9.1.1997
Onhan se vähän sellainen töllähtänyt olo. Hommia on kyllä riittänyt. Firma vaatii vielä ainakin kuukauden työpanoksen kaikkine selvityksineen ja jatkossakin. Olen myös opetellut eläkepäivien hommia, vaikka eläkkeestä ei ole vielä tietoakaan.
Siinä on jo laiskalle miehelle tarpeeksi, kun lämmittää kolmea taloa. Karvoskylällä on viisi takkaa ja kun siinä yrittää pitää tulia tasaisesti ja käydä välillä lumenluonnissa, niin koko päivän saa olla liikkeessä.
Olen myös vähän aloitellut vanhojen huonekalujen entisöintiä. Ammattitaitoa pitäisi vain kohentaa ja pitänee hakeutua entisöintipiiriin.
Mielenkiintoista on ollut järjestellä vanhoja valokuvia ja kirjeenvaihtoa. Siellä on kirjeitä Uolevi Raadelta Paavo Heikkilään ja Urpelan Seppoon. Edesmenneestä Salosen Mikosta puhumattakaan.
Olen järjestellyt myös kirjastoani ja sain lajiteltua kaikki kotiseutua koskevan kirjallisuuden erilleen. Huomasin siinä, että Aimo Kairamo on ollut aika tuottelias mies ja lyönyt kapuloita rattaisiin. Ainakin yhdestä kirjasta puuttui omistuskirjoitus ja se olisi arvokas tulevassa pesänjaossa. Jos ei muuta jaettavaa ole, niin paljon omistuskirjoituksilla olevia kirjoja. Käypäs, Aimo, pistämässä nimiä kirjoihisi seuraavalla lomalla, niin ryypätään kahvit.
En ole ehtinyt lukea moniakaan kirjoja. Edessä on mielenkiintoisia hetkiä. Ehkäpä se poikii jutunjuurta tulevaisuudessa.
Kyllä Kairamon Aimo oli oikeassa siinä, että aina kirjoittajan rooli on parempi kuin päätoimittajan homma. Kyllä sitä on tuntenut itsensä joskus niin maksoittuneeksi, kun on pitänyt ottaa kaikki huomioon. Kuka ilmoittaa, kuka on minkin firman hallituksessa.
Sitä tuntee olleensa samanlaisessa tilanteessa kuin maksettu nainen. Katkera ja kyyninen. On pitänyt olla kameleontti ja vaihtaa väriä ja mielipiteitä, että ei ketään loukkaisi. Se otti hermoon ja joskus piti ottaa suomalainen akupunktio, että ei päin seiniä juoksisi. Kolmekymmentä vuotta on kumarrellut ja toisaalle pyllistänyt, niin ei ihme, jos haluaa ottaa vähän irti.
Kyllä sitä toisella silmällä katselee tuota painettua sanaa ja nopeaa muutosta esimerkiksi aikakauslehdistössä. Sehän on tarkimmin tutkittu ja tällätty ajan henkeen sopivaksi. Toimitusjohto tietää, mikä kiinnostaa tämän päivän pintaliitäjiä. Apukin on muuttunut niin, että 90 prosenttia on täydellistä hölynpölyä. Missien ja juppien kuvia ja mitäänsanomattomia tekstejä. Kaikki tämä kuvastaa sitä, miten nopeaa muutos on ollut tyhjänpäiväisyyteen.
Samaa voi sanoa television ohjelmista. Kun on kaupallisia kanavia, niin ne esittävät halpoja amerikkalaisia valmiiksi naurettuja ohjelmia ja kotimaista hömppää. Tietokilpailujen kysymysten tasosta saa selkeän kuvan, mistä kansalaiset ovat kiinnostuneita, tai heidän oletetaan olevan.
Kysymykset eivät koske juuri lainkaan historiaa ja merkittäviä asioita. Siellä kysytään kenen joukkueessa mikin lentopalloilija tai jääkiekkoilija pelaa ja kenen puoliso on se ja se missi tai laulaja.
Kyllä pitäisi jo jonkun yhteiskuntatieteitä tai sosiologiaa opiskelevan tutkia, minkä tyyppisiä ovat ihmiset jotka katsovat Kauniita ja rohkeita ja Napakymppiä. Millainen on heidän arvomaailmansa ja mitä he näistä ohjelmista saavat. Kauhistuttavaa kuitenkin, että tällaista paskaa esitetään.
Moraali näyttä olevan suhteellinen käsite. Urheilussa sitä nyt koetellaan. Amerikkalaiset haluavat jarruttaa urheilijoiden mahdollisesti käyttämiä kiellettyjä aineita.
