri voittivat taistelun Ylivieskan teurastamon lopettamisesta ja teurastustoiminta jatkuu Kalajokilaaksossa.

 

Tuo on muuten iäisyyskysymys kuntien hankinnoissa. Tuijotetaan orjallisesti halvinta ratkaisua. Aikanaan kun olin kunnanhallituksessa ja päätettävänä oli uuden kunnantalon, eli nykyisen kaupungintalon rakentamisurakan antaminen. Tiedettiin, että avattavissa kirjeissä on omia yrittäjiä ja ulkopuolisia. Yritettiin ennen tarjousten avaamista löytää periaate, monenko prosentin erolla voitaisiin hyväksyä nivalalainen tarjous, vaikka se olisi kalliimpi. Ei syntynyt päätöstä ja urakka meni oululaiselle rakennusliikkeelle.

Hankintaohjeissa sanotaan, että mikä tarjous on kokonaistaloudellisesti edullisempi. Virkamiehet eivät varmasti ole laskeneet montako prosenttia tämä tarkoittaa, jos ryhdytään arvioimaan kokonaisetua. Minä luulen, että Nivalassakin on melko yleinen käsitys kuluttajien keskuudessa, että ostetaan kotimaista ja salmonellan kannalta turvallista lihaa ja tuotteita, vaikka ne olisivatkin vähän kalliimpia. Kysymys on myös Suomen elintarviketeollisuuden kilpailukyvystä ja työpaikoista. Mutta virkamiehet eivät näe kokonaisuutta.

 

En muista kuka toimittaja se oli, joka totesi televisiojutussa, että suomalaiset ovat EU-asioissa paavillisempia kuin paavi itse. Tarkoitti, että Suomi hinkuaa täyttämään kaikki direktiivit viimeistä piirua myöten, kun italialaiset, espanjalaiset ja ranskalaiset viittaavat kintaalla määräyksille. Jos samat EU-direktiivit olisivat voimassa esimerkiksi Espanjassa ja Italiassa, niin heidän oma lihansa ja tuotantotapansa eivät sallisi lihan käyttöä heidän kotimaan kulutukseen. Kuitenkin he syövät omaa lihaansa ja suomalaiset joutuvat tuottamaan paljon suuremmilla kustannuksilla lihaa.

Se joka näki televisiosta dokumenttifilmin eteläeurooppalaisten karjankasvatuksesta ja kuljetuksesta ei varmasti syö heidän tuottamaansa naudanlihaa. Niin karmeaa oli se eläinrääkkäys ja rituaaliteurastukset, joita siellä tehdään. Onko suomalaisilla keskinäinen kateus niin suuri, että me emme pysty yhdessä rakentamaan suomalaista yhteiskuntaa, vaan kaikki hyvä tulee mukamas ulkomailta ja EU:sta.

 

Eräs henkilö toi luettavakseni velkasaneerauslaskelman, jossa hän itsekin oli saavana osapuolena. Takaajana. Velkoja oli kaikkiaan kymppitonnia vaille neljä miljoonaa ja velallisia puolentoistasataa. Holtittomasta bisneksestä oli syntynyt tämä velka ja kaikki laskut oli systemaattisesti jätetty maksamatta. Pankit olivat lainoittaneet vuosikymmenen sumeilematta tätä yritystä takaajien laskuun. Varmasti pankit näkivät, että tämä yrittäjä ei pysty ikinä lainoja maksamaan, eikä yritys menestymään. Kuitenkin pankit lainoittivat jatkuvasti. Korko oli luotoille 18,5 prosenttia, mikä osoittaa jo sen, että niin pankki kuin yrittäjäkin tiesivät, että he eivät näitä luottoja maksa, vaan takaajat. Missä on ollut pankinjohtajien moraali?

Velkasaneerauslaskelma osoitti, että velalliset pystyvät yhdessä lyhentämään velkoja 180 markkaa kuukaudessa. Jokainen tietää, että velat eivät lyhene vaan kasvavat lisää korkoa, viiden vuoden kuluttua velallinen on vapaa, mutta takaajat, pääosin eläkeläiset, maksavat eläkkeistään lopun ikäänsä näitä velkoja. Koko velkasaneerauslaki on ollut täysin moraaliton. Tuomarit vetävät suuria palkkioita näistä paperien laatimisista. Mieletöntä.

Pankkien käytäntö takaajien velkaan nähden on kovin erilainen. Eräät pankit ovat antaneet takaajille lainan jopa 2 prosentin korolla. Nivalassakin on kahdenlaista käytäntöä. Toinen pankki on tullut vastaan ja myöntänyt lainaa 6 prosentin korolla, toinen pankki on perinyt 18 prosenttia. Tästä aiheesta aion ensi viikolla tehdä jutun. Haastatella takaajia ja pankinjohtajia. Sillä on enemmänkin merkitystä Nivalassa, tiedän että Nivalassa isännät ovat taanneet toisiaan hyvässä uskossa ja joutuvat siitä kärsimään. Jos pankit haluavat olla häijyjä, niin pakkohuutokauppoja tulee.

Tämä on sellainen asia, joka panee koko korttitalon nurin, jos pankeilta ei löydy inhimillisyyttä takaajia kohtaan. Kyllä pankeillakin on holtittomasta luotonannosta oma ainakin moraalinen vastuunsa.

Ihminen odottaa eläkkeelle pääsyä ja helpompia päiviä. Monen eläkeläisen iltaruskon on kuitenkin himmentänyt takausvastuut. Eläkettä käy nostamassa vieras käsi. Se tuntuu varmasti pahalta.

Sellaista on maailma.

21.2.1996

 

Lennonjohtajat ovat ottaneet ”wälläriläisen” linjan palkkatoivomuksissaan. Heille ei riitä se, mitä valtakunnallisesti on sovittu. He haluaisivat olla myös mittaamassa itselleen Finnairin viime vuoden sattumoisin hyvää tilinpäätöstä. Mitenkähän olisi toisinpäin? Kun Finnairille tulee alamäki ja konehankinnat. Oltaisiinko sitten valmiit puolittamaan palkka?

Uutisten mukaan lennonjohtajien palkat ovat yli 20.000 markkaa kuukaudessa. En tiedä koulutuspohjaa, mutta kyllä se varsin kohtuulliselta tuntuu, kun moni palvelualan työntekijä joutuu tekemään siihen neljä kuukautta työtä. Ei ainakaan tämä ryhmä tunnu saavan kansalaisten sympatioita puolelleen.

 

Olen tässä helmikuun pakkasilla piristynyt ja ottanut pari kovaa aihetta käsittelyyn. Ihmiset maksavat nyt pankkitukea, EU-kuntoisuutta ja valtion velkaa raskaina veroina. Sekään ei vielä riitä kaikille, moni maksaa kipeästi heikkona hetkenä antamiaan takauksia. Niistä ei juuri puhuta ääneen, koska usein takaus koskee läheistä naapuria, sukulaista tai omia lapsia. Moni on joutunut lunastamaan oman kotinsa toiseen kertaan lasten takausten takia. Niitä maksetaan pienistä eläkkeistä.

Olen kiitollinen Jylhä-Ollilan Katrille ja Mikolle, että he uhrautuvat tämän asian puolesta ja antoivat julkisen haastattelun. he perustelivat sitä sillä, että ovat nyt käyneet läpi oman kiirastulen ja selviytyneet siitä henkisesti. Mikko ja Katri haluaisivat auttaa tällä tavoin omalta osaltaan niitä ihmisiä, jotka käyvät samoja kamppailuja. Mikko ja Katri toivovat, että nyt olisi seurakunnilla ja herätysliikkeillä tilaus näiden ihmisten tuskien huojentamisessa.

Takaukset ovat vakava asia Nivalassakin. Vanhat ihmiset sanovat, että tilanne muistuttaa jo 1930-lukua, jolloin naapurit takasivat toisiaan ja silloin oli frangiluottoja ja pankit ottivat tilat haltuunsa. Katkerana muistavat monet vanhat Hypoteekki-pankkia. Monen koti meni takauksissa. Koitin vedota kyselyssä pankinjohtajiin, että heiltä löytyisi inhimillisyyttä, että ihmisten ei tarvitsisi lähteä omasta kodista. Niinkin on valitettavasti jo käynyt monelle perheelle.

 

Toinen ärhäkkä asia on Revon Sähkön toiminta, joka on täysin hairahtunut alkuperäisestä tarkoituksestaan. Rengistä on tullut omistajiaan kiristävä isäntä.

Ne on nämä yhteiset, vaivalla perustetut ja rakennetut yritykset olleet aina perustajilleen pettymys. Punapääoma ja E-osuustoiminta luotiin Tannerin ja muiden tiukkojen talousmiesten toimesta vähäosaisen kansan turvaksi. Miten kävi? Tuli Sundqvistit ja Rantalat 120.000 kuukausipalkalla ja pistivät koko punapääoman menemään muutamassa vuodessa. Kannattaisi käydä Hietaniemen hautausmaalla kuuntelemassa miten siellä Tanner haudassa kääntyilee, kun jupit pistivät perinnön sileäksi.

Niin on käynyt myös Pellervolaisen osuustoiminnan. Vaikka ne ovat pärjänneetkin toista osuustoimintaliikettä paremmin, niin kyllä hallinto ja menettelytavat ovat karanneet isäntien käsistä.

Revon Sähkön edellinen johtaja Sivola, jota kutsuin aikoinani pikku-Raadeksi. oli kova mies. Hän nosti Revon Sähkön ja ratkaiseva päätös oli mm. Teollisuuden Voiman osakkuus ja oma voiman tuottaminen.

Nyt on Revon Sähkössä omistajien ääni lakannut kuulumasta ja johtotroikka leikkii suurta. Kantaa ylisuuria maksuja ja toimii pankkiirina. Minä luulen, että kuluttajat osaisivat paremmin käyttää rahansa ja yritykset olisivat tehokkaampia työllistäjiä kuin Revon Sähkö. Jos lukee taseen ja toimintakertomuksen, niin se on moraalitonta. Kuitenkin hallituksessa istuu miehiä, jotka ovat omien  asioidensa vuoksijoutuneet ajattelemaan järjen kanssa. Miksi se talonpoikaisjärki heti katoaa, kun pääsee johonkin hallitukseen tai hallintoneuvostoon.

Toimintakertomuksessa puhutaan hyvästä tuloksesta ja tehokkuudesta. Millä se monopoliyrityksessä mitataan? Tehokkuutta ei ainakaan osoita se, että yhtiö pelkää kilpailua ja perii välityssähköstä kolminkertaista hintaa eräisiin toisiin sähkölaitosiin verrattuna. Mitenkähän olisi, jos Rantanen ja Honkola joutuisivat vetämään kolmeksi vuodeksi jotain tosi kilpailutilanteessa olevaa yritystä? Omaisuus kaikki likoon ja siitä tulosta tekemään. Nämä monopoliyritysten johtajat vieraantuvat samalla tavalla todellisuudesta kuin EU-parlamentaarikot. Heille 60.000 markan nettopalkka kuukaudessa on kohtuullinen korvaus. Mihin sitä verrataan? Jalat irtoavat nopeasti maasta.

Olen yrittänyt puhua Nivalan Yrittäjäyhdistykselle, että he toisten yrittäjäyhdistysten kanssa painostaisivat nämä kaksi monopolifirmaa mukauttamaan toimintansa järkeväksi ja tuottamaan palveluksia halvalla. No, se ei mene perille. Yrittäjät eivät ole korvaansa lotkauttaneet, vaan maksavat puhelin- ja sähkölaskut kiltisti, vaikka se tuleekin lähes kaksinkertaisena todellisiin kuluihin verrattuna.

Tästä monopolifirmojen roolin unohtamisesta on hyvä esimerkki, että he lähtevät muille aloille kuin alun perin on tarkoitettu. Esimerkiksi Pohjanmaan Puhelinosuuskunta harjoittaa vähittäiskauppaa ja osti sitä varten kalliilla Ylivieskan keskustasta liiketalon. Puhelimen myynti on edullisinta silloin, kun se myydään muun kauppatavaran sivussa ja palvelu on varmasti yhtä hyvää.

Nivalassa on paljon sellaisia koteja, joissa vakaumuksellisesti tai muuten vain ei pidetä televisiota tarpeellisena. Kuitenkin kaikki nämäkin taloudet maksavat puhelinlaskuissaan kaapelitelevision rakentamiskustannuksia ja käyttömaksuja. PTV:n ohjelmat ovat kaiken lisäksi sitä heikkolaatuisinta amerikkalaista itsenaurettua ohjelmaa, joka ei ainakaan kansaa valista. Näitäkin television ohjelmia maksavat nekin ihmiset, jotka eivät omista televisiota. Kustannusseurantaa ei tule ainakaan kuluttajille saakka.

No, taitaapa mennä jo liiankin kipakaksi nämä kannanotot., mutta siitä minä palkkani saan, että olen toisinaan ”haukkuva koira”. Se on paikallislehden tehtävä, muuta en jaksa vieläkään uskoa, että näitä asioita puitaisiin edes kunnanhallituksessa, vaikka ne koskettavat kaikkia kuntalaisia.

 

Tässä kuussa on poikkeuksellisesti 29 päivää ja karkauspäivä. Pitäkäähän isännät varanne, että vaimo ei lähde. Minulta lähti jo. Kertoi menevänsä kahdeksi viikoksi Merikosken kuntoutuslaitokselle. Tiedä häntä.

26.2.1996

 

On ollut tosi helmikuu. Talvi on nyt ollut tasaisesti koko Suomessa ja Euroopassakin. Eteläsuomalaisetkin ovat saaneet nauttia talvesta. Energiaa on kulunut. Koko Skandinaviassa on sähkön ja lämmön kulutus ollut niin huipussaan, että tuotanto on käynyt täysillä ja on jouduttu turvautumaan kalliiseen varasähköön.

Pakkasta on ollut myös siellä, missä siihen ei ole totuttu. Eräänä päivänä alkoi kuulua käytävästä kovaa valittelua. – Kyllä nyt on tosi kysymyksessä. Kyllä pitää lähtiä Martti-setä ja Sisko hakemaan pois sieltä Floridasta, kun sielläkin tuntuu olevan 50 asteen pakkaset. Paleltuuhan ne sinne, Haapaperälläkin on lämpimämpää. Rajaniemen Jukka se siellä linkkasi kuin Välipellon Arttu ja kova oli huoli Floridan omaisista.

 

Tuleeko Euroopan Unionista samanlainen laitos kuin YK:sta. Ensimmäisinä vuosina YK:ssa oli virkamiehiä 3.000. Nyt niitä on 36.000 ja YK konkurssin partaalla.

Paljonkohan EU:ssa on jo virkamiehiä, Suomellakin jo 200 ja nyt on koulutukseen otettu 1.000 lisää. Koko ajan on puhuttu, että hallintomenoja Suomessa täytyy supistaa. Jos EU lisää virkamiehiä tuolla vauhdilla, niin pitäähän niitä jostain vähentää. Eihän kaikkia voi pitää valtion viroissa.

Kun Suomen eduskunnalla ja hallituksella ei ole enää mitään päätettävää, niin eikö eduskunta pitäisi välittömästi jo nyt puolittaa ja myöhemmin katsoa tarvitaanko sitä lainkaan. Ministeriöitä voisi yhdistellä nykyisestä määrästä neljään – viiteen. Nyt ne taitavat työllistää vain toisiaan, kun ratkaisut tehdään Euroopan Unionissa.

 

Nykyiselle hallitukselle ja presidentille taitaa tulla kuumat ajat. Saksa on antanut selvästi ymmärtää, että Euroopan Unioniin liittyneet noudattavat kaikki kiltisti peruskirjaa. Yhteinen raha ja puolustusliitto ovat Saksan mukaan selviä ratkaisuja. Myös se, että päätökset on pakko tulevaisuudessa tehdä enemmistöpäätöksinä, eli käytännössä se tarkoittaa sitä että kolme – neljä suurvaltaa sanelee päätökset.

Venäjällä on presidentinvaalit keväällä. Jopa uudistusmielinen Jeltsin on alkanut vetää kommunismiin päin, kun valta on uhattu. Jeltsinkin on selvästi antanut ymmärtää, että Nato ei saa laajentua heille päin. Se on suora vihjaus myös Suomelle. Tällä hetkellä on todennäköistä, että kommunistit astuvat valtaan Venäjällä vaalien jälkeen. Suomessakin perustetaan uudelleen kommunistista puoluetta. Kärhämät ovat näkösällä. Se on sama Ranskalle, Espanjalle ja Italialle, mitä venäläiset ajattelevat ja tekevät, mutta suomalaisten on rajanaapureina otettava uusi tilanne vakavasti. Meillä on yli 1.000 kilometriä yhteistä rajaa ja se on tosiasia ja pysyy. Sietää myös lukaista uudelleen vähän Suomen historiaa.

 

Suomen hallitus on samanlainen isäntä kuin entisajan maineestaan kiinni pitävä isäntämies. Suomi hoitaa huonosti reskontraa ulospäin. Venäjältä on tiettävästi 7 miljardin saatavat ja YK:lta satoja miljoonia. Kuitenkin Suomi maksaa YK:n jäsenmaksut aina ensimmäisten joukossa. Omia kansalaisiaan kohtaan valtio on tiukka. Jos verot myöhästyy päivällä, niin kyllä tulee ankarat rapsut. Niinhän ne vanhat isännätkin maksoivat kauppiaalle laskunsa, mutta kosseille, jotka työt teki, ei riittänyt mitään. Suomi avustelee niin kuin hyvinä päivinä kansainvälisiä ja omia projekteja ulkomailla, mutta pitää omia kansalaisia melkoisessa pinhuusissa.

 

Alkuviikon kirjoittelusta on tullut runsaasti palautetta. Aina kun on kylällä liikkunut, on ihmiset tulleet nykimään hihasta ja kertoneet omat mielipiteensä. Tuntuu siltä, että ihmiset alkaisivat rohkaistua ja tarttua asioihin. Monia on lyöty raskaasti ja monet ovat kyyristyneet työttömyyden, takausten, velkojen, maksujen ja epäoikeudenmukaisuuden kohdatessa. Itsetunto on ollut maassa ja katkeruus päällimmäisenä. On hyvä, jos saa puhua ja tietoisuuden siitä, että ei ole yksin. Kiitoksia palautteesta.

 

Pakkanen huovittaa. Näistä puolin aurinko alkaa jo päivällä lämmittää. Ensimmäisenä sen huomaa maanteillä. Pohjoisen puolen lumipenkka alkaa pikkuhiljaa saamaan kuraisen värin, kun auringon lämpö alkaa hiljalleen suojaisessa paikassa lämmittämään likaista ja hiekkaista lunta.

Päivän jatkuminen on ripeää. Oikeastaan nyt eletään parasta odotuksen aikaa. Niinhän se on, että joulun odotuskin on suurinta juhlaa. Jouluna jo aavistellaan juhlan ohimenoa. Kevääntulon odotus on ihmismielelle mannaa. Ihminen uudistuu ja lämpenee kevään myötä.

Näistä  puolin on hyvä seurata luonnon ilmiöitä, eläimiä ja talven ja kevään taistelua. Toisin päin talvi on vielä voimakkaampi ja puhuroi vimmoissaan. Toisin päin aurinko ja lämpö sulattaa jo vihaisen talviukon. Linnut tulevat vielä hakemaan ruokaa ikkunan alta, sillä ravinto on vielä hukassa ja talvi on ollut ankara. He ovat ihmisestä riippuvaisia. Ruokintaa ei saisi unohtaa vielä.

Fasaanit ovat nyt kokonaan ihmisen armoilla. Ne tulevat sinne, mistä ovat tottuneen talven aikana  ravintoa saamaan. Monet sadat kodit ruokkivat luontokappaleita ja seuraavat lintujen selviytymistä. Tällainen harrastus on lisääntynyt voimakkaasti Nivalassa ja se kertoo siitä, että ihmiset ovat tulleet ymmärtäväisemmiksi luontoa kohtaan. Hieno homma. Siitä saa moni eläkeläinen ja muutkin myös mielihyvää omaan elämään.

Kevään odotuksessa.

28.2.1996

 

DI Pekka Vaara muisti faksilla. Pekka lienee rakennusprojekteissa edelleen mukana, koskapa faksin tunnus oli CM-urakointi/CM-System. Pekka otti kantaa Pidisjärvi-lehden kirjoitteluun EU:sta ja lähetti pari Kauppalehdestä saksittua kannanottoa:

”Monet maanviljelijät Suomessa pelkäävät EU:ta. Minä olen ollut sen kannalla jo monta kymmentä vuotta. Ratkaisin kantani viimeisenä päivänä marraskuuta 1939. – Johannes Virolainen Kotimaa-lehdessä.”

”Euroopan unionin päätarkoitus on varmistaa rauha Euroopan ydinalueella. Sitä kansa ei tiedä. – Aimo Kairamo Demarissa”

 

Mitenkähän se on sen rauhan kanssa? Luin sunnuntaina Hesarin viikkoliitteestä Paasikiven kirjeitä Kekkoselle. Paasikivi oli todennut Kekkoselle presidenttikautenaan, että kahdesti on Saksa aloittanut tällä vuosisadalla sodan Euroopassa ja saat nähdä, että aloittaa vielä kolmannen. Näin Paarikivi, jota pidettiin viisaana ja kauasnäköisenä ihmisenä.

Saksa on aloittanut toisenlaisen sodan samalla tavoin kuin kontalleen lyöty ja aseista riisuttu Japani toisen maailmansodan jälkeen. Japani on pannut koko maailman kontalleen omalla maailmantalouden politiikallaan. Japanin jeni on se, jota kumartavat japanilaisten lisäksi koko maailma.

Saksa on aloittanut oman valloituksensa Euroopan Unionin muodossa. Nyt puhutaan yhteisestä rahasta ja Saksa pitää jälleen miekkaansa suomalaistenkin kurkun päällä. Kyllä se ahdistaa henkeä monella suomalaisella, kun meitä ajetaan Euroopan hovikelpoisiksi. Verot on ankarat ja päätösvalta on viety.

Minä olen ajatellut niin, että kun koko Suomen herrat on menossa suin päin ja millä ehdoilla tahansa Euroopan Unioniin, niin kyllä kait se pieni paikallislehti voi olla vähän kriittinen. Ei nämä pakinat taida herrojen EU-kiireitä jarruttaa. Olisi vaan mukava saada jo niitä myönteisiäkin viestejä ja työttömyyden puolittumista sekä tietenkin suuria EU-rahoja lupausten täyttämiseksi.

No, vanha viisaus sanoo, että ei kahta hyvää – luvata ja täyttää. Herroille tekisi mieli sanoa, että katotaan nyt nuo ryssän keväiset presidentinvaalit ennen kuin Natoon mennään.

 

Me nivalalaiset olemme taitavia hakemaan omaksemme maailmalla menestyneitä. Vielä kerran tuo juttu, että ensimmäinen kuukävelijä olisi ollut Eteläniemen Iidan pojan poika.

No nyt ei tarvitse hakea niin kaukaa, kun alamme Arja Nuoliojaa hakea omaksemme. Arja on Helena Takalon ohella toinen maailman paras. Arjalle taisi tulla mitaleita useitakin ja ainakin yksi maailmanmestaruus. Arja on niin läheltä tuolta Autiorannalta ja kun isä oli haikaperäsiä, niin kyllä Arja ainakin puoleksi nivalalainen on.

Vaikka meillä pelataan jos jonkinlaista koppipeliä ja hiihdetään ja juostaan, niin ei niitä maailmanmestareita kovin tiheässä ole. Arjalle onnittelut ja onhan niitä varmasti tullut jo suvun taholta jo paljonkin.

 

Ei oikein ollut mieluista kuunneltavaa ja katsottavaa nämä suomalaisten hiihdot esikisoissa. Uupelo on tullut pojille ja tytöille. Kävin naapurini, hiihtojaoston puheenjohtajan, Martti Joensuun kanssa vähän kipakkaa keskustelua. Masentuneena suomalaisten väsymyksestä kaadoin kuormaa Martin päälle ja uhoin, että hiihtäjät ovat hemmoteltuja kartanovireitä, jotka istuvat happiteltassa. Hiihtäjät pitäisi panna kesäksi kaivamaan kuutena päivänä viikossa kuusi metriä leveää kanavaa ja syksyllä pokasahan kanssa pöllintekoon syvänmaalle kolmeksi kuukaudeksi. Ei tulis heti uupelo, jos yhden kolmikymppisen hiihtää. Ei ole kerta kaikkiaan miehillä voimaa. Milloin Smirnov Dählie tai  italialaiset ovat sipanneet? He paukuttavat nousut ylös ja ovat maalissa pystyssä pysyviä miehiä. Puuttuu kerta kaikkiaan suomalaisilta urheilijoilta peruskunto ja sitkeys. sitä ei ammaamalla tule muuta kun pehmiän leivän miehiä. Yritti siinä naapurikin toppuutella ja lupaili, että katsotaan nyt vielä. Kyllä sieltä Myllylän Mika ja kumppanit vielä tulevat.

 

Tuosta Venäjän kansallisnoususta tuli uusi varoitus, kun Venäjän ortodoksisen kirkon päämies, Moskovan patriarkka Aleksei II, ilmoitti Suomen ortodoksisen kirkon päämiehelle Johannekselle, että nyt on sitten välit poikki. Aleksei II suivaantui siitä kun Konstantinopolin kirkko liitti Viron kirkon itseensä ja Suomikin on mukaillut tätä.

Jos tällaista olisi tapahtunut Kekkosen aikana, niin merkkiä olisi pidetty vakavana ja sitä olisi nyt Ahtisaarella Novosibirskin reissu edessä. Ei kannata Ahtisaaren nyt niin vauhdilla olla ajamassa Suomea Naton syliin. Pitäisi kuunnella Venäjän suuntaan, sillä heitä mokomia on 150 miljoonaa ja meitä vain viisi miljoonaa. Näyttää siltä, että heistäkin on nyt yli kolmannes vapaaehtoisia kommunisteja. Uusi tilanne.

No, onneksi näitä ei tarvitse miettiä vakavasti, sillä siihen on tässä maassa vasikkahaallinen isompipalkkaisia miehiä.

4.3.1996

 

Haasion tyttäret, Irene ja Rauni, soitteli heti viime lehden ilmestymisen jälkeen, että dementia on tullut Jansullekin. Arja Nuolioja on molemmin puolin nivalalaista lähtöä. Isä Haikarasta ja äiti Haasiosta Töllinperältä. No, niinhän se tosiaan on.

Joskus ajatus pökkää niin pahasti. No, tämähän on vielä mieluisampaa, kun saadaan nivalalaisina omistaa Arjaa vielä enemmän. Kuulin eräältä jyväskyläläiseltä, että siellä Arjan omivat Jyväskylän lehdet omakseen, kun Arja opiskelee ja asuu siellä. Arja on monikansallinen: nivalalaisista vanhemmista, koti Haapajärvellä, edustaa Ylivieskan Kuulaa ja asuu Jyväskylässä. Jokaiselle jotakin.

 

Pari viikkoa on ollut yksipuolinen ruokavalio. Keitin kahdeksan litran pompsin kaalikeittoa ja ajattelin, että tässä leskeysaikana vähän laihduttaisi. On se vaan kumma, ei maha putoa.

Päivittelin sitä tuossa Foorumin edessä ja paikalle sattui entinen Nivalan seurakunnan haudankaivaja, kalmetologi Asko Häkkilä. Kuunteli valituksiani hyvin osanottavan näköisenä ja kirkonmiehen vakavuudella hän lohdutteli: – Hyvä ja otollista on Herralle kilvoittelu tässäkin laihduttamisasiassa, mutta Pyhässä Kirjassa sanotaan, että pysykää vahvana loppuun saakka. Jo lakkasi kilvoittelu ohuenaolemisesta.

 

Ei jaksa eläkepäiviä viettävä Koivistokaan olla hiljaa maailmanmenosta, vaan antoi päivälehdille haastattelun, jossa hän oli tavanomaisen pessimistinen Suomen talouden tilaan, työttömyyden laskuun ja meidän selviytymiseen.

Koivisto totesi, että velkaantuminen miljardin viikkovauhdilla ei anna paljon elvytysvaihtoehtoja hallitukselle. Ulkomaankauppa ei pysty vetämään Suomea nousuun. Työttömyys lisääntyy ja velka kasvaa, vaikka suurteollisuus tekee miljardien voittoja.

Koiviston haastattelusta voi lukea rivien välistä, että olisi tehtävä paljon suurempia remontteja, mitä hallitus on kaavaillut.

 

Toinen eläkeukko, aina pirteä Vironperän isäntä julkaisi 30. teoksensa. Nyt Jussi puolustaa politiikkaa ja katsoo, että vain sillä ja puolueiden yhteistyöllä voidaan Suomi nostaa työttömyydestä ja ulkomaisesta velasta. Jussi ei suostu tunnustamaan, että nyt olisi mikään huono aika, työttömyyttä lukuun ottamatta. Tottahan se onkin, että suomalaisilla on vielä loistoajat verrattuna sodanjälkeisiin aikoihin. Nyt on kuitenkin jonkinlainen perusturva, vaikka vastapainoksi verotus on maailman korkeinta.

Virolainen kertoi televisiohaastattelussa, että punamultahallitus olisi vahva vaihtoehto ja mainitsi miten he Sorsan kanssa veivät vaikeita asioita läpi, vaikka heitä haukuttiin. Nyt pitäisi lopettaa toisten haukkuminen ja pyrkiä kaikkien yhteistyöhön. Se palauttaisi politiikan uskottavuutta Virolaisen mielestä. Jussi kaipasi talvisodan yhteisvastuuta.

 

Kiireisen päivän katkaisi hiljentyminen rippikoulukaverin ja ystävän siunaustilaisuuteen. Eino Rättyän siunaustilaisuus oli vaikuttava juhla. Istuin parvella Nivalan Mieskuoron vieressä. Kuoro lauloi entiselle puheenjohtajalleen ja aktiiviselle kuorolaiselleen Paavon virren: Sinuhun turvaan Jumala. Aluksi solistivoimin, sitten baritonit ja viimeksi virteen yhtyivät bassot. Se laulu tuli sydämestä. Tällaiset tilaisuudet pysähdyttävät ihmistä tervehdyttävästi. Täällä aikamme elämme ja touhuamme. Jokaisen on kuitenkin kerran lähdettävä.

Nivalassa näitä hautajaisia on ollut liiankin paljon. Monesti suru saattaa kohdata samoja perheitä useamman kerran vuoden sisällä. Niin on tänäkin vuonna tapahtunut. Tuomo Häkkilä soitteli eräänä iltana ja puhuimme siinä Olkkosen Hildan poismenosta. Tuomo kertoi, että on runsaan vuoden sisällä ollut 18 sukulaisen tai ystävän arkun äärellä laulamassa. Tuntuu, että tämä ei voi olla totta, kun on yhden sukulaisen tai ystävän saatellut viimeiselle matkalle, niin tulee tieto uudesta kuolemasta. Ehkäpä nämä opettavat meitä oikealla tavalla suhtautumaan elämään ja arvoihin.

6.3.1996

 

Eipä ole alkuviikosta uutisten puutetta. Haapakosken Rauno soitteli kotia jo seitsemän aikaan ja kertoi Kyösti Kallion koulun hävityksestä. Päivän mittaan tuli aina uusia uutisia yöllisistä ryöstöistä ja murroista. Että sillä lailla sitä Nivalassa.

Päästiin taas Ilta-Sanomien etusivulle. Kyllä ne rahantekijät osaa vetäistä narusta, kun Kyösti Kalliolla uutisoitiin koko juttu. Karmea juttu joka tapauksessa.

 

Mielialat Kyösti Kallion koululla olivat kiihkeitä maanantaiaamuna.

• Tähän sitä on tultu hyssyttelyllä.
• Eikö vanhemmat saa tai halua kuria kotonaan, kun jatkuvasti samat syyllistyvät tällaisiin tekoihin?
• Kyllä yhteiskunnan lainsäätäjät ovat ulkona todellisesta elämästä.
• Tulevaisuudessa suomalainen yhteiskunta on täysin rappiolla ja siitä seuraa sisällissota.

Hempeä hyssyttelyn aalto on nyt ehtinyt rantautua ja ihme ja kumma on, jos ei tule vasta-aaltoa. Kansainvälisissä tutkimuksissa paljastui hiljattain, että suomalaiset nuoret ovat maailman suurimpia viinankäyttäjiä muun maailman nuorisoon verrattuna. Huumeet ovat koko maassa jokapäiväistä. Näihin Nivalan tapauksiinkin liittyy ainakin kalja ja mitä sen kanssa.

 

Kyllä nyt ilmeisesti Nivalassa ollaan siinä tilanteessa, että koululautakunnalta, sosiaali- ja terveyslautakunnalta, kouluviranomaisilta, poliisilta, seurakunnalta ja kaupungin päättäjiltä odotetaan toimenpiteitä asian johdosta. Tällainen silmitön kaupungin omaisuuden tuhoaminen kääntyy veronmaksajain piippuun, jotka maksavat myös edellä mainittujen palkat ja eläkkeet veroina.

Junttilan Sirkka ”huusi” jo apuun kaikkia tahoja. Nivalassa koulutetaan ihmisiä nuorten rikosten sovittelutyöhön. Näistä ei enää sovittelemalla selviä. Yleinen mielipide on, että nuoret täytyy tavalla tai toisella saada vastuuseen ja tavoitteena olla rikoskierteen katkaiseminen. Muutoinhan koko ihmisen elämä tuhoutuu ja siitä seuraa kallis lasku yhteiskunnalle.

Sirkka Junttila oli sitä mieltä mitä moni muukin. Yhteiskunta on pahasti sairas. Yhteisvastuu ja perusarvot ovat häviämässä ja sen mukana koko yhteiskunta. Rooman valtakunta sortui viinin litkuun ja haureuteen. Sortuuko Suomi-niminen tasavalta lepsuuteen lainsäädännössä, kansan kahtiajakoon ja politiikkojen korruptioon. Siinä on lääkkeet länsimaiselle perikadolle.

 

Kyllä tämä on kansalaisia jo naurattanut ja raivostuttanut, mihin ollaan menossa. Poliitikot, kansanedustajat kinailevat eduskunnassa kortongin pituudesta ja paksuudesta ja homo- ja lesbopareista. Voi totta vie. Eikö tosiaan ole enää parempaa aihetta.

Mitä tekemistä on kalliilla kansanedustuslaitoksella, jossa kaikki kansanedustajat talottuvat heti valintojen jälkeen? Nyt pitäisi kutsua Pohjois-Suomen kansanedustajat, Pulliainen, Jaakonsaari, Isohookana-Asunmaa, Maija-Liisa Veteläinen, Kyösti Karjula, Juhani Alaranta, Markku Koski ja muutkin maakuntaan kuultavaksi. Mitä he ovat tehneet työttömyyden helpottamiseksi todella räväkkää. Ei ole näkynyt eroja eduskunnasta, syömälakoista tai valtiosalin pöytien kaatamisesta minkäänlaista uutista. Ei näy eduskunnan istunnoista muuta kuin Pulliaisen naama. Missä veljet ja sisaret luuraavat?

Kansanedustuslaitoksen käytäntöä tulisi nopeasti uudistaa ajan tarpeita vastaavaksi. Edustuslaitos pitäisi pienentää puoleen ja samoin virkamiesten määrä. Kansanedustajille ei pitäisi maksaa kiinteää palkkaa, vaan junalippu kolmannessa luokassa kansan parissa, pieni päiväraha ja 300 markan kokouspalkkio. Kokouksia voisi olla viisi – kuusi vuodessa.

Sen enempää asiallista asiaa ei kerta kaikkiaan voi löytyä tälle puulaakille, kun kaikki päätetään jo muualla suomalaisten puolesta. Paljonkohan maksoi yhteiskunnalle tämä kortonkikeskustelu?

Ei yksin minulta, monelta muulta on mennyt jo usko siihen, että poliitikot hallitsisivat tätä yhteiskuntaa. Vasta-aalto on tulossa. Oletteko muuten panneet merkille, että useissa oikeudenkäynneissä lautamiehet ovat kävelleet istuvan tuomarin yli kun päätöstä on tehty? Viimeksi maanantaina Kokkolassa. Tuomari olisi jättänyt kokonaan tuomitsematta pankkirötösherrat, mutta lautamiesten oikeustajuun se ei sopinut ja he latelivat tuomiot, jotka tosin olivat kovin vaatimattomat ja ehdolliset.

Tässä lautamiesten nousussa kuvastuu orastava toivo siitä, että he kansaa lähellä tuntevina tietävät paremmin missä ollaan menossa moraalin ja oikeuden kanssa. Ylivieskassa ei vielä lautamiehiltä löytynyt selkärankaa, kun kaupan näpistelijät olivat tuomiolla. Kauppias sai suuret sakot ja korvaukset ja rikokseen syyllistyneet saivat kipurahoja sievoisen summan. Jos kansalta kysyttäisiin, oliko tuomio oikea vai väärä, niin varmasti se kääntyisi oikeuden sokeaa päätöstä vastaan.

 

Jansu

 

117. Rauno Haapakoski soitti juuri lehden painoon menon edellä, että vakuutusyhtiö vastaa Kyösti Kallion koulun vahingoista kunnan omavastuurajan, eli 117.000 markan ylimenevän osan.

11.3.1996

 

Puheluja on tullut runsaasti ympäri Suomen, kun ovat lukeneet paikallislehdistä ja Ilta-Sanomista Nivalan tapahtumista. Ukkeilleet, että joko Nivalassakin. Vanhemmalla väestöllä on mielessä lapsuuden muistot Nivalassa, jolloin vielä oli kuri ja pyhien asioiden kunnioittaminen. Nyt on toisin. Kehitytään sitä täälläkin.

 

Niva-Kaijan koulun rehtori Jukka Viitasalo ojenteli toimittajia ja kertoi koulun kurinpidosta. Jukalle terveisiä, että kaikki uutislähteet ovat joko poliisiviranomaisen tai kaupungin viranomaisen antamia. Jos kiljujuttu ei ole tuttu, niin huono on koulun sisäinen tiedonkierto. Minulle tämän asian kertoi eräs opettaja.

Viitasalo mainitsee, että kuria on kiristetty. Hyvä asia. Mutta hän ei ole valmis kiristämään liikaa muutaman oppilaan käytöksen takia. Eikö tällaiset 3 – 4 oppilasta voisi sulkea lopullisesti koulusta ulos, kun he häiritsevät muiden 650 oppilaan jokapäiväistä työrauhaa ja rikkovat kalustoa. Joka tapauksessa nämä joutuvat suljetuksi yhteiskunnan ulkopuolelle, kun tulevat aikuisikään. Tuskin on enää paluuta entiseen normaaliin elämään, kun kierre on saanut jatkua vuosikausia. Jos olisi ensimmäisellä kerralla tullut kunnolla tuppivyöstä, niin olisi ollut vielä mahdollisuus varttua kunnon kansalaiseksi.

Pitkään tällaiset häiriköt eivät yleensä ole tilastojen mukaan ihmisten ja yhteiskunnan riesana. Osa heistä päätyy koko elämäksi vankilaan, yksi osa kuolee väkivaltaisesti ja loput viinaan ja itsemurhiin. Tällainen on valitettavasti tulevaisuus näillä nuorilla, jotka eivät löytäneet kasvuvaiheessaan rakkautta, eikä takaseinää. vaikka kuinka tekivät kolttosia ja yrittivät etsiä ihmistä. Tuskaisaa.

 

Paavo Hokkanen on ollut useasti luennoimassa Nivalassakin nuorten ja murkkuikäisten käyttäytymisestä ja kasvukivuista. Hokkanen mainitsi mm. että nuori tekee aina kovempia ja kovempia tekoja saadakseen huomiota. Jos ei missään vaiheessa löydy takarajoja, hän tuntee itsensä hyljätyksi ja kostaa yhteiskunnalle ja vanhemmilleen.