Suomessa on toistaiseksi ollut moraali kohdallaan ainakin yleisurheilussa. Juoksijoita ja kuulamiehiä on käräytetty dopingista. Nyt käydään kiivasta keskustelua jääkiekkoilija Karalahden tapauksesta. Hän käytti selvästi huumeita, eli tapaus on selvästi rajumpi kuin yleisurheilijoiden käyttämät astmalääkkeet.
Nyt on Karalahti ja jääkiekkoseura haastamassa liittoa oikeuteen, että pelikielto on kumottava. Ajatelkaapa seurauksia jos tämä toteutuu. Niin on annettu pikkusormi paholaiselle ja viety koko puhtaasta urheilusta ja vuosikymmenten tuloksista pohja pois.
Näin muuttuu maailma ja täytyy tunnustaa, että moni asia tuntuu muuttuvan liian joutuin. Monesti on tullut takaisin ja historia toistaa itseään. Olisi se kiva seurata, millainen on vuosi 2000. Salosen Mikko sen aikoi katsoa, mutta ei varsin kerinnyt. Taitaa jäädä haaveeksi monelta muultakin.
6.2.1997
Aluksi täytyy palata asiaan, joka on aiheuttanut hämminkiä entisten Pidisjärvi-lehden tilaajien osalta, kun lehti lakkasi ilmestymästä. Kauppa tehtiin jo syyskuussa, mutta halusin, että lehteä jatketaan ainakin vuodenvaiheeseen saakka, jolloin suurimmalla osalla tilausaika päättyy.
Yritin neuvotella Nivala-lehden kanssa vaihtoehdoista, että he lähettäisivät niille muutamille kymmenille tilaajalle Nivala-lehden siihen saakka, johon he ovat maksaneet tilausmaksun Pidisjärvi-lehden osalta. Tämä neuvottelu ei kuitenkaan johtanut tulokseen.
Kysymys on yhteensä ehkä 1.500 markan tilausmaksujen palautuksesta, joten se ei ole rahasta kiinni, mutta siihen löytyy kiusallinen ongelma. Miten palautat 30 tai 40 markkaa tilaajalle, jonka pankkitiliä et tiedä?
Pari vanhempaa naisihmistä on soitellut, että he haluaisivat nuo kympit takaisin, mutta kun olen kysynyt heidän tilinsä numeroa, he ovat järkyttyneet: – Me ei anneta pankin tilinumeroa kenellekään ulkopuoliselle, jos viikoittain saa lukea lehdistä, että vanhusten tilejä tyhjennetään.
Mitenkäs lähdet viemään kolmekymppistä Tampereelle tai Kalajoelle? Siitä tulee paljon suuremmat kustannukset kuin tuo palautettava summa. Meillä on toki tietokonelistat, joista näkee, milloin tilaus olisi päättynyt, joten se ei ole ongelma. Suurin ongelma on Ruotsin tilaukset, jotka entiset nivalalaiset maksavat yleensä kesälomalla käydessään. Tähän ajoi pankkien mahdoton ”rosvous”.
Kun lähetimme Ruotsiin normaalin tietokonetulostetun 150 markan tilauslaskun, niin Ruotsissa pankki veloitti siitä 60 kruunua. Sitten tuli Ruotsista terveiset, että lähettäkää postisiirtotilikortti, niin Ruotsin posti ei veloita siitä mitään. Niinpä ryhdyimme muutama vuosi sitten kirjoittelemaan kaikille Ruotsiin käsipelillä postisiirtotilikortin.
No, jos ruotsalainen tilaaja säästi tässä 60 kruunua, niin Suomen posti alkoi periä jokaisesta 150 markan tilauslaskusta 25 markkaa, eli meillä jäi netoksi tilaustuloa 125 markkaa. Laskettiin viime kesänä, että jokainen Ruotsin tilaus maksaa postimaksuina meille 375 markkaa, eli jokaista tilausta kohti olemme antaneet kotiseututukea lähes 300 markkaa, enkä ole sitä katunut.
Tämä politiikkani on perua jo Nivala-lehteen tuloajoiltani. Katsoin, että nämä Suomen yhteiskunnan ja kotiseutunsa jättämään joutuneet kouluttamattomat, kalvakkaat, keskenkasvuiset ansaitsevat edes sen verran ymmärtämystä, että heidän juuriaan voidaan hoitaa, vaikka tulos olisikin tappiollinen.
Sen olen ikätovereilleni tuntenut olevan velkaa, sillä olen itse saanut niinä harvoina jäädä kotiseudulle ja jäänyt vaille niitä kärsimyksiä ja elämän murroksia, mihin moni ikäkumppani lapsuudessaan jo joutui. Se siitä.
Käytännön vuoksi olen sopinut Nivalan Osuuspankin kassa siitä, että jokainen voi hakea maksettua kuittia vastaan pankista lehden tililtä nuo puuttuvat kympit. Kuitti tarvitaan sen vuoksi, että kun kysymys on julkisesta osakeyhtiöstä, niin pelin pitää olla reilua puolin ja toisin. Tämä on kunniavelka minullekin ja haluan sen hoitaa kuntoon.
Juttelin jo erään ruotsalaisen rouvan kanssa, että käytäntö sopii heille erittäin hyvin ja onpahan mukava tulla kesälomalle, kun on tiedossa vähän rahaakin. Tilausmaksun palauttaminen Ruotsiin pankin kautta maksaa yhtä paljon kuin puolen vuoden tilausmaksu, joten ei siinäkään mitään järkeä ole.
Minulta ovat ihmiset kyselleet, että miksi lopetin lehden julkaisun. Kyllä täytyy sanoa, että ei yhtään liian aikaisin. Kun kuuntelee ja katselee maailmanmenoa, niin huomaa, että on pudonnut kuin Jämsän äijä veneestä. Joskus on ollut vaikeaa luetun ymmärtämisessä, mutta on jo puhutun kuuntelemisessakin.
Työvoimaministeriön kansliapäällikkö Sorsa julisti radiosta viime viikolla, että kahden vuoden kuluttua Suomessa on suuri työvoimapula. Viimeksi puhuttiin näin 1990 vuonna ja kuinka on käynyt? Työttömiä lienee Suomessa tällä hetkellä erilaisilla tyhjänpäiväisillä kursseilla ja työttömyyseläkkeellä olevat mukaan luettuna yli 600.000. Tällä viikolla ilmoitti Sisu-autoja valmistava yhtiö irtisanovansa 100 työntekijää ja saman päivän uutisissa Naantalin öljynjalostamo irtisanoo 150 työntekijää. Nämä ovat jokapäiväisiä uutisia.
Tänään puhui Suomessa amerikkalainen tiedemies, että perinteiset työpaikat loppuvat kaikista länsimaista viimeistään 2020 vuoteen mennessä. Ensin katoaa teollisuuden työpaikat ja sitten palvelutyöpaikat. Tietokoneet ja robotit korvaavat kaikki turhanpäiväiset kaulusköyhälistön, pomot ensimmäiseksi.
Mitähän mahtoi Sorsa puheillaan tarkoittaa, vai pitääkö hän meitä suomalaisia niin yksinkertaisina, että jokainen päivä on aprillipäivä, jolloin kansalaisille voi laskea mitä suurinta lööperiä? Ei mahdu millään minun kallooni.
Sitä se amerikkalainen tiedemieskin korosti, että nyt alkaa raju yhteiskunnallinen kahtia jakaminen, jossa myös rikollisuus lisääntyy. Hän kertoi, että jokainen amerikkalainen vanki maksaa Yhdysvalloille 30.000 dollaria vuodessa, eikä he maksa yhteiskunnalle veroa. Siihenkö ollaan menossa Suomessakin?
Suomi luottaa nyt ainoastaan kännyköihin. Metsäteollisuuden tuotteiden hinta laskee kuulemma maailmalla rajusti seuraavien vuosikymmenien aikana. Kuinka kauan suomalainen kännykkä on kilpailukykyinen? Ns. piraattituotteet tulevat vauhdilla markkinoille. Esimerkiksi Tallinnasta saa ostaa piraattikasetteja kymmenesosalla siitä mitä Suomessa joutuu maksamaan alkuperäistuotteesta. Nyt myydään kuulemma jo tuntematonta alkuperää olevia kännyköitä Tallinnassa ja Venäjällä 200 markkaa kappale.
Ja kun Aasian huippumaat pääsevät tässä vauhtiin vuoden sisällä, niin kännykän hinta Suomessa on sama 200 markkaa. Niin nopeasti toimii häikäilemätön markkinatalous ja siltä ei varjele EU eikä Jumala. Mikä on tilanne vuoden kuluttua, sopii rehellisesti kysyä?