Hokkanen kertoi myös tavoista, miten nuorille pitäisi saada eväitä ja arvoja menemään sisälle. Se ei mene perille, jos pitää kurkusta kiinni ja vannottaa. Paremmin menee perille, jos puhuu niin kuin toiselle vain, nuori kuuntelee sen ja painaa mieleensä.

 

Olen ajatellut tätä ja tullut siihen tulokseen, että ei ne niin tyhmiä ne meidän ikäluokan kasvattajat olleet, vaan toimivat juuri sillä tavoin. Kyllähän me kossit muistamme, kun isät ja äidit ja vanhat miehet puhuivat jostakin mukamas toisilleen, että niin siinä kävi sille ja sillekin miehelle, joka ryyppäsi ja räyhäsi. Pistivät puukolla kuoliaaksi. Kyllä reki varsan koulaa.

Ei sitä uskoakaan tuputettu, mutta joka päivä kuuli miten joku viettää jumalatonta elämää, eikä siitä hyvä seuraa. Sanokaa minun sanoneen. – Sekin oli sellainen renttu, akkoja hännisteli ja päissään tappeli. Pisti saharatkin Varvanin Antin kaivoon. Aivan sellaista jonninjoutavaa. Näin puhui Hautamäen Johanna meijän mummulle ja taisi siinä olla sivumennen meille kosseille terveisiä. Ei kuitenkaan ammuttu kohti. Vaan mieleen on jäänyt.

 

Kyllä nämä Nivalan viimeaikaiset tapahtumat ovat todella puhuttaneet ihmisiä: Kommentteja on tullut vaikka minkälaisia. Parhaasta päästä oli perjantaina erään isäntämiehen lyhyt soitto: – No, tässähän se nyt nähdään, kun koululla syötetään sitä hormonilihaa ja kun ne kakarat vielä avopäin kulkee, niin sekaisinhan ne menee. No hei.

 

Koko päivän on radio paasannut naistenpäivästä. Tuntuu että meillä ne alkoivat taas, kun emäntä tuli kotiin. Sitä samaa se päivitteli kerran Hourulan Anttikin, kun tiedustelin milloin se emäntä jättää ne kunnan hommat ja tulee kotia. – No, lempo vie, silloin menee Antilta kotirauha. Viepä tuo – haepa tuo – piiskaapa matot niin kuin muutkin miehet. Yhtä höykytystä kun armeijassa.

Ei ihme, että miehistät tuntuu, että vuodessa on 365 naistenpäivää. On ne vaan niin hyviä työnjohtajia, että jos istahdat hetkeksi sohvalle uutisia katselemaan niin hetkessä ne sanelee parin päivän ohjelman nuin vaan ykskaks’ ja muistuttavat vielä tulevistakin tapahtumista, että ootko hoitanut sen ja sen.

Kyllä ne naiset ovat tottuneet hallitsemaan. Onhan meillä kovia naisia historiasta. Hella Vuolijoki itse ja hänen luomansa Niskavuoren Heta. Kukapa muu olisi saanut hornetkauppoja aikaiseksi muu kuin Elisabet Rehn. Vieläkin puolueita kismittää, että miten se saikin sellaiset hankinnat ylipuhuttua.

Islannissa on presidentti, joka viehkeydellään hallitsee. Olemista on Elisabethilla, kun kosseista tuli täysiä hunsvotteja. Yksin täytyy pitää monarkiaa yllä. Israelilaiset kaipaavat Golda Meirin tapaista pääministeriä. Hän aikanaan kävi voittoisat sodat Moshe Dayanin kanssa Egyptiä ja arabimaita vastaan. Ny kiihkoisat israelilaiset huutavat kuolemaa pääministerilleen. Golda Meir olisi varmasti toiminut jo rautaisemmin.

Niin että paras yrittää elää rauhassa ja kasvattaa valikoivaa kuuloa, niin saa edes uutiset rauhassa katsoa.

11.4.1996

 

Kun on puolieläkkeellä, niin sitä ei ole oikein mikään. Ei varsinaisesti töillä saisi itseään tappaa ja pitäisi ottaa vapaatakin. Kumpi on sitten parempi tapa, olla joka toinen päivä töissä tai kerrallaan pari – kolme viikkoa ja sitten lomalle? Molemmilla on haittapuolensa. Jos pyrkii pois työympäristöstä, pitäisi mennä Valamon luostariin mietiskelemään tai hakeutua muuten pois ihmisten ilmoilta.

No, nyt on taas työhuki. Jospa sitä taas tormaisi jonkin aikaa tai oppisi käyttämään paremmin aikaansa.

 

Tiistaiaamuna odotti heti mielenkiintoinen uutinen. Ihmisiä on joka lähtöön, on kuuhulluja ja kivihulluja ja kaivonkatsojia. Aina kun löytyy erikoinen malmikivi, se herättää ihmisissä toiveita ja uskoa uudesta uhkeasta tulevaisuudesta. Tiistaiaamuna minut hälytettiin katsomaan outoa kivinäytettä, joka ei tietenkään meikäläiselle paljon mitään kerro, mutta isäntä ja kiven löytäjä kertovat, että heillä on hypännyt kaulusherroja kahden viikon ajan ja pääsiäisen jälkeen pitäisi tulla kairauskoneet.

Senkin tiesi tämä isäntä kertoa, että Outokumpu on saanut yhdeksän neliökilometrin valtausoikeuden, vaikka ne jaetaan nyt kilpailussa EU-maiden kanssa tasan, eikä siitä ole isäntämaalla mitään naputtamista. Se olisi ollut työvoitto ja ainahan se oma isäntä mieluisampi on kuin joku saksalainen tai italialainen.

Geologit ovat niin vissiä porukkaa, että ne eivät hiisku asioista mitään, ennen kuin on todellista kerrottavaa. Kairausmiehet vielä vaitonaisempia. Olen kulkenut kymmenien vuosien aikana niin monen kairausmiehen koneen perässä ja pojat vain hyräilee, että kysykää herroilta.

Nyt näitä herroja ei saanut kiinni, ennen kuin viikonvaihteen jälkeen. Odotellaanpa Junttikankaan isännän kanssa viikonvaihteen yli, tuleeko kairausmiehiä paikalle. Olisi se todella suuri paukku, jos niin kävisi, että Hitura loppuisi ja meiltä löytyisi jatkoa kaivostoiminnalle. Se säteilee niin monelle taholle ja antaa leipää sadoille nivalalaisillekin, jotka eivät koskaan ole kaivoksessa käyneetkään.

 

Niin ne sitten hyvätkin hiihtokelit ovat loppumassa. Aamuvirkkuna sitä vielä nevalla hiihtelisi pois tiehensä. Pääsiäisenä yritettiin Haijun nevalle hiihtomatkalle, mutta kyllä oli jo niin pehmeä hanki ja mieskin, että ei siitä juuri mitään tullut. Saipahan kuitenkin kaunista auringonpaistetta. Olen lupaillut, että kun tuuraan talonväen talvilomat, niin pääsisin käymään ainakin kerran vielä Kilpisjärvellä huhtikuisilla hangilla hiihtämässä. Saa nähdä toteutuuko ja vieläkö otetaan vieraat vastaan. Kiitokset kukista ja kaikesta hyvästä ja hyvää kevättä sinne.

15.4.1996

 

Kävin perjantaina tutustumassa pian valmistuvaan uuteen vanhainkotiin, jos sitä nyt sillä nimellä voisi enää kutsua. Parempi nimi olisi perhekoti ja oma vanhuuden asunto. Niin radikaalisti on muuttunut suomalaisten vanhustenhuolto minunkin muistini aikana.

Muistan kun kävin kerran nuorena poikana jollain asialla Yliniemellä. Siihen aikaan se oli vaivaistentalo, jossa asui kaikki sellaiset, jotka eivät tulleet toimeen omin neuvoin, tai heillä ei ollut omaisia.

Alakerran käynti jäi erityisen järkyttävästi mieleen. Se oli täynnä häkkejä, kuin hevospilttuita joihin kaikkein hulluimmat yöksi teljettiin ja saatettiinpa vielä kytkeä kettingillä seinään. Sieltä ei kuulunut vaivaisten huuto yläkertaan ja siellä nämä ehkä henkisesti sairaat vanhukset saivat viettää pimeässä tilassa yönsä. Päiväksi he kyllä kelpasivat navettatöihin, ojankaivuun ja potunnostoon. Muuta ihmisarvoa heillä ei ollut.

Kaikista vaivaisimmat ja osittain työkykyiset myytiin sitten torilla, kuin eläinmarkkinoilla isännille. Kuka halvimmalla otti hullun riskin miehen taloon töihin, sai sen taluttaa kotiansa kuin hevosen markkinoilta. Näitä huutolaisia oli Nivalassakin vielä tämän vuosisadan puolella, eikä sitä pidetty mitenkään pahana tapana. Se oli senaikaista vaivaisenhoitoa, kun yhteiskunnalla ei ollut varoja.

 

Kuuntelin eilen illalla tarkkaavaisena Mauno Koiviston haastattelun televisiosta. Korrektina hän tietenkin antoi tunnustusta Lipposen monipuoluehallitukselle. Mutta kaikesta näki, että enemmän hän olisi halunnut sanoa kuin mitä julkinen esiintyminen verotti. Yksinkertaisesti hän totesi entisenä pääministerinä ja valtionvarainministerinä, että rahat eivät tule riittämään Suomessa tällä menolla pitkään, jollei aivan perusteellisia ja ratkaisevia toimia saada aikaan ja kansalaisia töihin. Hän esitti veroasteen helpottamista, joka toisi kuitenkin enemmän veronmaksajia ja tekisi työnteon kannattavammaksi kuin kokonaan yhteiskunnan varoilla elämisen. Hän ei lähtenyt mollaamaan Ay-liikettä, vaan totesi että sillä on Euroopassa pitkät perinteet ja sen kanssa on voitu sopia vaikeinakin aikoina. Kuitenkin tässäkin ohessa tarkkaavainen katsoja huomasi, että Koivisto velvoitti myös Ay-liikkeen yhdeksi osatekijäksi siihen, että suma seisoo ja jahkaillaan, eikä mitään tapahdu.

Jos kauppataseemme kääntyy vielä huonompaan suuntaan ja meidän pitäisi pystyä edes katkaisemaan ulkomainen lainanotto, niin meille ei jää mitään investointimahdollisuuksia. Milläs sitten työllistetään, kun puolet kansasta on toimeentuloloukossa ja vailla töitä ja verotulotkin loppuvat. Julkisen sektorin täysremonttia Koivisto sentään uskalsi selvästi toivoa.

Olihan Koivisto varsinkin pääministeri- ja valtionvarainministerikautena tosi tolkun miehenä, vaikka hän sitten presidenttikautenaan hoipertelikin monissa asioissa ja lausunnoissa, eikä hänestä noussut Kekkosen kaltaista valtiomiestä. On hän kuitenkin tälläkin hetkellä ehkä Virolaisen Jussin ohella ainoa mies, joka on joutunut hoitamaan valtion asioita tyhjälläkin kirstulla ja ilman ulkomaista kohtuutonta velanottoa. Kyllä hänen paheensa on toista luokkaa, kuin esimerkiksi Ahtisaaren tai näiden nykypoliitikkojen, joihin puheisiin ei kansa enää usko.

 

Ruotsissa käydään jo keskustelua EU:sta irrottautumisesta. Suomessa vain tuntuu poliitikoilla into kasvavan, että sieltä se kaikki manna tulevaisuudessakin tulee. En tiedä, miten voi olla niin erilaiset käsitykset kahdella pohjoismaalla, jotka ovat sentään olleet vuosisatoja yhtä ja naapureitakin. Nyt tulee sitten Suomeen kahden kuukauden ruokapaketti, joka tietenkin maksetaan suomalaisilla jäsenmaksuilla. Paljonkohan tuolla summalla olisi saanut suomalaista lihaa, juustoa, kauraryynejä ja makaroneja, jos oltaisiin oltu omiimme uskovia. Joka tapauksessa melko nöyryyttävä juttu, johon ulkomaiset lehdet kyllä reagoivat ja Pelastusarmeijan leipäjonoista oli taas mahtavat kuvat Euroopan lehdissä, että siellä kaukaisilla rajoilla elää kansa, jota Euroopan täytyy ruokkia.

17.4.1996

 

Eräs lapsuudenystäväni, joka asuu nykyisin Tampereella, soitteli muutama viikko sitten. Hänkin on niitä pitkänlinjan kaivosalan ammattilaisia, joka eräässä Tampellan saneerausvaiheessa sai jättää työpaikkansa, vaikka omasi sellaisen määrän asiantuntemusta  mm. porakoneiden rakentamisessa ja käytössä, jota taitoa Suomi juuri tarvitsisi. Nyt on tuokin suomalaisen erään koneen maailmassa kehitystä johtaneen porauskoneyhtiön omistus siirtynyt ulkomaille.

On sitä aikoihin eletty. Ennen ainakin Keskusta, kommunistit ja demarit pitivät tärkeänä sitä, että meillä on kansallinen rautatie, maantieverkko, perusteollisuus ja muu omavaraisuuden turvaava talouselämä, kuten maatalous, omissa hanskoissa. Nyt hallitus olisi valmis myymään niin kuin ennen sanottiin, vaikka vanhempiensa hautapaikat. Ei kait ole kaukana se aika, kun kohta hallitus kauppaa Hietaniemen hautausmaata jollekin saksalaiselle turistirysälle, joka rakentaa sinne kunnon ravintolan ja viihdepaikat.

 

Niin tämä lapsuudenystäväni oli samalla tavoin tuohtunut nykyiseen yhteiskunnan menoon. Pienen mökin suuressa lapsilaumassa hänetkin oli kasvatettu työntekoon ja tiettyjen arvojen puolustamiseen. Olihan isäkin ja kaikki sedät ja naapurit entisiä sotaveteraaneja ja isänmaa merkitsi heille jotain pysyvää henkisten arvojen ohella.

Tämä mies odotteli jo milloin Pohjanmaan miehet lähtevät liikkeelle. Kertoi, että kyllä Tampereella liitetään muutama juna perään ja ajetaan Helsinkiin. Nyt on lähellä se aika, että kansa lähtee liikkeelle. Eilisessä sanomalehdessä näytti olevan uutinen, että työttömät kaavailevat omaa puoluetta.

Jotain tarttis tehdä. Hallitus ei voi tehdä mitään merkittäviä päätöksiä, vaikka sillä onkin eduskunnassa selkeä johtoasema. Miten voi sovittaa yhteen Vasemmistoliiton, ruotsalaisten ja vihreiden näkemykset? Kokoomuksen ja nyt taloudelliseen yläluokkaan nousseen SDP:n tavoitteet lienevät lähinnä toisiaan. He puolustavat vain sellaisten etuja, jotka saavat vähintään 25.000 markkaa kuukaudessa palkkaa ja ovat aina olleet valmiita maksamaan eroavalle tai erotetulle epäonnistuneelle pomolle miljoonan tai puoli ”kipurahoja”.

 

Kuulikohan Suojelupoliisi tämän meidän keskustelun, koskapa vajaan viikon päästä tuli uutinen ja välittömästi myös päätös 3000 uuden poliisin välittömästä kouluttamisesta. Se homma on jo käynnistynyt. Sanottiin, että luonnonkatastrofeja, kuten atomivoimaloiden poksahtamista varten. Miten ne voi suomalaiset atomivoimalat poksahdella, kun koko ajan vakuutellaan, että ne ovat maailman turvallisimpia. Jos atomivoimalaonnettomuus tapahtuisi Ranskassa, niin miten nämä 3000 hätäsesti koulutettua poliisia tekisivät? Jakaisivatko he joditabletteja, jonka taidon parhaiten hallitsevat terveydenhoitohenkilöt?

Taitaa olla perää siinä, että Suojelupoliisilla on jo tietoja siitä, että kansa käy napisemaan, kuin aikanaan Siinain erämaassa ja liikkeelle lähtö tapahtuu spontaanisti kun löytyy oikea kansankiihottaja. Tyytymättömiä löytyy kaikista kansanluokista ja yksituumaisuus on vähintään yhtä kovaa kuin talvisotaan lähtiessä.

Koivisto totesi, että rahat loppuu ja hyssyttely vain jatkuu. Kekkonen olisi jo aikoja sitten ensitöikseen perustanut virkamieshallituksen. Toisen vaihtoehtona olisi poikkeuslakien käyttöönotto, joka sekin olisi jo nyt paikallaan, kun demokraattinen hallitustapa on täysin halvaantunut. Rauhanomaiseen vallanvaihdokseen on kansalaisilla oikeus muulloinkin kuin vaaleissa, jonka tavan kansalaiset näyttävät jo unohtavan turhana toimenpiteenä. Puhutaan potaskaa vaalien alla, mutta kun päästään eduskuntaan tai EU-parlamenttiin, niin kansa unohtuu.

 

Olin lauantaipäivän metsätöissä Veelanninpuhdossa ja mielikin ehti jo tervehtyä siellä raikkaassa metsässä pitkän päivän aikana, kun sai tehdä oikeaa työtä nälkään ja väsymykseen saakka. Taas on kuitenkin muutamassa päivässä mieli sapettunut, eli pitäisikö sittenkin lähteä joka toiseksi päiväksi samoilemaan luontoon, että pysyisi jollain lailla ihmisenä koossa.

22.4.1996

 

Kävin Mustakallion rippikoulun aikoinani ja pääsin ihme kyllä ehdoitta läpi. Kovin paljon ei ole jäänyt noista opeista mieleen, mutta rippikoululla ja kertomataululla on tämä elämä tähän asti pullisteltu jollain tavoin läpi. Sen verran muistan rippikouluteksteistä: – Alussa Jumala loi taivaan ja maan. Sitten hän loi ihmisen omaksi kuvakseen. Asetti tehtäväksi maan viljelemisen ja varjelemisen, joka oli ja on vieläkin tiettävästi ainoa kulttuurin pohja.

Työnteko tuli sitten syntiinlankeemuksen seurauksena: – Otsasi hiessä täytyy sinun leipäsi syömän. Näin on sitten ollut iät ja ajat, mutta ei tuolloinkaan synnistä rankaistu sellaisella uhkauksella, että lanketteja tulet täyttämään sielusi tuskalla ja orjuuttamaan itsesi Brysselin pöytien alle.

Tätä syntiinlankeemuksen tuskaa on toki kantanut ainakin yksi sukupolven puolikas jo vuosikymmenet tilikirjojen, reskontrien ja muiden paperien täyttäjinä. Osa on saanut kuitenkin hankkia leipänsä rehellisellä työllä, jossa on saanut olla otsa hiessä. Ainoa hengenkoetus on ollut veroilmoituksen teko, joka tavalliselle paperitöihin perehtymättömälle ja jopa niitä vihaavalle, on melkoinen kinkeripäivä.

Nyt on maanviljelijät joutuneet sellaiseen lomakesotaan ja lankettien täyttöön, joka aiheuttaa kyllä henkisiä paineita ja kärsimyksiä. Se ei edes tunnu rehelliseltä työltä ja toinen ristiriita on siinä, että tuntee olevansa yhteiskunnan sosiaaliluukulla, kun maataloustulo tulee suureksi osaksi kokonaan lankettien täyttämisestä.

Parhaillaankin maataloustoimiston henkilökunta kiertää pitämässä ”kyläseuroja” eri puolilla pitäjää. Teemat ovat kuitenkin kaukana Jumalan alkuperäisestä tarkoituksesta ja hyvän sanoman viennistä.

 

Menin hakemaan entiseltä naapuriltani, Viljasen Martilta, peräkärryä lainaan eräänä iltana. Martti on toipumassa selkäleikkauksesta, mutta kulkee jo sentään kahdella jalalla.

Kovin uskollinen Marttikin on vakaumukselleen ja ammatilleen sielunhoitajana, kun alkoi puhuttamaan minua niin kauan, että auton akku kerkisi mennä tyhjäksi ja piti hälyttää Raudaskosken Paavo käynnistämään autoa.

Martti otti puheeksi Eero Silvastin haastattelussa Esko Seppäsen yllättävän vedon. Kommunisti Esko Seppänen esitti, että tähän aikaan voisi löytyä yhteiskuntarauha ja sopu vain jos Vasemmistoliitto, kirkko ja uskonnolliset herätysliikkeet löytävät toisensa. He voisivat taistella pienen ihmisen ja oikeudenmukaisemman yhteiskunnan puolesta, jonka markkinatalous ja suuret puolueet ovat unohtaneet.

No, eiväthän Raamatun ja aikoinaan kommunismin asettamat ihanteet kauaksi toisistaan poikenneet. Se ero oli vain, että kommunistinen ideologia ei tunnustanut Jumalaa, mutta yhteiskunnalliset tavoitteet tasa-arvoisuudesta olivat yhtä raamatun kanssa.

Vielä muutaman vuosikymmen sitten oli pohjoisessa kaksi liikettä, jotka olivat löytäneet toisensa. Ihmiset saattoivat äänestää ja tuhannet vieläkin silloista Suomen Kommunistista puoluetta, vaikka tunnustautui Lestadiolaiseen herätysliikkeeseen. Eikä esimerkkiä tarvitse hakea niin kaukaa. Nivalalainen kansanedustaja Martti Linna oli juuri näitä. Martti ei ole enää eduskunnassa, mutta uskon, että molemmat nämä ihanteet ovat vielä jäljellä. Terveisiä vain Martille ja piipahda taas toimituksessa, kun tulet käymään Nivalassa.

Esko Seppäsen pisteet fiksuna vasemmistolaisena taisivat nousta korkealle tuon haastattelun jälkeen. Hänhän on ollut oka oman puolueen lihassakin, omaperäisyydellään.

24.4.1996

 

Kyllä se J. L. Runeberg monella tavoin heitti meille isänmaanperinnettä runoissaan, virsissään ja kirjoissaan. Monesti on tuntunut kohtuuttomalta ja vähän liian idealistiseltakin kaikki ne kauniit kuvaukset ja velvoitteet meiltä suomalaisilta hänen vaatimuksinaan.

Olin sunnuntaina Jokikylän koululla tosi mahtavassa ja henkevässä veteraanijuhlassa. Juhla aloitettiin perinteisesti isänmaanvirrellä 577, Sun kätes Herra voimakkaan. Yritin taas laulaa mukana, mutta aina tuo neljäs säkeistö saa minut tuntemaan itseni täydelliseksi epäonnistujaksi. ”Ja meidän polkuamme saa, taas lapsemmekin taivaltaa. He kylvää kerran peltomme ja uskoo kuin me uskomme.”

Ei pidä paikkaansa ainakaan minun kohdallani. Tässä täytyy tunnustaa, että on ollut huono isä ja kasvattaja. Minulla oli silloin vielä Runebergin luulot ja isot haaveet. Jussista piti tulla varatuomari. Aavistin jo silloin kymmenen vuotta sitten, että kyllä lakimiehillä aina tulee töitä riittämään ja eikä tarvitse parkata ylivuotista pölliä kuuden pennin kappalehinnalla priimaksi niin kuin minun itseni on pitänyt. Ylärajaa ei kyllä siinä asetettu, eli olisi voinut parkata vaikka sata metriä päivässä, mutta kyllä se jäi muutamaan mottiin ja siitä asti on rannevikoja kärsinyt.

No, olisihan pojalla päätä ollut lukea vaikka tuomariksi, sen verran oli hyvä lukion päästötodistus. Vaan Jussipa valitsi oman tiensä ja näyttää päässeen paremmin siivilleen kuin olen uskonutkaan itsenäiseksi ihmiseksi, jolla ei ole hullun haaveita, eikä tuulentupia.

No, sitten piti tulla Jannesta maanviljelijä. Oikein minä nimesin ostamani Pysäyksen maat lohkomistilaisuudessa Jannenpelloksi. Olin liian kiivas isä ja kasvattaja. Vain minä olin oikeassa ja meidän pojat eivät saaneet tehdä juuri mitään omin päin, eikä ne osanneet nimenomaan minun mielikseni. Minä olin liian joutuisa ja hätäinen, enkä luottanut. Ei ne saaneet hakea tyyriitä uusia lautoja tahattomasti, eikä haaskata täyskanttista lautaa turhoseen.

Oltiin lauantaina Karvoskylällä töissä ja muisteltiin siinä porukalla, miten pojatkin oli monesti aamutunneille saakka heinäpaaleja ajamassa. Se taisi olla viimeinen pisara se kesä, kun minä niittykoneella sormeni katkaisin ja vares mokoma kerkisi viedä sen mennessään, ennen kuin se olisi pitänyt viedä Oulaisiin ja takaisin niitattavaksi. Käsivaivaisena minusta ei ollut muuta kuin traktorin kuskiksi ja pojat ja Tuula sai nakella 12 hehtaarin paalit ensin peräkärryyn ja sitten latoihin. Siinä tehtiin joskus läpi vuorokauden töitä. Rehvakkaasti lupasin pojille, että saatte sitten puolet heinien myyntituloista palkaksi. Tuli kaksi peräkkäistä vuotta, jolloin kukaan ei kysynyt heiniä ostaa. Kolmantena vuotena ne sitten sain johonkin hukattua muutamalla tonnilla, mutta vieläkin on pojilta tili saamatta. Ei ole ihme ja kumma, jos he saivat maanviljelyksestä niin tarpeekseen, että en ole enää edes juuri kehdannut apua pyytää.

Siihen lopahti ainakin poikien osalta toivo, että he kerran kylväisivät peltomme. Otettiin asia puheeksi ja minä uhkailin, että omilla vekseleillä olen peltoni ostanut, joten minä myyn sitten pois. Johanna oli tuolloin ehkä kolmivuotias ja hän asettui ainoana puolustamaan tilan jatkamista.

”Maita ei myydä. Minä käyn ylioppilaaksi asti lukiota ja sitten minusta tulee sairaanhoitaja ja minä käyn sairaalassa töissä ja tulomatkalla vanhainkodissa teidän hartioita hieromassa. Minä otan sellaisen miehen, jonka kanssa me asutaan maata ja kasvatetaan mulleja.”

Kyllä Johannankin on sanoutunut jo irti monta kertaa noista suunnitelmistaan, joten turhaa minun on veisata Runebergin isänmaanvirren neljättä säettä.

 

Olin maanantaina ammattikoululla Maaseudun sivistysliiton järjestämässä seminaarissa, jossa pohdittiin maanviljelijän henkisiä selviytymismahdollisuuksia meneillään olevassa murroksessa. Ei ollut tarkoitus jäädä kovin pitkäksi aikaa, mutta aihe oli kovin kiinnostava. Valitettavasti osanottajamäärä oli pieni. Monelle ahdistuneelle viljelijälle olisi ollut hyvä olla mukana.

Siellä keskusteltiin aiheesta, mikä ahdistaa. Yhdeksi aiheeksi nousi minun ja monen muun kohdalta tärkeä asia. Me vanhemmat ihmiset olemme melko suvaitsemattomia ja hitaita muutoksiin. Yksi ahdistava asia oli se, että miten käy jos hänen kohdaltaan sukupolvien ketju katkeaa ja tilanpito loppuu. Se on ollut ainakin vanhemmalle väelle kipeä asia.

Vilkunan Pekka on uskaltanut ennenkin puhua joidenkin mielestä ”läpiä päähänsä”, päästi minut ja monet muut pälkähästä ja kevensi paineita. Pekka totesi, että me emme ole vastuussa  menneiden isäntien töistä, emmekä voi velvoittaa lapsiamme siihen, miten he elämäntehtävänsä valitsevat. Heitä ei voi pakottaa tilan jatkamiseen, eikä se saa olla mikään painajainen perheessä. Tälläkin hetkellä monet ihmiset kantavat huolta, miten he selviytyvät tässä talonpidossa ja joutuvatko he omaisten, suvun ja yhteiskunnan kiroukseen, jos tilalta jonain päivänä tuotanto loppuu ja tila lopetetaan.

Tänään ympäristötekijöiden vaikutus on jo niin suuri, että ihmisen ja viljelijän oma panostus ei aina riitä, vaikka kuinka yrittäisi. Jos menee terveys tai taloudelliset edellytykset jatkaa viljelyä, niin se on loppu. Ennen elettiin luontaistalouden aikaa pienillä riskeillä ja ihmistyövoima oli halpaa. Nyt on täysin toisin.

Parasta olisi ajatella sen vanhan intiaanipäällikön tavoin, että emme omista mitään. Kuka voisi omistaa tuulen, maan ja vedet? Ei kukaan. Me olemme vain aikamme vuokramiehiä. Ainoastaan voimme vaikuttaa hetkellisesti siihen, missä kunnossa jätämme maan, vedet ja ilman seuraaville sukupolville.

29.4.1996

 

Kyllä minä aluksi vähän ihmettelin, kun luin uutisia Nivalan – Haapajärven seutukunnan perustamisesta. Tulipa raskas hallinto ja organisaatio. Ennen tällainen naapurikuntien kunnallisjohtajien palaveri oli muutaman kerran vuodessa, eikä niistä mitään kokouspalkkioita tietenkään virka-aikana maksettu. Normaali matkalasku.

Nyt on seutukuntavaltuusto, hallitus, kehittämispäällikkö ja tietenkin pian myös sihteeri, toimitilat ja kalustohankinnat. Tuo 50 markan potti, eli Nivalan vuosipanostus 600.000 markkaa, ei päde seuraavina vuosina, vaan nousee varmasti.

Ajattelin, että tuolla rahalla olisi pidetty kunnossa kaikki Nivalan yksityistiet ja vielä lakkautusuhan alla olevat koulutkin olisi voinut hoitaa. Valtuusto oli kuitenkin yksimielinen, että lisää organisaatioita tarvitaan.

Tietenkin kunnan täytyy saada rahat takaisin. Valtio myöntää projekteihin avustusta. Jos tuo 600.000 aiotaan saada takaisin työpaikkoina ja kunnallisverona, se merkitsisi että keskituloisia veronmaksajia pitäisi tulla 40 kappaletta Nivalaan. Joutuupa siinä uusi virkamies, Jussilan Esa, painiskelemaan tosissaan, että saa kaikkiin jäsenkuntiin menoja vastaavasti tuloja. Esalta kuulin, että on tällä asialla toinenkin puoli. Kuntien on yhdistettävä valtion määräämiä palveluita ja se tietää virkamieskunnan supistamista. No, valtuusto on tämän tiennyt seutukuntaa perustaessaan, eikä varmasti tule yhtään napinaa, kun virkoja ryhdytään lakkauttamaan ja yhdistelemään kuntien kesken.

 

Pöydälläni on ollut jo viikonpäivät Sampovisio-lehti. Otti heti silmään, kun näin etusivulla Raimo Sailaksen kuvan ja otsikon: Nyt on kuluttajien ja yritysten vuoro tehdä osansa.

Vasta nyt kerkisin lukemaan jutun mitä valtiosihteeri Raimo Sailas oli tällä kertaa pohtinut. Ensimmäiset kaksi sivua oli minulle miltei uutta Sailasta. Siinä hymisteltiin, miten joku IBCA:n raportti on ylistänyt Suomea ja kuinka hyvin nyt pyyhkii metsäteollisuudella ja Suomen talous on nousemassa, eikä pilviä näy taivaalla.

Sailas ”motkottaa” vain siitä, että miksi kansalaiset eivät kuluta ja yritykset uskalla maksimoida voittoja ja ottaa riskejä? Tosin hän muistaa, että liian monta yrityskonkurssia on pannut kansalaiset varovaisiksi ja velkoja ja takuita maksetaan ”pirullisen” (toimittajan tulkinta) korkealla asteikolla.

Jutun lopusta löytyi kuitenkin tuttuakin. Työttömyys ja valtionvelka huolestuttaa. Sailas sanoutuu irti siitä, että maan talous ja työttömyys kohentuisi sillä että lyhennettäisiin työaikaa ja siirryttäisiin aikaisemmin eläkkeelle. ”Ei Suomessa selvitä sillä, että tehdään vähemmän töitä vaan sille että tehdään enemmän töitä.”

Haastattelun lopuksi Sailas kuvailee kansankoti-ihannetta ja vertaa Suomea ja Ruotsia. Sailas toteaa, että nyky-Suomella ja nyky-Ruotsilla on taittovirhe, jos hyvinvointivaltio näyttää jonkinlaiselta sosiaaliturva-automaatilta.

Jutun keskellä on laatikko, jossa Sailaksen tähänastinen elämänkaari ja nousu huipulle kuvataan. Siinä luetellaan mm. Sailaksen luottamustehtävät: Suomen Vientiluotto Oy:n hallituksen jäsen, Rahapaja Oy:n ja Sitran hallituksen puheenjohtaja. Vaikuttaa myös Keran hallituksessa, Suomen kotiseutuliitossa ja johtaa Suomen 4H-liiton johtokuntaa. Lisäksi mainitaan, että Sailas ei omista autoa, lukee Suomen Luontoa ja ihmettelee, miksi kansalaiset eivät voi harrastaa liikuntaa ilman valtion tukea.

Siis sokeri pohjalla: Metsänhoitotöitä tuntuu Raimokin tekevän vapaa-aikanaan ja siihen ei tarvitse valtion apua, kun vesuria heiluttaa. Tuo 4H-liiton hallituksen puheenjohtajan paikka kertoo varmasti jotain lapsuudesta ja nuoruudesta. Raimon kotona on ollut oma ryytimaa ja sen hoitamisessa on nähnyt, että jos lööki- ja porkkanapenkkiä ei kesällä hoida, niin ei satoakaan tule. Tai sitten setä-Laurin kasvihuoneilla, että kurkut ja tomaatit kypsyvät oikeaan aikaan.

Raimolle terveisiä, että minä hoidan nyt omaa ryytimaatani Nivalan 4H-yhdistyksessä sillä tavoin, että tehdään yhteistyötä. Kerholaiset tekevät Pidisjärvi-lehteen sivun kuukaudessa, josta minä maksan yhdistykselle tietyn summan. Siis 4H-terveisiä.

Kuten Sailas tuossa maalaili, elämää pitäisi nähdä valoisammin. Minä olen saanut kyläkierroksilla niin hyvää vastaanottoa viime aikoina, että mieli on kerrassaan hyvä. Emännät lykkää juuston kainaloon ja vieläpä kehua retostavat.

Nevasaaren Aino se taas yllätti. Nevasaaren sisarukset ovat sellaisia ihmisiä, jotka muistavat kanssaihmisiä. Sisaruksilta tulee postikortteja, pieniä lahjoja Göteborgista ja milloin Maltalta tai Espanjasta. Jos kävi kesäisin kylässä, kun tyttäret oli kotona, niin aina piti maistaa jotain uutta teetä tai jotain muuta terveellistä.

Viime viikolla Aino piipahti toimituksessa ja toi pöydälle nyrkin kokoisen ametisti-jalokiven. Siinä oli mukana myös moniste, jonka teksti sopii tähän lopuksi hyvin.

”Ametistilla on puhdistava ja parantava vaikutus. Ametistin violetti väri kuvaa ihmisen henkisiä mahdollisuuksia ja auttaa luopumaan kaikesta vanhasta. Ametisti laukaisee muutoksen pelkoa ja kehottaa luottamaan tulevaan. Ametisti on henkinen opettaja: se on sielun kivi, jonka opetus voi olla vaikeatajuinen ja nöyryyttävä.

Ametisti on tarpeellinen luovalle ajattelulle ja se on avuksi oikeudenmukaisissa päätöksissä. Ametisti sopii käytettäväksi tietokoneen näyttöpäätteen läheisyydessä negatiivisten värähtelyiden muuntamiseksi.

Ametisti poistaa negatiivista energiaa kaikkialta: Voit asettaa sen työpöydälle tai olohuoneeseen. Ametisti suojaa viettelyksiltä ja antaa henkisyyttä. Ametisti auttaa henkisten ja psyykkisten kykyjen kehittämiseen. Ametisti on hyvä meditaatiokivi ja seuralainen henkisen polun kulkijalle; se tekee mielen vastaanottavaiseksi henkiselle opetukselle. Ametisti sopii käytettäväksi suurissa siirtymävaiheissa ja auttaa myös kuolemaan valmistautumisessa. Ametisti on myös hyvä unikivi ja yöpöydällä pidettynä ametisti helpottaa nukahtamista ja suojelee painajaisilta.”

No, tässähän on edessä vielä kasvun paikka ja rennot yöunet. Kiitoksia lahjoittajalle ja terveisiä sisarusparvelle.

2.5.1996

 

Vappu on tulossa ja taitaa olla monella tavoin kylmä vappu. Juttelin tuossa Konttilan Tainan kanssa ja hänkin pelkäsi, että taitaa tulla kylmä kevät ja kesä, kun suviyöt Yrjö, Jyrki, Pertti ja Markku olivat pakkasella, kun vanhan ennustuksen mukaan niiden pitäisi olla suviöitä, jos kunnon kesää odotellaan.

Vapunpäivä ei myöskään nostata työttömän mieltä, eikä niiden yrittäjien ja viljelijöiden, jotka saavat paiskia töitä monen ihmisen edestä. Niin kovin epätasaisesti jakaantuu tämä yhteiskunnan rakentamisvastuu ja siihen osallistuminen tänä päivänä. Pääministeri on tulossa Nivalaan vappujuhliin. Tekisi mieli kysyä monia asioita, mutta ei lyötyä saa lyödä. Nyt uhkaa Lipposen hallitusta lakolla ja mielenosoituksella omatkin joukot. Ay-väki, tai rajaisiko siihen vain johtajat, uhoaa virkansa puolesta hallituksen päätöksiä vastaan.

Eräs entinen työväenliikkeen veteraani kävi toimituksessa purkamassa mielialojaan. Häneltä eläkkeen on syönyt Ekan konkurssi, nyt viedään kansaneläkkeen pohjaosa ja verottaja toisen puolen. Hänellä on selvä kanta asiaan. Jos Vasemmistoliitto ei lähde hallituksesta ja asetu vähäosaisten puolelle, niin hänellä ei ole enää puoluetta, jota äänestää.

 

Se vaan tuntuu kansalaisia risovan, että poliitikot rakentavat yhteiskuntaa täysin tiedostamattomina missä todella ollaan. Kun tällaiseen saumaan tulee uutisia europarlamentaarikkojen avustusrahasotkuista ja heidän huimista palkoistaan, niin kyllä se kansalaisia risoo. Jokainen vanhempi ja kokeneempi kansalainen tietää sen, että aika ei missään nimessä tule paranemaan, vaan ollaan menossa huonompaan suuntaan. Ei ole sellaisia eväitä tälläkään hallituksella, joka pystyisi kelkkaa kääntämään. On käytävä pohjilla jälleen.

En syytä hallituspuolueita. Olipa siellä sitten kuka tahansa, tällä hetkellä poliitikoilla ei ole rohkeutta tehdä sellaisia päätöksiä, joilla olisi ratkaiseva merkitys tulevaisuuden kannalta. Poliitikot ja kansa ovat vieraantuneet toisistaan niin paljon, että ei löydy yhteistä vappusäveltä ja tulevaisuudenuskoa.

 

Vanhempana muistaa kuitenkin, että on ollut paljon huonompiakin vappuja ja aikoja. Veteraanipäivänä Kilpisjärvellä tuli muistomerkkejä katsellessa mieleen, että kyllä Suomi on monesta selvinnyt ja paljosta olisi kiitoksen velkaa.

Ei ollut sodan jälkeen Kilpisjärvellekään maantietä, mutta nyt saa posotella hyvää tietä monesta kohti halki ja poikki Suomen. Koko Lappi oli tuhottu ja osa parasta isänmaata luovutettu Neuvostoliitolle. Edessä kaiken rakentaminen ja hirvittävät sotakorvaukset. Silloin ei ollut työstä puutetta.