Toimittaja haastatteli viime viikolla ministeri Alhoa Arsenalin myyntiaikataulusta ja kustannuksista. Ministeri kirkkain otsin selitti, että viimeistään kahden vuoden kuluttua valtion pitäisi saada omansa pois. Samalla toimittaja tiedusteli ministeri Alholta, että paljonko tähän mennessä on maksanut Arsenalin kustannukset valtiolle. Ministeri Alho vastasi, että siitä on valtioneuvoston päätös ja arvio, että 30 miljoonaa markkaa. Toimittaja vastasi Alholle, että eikö ministeri tiedä, että ne olivat jo viime vuoden lopussa 400 miljoonaa markkaa. Vain niin, vastasi ministeri silmää räpäyttämättä.
Ei yhtään hätkäytä, jos kustannukset nousevatkin kaikkinensa ehkä 600 miljoonaan markkaan hänen uskomansa ja tietämänsä 30 miljoonan markan sijasta. No, ei ole ministerin omista rahoista kysymys, mutta kyllä tällaiset puheet ja tietämättömyys television edessä ovat jo sitä luokkaa ministeritasolta, että tavallista kansalaistakin alkaa jo hirvittää.
Tuosta työstä vielä. Ennen oli kaikilla töitä. Laakkosen Jannelta kortti ja Pihtiputaalle rautatietä tai nelostietä rakentamaan. Sinne sitä mentiin puolirammat veteraanit ja Pyrylän Jussit ja Rauman Aakut ja tietenkin me keskenkasvuiset kossit, kun kävyn- ja parkinosto lopetettiin. Se oli tasa-arvoa ja jokainen oli työssä mukana.
Sitten tuli uusi verotusmuoto ja mökkejä ja taloja alettiin verottaa pääluvun mukaan. Ei pellon, eikä karjan, vaan ihmislasten. Miten sitä pystyi pitämään kolmen lehmän torpassa kuutta – seitsemää kakaraa, kun aina oli yksi lehmä ummessa ja toinen umpeen menemässä.
Veroa kuitenkin lätkittiin jokaista 16 vuotta täyttänyttä kohti sama määrä, olipa sitten ison talon ainoa poika tai yhden lehmän torpan seitsemän kakaraa. Se oli lähtöä silloin. Jokainen 16-vuotias oli pakko potkia joko Ruotsiin tai Etelä-Suomeen. Ei ollut kotoa matkarahoja tai eväitä. Sillä reissulla on moni vieläkin.
Nyt on sentään koulupohjaa, kielitaitoa ja päivärahaa. Ei ole vielä nykynuorilla hädästä tietoakaan. En kuitenkaan kadehdi heitä. Jokaiselle sukupolvelle on olemassa omat ristinsä ja riesansa. Toivottavasti eivät tulisi niin raskaina kuin meille sota-ajan lapsille.
13.2.1997
Pyryisen tiistaipäivän lehdet eivät ainakaan uutisineen korostaneet mielialoja. Uutinen Nivalan oman meijerin lopullisesta sulkemisesta toi mieleen monia ikäviä ajatuksia ja muistoja vuosien varrelta.
Vaikka tätä uutista on osattu odottaa, niin välillä eläteltiin toiveita, että Nivalan meijeri saisi jatkaa luomumeijerinä, niin näin ei tapahtunut. Elokuussa päättyy viimeiset työsuhteet ja meijeri tyhjennetään kalustosta. Se on maidonjalostuksen historian loppu Suomen toiseksi suurimmassa maitopitäjässä.
Aikanaan Nivalassa toimi kylämeijerit vielä sotien jälkeen Maliskylällä, Mönkössä, Välikylällä, Karvoskylällä ja viimeksi Järvikylällä itsenäisenä meijerinä. Muut sulautuivat 1950- ja 1960-luvuilla Nivalan Osuusmeijeriin.
Vielä sotien edellä Nivalan Osuusmeijeri kituutti, mutta muilla meijereillä meni hyvin. Sitten tuli aika keskittyä ja saada parempaa tulosta ja kylämeijerit sulautuivat yksi toisensa jälkeen Nivalan Osuusmeijeriin, jonka voimakkaat kasvuvuodet olivat 1970- ja 1980-luvulla.
Tehtiin lujasti investointeja, jotka kaikki eivät olleet edes taloudellisesti kovin viisaita. Maitojauhekuivaamo sortui öljykriisiin. Se ei kuitenkaan hetkauttanut Nivalan Osuusmeijerin hyvää asemaa. Tulosta tuli, kun maitoa saatiin koota paljon ja läheltä halvoin kustannuksin. Keräilykustannukset esimerkiksi Kiuruveden Osuusmeijeriin oli vain puolet. Oli millä mällätä.
Olin Haapavedellä silloisen valtuuston puheenjohtajan ja esimieheni Lauri Raution työkaverina. Hän kertoi, miten he toimivat rivakasti Pohjolan Maidon saamiseksi kunnanjohtaja Lihavaisen kanssa ja Nivala jäi saamattomuuttaan tai välinpitämättömyyttään ulos Pohjolan Maidon sijoituspaikkakilpailusta ja Haapavesi sai laitoksen. Ei taittu silloin arvata, mihin kehitys on johtamassa.
Nivalan Osuusmeijeri on ollut samalla tavalla rakas nivalalaisille kuin kirkko ja oma pankki. Muistan vielä ne ajat, kun Heikkilän Veikko ajeli miltei joka päivä tästä asuntoni ohi meijerille. Hän oli silloin hallituksen puheenjohtajana. Meijeri oli myös kaikki kaikessa Halmetojan Uunolle ja Pysäyksen Heinolle. Kokouksiin lähdettiin kuin herättäjäjuhlille tai suviseuroihin joka talosta.
Arvot ovat muuttuneet. Ennen tunnettiin kotiseutuhenkeä ja yhteisvastuuta. Nivalaa pidettiin yllä aatteen ja uskon voimin. Tänään ei pellervolainen ja kotiseutuunsa kiintynyt sydän enää syki, vaan sen paikka on markkoja ja pennejä raksuttava tietokonemodeemi. Maidontuottajat ratkaisevat tietenkin oman laitoksensa kohtalon ja niin kuin on nähty, siihen ei ole ollut vara puuttua kaupungin tai työntekijöiden. Tuottajat ilmoittivat, että heillä ei ole työllistämisvelvollisuutta, vaan maidon tuottajahinta ratkaisee, eikä työpaikat.
Syksyllä tuottajat kuitenkin suuttuivat ja nostattivat kansanliikettä, kun koulut aikoivat ostaa keittoloihinsa lihan LSO:lta eikä Lihakunta Atrialta. Silloin katsottiin, että halvin tarjous ei kelpaa, vaan tuottajien etu menee yhteisen edun rinnalle. Tämä kannanotto oli ristiriidassa meijeriasian kanssa. Onko kanttia vaatia sitten kaupungilta ja kuntalaisilta vastaantuloa?
Nämä meijeripäätökset tehtiin tosin jo vuosia sitten, kun Nivalan Osuusmeijeri päätti sulautua Pohjolan Maitoon ja Valioon, joten tämä nyt tullut päätös on ollut odotettavissa.
En halua syyllistää maidontuottajia ja viljelijöitä liikaa. Niin kovaa on ollut EU-vaatimusten täyttäminen, että monelta on usko loppunut koko maatalouteen. Nivalasta on tehty kahtena viimeisenä vuonna mittavia tilakauppoja. Toiset konkurssien kautta, toiset luopuneet vapaaehtoisesti. Hiljattain myytiin 50 peltohehtaarin tila ja 30-päinen karja lisämaiksi ja maitokiintiöiksi.
Toisilta loppuu voimat ja usko, toiset uskovat vielä. Hattua on nostettava niille viljelijöille, jotka jaksavat lähteä seitsemänä päivänä viikossa navettaan aamuisin ja iltaisin. Tiedossa on, että vuosi 2000 voi lopettaa monta tilaa, kun siirtymäkauden tuet putoavat pois. Tätä taustaa vasten voi ymmärtää paremmin sen, että miksi tuottajat katsovat vain pennien ja markkojen perään.
Tähän kaikkeen muutokseen sisältyy myös voimakkaita henkisiä, taloudellisia ja sosiaalisia paineita. Yhteiskunta jakautuu voimakkaasti kahtia, jos ei kolmiakin. Luin eilen illalla Ilta-Sanomista artikkelin, jossa kerrottiin, että punamultahallitukseen ei ole paluuta enää koskaan. Siinä rökitettiin raskaasti Keskustaa ja molempia vasemmistopuolueita, miten ne ajoivat maan lamakuntoon. Maataloudelle annettiin Keskustan toimesta suuria tukiaisia ja punamullan aikana syntyi yhteiskunnan kustannuksella sellainen sosiaalietuisuuksien luukutus, josta ei selvitä.
Samoin syytettiin punamultaa siitä, että se yhdessä AY-liikkeen kanssa rakensi sellaiset työelämän pelisäännöt, jotka ovat johtaneet nykyiseen työttömyyteen. Vaikka Esko Aho nyt kaipailee hallitukseen, näyttää Ahtisaaren mielestäkin asia siltä, että hallitus jatkaa vaalikauden loppuun.