Omista lapsuuden vapuista tulee aina mieleen Haapalan kilpa-ajot. Se oli vuoden suurin tapahtuma Karvoskylällä. Oli väkeä ja hevosia. Oli myös tunnelmaa. Vappuna oltiin jo kilpa-ajoissa aina avojaloin. Talven ronttoset olivat puhki ja heti kun lumi teiltä suli, sitä oli lipsuteltava paljain jaloin.

Se oli sitä aikaa vuodesta, jota nyt kutsutaan työllisyyden ja työelämän osalta kausivaihteluksi. Parkkiolta ei ollut vielä saanut rahaa. Parkinkiskominen alkoi vasta toukokuun puolen välin jälkeen ja lipposet sai irti Karvosenojalta vasta juhannukseksi parkkilastin myynnin jälkeen.

Se oli muutenkin ankeaa noiden kausivaihteluiden osalta. Monessa talossa loppuivat heinät huhtikuussa ja sitten kuljettiin pohjilla. Kierrettiin omat ja naapurien ladot, jos olisi varissut johonkin heiniä tai jäänyt lavon lattia huonosti puhdistetuksi. Myöhemmin riivittiin pajun palmuja heinäsäkin täytteeksi, että oli jotakin karjalle vietävää. Tällaiset lapsuuden kokemukset eivät unohdu koskaan  ja sitä on osittain katkera tälle nuoremmalle sukupolvelle, joka pitää nykyistä saavutettua hyvinvointiyhteiskuntaa jatkuvana ja itsestään selvänä asiana. Niin ei asia ole. Jokaiselle sukupolvelle tulee omat vitsauksensa ja sen tulevat näkemään myös meidän nuoremme. Heidän voi olla vaikeampi tottua siihen, koska on eletty jo unelmissa, jotka eivät ole olleet todellisuutta.

6.5.1996

 

Vappu oli ainakin osalle suomalaisista kaikkea muuta kuin iloinen ja riehakas. Wienissä tuli jääkiekkofaneille turpiin oikein kunnolla ja vuodenmittainen huuma karisi kerralla.

Vuosi sitten tuotiin joukkuetta kotiin kuin kuninkaallisia hävittäjien saattueessa, niin kuin kysymyksessä olisi ensimmäinen maailmanmestaruus Suomelle. Niitähän tulee paljon suuremman harrastajajoukon keskeltäkin miltei joka viikko, mutta eihän nykyiset tiedotusvälineet juuri hiihdon tyttöjen maailmanmestaruuksia tai Anne-Mari Sandellin tuloksia noteeraa.

Eihän jääkiekkoa harrasta maailmassa tasavahvana lajina muiden harrastusten kanssa kuin kaksi tai kolme maata. Suomen lisäksi ehkä neljä muuta maata Yhdysvallat ja Kanada mukaan lukien. Ei Saksassa, Itävallassa, Ranskassa, Italiassa ja muissakaan Euroopan maissa juuri jääkiekkoa monikaan kansalainen tunne saatikka harrasta. Kyllä se on jalkapallo ja amerikkalaisilla mikä lie se muikulapallo, jota ne kauheissa varusteissa olevat ukot yrittää tuuppia.

Curt Lindströmistä suomalaiset ovat olleet valmiit tekemään vaikkapa kuninkaan. Itsenäisyyspäivän juhlille ilman muuta ja korkea kunniamerkki, jota saaja taisi vähän halveeratakin jossain lausunnoissa. Jokainen puolue oli valmis ottamaan tämän ruotsalaisen parlamenttivaaliehdokkaaksi. Nyt ei taitaisi kelvata edes entiselle SMP:llekään. Katoavaa on mainen kunnia. Eikä sitä tarvitsisi ottaa vakavasti. Hevospoolossa voisi olla kenties paremmat mahdollisuudet menestyä ainakin Euroopan tasolla.

Jokohan nyt radion ja television urheilutoimittajat palaavat järkiinsä ja urheiluruudusta saa nähdä jotain kotimaistakin, eikä NHL:n pelejä ja suomalaisia leijonia pörssipisteitä keräämässä. Se on mennyt pahasti yli piirun.

 

Kyllä minä taas tässä vapunaikana ajattelin, että on se sentään lottovoitto, että saa olla tavallinen harmaa hiiri ja kaikelta rauhassa, kun katselin pääministerin vierailua. Aina oli joku juoppo tai puolihullu hihasta nykimässä ja valittamassa. Vappuna tietenkin voi odottaa, että kaikenlaista näkee. Kyllä se pääministerikin on joutunut tietenkin kaikenlaisten huutojen kohteeksi, mutta ei se kyllä ihmismäistä hommaa ole. Joku sekopää oli yrittänyt heittää kananmunillakin Lipposta kohti, mutta ei mennyt maaliin paremmin kuin suomalaisten kiekko. Toimittaja Jari Niemen pyhäkengät siinä vähän turmeltuivat.

Kyllä minun täytyy nivalalaisten puolesta pyytää anteeksi moinen käytös. Eihän sitä nyt ihan vinkuintiassa sentään olla, kun Nivalassa ollaan. Häirikköjä löytyy näköjään tosin täältäkin. Jospa Kairamon Aimo tai Sailaksen Raimo välittäisivät nämä anteeksipyynnöt ministerille.

Paavo Lipponen on ensimmäinen sosialidemokraattinen pääministeri, joka on Nivalassa puhunut. Näin ainakin muisteltiin Sailaksen Aarnen ja Jaakolan Toivon kanssa.

Tilanne on kyllä nyt oppositiopuolueille herkullinen. Tulossa on ennennäkemätön koitos. Sosialidemokraattien johtamaa hallitusta vastaan on nousemassa vasemmiston AT-liike. Muistuu mieleen Kemin kapina, jonka silloinen sosialidemokraattinen sisäministeri Aarre Simonen joutui poliisivoimin lakkauttamaan ja sai siitä elinikäisen pilkkanimen: Sapeli-Simonen.

Ensi viikon perjantai, eli lakkopäiväksi uhattu päivä tulee olemaan tämän vuosisadan yksi merkittävimmistä koitinkivistä parlamentarismin ja ammattiyhdistysliikkeen voimainmittelöstä. Kerkisin sen verran katsoa televisiota, jossa vastakkain kansalaiset saivat puhelinsoitolla ilmaista mielipiteensä lakosta. Siinä 63 prosenttia oli sitä mieltä, että lakko ei ole oikeutettu tässä tilanteessa, vaan maan hallituksen on tehtävä poliittiset ja vaikeat ratkaisut kannatuksen menettämisen uhallakin. Kyllä ei olisi häävi olla Lipposen housuissa, vaikka niissä kyllä mittaa ja ilmavuutta meikäläisen vartalolle riittäisikin.

 

Eräs nainen moitiskeli minua vappujuhlassa, että miksi sinä aina niin pessimistisiä kirjoitat? Kirjoittaisit iloisempia asioita. Totta on. Oikeassa olet. Toisaalta ehkä tulee mieleen nuo vanhat kansanviisaudet, että hullu se on joka paljon nauraa – räkänokastakin mies tulee, vaan ei tyhjännaurajasta.

Ei tässä ole oikein rohjennut heittäytyä hauskaksi, kun tietää että monella on murheita ja jos siihen nyt oikein letkauttelee pirullisesti sekaan, niin kyllä sekin tuntuu arveluttavalta.

En minä pohjimmiltani niin synkkä ole. Kyllä minulla on nautintoja ja osaan nauttia. Nytkin kävin kolme päivää Lapissa hiihtelemässä ja siellä hiljaisuudessa tunturin kupeessa tunnen olevani oikealla paikalla ja oikeissa mittasuhteissa. Minä tykkään hiljaisuudesta ja metsä on minulle kirkkoni, puhukoon Viljasen Martti mitä tahtoo. Yksin ja luonnossa.

Kolmas paikka on sauna. Sen verran olen isäntä talossa, että saunassa meillä ei saa puhua tai tulee äkkilähtö lauteilta. Minä vaivun työpäivän päälle nirvanaan. Suljen silmäni ja nautin kuinka jännitys laukeaa työpäivän päälle. Kiukaan sihinän vaihtuminen hiljaiseksi tekee raukeaksi. Olen sen verran opiskellut An-Lis Takalon luennoilla joogaa, että olen ryhtynyt nyt sitä harjoittamaan.

Mantilan Heikin mökillä syntymäpäiviäni viettämässä minä paransin niskani itse. Se on loppujen lopuksi yksinkertainen ja nautintoa tuottava tapa. Ottaa Viliku-Joosen asennon ja antaa hiljalleen sielun ja mielen rauhoittua ja painua silmien kiinni. Keskittää sitten koko henkisen energiansa neulansilmän kokoiselle alueelle, niin kuin ennen tehtiin polttolasilla. Siitä neulankärkeä aina vähitellen jännitys- ja kipukohdalle ja tuntee kuinka siellä jänteet laukeilevat ja napsahtelevat. Ajatuksen ja keskittymisen voimalla saa tämän kaiken aikaan. On halpaa huvia ja terveellistä. Sillä tavoin saa unen päästäkin kiinni helposti, eikä maksa mitään.  Tällaisia nautintoja voisin jakaa toisillekin ja niistä tuskin kukaan on kateellinen, kun siihen on kaikilla mahdollisuus.

” Kohta jo huomoot kuinka on sommoo katkaista virtoo, antaa hermoille lommoo.”

8.5.1996

 

Äidit vain nuo toivossa väkevät, Jumalan näkevät. Heille on annettu voima ja valta kohota unessa pilvien alta ja katsella korkeammalta.

Se on Lauri Viidan runoa äidilleen. Ensi sunnuntaina vietetään äitienpäivää perinteisesti. Äidin ja naisen rooli on muuttunut niin rajusti vuosikymmenien aikana, että ehkä koko kaunokirjallisuutemme äidinkuvaukset tuntuvat naivistisilta.

Lempeästi hellan ääressä tuttua virttä hyräilevä tyyni nainen on iskostettu mieliimme suomalaisen äidin perikuvana. Äitiä on käytetty isänmaan kasvojen vertauskuvana ja yhteiskunnan ylläpitäjänä. Feministit ovat pyrkimässä irti äitikuvasta ja haluavat olla itsenäisiä naisia, eikä synnyttäjiä ja imettäjiä, joita he kuitenkin myös biologisesti ovat.

Tämän päivän nainen on itsenäinen, päätösvaltaa omistava ja vastuuta kaikesta kantava määrätietoinen nainen. Näin ainakin annetaan ymmärtää. Naisen mahdollisuuksia työelämään on parannettu ja urakehitys ei ole enää äitiydestä kiinni. On päiväkodit ja hoitopaikat ja äiti on päässyt etenemään urallaan ja taloudellisestikin itsenäistymään. Moni nainen selviytyy yksinhuoltajanakin tarmollaan ja tietenkin yhteiskunta on tullut siihen mukaan monella tavalla.

 

Nyt tuntuu, että yksi elämänvaihe on taas kuljettu loppuun ja kenties on aihetta tarkastella perhettä ja siinä äidin osuutta uudelleen.  Nyt painotetaan kouluissa ja kasvatuspiireissä uudelleen kodin ensisijaista vastuuta lapsen ja nuoren tulevaisuudesta. Onko hyvinvoinnin alttarille kenties uhrattu jotain sellaista, joka on murentamassa toisaalta yhteiskunnan perusteita? Tässä keskustelussa vanhemmat ovat avainasemassa ja kyllä meidän ukkojen on tunnustettava se, että nainen se on, joka kodin pystyssä pitää ja antaa lapsille ensisijaisesti elämän malleja ja eväitä. Palloa ollaan siis heittämässä takaisin naisten harteille.

En missään nimessä syyllistä naisia siitä, että he ovat raivanneet tiensä nimenomaan suomalaisina naisina maailmaa demokraattisempaan suuntaan, eikä sitä voi sanoa, että se olisi tullut kokonaan perheen kustannuksella. Tänä päivänä perheen toimeentulon eteen tarvitaan molempien puolisoiden ansioita ja kotiäidin rooliin ei enää monellakaan ole mahdollisuuksia edes siksi aikaa, että lapset ehtisivät kouluikään. Nuorilla perheillä, joilla on asuntovelat edessä, ei ole tähän varaa ja kun yhteiskuntakaan ei sitä asiaa kovin pontevasti ole tukemassa on vaihtoehdot vähissä.

 

Ei äidin kotona olemisen määrä, vaan laatu ratkaisee sen, millaiseksi muodostuu kodin turvallisuuden tunne ja saavatko lapset rakkautta tarpeekseen. Jokainen meistä, niin äiti kuin isä, kannamme joskus syyllisyyttä siitä, että emme ole kenties osanneet riittävän hyviä vanhempia ja kasvattajia. Se on yksi niitä elämän asioita, jossa me emme tule koskaan valmiiksi. Turha on syyllistää itseään ja äitiä varsinkaan.

 

Saan palata vielä omiin lapsuuden muistoihin. Ehkä olen joskus katkera, kun huomaan miten tämän päivän nuoret äidit ja isät suukottelevat ja hoitavat lapsiaan. Minun lapsuudessani tällainen ei olisi tullut kuuloonkaan. Olen joskus pohtinut sitä, että onko Nivalassa molemmat suuret herätysliikkeet joskus tukahduttaneet syntinä tällaisen tunteiden ilmaisun ja hellyyden, jota pidettiin tosiaan syntinä.

Minun mielikuvaani ei ole jäänyt sellaista, että äiti olisi ottanut syliin. Olihan meitä tosiaan kaksi, joten olisiko se ollut samanaikaisesti mahdollistakaan. Muistan kun Pysäyksen Ebba tuli meille kerran kylään ja hän antoi pienen Elina-tyttären kahvinjuontiajaksi äitini syliin. Se oli minusta niin järkyttävä näky, että en voinut katsoa, vaan lähdin pihalle. Miksi minua ei ole koskaan otettu syliin, pohdin tuskaisena.

No, se oli sen ajan henki ja tapa. Läheisempää rakkautta sain Anna-Liisa-mummolta ja Kustilta, jotka saivat olla sisällä kun muut olivat ulkotöissä ja navetassa. Vanhassa maalaistalossa oli monta sukupolvea ja aina sieltä löytyi sellaisiakin, jotka osasivat hoitaa myös lapsia. Kusti kouraisi padasta kouramuttia ja toi lattialla leikkiville lapsille, että siinä on sikiöillekin. Kovin eleetöntä, mutta ei varmasti rakkaudetonta huolenpitoa.

 

Olen lapsuudessani saanut seurata läheltä monen kodin elämää ja äitejä. Kunnioitukseni on heidän puolellaan. Muistan vaikeat sota-ajat, jolloin piti tulla toimeen niukkuuden rajamailla. Puolisot rintamilla. Kotirintamalla sydämessä ainainen paotus ja huoli puolison osalta, huoli lapsista ja myllertävistä sairauksista sekä jokapäiväisestä toimeentulosta. Silloin ei ollut mitään yhteiskunnan avustuksia. Mistäpä olisi ollut, kun maa oli sodassa ja se nieli kaikki varat.

Nyt sentään asiat ovat toisin, vaikka valtion leikkauksista napistaan. Kyllä meillä kuitenkin vielä asiat suhteellisen hyvin. Toivotaan, että ainakin keskeinen osa tätä yhteiskuntaa voitaisiin säilyttää. Perjantaina jo koetellaan löytyykö sopua, ymmärtämistä ja tinkimistä.

Pelosta ja epävarmuustekijöistä huolimatta voimia Teille äidit, jotka kasvatatte tulevaisuutta lapsissanne.

13.5.1996

 

Eräs herrasmies käveli pikkuhuppelissa iloisesti kirkonkylän katua ja totesi: – Tulis sota että moraali laskisi.

No, nyt ei tullut työmarkkinasotaa. Taisi kaatua yhteen mielipidetiedusteluun. joka tässä tapauksessa saattoi olla kohdallaan. Suomalaisista 52 prosenttia oli sitä mieltä, että lakko ei sovi nyt Suomen tilanteeseen.

Samaa mieltä oli myös presidentti, vaikka Lipponen totesi, että nämä asiat eivät kuulu presidentille. Se oli tapaus, jossa SAK joutui taipumaan hallituksen edessä. Lipposella ei ollut varaa lipsua, sillä kokoomus uhkasi lähdöllä. Johan tämä oli taite, jossa parlamentarismi ja ammattiyhdistysliike saivat paikkansa yhteiskunnassa, eli eduskunta ja hallitus näytti kaapin paikan.

 

Torstai-iltana valtuusto sai tietoa Revon Sähkön tilasta. Minkälaista tietoa. Hiljalleen alkaa minunkin reuhaamisen jälkeen valtuutetutkin kyselemään Revon Sähkön toimintojen perään.

Kyllä se toisaalta oli surkuhupaisaa ja naivia kuunnella Revon Sähkön toimitusjohtajan selostusta yhtiöstä. Miten voi ihminen niin vieraantua todellisuudesta? Kun on vuosikaudet ollut monopolin johtajana, jossa ei ole mitään riskiä ja tuloksen voi tehdä millaiseksi haluaa. Ja Heikki Rantanen on tuntenut mielihyvää siitä, että hän on laatinut ympärilleen tuhottoman suuren ja tehottoman organisaation ja kerännyt korkeilla sähkömaksuilla vielä tämän päälle kuluttajilta keskisuuren pitäjäpankin taseen verran rahoitusomaisuutta. Leikkii siinä sitten pankkiiria kuluttajien rahoilla. Sama tauti on Pohjanmaan Puhelinosuuskunnan johtajallakin. Honkola ja Rantanen puhuvat tehokkuudesta. Millä he sitä mittaavat?

Jos herrat lähtisivät kokeeksi pariksi vuodeksi vetämään vaikkapa jotain huoltoasemaa tai korjaamoa ja pistäisivät siihen aluksi puoli miljoonaa markkaa rahaa, niin suomukset varmasti putoaisivat silmistä. Suuripäisyydestä on hyvä esimerkki se, että 140 työntekijää varten Revon Sähkö on hankkinut neljä virkistyskohdetta työntekijöille. Nivalan kaupungilla on 700 työntekijää ja kaupungilla pitäisi tämän rätingin mukaan olla 20 omaa lomakohdetta ympäri Suomenniemeä.

 

Tehokkuudesta saadaan vertailua vaikkapa Oulun Energialaitoksen kanssa . Viime vuonna Oulun Energialaitoksen liikevaihto oli 366 miljoonaa  ja Revon Sähkön 189 miljoonaa. Oulun kaupunki sai Energialaitokselta viime vuonna voittovaroja 80 miljoonaa ja tälle vuodelle kaupunki on asettanut tuottotavoitteeksi 100 miljoonaa. Jos otetaan liikevaihdon suhteessa, niin Revon Sähkön pitäisi tuottaa osakaskunnille noin 60 miljoonaa markkaa joka vuosi.

Oulun Energialaitos pystyy tuottamaan halvemmalla sähköä kun Revon Sähkö kuluttajille. Siitä on esimerkkinä Raahen kaupungin pyytämä tarjouskilpailu, johon Revon Sähkö ei ole pystynyt.

Tosin Oulun Energialaitoksella on enemmän omaa sähkön- ja lämmöntuotantoa kuin Revon Sähköllä, mutta jos nämä erotkin huomioidaan, niin nykyisillä kuluttajahinnoilla Revon Sähkön pitäisi pystyä uusimalla ja turhan karsinnalla tuottamaan ainakin tuon 30 miljoonan markan sijoitustuoton osakkaille joka vuosi. Ilmaa on paljon välissä.

 

Kyllä minä en lakkaa ihmettelemästä sitä, mikä saa ihmisen muuttumaan jonkun luottamustoimen saatuaan aivan toiseksi ihmiseksi. Minä tunnen Nivalasta tosi maanviljelijöitä ja bisnesmiehiä, jotka osaavat olla jopa itaria talouden suhteen. Puintipaikalla kolutaan ryskyn tai puimurin alla metson pyrstösulan kanssa ja rapsutetaan jokainen jyvä talteen tai tingitään jokaisesta laskusta alennusta. Kun sitten päästään Pohjanmaan Puhelinosuuskunnan tai Revon Sähkön hallintoelimiin, niin kyllä siinä istuu kiltti luottamusmies ja kumartelee kuin nöyrä vietnamilainen toimitusjohtajan edessä suosiota saavuttaakseen, eikä hän missään nimessä uskalla asettua vastaan. Kohtuuskin on unohtunut. Nyt ollaan yhteisillä rahoilla ja mitenkähän tästä itse voisi hyötyä, tuntuu olevan ainoa tavoite.

Olisi hauska nähdä molempien näiden laitosten saneeraussuunnitelmat, tulosyksiköittäin kannattavuus ja vastuuhenkilöt ja kehittämissuunnitelma nykyistä elinkeinoelämän tasoa vastaavaksi. Tietäähän se tosin varmaa suojatyöpaikkaa kun osaa hoitaa suhteita. Kysyn vain monikohan Revon Sähkön tai Pohjanmaan Puhelinosuuskunnan pomo ja päällikkö sijoittuisi nykyisillä eduillaan yksityiseen palvelukseen. Ei näy olevan ulos pyrkijöitä.

Entinen Revon Sähkön toimitusjohtaja Sihvola oli kyllä ”pikku-Raade”. Hän teki omapäisiä mutta kauaskantoisia päätöksiä. Osuus Teollisuuden Voima Oy:ssä oli ratkaiseva. Oman alueen vesivoiman valjastaminen samoin. Tuulimyllyt on jo toinen juttu. Paljonkohan investointina maksavat ja mitä tulee takaisin? Oliko tarpeellista lähteä kehittelemään, kun rahakkaampiakin olisi ollut. Eihän apteekkari Yrjö Rintalakaan lähde kehittelemään ja tutkimaan uusia syöpälääkkeitä. Siihen ei piisaa yksityisen varat, mutta toisten varoilla on helppo mällätä.

Toivoisi vihdoinkin, että alueen yrittäjäyhdistykset puuttuisivat näiden kahden monopolifirman asioihin. Yrittäjät ja kuluttajat maksavat nämä laskut. Molempien yhtiöiden rahastoista ja toimintoja järkeistämällä voitaisiin alueen elinkeinoelämää elvyttää sadoilla miljoonilla seuraavien viiden vuoden aikana, eikä hyvää lypsävää lehmää kannata myydä ainakaan rahapulan takia. Se lämmittää vain sen verran kun housuun pissaaminen ja kohta on entistä kylmempää.

 

15.5.1996

 

Ei näköjään tarvitse sotaakaan, kun moraali laskee. Onko nykyisillä päättäjillä ja ihmisillä väärät tavoitteet. Kaikki puhuu kansantulon kasvusta, niin kuin se olisi autuus ihmiselle. Suomalaista yhteiskuntaa ei uhkaa vientikaupan lasku, vaan sisäinen rappeuma. Siihen ovat meitä vieneet poliitikot ja pankkiirit. Tavallista ihmistä ei voi syyttää.

 

Yhteiskunta ei kestänyt nopeaa muutosta. Kun sodat käynyt ja sota-aikana aikuiseksi varttuneet ovat poissa yhteiskunnan vastuupaikoilta, niin rappeutumien alkoi. Jupit tulivat pankkeihin ja politiikkaan. Ihmiset, jotka eivät koskaan ole omalla tienesteillään itseään elättäneet. Heille hyvinvointi-Suomi ja yhteiskunta merkitsee vain ottamista yhteisestä pussista. Kuka enimmän pystyy saamaan, se on menestyjä. Jaettava on syöty loppuun, eikä valtiolla ole enää monta yhtiötä rahaksi muutettavana.

 

Moraalittomuus alkoi pankeista ja jatkui politiikassa. Koskaan ei ole tapahtunut sellaista kansakunnan pettämistä kuin tapahtui Suomen viemisessä Euroopan Unioniin.

Esko Aho ja Paavo Väyrynen kirjoittivat alle sopimuksen, jolla Suomi ehdoitta liittyi unioniin, eli kansallisvaltioon. Sitten alettiin kansalaisia valmistelemaan ja luvattiin, että se on vain löyhä kauppaliitto, ei missään nimessä rahaliitto, eikö yhteinen sotilasliitto. Vasemmisto saatiin mukaan, kun luvattiin, että nyt saadaan halpaa ruokaa puoleen hintaan. Saahaampa kerrankin isäntiä iskeä rysäyttää.

Miten on käynyt? Nyt markka häviää, se on jo varmaa. Nyt vielä puhutaan, että ei mennä Natoon. Sekin on aivan varmaa, mikäli EU ei ennen sitä hajoa. Miten on käynyt ruuan hinnan kanssa? Ruoka on tosiaan halpunut 6 – 7 prosenttia. Mutta millä kustannuksilla? Tuottajahinnat ovat pudonneet 40 – 70 prosenttia ja elintarviketeollisuudesta on häipynyt tuhansia työpaikkoja. Maatiloja on ajettu ja ajetaan konkurssiin. Suomessa elintarvikkeiden hintoja pidetään alle Euroopan tason. Leipäviljan maailmanmarkkinahinta on 1,20 ja Suomessa leipäviljasta maksetaan tuottajalle 80 – 90 penniä kilolta. Tämä on sitä Suomen eurokuntoon ajamista, mutta miltä näyttää jälki?

 

Halut maksaa veroja ja tehdä työtä tämän yhteiskunnan hyväksi ovat hälyttävästi vähentyneet. Miksi tästä ei tehdä gallupeja? Pimeän työn keikat lisääntyvät ja sen kyllä ymmärtää. Euroedustajien mässäily laskee moraalia. Oikeuslaitos ei nauti kansan luottamusta, kun seurataan minkälainen on tavallisen kansalaisen oikeusturva. Olematon, mutta pankkiirit ja suuret poliitikot pelaavat itsensä puhtaiksi. Olisikohan sittenkin Esko Seppäsen pohdinnassa vakavampaakin mietittävää? Nyt olisi oikea aika yhdistää aineellisesti ja Jumalan köyhien voimavaransa, että saataisiin oikeutta, rehellisyyttä ja tasa-arvoisuutta tähän maahan.

 

Kokkolassa on jämäkät lautamiehet. He ovat jo kolme kertaa äänestäneet juristipuheenjohtajan esitykset nurin ja ratkaisseet päätöksen talonpoikaisjärjellä, sydämellä ja moraalilla. Tällaista kansalaisrohkeutta nyt tarvittaisiin. Turtua ei saa, vaan epäkohtiin pitää pystyä puuttumaan. Lohtuna kaikille taistelijoille ja masentuneille, että aina loppujen lopuksi asiat tulevat tavalla tai toisella oikaistuiksi. Toivottavasti ilman väkivaltaa.

20.5.1996

 

Nyt pitäisi olla EU-ministerien ja parlamentaarikkojen katsomassa Suomen suvea. Espanjassa ja Italiassa ohra tähkii ja meillä on vaaksa lunta maassa. Ja kuitenkin viljelijät ovat samalla viivalla Suomessa ja Italiassa. Italiassa saa vielä hyvitystä, kun joka paikassa muualla EU-maissa maksetaan tuotteista korkeampia hintoja ja siellä ei pilkkuja ja – niin mitä.

Italiassa ja muualla Etelä-Euroopassa on miljoona väärennöstä. Meillä pitää olla aarin tarkkuudella kylvöalat. On sen verran omakohtaista kokemusta viime vuodelta. Vilja-alaa oli kolme aaria vähemmän kuin kesantoalaa ja kesantopalkkio jäi saamatta. Se ei ole Nivalan maatalouslautakunnan vika eikä virhe. Meillä pelataan tarkkaan ja ollaan ikikiitollisia, että on Euroopan Unioniin päästy.

 

Mitä isot edellä, sitä pienet perässä. Nyt on aika hävittää kaikki se, mitä menneet sukupolvet ovat rakentaneet ja turvata ainakin pieneksi hetkeksi tämä hyvinvointi ja unohtaa moraali ja tulevat sukupolvet. Valtio on laatinut listan kaikesta omistamastaan omaisuudesta. Siinä on metsät ja yhtiöt sekä osakkeet. Valtion omaisuuden arvo on 120 miljardia markkaa. No, eikö syömään. Sillä maksetaan yhden vuoden ulkomaan velkojen korkoa, työttömyyspäivärahat ja vältytään yhtenä vuotena lisälainanotolta, mutta kuorma on seuraavana vuonna puolta suurempi, kun loppuu tulos ja tulee tuhansia työttömiä lisää.

Tavallinen maanviljelijä tietää, että kun talosta aletaan myymään ensin metsät puhtaaksi, sitten pohjat ja perässä seuraa maanmyyntiä ja karjan lopettamista, että siinä talossa loppu on lähellä ja konkurssissa kärsii naapurit ja yhteiskunta.

Nyt on se tilanne valtiolla. Missä on vasemmistopuolueidenkin moraali? Tulevilla sukupolvilla ei ole eläketurvaa eikä valtionomaisuutta. Ei ole metsiä missä liikkua vapaasti. Ei ole yhtiöitä, joiden toimintaan he voisivat vaikuttaa. Ulkolaiset isännöivät omilla tanhuvilla. Kyllä tästä hyvä tulee.

 

Kunnilla on nyt sama hinku. Kun ei uskalleta tehdä välttämättömiä päätöksiä toimintojen realisoimiseksi, niin myydään kaikki mikä irti saadaan. Pyhäjärvi hinkui ensimmäisenä Revon Sähkön myyntiä, kun kaupunginjohtaja Vallivaara ei ole osannut panna asioita kohdalleen. Nyt on Kärsämäki pissaamassa housuihinsa, että saisi hetken lämmitellä.

Luin muutama päivä sitten lehdestä, että kärsämäellä jo jaettiin rahoja. Kunnan työntekijäjärjestöt olivat päättäneet jo jaosta ja kaupasta saadut rahat ohjataan lomapalkkoihin ja lomaltapaluurahoihin. Mitähän siitä arvelee Miilunrannalla kituuttava torppari tai työläinen, joka on maksanut yhtiön arvosta sähkömaksuillaan osansa ja odotettavissa on kaupan myötä entistä suuremmat sähkölaskut.

Tämä Kärsämäen tapaus on kyllä härskiydessään jo kyllä sellaista luokkaa, joka pitäisi panna ihmiset ajattelemaan. Minkälainen kunnanjohtaja siellä on, kun päästää tällaisia uutisia julkisuuteen. Siinä on jo niin paha ase vastustajan käyttöön, että se ei ole hyvää mainosta KVL:lle eikä KTV:lle. Onneksi Nivalassa ei olla näin tyhmiä, vaikka sielläkin toivotaan osakkeiden myyntiä ja virkapallien säilymistä ainakin hetkeksi aikaa.

 

Työttömät ovat saaneet leiman otsaansa. Vielä kuulee varsinkin varttuneemmalta väestöltä, että ei ole tarvinnut ikinä kortistoon eikä sosiaaliluukulle mennä. Totta on sekin, että on ihmisiä, joita kysytään töihin ja ihmisiä, joita ei millään oteta edes valtion tuella. Me emme ole samanlaisia kaikki. Tätä rajoittuneisuutta on yhteiskunnan taholta ammattu ja toisaalta kurjistettu. Työnteko- ja tehokkuusvaatimukset ovat suuret. Kukaan ei pysty palkkaamaan ihmistä, jos ei se tee työnantajalleen vähintään kolminkertaista tulosta omaan palkkaansa verrattuna. Yksi kolmasosa menee valtiolle ja eläkelaitoksille ja yksi kolmasosa yhtiön koneiden ja verojen maksuun ja muihin kuluihin.

Työmarkkinaosapuolet ovat vuosikymmenien aikana luoneet sellaiset työmarkkinat, että huonosaattoisille ei ole sinne paikkaaja asiaa. He ovat lentäneet ulos. Tätä yritetään hyvittää sitten työllisyyspäivärahoilla. Se on vihonviimeinen homma pitkän päälle. Jos ihmiseltä viedään mahdollisuus elää tasa-arvoisena yhteiskunnassa, niin se ei ole enää elämää, eikä motivoi tämän yhteiskunnan vastuulliseksi kansalaiseksi.

Ennen jokaisella oli työtä. Oli rajattomat ansiomahdollisuudet. Riski mies pärjäsi kanavalla ja tukinteossa hyvin. Heiveröisen oli tyydyttävä pienempään ansioon. Nyt tätä mahdollisuutta ei ole. Palkka määrätään Helsingissä yhden pöydän ympärillä.

 

Huono aika koettelee kaikkia. Kaustisilla eräs isäntä joutui tilapäisiin rahavaikeuksiin ja kaupitteli autoaan naapureille, jotka olivat kauppamiehiä. – Hai, ei oo nyt varaa auton ostoon, kun Auliskin joutui töihin.

22.5.1996

 

Ajelin sunnuntaina Jussinjuoksun jälkeen pitkin kyliä ja katselin kun isännät olivat toukotöissä. Vielä sentään uskotaan tulevaisuuteen ja leivän ja särpimen tarpeellisuuteen. Jokainen meistä syö joka päivä, mutta harva lyö enää kyntensä ristiin ja kiittää ateriasta tai edes muistaa, että sen on tuottanut suomalainen pelto, maa ja viljelijä. Ainakin toistaiseksi on vielä suurelta osin näin.

Mieleni oli hyvä ja rauhallinen kauniina sunnuntai-iltana kun tulin kotia. Katsoin kuitenkin seitsemän uutiset ja minun tunteeni lyötiin lättänäksi pahan kerran. Tuli niin paha mieli, että piti lähteä välittömästi toimitukseen töihin ja tätä kirjoittamaan.

Uutisissa julkaistiin, mikäli oikein muistan, Kuluttajain Tutkimuslaitoksen uusi raportti, joka kertoi, että suomalaisilla on tulevaisuudessa hyvät olot, kun saadaan vielä ajettua kotimaista elintarviketuotantoa ja elintarviketeollisuutta alas 10 – 15 prosenttia, niin Suomen kotitaloudet hyötyvät siitä merkittävästi ja samoin eläkeläiset ja yrittäjät. Suurta ja hyvää uutista ja tutkimustulosta perusteltiin sillä, että ei tarvitse ohjata valtion varoja enää maatalouteen, kun tuotetaan elintarvikkeet ulkomailta.

 

Jotain tuntui olevan mielestäni pahasti vialla tässä toteamuksessa. Jos tämä tutkimus on tehty palkannauttijan ja kuluttajan kosiskelua varten, niin siinä kyllä syötetään pajunköyttä samalla tavalla kuin EU:hun yllyttämisessä.

Eikö tutkimus verrannut sitä, että Suomessa tuotetaan viljaa halvemmalla kuin missään muussa EU-maassa. Niin hullulta kuin se tuntuukin. Joten ei ainakaan alkutuotteen osalta voi olla kysymyksessä edullisempi raaka-aine. Leivän hinnassa on tuottajan osuus viljana vain viisi prosenttia. Loput ovat elintarviketeollisuuden palkkoja, sähkömenoja, kuljetusmenoja ja veroja ainakin kahdeksankertainen määrä tuottajan saamaan osuuteen verrattuna. Ei suoraan verrattuna. Kympin leivästä 50 penniä on viljelijän osuutta. Teollisuuden palkkoja ja veroja 80 penniä ja loput sihtautuu muualle. Tutkimus osoittaa siis sen, että Suomessa palkat ja verot nostavat tuotteiden hintaa. Eikö tutkimuksessa olisi voinut kertoa, että elintarviketeollisuudessa palkkoja ja veroja alentamalla esimerkiksi tuon 15 prosenttia saavutettaisiin suoranaista etua ja säästöä kotitalouksille.

Otin eteeni valtoin talousarvion vuodelle 1996. Valtion budjetti on 193 miljardia. Siitä ylivoimaisesti suurin pääluokka on sosiaaliturva ja terveydenhoito, noin 48 miljardia. Maa- ja metsätalouden osuus on noin 12 miljardia. Siitä leikkaaminen toisi säästöjä noin 1,5 miljardia tuon tutkimuksen tavoitteen mukaan. Samassa budjetissa on jo kotitalouksien tukemiseen valtionapua 37,9 miljardia.

Jos tätä tavoitetta maatalouden alkutuotannon ja elintarviketeollisuuden alasajosta aiotaan, niin siitä vaan. Ensin lähtee muutama kymmenen tuhatta työpaikkaa Suomesta, mutta hulluja viljelijöitä jää varmasti vielä, jotka eivät usko tällaisiin tutkimuksiin ja hutkimisiin. Onneksi.

Miten nämä asiat ovat tässä maassa? Kuukaudeksi on maailmassa ruokaa. Kiinassa syntyy joka vuosi 12 miljoonaa uutta syöjää, mikä on sama kuin Ruotsin ja Suomen väkiluku yhteensä. Presidentti Ahtisaari on yrittänyt puuttua kaksi kertaa valtion asioihin. Hän yritti varoittaa yleislakosta, niin oman puolueen mies, pääministeri Lipponen ärähti, että ei nämä asiat kuulu presidentille. Nyt Ahtisaari varoitti, että peltojen metsitys on lopetettava, sillä maapalloa uhkaa nälänhätä. Ahtisaari on nähnyt se Afrikassa konkreettisesti ja siksi lie huolestunut aidosti. Nyt ilmeisesti Ahtisaaren elämänkatsomusta lähellä oleva tutkimuslaitos lyö taas presidentin lättänäksi. Sääliksi käy jo presidenttikin. Jyrkissä portaissa näyttää olevan ja tosi vaikeaa kilmuilla, niin että katsojallekin tekee kipeää. Nyt sitten vielä lyövät kaikki esitykset matalaksi. Ei kumma, jos ei Suomessa viihdykään.

No, kyllä minua tuo valtion budjetin menopylväikkö lohduttaa. Uutta nettolainaa otetaan taas 38,7 miljardia ja entisistä maksetaan korkoa noin 30 miljardia. Lainanotto on kolme kertaa samansuuruinen kuin koko maatalousbudjetti. Sais elää vielä jonkun vuoden, niin näkis kun ruisleivällä saa vaihtaa kännykän.

 

Lähen tästä herrojen kanssa Helsinkiin huomenaamulla. Nivalan kaupunki muistaa pääkaupunkiseudulla olevia nivalalaisia ja Nuorisoseuran näyttelijät esittävät Karhun ja Kosinnan. Pääsen toimittaja-sopulina mukaan. Hauska on tavata vanhoja tuttuja. Onneksi tämä pakina ei ehdi maanantai-iltaan mennessä Sailaksen ja Kairamon luettavaksi, että eivät pääse kovin kömyyttämään.

27.5.1996

 

Kyllä ne ihmisillä on juuret ja kotiseudun kaipaus, vaikka ne välillä unohtuvat. Yleensä ihmiset elävät kiireintä aikaa siinä vaiheessa kun etsitään uraputkea ja kasvatetaan perhettä. Kun tämä vaihe on ohi ja tulee seestymisen vaihe, niin silloin palataan juurille. Moni alkaa etsimään omia sukujuuriaan ja sukulaisiaan ja ottaa yhteyttä kasvukumppaneihin.

Viime maanantaina oli lämmin tilaisuus Helsingissä Vanhalla oopperatalolla, kun nykyiset ja entiset nivalalaiset kohtasivat teatterin merkeissä. Paikalla oli monenlaista herraa, mutta siellä he olivat vain entisiä nivalalaisia ja muisteltiin menneitä.

Tuttuja oli paljon ja uusiakin tuli. Vaaran Pekkaakaan en ole tavannut vuosiin ja sain tutustua myös hänen puolisoonsa. Hän kertoi olevansa myös maalta kotoisin ja ilmankos tutustuminen oli niin luontevaa. Pekka kertoi, että Jansun juttujen kautta tavataan viikoittain, vaikka ei kasvotusten ollakaan.

Sytelän Laura oli helppo löytää tuolta väentungoksessa. Kun katsoi yläviistoon, niin huomasi pitkän miehen, joka oli kuin majakan merkki. Sieltä se löytyi Laura pitkän miehen rinnalta. Heikillä ja Pirkolla on mitat täyttävä vävypoika.

Kilpiön Eilaakin kerkisin tervehtiä ja lähettää terveisiä koivujenistuttajalle.

Kaikkinensa entiset nivalalaiset tuntuivat olevan hyvin tyytyväisiä järjestettyyn tilaisuuteen. Saivathan helsinkiläiset myös tavata toisiaan ja myös tilaisuuden isäntiään. Moni muu olisi varmaan ollut oikeutettu tähän tapaamiseen, mutta kaikki eivät tietenkään päässeet. Myös kaupungin kutsuvieraslista kaipaisi aina vuosittain tarkennuksia.

Onhan siellä esim. tilastokeskuksessa ainakin kolme nivalalaista, Rajaniemen veljekset ja Sailaksen Ritva. Kauppa- ja teollisuusministeriössä on entinen Katajakankaan Ulla esittelijänä ja Pauli Kallio on saanut mainetta sarjakuvien tekijänä.

Toimittajia ja radion ja television väkeä siellä Helsingissä on vaikka kuinka paljon, mutta koskaan tällaista listaa ei valmiiksi saa.

 

Kyllä sen tiesi, milloin ollaan Nivalassa. Kun tultiin lauhkeana kevätiltana Karvoskylän kappelin ohi, niin heti työntyi linja-autoon voimakas lietelannan haju. Kyllä se on nyt suomeksi sanottuna paska haissut Nivalassa kahden viikon ajan. Jos hajun negatiivisia puolia ei joku ymmärrä, niin on sillä nyt hyvätkin puolensa. Nyt on ensimmäisen kerran viime talven aikana säästetty vesistöjä, kun lietelannan talvilevitys on loppunut. Nyt koko satsi ajettiin pelloille kahden viikon aikana ja kyllä se näkyi ja haisi. Teillä näki useimmin lietekärryn kuin henkilöauton.

Ei ole näkynyt kahteen viikkoon pyykkiä naruilla, vaikka on ollut poutaisia ja tuulisia kevätpäiviä. Se osaa mokoma tarttua vaatteisiin ja hiuksiinkin tuo haju. Minä tulin pellolta suoraan akavalaisten kokoukseen Puustelliin ja jouduin toteamaan siellä sen sama kuin Pylkön Eemeli, että paska haisee, oli yksin tai muiden kanssa.

 

Pääskysestä ei päivääkään. Nyt hekin ovat tulleet. Eilen kävivät katsomassa, onko vanha pesä paikoillaan. Eivät vielä asettuneet taloksi. Kissat mokomat ovat löytäneet hallin ja kilmuilevat orsille pääskysiä pelottelemaan.

Kylvömiehet yrittävät varjella linnunpesiä. Kuovin pesän voi aina säästää, sillä kuovi tekee pesänsä pyörtänölle. Töyhtöhyyppä on niin alkeellinen pesänrakentaja, että sen pesää on mahdoton huomata ja niitä tuhoutuu. Töyhtöhyyppä pistää kolme kuloheinän kortta ristikkäin kyntöpellolle ja munii siihen. No, sitä pesää ei erota pellolta ja moni tuhoutuu.

Yleensä nivalalaiset viljelijätkin ovat luontoa ja luomakuntaa rakastavia ihmisiä. Moni koittaa kantaa lapiolla pesän pyörtänölle, säästääkseen linnunpesän. Olemme samoja luojakunnan lapsia tällä pellolla ja myös heillä on oikeus pesäntekoon.

 

On maailma muuttunut. Missä on ne kossilaumat, jotka samoilivat pitkin niittyjä, metsiä ja jokivarsia pesiä etsien ennen vanhaan? Ei näy nykyisiä kosseja metsissä eikä niityillä. Rimputtaako ne kaikki peliautomaatteja ja kölnöttävät kipsojen nurkilla? Paljon köyhempää elämää tämä on kuin meillä ennen vanhaan. Ei kalissut kolikot taskussa kiusauksia tuoden. Huvit ja ajankäyttö määräytyvät muulta kuin rahapohjalta, mutta hauskaa oli. Löytäkäämme taas keväinen ja kesäinen luonto.

29.5.1996

 

Kesäntulo oli jo hyvällä mallilla ja toukotyöt on saatu tehdä hyvissä olosuhteissa. Sitten jämähti kesäntulo yöpakkasiin. Kahteen viikkoon ei koivunlehti ole juuri tupestaan ulos tullut. Tuuli on kylmällä kantilla, eikä ole sellaista kesän lehmänhenkäystä, joka pitäisi jo olla. Vaikka satoikin, ei ilmat lämmenneet. Nyt on maa voittanut metsän. Senhän pitäisi olla hyvä merkki, mutta kaikki muut merkit kuulemma viittaavat huonoon kesään. Saa sitten nähdä.

 

Kylmästi puhaltelivat tuulet myös maanantaiaamuna T-ryhmän kauppiaille. Heidän esikoisoikeutensa tuttuun Tukoon myytiin yhtenä yönä pankkien ja vakuutusyhtiön toimesta Keskolle. No, tätä on kaupparintamalla jo tietty odottaa. Pian nähdään sulautuuko E-osuuskunta pellervolaiseen osuuskauppaan.

Virren sanat sopivat aina aikaan. ”ei ole täällä mitään pysyvää…”

 

Ennen pidettiin armahduksena sitä, että ihminen saatuaan opiskelumahdollisuuden  pääsi sisätöihin. Nyt suomalaisista on sisätöissä 90 prosenttia ja onko nyt Suomi onnellinen? Taitaa olla niin, että onnellisimmat ja tasapainoisimmat ihmiset ovat niitä, jotka saavat paiskia töitä ulkosalla.

Ei yksi sukupolvi voi kivutta siirtyä luontaistaloudesta ja varsitöistä kaikenlaisiksi paperinpyörittäjiksi. Se ottaa hermoon. Ihmiset ovat kuin häkkikanoja. He syövät kellon tarkkuudella ja saavat valoa kellon tarkkuudella. Niinhän se on meille ihmisillekin. Helsingissä päätetään moneltako töihin ja monelta syömään. Kelloa käännellään vuoden aikana edestakaisin ja ihmisen kehon ja mielen pitäisi pelata sen mukaan. Ei tuu mitään.

Ihmisestä ei saa tietokonetta yhdessä sukupolvessa. Konttorityö on elävälle ihmiselle epäluonnollinen olotila. Siinä ei näe työnsä jälkeä. Ei voi tuntea työn iloa. Harvoin voi näyttää toisille, kuinka paljon olen numeroita pyöritellyt. Ulkotöissä työt ovat nähtävillä ja ennen kilpailtiin työnteolla vaivattomasti. Nyt se on kiellettyä. Pitää pysyä ruodussa. Ei näistä toimistotöistä saa muuta kuin maksoittuneen mielialan.

Maanviljelijätkin ovat nyt saaneet tuntumaa paperitöistä ja osaavat arvostaa omaa vapaata ammattiaan. Nuo muutamat lanketintäyttöpäivät ottavat isäntiä hermoon. Ajatelkaapa vaikka sitä, että joutuisitte tekemään sitä päivät pääksytysten. Ei se ole ihmisen hommaa.

Kun saa karhita tai kyntää ja näkee kuinka kiivu kääntyy, siitä tulee pakostakin mielihyvää ja tuntee aitoa työniloa. Monesti on vallinnut se vääristymä, että ihminen joka tekee sisätyötä olisi jotenkin arvokkaampi ja hänen työnsä suuriarvoisempaa.

Jos ajatellaan, missä on suurimmat virheet tehty, niin ne on tehty kabineteissa ja pankkien kokoushuoneissa. Siellä liikkuvat kansalaisten miljoonat ja miljardit ja niitä hävisi taivaan tuuleen tolkuttomasti. Sisätöihin kätkeytyy vilpinteon kiusaus, kun tehty työ ei tule heti näkösälle. Jos kaivat ojan mutkille, sitä nauraa kaikki heti, tai kynnät viilut syrjälleen, niin sitä ei muokkaa tasaiseksi kukaan. Siinäkin mielessä ulkotöissä ollaan kaikkivaltiaan kasvojen alla ja tämä seurakunnan läsnä ollessa kuin vihkilupausta antamassa.

No, eikö tästä nyt käy jo selville, että olen perin tuskastunut näihin sisähommiin ja sielu vaeltelee jo tuolla vihreillä niityillä samalla tavalla kuin virsikuorolla. Tässä on kärsitty jo elinkautinen pyttytuomio, kun ihminen on pantu viitosen suomenkielinumerolla paperitöihin.

Oikeilla ihmisillä työaikaa on vain 37 tuntia viikossa ja hyvät kesälomat. Siinä ajassa ehtii kyllä löytämään vastapainoksi luonnonkin ja sitä toivoisin kaikille työn raskaan raatajille. Luonto, metsä ja niityt ovat ihmisille virkistymistä ja latautumista varten. Miksi nuoret eivät enää löydä sillä tavoin luontoa? Se tuntuu pahalta. Ihminen on jotenkin henkien raajarikko, jos häneltä jää tuntematta se ympäristö, jossa hän on kasvanut ja elänyt. Autuaaksi ei tee tietokoneohjelmat ja hyvät numerot todistuksessa. Ihmiselämä ei saisi olla suoritus, vaan lahja, joka jokaisen täytyy elää omalla kohdallaan.

Lämpimämpien säiden toivossa.

 

3.6.1996

 

Jo joutui armas aika ja suvi suloinen.

 

Sadat tuhannet nuoret laulavat tuttua suvivirttä jälleen. Monikaan nuori ei juuri ajattele virren sanojen sisältöä, vaan laulaa muiden mukana. Ajatukset ovat jo tulevassa. Minkälainen todistus tulee koulusta ja mikä on jatko tästä eteenpäin?

Kun katselee ylioppilaiden juhlaa ja heidän ansaittua iloaan tulee kuitenkin aina mieleen, löytääkö jokainen oman paikkansa yhteiskunnassa. Kilpailu on kovaa. Kaikki eivät pääse opiskelemaan sinne minne tahtoisivat. Omista unelmista on luovuttava. Tässä vaiheessa nuoret joutuvat tekemään koko elämää koskevia valintoja. Valintoja vaikeuttaa se, että ei voi varmasti tietää sitä, mikä on yhteiskunnan tila ja asema silloin kun nuori aikanaan valmistuu. Löytyykö opiskelun jälkeen työpaikkaa?

 

Tänä päivänä yhteiskunta on tasoittanut tietä niin, että opiskelun jatkaminen ei ole enää vanhempien varallisuudesta kiinni. Aina ei ole ollut näin. Nivala sai lukion paljon myöhemmin kuin naapurikunnat Ylivieska – Haapavesi ja Haapajärvi. Tarmokkaimmat vanhemmat kustansivat lapsensa joko Raudaskylän tai Haapajärven lukioon. Siihen aikaan suurin osa jäi rannalle. Tavallaan Nivalasta yksi sukupolvi jäi tästä syystä vaille korkeakouluopintojen mahdollisuutta. Päätä olisi ollut silloin sadoilla muilla nivalalaisilla menestyä koulutiellä. Aina ei lukioon menoa kaikissa kodeissa kannustettukaan, vaan todettiin ylioppilaslakin symbolisoivan lunta hyyssin katolla. Siinä vertauksessa saattoi olla vähän katkeruuttakin, kun omat mahdollisuudet eivät siihen yltäneet.

Ehkä ylioppilastodistuksen arvo korostui jossain vaiheessa liikaakin. Sehän ei ole itseisarvo. Nykyisin valitaan myös käytännön läheisiltä ja luovuutta vaativilta aloilta. Ammattikoulu, Käsi- ja taideteollinen ovat nousseet ehkä oikeaan arvoonsa. Nythän näissäkin laitoksissa voi yleissivistäviä aineita tenttiä, mutta samalla voi toteuttaa omaa luovuuttaan.

 

Nuorelle ihmiselle koulusta valmistumisen jälkeiset vuodet ovat aivan ratkaisevia. Pääseekö yhteiskuntaan sisälle ja löytyykö työpaikkaa? Kolme – neljä vuotta työttömyyskortistossa valitettavasti tekee pahaa jälkeä monen nuoren kohdalla, turhautuneisuus ja yhteiskuntavastaisuus kasvavat, kun ei ole löytänyt omaa paikkaa yhteiskunnassa. Tämä on se paha asia, joka voi tulla syvären tavoin jäytämään yhteiskuntaa ja jakamaan kansalaiset menestyjiin ja epäonnistuneisiin. Siihen eivät poliitikot näy lääkettä löytävän, vaan jallitellaan ja heitellään palloa toiselta toiselle.

 

Kaksi naista asteli toimitukseen kauniina kesäpäivänä. Olivat kuitenkin jotenkin murheen murtamia. Ja asiaa heillä oli. Pyörät on varastettu. Naiset kertoivat, että keskustan kerrostaloista varastetaan pyöriä miltei joka yö. Pyörävarkaat ovat käyneet niin röyhkeiksi, että he vievät miltei kasvojen alta pyörät.

Poliisin puheillakin nämä naiset olivat käyneet. Poliisien voimavarat ovat rajoitetut päivystämään joka yö kylällä liikkujia. Onhan se nyt eläkeläisille melkoinen menetys, kun menettää kahden tuhannen markan polkupyörän ja sen lisäksi tulee paha mieli ja viha koko yhteiskuntaa kohtaan.

Mikä siinä neuvoksi? Tuumittiin sitäkin, että ihmisten pitää ryhtyä seuraamaan millaista porukkaa asuntojen pihapiirissä liikkuu. Ei kaksi partiopoliisia ehdi joka paikkaan, mutta ihmisten pitäisi ryhtyä valvomaan. Ei sitä muuten saada kuriin. Polkupyörän varastaminen tai lainaaminen, niin kuin sitä nykyisin sanotaan, on jo niin vähäpätöinen rikos, että sitä ei aina tutkitakaan. Kuitenkin se harmittaa kansalaista, jotka ovat tottuneet luottamaan omaisuuden suojaavaan lakiin.

On se nyt kesä pilalla, kun pyörä varastetaan. Pannanpa kohdalle. Pitää ryhtyä valppaaksi, sitä toivovat poliisitkin. Kannattaa tehdä havaintoja, jos näkee vähän oudompia liikkujia. Ei sitä millään muulla saada yhteiskuntamoraalia palautettua. Harmittaa näiden naisten puolesta. Muuten olisi hyvin ja kesä tulossa, mutta kun ei pääse enää aamulenkille ihailemaan keväistä luontoa, kun ei ole polkupyörää. Hyi teitä hävittömät, kun pistätte toisten mielen pahaksi ajattelemattomuuttanne.

Hyvää kesää kuitenkin ja oikein hyvää niille, joilla pyörä on vielä tallessa.

5.6.1996

 

Raimo Sailas pysyy otsikoissa. Aina kuin Raimo avaa suunsa, siinä on valmista lehtiainesta ja keskustelun pohjaa. Nyt valtiosihteeri Raimo Sailas totesi, että valtion virkamiehillä on liian pitkät lomat. No, se ei passannut tietenkään Akavalle eikä SAK:lle. Kuuntelin maanantaina Puskaradiota ja siinä otettiin kantaa jämäkästi Sailaksen esittämään asiaan. Suurin osa soittajista oli sitä mieltä, että virkamiehetkin ovat lomansa ansainneet ja kehottelivat Sailastakin lomanpitoon, että ei tulisi loppuun palamista. Raimo kun totesi samassa lausunnossa, että hänelläkään ei ole ollut koskaan varaa pitää täyttä lomaa.

Oli kuitenkin soittajia, jotka olivat täysin samaa mieltä Sailaksen kanssa. Raimon kannalla oli yleensä vanhemmat soittajat ja yrittäjät, jotka eivät ole koskaan tällaisia lomaetuuksia nauttineet, mitä virkamiehillä ja opettajilla on. Useissa puheenvuoroissa todettiin, että virkamiesten työ ei voi olla rasittavaa, kun heillä ei käytännössä ole mitään taloudellista vastuutakaan. Samaa todettiin opettajista ja kansanedustajista.

 

On totta, että Suomessa ja Ruotsissa on pisimmät lomat koko maailmassa. Japani ja Yhdysvallat ovat teollistuneista maista niitä, joissa on lyhimmät lomat ja etuudet.

Suomessakin vuosilomat koskevat käytännössä vain kahta kolmasosaa kansalaista. Nurinkurista on se, että loma- ja työajan pituus eivät suinkaan kulje ansainnan mukaan. Esimerkiksi kunnan tai kaupungin virkamies tekee keskimäärin 37 tai 35 tuntia viikossa ja 45 viikkoa vuodessa, kun otetaan huomioon juhlapyhien loma-ajat ja vapaapäivät. Tästä hyvästä saa tuon kuuden, jopa seitsemän viikon loman.

Maanviljelijät ja pienyrittäjät, jolla oman työpanoksen takana on myös omat ja pankilta lainaamat rahat, tekee keskimäärin 70 tuntia viikossa ja 50 viikkoa vähintään ilman lomia. Harva pienyrittäjä saa viikon lomaa vuodessa.

 

Suomi on liittynyt Euroopan Unioniin kaikilla lisämausteilla, eli yhteisellä rahalla ja sotilasliitolla. Meidän tuotteiltamme edellytetään kilpailukykyä muiden maiden kanssa, jossa työpäivä on paljon pitempi, lomat lyhyemmät, eikä mitään lomaltapaluurahoja.

Suomalainen työ on varmasti hinnoiteltu yli, kun otetaan verotuskin huomioon. Vaikka Mirja Pyykkö ja Suomalaisuuden liitto Heikki Turusen mainosten ohella kehottelevat kuluttajia ostamaan suomalaista, niin sekään ei mene kaikille kaaliin, koska tulleja ei ole ja kilpailemme samoilla markkinoilla halpatuontimaiden kanssa, johon tilanteeseen emme enää voi juurikaan vaikuttaa. Jos kilpailijamaissa työntekijälle maksetaan vain tehdystä työstä, niin meillä parhaassa tapauksessa 10 kuukauden työstä saa 14 kuukauden palkan.

Tätä Raimo Sailas tarkoitti ja kukas muu se vastaa valtiontaloudesta ja tulevaisuudesta kuin Sailas. Mutta kuten on nähty, ei totuuden puhuja yösijaa saa. Kukaan ei ole valmis luopumaan eduistaan, jotka maksetaan ulkomaanvelalla.

 

Maanantain Ilta-Sanomissa oli lainaus Eeva Ahtisaaren 50-vuotispäivän haastattelusta. Se oli poikkeuksellisen avoin, eikä sellainen olisi ollut mahdollista ainakaan Kekkosen aikana. Presidentinrouva otti kantaa miehensä Ahtisaaren presidenttikauden mittaan. Lisäksi Eeva Ahtisaari kertoi, että hän olisi toivonut, että Kalevi Sorsa olisi voittanut SDP:n presidenttiehdokkaan jäsenvaalin.  – Jotenkin koin, että tulimme sivusta ja ehdokkuus olisi kuulunut Sorsalle.

Niin minunkin mielestäni. Kyllä se on nähty, kun presidentiksi tulee politiikan ulkopuolelta ihminen, niin tulee törmäyksiä. Joten puuttuu poliittinen realismi. Ahtisaari ei tunne arvaamattomia poliittisia kabinetteja niin kuin Sorsa ja Virolainenkin tuntevat pitkään politiikassa mukana olleina. Presidentin pitää valitettavasti myös olla poliitikko ja pelata filunkia suosionsa suhteen.  Muuten ei kansansuosiota pidetä. En tarkoita, että pitäisi nyt olla ihan Kekkosen kaltainen peluri, mutta jotenkin peluri kuitenkin.

Nyt ymmärtää Eeva Ahtisaaren alistuneen ja surumielisen hymyn. Hyvää syntymäpäivää kuitenkin.

10.6.1996

 

Nivalan keskusta on nyt kuin Sarajevo pommitusten jäljiltä. Kadut ovat kun jossain Venäjän korvessa. On se toki ollut Nivalan keskustan tiet joskus paljon huonommatkin, mutta sitä ei moni muista.

Edesmennyt Häkkilän Kalle kertoi, että Nokelan riihi oli aivan tienposkessa nykyisen Nivalan Pukimon kohdalla. Tie kirkonkylän halki oli reilun viiden metrin levyinen. Kun syksyisin Nokelassa puitiin, tehtiin olkisuova riihen päähän, eli puoliksi maantielle. Tuuli heilutteli olkia tielle ja siihen saattoi moni Vartiaisen kahvilasta tullut ja hokmannilla itsensä väsyttänyt kaatua suoraan olkisuovaan levähtämään, eli hotelli kahisevaan. Niinhän ne ennen pojat vastasivat, kun oli tullut oltua yö heinäladossa, että hotelli kahisevassa viivähdettiin.

Silloin ei ollut varaa panna soraa maantielle, kun sitä muutoinkin oli Nivalassa  vähän jossain Sarjankylällä. Tiet upottivat kärrynakselia myöten ja matalassa kengässä pääsi liikkumaan vain kesäkuivalla.

 

Nyt on totuttu parempaan. Ehkä liiankin hyvään. Minulle ja monelle muulle olisi riittänyt entinenkin tie, eikä ole juuri tarvinnut ruuhkissa jonottaa. Maailman kaupungeissa asuvat nuo sadat miljoonat ihmiset. Siellä kadut ovat 3 – 4 metriä ja suurimmat 78 metriä ja liikenne pelaa. Meillä pitää olla brooweita jokaisessa tuppukylässä ja puut saavat kaatua ja asfalttia lykätään tilalle. Niin siinä vaan on taas käynyt, että ainakaan minun iällä ei enää koskaan nähdä viheriöivää keskustaa tienvarsipuineen. Se on aina miespolven asia, kun uudet puut kasvatetaan.

Toisaalta on tietenkin hyvä, että kulkuväyliä saadaan, mutta kyllä meillä suomalaisilla olisi varaa kaventaa tietä täällä korvien välissä ja oppia liikkumaan autolla hiljaa ja asiallisesti, eikä kaahata ja soittaa torvea. Se on tietenkin kansallista omaisuutta hyvä tieverkko, mutta kun sitäkin tehdään ulkomaisella velalla. Eikä ne tietyöt juuri työllistä nykyaikana. Ennen kun tiet tehtiin käsipelillä ja hevosvoimin, ihmisillä oli töitä. Nyt on toisin.

Kauppiaat vain murisevat sitä, että liikenne ja asiakkaat hakeutuvat nyt repimättömille katuosuuksille ja raha ei kilise kassoissa. Ainakin he toivovat niin, että työt jaksotettaisiin sillä tavoin tehokkaasti, että koko tieosuus ei olisi koko kesää auki ja edes vähän jälkiä tasattaisiin. Nyt tiellä on puolen metrin syvyisiä kuoppia.

 

Kyllä se maatalouspolitiikka Suomessa osaa pökkiä. Virkamiehenä on helppo tehdä vaikka minkälaisia päätöksiä, mutta viljelijä ketjun alapäässä joutuu hyppimään kuin sätkynukke. Korkiakosken viljelijäperhe on nyt tuntenut olevansa oikea heittopussi. Kevättalvella yllytettiin hakemaan lisää suoramyyntikiintiöitä maatalouspiireistä. Samanaikaisesti herrojen pöydällä ja eduskunnassa oli jo laki, joka kielsi koko suoramarkkinoinnin maidon osalta. Missä oli Kosken Markku, missä oli Alarannan Juhani ja Veteläisen Maija-Liisa, kun lakia sorvattiin? Isännät ovat pommittaneet nyt kansanedustajia, mutta minkäs sille teet. Alarantakin lähestyi nyt toimitusta kirjelmällä, jossa puuttui asiaan. Kaikki on myöhäistä, mutta eihän nämä päätökset koske ministerien ja kansanedustajien palkkapussia.

Joku tolkku se pitäisi olla poliittisilla puheillakin. Takavuosina kansanedustajat paasasivat, että tuki pois sellaisilta viljelijöiltä, joissa perheeseen tulee tilan ulkopuolisia tuloja, eli osa-aikaiset pois tuen piiristä. Nyt on huudettu, että liitännäiselinkeinoja ja tilalta myyntiä. Mitähän sanoo Korkiakosken perhe näihin huutoihin? Se on sama asia tämä, kun yks kaks otettaisiin liikennelupa pois tai vietäisiin virka.

Ministeriön päätös kai perustuu siihen, että kiertomyynnissä piilee taudinleviämisen vaara, vaikka Suomessa olosuhteet ovat aina tutkitut ja varmasti maailman parhaat. Samalla tavoinhan voitaisiin kieltää lääkärin, sairaanhoitajan, opettajan ja muiden palveluammattien virat, jos jonkun lähiomainen on kuollut vuosisadan alussa keuhkotautiin. Kyllä syitä lopettamispäätöksiin aina löytyy. Virkamiehetkin ovat joskus näppäriä.

 

Käykääpä hyvät ihmiset nyt konserteissa. On hyvää tarjolla. Raudaskylän musiikkileiri tuottaa mahtavia konsertteja Nivalan jäähallilla ja kirkossa. Jäähallilla on mukana juontamassa itse Lasse Pöysti. Kirkossa on kansainvälisesti arvostettujen taiteilijoiden esityksiä. Hyvää kesän jatkoa. Nyt tulee jo hyvä saunavihta.

12.6.1996

 

Vanha emämaamme, Ruotsi, on ollut esimerkkinä meille heikolla itsetunnolla varustetuille suomalaisille. Kaikessa on pitänyt pyrkiä matkimaan Ruotsia, vaikka ei olisi siihen ollut varakaan. On rakennettu niin hyvä ja turvallinen hyvinvointiyhteiskunta, että siihen ei kenelläkään muulla maalla Pohjoismaita lukuun ottamatta ole ollut varaa. Työaika on maailman lyhin. Sosiaaliturva on kuitenkin maailman paras. Ketään ei saa rangaista. Pyörän ja auton varastaminen on vain luvatonta käyttöönottoa. Kohta on sama tilanne kuin Amerikassa. Joku valtaa asuntomme ja jos yrität panna hanttiin niin sinua sanotaan rasistiksi

 

Nyt Ruotsissakin ollaan purkamassa mahdottomiksi havaittuja kehyksiä. Ruotsin demarit aloittivat ”piikakeskustelun”. Kotiapulaisen ammattihan lopetettiin ihmisarvoa alentavana ensin Ruotsissa ja sitten meillä. Nyt Ruotsissa ollaan tunnustamassa sitä, että työllistämisen kannalta kotitaloudet olisivat yksi nopeasti ja halvasti uusia työpaikkoja luova ala. Eikä se muuta ihmisarvoa, tekeekö hän työtä yhtiölle vai yksityiselle.

Kotiapulaiset eivät suinkaan ole hävinneet. He ovat muuttuneet vain kotiavustajiksi, lähihoitajiksi, perhepäivähoitajiksi, vanhustenhoitajiksi ja lastentarhanopettajiksi. Työ tunnustetaan nyt arvokkaaksi, kun ollaan virkasuhteessa kuntaan. Kotitalouksissa pyörii tämän valtakunnan varat suurelta osin. Koti on myös paikka, jossa synnytetään ja kasvatetaan huomispäivän kansalaiset. Siksi kotityön pitäisi olla arvokkainta työtä yhteiskunnassa.

Meille on syntynyt uusavuttomien joukko, joka ei osaa laittaa ruokaa, siivota, pyykätä ja parsia vaatteita. Se on kuitenkin ollut sitä työtä, jonka turvin nykyisetkin kansalaiset saavan olla hyvinvointiyhteiskunnan osallisia ainakin toistaiseksi. Asenteet ovat jo sellaiset ja tavat sen mukana. Häälahjana tuodaan singlelevyjä ja muuta rihkamaa. Ei kattiloita, pussilakanoita tai muuta tarpeellista.

Parasta valmennusta avioliittoon olisi nuorelle tytölle ja naiselle kotitaloudessa palveleminen. Siinä oppisi keittämään, siivoamaan ja hoitamaan lapsia, eli kypsyisi äidin ja kodinhoitajan rooliin. Yhteiskunta ei kuitenkaan ole hyväksynyt kotiapulaisesta mitään vähennystä esimerkiksi verotuksessa. Onko se oikeudenmukaista? Jos vastaavasti menet jollekin pienyrittäjälle kauppa-apulaiseksi, niin hänen palkan ja verot, sosiaalimaksut ja muut kulut on kaikki vähennyskelpoisia ennen verotusta.

Jos pistää apulaisen kotitöihin, niin ei mitään vähennystä. Nyt olisi jo aika tästäkin käydä Suomessa arvokeskustelua, jos työttömyyttä aiotaan jotenkin jarruttaa. Vähentää sitä ei voi muutoin kuin poikkeuslailla. Niin luupäitä ovat poliitikot, että he eivät taivu kuin pakon edessä. Jospa nyt otettaisiin esimerkkiä Ruotsista.

 

Huoltoasemilla kuulee aina missä ollaan menossa. Nytkin viivähdin tupakanostosmatkalla vain viisi minuuttia ja heti tuli palautetta. Mitenhän se Konttilan Kallekin lehdet lukee, kun totesi minulle, että yhdessä asiassa olen eri mieltä sinun kanssasi. Kalle totesi, että hän ei ole Revon Sähkön osakkeiden myynnin kannalla. No, voi herranen aika. Minä olen varmasti ykkönen koko Revon Sähkön alueella, joka on enimmän puhunut ja kirjoittanut tästä typeryydestä. Sain onneksi muita tuekseni ja voitiin Kallen kanssa ollut samaa mieltä. Siinä pyydettiin myös lähettämään terveisiä, että missä vaiheessa sähkönkuluttajien liittymismaksut ja yliperityt rahastot ovat muuttuneet Karttusen Paavon ja Kiviojan Reinon rahoiksi?

Kyllä ne sadan miljoonan markan säästöt on kerätty suoraan kuluttajilta ja heille myynti ja rahat kuuluvat, tuli terveisinä, joihin on helppo yhtyä. Kunta on jo kerran saanut Revon Sähköltä 18 miljoonaa markkaa, jonka ovat kuluttajat takaisin maksaneet kalliisti. Se raha meni kunnan organisaatiossa ”kinttaanvoiteeksi” ja niin kävisi myös nyt voittovaroille.

 

Järkevästi puhuen, nyt olisi aika tosissaan saneerata Revon Sähkön organisaatio kuntoon ja pudottaa sähkön hintaa vähintään kolmanneksella. Siihen on kaikki mahdollisuudet. Nyt pitäisi vain seurata kaikkien kuntalaisten tarkasti, millaiset ovat Martti Järvelän toimenpiteet hallituksen puheenjohtajana ja hallintoneuvoston jäsenten Keijo Toivoniemen, Taavi Vähäsöyringin ja Paula Hartikaisen evästykset johtoon päin. Tärkeintä on, millaiset edustajat Nivalan kaupunki kohta valitsee Revon Sähkön yhtiökokoukseen, jossa pitäisi kuulua isännän ääni.

 

Huoltoasemalla kauhisteltiin myös Nivalan keskusta teiden rakentamista. Niitä on parinkymmenen vuoden välein kaivettu ja mukostettu aina uuteen uskoon. Kohta kun saadaan päällystys, niin joku on kaivamassa asfalttia auki. Pankaa nyt tienpohjaan, kun se on kerran auki, niitä tulevaisuuden varauksia. Pankaa vaikka joka viiden metrin päähän putki ja ränni vesilaitosta, kaukolämpöä, viemärilaitosta, puhelinosuuskuntaa ja Revon Sähköä varten putkia vaikka vieri viereen ja moneen kerrokseen, että ei tarvitse olla heti ronkkimassa teitä auki. Se hirvittää veronmaksajia, kun aina on joku porukka teitä kaivamassa.

 

Nyt on kesä. Ei pitäisi kiivastella kaikenlaisilla tienrakentamisilla ja Revon kaupoilla. Olin eilen Kilparannalla ja sain sieltä juhannusmieltä. Aikaisemmin olen käynyt juhannuksen alla ajelemassa kesäiltana hiljaisella kylätiellä. Avoimesta autonikkunasta tulee kukkivien suopursujen ihanat tuoksut. On rauhallista ja hiljaista. Se on balsamia ihmismieleen. Kilparannalla näin onnellisia ihmisiä. Siellä jotenkin arvot loksahtavat kohdalleen. Tiedän, että Viinalankin jälkikasvun ajatukset ovat juhannusaattona vanhan savusaunan tienoilla. Siellä on eletty lapsuuden aineellisesti köyhät, mutta henkisesti vahvat ja rikkaat vuodet.

Kesän juhlamielen voi löytää parhaiten Kalajokivarren rannalta tai metsäretkeltä Siellä vekselit ja takausvastuutkin muuttuvat saataviksi. Hyvä ja mieltä hivelevää kesää.

17.6.1996

 

Aluksi kaksi asiaa. Ei Palosaaren Katri ostanut kolmen hehtaarin tonttia, vaan sai perinnöksi hehtaari tontin Kilparannalta. Tämä oikaisuna tunnolliselle ihmiselle ja nyt levollisia hetkiä sinne kesäpaikkaan.

Myöhästyneet onnittelut Aimo Kairamolle. Olen yrittänyt olla Veelanninpuhdossa askareissa niin tarkkaan kaiken vapaa-aikani, että on jäänyt lehdet lukematta ja uutiset katsomatta.

 

Pitänee kertoa se vanha vitsi, mitä ennakkoluulot saa aikaan. Eräänä pimeänä talviyönä sattui tienpäällä liikkujalle rengasvahinko. Kauhukseen hän huomasi, että tunkki oli jäänyt kotia. Hän lähti kulkemaan yksinäistä tietä myöten, kun muita liikkujia ei ollut. Hän alkoi olla jo toivoton, että ei löydä taloa ja jos löytyykin, niin ei ne yöllä ovia aukaise ja tunkkia tuntemattomalle lainaa. Talo löytyi ja hän alkoi kävellä sitä kohti. Hän oli kuitenkin jo niin varma mielipiteestään ja ennakkoluuloinen, että asia ei onnistu. Pihalle päästyään hän otti tiiliskiven ja viskasi enempiä koputtelematta kiven ikkunasta sisään ja karjaisi, että pitäkää tunkkinne.

 

Tällaisia ennakkoluuloja olen tuntenut aina katsastukseen mennessä. Raudaskylän kohdalla on jo keittänyt niin ja olen haukkunut koko katsastuskonttorin väen. Kun sitten auto onkin mennyt läpi, on oudon tyhjä olo, kun verenpaine palaa entiselleen.

Tämä aasinsiltana siihen, miten paljon olen nostanut verenpainetta Pohjanmaan Puhelinosuuskunnan ja Revon Sähkön hallintoa kohtaan. Suomeksi sanottuna, se on laillistettua rosvousta asiakkaita kohtaan, mitä nämä yhtiöt harjoittavat. Sanovat, että Honkolan ja Rantasen yli ei voi kävellä. Olen haukkunut Järvelän Marttia pehmoksi. Tämä on rassannut minua niin paljon, että päätin ottaa härkää sarvista ja soittaa Martille. Eihän sitä sydäntautinen voi tällaista patoa pitää jatkuvasti sisällään.

Sen tunnustan, että olin varautunut ja vahvasti latautunut tähän soittoon puolustamaan kantaani. Mutta toisin kävi. Martti oli ainakin näin puhelimessa minulle samaa mieltä ja vahvasti seuraavista asioista.

• Revon sähkön rahat eivät kuulu kunnille, vaan sähkönkuluttajille. He ovat maksaneet liittymät ja kulutusmaksut.
• Revon sähkön organisaatiossa on paljon putsattavaa. Henkilöstön määrä voitaisiin pudottaa puoleen nykyisestä. Tämä saavutettaisiin seuraavilla toimenpiteillä: Laskutuksen ja kirjanpidon anto kilpailuttamisen jälkeen jollekin alueen tilitoimistolle tai muille alan yrityksille. Turhien ja kannattamattomien rönsyjen karsiminen palveluverkostosta. Asennuspalvelujen antaminen kilpailuttamalla yksityisille yrityksille. Johdon karsiminen reippaasti, eli samassa suhteessa kuin muukin henkilöstö. Tämä tietäisi jo henkilöstömenoissa vuositasolla 10 miljoonana markan säästöä.
• Revon sähkö voisi ostaa Pyhäjärven osakkeet vapaalla omalla pääomalla ja maksaa sen kuin kahvitokan. Sen jälkeen Revon Sähkö määrittelee pyhäjärvisille sellaisen sähkönhinnan kuin haluaa, eli saman tekisi sitten ranskalainen, ruotsalainen tai kotimainenkin ostaja.
• Päättyneen tilivuoden tuloksesta voidaan antaa jo kuukauden tai kahden laskut ilmaiseksi ja alentaa hintaa pysyvästi ainakin maan keskiarvoa vastaavalle tasolle.

Martti Järvelä kertoi, että hänellä ei ole mitään menetettävää Revon Sähkön hallituksessa, etteikö hän pystyisi ajamaan asiakkaiden etuja tiukasti ja uskoi saavansa siihen myös tukea muilta hallituksen jäseniltä.

Tähän on ilmeisesti toimitusjohtaja Heikki Rantasenkin taivuttava. Myyntitilanteessa uusi omistaja ei varmasti palkkaa Heikki Rantasta nykyisillä ehdoilla ja Rantanen joutuisi katselemaan työpaikkoja vapailta markkinoilta. Sen voi varmasti sanoa, että tuskin kukaan Revon Sähkön nykyisestä johtoportaasta saa yksityiseltä sektorilta vastaavaa työpaikkaa vastaavin palkkaeduin. Sen verran ulkokehällä nämä miehet ovat todellisuudesta, kun ovat turtuneet monopoliyhtiön asemaan.

 

Tämä keskustelu Martti Järvelän kanssa laukaisi padon ja paineita. Tuntui mukavalta kuulla, ettei vanha ystävä ole lähtenyt herrojen kanssa marjaan. Martti muistaa sen vanhan sadun, jossa varis raakkui tienhaarassa. Toiselle tielle kuivaa leipää ja toiselle tielle pumpernikkeliä ja piparkakkuja. Kuivanleiväntie on paras tie.

Tuntuu vihdoinkin siltä, että valoa on näkyvissä. Ihmiset ovat hädissään ja suurissa vaikeuksissa. Moni on konkurssissa ja moni menossa. Monelta on voimat uupumassa. Samaan aikaan EU ja sen edustajat asuvat kuin Kroisokset. Kunnat ja seurakunnat rokottavat veroilla ja valtio kaiken päälle jokaisesta liikusta ja lantista.

Nyt vielä omat yhtiöt ja osuuskunnat ovat siirtyneet häikäilemättömiksi verottajiksi ainoastaan toimitusjohtajien ay-tahdon mukaan. Minä luulen, että nyt molemmissa laitoksissa alkaa tapahtua tai kasa vaihtaa edusmiehensä jo moraalin takia.

Mehtälän Leevi kyseli minulta, että oletko sinä yrittäjäjärjestön jäsen? Eikö heitä saisi asialle, jos Kalajokilaakson kaikki yrittäjäjärjestöt lähettäisivät kirjelmän kunnille ja Puhelinosuuskunnalle ja Revon Sähkön johdolle, niin sen pitäisi jo vaikuttaa. Yrittäjäthän maksavat suurimman osan näistä kulutusmaksuista ja yrittäjäjärjestön pitäisi olla heidän edunvalvojansa.