Hyvin ei taida mennä tällä hetkellä muilla kuin juristeilla. ”Keckmannin Kalle katala. Viisaampi kuin Viina-Matti. Käräjöinnillä kätevä. Riitelyllä rikastunut. Aina sotkee sopivasti, rumimmatkin ruokkojutut.” Näin jo runoili aikanaan Viina-Matti Keckmannin Kallesta, joka oli näitä itseoppineita ”juristeja”.
Kyllä nykyisin juristeilla töitä piisaa ja kauheat ovat laskut, kun kuuntelee uutisia pankkien ja eri yhtiöiden sotkujen selvittämisestä. Maksoihan se Wärtsilänkin erikoistilintarkistus kahden miehen palkkioina, kahden viikon työstä valtiolle 10 miljoonaa, eikä hallitus yhtään nikotellut, vaan maksoi laskun.
No, on sentään vähän toivoa. – Mitä yhteistä on juristilla ja siittiösolulla? – Molemmilla on yhden suhde kolmeen miljoonaan kehittyä ihmiseksi.
27.2.1997
En ole mikään hurskas mies, mutta kinkereillä olen tavannut käydä. Maanantaina oli Peltolan kinkerit Häkkilän Kertun kotona. Veisuu kävi laatuun, kun Taavikin oli saapunut Harjavallasta kinkereille.
Kinkerikäynteihin on maallisempikin selitys. Olen Malkamäen Juhanan ja nykyisin Rönkön Ension kanssa olut kinkeripiirin tilintarkastajana. helppo virka ja pitkät kesälomat. Itse kirkkoherra ja lääninrovasti Hurskainen oli omassa piirissään kinkereitä toimittamassa Seija-kanttorin ja Pirkko Pietikäisen kanssa.
Kinkerien teemana on tänä vuonna koti. Kirkkoherra alusti aiheesta ja totesi, että koteja ja perheitä on nykyisin hyvin monenlaisia. Koti ei nykyaikana ole aina sellainen paikka, jossa asuisi iso perhe ja monta sukupolvea. Koti voi olla myös yhden ihmisen koti. Nykyisin on myös koteja, oissa asuu niin sanottuja uusperheitä. Kaikille se koti on kuitenkin tärkeä ja turvallinen paikka. Hurskainen tiesi, että tänä vuonna on tätä aihetta haluttu käsitellä seurakunnissa nimenomaan myönteisessä merkityksessä.
Keskustelujen pohjalta kirkkoherra veti yhteenvetona, että koti koetaan turvalliseksi monessa mielessä. Kotona kasvatetaan toinen toisiamme. Kotona saa myös rehellistä palautetta. Aina se palaute ei kuitenkaan ole oikein ilmaistua. Jos vanhemmat odottaa kotona lasta palaavaksi lauantai-iltaisin sovittuna aikana ja lapsi myöhästyykin sovitusta ajasta, vanhemmat hermostuvat ja pelkäävät. Kun sitten nuori saapuu kotia, nostetaan rähäkkä, että missä sitä on oltu ja viivytty yli sovitun ajan. Kysymys on vain siitä, että kotona on pelätty. Jos asia ilmaistaisiin oikein pelon tunteena, se panisi nuorenkin paremmin ja syvällisemmin ajattelemaan.
Meille vanhemmille, varsinkin miehille, on kiitoksen ja kannustamisen paikka hyvin vaikeaa. Sitä jokainen ihminen kuitenkin kaipaa ja samalla se on hyväksytyksi tulemisen merkki. Kiitoksesta on niukkuutta ainakin ilmaistussa muodossa. Heikki Hurskainen kertoi tarinan, jossa vaimo nuhteli miestään siitä, että tämä ei koskaan anna kiitosta ja tunnustusta. Siihen mies jurahti suomalaiseen tapaan, että silloin kun minä olen hiljaa, on kiitos päällä.
Tuo kirkkoherran vertaus kolahti Jansunkin kohdalla. Kyllä kait minä olen niitä kitsaimpia kiitoksen antajia. Saattaa kyllä joskus olla kiitoslevy päällä.
Kinkereillä pitää jokaisen osallistua keskusteluun. Se on vanha perinne. Niinpä minäkin uskalsin muiden aloittamana kertoa omista huolenaiheistani. Meillä on nyt ollut kotona eräällä tavalla uusi elämäntilanne. Vaimo käy töissä ja minä olen ainakin toistaiseksi ollut paljon kotona ja firman ja omien paperitöiden ja veroilmoitusten kanssa. Olen vaivihkaa huomannut, että minulta odotetaan nyt myös jotain kodin hyväksi. Pitäisi osallistua ilmeisesti siivoukseen ja tiskaukseen, joista töistä olen onnistuneesti päässyt väistelemään omilla työkiireillä. Ja palautetta tulee. Sitä rehellistä. Jouduin tunnustamaan, että koti on ainakin hyvä siinä mielessä, että ei pääse ainakaan itsestään suuria ajattelemaan.