Minun oli helppo vastata Leeville, että minä olen puhunut Nivalan yrittäjien puheenjohtajalle ja hallituksen jäsenille. Niin kauan kuin Esko Jääskeläinen on Nivalan yrittäjien puheenjohtaja, ei tällaista tapahdu. – Ei se riitelemällä asia parane, on Eskon vastaus, eikä asiaa tiettävästi ole koskaan viety edes viralliseen käsittelyyn.

Samaa olen puhunut Laurilan Reijolle, eikä asia ole siitä kummentunut. Olen ryhtynyt harkitsemaan jäsenmaksuani Nivalan yrittäjille. Pitääkö asia viedä järjestön korkeimman johdon tietoon, ennen kuin jäsenten ääni kuuluu.

 

Anteeksi taas, että on paatosta. Tämä koskee kuitenkin taloudellisesti meitä kaikkia ja ennen kaikkea tässä on kysymys yhteiskuntamoraalista. Nyt on kansalaisten noustava herroja vastaan. Muuten mennään metsään että roiskuu. Kukaan ei saa alistua mielivallan alle.

20.6.1996

 

On sanottu, että parasta joulussa ja juhannuksessa on sen odotus. Sitä se nyt on. Odotetaan juhannusta.

Tässä Pidisjärvi-lehden etusivulla on kuva Kalajoesta. Ainakin haapaperäset sen tunnistavat, että se on Jakomutkasta. Otin sen viime sunnuntaiaamuna neljän jälkeen. Oli rauhallista. Ei ollut muita liikkujia.

Vesistö on aina merkinnyt ihmiskunnalle paljon. Olipa se sitten meri, järvi tai joki. Se on ollut ihmisille elinehto. Ravinnon antaja, kulkuväylä, ihmisiä erottava ja yhdistävä. Vesi on elämän perusehto. Se on kaiken voima ja elämän antaja. Valo, lämpö ja maa ovat muut tekijät. Siinä se on kaikki. Kaiken muun on ihminen tehnyt, mutta nämä ovat edelleenkin elämän perustekijät.

 

Meille suurelle osalle nivalalaisista Kalajoki ja Malisjoki ovat olleet ne vesistöt, joihin elämämme on liittynyt. Minulle Kalajoki ja Vepsunlahti ovat ensimmäisiä kokemuksia jostain suuresta, jota ei voinut ylittää.

Ensimmäiset muistikuvat Kalajoesta ja Vepsunlahdesta ovat jo hyvin varhaisvuosilta. Joelle mentiin isompien mukana. Ongelle ja uimaan. Se oli toisenlainen elementti elämässä. Silloin joki oli suuri ja pelottava, mutta myös lempeä.

Ennen vanhaan kesäisin ja varsinkin juhannuksen aikaan joella oli elämää. Silloin ihmiset hakeutuivat joenrannalle. Oli nuoria, vanhoja, meitä pojankoltiaisia ja rakastavaisia. Siellä tehtiin havaintoja, jotka jäivät ikuisesti mieliin.

Ihmisiä oli kahta puolen jokea ja viestejä huudeltiin joen yli. Vanhemmat tiesivät kertoa, että ne taisi olla konttipuolisia tai töllinperäsiä. Ne tuntuivat kaukaisilta. Ihan kuin toista tuntematonta heimoa. Joen takana.

 

Syksyllä joki sai uuden ominaisuuden. Se muuttui ravustuspaikaksi. Lämpiminä ja hämärinä syysiltoina joki oli entistä salaperäisempi. Mutta ei vielä pelottava. Myöhemmin marraskuussa tuli jäät. Kolkattiin kalaa jään alta. Luisteltiin ja joki oli pelottava.

Tuli talvi ja lumi peitti joen ja jään. Kaivot kuivuivat. Jokeen hakattiin avantoja ja sieltä ajettiin vettä ja naiset tulivat joelle huuhtomaan pyykkejä. Joki oli toisella tavalla tarpeellinen.

Ihmiset palasivat vuotuisessa kierroksessa joelle jäidenlähtöä katsomaan. Sitten tuli tulvat ja joki kohosi mahtavana uomastaan kilometrien laajuiseksi tulvajärveksi, joka hallitsi maisemaa. Tunnen vieläkin joskus sieraimissani sen tulvivan niityn tuoksun. Kuulen vesilintujen rääkinän ja näen ilta-auringossa vesilintujen ja piisamien uintivanat tulvajärven pinnalla. Siinä on jotain suurta luonnon kiertokulusta ja kevään murroksesta.

 

Ihminen pyrkii kaikella tavalla alistamaan luomakunnan ja sen valtiaaksi. Niin se on pannut vedenkin palvelemaan ihmisen tarpeita monella tavalla. Minunkin villi ja vapaa jokeni on kahlittu ja vangittu. Sen elämän ilon pursuaminen on estetty patoamalla sen notkeat lanteet. Se on kahlehdittu uomaansa. Sen kurkulle on rakennettu patoja ja voimalaitoksia ja ihminen säätelee automatiikalla sen verenkiertoa.

Tunnen tuskaa katsellessani, miten minun jokeni kiemurtelee ja kamppailee. Tunnin välein sen vedenpinta nousee ja laskee rajusti, kun patojen luukkuja säädellään. Näen siinä kahlehditun elämän kuolinkamppailua. Minun muistoni ovat tässä nytkähtelevässä ruumiissa, jota ihminen kiduttaa.

Seison ahdistuneena joen varrella. Minun mieleni nousee vihasta ja henkeni potkii rikki kaikki padot ja vapauttaa tuon kahlehditun kurkun ja uumat ja näen sieluni silmillä, kun se herää elämään, tulvii pelloille, näyttää voimansa. Tuo hedelmällisen lietteen pelloille, saa kullerot kukkimaan ja villiruusut joen varsilla tuoksumaan. Minä elän jokeni kanssa. Sinun arvoasi ei mitata megawatteina. Sinä tuot ilon ja toivon ja vapauden meille niityn lapsille. Sinä tuot elämän ja kauniit muistot.

 

Herään horroksestani todellisuuteen. Jokeni on vanki. Se on pakotettu penkkojen ja patojen väliin. Sen elämänsykettä ohjailee ihminen. Huomaan olevani yhtä jokeni kanssa. Niin olen vanki itsekin. Missä on ne nuoruuden rajattomat mahdollisuudet? Missä on villi vapauteni, kaipuuni päätyä mereen eli elämän aavoille ulapoille?

Monet padot kahlitsevat minua ja juhannusmieltäni. Kaipaus nuoruudesta ja vapaudesta on vain unta. En näe sieluni silmillä keväistä tulvaa. En näe kukkivia kulleroketoja. En haista joentörmän villiruusujen huumaavaa tuoksua. En kielojen kukintaa. Henkisenä rampana sitä seisoo kaksi kahlehdittua siinä kesäaamuisessa tunnelmassa Jakomutkan tuntumassa.

Kaikesta huolimatta hyvää juhannusta. Onneksi ihmiseltä ei viedä unelmia ja toivoa. Juhannuksena ne saavat lentää ilman kontrollia.

26.6.1996

 

Juhannuksena Kilpisjärvellä hiihdettiin tutuissa maisemissa Saanan juurella. Lunta puuttui vain Nivalasta, muuten juhannus oli täälläkin miltei talven tuntuista.

Enpä muista, että koko juhannuksenaika olisi ollut näin sateista ja koleaa juhannuksenaikaa. Kyllä se näkyi ihmisten käyttäytymisessäkin. Hukkumistilastot kaunistuivat juhannuksen aikana. Ei muu.

 

Kirjoitin rehuntekojutun maanantaina aamupäivällä. Silloin näytti vielä siltä, että nyt säät seestyvät. Tiistaiaamuna oli jälleen taivas synkässä pilvessä ja kylmää vettä vihmoi alas kuin marraskuussa. Moni isäntä ehti kaataa luokoa. Nyt olisi kasvussa hyvää rehua, mutta miten saada se siiloon hyvälaatuisena? Muutamassa päivässä rehu menee pellolla täysin pilalle ja ravinteet huuhtoutuvat. Onneksi rehu ei näin kylmällä nopeasti valmistu ja vanhene, vaan se on pellollakin kasvussa viileäsäilytyksessä.

 

Kunnassa väännetään kättä koulupoliittisesta ohjelmasta. Moni toimikunta ja lautakunta on jo käsitellyt asiaa, eikä ehdotonta yksimielisyyttä ole syntynyt siitä, milloin sivukylän ala-aste tulisi lakkauttaa. Kaupunginhallitus sai tosin kompromissipäätöksen, jossa oppilasmääräksi esitetään 20 oppilasta.

Nyt on kunnallisvaalivuosi ja valtuusto tulee käymään ryhmäkokouksissa ja valtuustossa tiukkaa kädenvääntöä. Koulun lakkauttaminen kylältä on enemmän kuin talousarviokysymys. Se on markkojen ohella myös sydämenasia. Maaseutu on saanut kolhuja kauppojen ja postien lakkauttamisten muodossa. Koulun lopettaminen olisi viimeinen isku kylän ihmisten itsetunnolle. Pakko siihenkin on kuitenkin varautua. Yhteiskunta muuttuu ja siihen emme voi paljon vaikuttaa. Suurimmat meitä koskevat päätökset tehdään Brysselissä ja Helsingissä. Me olemme täällä vain käyriä ja pisteitä tilastokaavioissa.

 

Ei sille mitään mahda, että ihminen on säistä riippuvainen. Tällaisilla ilmoilla ei jaksa syttyä mihinkään. Kauppiaat valittavat, että ei käy edes puhekaveria, tai kellonajan kysyjiä. Ihmiset kyyröttelevät kotonaan.

Siitä huolimatta uskotaan kesäntuloon ja lomasuunnitelmia tehdään. Minun mieleni on halannut käydä Kukkolankoskella siianlippomista katsomassa. Viime kesältä jäi. Samalla reissulla voisi käydä katsomassa Lapissa Riekko-oopperaa, jossa Tuomo Häkkiläkin on mukana.

Lapissa tehdään muutakin kulttuuria. Vilho Vähäsarja on kirjoittanut uuden kirjan ja Jaakko Alatalo on kuvittanut sen. Jaakko Alatalon on mukana myös ensi syksynä ensiesityksensä saavassa elokuvassa. Se kertoo kolmesta Lapin erakosta ja heidän rooleissaan TV-elokuvassa nähdään elokuvan ohjaaja  Markku Pölönen, Jaakko Alatalo ja Eero Haapala.

Alatalon Jaakko on pimahtanut kulttuurin kukkaan tuolla Muoniossa. Jos Veelanninpuhto on kasvattanut kirjoittajia, niin Tyhtivongan liepeiltä on syntynyt näyttelijöitä ja teatterintekijöitä.

Kesälomareissulla olisi mukava päästä Pelkosenniemen, Kemijärven ja Savukosken entisiin savottamaisemiin ja palata Kuhmon kautta takaisin. Siinä viikko vierähtäisi ja ehtisi tavata tuttujakin. Näin sateella pitää kuitenkin yrittää haaveilla, että jotenkin jaksaisi harmajien päivien yli.

1.7.1996

 

Keskiviikkopäivä oli mieleenpainuva päivä. Kirkkoveneitä siunattiin oikein ekumeenisin menoin. Ensin ajattelin, kun kuulin tästä hommasta, että höpsis kaikkiaan. Kaikella sitä piispaakin kiusataan. Tuli mieleen Repolan kommentit, kun hän muutti Nivalan kirkkoherran paikalta Pakilan kirkkoherraksi. Hän totesi muutoksen syistä: – Nivalalaiset on niin kovia seuroja pitämään, että kun ne kamarin tapetoivat, niin ne pitää tupaantuliaisseurat ja tietenkin siellä on kirkkoherran oltava paikalla.

Repolakin alkoi jo väsyä henkisesti ja ruumiillisesti, kun hänellä oli vielä polion kuristama toinen jalka. Piispa Rimpiläinen on onneksi täysissä miehuusvoimissa henkisesti ja ruumiillisesti. Teki kähävänät monelle muulle ja souti alusta loppuun saakka.

 

Oli kerrassaan mahtava päivä. Piispan ja Isä Anteron ohella sen teki juhlavaksi ”Ylitalonukko” järjestämällä tämän kesän säihin poikkeuksellisen kauniin ja sateettoman juhlasään.

Siinä Niemen jokivarsipalstalla tunsin ”ekumeenista” tunnetta itsekin. Minä Veelanninpuhon lestadiolainen seisoin siinä körttisten pyhällä maalla. Tästä kivenheiton päässä on Paavo Ruotsalainen ja Niilo Kustaa Malmberg viettäneet pitkän ja tuskaisen yön selvitellessään omia tuntojaan ja näkemyksiään herännäisyydestä, ihmisen raadollisuudesta ja omista asemistaan Kalajokilaakson herännäisyyden napamiehinä.

Tuossa tien toisella puolella on asunut aina Niemen suku. Jämerät körttiset ja isänmaalliset ihmiset. Tarina kertoo, että kun aikoinaan kerättiin nimiä Kalajokilaaksostakin Venäjän keisarille vietävään suureen adressiin, niin tässä Niemen talossa nimien kerääjät kokivat jotain uutta.

Kun retkikunta saapui Haapajärven suunnasta ja laski silloin kylän ainoan merkittävän asumuksen, eli Niemen talon rantaan ei ollut tällaista ihmispaljoutta. Adressimiehet menivät tupaan, jossa väki oli aterialla. Nimenkerääjät esittivät asiansa, talonväki kuunteli puhumattomana ja vähitellen se häipyi kokonaan tuvasta ja vieraat jäivät yksin ihmettelemään.

Tovin kuluttua isäntäväki ja palvelijat saapuivat tupaan pyhävaatteisiin pukeutuneina. He katsoivat tehtävän niin merkittäväksi, että se vaati pyhävaateita, kun kirjoitettiin puumerkit adressiin.

Karvoskylälle on juurtunut ekumeenisuutta siitä syystä, että on ollut ja vieläkin paljon ortodoksisuutta tunnustavia siirtolaisia ja onhan kylällä oma tsasouna. Ortodoksinen ristisaatto nähtiin Karvoskylässä vajaa vuosi sitten, kun mukana oli luterilainen piispa, ortodoksinen piispa ja katolinen piispa. Siinä sitä rukouksia luettiin ja  vihkivettä viskottiin ristien ja ikonien katveessa.

Niemen körttiukot Yliniemen Junnu eivät olisi pahakseen panneet, vaikka oliski näin kirjava joukko väkeä. Totesihan piispa, että lopuksi on oleva vain yksi taivas ja yksi maa.

 

Jos piispa ja Hurskainen saisivat nyt toiveensa täyttymyksen, niin kyllä se oli tavallaan nautinto ja eräänlainen toivonantava tapaus minullekin. Jospa ihmiset löytäisivät joen uudelleen. Tuolla jokivarressa ihmiset olivat niin vapautuneita ja läheisiä toisilleen, että siinä oli jotakin herkkää. Ihmisen kohtaaminen luonnossa on toisenlaista, kun puhuttelee lähimmäistä verotoimiston pöydän yli. Siinä on aina asian tuomaa etäisyyttä, eikä siinä pääse toisen ihmisen sisimpään, eikä siinä avauduta toiselle.

Tuolla jokivarressa, varsinkin Haapaperällä tunsin ihmisten kesken ennenkuulumatonta avoimuutta ja lämmintä yhdessäolon tunnetta. Panen tuon kaiken kauniin kesäpäivän ja joen ansioksi ja siunaukseksi. Sen vaistoaa, milloin ihmiset ovat aitoja ja onnellisia. Siitä lämpenee lähimmäiset ja se sulattaa jäät ihmismielistä. Oli mukava olo koko reissun ajan ja pistän niitä ajatuksen säilöntäpurkkiin tammikuun pimeitä pakkaspäiviä varten. Toivottavasti kaikilla muillakin oli leppoisa ja mukava olo.

Vielä jäi kiittämättä kahvit ja erityisesti tuo Jokikylän koululla tarjottu lihavelli. Se oli tehty oikealla reseptillä ja aineilla.

Jokivarren soudussa oli pyhäpäivän tutua, mutta heti penkkojen takana ankara arkinen työ. Pitkin jokivartta pörräsivät traktorit, silppurit ja murskaajat, kun rehusatoa pantiin kiireesti säilöön. Rehunteko sotki monen suviseuroille mielineen suunnitelmia. Eskolan Einari totesikin jokivarressa, että tällä kertaa se sattui pahasti päälletysten, kun rehunteko kasvusta ja sateista johtuen on ollut myöhässä.

Suviseuroja tuskin kovin helposti siirretään, sillä kirkolliset tapahtumat on ajoitettu viikon välein keskikesään ja herättäjäjuhlat ovat jo seuraavana pyhänä. Tällä kertaa molemmat tapahtumat ovat kohtuullisen lähellä nivalalaisia. Alajärvellekin matkaa vain parisataa kilometriä ja Kälviällä käy helposti päiväseltään. Siitäpä se vaan on kesä lähtenyt käyntiin. Hyviä lomia meijän talon tyttärille ja muillekin.

3.7.1996

 

Kyllä sitä ei lakkaa ihmettelemästä, miten ne päätökset yhteiskunnassa syntyvät ja edusmiehemme käyttäytyvät. Kyllä oli taas karvas pettymys, kun luin lehdestä uutista Revon Sähkön hallintoneuvoston kokouksesta.

Seurasin sanomalehtiä sähkökeskustelujen tiimoilta ja muistini mukaan ainakin Nivalassa, Haapajärvellä, Haapavedellä ja Oulaisissa oli tullut esille se, että Revon Sähkön tulisi alentaa sähkön hintaa ja vuosivoitto palauttaa kuluttajille bonuksena. Sitähän hädissään esitti jo toimitusjohtaja Rantanenkin, kun pelkäsi että yhtiö myydään.

Nivalan valtuustossa yleisesti paheksuttiin Revon Sähkön rahastamista. Valtuutettu Keijo Toivoniemi lupasi ottaa asian esille hallintoneuvoston kokouksessa ja hallituksen puheenjohtaja Martti Järvelä oli myös sillä kannalla, että voitto pitäisi palauttaa kuluttajille.

Nyt luin lehdestä, että hallintoneuvosto esittää hallituksen esityksen mukaisesti, elokuussa kokoontuvalle yhtiökokoukselle, että viime tilikauden voitto, runsaat 19 miljoonaa markkaa, siirretään rahastoitavaksi yhtiön taseeseen.

Keijo Toivoniemi ei ollut kokouksessa, vaan hänellä oli muita menoja. Valtuuston puheenjohtaja Taavi Vähäsöyrinki totesi, että yhtiö varautuu ostamaan linjoja ja kerää sen vuoksi lisää rahastoja. Niitä yhtiöllä on ja rahoitusomaisuutta liki 200 miljoonaa. Voiton palautus kuluttajille olisi merkinnyt yhden kuukauden laskutuksen perimättä jättämistä, eli liikaa perityn palauttamista. Tiedän, että monille yrittäjille ja kuluttajille tämä olisi ollut helpotus. Kuka johtaa Revon Sähköä? Ei ainakaan omistajat, vaan he ovat luovuttaneet vallan toimitusjohtajalle.

Elokuussa on yhtiökokous ja suurinta omistajaa, eli Nivalan kuntaa edustaa Paavo Karttunen. Leevi Mehtälä lupasi, että he kyllä evästää nyt ryhmien kautta Nivalan edustajaa niin, että kaupungin kanta tulee esille yhtiökokouksessa. Minä olen melko varma miten siinä käy. Vaikka kuinka pantaisiin sanoja suuhun, niin asia ei muutu. Jos ottaa esille yhtiön saneeraamisen, niin sieltä ilmoitetaan, että ei voida käsitellä asiaa, kun se olisi tullut jättää kuukautta ennen yhtiön hallituksen käsittelyyn ja sen jälkeen se olisi voitu esittää yhtiökokoukselle, jos hallitus olisi niin halunnut. Eli yhtä tyhjän kanssa. Siellä Heikki Rantanen naureskelee partaansa.

 

Toinen asia missä kansalaisten, tai pitäisikö sanoa nivalalaisten kyyhöttely ja saamattomuus risoo. Luultavasti kaikki tietävät sen, että ne myrkyt, joita oltiin Kokkolasta laivalla viemässä Etelä-Afrikkaan ja jotka Greenpeace pakotti mereltä takaisin Kokkolaan, ovat nyt Ryysyn hautausmaan päällä ja pohjavesialueen päällä. Oli suorastaan surkuhupaista, kun vielä helmikuussa kunnan valvontaviranomaiset olivat olevinaan täysin tietämättömiä siitä, miten Kokkola Chemicals menettelee jätteiden kanssa.

Tietääkseni lupa koskee vain Hituran rikasteen sakan palautusta. Eräältä yhtiön toimihenkilöltä saamani tiedon mukaan ei Hituran rikaste ole mennyt enää koko viime vuonna eikä tänäkään vuonna Kokkolaan, vaan Venäjälle rikastettavaksi, eli mitään jätettä Kokkolasta ei olisi saanut tuoda Nivalaan. Tätä ei muka Nivalan viranomaiset tienneet. Kokkolan johto pystyy sanomaan, missä on se EU-määräysten mukainen ongelmajäte, josta pitäisi maksaa 500 markkaa jokaiselta tonnilta ongelmajäteveroa. Se jäte on nyt Järvikylällä.

Kokkola Chemicalsin tuotantojohtaja Hans-Erik Sund mainitsee maanantain Helsingin Sanomissa, että heidän viikoittain ottamissaan näytteissä kadmiumia on ollut 0,3, eikä se ylitä lupaehtoja. Nivalan kaupungin tutkituttamissa näytteissä Pohjois-Suomen Vesitutkimustoimiston mukaan kadmiumia oli 3,3. Mitään ei tapahtunut kuukausiin. Vasta kesäkuun kolmannella viikolla lautakunta sai aikaan päätöksen, että jätteenkuljetus Hituraan kielletään. Se päätös jäi vain pöytäkirjaan, mutta kuljetus jatkuu.

Minä olen jo kyllästynyt siihen, että ihmiset soittelee, että tee juttua Hituran jätteistä. Minä olen siitä tehnyt jo puolikymmentä juttua, eikä kukaan korvaansa lotkauta.

Aittoperällä ei ole niin saamatonta mummua, pappaa, isäntää tai emäntää, joka ei itse pystyisi tähän asiaan ratkaisevasti vaikuttamaan. Muovipussi mukaan ja polkemaan pyörällä jätealtaalle ja panee pari kahvikupillista massaa pussiin, käärii sen paperiin ja ottaa puhelinluettelosta vesitutkimuslaitoksen osoitteen ja kiikuttaa paketin postiin. Tietenkin on hyvä pyytää lähettämään tulokset itselle ja lasku tutkimuksista Kokkola Chemicalsille, jonka kuuluu lupaehtojen mukaisesti maksaa kaikki nivalalaisten ottamat tutkimustulokset.

Joka talossa on tyhjää paperia ja tyhjä kirjekuorikin siihen kelpaa. Parasta ja asialle sopivaa olisi vessapaperi, mutta siihen on huono kirjoittaa. Jos ei ole kuulakärkikynää, niin lainaa naapurista. Kirjoittakaa paperille seuraavasti: Nivalan piirin nimismies. Tutkimuspyyntö. Pyydän ryhtymään tutkimuksiin, onko Outokumpu Oy Kokkola Chemicals rikkonut lupaehtoja kuljettaessaan Kokkolasta jätettä Hituran kaivoksen jätealueelle ja onko Nivalan kaupunki ja Keski-Pohjanmaan ympäristöpiiri laiminlyönyt valvontavelvollisuutensa. Nimi alle ja paperi vallesmannille. Jos ei viikkoon tapahdu mitään, pistää samanlaisen paperin lääninhallitukseen, niin jo varmasti tapahtuu, eikä maksa mitään eikä ole pelkoa, että joutuisi jotain itse maksamaan.

Ei se sen kummempaa ole kuin saamattomuutta. Onhan nyt kunnallisvaalit edessä ja joka kylällä oma valtuutettu. Kysykää heiltä, mitä olette tehneet Revon Sähkön ja Hituran jätteen selvittämiseksi. Ei pidä päästää valtuutettuja vähällä. Kyllä heillä on hyvät kokouspalkkiot ja kesälomaretket.

Terävöitykää herrantähden tai muutenhan meistä tulee kyyristelijäkansaa.

8.7.1996

 

Kyllä ilmat vaihtelee, niin kuin naisen mieli. Tuuli leppeä lounaasta puhalteli eilen illalla, kun yritin käydä ongella Vepsunlahdessa. Olin yötä Veelanninpuhossa ja aamu oli kaunis ja lämmin. Nyt puolilta päivin tuuli oli kääntynyt Jeltsinin vaalivoiton mukana itään ja sieltä puhaltaa kylmästi ja taivas on taas synkässä pilvessä. Sitä se on ollut koko kesän.

 

Ihmismieli vaihtelee säiden mukaan. Ainakin minulla. Kun kävin eilen Kälviällä Herättäjäjuhlien aattotunnelmia haistelemassa, niin ilma oli lämmin ja seurapaikan kovaäänisistä kaikunut Esa Ruuttusen virsi sai niin sielun juhlatuulelle. Oli muutenkin sellainen vahva henkinen tunne ja itsevarmuus huipussaan. Sain kahdenkeskisen haastattelun päätoimikunnan puheenjohtajalta, kirkkoherra Heikki Niemelältä. Nuori mies kertoi olevansa naapurikunnasta lähtöisin ja pappina tavallaan omiensa keskellä. Papin rauhallinen ja vakuuttava puhe jäi jotenkin soimaan mieleni sopukoihin.

 

Siinä se sitten pätkähti ykskaks autossa, kun olin ajelemassa Nivalaa kohti kauniina kesäiltana. Tapahtui herääminen taas tämänhetkiseen sieluni tilaan.

Tätä hyvänolon tunnetta on pirullisesti ruokkinut monet maalliset asiat. Tyhtilän Markun avustuksella kylvötyöt saatiin tehtyä ajallaan ja kasvusto on kohtalaisen hyvä. Monen kuukauden paussi viinapirusta on saanut tuon vanhan aatamin taas nostamaan nokkaansa. Omahyväisyyden ja vahvan itsetunnon perkele se siellä taas nostaa Jaakossa nokkaansa. Jotenkuten on laskuja saanut lyhennettyä, eikä niistäkään nyt tällä kertaa sydäntä rasittavaa painetta.

Tämä on saatanallinen tilanne, joka panee ihmisessä ne kaikkein huonoimmat ominaisuudet liikkeelle. Sitä on pöyhkeä ja vahva. Sivaltelee pakinan ruoskalla puolihuolimattomasti herrakekkuloita ja tarkkailee tyynenä miten kansa reagoi. Onneksi on sen verran parkkiintunut sielu, että ei enää kehuista höyrähdä. Eikä nyt sentään niin alas ole mennyt, että mersua tai moottorivenettä olis alkanut mieli tehdä.

Mutta kuitenkin. En ole lähestulkoonkaan seurakunnossa, tai sanoisiko sitä otollinen Jumalalle. Minä olen syntisäkki puhumaan Jumalan hyväksymisestä, mutta lähimmäisillekin ja ympäristölle sitä alkaa olla jo iljettävä, omahyväinen ja pöyhkeä.

Alajärven suviseurat ohitettiin työn verukkeella. Piti saada Karskin kesanto karhittua, kun pelättävissä on EU-tarkastajia. Kälviällä kävin ulkopuolisena, eikä minua ole saarnat satuttaneet.

Siinä autossa pätkähti nämä ajatukset päähäni. Pitäisikö ryypätä räsäyttää kunnolla, että saisi tuon omahyväisyyden saatanan tapettua? Sen jälkeen sitä vaeltaa taas jonkin aikaa nöyrällä mielellä eikä ole suuruuden tavoitteita. Sekin on niin raskasta hommaa, että ei enää oikein kiinnosta: ”Riemua ei suo rattoisa seura, ei viini.” Ja rytmihäiriöitäkin se tekee.

Yksikertainen ruumiillinen työ on ihmiselle parasta. Olen yrittänyt Veelanninpuhossa kapistella kaikkea sellaista, mitä syytinkiukot ennen tekivät ja jota ei katsottu aikamiehelle sopivaksi. Sitä on rantehommaa. Viikatteen kanssa töskäämistä ja pihan puhistamista. Sellaista, jossa ei tarvitse paljon päätä vaivata. Miksiköhän se jokin työ voi olla vähäarvoisempaa kuin toinen? Minusta kaikki sellainen työ, jossa näkee työn jäljen, on mielekästä ja hermoja lepuuttavaa.

”Työ raatajan riemulla palkitsee ja tekijän terveydellä, työ himoja huonoja hillitsee myös syyttömän sydämellä. Oi, rauhaa päätetyn päivätyön! Hyvät enkeli suojaavat työmiehen yön ja nuorena, vankkana nousevi hän taas uuteen päivähän.”

 

No, taas on päivä pilvessä ja mielikin sen mukainen. Ei ole himoja rellestelemään, eikä tässä jaksa muutoinkaan näsäviisaaksi ryhtyä. Minä olen aina kadehtinut sellaisia ihmisiä, jotka osaavat olla tasaisia kuin viilipytty, eikä niillä koskaan sielu lähde lentoon. He osaavat taktikoida ja etsiä sopivia tilanteita. Tyypillinen tällainen ihminen on kunnallispoliitikko. Minusta ei ollut sellaiseksi. Se se vasta on pitkän päälle raskasta hommaa pitää naamaria päässä. Parempi elää avoimesti ja vielä parempi, jos pystyisi elämään ihmisiksi.

10.7.1996

 

Nivala sai jälleen roppakaupalla julkisuutta. Tälläkin kertaa valitettavasti vähän kyseenalaisesti. Helsingin Sanomien kuukausiliite on arvostettu julkaisu, johon kootaan huippujutut ja artikkelit ja se tehdään ajan ja rahan kanssa. Sen vuoksi sitä arvostetaan ja sitä luetaan sunnuntaisin enemmän kuin vanhaa postillaa eli bibliaa.

Viime sunnuntain kuukausiliitteen koko keskiaukeama oli rakennettu maaseutukirkonkylien murrokseen ja räikeään rakentamiseen, jolla on pilattu suomalaiset taajamat. Koko jutun kuvasarja oli pääosin Nivalasta ja mukaan oli päässyt vain Pihtiputaan Osuuspankki ja Haapajärven yrittäjätalo yhtä huonoilla esimerkeillä. Jutun koko paino asettui tästä syystä nivalalaisten synniksi.

 

Jutun kirjoittaja Ilkka Malmberg, piirrosten ja visuaalisen asun laatinut Tarmo Koivisto ovat ammattilaisia. Jutussa oli haastateltu Oulun yliopiston arkkitehtuuriosaston professori Jouni Koiso-Kanttilaa. Hän oli tutustunut Suomen 200 taajamaan ja oli haastattelun mukaan yllättynyt. Hän väittää artikkelissa, että tällaista rakentamista ei ole missään muualla Euroopassa, eikä muilla mantereillakaan. Pahinta ja karmeinta on hänen mukaansa Oulun läänissä. Koiso-Kanttilan mielestä kirkonkylien tuho on ollut ennennäkemätön. Hänen mukaansa nousukauden uho ja rehvastelu yhtyvät tässä rakentamisessa huonon maun kanssa. Ja sitä se todella on ollut Nivalassakin.

 

Nivalassa teetettiin aikanaan perusteellisia selvityksiä ja hyviä kaavoja. Pentti Krela laati yhden uuden kaavan ja paneutui asiaan kunnolla. Tämä asuinalue onkin hyvä.

Keskustan osalta järjestettiin oma arkkitehtikilpailu ja useista vaihtoehdoista valittiin paras ja Nivalaan sopiva. Mihin ovat viranhaltijat hukanneet tämän kaavan, kun sitä ei ole lainkaan noudatettu. Päinvastoin. Kunta heitti täydet höllät taajaman rakentamisen osalta 1990-luvun alussa ja jokainen rakentaja sai rakentaa mielensä mukaan minkälaisen torni-, lasi-, tai terästalon halusi. Kaikki meni läpi kunnassa.

Jos kuitenkin yrittää etsiä syyllistä, sitä ei löydy. Eihän virkamiehillä ole tällaisista asioista vastuuta. Luottamusmiehillä on moraalinen vastuu sen aikaa, kun ovat hommissa mukana, mutta ei kukaan ota rakentamista ja kaavoittamista omalle tunnolleen, kun kysymys on pitkäjänteisestä työstä. Mitähän mahtaa esimerkiksi Vuolteenahon Hannu tuumata Nivalan keskustasta? Hänen kanssaan laadimme joskus rakennusohjeita kunnalle. Kartoitimme vanhan rakennuskannan ja Hannu teki asiantuntijalausunnot. Se tutkimus haudattiin ja tulos on nyt nähtävissä. Onko Nivalan taajama Suomen vai koko maailman rumin?

 

Kävelin toissa iltana niityllä heinikoita katsellen. Sade oli painanut apilaheinikon pahasti lakoon. Kyllä olisi hyvää heinää lehmien ja mullien pureskeltavaksi, mutta ei ole kysyntää. Isännillä on siilot täynnä, läjät pelloilla ja maa lykkää uutta satoa.

Kuivaheinäntekoon ei ole ollut poutia. Sinneköhän märkänevät vai pitäisikö ajaa kompostiin suoraan. Kaikkea on liikaa. Onko tämä totta, murehdin ja märehdin siinä pellon laidalla. Mieleeni tuli sekin pääsiäislauantai, jolloin minä ja meidän Saalikki-lehmä saimme käydä oman ”viadolorosamme”

Heinät kerta kaikkiaan loppuivat pääsiäiseksi. Minä Haapaperältä keskenkasvuisena heiniä kyselemään. Joka talossa pudistettiin päätä, että heinämadot veivät heinäsadon, eikä ole yhtään myytäväksi.

Haapalan penkillä istui rivi miehiä ja olikohan se Toivo, joka totesi, että tuolla lumen alla olisi heinänsiemenen olkia viime syksyn puinnin jäljiltä. Niin minä sitten palasin hakemaan hevosen ja pääsiäislauantain iltaan kallistuessa minä kaivoin lumen alta rekeen kuorman harmaita heinänsiemenen olkia.

Tunsin siinä todella Haapaperän ja Kytöpuhdon läpi ajellessani, että tämä on minun viadolorosani ja kohta se alkaa Saalikillekin. Ajatelkaa nyt. Ei niissä ainakaan yhtään ravintoa ollut. Kuivia purtavaksi ja voi Saalikki parkaa, kun olisi pitänyt vielä luovuttaa maitoakin meille moskuloille evääksi.

Kun katselin nyt tuota heinämäärää, joka on ylijäämätavaraa ja muistin tuon pääsiäislauantain, niin sieluni parahti vieläkin kipeämmin. Olisipa silloin ollut kantaa Saalikin eteen kunnon heinävihko, niin kyllä siinä olisi kuola valunut Saalikin suusta.

 

Keväällä kesäntulo oli viikon myöhässä, nyt kaksi. Ei puhettakaan, että ohra tähkisi. Yöt ovat olleet poikkeuksellisen kylmiä ja sateita jopa kohtuuttomasti. Heinäntekoon ei ole päässyt, kun on luvannut vain päivän poutia. Enää sillä ei ole ihmisen kannalta niin suurta merkitystä, tuliko heinää vai ei. Ei sitä ainakaan tavallinen kuluttaja sure. Alkutuotannon merkitys on häipynyt niin kauas taakse, että sitä ei mielletä oikeassa suhteessa. Sieltä se kuitenkin kaikki lähtee ja päätyy monen mutkan kautta siistissä paketissa kuluttajan pöydälle.

 

Herättäjäjuhlissakin tuli käytyä. Tahtoo vain se ajatus karata maallisiin. Sivulan Taneli ja Aliina tapasivat sunnuntaina käydä Lehtiniemessä radiojumalanpalveluksessa. Siihen aikaan radio oli harvinainen ja jumalanpalveluksia kuunneltiin radiotaloissa hartaana.

Iida ei kuitenkaan malttanut olla koko saarnan aikaa hiljaa, vaan alkoi siinä Hildan kanssa puhumaan kylän uutisia. Taneli koitti toppuuttaa, että ei saisi puhua kirkonmeiningin aikana. Iidaa se ei saanut rauhoittumaan, vaan hän huitaisi Tanelille, että oo hiljaa, kyllä se siitä sieluun tarttuu, vaikka vähän puhuukin. Jospa sieltä Kälviältä olisi jotain sieluun tarttunut.

15.7.1996

 

Aika syö nopeaan. Niin myös elävää ja kuollutta ihmistä. Hautausmaa on täynnä suurmiehiä, jotka aikanaan uskoivat suuresti vaikuttavansa maailmanmenoon. Moni heistä on tyystin unohdettu. Suurmiesten muisto häviää nopeasti. Jos kysyy tämän päivän nuorilta, kuka oli nimismies Pettersson, kuka oli Israel Karvosenoja tai kuka oli Unto Karri tai Kyösti Vilkuna, eivät he paljon niistä tiedä. Aika on uusi.

Ei ole enää shamaaneita, joiden haudalle kannetaan ruokaa ja rukouksia. Shamaaneita, joilta käytiin vielä haudan takaakin kysymässä neuvoja. Sinne ne katoavat nykyiset shamaanit, poliitikot ja suuret isännät.

 

Kun olin torstai-iltana Heiskan Laurin lammikolla, niin ajattelin, että Lauri se on mies, jolla on jo muistomerkki ja sitä ei heti hävitetä. Samaa mieltä saattoi olla moni muukin. Laurin homma on verrattavissa niihin kolmeen veljekseen, jotka alkoivat kaivaa kanavaa Päijänteestä Suomenlahteen. Siihen aikaan ei tunnettu sulkupatoja ja jos veljekset olisivat onnistuneet, olisi koko Päijänne hurahtanut tyhjäksi. Suunnitelmat olivat kuitenkin suuret.

Laurin lammikko on yhden miehen urakka. Samaan on pystynyt Linnan Tauno, joka on yhden miehen urakkana tehnyt oman mäen ja korjaillut luonnon ja jääkauden töitä. Siinäpä kaksi shamaania, joiden töiden jälki näkyy.

 

Esko Seppänen oli Nivalassa puhumassa ja sai kirjavan kuulijajoukon. Siellä oli ökyisäntiä, pappeja, duunareita ja muita yhteiskunnan menosta kiinnostuneita. Seppänen kiinnosti siksi, että hän keväällä pohdiskeli sitä, että herätysliikkeiden ja köyhien tulisi löytää nyt toisensa, että löytyisi yhteisvastuuta vähäosaisten ja sorrettujen puolesta.

Se oli uusi näkökanta ja yllättävä Vasemmistoliiton ehdokkaalta. Tunnustiko Esko sillä sen, että poliittinen puoluekin on voimaton ja menettänyt mahdollisuutensa? Puolueet ovat kadottaneen pienen ihmisen.

Lisäksi Seppäsen EU-vastaisuus herätti Nivalassa kiinnostusta. Sitähän nivalalaiset osoittivat EU-kansanäänestyksessä. Seppänen selosti perin juurin, miten suomalaisia nyt emutetaan ja natotetaan, eli ollaan vaivihkaa hivuttamassa Euroopan Unionia liittovaltioon ja sotilasliitto Natoon.

Kun ei oikein tullut kysymyksiä, niin minäkin rohkenin kysyä, millaiset ovat Seppäsen omat visiot suomalaisesta yhteiskunnasta viiden vuoden kuluttua. Kannattaako tehdä uutta miljoonan navettaa, kannattaako tehdä lapsia, mikä on työttömyys?

Seppänen piti pitkän luennon siitä, miten tulee käymää suomalaisen perheviljelmän. Se jyrätään alas markkinatalouden voimin. Seppänen kertoi, millaista moraalitonta touhua EU:n sisälläkin on. Vaikka hormonien käyttö on EU-jäsenmaissa kielletty, niin hormonikaupan arvo on kuitenkin 10 miljardia markkaa Euroopassa. EU-maissa tuotetusta lihasta löytyy hormonijäämiä. Salmonella pidetään kurissa suurkanaloissa ja sikaloissa antibioottien turvin. Kanoista ja sianlihasta sekä mullinlihasta löytyy jäämiä jatkuvasta antibioottien käytöstä. Seppänen totesi, että kun hän on käynyt paikan päällä ja saanut tulokset tietoonsa, häntä ei saa syömään ulkomaista lihaa mikään voima tai valta.

Siihen toiseen kysymykseen Seppänen ei katsonut aiheelliseksi vastata, eli kannattaako tehdä lapsia. Katsoi heti minua ja totesi varmaankin, että aiheeton kysymys.

 

Palautetta on tullut runsaasti. Mistä sinä oot kipiä, kun sinä kirjoitat niin pessimistisiä kirjoituksia. Parempi olisi kysyä niin päin, että mistä et ole kipiä. Enimmän tietenkin korvien välistä. Se on luonnevika, kun ei näe asioita valoisasti.

Se on kyllä suuri Herran luomislahja, jos on saanut myönteisen elämän lahjan. Se on auttanut monia aviopareja pysymään yhdessä ja vaikeiden paikkojen yli. Kerrotaanhan siitä niin monissa tarinoissa. Eräässäkin mökissä oli köyhyys ainainen vieras ja ruuastakin puute. Emäntä keitti kuoriperunat ja kutsui isännänkin syömään. Isäntä vähän ihmetteli, että minkä kanssa näitä syödään. – Minun kanssa, tuumasi emäntä.

Siinä oli kyytipoikaa perunoille. Sanottiinhan sitä niin, että köyhyys ei ole mikään ilo, vaikka se monesti naurattaa. Kun yhteiskunta ei pystynyt tulemaan ihmisen avuksi asumistuen, toimeentulotuen ja erityislapsilisien kautta, niin köyhyys yhdisti aviopareja. Nyt puolisot eivät ole taloudellisesti välttämättä sidoksissa ja riippuvaisia toisistaan, vaan on helppo panna pienimmästäkin vastoinkäymisestä kengänkannat vastakkain ja lähteä erilleen. Kyllä yhteiskunta huolehtii.

Ennen mitattiin köyhyyttä ja rikkautta tavaralla. Sitä se saattaa olla vielä tänäkin päivänä, mutta se on huono mittari. Kaikki me olemme tavalla tai toisella köyhiä. Jos ei aineellisesti, niin muuten. Kyllä elämä osaa järjestää jokaiselle omat kieppinsä. Hyvät suunnitelmat voivat mennä yhdessä yössä lättänäksi.

Köyhyys voi olla siunaukseksi ja tyytyväisyys on suorastaan suuri lahja, jota ei omista vuorineuvokset, ministerit, eikä moni ihminen. Se on todellista vaurautta ihmiselle.

Kyllä olisi aika opetella olemaan tyytyväinen rooliinsa ja kun oikein tarkkaan ajattelen elettyä elämää, niin ei minulla koskaan ole ollut asiat niin hyvin kuin tänä päivänä. Mistäs tässä narisemaan.

17.7.1996

 

On tässä taas kuullut monenlaista kulttuuria. On ollut Suviseuroja ja Herättäjäjuhlia viikon sisällä niin, että tekstitkin ovat menneet sekaisin. Sitä kun joutuu puhelujen tai vierailujen takia keskeyttämään useita kertoja jutunteon, eikä ole aikaa kontrolloida, niin hyppää Herättäjäjuhlista Suviseuroihin ja panee henkilöt väärälle nimelle. Niin tässä kävi, että asetin Kujalan Mikon Suviseuroihin ja Mäntylammin perheen Haaviston tilalle. No, minä otan tämän anteeksi siltä varalta, että jos asianomaiset eivät antaiskaan.

 

Olipa sitä taas viikonloppuna monenlaista riehaa. Sitä samaa se on nyt koko Suomessa. Kyläjuhlia, voimainkoetuksia, patsastilanteita ja isoja seuroja.

Olin sunnuntaina Piippolassa Pentti Haanpään patsaanpaljastustilaisuudessa. Pentti Haanpää on Kairanmaakirjailija, joka haki kirjoittamisen aineksia myös Nivalasta. Leppäniemen porstuskamari oli meille Veelanninpuhon kosseille eräänlainen kirjallisuuden tyyssija. Tiedettiin, että Urpelan Seppo ja Esko ovat kovia lukemaan ja sinne tultiin aina lainaamaan romaaneja ja kuulemaan ja antamaan palautetta.

Sepon mielikirjailijoita oli juuri Pentti Haanpää ja Pentti Huovinen sekä tietysti myös Ilmari Kianto. Myöhemmin tuli Pentti Saarikoski ja Omar Khaijam sekä monet muut maailmankirjailijat.

Seppo luki äänen lumirimpaa. – Likasilmäinen, räkäkourainen pojantorvelo lähti hiihtämään lumirimpan perään. Meitä turskutti Haanpään sattuva kuvaus. Tunnettiin siinä itsemme vähän samanlaisiksi metsänpeikoiksi.

Juhlassa oli itse Heikki A. Reenpää puhumassa ja osasikin ottaa lupsakasti yleisönsä. Hänkin tiesi, että Pentti ei pitänyt tällaisista julkisuuden hömpötyksistä, vaan oli karu jätkä.

Paljon oli väkeä. Otin Hyvärisen Jussin ”syötiksi” mukaan, kun Jussi on edesmenneen kirjailijan serkku. Siellä Jussi tapasi Pentin sisaruksia ja muutakin sukua. Oli siellä tuttujakin. Hatukankaan isäntäpari, Kääriäiset tulivat samaan penkkiin istumaan. Kunnanlääkäri Raudaskoski vaimonsa kanssa oli myöskin kutsuvieraana paikalla. Tapasin vanhoja maamieskoulukavereita ja Paavo Ritolan vaimon, entisen Takalon Sirkan. Ylimmäisenähän siellä hääläsi Ruuskankylän tyttö, joka on kyläyhdistyksen puheenjohtaja ja yksi juhlien päävastaavista. Oikein mukavat kultturelliset muistot jäivät Piippolasta.

 

Sunnuntai-iltana ehdin vielä Räisälänmäelle seurojen päättäjäisiä katsomaan. On se puhutteleva näky, kun näkee tuollaisen parikymmentuhantisen väkijoukon, josta valtaosa on nuoria. Tavallisesti tämmöinen määrä nuorisoa merkitsee jo kauheaa huutoa ja mekastusta. Nämä nuoret olivat seuroissa oman vakaumuksensa takia. Se on toivoa antava näky.

 

Eräänlainen Tapperin veljesten tapaaminen on nuo Vasaman kisat. Humoristisen uhon kanssa siinä eläkeikää lähentelevätukot käyvät urheilun kimppuun. Kyllä se hullulta tuntuu, kun ei lennä keihäs, kiekko eikä onnistu juoksu. Matkan varrelle ovat voimat jääneet. Kiekko tipahtaa reilut kymmenen metriä ennen maahan kuin parhaina vuosina. Ei auta vaikka kuinka hyvässä asennossa lähtee. Se on voimanpuute. Siltikin se tuntuu mukavalta ja tuntuu ennen kaikkea kintuissa ja mahanahoissa vielä viikkoja.

 

Kyläolympialaisten välissä kävin kuvaamassa vuoden 1966 ylioppilaita. Nyt tohtoreita, lääkäreitä, apteekkareita, rehtoreita, lehtoreita, ylihoitajia ja opettajia. Kaikki ovat lähtöisin pienistä maalaistaloista, joissa oli tuolloin muutama lehmä ja sieltä navetasta vanhemmat kustansivat lasten koulunkäynnin. Koulurahat piti itse hankkia kesätöillä myöhemmin opiskeluaikoina. Oli lämmittävää kuulla, että tiukkuudesta huolimatta nämä ihmiset muistelivat lämmöllä kasvualustaansa ja maanläheistä elämänpiiriä, joka antoi hyvät eväät maailmaan. Niin tasapainoista porukkaa henkisesti olivat nämä ihmiset.

 

Nyt sitä kysytään, kellä sitä huumoria riittää. Enpä muista näin jonninjoutavaa kesää. Kärrykeliä ja kuraista sellaista. Pitäisi tässä nyt pystyä vielä mukavia kirjoittelemaan. Sanokaapa, hyvät ihmiset, eikö teitä ole koskaan tympäissyt. Ei pääse lämpenemään tänä kesänä muualla kuin saunassa. Joka yö on kylvetty.

Ei näy paljon silmänruokaa tuolla torillakaan. Kadonneet on minihameet ja kuivat vuohiset. Siinä lyyhätään tuulitakissa ja pitkiksissä. Apatia iskee kaikkialta. Aurinko ja lämpö tekisi ihmeitä. Odotetaan vielä viikko – pari.

22.7.1996

 

Seuraavat kaksi viikkoa menee sitten olympialaisia seuratessa. Sen verran on urheilu jäänyt nuoruusvuosilta veriin.

Nivalasta on kolme henkilöä päässyt edustamaan maataan olympialaisissa. Anni Rättyä omissa Helsingin kisoissa 1952, Unto Hautalahti Roomassa 1960 ja Kalevi Marjamaa Moskovassa.

Anni Rättyän tavoitin perjantaina kotoaan Ylivieskasta puhelimen välityksellä ja Anni muisteli tuota suurta tapahtumaa. Anni kertoi, että silloin sitä oltiin todellisia amatöörejä. Heiteltiin töiden välissä keihästä kotona, kun ei Padingissa ollut vielä urheilukenttää. Lensi se keihäs joskus sähkölankoihin ja proput paloi, mutta onneksi salassa Arvi-isältä. Monesti joutui keihään hakemaan myös navetan katolta.

Anni oli 18-vuotias kun hänet valittiin Kaisa Parviaisen ja Elsa Torikan kanssa edustamaan Suomea olympialaisiin. Anni sijoittui kisassa 14. tilalle ja karsiutui jatkosta, mutta oli paras suomalaisista. Seuraavana vuonna Anni heitti uuden Suomen ennätyksen, joka oli päälle 45 metriä. Tämä ennätys pysyi voimassa pitkään, kunnes tuli uudet keihästyypit, ilmarinnat ja teräskeihäät, joilla heitettiin heti paljon pitemmälle.

 

Unto Hautalahti vastasi puhelimeen kotoaan Kokkolasta. Unto jäi varhennetulle eläkkeelle Outokummusta pari vuotta sitten ja kertoo, että paino tahtoo nousta. Unto osallistui kuusi kertaa rauhanajoon Varsova-Praha-Berliini. Kaksi kertaa Unto oli mukana Ranskan ympäriajossa, joka edelleenkin on yksi pyöräilyn suurimmista vuosittaisista tapahtumista.

Unto kertoo seuranneensa nyt televisiosta Ranskan ympäriajoa. Siellä liikutaan yli 2000 metrin korkeudessa ja reitti on äärimmäisen raskas. Unton parhaat etappisijoitukset ympäriajosta olivat 6, 9 ja 11.

Rooman olympialaisissa Unto ajoi 200 kilometrin maantieajon ja oli 43. Joukkueajo suomalaisilta meni pipariksi lukuisten rengasrikkojen takia. Untolla oli epäonnea olympialaisissa, sillä hammas äityi paikkauksen jälkeen pahaksi ja tuli tulehdus, joka vei voimia. Se jäi kismittämään, sillä todellinen näyttö jäi nyt kokematta sairauden vuoksi.

 

Kalevi Marjamaan kännykästä vastasi automaatti. Isäntää ei siis tavoitettu. Kalevi osallistui Moskovan olympialaisiin 1980. Kalevi voitti ainakin yhden ottelun, mutta sitten tie katkesi afrikkalaiseen nyrkkiin, eikä Kalevi päässyt ottelemaan mitaleista.

 

Nyt sitä jännätään tuomareiden, melojan, kävelijöiden ja jousiampujien puolesta. Vähemmän tunnettuja lajeja yleisurheiluun verrattuna. Valitettavasti meidän yleisurheilun taso on niin kovin alhaalla tällä kertaa. Poikkeuksetta kaikissa lajeissa oli kovempi taso 30 vuotta sitten. Onko tämä yhteiskunta niin kovin paijaava, että suomalaiset ovat menneet niin löpperöksi, että ei pystytä nousemaan urheilunkaan lamasta?

Vaikka elintaso on noussut huikeasti tänä aikana, niin urheilun taso puolestaan on laskenut samassa suhteessa. Onko se suoraan kumuloiva asia, eli toisistaan riippuvainen? Kun on maha täynnä, ei tarvitse rehkiä. Vaikka urheilu on leikkiä, niin kyllä se joskus kismittää, kun tämän päivän urheilijat ovat pehmoja kavereita. Kansakunta näyttää kaikella tavalla surkastuvan.

Viliku-Joose kertoi aikoinaan rukoilevansa, että saisi niin paljon elinpäiviä, että näkisi Neuvostoliiton sisäisesti hajoavan. Joose pääsi toivomuksensa perille, tosin niukasti.

Minä olen rukoillut, että saisi elää niin kauan, kun Suomi tekee kunnon konkurssin ja ottaa uuden asennon. Se on varmaa, että konkurssi Suomelle tulee, eikä politiikka pysty asioita ratkaisemaan. Ne ratkeavat aikanaan rajusti markkinavoimien sanelemana. Saisipa tuon ajan nähdä.

24.7.1996

 

– Nyt Nasse-setä on hyvin vihainen…

Vihaiseksi Nasse-sedäksi tunsin itseni, kun menin kiireissäni kotia kesälesken puolista haukkaamaan. Riehtilä paloi pohjaan, vaikka piti olla mukamas joku tefloni.

Minä olen vihastunut kolmeen asiaan, josta on tullut helmasyntiä: Ei ole enää kunnon riehtilää, ei kunnon suomalaisia tulitikkuja ja kaikki eväs on pantu niin ilmatiiviiseen umpioon, että niitä ei saa noitumatta ja ilman kirvestä auki.

 

Mikä on tämä ihmepannu Teflon? Naisväki on meilläkin sortunut ostamaan sellaisia, kun on televisiosta töllöttänyt ja mennyt halpaan. Ei kuulemma tarvitse rasvaa, eikä polta pohjaan. Ja sitä ei saa raapia.

Minä hilipasen äkkiä itselleni päivällisen, jos olen yksin kotona. Se on talonpojan munakas ja se tulee nopeaa. Vai ei ota pohjaa, kun on tefloni. Raapia pitää ja siitä on emäntä itkun kanssa valittanut. Meillä on nyt niitä pilalle pantuja tefloneita alakaapi täynnä, mutta talossa ei ole kunnon riehtilää.

 

Riehtilä on ollut kirveen ohella ainoa talouskalu, jota ihminen on tarvinnut jo satoja vuosia. Riehtilä on monitoimityökalu ja se valmistettiin ennen valuraudasta. Siinä paistettiin lihat ja potut. Se oli mukana talvet savotoilla ja tukinuitossa. Riehtilässä lämmitettiin maito sianporsaille ja suoraan riehtilästä ne myös söivät. Kerran vain hujautti lämpimällä vedellä ja varpupesimellä, niin taas oli valmiina sianlihan käristykseen.

Riehtilästä lähtevä sianlihan tuoksu on ollut suomalaisille elämänsuitsuketta tositarkoituksella. Sama riehtilä palveli taloa miespolvet ja siinä oli jo tunnearvoa. Ei nämä teflonit ole mistään kotoisin. Taas piti noitua ruokatunnilla yhden teflonin takia. Miksi kaikki aito korvataan kertakäyttötavaralla ja saadaan vielä mainoksille altistuneet ihmiset ostamaan niitä?

 

Paljon kielensyntiä ja rumia sanoja on tullut tulitikkujen takia. Suomessa ei enää valmisteta tulitikkuja, kun viimeinenkin tehdas lopetti. Nyt saa kaupasta halvalla venäläisiä ja muita ulkolaisia tulitikun korvikkeita.

Nämä venäläiset tulitikut ovat hengenvaarallisia. Kun rääpäisee totuttuun tapaan ensimmäisen kerran ei tapahdu mitään. Kun raapaisee vähän lujempaa, niin pikkusen savuaa ja tuoksahtaa. Kun sitten jo vähän kiukustuneena kolmannen kerran raapaisee, niin tulitikku saattaa syttyä, mutta samalla se katkeaa ja palava pää lentää silmille tai pahimmassa tapauksessa avonaisesta paidankauluksesta sisään ja siitä seuraa kiivas sianpolkka ja sadatus.

Minulla on paljon paitoja ja keinokuituisia housuja, jotka ovat pieniä reikiä täynnä. Muistoina katkenneista venäläisistä tulitikuista. Sitä ei usko kuinka monta sataa kertaa minuutissa ympäri vuorokauden Suomessa noidutaan näiden tulitikkujen takia. Kyllä ollaan köyhtymässä, kun ei enää tulitikkuja kannata tehdä.

 

Toinen ”aamurukous” tuli kotona, kun ryhdyin keittämään aamukahvia. Purkista oli kahvit loppu ja piti avata uusi pakkaus. Puolet sormista on tynkiä tai muuten hervottomia ja siinä on urakkaa. Aikani revittyä ja kiroiltua tempaisin leipäveitsen ja vetäisin kerralla halki koko pussin. No, osa siitä jäi talteen ja sai kahvit keitettyä, mutta mielenrauha järkkyi jo aamusta.

Vielä kovempana koin tämän elintarvikkeiden avaruuspakkauksen, kun matkustin eräänä kesänä junalla Helsinkiin. Se oli se kesä, kun katkaisin yhden sormista niittykoneella ja varis vei sormenpuolikkaan.

Minulla oli toppelo sormessa. Tuli nälkä ja menin ravintolavaunuun syömään. Sain tilauksen täydessä avaruusvakuumissa. Maito tiiviissä muovitölkissä. Muovimuki maitoa varten. Voileivät niin tiukassa muovipaketissa, että ei puhettakaan, että olisin saanut ne auki. Muovilusikat ja haarukat katkeilivat, kun yritin rimpuilla näitä paketteja auki. Tuskanhiki nousi päälle ja näin naapurien katseet ja säälin epätoivoisesta kamppailusta eväiden parissa. Hornasin jäljelle jääneen maidon suoraan purkista ja työnsin kaikki loput kertakäyttötavaran ja voileivän jäännöksen roskakoriin ja lähdin vihaisena pois ravintolavaunusta.

Miksi meillä on menty tällaiseen höyvötykseen. Kaikki on pakattu kuin Apollo-lentoa varten. Vaikka ei tässä olla menossa Helsinkiä pitemmälle. Kuoleeko mukamas joku bakteereihin? Ei kuole, mutta sydänhalvaukseen voi kuolla ja läheltä se piti minuakin.

 

Tekisi mieli sanoa kuin Viliku-Joose: – Ootteko muuten pannu merkille… Joose teki tarkkoja havaintoja yhteiskunnasta ja elävästä elämästä. Oivalsi, mihin kaikkeen turhoseen ihmistä ollaan viemässä.

Mitä helevetin tekemistä teflonpannulla, vakuumipakkauksilla ja kertakäyttötavaroilla on ihmisen onnellisuuden ja hyvinvoinnin kanssa. Meitä paijataan ja ohjelmoidaan hautaan asti. Olemme numeroita ja toimituksia. KELA on laskenut, paljonko maksaa hautajaiset, vaikka ruumis on itseltä ja sen pitää riittää. Nyt ei enää tosin makseta hautajaiskulujakaan Kelan toimesta.

Ihmisestä tehdään melko pelle elämänsä aikana, joka rimpuilee yhteiskunnan reivauksissa ja silmukoissa henkitoreissaan. Hannes Mustakallio saarnasi Myllykankaalla kinkereillä: – Te teette Jumalasta narrin. Sellaisen sätkynuken, että kun sitä narusta nykäisee, niin se potkaisee.

Kyllä tuntuu siltä, että ihmisestä on itsestään tehty myös sätkynukke, jota kiskotaan naruista ja nukke heijastelee kummitusmaisia sätkytteleviä varjoja iankaikkisuuden verholle.

 

Jansu

 

1. Kyllähän sen viisas lukija huomaa, että tyhjästä Jansu kiukuttelee, mutta risoo niin tuo suomalaisten olympiamenestys.

29.7.1996

 

Nyt on elämä helpompaa, kun aurinko paistaa, enää ei haittaa ne elämänkiroukset, jolla uhkailtiin nuoria pareja ennesvanhaan elämän tulevilta arkipäiviltä. – On vuotava pata ja itkevät lapset.

Siinä sitä on nuorenparin rakkautta koeteltu. Sellaisissa tilanteissa ne tulee ensimmäiset ”sinunkaupat”. Muistuu tässä mieleen edesmenneen Mäntylän Matin kertomus, milloin heille tuli nämä ensimmäiset sinunkaupat.

Matti ja Anni raivasivat Koivulan tilaa paremman huomispäivän toivossa innolla. Yritettiin saada juhannukseksi tulevat ruismaa ojitettua, kivettyä ja kylvökuntoon. Urakka oli nimenomaan saada maa juhannukseksi valmiiksi, että saisi hyvänolon tunteen ja juhannusmielen. Kesäisenä yönä Matti ja Anni vääntelivät käsi- ja kankipelillä kiviä rapakkoisesta suosta. Oli jo juhannusaaton pikkutunnit ja välillä oli Anni käynyt panemassa saunan lämmitä, että saadaan saunata enne aamulypsylle menoa.

Voimat olivat silloin jo kaikki, mutta oman pellon valmistuminen antoi jostain ihmeestä lisävoimia pinnistellä läpi yön. Kun viimeinen miltei lehmänkokoinen kivi oli saatu kangella väännettyä miltei maalle tapahtui onnettomuus. Kanki lipesi ja kivi putosi takaisin monttuun heittäen kaiken liejun Annin kasvoille ja päälle. Seurasi hetken hiljaisuus. Matti meni ajattelematta sanomaan, että miten sinä sen noin lipsautit?

Silloin oli Matin kertoman mukaan tullut Annin kanssa sinunkaupat, eikä siinä enää teititelty. Tämän tarinan Anni ja Matti kertoivat minulle ja Kankaan Pekalle sillä kuuluisalla pässinkuohitsemismatkalla.

 

Kyllä me suomalaiset ollaan melko suulaita kakaroita. Urheiluelämästäkö  se on lähtenyt tällainen uho, joka uhkaa laajeta yleisempäänkin käyttöön? Puhutaan joistakin asioista varmoina, vaikka ne ovat täysin utopiaa.

Tämäkin uho, että Sievinen tuo kultaa maailmanennätysajalla sopisi hyvin viisi- kuusivuotiaiden puheeksi hiekkalaatikolla, mutta kun aikaiset ihmiset puhuvat siitä tiedotusvälineissä ja jotkut niin myös uskovat.

Altaassa oli muitakin kuin Sievinen ja Attila oli heistä paras. Ei siinä ole nokan koputtamista. Attila on enteellinen nimi. On ollut tätäkin Unkarin Attilaa suurempia Attiloita.

Kaukaa Idän aroilta tuli hunnipäällikkö Attila joukkoineen ratsastaen kymmeniä tuhansia kilometrejä valloittaen Aasian ja puoli Eurooppaa. Tämä sotapäällikkö ohjasi suurta sotajoukkoaan ja oli todellinen päällikkö. Jos yksi sukupolvi miehiä kaatui, hän löi teltat asemiin ja pisti uutta putkeen, eli pani akat synnyttämään uudet sotilaat ja kasvatti ne taistelijoiksi. Kun heistä varttui sotilaita, teltta purettiin ja matkaa jatkettiin.

Lihaa ei silloin keitetty, vaan se pehmennettiin satulan alla ja kun oli päivän aroja ratsastaa jyskyttänyt, oli illalla liha mureaa.

Attila pääsi Euroopan porstuaan, mutta kun suuri päällikkö sammui, sammui myös sotilaiden tahto ja Eurooppa jäi valloittamatta. Jos Attila olisi silloin voittanut, niin sitä varmaan pyllisteltäisiin Mekkaan päin täällä meilläkin.

 

Kyllä sitä vain valvottiin monessa paikassa viime yönä Sievisen uintia. Tämä on kumma havainto. Kun Paavo Nurmi juoksi aikoinaan juuri Venäjän ikeestä päässyttä nuorta itsenäistä Suomea maailmankartalle, niin se oli merkittävää ja ymmärrettävää suomalaisten itsetunnon kannalta. Se oli mannaa, kun olympialaisten lippujonossa oli ensimmäistä kertaa itsenäisen Suomen lippu ja kultapallilla seisoi Nurmi monesti kisojen aikana.

Nyt on Suomi jälleen vain osanen Euroopan liittovaltiossa ja itsetunto suomalaisilla täysi nolla. Tuntuu kuin koko maailma romahtaisi yhteen uintiin tai juoksuun ja ollaan ennakkoon jo jakamassa mitaleita. Kenen käskystä ja mitä varten? Sitä sopii kunkin pohtia mielessään, mikä tämän höyvötyksen takana on. Minä itse olen kaikkein pahimpia penkkiurheilijoita, mutta pitäähän se nyt leikki leikiksi käsittää.

Kyllä se vaan ensi yönäkin valvottaa, kun suomalaiset on yleisurheilussa mukana. Samahan se on. Ei mene hyvää hämärää hukkaan.

5.8.1996

 

Ja miksikö ei ollut keskiviikon lehdessä pakinaa? Siksi, kun olin sängynpohjalla pari päivää. Tämä lamavuosien yskä on kauheaa. Vaikka vanhat sanovat, että rykimällä yskä paranee, niin lujille se ottaa. Kuukauden olen paukutellut niin, että maailma mustenee ja rintakehä rutisee. Ei ole auttanut käsikauppalääkkeet, eikä lääkärin antamat rohdot.

Lauantaina oli kaunis päivä ja lähdin kesantoja kyntämään. Kyllä pelto pölisi ja sai ajaa pölypilvessä. Sitä oli muraa koko hyttikin täynnä vanhassa traktorissa. Ihmettelin, kun traktori alkoi savuamaan ja kuumenemaan. No, ilmanpuhdistaja oli täynnä savipölyä. Imuroimalla tauti parani, mutta imuria olisi pitänyt työntää omaankin kurkkuun. Totta kai se oli omakin ilmanpuhdistaja aivan tukossa jo entisestä yskästä ja nyt meni kokonaan tukkoon.

Sunnuntai-iltana ihmettelin, että onpas tämä nyt erinomainen konsertti täällä Saalastinsalissa, kun näin ihohiiri juoksee ja täryyttää. Minä en paljon taiteista ymmärrä, mutta kun oikein komiaa laulua kuulee tai näkee hyvän vanhan hirsirakennuksen, niin alkaa vilulla puistamaan.

Sunnuntai-iltana minä ajattelin Saalastinsalissa, että jopas se nyt menee tuo musiikki perille, kun puistatti ja täryytti niin vietävästi. Yritin ottaa putkikameralla esiintyjistä kuviakin, mutta eihän se sellaisessa tärytyksessä onnistunut. Läksin kesken pois, kun ajattelin, että ihmiset katsoi jo kauhistuneena, että kohta se varmaan rääkyyn pöllähtää kun noin punaisena tutajaa.

Ei mennyt ”mielenliikutus” ohi vielä kotonakaan ja piti yöllä lähteä lääkäriin. Kuunteli ja kopisteli ja löi reseptin kouraan. Kymmenen päivän kuuri. Löipä sitten niin raukeaksi ja veteläksi, että pari päivää meni laiskotellessa, eikä tuo yskä ole yhtään helpottanut. Olen nyt viikon tyhjentänyt rykimällä keuhkoja ja sieltä on tullut harmaita länttejä Karskin harmaata savea sellainen määrä, että on siinä humuskerros pellolta ohentunut. Mahtaako kannattaa enää ruista kylvääkään raakaan jankkoon.

 

Olipa aikaa töllöttää Atlantan kisojakin. Ei siitä ole kyllä tullut muuta kuin vihaiseksi. Kun on kuunnellut noita urheilujohtajien selityksiä, niin on tullut siihen tulokseen, että aivan väärään paikkaan ne on Kanerva, Rasinperä ja kumppanit lähetetty kilpailuihin.

Näillä leukavoimilla he kyllä olisivat voittaneet kulttuurikilpailuissa keveiden puheiden sarjan ylivoimaisesti. Niin uskottavasti he ovat antaneet lupauksia kymmenestä mitalista ja vielä paremmin pystyneet kansalaisille selostamaan sen, että mitenkäs tässä näin kävikään. Atlantaan olisi pitänyt lähettää urheilijoita eikä ilmaisutaidon hallitsijoita. Nyt on käynyt kuitenkin näin köpelösti.

 

Kyllä urheilun harrastaminen pitäisi tehdä tasapuoliseksi kun sitä kerran meidän veronmaksajain rahoilla ylläpidetään. Urheilijat saavat tosin vain pientä 5000 markan suoraa kuukausipalkkaa, mutta mainostuloista tulla ropsahtaa paljon enemmän. Urheilujohtajat saavat palkkaa jo saman verran kuin maaherra ja sen lisäksi mukavat kokouspalkkiot ja päivärahat maailmalta ja tietenkin lennot ykkösluokassa.

Miksi meille penkkiurheilijoille ei makseta lainkaan. Onko se vaan niin, että tässäkin asiassa pärjäävät ne, jotka osaavat esiintyä niin kuin Jukka Uunila ja muut urheilujohtajat takki hyvin ryhdikkäästi päällä ja rohkeanpuoleinen kravatti suorassa kaulassa. Kun sitten vielä käytöksellä onnistuu antamaan sellaisen kuvan, että tämän takin sisällä on kaikki ylimaallinen osaaminen ja johtamisen ylin taito, niin kukaan ei uskalla kajota tällaiseen henkilöön. Se on yhtä pyhä kuin lehmä Intiassa tai Dalai Lama siellä jossain Himalajan rinteillä miljoonien mielessä.

Ei tämä ole helppoa penkkiurheilijallakaan. Minä lähetän laskun öiden valvomisesta olympiakomitealle. Jos kerran vapaaehtoisesta liikunnasta maksetaan näin suurelle joukolle ihmisiä valtion varoista palkkaa, niin miksi ei sitten kaikille? Samalla asialla ollaan kuin urheilijat ja johtajatkin. Saadaanhan mekin puhua mitä sylki suuhun tuo, kun johtajatkin tekevät sitä, eikä urheilijan tarvitse ottaa hommaa tosissaan, kunhan vaan pysyttelee niukin naukin olympiakomitean listoilla ja on harjoittelevinaan.

Jos ei peli parane yhtään loppuviikon aikana, niin kyllä nämä kisat romauttavat vakavasti huumeineen ja kaikkine rihkamineen ja rahankeräyksineen tavallisten ihmisten urheiluintoa. Taitaa olla tukimarkat hukassa.

 

Suuren syyn saa ottaa niskoilleen me toimittajat. Jos jossain koppipelissä pitäjäsarjan tason ihminen saa kaksi – kolme kertaa viikossa nimensä kolmelle palstalle lehteen jonkun potkaisun tai läiskäyksen takia. Niin kaukana on suhteellisuustaju ja kovin huolestuttavaa ihmiskunnan tavoitteet. Harva tavallinen ihminen, kirurgi, lentokapteeni, maanviljelijä tai kaivosmies saa koskaan elinaikanaan nimeään paikallislehteen edes yhdelle palstalle.

Suomen hommalle olisi hyvin terveellistä, että ei tulisi enää yhtään mitalia. Kuitenkin yksilöiden puolesta toivon menestystä, sillä tiedän, että Kononen on kova poika. Sandellissa tahti, Kolehmainen kovaa meloo, Räty määrää tahdin.

7.8.1996

 

Laulukurssilaiset toivat kesän. Kysyin Ruuttusen Esalta, että ette kait vie kesää mennessänne. Esa totesi, että ei ainakaan kahteen viikkoon, kun hän lähtee Kainuuseen kahdeksi viikoksi mökilleen lomalle. Se aika on ainakin kaunista ja lämmintä.

 

Sillanpää kirjoittaa elokuusta: ”Taivas on käynyt ikään kuin korkeammaksi” ja kuvailee jatkossa miten kesän autereinen taivaanranta hälvenee ja taivas nousee korkeammalle lujan sinisenä. Oi vuota, vuota vielä. Kovin vähän on ollut ihmislapsella vielä kesää ja paistetta. Oi, lämmitä meidän orpojen mieliä vielä hetken, ennen kuin annat syksyn tulla.

 

Sammakkoukosta on puhunut koko Suomenmaa. Sammakon nahasta ja kintuista tuo ukko ennusti lämmintä elokuuta ja siitä on nyt saatu nauttia.

Syyskesän tuoksut ovat rikkaita. Hansaruusun huumaa, vielä lemahtaa jostain angervon kukan tuoksu. Viljapeltojen heelmän tuoksu. Kaikkialla tuntuu kypsymisen tuoksut. Syyskesä rauhoittaa kevään levottomuuden ja villit ajatukset. Lämpimyydellään ja hämäryydellään se painaa meitä parrelleen ja valmistaa satoon ja syksyyn. Ihminen on kaikesta huolimatta vain osanen suuressa luomiskertomuksessa ja tapahtumassa. Herramme hyönteisiä. Kudomme verkkoja aikamme, kasvamme kotelossa ja meille luodun luomiskertomuksemme mukaan kuivumme pois.

Kun ihminen vieraantuu luonnosta, se vieraantuu elämästä. Luonnon tarkkailu pitää meidät reaaliajassa ja kiinni todellisuudessa. Ei tarvitse pohtia kohtaloita, karmanlakia tai muita ihmisen oivalluksia. Luonto näyttää, mikä on ihmisen mitta ja määrä.

 

Ihmiset ovat ottaneet vaarin pakinoistani. On tullut hyviä yskänlääkereseptejä. On muistettu mentholipussilla ja paistinpannulla. Kyllä sitä vaan saa ihmisten myötätunnot puolelleen, kun on köyhä ja kipiä.

Kiitokset monista muistamisista. Jos tässä joskus pääsisi helpommalla, niin minä alkaisin toteuttaa vanhaa unelmaani. Ottaisin repullisen lehdestä osoitteita ja lähtisin kiertelemään ”mualimaa”. Kävisin Hartolat ja Tampereet ja Mäntyharjut ja Göteborgit ja olisin yön paikassani ja tekisin juttua. Aina tuntuu painavan mieltä se, että pystyy niin vähän kirjoittamaan ihmisille sellaisista asioista, joista he pitäisivät.

Pitäisi päästä tapaamaan ihmisiä heidän nykyisillä sijoillaan. Tällaisilla kyläkierroksilla olisi varmasti mielenkiintoa. Se on pieni maailmankuva täältä Torivintin toisesta kerroksesta ja aina vaan pienenee. Maailmalla sanovat avartuvan. Tiijä häntä.

12.8.1996

 

Otin viime yönä päivän Ilta-Sanomat tavan mukaan ”nukkumatiksi” sänkyyn. Tarkoitus on aina saada hyvä ja rauhallinen uni lukuhetken jälkeen. Silmiini iski uutinen: ”Vaatekauppias ahdisteli myyjiään.”

Luin jutun. Siinä äveriäs vaatekauppias oli vienyt myyjätyttöjään Lontooseen messuille ja ostellut heille kauniita vaatteita. Oli tosin vaatinut myyjien majoittumista samoihin tiloihin. Rikas tuhma setä, ajattelin.

Luin sitten laatikkojuttuna tasa-arvolain perusteluja, mikä katsotaan sukupuoliseksi häirinnäksi: sukupuolisesti vihjailevat eleet ja ilmeet, härskit puheet, kaksimieliset vitsit sekä vartaloa, pukeutumista ja yksityiselämää koskevat huomautukset ja puheet ja niin edelleen.

Järkytyin. Kuinka moni mies voi joutua linnaan työpaikalla huolimattomasti heitetystä sanonnasta tai huomauttamalla kauniista pukeutumisesta. Se on lailla kiellettyä nykyään.

 

Katson velvollisuudekseni varoittaa miessukupuolta tästä, että voi joutua leivättömän pöydän ääreen jos katselee julkeasti tai kehuu työkaverin kampausta tai mekkoa. Näin joutuin on lainsäädäntö Suomessa kehittynyt. Miten oli asia takavuosina?

Isäntä oli isäntä, eikä siinä ollut paljon piialla tai emännällä vaihtoehtoja. Jos isäntä sattui olemaan sen tavollinen. Ja niitähän oli vielä vuosisadan alkupuolella. Isännällä oli ylimaalliset oikeudet palvelijoihin niin kuin karjaan.

Tarina kertoo, että taas oli käynyt niin, että piika oli tullut siunattuun tilaan. No, tästä otti emäntä ja talon muu naisväki isännän puhutteluun ja siitä syntyikin aikamoinen mekkala. Isäntä puolustautui seuraavaan tapaan: – Voi kauhia, yksi lusikallinen huitu nyt roiskahtaa sinne tai tänne ja tuommoinen mekkala pidetään.

Se kuvastaa vain isännän suhtautumista ja koko talonpoikaisen maailman senaikaista arvovalta-asetelmaa. Ei se ollut sen kummempaa savotoilla eikä rakennustyömailla. Kyllä se kielenkäyttö oli kovaa. Lauri Viidan maineikkaassa runossa Betonimylläri kuvataan suomalaista rakennustyömaata ja rakennusmiesten kielenkäyttöä värikkäästi.

Muurari melttosi, repsikka hihkui,

                                      varkaat ja portot, tiiltä ja kuraa.

Nämä rakennustyömaiden naiset osasivat puolustaa ja sivauttivat samalla mitalla takaisin.

Siirtele kuhunukka niitä tuhkamunias

                                      siitä johonkin suuntaan.

Se oli senaikaista kielenkäyttöä, eikä kukaan ajatellut viedä asioita käräjiin.

 

Raamatusta saamme kristillistä tapakulttuuria, mutta raamattuakin voidaan lukea niin monella eri tavalla. Älä himoitse lähimmäisesi aviopuolisoa, palvelijoita, karjaa jne.

Maailmassa on lihan himo, silmäin pyyntö ja elämän koreus. Toisaalta isot pojat puhuvat, että raamatussa lukee niinkin, että kirottu olkoon se, joka ei kiimaista auta, tai jotain sinne päin. En tiedä. Olen niin huonosti lukenut raamattuni.

 

Aleksis Kivi piti naista pyhällä jalustalla ja kertoi kauniisti. Ainakin yhdessä kohdassa hän kuvasti naista sellaiseksi, että sitä on vaikea miehenkin vastustaa. Se oli tapaaminen Anjanpellon markkinoilla, missä oli kaunis nainen. Toisaalta Seitsemässä veljeksessä kerrotaan Härkä-Tuomaasta, joka oli tosi mies. Katsonut ei silmä milloinkana, kohden naisen poven kukkuloita. Miehen mieltä eksyttävä tienoo.

Härkä-Tuomas eli tasa-arvolain mukaan, mutta taisi olla monen naisenkin mielestä kovin mielenkiinnoton ja yksitotinen tyyppi. Toista laitaa oli taas Härkä-Heikki.

Vanhassa intialaisessa runossa naisen luomisesta kuvataan nainen monella tavalla. Ja mitä kaikkea Brahma suuri tarvitsi naisen luomiseen? Siinä on kauriin katsetta, rastaan raksuttavaa suuta, kauriin vartalon notkeutta, jalokiven särmää ja keimailua.