Kinkeripuheessaan Heikki Hurskainen käsitteli myös suvaitsevaisuutta ja armahtamista. – Kun me opimme armahtamaan lähimmäisemme, meidän pitäisi myös armahtaa itseämme. Me emme ole täydellisiä, eikä meiltä voi sitä vaatia. Itsensä armahtaminen vapauttaa meidät monilta turhilta paineilta ja suorituksilta.
Tämä passasi minulle. Ei minusta tarvitse tulla nöyrää kotipalvelijaa ja tehotiskaajaa. Minulla on taito kuunnella tarkkaan tällaiset asiat ja etsiä raamatustakin minulle sopivat kohdat.
Kinkereillä tuli puheeksi myös vapaaehtoinen työ. Aira Kuki ja lauantaina 90 vuotta täyttävä Saimi Vähäaho ovat uskollisesti hoitaneet diakoniapiirin ja lähetyspiirin, eli päiväpakanoiden tilejä ja kirjanpitoa. Koko kinkeriväki lähetti Saimi Vähäaholle terveisiä ja pikaista paranemista. Saimi sai työlleen jatkajan, kun Knuutin Anja lupautui jatkamaan Saimin työtä. Johan tuo on jo eläkeiän aika Saimillekin tästä virasta.
Loppuuko vapaaehtoiset, kun tarvitaan kirjanpitäjiä ja tilimiehiä palkattomaan työhön eri yhteisöissä? Olen seurannut tilintarkastajan ominaisuudessa muutamia yhteisöjä ja todennut, että vielä vain jaksaa Eskolan Einari vetää Möykkylä – Pysäys-tiekunnan paperiasioita ja Ruuttusen Arvi veteraanitalon johdossa ja vastuussa. Kinevan kokouksissa olen ollut monta kertaa ja Jaakolan Toivo on pyristellyt pois vastuutehtävistä, mutta ei ole ollut viranottajia. Nuorilla on omat menonsa ja nämäkin tehtävät vaativat asioihin paneutumista ja aikaa. Tämä on koko yhteiskuntaa koskettava asia. Näistä yhteisistä luottamustehtävistä ei saa muuta kuin vaivan palkaksi ja nuoria homma ei kiinnosta. Onneksi seurakunnilla on vielä vapaaehtoisporukka. Heikki Hurskainen arveli, että yli tuhat nivalalaista on jollain tavoin mukana palkattomasti seurakunnan työssä.
Olen katsellut MM-hiihtoja toisella silmällä ja täyttänyt veroilmoitusta ohessa. Tiukassa ovat mitalit. Pettymyksiäkin on tullut. Yhdet kahvit olen veikassa hävinnyt, kun Myllylä toi pronssia maanantaina pikamatkalta. Tätä kirjoitettaessa en vielä tiedä, tuoko Myllylä lisää tiistaina. Terveisiä vaan Saalastille. Tulen katsomaan miesten viestiä. Se on jo vuosikymmenien perinne.
Eilen oli Matinpäivä. Talven selkä on taittumassa. Kisoja seuratessa aika humahtaa. Aurinko viipyy jo näkösällä pitkään ja tuo valoa. Käydään kevättä kohti ja mielialat nousevat sen mukaan.
Minä olen kyllästynyt uutisten katsomiseen. Sieltä tulee aina vain ikäviä asioita. Luonto-ohjelmat ja Silkkitie ovat parhaita. Ei tarvitse kiivailla ja rasittaa pumppuaan. Nämä poliitikkojen puheet ja pörssilistat ovat hyttysen ininää, eikä niillä ole luomakunnan kanssa mitään tekemistä. Apinat leikkivät keskenään viidakossa harmittomasti. Ihmislapset pörssikursseilla ja tietokoneilla. Kummatkohan mahtavat olla onnellisempia?
20.3.1997
Olen kerinnyt parissa kuukaudessa onnellisesti metsittyä ja unohtaa menneen. Olen viettänyt aikaani risusavotassa ja vanhoja huonekaluja kunnostamassa. Molemmat mielenkiintoisia töitä. Kirjoittaminen ei ole kiinnostanut, vaikka päässä pyörii jatkuvasti asioita. Olen koittanut vierottua kaikesta turhanpäiväisestä. Kunnes Ohtamaan Alpo soitti ja patisti kirjoittamaan pakinan. No, tämä on väkisellä tehtyä.