Jumala loi naisen sen takia keimailevaksi ja kiinnostavaksi, että suku jatkui. Silmän ja ajatuksen syntiä tekee varmasti jokainen mies. Mihin ne silmänsä panee ja ajatus kulkee vielä siitä eteenpäin. Luojan onni, että ei synny ajatuksen puhekuplaa näkösälle. Muutoin taitaisi saada korvilleen varsinkin näin kesäisin kun pällistelee tuossa torilla kesähepeneissään olevia nuoria naisia.

 

Mitenkä tässä nyt sitten osaa olla tasa-arvolain mukaan ja olla samalla tunteva ihminen. Kotona vaimo joskus keikistelee kampaajalta tulon tai uuden puseron ostamisen jälkeen tuntitolkulla ja sitten pettyneenä toteaa, että ei se huomaa, vaikka on uusi kampaus tai uusi pusero.

Minä olen koittanut joskus huomioida työpaikalla tyttöjen uutta kesämekkoa. Tosin vähän tökeröllä tavalla ja yksinkertaisesti, että onko tuo aivinaa vai retonkia. Istuu niin nätisti.

Tänä aamuna me pidettiin Veskun kanssa syvällinen palaveri, että nyt ei sitten saa huomioida tyttöjen kampauksia eikä kesämekkoja tai tytöt saattavat huonon päivän sattuessa haastaa meidät oikeuteen.

En tiijä. Kyllä minusta laki kahlitsee jo liikaa ja onkohan ne tytötkään nyt siitä hyvillään, jos heitä ei mitenkään huomioida, kun ovat nätiksi tälläytyneet.

 

Elämässä pitää uskaltaa ottaa riskejä. Pahkalan entinen palanut koulu oli kehno ja tapahtui mitä pelättiin. Yläkerran katto sortui ja nuori naisopettaja putosi puoliksi alas ja jäi kainaloistaan roikkumaan syntyneeseen reikään.

Alaluokassa oli miesopettaja pitämässä tuntia ja kesken kaiken hän huomasi, että sieltä näkyy nyt jotain uskallettua tuolta ylhäältä. Opettaja kielsi, että ei saa katsoa ylös tai menee silmistä näkö. Pikku-Kalle koppasi käden toisen silmän päälle ja kurkisti ylös toteamalla, että menköön toisesta silmästä.

Joskus riskinotto kannattaa, mutta siinä pitää pojat olla tarkkana.

14.8.1996

 

Viime viikkoina on tullut elävästi mieleen Kyproksen ajat. Siellä oli lämmintä vielä paljon enemmän, mutta nuorempana kesti paremmin lämpöäkin. Iltapäivällä saattoi lämpötila nousta elokuussa pitkästi yli 30 asteen. Se aiheutti jo meille tottumattomille ongelmia.

Muistan, kun eräs kavereista läksi juoksemaan pesäkkeestä toiseen pesäkkeeseen, jossa oli keskeneräisen rakennuksen katolla meillä sauna ja pieni uima-allas. Tämä soturi ei osannut pienissä sikunoissa aavistaa sitä, että asvaltti oli kuumalla niin sulaa, että se tarttui jalkapohjiin. Poika yritti juosta tuon 40 metrin matkan avojaloin ja kun jokaiselta askeleelta tarttui miltei kiehuvaa pikeä jalkapohjiin, niin voi sitä parkua. Kyllä siinä oli kiire altaaseen jalkapohjia vilvoittelemaan.

 

Nivala on taas ollut Utsjoen kanssa Euroopan lämpimimpiä paikkoja. Nämä viikot ovat tasoittaneet keskiarvolukuja. Viikon sisällä on ohran tähkä alkanut nuokkua uneliaasti hiljaisessa tuulessa ja auringonpaisteessa. Massa on ollut riittävästi kosteutta. Tulee hyvä sato määrällisesti ja laadullisesti. Sillä vain ei ole enää merkitystä tulonmuodostuksen kannalta. Tulo tulee avustuksista.

 

Uimakiintiötkin ovat täyttyneet. Vaikka on tullut Karvoskylältä kirkolle lähellä puoltayötä, niin aina on ollut menijöitä ja tulijoita varalaskupaikan kalliomonttuun.

Ennen lipsittiin Veelanninpuhosta Vepsunlahteen juoksuhölkkää kolmekin kertaa päivässä tuo edestakaisin lähes viiden kilometrin lenkki ja uusi hiki oli päällä, kun pääsi joelta kotiin. Ei muuta kun takaisin ja kavereita riitti. Ainakin Anttilan Antero ja Vepsun Antti eivät toista pyyntöä tarvinneet.

Oli sitä energiaa kesähelteelläkin. Nyt istuisi mielellään vähin liikuin varjossa ja raottelisi sieltä silmäkulmaa hiukan. Se ottaa heikkokuntoisen pumpun päälle tämä liika lämpökin. Ainakin pitää välttää liikoja rehkimästä.

 

Huomenna keskiviikkona menevät Karttunen ja Toivoniemen Keijo Revon Sähkön yhtiökokoukseen. Omistajan äänellä ja oikeudella , niinhän Nivalan valtuusto ja Revon Sähkön hallinnon miehet ovat puhuneet, kunta evästi, että vihdoin pitäisi jo palauttaa kuluttajille yliperittyjä sähkömaksuja. Kysymys ei ole pienistä rahoista, vaan kymmenistä miljoonista. Nyt on kysymys vain viime vuoden voittotuloksesta, eli 20 miljoonasta. Sekin on jo iso raha ja moni kuluttaja kaipaisi kiireesti omiin laskuihinsa ylimaksamat markat.

On mielenkiintoista seurata miten käy. Vaikka miehiä on evästetty, niin tuskin he ottavat asiaa puheeksi. Niin lupasi Järvelän Marttikin, että voitto palautetaan kuluttajille, mutta hallitus esitti sen lisäämistä omiin pääomiin. Ihme ja kumma tapahtuu, jos Nivalan miehet ottavat asian puheeksi, kannattajiakin olisi, kun Oulainen on tehnyt vastaavan päätöksen. Tähän mennessä on jo ehtinyt oppia sen, että asiat eivät mene niin kuin niiden pitäisi mennä. No, huomenna tuo on tietona.

 

Parin kuukauden päästä pitäisi olla kunnallisvaalit ja EU-parlamenttivaalit. Jos muuten on kuumaa, niin poliittisesti on haudankylmää. Ei ajella vaalikarjaa vielä. Liekö suomalaisilta lopahtanut into koko demokratiaan ja hallitsemiseen.

Suuret päätökset tehdään meidän puolesta Brysselissä ja kunnallispolitiikkakaan ei tunnu kiinnostavan. Urheilussa on nousu- ja laskukausia. Nyt on politiikan osalta kyllä melkoisen syvä matala.

Keskusta on hampaaton oppositiopuolue. Ei ole oikein värikkäitä tyyppejä, eikö hampaita. Aho oli Väyrysen kanssa viemässä Suomea Euroopan Unioniin, joten turha on haukkua. Hallituskumppanien, Kokoomuksen ja SDP:n näykkäily on yhtä harmitonta kuin kissanpoikien leikillinen paini ja pureskelu. Noin vain vähän mallin vuoksi että kansalaiset muistaisivat edes vähäsen, että on olemassa puolueita ja pyhästi vannottuja hallitusohjelmia.

 

Paavolan Esteri evästi minua tuossa aamulla, että pane vain iloisia asioita sinne lehteen. Nythän on kaikilla lämmintä ja ruokaa, ei pitäisi olla valittamista. Siinäpä sitä olisi oppimista positiivisempaan elämänasenteeseen. Vaan kun kaikki eivät tahdo siihen oppia koko elämänsä aikana. Aina on jostakin kipeää ja joku asia jurmii. Pitäisi oppia tuo Ferdinand van der Doesin asenne. – Ikävä asia. Unohda pois

 

11.9.1996

 

Tervehdys jälleen. Aina kun olen lomalla, tunnen huonoa omatuntoa siitä, että side lukijoihin katkeaa hetkeksi. Tällä kertaa erityisesti kävin jaakopinpainia joka ikinen päivä. Mietin ratkaisua, joka on jo tiedossanne. Jokaisella askeleella Veelanninpuhdossa rukiinkylvöjä aavistellessa ja puinteja tehdessä se takoi mielessäni.

Se ei ole sittenkään henkisesti helppo ratkaisu, vaikka minua kotoa, monien ystävien ja osakkaidenkin taholta henkisesti valmistettiin ja tuettiin. Sittenkin se on yksinäisen ihmisen yksinäinen ratkaisu ja itse tehtävä.

Kun jatkajaa ei lähipiiristä löytynyt päädyin tähän, joka toki on ollut tuhansien entisten ja nykyisten nivalalaisten toivomus. Se on tietenkin ollut nivalalaisille myös suuri rikkaus. On olut kaksi – uskallan sanoa – hyvää paikallislehteä. Tilaushinnat ovat molemmissa vain puolet maan meitä pienempienkin lehtien tilaushinnoista. Ilmoitushinnat ovat varmasti olleet kohtuulliset ja ihmiset ovat saaneet mielipiteensä julki.

 

Ajattelin siinä tätä hurjaa menoa ja vertasin sitä traktorien vetokisaan. Kaikki eivät saa full pull-suoritusta, vaan moni traktori sammuu tai kampiakseli pamahtaa. Tulin siihen tulokseen, että minä olen jo luopunut full pull-suorituksista ja se minulle riittää.

Kuitenkin tuolla lehdistötilaisuudessa ystäväni Kalajokilaakson päätoimittaja Ilmari Luhtasela totesi aika osuvasti tunteitani ajatellen. –Tässä on vähän hautajaistunnelmaa. Eikö se ole samanlainen tilanne kuin lapsestaan joutuisi luopumaan?

Sitähän se todella on. Kymmenvuotiaasta lapsesta, joka on ollut minulle enemmän kuin omat lihalliset lapseni kymmenen vuoden aikana. Ei ole riittänyt eväitä muulle kuin lehden tekemiselle.

 

Monet ovat toivoneet, että alkaisin helpottaa rutiineista ja kirjoittaisin jotain kansien väliin. En tiedä tekeekö se pakinoistani tai jutuistani sen parempia, onko ne painettu 48 gramman sanomalehtipaperille tai kirjan kiiltopaperille. Ehkä juttuihin voi tulevaisuudessa paremmin keskittyä. Kirjoittamista tuskin koskaan lopetan, jos terveyttä riittää. Onhan Mikko Salosenkin nimen perässä puhelinluettelossa, että päätoimittaja. Ja minulla on vielä Mikon ikään kirittävää 40 vuotta.

 

Hermoilin rukiinpuinnin kanssa ja hätyyttelin Vähäahon miehiä, vaikka tiesin, että heillä on kiire muutoinkin, kun uusi navetta on valmistumassa. Onneksi Leevi oli ajan tasalla ja lykkäsi puintia. Sillä tänä syksynä ohra kuivui pystyyn, mutta ruis vain mäkötti, eikä kuivunut.

Lauantaina sain sitten viimeisen lohkon puitua ja kuinkas ollakaan, sain sellaisen tällin päähäni, jota ajattelin jo kostoksi siitä, että olen tehnyt lehtikaupat.

Toisille ihmisille sattuu enemmän kuin toisille. Jotkut pääsivät sodan läpikin vain läheltä piti –tilanteista. Toiset töskäävät itseään siviilihommissakin enemmän.

Muistan, kun Vähäsöyringin Jaakko kerran totesi, että hän on ilmeisesti tapaturma-alttiimpi kuin muut. Sitä en ihmettele, jos kaimalle sattui, kun hänen sarkansa on sentään moninkertainen meikäläiseen verrattuna.

Niin olen minäkin. Jos vaikka teen leikkimökin, niin tuskinpa on yhtään sormea ilman laastaria ja monestako sormesta tai varpaasta on kynsi jäljellä. Sitä kun aina pitää rohnaista ja eikä osaa pitää kinttaita työssä.

Lauantaina purettiin viimeistä ruiskuormaa kärryyn. Sitä ei kukaan isäntä malta käydä katsomassa, minkä laatuista tavaraa tulee ja mikä on kosteus. Sitä pitää käydä ottamassa kouraan ja pureskella. Käännyin poispäin purkavasta puimurista ja sitten olikin kaikki kanttuvei. Heräsin hetken kuluttua maasta ja molemmat kämmenet olivat verta täynnä.

Siinä sekavassa mielentilassa tuli silmänräpäyksessä mieleen se entinen nivalalainen sotainvalidi, joka menetti jalkansa miinaan astuttuaan. Hän kertoi, että kun hän näki vastaavia tapauksia rintamalla, niin hän tuumi, että jos hänelle noin kävisi, niin lähtisi heti kerralla henki. Sitten kuitenkin kävin niin, että tämä samainen nivalalainen sotilas astui miinaan. Hän kertoi, että kun hän lensi siinä monen metrin korkeudessa, niin hän ehti jo ajatella, että menköön jalka, kunhan vain saisi jäädä henkiin.

Niin minä siinä maassa kerkisin ajatella muutamassa sekunnissa, että jäis edes vähäksi ajaksi henkiin, on niin paljon keskeneräisiä asioita. No, se oli tietenkin suuri säikäys sille puimurinkuljettajalle, joka puimurin purkutorven lukon pitäisi olla vähintään yhtä varma kuin Estonian keulavisiiri. Se sattuu vain kerran. Lukitus petti ja monen sadan kilon painolla ruislastissa oleva purkutorvi suoraan päähäni. Siinä oli paikalla myös vaimoni tuomassa puimamiehelle kahvia ja istui autossa kymmenen metrin päässä ja näki tapauksen.

Kyllä päästä tulee runsaasti verta ja ennen kuin oltiin terveyskeskuksessa, niin koko keittiörulla oli tuhlattu verentuloon. Enimmän siitä tietenkin järkyttyi puimurinkuljettaja ja kun olimme olleet ensiavun pöydällä vasta kymmenen minuuttia oli kalpea puimurinkuljettaja vieressä. Olin juuri kertonut Tuulalle, että sinun pitää soittaa hänelle, että ei ota siitä itselleen mitään paineita. Ihmisille näitä sattuu.

No, kymmenen tikkiä päähän ja käskettiin lepäillä, sillä tulihan siinä myös jonkinasteinen aivotärähdys ja niskat kipeäksi, kun siinä päätä lyödään rajusti taakse sellaisella voimalla.

Sallimus mikä sallimus. Jos tuo isku olisi osunut muutaman sentin takaraivon puolelle tai kaulaan, niin tätäkään jorinaa ei olisi tarvinnut lukea.

18.9.1996

 

Katselin viikonvaihteen aikana televisio-ohjelmaa, jossa käsiteltiin suomettumisasiaa. Vasta nyt uskalsivat ohjelmaan tulla entiset radion ja television johtajat, Moskovan kirjeenvaihtajat ja suomalaiset päätoimittajat.

Se oli Kekkosen valtakautta ja siinä ohjelmassa käsiteltiin sensuuria, jonka saneli tiedotusvälineille Neuvostoliiton johto suoraan tai Kekkosen kautta. Ohjelmassa näytettiin myös sensuroituja pätkiä Kekkosen ja Neuvostoliiton päämiesten välisistä rennoista tapaamisista, jotka oli leikattu pois lähetetyistä ohjelmista. Siinä oli Kekkosen putoamiset lentokoneen portailta ja muitakin sensuroituja pätkiä.

En ole koskaan ollut niin täysin tietämätön siitä, etteikö Kekkonen ollut toisaalta Neuvostoliiton talutusnuorassa. En uskoa kuitenkaan, että kaikki täysin vapaaehtoisesti. Tilanne oli sellainen kuin oli ja Kekkosen valtakausi oli toisaalta nuorallatanssimista.

Nyt tuntui kuitenkin siltä, että mennään laidasta laitaan. Neuvostoliito on kuollut ja Kekkonen on kuollut. On helppo leikkiä rohkeaa ja tanssia haudoilla. Se näyttää nyt olevan mannaa toimittajille, jotka haluavat saada itse mainetta ja kunniaa.

 

Pari muutakin ohjelmaa jäi mieleen ja molemmissa niistä käsiteltiin Suomen luterilaisen kirkon tilaa. Toisessa puhuttiin jumalanpalveluskaavan radikaalista muuttamisesta, että saataisiin uutta väkeä kirkkoon, kun penkit tyhjenevät. Tulisiko sittenkään kansojen ryntäys, vaikka kirkonmeininki pantaisiin puolisirkukseksi. Katoaisiko se perinteinen joukko kirkosta sen mukana. Sitä pohti pappikin.

Toisessa ohjelmassa näytettiin uutta kokeilua Helsingissä, jossa papit ja seurakunnan työntekijät ovat lähteneet teille ja aitovarsille, eli kiertävät kolkuttelemassa ihmisten oville ja kutsuvat jumalanpalveluksiin. Kaikki ovet eivät avautuneet ja muutenkin seurakunnan edustajien saama vastaanotto ei ollut sytyttävä.

Takavuosina paljon suomalaisia älymystön edustajia liittyi joko roomalaiseen kirkkoon tai toiseen kotimaiseen kirkkoon. Heidän valintaperusteensa oli siinä, että nämä kirkot ovat säilyttäneet vuosisataiset perinteensä ja että luterilainen kirkko on lähtenyt kovin reippaasti mukaan kulloiseenkin ajan muotivirtaukseen.

Monille syvästi vakaumuksen omaaville virsikirjan ja Raamatun uusiminen on ollut jo kynnyskysymys. Siinäpä kirkolle pohtimista miten saada laumat pysymään koossa. Tähän pohtimiseen joutuu myös kirkolliskokousedustajamme Heikki Hurskainen.

 

Pian on edessä EU- ja kunnallisvaalit. Erään haastattelun mukaan on vaikea saada nuoria mukaan politiikkaan. Ei löydy sellaista puoluetta, joka vastaisi heidän arvomaailmaansa. He irtoavat yhteiskunnan holhouksesta ja kulkevat omia polkujaan. Sama ilmiö on kuulemma kasvamassa koko Euroopassa ja sitä tutkija piti uhkatekijänä. Siitä voi tulla uhka myös Suomen poliittiselle järjestelmälle ja eräänä päivänä voi löytyä sellainen ”messias”, jonka perään nämä joukot lähtevät.

En tiedä miten Nivalassa puolueet ovat saaneet nuoria mukaan tällä kertaa. Viime vuosina se on ollut kuitenkin vaikeaa. Senkin ymmärtää. Suuri osa nuorista on työttömänä ja nuorien maanviljelijöiden tulevaisuudenusko on miltei pohjalukemissa ja luottamus maan johtoon ja poliitikoihin mennyt.

 

Lähden tässä runsaan viikon mittaiselle lukijamatkalle, joten juttuani ei löydy seuraavista numeroista. Mutta saahan järjestää itseään paremman paikalle, eli kyllä K. K., eli Kati Kinnunen huolta pitää lukemisen tarpeesta.

7.10.1996

 

Onpas tässä vierähtänyt aikaa viimeisestä pakinasta. Paljon on tapahtunut sen jälkeen. Puimuritapaturma uhkasi lopettaa koko kirjoittelun. Päänuppi parani ja pääsin mukaan Rhodoksen matkalle.

Palavasti tuli tuolla mieleeni Kyproksen ajat. Ilmapiiri turkkilaisten ja kreikkalaisten kesken on jälleen kireä. Välejä kiristi keväinen tappelu pienestä kalliosaaresta ja kreikkalaisten mielenosoitus Kyproksella, jossa turkkilaiset ampuivat yhden kreikkalaisen mielenosoittajan.

Vihanjuuret on syvällä ja pulpahtavat pienestäkin asiasta arvaamattomasti esille. Kreikkalaiset hävittäjät kävivät kaartelemassa Rhodoksen päällä ja ilmaisivat näin omaa voimaansa ja viestiä saarelle, että he voivat olla turvallisella mielellä.

Nyt turkkilaiset ja kreikkalaiset eivät ole sentään nokat vastakkain kahta puolen vihreää linjaa, vaan välissä on merenlahti. Erehdyin eräässä kaupassa sanomaan, että menemme huomenna Marmarikselle ostoksille, siellä kuulemma on halvempaa. Sitä ei olisi pitänyt kertoa. Kyllä tuli kiivaasti takaisin, että turkkilaiset ovat barbaareja ja mafiosoja eikä ihmisiä lainkaan. Vanha Hellaan perintö pitää kreikkalaiset ylpeinä.

 

Selvä kulttuuriero on Rhodoksen ja Marmariksen välillä. Rhodos on länsimaisempi ja siellä työskentelee mm. noin 300 suomalaista naista turistikauden baareissa, ravintoloissa ja hotelleissa. Meidänkin hotellissa oli Johanna, joka kertoi olevansa Rhodoksella jo neljättä kautta. Työt alkaa maaliskuussa ja päättyy turistikauden loputtua lokakuussa. Palkkaa tulee noin 5000 markkaa kuussa, mutta vero on pieni.

Marmariksessa Turkin puolella ei suomalaisia naisia ole kaupoissa. Siellä vallitsee islamilaisuus. Konttilan Aarnen kanssa haastateltiin erästä suomenkielistä kauppiasta tästä islamin uskosta. Perheen äiti oli brasilialainen ja isä turkkilainen. Perhe on kokonaisuudessaan islamilaisia.

Tivattiin Aarnen kanssa, onko islam niin tiukka kuin länsimaisilla on käsitys. Mies tunnusti, että kyllä tietyt kaavat julkisuudessa on tarkat, mutta kyllä islamilainen lipsuu kaikista perinteistä kun siihen on salassa mahdollisuus ja varsinkin nuorempien keskuudessa se on yleistä. Turismi ja vieraat vaikutteet ovat tehneet tehtävänsä ja Islam on kokenut myös sen.

Eräät nivalalaiset olivat tavanneet kadulla myös naapurini Rönköt ja Niemet. Olipa harmi kun ei satuttu vastakkain. Siinä olisi niemenpuhtosilla ollut omat ompeluseurat.

 

Luin vanhoja lehtiä ja silmiini osui kunnallisvaaliehdokkaiden nimilista. Lujassa näyttää olleen ehdokkaiden saanti. Uskokaa tai älkää. Minuakin pyydettiin valtuustoehdokkaaksi, eikä se ollut eläkeläisten puolue.

Sanoin, että olen kymmenen vuotta kuokkinut sitä sarkaa ja sain tarpeekseni. Jos pyytäjä olisi ollut sitä Viita-ahon Taiston ja Rajaniemen Jukan sopeutumattomien puoluetta, niin olisin kenties suostunut.

Kymmenen vuotta kirjoitin Keskustan Nivalan kunnallisjärjestölle kunnallisvaaliohjelman ja se oli yksi maailman humanistisimpia julistuksia. Se oli alkiolainen ja otti huomioon köyhät ja vajavaiset. Minut ja Hietalan Jouko valittiin sitten kunnanhallitukseen lähinnä keskustan palkannauttijain edustajina. Kyllä siinä saimme joskus tuntea itsemme ottopojaksi, kun uskalsimme puolustaa näitä oikeuksia ja asettua joskus muiden ryhmien taakse.

Me saimme tuntea valtuustossa ja hallituksessa olevamme Keskustalle riippakivi, mutta vaalien aikana tärkeiksi äänien tuojiksi.

Kymmenen vuotta kunnallispolitiikkaa riitti ja loppujen lopuksi tunsin itseni pelleksi ja sieluani söi ristiriitaiset tunteet. Se ei sopinut omaan arvomaailmaani.

 

Toisen kerran minut höynäytti Lehtisen Hugo ja Palolan Veikko, kun Nivalaan perustettiin Lions-klubia. Oli perustamassa tätä ja mukana pari vuotta. ”Luovuta isänmaasi onnellisempana tuleville sukupolville”.

Se oli kaunis asia ja minäkin höynähdin uskomaan, että täältä se maailmanparannus ja solidaarisuus nyt tulee.

Jo ensimmäiset kokoukset olivat melkoinen pettymys. Piti hankkia klubitakki ja siihen merkit. Tunsin itseni tiernapojaksi. Lapsenahan sitä leikittiin: ”Minä olen Herodes ja sinun pitää kumartaman minua”.

Kokouksessa istui veli presidentti vitjat kaulassa ja luki Chicagosta tulleita kirjeitä ja piirikuvernöörin kirjeitä. Ymmärsin, että nämä leijonajärjestöt ja rotaryt on hyvä amerikkalainen bisnes, joka tuo heille rahaa ja levittää amerikkalaista elämänkulttuuria ympäri maailman. Ja näkyy muitakin höynäytettäviä olevaan, koska aate leviää jo Venäjällekin.

Minulla on suomalaisen heikko itsetunto, mutta en sentään pelleksi ala. Viimeinen niitti oli kun vaimoni veli Turusta kertoi, miten eräänä syksynä leijonat keräsivät heiltäkin kaksi säkkiä maahan pudonneita omenia, koska hän muuten kärräsi ne kottikärryillä sioille. Sitten julkinen sana paikalle ja liuta rotary- tai leijonaveljiä kuvaan ja tässä lahjoitetaan Pohjois-Suomen köyhille lapsille omenia. Siinä oli jalomielinen teko. Mutta taisi olla tärkeintä, että kuva oli neljällä palstalla Turun Sanomissa ja Uutis-Valjakossa.

Siihen loppui Jaakon tarina leijonissa. Joillekin se sopii, mutta ei entisen metsätyömiehen vartalolle. Vaikka ei olekaan Camel Boots – kenkiä, niin omia teitäni olen kulkenut ja saanut tuntea itseni sopeutumattomaksi.

23.10.1996

 

Vaalit on käyty ja kansa on puhunut. Jälkipyykkiä pestään. Mikä meni vikaan, kun tuli tappio? Hyvä työ tuottaa tulosta, onnittelee voittaja itseään. Politiikkaan sopisi tuo vuosisatojen takainen keisarin toteamus: Voi voitettuja – voi voittajia.

Politiikassa aina käy niin, että vuoroin voitetaan. Oppositiossa luvataan yhdeksän hyvää ja kymmenen kaunista. Sitten kun tulee vastuun vuoro, ei pystytäkään lupauksia täyttämään ja taas seuraa oppositiokausi. Näin se on koko maailmassa.

Vallankumouksia tehdään paremman toivossa. Vallankumous syö omiaan. Valta on veristä. Venäjällä putoili Stalinin aikana satojen tuhansien ihmisten päät. Kenraalit mukaan luettuna. Afrikassa tätä tapahtuu parhaillaan. Joka päivä tapetaan maailmalla ”toisinajattelevia” tuhansittain.

 

Nivala lienee Suomen keskustalaisimpia kuntia. Keskustan osuus on vain noussut 1980-luvulta lähtien. Kunnallisvaaleista 1992 tuli kahden paikan menetys, mutta nyt tuli paikat takaisin korkojen kanssa.

Nivalan kunnallispolitiikassakin on näkynyt puolueiden sisäiset ristiriidat. Minun toimittaja-aikanani tuli Nivalan valtuustoon Maaseudunpuolue ja minun aikanani se puolue kerkisi Nivalasta loppua.

Keskustapuolueesta irtaantunut Veikko Vennamo veti parhaillaan eduskuntaan 17 kansanedustajaa. Silloin Nivalan valtuustossakin oli peräti viisi vennamolaista: Pekka Naumanen, Leevi Halmetoja, Janne Koutonen, Lauri Saukonoja ja Jalo Nuolioja.

Sitten ui käärme paratiisiin ja eduskuntaryhmä hajosi. Pääosa lähti omille teilleen, mutta hävisi lopullisesti. Tässä valinnassa mm. Lauri Linna valitsi väärin ja poliittinen ura katkesi. Nyt SMP eli Perussuomalainen puolue on tullut matkansa päähän. Nivalassa ja monessa muussa Pohjois-Suomen kunnissa on työväestön puolueena ollut SKDL. Sosialidemokraattinen puolue on ollut monissa kunnissa vailla valtuustoedustusta.

Nivalassakin oli parhaimmillaan kuusi SKDL:n valtuutettua: Emmi Raudaskoski, Martti Linna, Väinö Rapo, Aila Raudaskoski, Heino Keskisarja ja Ilkka Toivoniemi. SKDL on käynyt läpi samat aatteelliset sisäiset kamppailut ja puolue on kärsinyt hajaannuksesta. Nivalassa edustus valtuustossa on pudonnut kahteen. Jälleen käydään Vasemmistoliiton sisällä valtataistelua. Marraskuun kokous tulee olemaan merkittävä.

Sosialidemokraattien edustus Nivalan valtuustossa on vakiintunut. Vielä 1960-luvulla valtuustossa oli vain yksi demari, eli Heino Laurila. Puolueen kannatus on heilunut 350 – 700 äänen paikkeilla. Vuonna 1992 oli poikkeuksellinen tilanne, jolloin SDP sai kunnallisvaaleissa yli tuhat ääntä.

 

Kyllä nämä vaalit osoittivat sen, että kaikki kansalaiset eivät luota enää puolueisiin ja poliitikkoihin. Tutkijat ovat sanoneet, että työttömät ja nuoret turhautuneet jättivät äänestämättä. Niin Aarne Sailas kuin Ilkka Toivoniemikin totesivat, että yhteiskunta on jakautumassa rajusti kahtia. Toinen puoli kansasta syrjäytyy yhteiskunnasta sivuraiteelle. Rikkaat menestyvät ja pärjäävät ja vahvemman voimalla mennään eteenpäin.

Nyt olisi puolueilla aika tarkistaa linjojaan ja uskottavuuttaan. Kansa ei usko asioiden ratkaisuun äänestämällä. Voi tulla aika, jolloin sisäinen turvallisuus järkkyy ja syntyy levottomuuksia. Poliitikot ovat vieraantuneet kansasta.

Tänä aamunakin kuulin televisiosta, että eräskin Tanskan EU-parlamentaarikko oli nostanut joka päivälle kulukorvauksia, yli 1300 markkaa, mutta ei ollut osallistunut kertaakaan kokouksiin.

Tällaisia kulukorvauksia nostavat myös meidän edustajamme Euroopan Unionilta. Kuinkahan moni lähti ehdolle vain suurten tulojen takia. Muutamassa vuodessa voi pistää sivuun pari miljoonaa markkaa puhtaana tulona. Eikö juuri tällainen moraaliton touhu ole sitä, joka nakertaa kansakunnan yhtenäisyyttä? Näitä ei poliitikot puhu, eikä kansalaiset arvaa kysyä.

 

Olen tässä ollut sairaslomalla ja loma jatkuu. Ei malta olla kuitenkaan kokonaan pois kirjoituskoneen tai päätteen äärestä. Jos ei joskus saa kirjoittaa, niin sairastuu entistä enemmän. Äkkimuutos elämään voi olla kohtalokasta. Hissun kissun pitää opetella laiskaksi.

4.11.1996

 

ELÄMÄ ON LUOPUMISTA – KEHDOSTA HAUTAAN

 

Elämä ei ole pelkästään voittoja ja tavoitteiden saavuttamista, mutta se on myös menettämistä kehdosta hautaan. Seuraavissa pakinoissa käsittelen tätä aihetta läheisestä ympäristöstä.

 

– Vievät tissivierolle, jumalauta, parahtaa viisivuotias Hermanni-poika tuskaisena myllykuorman päältä piippua imeskellen.

Matintalon vanhaan perinnetaloon syntyi odotettu esikoinen ja toivottu suvun jatkaja. Poika sai kasvaa vanhempien hellän rakkauden keskellä ja virikkeellisessä ilmapiirissä. Matintalo oli vanha maalaistalo, jossa asui monta sukupolvea ja talo oli myös sen ajan mukaan kylän ukkojen, kulkumiesten, kauppiaiden ja rahtimiesten tuttu kokoontumis- ja kortteeripaikka.

Iltaisin talon tuvassa lenteli tarinat ja kummitusjutut, kun ukot kokoontuivat kuulemaan kaukaa Savosta tulleiden rahtimiesten uutisia maailmanmenosta ja siinä turinoitiin säistä, ennustuksista ja kerrottiin miestapot ja kummitusjutut.

Herkko-poika varttui tällaisessa ympäristössä ja oli myös talonväen lisäksi kulkijoiden ja muiden vieraiden huomion kohteena. Herkko sai osakseen paljon sellaista, mitä muut lapset eivät saaneet. Äidin rintojen makeasta maidosta Herkko sai nauttia aina tarpeen tullen. Luontevasti Herkko kiepsahti lattialta kesken leikkien ujostelematta äidin syliin ja pyysi tissiä.

Tätä ei äiti raaskinut kieltää esikoiseltaan, mutta isää tämä alkoi jo huolestuttaa. Senpä vuoksi hän ei pahemmin torunut Herkkoa, kun huomasi, että hän oli oppinut myös piipunpolton ja sai aina tuvan miesväeltä piippuunsa täytettä. Näin Herkolla oli jo kaksi nautintoainetta, jota harva viisivuotias sai osakseen. Herkon isä arveli, että jos tuo tissihomma jäisi pois, kun poika polttaa piippua.

Herkko oli jo viisivuotias, eikä äidin tissi näyttänyt jäävän pois, vaan Herkko vieraili luontevasti vuoroin äidin rinnoilla ja piipun parissa. Isää huoletti myös se, että Herkosta oli tullut kovin vilkas ja omaksunut jo kauppamiesten elkeitä ja oli naapurin isännänkin mielestä pikkuvanha ja veijariksi tuleva. Äitikin jo mietti asiaa, mutta ei tietenkään raaskinut puhua siitä isännälle, vaan verisiteet lapseen olivat lujat ja äidinvaistot lämpimät.

Herkon isä oli jo pitkään ajatellut, että tuleeko tuosta pojasta tilan jatkajaa vai tuleeko siitä hevoskauppias. Perintötalon rasitteet ja velvoitteet painoivat isännän mieltä. Isannuuden jatkamisen lenkkiin ei saa tulla katkeinta. Vuosisadat on talo ollut samalla suvulla ja mennyt isältä pojalle. Täytyisi saada särkymävaralta toinen poika.

Olihan sitä yritetty. Isäntä ja emäntäkin tiesivät sen, että niin kauan kuin Herkko on rinnoilla, ei uusi raskaus helposti lähde alkuun. Muutoinkin kesä oli ollut raskas ja eikä isäntä ollut paljon suonut sellaisia ilonhetkiä, jotka olisivat sytyttäneet ja päästäneet biologisen ihmeen, eli hedelmöittymisen tapahtumaan.

Pitkin syksyä isäntä mietti asiaa vakavasti pohdiskellen hevosia illastaessaan ja yksinään pihapiirissä käyskennellessään.

Vähitellen hänelle kypsyi syksyä kohti ajatus. Jospa vietäisiin Herkko tuonne Kotilanpäähän sukulaistaloon muutamiksi viikoiksi tissivierolle. Nehän ovat körttisiä ja muutenkin vakavamielisiä. Kun tuo Herkko on oppinut rahtimiehiltä kaikenlaisia rivoja juttuja, niin jospa se Herkon suu siellä vähän siellä siivoontuisi ja alkaisi miehistymään.

Herkon kehityksen lopputuloksesta ei isäntäkään ollut varma, vaan mielessä iti ajatus toisen pojan saamiseksi taloon. Vihdoin hän uskalsi eräänä iltana esittää ajatuksensa vaimolleen. Siihen oli tullut otollinen hetki, kun onnistuneen lehmänpoi’ituksen jälkeen oli muutenkin talossa myönteinen ilmapiiri. Siinä aviovuoteessa hän hiljaa alkoi vakaasti kertomaan emännälle suunnitelmia Herkon osalta. – Ensi viikolla olisi tarkoitus käydä Jyrkässä myllyssä uutisia käyttämässä ja siinä voisi myllykuorman päällä viedä Herkon Kotilaan.

Emännälle se oli kova paikka, eikä vastausta tullut heti. Tuskaista kääntelyä ja huokailua vuoteessa. Se olisi liian suuri elämänmuutos, ja miten Herkko siihen suhtautuisi. Isännän täytyi jatkaa taivuttelua. – Jos minä sillä samalla reissulla kävisin ostamassa Vähäsarjan Antilta sinulle pompisisen hamekankaan, niin saisit pyhäinmiehenpäiväksi uuden leinigin.

Näin isäntä arveli pehmittää myös kotipeltoa hedelmällisempään kuntoon, että se siemen itäisi, joka turvaisi talon jatkuvuuden.

Emännän lopulliset mahdollisuudet isännän päätöksen muuttamiseen olivat minimaaliset, mutta isäntä ei halunnut patistella, vaan halusi olla emännälle poikkeuksellisen kohtelias ja huomaavainen. Olihan siinä olemassa isännällä omat tausta-ajatuksensakin. Nyt ei ole syytä kylvää eripuraisuuden siementä, että jatkoajatukset toteutuisivat, pohdiskeli isäntä jurossa päässään.

Vihdoin tuli myöntymisen merkki ja loppuyö nukuttiin rauhallisesti. Asian tärkein puoli, eli Herkon informoiminen jäi tietenkin äidin asiaksi. Sen viikon tapahtumista äidin ja Herkon henkisistä kamppailuista ei ulkomaailma paljon saanut tietää. Sen verran havaittiin, että niin äidin kuin Herkonkin silmät olivat usein itkusta punaiset ja ruokahalu viikon aikana vähäinen. Pois oli Herkon vilkkaus ja muutenkin tuvassa syksyn alakuloisuus. Äidin rintaa ja piippua Herkko kuitenkin nautti tuon viikon aikana kaksinkertaisen määrän.

Tuli sitten syyskuinen perjantaiaamu ja lähtö oli käsillä. Isäntä oli tehnyt kolukärryjen pitkille lavoille myllykuorman valmiiksi. Äiti valmisti tuvassa poikaansa raskaaseen lähtöön aineellisesti ja henkisesti. Vähäiset vaatteet ja tupakat nyttyyn ja lämmin leipä tuliaisiksi sukulaistaloon.

Niin nousi Herkko isänsä taakse myllykuorman päälle ja raskaasti nousi Herkon nuori murheen täyttämä rinta, kun Punno-tamma lähti liikkeelle ja jätti tutun kotipihan äidin katsoessa kyynelsilmin salaa verhojen raosta.

Noustiin maantielle ja naapurin puolisokea Pekka-ukko oli tienvarressa keppinsä kanssa. Punno-tamma pysähtyi käskemättä ja siinä vaihdettiin muutama sana. Pekka-ukon katse kiinnittyi Herkko-poikaan ja hän tiedusteli, mihin Herkko oli menossa. – Tissivierolle vievät, jumalauta.

Matka jatkui. Joka Punnon askeleella jäi taakse tuttu kotikylä. Veelanninpuhto ja tutut lapsuudenmaisemat. Jokainen kivi ja harmaa aitariuku näyttivät syksyisessä aamukasteessa itkevän Herkon mukana elämän katoavaisuutta. Ajettiin jo läpi köyhän ja ankean Kytöpuhdon. Jokainen metri oli Herkon kohdalla luopumista lapsuudesta ja sen iloista ja nautinnoista. Päässä takoi vain ajatus: – Tissivierolle, jumalauta.

6.11.1996

 

Poliitikot puhuu, mitä sylki suuhun tuo. Niin isot kuin pienet. Raivion Asko on viisas mies ja hän totesi, että aina pitää poliitikkojen puheiden päälle suorittaa oma siivilöinti ja tulkinta asian oikean laadun selvittämiseksi. Jospa me kaikki olisimme yhtä valveutuneita kuin Raivion Asko, niin yhteiskunta olisi paljon terveempi, eikä koiruuksia pääsisi tapahtumaan.

Vaikka kuinka valitsemme rehellisiä ihmisiä edustajiksemme, niin ennen kuin kukko kolmasti laulaa, he kieltävät totuuden ja unohtavat mille asialle heidät on laitettu.

Röyhkeys on huipussaan. Niin Donner, Väyrynen ja kumppanit ovat varmasi olleet EU-asialla vain suurten palkkioiden takia. Jos Väyrynen haluaisi todella vaikuttaa Suomen päätöksiin EU-rahaliitosta ja muusta, niin täällä hänen pitäisi olla, eikä Saksassa. Raha ratkaisee. 90.000 markkaa puhtaana käteen ja 1.400 markkaa kulukorvausta päivältä on kenelle tahansa raadolliselle ihmiselle riittävän suuri houkutus myydä omatunto ja ihmisyys rahan alttarille.

 

Entäs omat poliitikot ja valitut luottamushenkilöt? Otetaanpa vaikka Revon Sähkön hallintomiehet. Revon Sähkö on laitos, joka on rakentanut hyvien vuosien aikana sellaisen byrokratian ja kasvanut niin röyhkeäksi, että se suorittaa omaa verotustaan kuluttajilta. Yhtiötä hallitsee kuitenkin kuntien valitsemat luottamusmiehet, jotka piut paut piittaavat siitä, kuinka rankalla kädellä kuluttajia verotetaan.

Revon Sähkö on toimissaan kulkenut moraalisesti kauhistuttavaa tietä ja läheltä rikoksen rajaa. Ihme ja kumma, että kukaan ei ole pyytänyt Oulaisten nimismieheltä tutkintapyyntöä siitä, onko yhtiön johto ja hallitus menetellyt yhtiöjärjestyksen mukaisesti ja pyrkinyt vain tuottamaan sähköä mahdollisimman edullisesti kuluttajille.

Nyt yhtiöstä on tullut pöhöttynyt, mätä pankkiiriliike, joka kerää ylimääräisillä sähkölaskuilla lähes 200 miljoonan käteisvarat ja rahastot. Revon Sähkö lainaa kunnille kuluttajien rahoja ja kunnathan osaavat kyllä menoja löytää.

Näin puhuivat luottamusmiehet viime kesänä ja syksynä valtuustossa: Suurimman osakkaan, Nivalan kunnan edustajana Revon Sähkön hallituksen puheenjohtajana Martti Järvelä julisti Nivalan valtuustossa, että yhtiö tulee palauttamaan voittoja kuluttajille. Kunnille ne eivät kuulu, koska kunnat eivät ole mitään yhtiöön satsanneet, vaan esimerkiksi Nivalan kunta on saanut kuluttajien liittymistä jo korvausta Revon Sähköltä 18 miljoonaa markkaa.

Miten kävi? Yhtiön tilinpäätös osoitti 20 miljoonan voittoa. Hallitus ei esittänyt markankaan palautusta, vaan koko 20 miljoonan markan voitto esitettiin siirrettäväksi taseessa voittotilille.

Revon Sähkön yhtiökokouksessa edustaa Nivalan kuntaa Paavo Karttunen ja Keijo Toivoniemi. Keijo Toivoniemi julisti samassa valtuuston kokouksessa, että hän tulee huolehtimaan siitä, että nyt isännän ääni kuuluu Revon Sähkön yhtiökokouksessa ja kuluttajille tullaan palauttamaan yhtiön viime vuoden voitto. Mitenkäs kävi. Yhtiökokous hyväksyi hallituksen esityksen vastaisesti kuuden miljoonan markan osingonjaon kunnille.

Eikö tässä ole mitään hälyttävää? Luottamusmiehet saavat puhua löristä niin kuin hevonen veteen paskantaa, mitä tahansa ja tehdä toisin. Se vaan tiedoksi kaikille sähkölaskun maksajille, että jos luottamusmiehet päättäisivät, niin Revon Sähkö voisi antaa kahdeksan kuukauden sähkölaskut anteeksi, yhtiön taseen vielä pysyessä muun elinkeinoelämän mukaisella terveellä tasolla. Yhtiöllä on varoja ja rahastoja saman verran kuin vuoden liikevaihto. Yhtiöllä on sellaista toimintaa, joka sille ei kuulu ja henkilökuntaa voisi puolittaa päätoiminnan kärsimättä. No, kun ei ole isäntää talossa, niin Rantanen renkinä saa hillua kuin haluaa.

 

Tämä sama velttous näkyy myös Nivalan kunnallishallinnossa. Siitä ei voi haukkua muuta kuin Keskustaa. Lipposen hallitus kehotti kuntia laskemaan veroäyriä, että kansalaisten verorasitus pysyisi kohtuullisena. Miten on käymässä Nivalassa?

Nivala sai 700.000 markkaa Revon Sähköltä osinkoja. Äyrimäärä on kasvanut viime vuosina reippaasti yli arvioidun. Kunnalla olisi siis liikkumavaraa, jos tahtoa löytyisi. Nyt kuitenkin esitetään veroäyrin korottamista 18 penniin. Näinkö lyödään Lipposen esitys taas lättänäksi? Nivalalaiset joutuvat kunnallisveron, valtionveron ja Revon Sähkön veron ja monien muiden maksujen ja verojen rasittamiksi entistä enemmän.

Nivalan päättäjille ei näy menevän kaaliin, että 1980-luvun hulluina vuosina luotu yliorganisaatio on liian kallis ylläpidettävä veronmaksajille. Jokainen viran saanut istuu kuin juurisaavi eläkkeelle saakka kunnantalolla, vaikka homma on vain sisäistä paperinpyöritystä. Yhdessä asiassa minä olen EU:n kannalla, koska se takaa toteutuessaan sen, että julkista sektoria leikataan raskaasti ja kuntien valtionosuuksia leikataan. Se on kuitenkin vasta kolmen vuoden kuluttua.

Kyllä pitäisi pystyä ajattelemaan jotain järjellä. Neljä päävirkaa sivistystoimen puolella ja heillä omat koneistonsa. Kaksi terveystarkastajaa ja liuta henkilöitä teknillisellä puolella, joiden työn tehokkuus ja tuottavuus on vähintäänkin kyseenalaista. Sama kait se jos olisi varaa, mutta kun ei niin ei.

En usko, että malli muuttuu. Kun on luottamustehtävään tullut valituksi, niin mitäs turhaa itseään haukuttamaan. Homma jatkuu, mutta pää tulee vetävän kouraan, sanokaa minun sanoneen, totesivat ennen vanhat viisaat miehet.

13.11.1996

 

Olen röykyttänyt Pohjanmaan Puhelinosuuskuntaa ja Revon Sähköä ainoana nivalalaisena jo monen vuoden ajan julkisesti. Muistaakseni Heikki Häyrynen yhtyi kerran mielipiteisiini ja kirjoitti, että Revon Sähkö voisi elvyttää alueen elinkeinoelämää ja vahvistaa yksityisten ihmisten taloutta niillä kymmenillä, nykyisin jo yli sadalla miljoonalla, palauttamalla keräämänsä varat kuluttajille.

Röykytin vieläkin ja jatkan niin kauan, kun tulosta syntyy. Nyt Toivoniemi lupaa, että hallitus ei korota hintaa. Se ei vielä kuluttajaa helpota. Se on sillä lailla, jos paikallislehti ei tartu asioihin, niin se ei ole paikallislehti. Joskus pitää ottaa lujastikin, että luottamushenkilöt ryhdistäytyisivät. Useimmat ovat heistä sellaisia, jotka istuvat kiltisti liittovaltuustoissa ja hallintoneuvostoissa vuosikymmenet ja pitävät siivon miehen pyhimyskehää ja mainetta yllä.

En ole saanut Revon Sähkön viimeistä vuosikertomusta, mutta jotain tiedän. Siellä on tileillä ja kunnalle lainattuna rahaa tälläkin hetkellä pitkästi toistasataa miljoonaa, kuluttajilta kerättyjä ylimääräisiä maksuja. Toimikaa luottamusmiehinä niin, että nämä rahat palautuvat kuluttajille. Vasta sitten annan tunnustusta. Ei näistä kirjoituksista. Ei se Revon Sähkön omistajapoppoo niin suuri ole, etteikö voisi toisten osakaskuntien edustajien kanssa saada aikaan sellaisia päätöksiä, jotka purisivat.

 

Mitenkäs siinä nyt näin kävi, että Nivalan Kaupunki on yks-kaks rutiköyhä? Ei siitä ole kauan, kun valtuustossa vielä hymisteltiin, että Nivala se vaan porskuttaa rahojen kanssa.

Jotkut luottamusmiehet kyllä jo silloin tiesivät, että tätä hyvää ei kestä kauan ja joudutaan puuttumaan rakenteisiin. Kaupunginjohtaja Paavo Karttunen osoitti tämän laskelmilla.

Sain itselleni hyvää uskonvahvistusta viikonlopun aikana televisio-ohjelmasta, jossa esiteltiin yhteiskuntarakenteen kehitystä 1980-luvun alusta näihin päiviin. Ohjelmassa todettiin, että 1980-luvulla julkinen sektori kasvoi kaiken muun höyvötyksen ohella valtavasti ja tätä virheiden vuosikymmentä on ollut vaikea purkaa.

Pankit ja yritystoiminta on sen jo tehnyt, mutta kunnilta se ei ole onnistunut. Vasta nyt, kun valtion on pakko säästää ja pudottaa valtionosuuksia kunnilta, on Nivalassakin havahduttu todellisuuteen. Nivalassahan valtionosuudet ovat olleet asukasta kohti maan korkeimpia. Se johtuu suureksi osaksi kuntalaisten pienistä verotuloista. Täällä on vähän sellaisia ihmisiä, jotka maksaisivat satojatuhansia veroja. Enimmäkseen olemme tasaisesti pienituloisia.

Kunnassa valmistellaan ja hyväksytään viisivuotis-suunnitelmat. Ne valmistellaan virkamiesjohdon taholta. Vaikka valtionosuusleikkaukset tulivat osin yllätyksenä, olisi tähän pitänyt pystyä talonpoikaisjärjellä jo varautumaan ainakin pari- kolme vuotta sitten.

Eikä tämä ole vasta kuin alkusoittoa. Jos ja kun Euroopan Unioni toteutuu kaikkine rahaliittoineen, niin ensimmäisenä tulee jäsenvaltioiden tehtäväksi budjettien tasapainottaminen ja raju julkisen sektorin leikkaus, joka koskee enimmän Suomea ja Ruotsia. Siihen on aikaa vain kolme vuotta.

Kolmen vuoden kuluttua loppuu myös maatalouden siirtymäkauden tuet. Vaikka maatalous suoranaisesti ei maksa paljon veroja, koska yrittäjiä on niin vähän, niin välillisesti maatalouden alasajo merkitsee melkoista leikkausta kauppaan ja jalostustoimintaan. Siitä seuraa lisää työttömiä ja verotulojen menetyksiä.

Minä luulen, että tulee aika, jolloin koko kaupungintalon väki mahtuu kiltisti ala-aulaan töihin ja hommat hoituu silloinkin.

Veroäyrin nostaminen ei ole mikään ratkaisu. Varttipennin nostaminen tuo tuon 1,2 miljoonaa. Saihan kunta Revon Sähköltä 700.000 osingonpalautuksen ja metsien myynnistä erään tiedon mukaan runsaan miljoona markkaa.

Kunnallisvero koskee samalla rajuudella niin pienituloisia kuin suurituloisia. Sen vuoksi se on varsinkin pienituloisille perheille raskas, kun vielä heiltä leikataan perhetuissa ja maksatetaan lisälaskua bensiinissä ja autoveroissa.

Valtuusto käsittelee asiaa ensi torstaina. Kuntalaiset voisivat ottaa yhteyttä valtuutettuihinsa ja tiedustella missä ollaan menossa mitä mieltä he ovat verojen korotuksesta. Valitettavasti vain harva kuntalainen muistaa pitää yhteyttä omaan valtuutettuunsa.

 

SDP:n sisälle on muodostumassa myös omat paineensa. Pitkään ”takarivin Taavina” eduskunnassa istumaan joutunut Erkki Tuomioja on alkanut näyttämään karvansa päästyään eduskuntaryhmän puheenjohtajaksi. Tuomioja täräytteli, että Suomen ei tulisi kymmeneen vuoteen mennä EU:n rahaliittoon, koska siihen ei olla valmiita. Hän on viitannut myös Ruotsissa tehtyyn asiantuntijaselvitykseen, joka ei suosi Ruotsin liittymistä yhteiseen eurorahaan. Suomessa näyttää hallitus yksin tietävän, mikä on kansakunnan etu. Lipponen antoi ilmeisesti myös Tuomiojalle palautetta, julistamalla viikonvaihteessa, että Ruotsi tulee pian perässä. Aika uskaliasta lähteä naapuria neuvomaan, jolla on sentään parempi itsetunto kuin nuorella Suomi-nimisellä valtakunnalla, joka hötkyilee aina mitä isot sanovat.

Olisin sitä mieltä, että Suomessakin pitäisi tehdä vastaava selvitys kuin Ruotsissa. Vaikka selvitettäisiin muutama asia. Miten palkat ja eläkkeet leikkaantuvat? Kuinka pieneksi julkinen sektori saneerataan Suomessa? Miten käy Suomen maatalouden? Nyt olisi vielä kansalaisilla harkinta-aikaa, jos olisi luotettavaa tietoa EU:n täydellisestä toteutumisesta rahaliittoineen ja Nato-jäsenyyksineen. Nehän toteutuvat tällä menolla aivan varmasti.

Kohta meillä ei ole itsellä päätösvaltaa. Kaikki on kyseltävä Brysselistä, miten menee. Niinhän se kyseli entinenkin isäntä, jolta vallan oli napannut tarmokas emäntä, naapuriltaan: – Tiijäkkö meneekö meijän emäntä iltasella kylään? Tiijäkkö meenkö minä?

20.11.1996

 

Historia toistaa itseään. Suomenkin historia ei aina ole sankarillinen ja joskus halutaan unohtaa ikävät asiat. Vapaussodasta, veljessodasta tai sisällissodasta, miten mikin haluaa ymmärtää, ei ole paljon uskallettu kirjoittaa. Nyt on tullut uusia kirjoja mm. Heikki Ylikankaalta. Tampere on yksi katkera paikka Suomen historiassa. Eräs nivalalainen vapaussoturi kertoi minulle, että hän on Tampereen valloituksen jälkeen ollut mukana talvi- ja jatkosodassa, eikä kummassakaan nähnyt niin hirvittävää näkyä, kun Tampereen valloituksen jälkeen. Siellä oli ammutut eläimet ja ihmiset sekaisin kadulla. Siinä näki valloittajien raakuuden. Sama olisi varmasti ollut tilanne, jos punaiset olisivat voittaneet. Niin katkerat olivat mielialat ja ihminen on peto.

 

Nuori itsenäinen Suomi oli epävarma 1917 jälkeen. Itsetuntoa tai hallituskykyä ei tuntunut olevan. Sama tilanne kuin Venäjällä nykyisin. Vuosisataisesta vieraan vallan ikeestä selviytyminen ja omille jaloille nouseminen ei sujunut helposti. Ei oltu opittu olemaan isäntiä omassa maassa. Niin oli silloin Suomessa ja nyt Venäjällä. Kaikki on sekaisin naapurissa.

Suomi ei luottanut omaan hallintakykyyn ja itsenäisyyteen vaan oikeisto valitsi maalle saksalaisen kuninkaan. Hessenin prinssistä piti tulla Suomelle turvatae, kun ei luotettu omiin voimiin. No, tämä ei toteutunut.

Tästä valinnasta on kulunut nyt kohta 80 vuotta, mutta jälleen Suomi huutaa Saksasta päämiestä. Nyt asialla on kokoomuksen lisäksi demarit ja ruotsalaiset. Vängällä pitää päästä liittokansleri Kohlin syliin. Kaikki ladotaan pöydälle ja anellaan pääsyä saksalaiseen komentoon.

Sinne pannaan 80 vuoden itsenäisyys kaikkineen. Oma raha, talvi- ja jatkosodassa verisesti puolustettu itsenäisyys ja kansalliset tunteet. Ei koskaan 1917 jälkeen suomalaisten itsetunto ole ollut niin alhaalla kuin nyt. Kaikki on myytävänä, jos vain päästään Euroopan herrojen pöytään. Vaikka vaan takarivin Taaviksi, niin sekin riittää, eikähän Suomen kokoisella valtiolla ole muuta mahdollisuutta, vaikka Ahtisaari änkää suurten Euroopan johtajien kanssa eturiviin valokuvissa. Isoja herroja hymyilyttää. Tähän sopii erittäin hyvin se vanha toteamus, että kouhon eväät ensin syödään. Ruotsilla ei ole kiire unioniin ja kruunusta luopumiseen. Norja ei hamua laisinkaan.

 

Tulihan se sitten viikonvaihteessa kaikille uutisia seuranneille selväksi, että kansalta ei kysytä luovutaanko markasta ja mennäänkö yhteiseen valuuttaan. Aho ja Niinistö vaihtoivat vain mielipiteitä siitä, hyväksytäänkö liittyminen ja raha eduskunnassa yksinkertaisella enemmistöllä ja tarvitaanko erikseen äänestystä markasta luopumisesta, kun kerran on jo kansa hyväksynyt Euroopan Unionin, eli liitovalion. Se niistä puheista, etteikö Suomi luopuisi omasta rahasta ja liittyisi Natoon. Kaiken ovat herrat jo päättäneet.

 

Nämä ovat kaukaisia asioita tavalliselle kansalaiselle. Sen vuoksi sallittaneen esimerkki matalammalta tasolta, että tilanne tulisi konkreettisemmaksi.

Suomella on budjetti 200 miljardia. Velkaa on kaksinkertainen määrä, eli 400 miljardia. Korkoihin menee enemmän kuin koko sivistystoimeen, peruskoulut, lukiot, yliopistot, tutkimus ja tiede. Vanhuksia, lapsi ja työttömiä on kaksi kolmasosaa. Työssäkäyviä yksi kolmasosa. Muutetaan tämä nivalalaiseen pikkutilaan.

Talon meijeri- ja mullitilit ovat yhteensä 200.000 markkaa. Talossa asuu syytingillä (pienellä MYEL-eläkkeellä vanhukset, jotka ovat aikanaan tyhjästä aloittaneet). Kolme nuorinta lasta käy koulua. Kolmesta pojasta yksi käy Saarisella hitsaamassa. Kaksi istuu vinttikamarissa ja tupakoi. Isäntä on vähän saamaton ja yksinkertainen. Huusholli vuotaa joka puolelta. Talossa on jo velkaa 400.000 ja joka vuosi velka lisääntyy 40.000 markalla. Raha ei riitä korkoihin, vaan on pitänyt myydä jo yksi maapala. Pieni metsälohko ja osuus kenttäsirkkeliin (valtionyhtiöiden myynti).

Naapurin iso-isäntäkin on jo huomannut ajat sitten, että kauan ei pankit anna lainaa ja kohta on naapuri iso-isäntä (Kohl) aprikoinut, että tuosta saa sitten näpevästi konkurssihuutokaupassa lisämaita. Sillä on vielä näpevä metsäpalsta tuolla Sarjankylällä ja pieni lampikin. Siihen saisi mukavan metsästysmajan lammen rannalle. Isäntä itse ei olisi kovin halukas tulemaan isoon taloon torppariksi, kun on vähän jäänyt luojalta saamaan ja tykkäisi olla isojen isäntien seurassa ja kehaistavanakin joskus.

Iso-isäntä (Kohl) tapaa sitten myllyreissulla muita Nivalan isäntiä (Ranska, Englanti, Italia) ja kysäisee varovasti heidän mielipidettään, jos hän ottaisi tuon torpan ja väen holhoukseen. Isännät nyökkäävät hyväksyvästi. Onhan se hienompi tapa kun päästää konkurssiin. Saahan sen jotenkin itsensä kannattamaan. Pistää sieltä takapalstalta vähän aukoksi ja kyllä ne vanhukset joutaa jo siitä kunnalliskotiin. Eikä niille aikamiespojille ilman eestä mitään anneta. Joutavat risusavottaan ja käärimään sätkää. Ei ole vara paperossia polttaa. Kakarat joutavat vintata pyörillä kirkolle kouluun ja viedä eväät mukanaan, suotta sitä linja-autolla ajeluttaa nuoria ja terveitä kakaroita.

Näin tapahtuu. Hynttyyt lyödään yhteen, mutta ehdolla, että torppari maksaa joka vuosi 10.000 markkaa isännälle kontrahtia siitä hyvästä, että pääsee samaan seuraan (Suomen EU-jäsenmaksu 10 miljardia).

Näin tapahtuu, mutta arvatkaapa kumpi lähtee meijeritiliä hakemaan ja kumpi Maataloustuottajain kokoukseen äänestämään. Kaapolla ei ole sinne asiaa. Kerran vuodessa Kaapo kutsutaan lahtivellille isoon taloon (Euroopan Unionin päämiesten konferenssiin) ja siinä Kaapokin (Ahtisaari) saa seisoa isäntien joukossa ja tarjoavat ne Kaapollekin lasin konjakkia ja oikein sikarin.

Kaikki menee latujaan. Eräänä päivänä isäntä suorittaa tarkastuksen myös mökin osalta. Astuu harmajaan tupaan. Huomaa seinällä Paavo Nurmen kuvan ja isännän talvi- ja jatkosodan mitalit ja Atria-laatulihantuottajain kunniakirjan sekä lipaston päällä paljon soitetun gramofonin levyn, jossa on Sibeliuksen Finlandia. Isäntä tuumaa, että nämä ovat enää turhaa pröystäilyä ja kerää tavarat omaan huostaansa.

Se oli sen torpan tarina – Suomen tarina.

11.12.1996

 

Olin viikon ”maailmassa”. Kiertelin tässä viikon ajan vanhoja tuttuja tapaamassa. He ovat niitä ihmisiä, jotka eivät odottaneet itsenäisyyspäivän mitaleita. He eivät istu herrojen pöydissä. Ihmisiä kuitenkin. En tunne pahaa mieltä siitä. Kävihän Jeesuskin tapaamassa sellaisia ihmisiä, joita muut eivät pitäneet ihmisinä. Minulla ei tosin ollut vietävänä heille kahta leipää tai viittä kalaa. Armon-, pelastuksen ja ilon sanomasta puhumattakaan. Kunhan kuuntelin.

 

Kuuntelin itsenäisyyspäivänä herrojen puheita. Kauniita juhlapuheita. Kaikki kantoivat mukamas huolta työttömistä ja nyt on keksitty puolihulluille uusi nimitys: syrjäytynyt.

Kuuntelin kolme viikkoa sitten Kuopion uuden piispan, Ville Riekkisen, virkaanastujaissaarnaa. Se jäi mieleeni. Ville puhui lyhyen ajan sisällä toisen kerran merkittävässä tilaisuudessa, eli itsenäisyyspäivän juhlajumalanpalveluksessa. Ville Riekkinen uskalsi ottaa vahvasti saman asian uudelleen esille ja läsnä oli koko valtakunnan kerma pääministeriä lukuun ottamatta. Lämpenin ja minulle heräsi toivo ja usko: Tästäkö Suomen kansalle tulee toivottu uusi messias, joka pelastaa meidät? Maallinen valta ei siihen pysty.

Meillä on kaikki hyvin. Jaettavaa olisi, vaan emme jaa. Vertauskuvallisesti meillä on teiden ja aitojen varsilla kolmasosa kansaa sokeana ja avuttomana ojentamassa kättä. Mutta kaikki kulkevat ohi. Meillä ei ole uskoa ja lähimmäisen rakkautta.

Katselkaapa ja lukekaapa kaikkien niiden kansojen kärsimyksiä ja historiaa, joissa on suuri köyhyys, mutta vahva usko. He kestävät. Esimerkiksi Balkanin maissa, Romaniassa ja muualla. Siellä on todellista köyhyyttä. Sama on tilanne Meksikossa ja Väli-Amerikan maissa. Siellä on köyhyyttä, mutta siellä on vilpitön usko.

Heillä on pyhimyksenkuvat, joita palvotaan. Heillä on pyhimykset ja usko, joka ei ole muodollista. Näissä maissa usko on käytännön elämää. He tarjoavat vähäisistäkin tarvikkeista leipää ja viiniä lähimmäiselle ja se on rakkautta. Siellä pyhimyksenkuvat ovat teiden varsilla ja heitä palvotaan. Heille usko antaa voimaa ja he kantavat huolta lähimmäisestä.

Miten on Suomessa? Ajattelin, että jos voittaisin lotosta, niin toteuttaisin yhden aikeistani. Tilaisin kälyltäni, Vikaisen Juhanilta, pyhimyksenkuvan. Hänellä näyttää niitä olevan jo valmiinakin. Veisin sen Veelanninpuhtoon kantatien varteen näköalapaikalle. Laittaisin siihen sitten munalukolla keräyslippaan ja siihen tekstiksi: Auta rupusakkia. Menisin sitten kyttäämään siihen Hautamäen Saulin metsään ja katsoisin sekundaattorin kanssa, kuinka kauan suomalainen luterilainen antaa olla pyhimyksen paikallaan. Ei varmaan kestäisi kolmea minuuttia, kun se olisi seuraavan ohiajajan auton takakontissa. Kuka epäilee etteikö näin tapahtuisi? Siinä mittaa meidän suomalaisten uskon määrä ja aitous.

 

Missä on meidän uskomme ja lähimmäisenrakkautemme? Meidän uskomme on samanlaista kuin Amerikassa ja muissa kapitalistisissa maissa. Mitään ei anneta – mistään ei luovuta. Sunnuntaina katsomme televisiojumalanpalveluksen, jos ei satu olemaan raveja ja bingoa samaan aikaan. Amerikkalaisilla se on vielä vahvempaa ja lujempaa. Heillä on vara valita 26 televisiokanavasta se saarnamies, mikä eniten kiinnostaa. Sillä ei ole väliä mitä kirkkokuntaa, kunhan puhuu omaa kieltä. Se valitaan, joka osaa palavimmin huutaa ja laajimmassa kaaressa käsillään huitoa.

Missä ovat meidän pyhimyksemme? Onhan niitä ja tosi runsaasti. Niitä myös palvotaan, suurimmat hallit, 4-vetotraktorit, Mersut ja jääkiekkosankarit. Temppelit täyttyvät hurraavista ihmisjoukoista ja melu kuuluu maan ääriin. Valitettavasti siellä ei palvota muita jumalia, kuin ihmistä ja hänen tekojaan, miten hän lyö toisen.

Vielä muutama vuosikymmen sitten maanviljelijätkin rukoilivat sadolle kasvua ja lehmänpoikimiselle menestystä. Silloin oli vain Jumalanviljaa ja Jumalanleipää. Nyt on Nivalan Leipää, Oululaista ja monta muuta, mutta kysypä kauppasi leipämyyjältä, että saisiko teiltä ostaa Jumalanleipää, pian lähtisi järkyttynyt myyjä soittamaan poliisia.

Enää ei maanviljelijä rukoile. On paremmat konstit hänellä mielestään. Jos tuorerehusato ei lähde pitkän kuivuuden jälkeen kasvamaan, niin ei hän rukoile sadetta. – Pannanpa, perkele vieköön, 600 kiloa typpirikasta lisää, niin eiköhän lähde ja tule kosmoksen värisenä.

Murros taisi tässäkin tapahtua tuolla Haapaperän seuroissa. Siinä valiteltiin surkeana rovastille pitkää kuivuutta ja kerrottiin tärkeänä, että on koitettu rukoillakin sadetta. Siihen vastasi jämäkästi valistuneempi isäntämies: – Se on turha rukoilla niin kauan kun tuuli on lännellä.

Olemmeko kristittyjä? Luopuuko SAK ja Akava kannoistaan, että palkkoja ei pudoteta 30 prosentilla ja jaettaisiin tasan. Kuka ei arvaa lopputulosta? Lähtisikö talonemäntä viemään leipää ja sianlihaa työttömälle vähäsaattoiselle ja syrjäytyneelle. – En vie. Sillä on ansiosidonnaiset päivärahat ja näkyy riittävän rahaa viinaan ja tupakkaankin.

 

Oliko koko kristinuskon tuominen näille pohjan raukoille rajoille lainkaan viisas homma? Meillä oli jo jumalat, joita palvottiin. Oli omat jumalat maalle, vedelle ja metsälle. Elimme onnellisina.

Meiltä ei kysytty mielipidettä. Se tuotiin vängällä. Työnnettiin pää Kupittaan lähteeseen ja kastettiin kristityksi. Yritettiin vastustaa ja tapettiin piispakin. Niin me täällä Kalajoen emäseurakunnan pahamaineisessa kappelikunnassakin vastustettiin. Kun ensimmäinen kappalainen ryhtyi keräämään kymmenyksiään, niin nirri pois ukolta.

Kristinusko ei ole ainakaan vielä juurtunut uskoksi. Se on osa tätä helvetillistä ompeluseuraa, jota sanotaan esivallaksi. Jos arvioisin, että vain viisi prosenttia on todellisia kristittyjä, niin luku lienee lähellä oikeaa. He ovat valmiina antamaan omastaan ja rakastamaan lähimmäisiään. Kolmisenkymmentä prosenttia on muodollisesti luterilaisia, jotka katsovat olevan siitä heille jotain hyötyä. Lopulle, eli suurimmalle osalle kansasta on aivan yksi hailee koko kirkon kanssa.

Tämä kansakunta on kehittynyt niin, että ihmisten ei tarvitse välittää muusta kuin autosta, kännykästä ja pankkitilin saldosta. Kaikkea saa. Hevosella pääsee ja rahalla saa. Tätä lystiä ei kestä kauan, kun kohta puolet on jo hulluneläkkeellä ennen 40 vuoden ikää. Apua ei tule maalliselta esivallalta. Luterilainen kirkko valtion ylläpitämänä ei uskalla lähteä mielenosoitukseen kaduille ja aitovarsille.

Panen nyt viimeisen toivoni Riekkisen Villeen. Kaksi kertaa hän on julistanut pöntöstä maan korkeinta johtoa nokitusten ihmisten heräämisen tarpeesta. Jospa Villestä tulisi se uusi ”messias” tälle kansalle, joka pelastaisi meidät.

Kukaan ei havahdu, vaikka työttömyys tappaa joka vuosi nuoria enemmän kuin talvisodassa. Nämä ruumiit jäävät vain pystyyn keskellemme ja ovat kalliit yhteiskunnallemme. Vaikka näille ruumiille ei pidetäkään sankarivainajien juhlia. Jouluterveisiä vaan sinne Kuopioon.

23.12.1996

 

TOIMITTAJAN TUOLILTA

 

– Ja vihon viimeisen kerran. Aikansa kutakin.

Ei sitä tiedä, mihin ansaan sitä ihminen elinaikanaan juoksee. Jos edesmennyt opettajani Hilma Tyhtilä olisi joutunut aikanaan suosittelemaan ammatinvalintaa minulle, niin vaihtoehdot olisivat varmasti olleet vähäiset. Mihin sitä 5,4 keskiarvolla voi suositella? Ei muuta kuin raakoihin ja yksinkertaisiin varsitöihin. Poikki, halki ja pinoon. Ja sitähän minä teinkin jo kossista lähtien.

Jostain kumman syystä rustasin jo rippikouluikäisenä jutun Nivala-lehteen. Ne oli kokemuksia Nivalan silloisilta herättäjäjuhlilta, kun pasteerailimme siellä kaksoisveljeni kanssa puolivillaisessa juhlapuvussa. Olimme pennittömiä, mutta jouduimme seuraväen suuren mielenkiinnon kohteeksi ja saimme mäiskytellä makiaisia ja kurnia limsaa mahantäydeltä anteliaiden seuravieraiden ansiosta. Se pani pakinoimaan.

Kirjoittelin minä sitten maatalousneuvojana ollessa maatalouspalstaa Nivala-lehteen. Olen tässä viime päivinä kokoillut leikekirjaa ja lueskellut vanhoja juttuja. Kyllä niissä on nuorelle miehelle tavanomaista maannousua.

Marjoniemen Lassin kanssa käppäiltiin viimeisiä päiviä Helsingissä ennen Kyprokselle lentämistä ja minä piipahdin Maaseudun Tulevaisuuden toimistoon ja kyselin ölövinä, että kelpaisko juttu Kyprokselta. No, silloinen toimitussihteeri tarttui onkeen ja luuli saavansa pätevänkin miehen. Niin vain kirjoittelin sieltä juttuja ja maksoivatkin vielä. Pulakka pyysi kirjoittamaan Keskipohjanmaahankin ja lähetin minä sinnekin juttuja.

Lehtialalle siirtymistä en koskaan ajatellut. Kaikki on Niemen Reijon syytä. Reijo oli silloin 1960-luvulla Nivala-lehden päätoimittajana. Reijo asui Haapajärvellä ja kun hänet valittiin Maaselän päätoimittajaksi, tuli Nivala-lehteen paikka auki.

Olin silloin Nivalan Osuuspankin Karvoskylän konttorissa hommissa ja eräänä päivänä Reijo piipahti sinne. Hän alkoi puhumaan, että hae Nivala-lehden paikkaa. Enhän minä nyt koulunkäymättömänä tule kysymykseen, väitin Reijolle. – No, annatko suostumuksen, jos valitsevat?

Taisin puoliksi leikilläni luvata. Niin siinä sitten kävi, että Reijo ajeli eräänä kesäiltana pankille ja ilmoitti, että sinut on valittu Nivala-lehteen. Se oli heinäkuu 1966. Tätä toimittajan sarkaa on nyt sitten kynnetty 30 ja puoli vuotta.

 

Eikä oikeastaan hullumpi homma. Työt on aina näkösällä. Se on kuin hakkaisi kaksi kertaa viikossa halkopinon torille. Siinä pääsevät kaikki virnistelemään ja naureskelemaan työn tuloksilla. Milloin on vinopäitä halkoja, milloin on harvaan ladottu ja ruma pino. Se on tämän ammatin heikko tai hyvä puoli, että ”halkopino” on aina ihmisen ilmoilla arvosteltavana. Palsta on kovin likietuinen.

Toista se olisi hakata halkoja Pamparinperällä, siellä kovin moni ei näkisi vaikka huononkin pinon tekisi. No, tästä julkisuudesta on ainakin se etu, että ei tarvitse luulla suuria itsestään, kyllä palautetta tulee ja maanpinnalle pudotetaan.

 

On tähän työhön sisältynyt tähtihetkiäkin. Joidenkin mielestä ne voivat olla vaatimattomia, mutta minulle ne ovat olleet nostalgisia.

On saanut istua Ojanperällä Tiensuun harmajan mökin peräkamarissa laatikkokamera sylissä ja odottaa yön hiljaisina tunteina hengitystä pidätellen talonväen kanssa Yönkuningattaren kukkimista. Siinä jäi varjoon eduskuntavaalien pöminät, Kekkosen puheet ja muut maailman tapahtumat. Siinä oltiin ainutkertaista tapahtumaa odottamassa ja silloin tuntui siltä, että täällä Ojanperän harmaan ihmisasunnon ainoassa kamarissa onni asuu päntiönään.

Näin perästä päin tarkasteltuna huomaa, että elämän onni on pienissä tapahtumissa, tässä ja nyt – usein juosta houvottaa onnen ja elämän ohi.

 

Kyläkierrokset ovat olleet aina henkinen ristiretki. On päässyt ihmisten pariin. Siellä on saanut elää lähellä oikeata elämää. Ilmeisesti näillä kyläkierrosjutuilla on ollut ainakin ulkonivalalaisille suuri lukuarvo. Heitä ei kiinnosta niinkään, mitä kunnanhallitus on päättänyt.

Kerran iltamyöhäsellä soitteli joku Koskenperän mies Loviisan atomivoimalalta ja esitti toivomuksen: – Käy Koskenperällä ja jos et muuta, niin kuvaa vaikka Mastolan vanha riihenpääty, niin sekin jo lämmittää täällä mieltä. Ei he tarvitse kunnan uutisia.

 

Siinä se on 30 vuotta mennyt toimittajana. Joskus nuorempana sitä oli pöykevä maailmanparantaja. Tulee mieleen Kivimäen Heikki. Törkkäiltiin siinä Heikin kanssa Osulan nurkilla joskus 1960-luvun lopulla. Siihen tuli pari nuorta touhukasta isäntää Heikkiä puhuttelemaan. Pian heidän juttunsa kääntyi kuitenkin kunnallispolitiikkaan ja maanviljelyyn. Puheet oli mahtipontisia ja tuntui, että he hallitsevat nämä asiat. Lähtivät pois.

Jäätiin siihen Heikin kanssa kahdestaan. Heikki teki analyysin. Toinen silmä oli kiinni ja toinen vähän raollaan. Suu naurun virneessä hän hekotti: – Saahan sitä yrittää, eikä se maailma paljon siitä muutu. Minä olen jo 90 vuotta tätä maailmanmenoa seurannut, eikä se siitä sen hullummaksi tai paremmaksi ole tullut. Isännät vain vaihtuvat.

 

Niin, onko tässä mikään muuttunut 30 vuoden aikana? Oltiin marraskuussa Heiskan Karilla ja Marikalla iltakylässä Nakkaperällä. Marika toi talon vintiltä 30 vuoden takaisia Nivala-lehtiä. Mielenkiinnolla ja nauraa tihuttaen luettiin uutisia.

• Raudaskylän Kristillisen opiston syyskokouksessa oltiin huolestuneita herännäisnuorten tulevaisuudesta.
• Nivalan Maataloustuottajain syykokous vaatii hallitukselta tiukkoja toimia maatalouden elinehtojen parantamiseksi.
• Lauri Mantila valittiin Seuratupayhdistyksen puheenjohtajaksi.

Samat laulut viime syksynäkin. Seuratuvan puheenjohtaja vain on vaihtunut Heikki Mantilaksi. Ei mitään uutta auringon alla.

 

Näissä tunnelmissa on mieleeni vahvistunut tunne, että olen saanut viettää harvinaisen rikkaan elämän lukijoitteni kanssa. Se on harvinainen osa. Tekisi mieli sanoa hurskaasti, että arpa on sinulle heitetty ihanasta maasta. On syntynyt niin paljon hyviä ihmissuhteita, jotka ovat niitä kestäviä elämän rikkauksia. Olen saanut elää elämää laidasta laitaan. Minulle, suurpiirteiselle hutilukselle, se on ollut elämää täydellä sydämellä.

Joskus on tietenkin tullut sitä happamuutta mukaan, mutta sekin on osa elämää. Kun tuo ystäväni Aimo Kairamo tuossa jutussaan kertoi, miten vapauttava on ollut siirtyminen päätoimittajan hommista vapaaksi kolumnistiksi, niin uskon, että tässä itsekin vielä virkkuu. Jollain tavoin haluaisi näitä vuosien varrella syntyneitä ihmissuhteita jatkaa ja hoitaa.

 

Kait tässä nyt olisi kiitoksen ja anteeksipyynnön paikka. Kiitoksia tilaajille, lukijoille ja ilmoittajille tuestanne. Nämä eivät ole pelkkää sananhelinää. Kukaan ei uskonut Nivalassa 10 vuotta sitten, että saisin yli 5000 tilaajaa. Siitä on pakko kiittää vilpittömästi.

Anteeksipyydettävää olisi paljon. Lienee parasta se Niskasen Tapanin anteeksipyyntö. – Minä otan anteeksi.

 

Toivotan Teille kaikille sitä oikeaa joulumieltä, johon kuuluu lapsenmieli ja rakkaat muistot. Hetken hiljentymistä ja taakan laskemista kivistäviltä hartioilta. Niitä henkisiä reppuja tämä elämä meille jokaiselle kasaa. Osa niistä olisi oikealla asenteella viskattava kokonaan tarpeettomina polun varteen. Osaa on pakko raahata mukana. Toivotaan kuitenkin, että kenenkään reppu ei ole liian raskas kantaa.

Hyvää joulua ja onnen hetkiä tulevaan vuoteen.