Olen tehnyt elämän ja kuoleman valintoja. Risusavotassa. Siinä on Jumalan ja tuomarin asemassa. Mitä otetaan, mitä jätetään. Tuossa turreikossa käydään keskenään elämän ja kuoleman kamppailua.
Nuoret männyt koittavat kasvaa kilpaa saadakseen latvustonsa valoon. Puut harsiintuvat. Toisaalla koivu piiskaa niiden latvoja ja uhkaa elämää. Sitkeän kuusen näre yrittää säilyä myös hengissä. Sen vuosikasvu jää olemattomaksi ja alaoksat kuolevat pois.
Kaikille ei riitä valoa ja ravintoa. Vain yksi näistä voi kasvaa mitat ja laadun täyttäväksi puuksi – ihmisen ja teollisuuden mieluisaksi. Kaikki epäkelvollinen joutaa pois. Kirves on pantu puun juurelle, joka ei tuota hedelmää, se joutaa pois.
Jälki on kaunista katseltavaa. Vain parhaat yksilöt ovat jäljellä. Perkuun jäljeltä metsä on kuin puhdas arjalaisten sotilaiden rivistö. Pois on raivattu alempi kitukasvuinen ja väärä puusto. Jäljelle jääneille on tehty entistä paremmat kasvumahdollisuudet ja näiden puiden elintila on järjestetty. Heidän runsaampaa ravintoaan ei ole syömässä epäkelvollinen ja rodullisesti heikompi puuaines. Ja minä olen saanut olla Jumalan asemassa ja valita kuin Hitlerin lääkäri valioyksilöitä eli puhtaita arjalaisia.
Tällaisesta metsästä ei löydy kunnollista tarvepuuta. Sitkeää närettä heinäseipääksi, väärää koivua kiikkutuolin jalakseksi. Vänttyrää länkinaulaksi tai tiheäsyistä mäntyä huonekalupuuksi. No, niitä ei enää tarvita. Paalaajat kokoavat heinät, lastulevy ja muovi ovat korvanneet muut tarpeet.
Tällaista rodunjalostusta ja laadun kohottamista käydään yhteiskunnassa hurjalla vauhdilla. Nyt pohditaan, että hyväksytäänkö ihmisen kloonaus. Kasvit ja eläimet on jo kloonattu ajat sitten. Siat ja mullit on jalostettu pitkälle. Samoin kasvit. Nyt on ihmisen vuoro. Sitä ei tehdä vielä koeputkessa vaan siistimmin.
Koskaan Suomen itsenäisyyden aikana ei palkkaerot ole olleet niin suuret kuin tänä päivänä. Ennen suureksi osaksi isännät ja emännät söivät samaa ruokaa renkien ja palvelijoiden kanssa ja nukkuivat samassa talossa. Joskus rengit ja piiat tuvassa intiimisti ja isäntä ja emäntä omassa kamarissa. Vaatteet oli kaikilla ja muuta ei tarvittu.
Tänä päivänä suuri osa kansasta elää 3.000 markan kuukausiansioilla ja maksaa yhteiskunnan palveluista, sähköstä ja puhelimista kalliit hinnat. Keskiluokka kituuttaa asunnon ja autojen veloissa, eikä pääse kuiville koko elinaikanaan.
Korkeille virkamiehille ei riitä 40.000 markan kuukausipalkka. Johtajat saavat jopa 100.000 markkaa kuukaudessa. Heille ei riitä tämäkään. Korkeimman oikeuden tuomarit hankkivat pääosan tuloistaan satojen tuhansien sivutuloilla. Pankinjohtajille pitää olla palkan lisäksi miljoonien optiot.
Kansa on valinnut edustajat parlamenttiin ja Euroopan Unioniin. Huippupalkoilla ja edustuskuluilla. He saavat valita omat hovinarrinsa ja kustantaa heitä veronmaksajain varoilla Brysseliin.
Kansanedustajille tehtiin omat huoneet kaikilla mausteilla. Valta on siirtynyt Brysseliin, mutta uusia edustustiloja halutaan Helsinkiin. Enhän minä, vaan tulevat tarvitsevat edustustiloja, puolusteli Uosukainen. Kansanedustajat tarvitsevat sihteerit. Aluksi palkka vain 5.000 markkaa kuussa, mutta jo ensi vuonna kaikkiaan yli 10.000 markkaa. Mitähän tekevät Alarannan Juhani, Kosken Markku, Karjulan Kyösti ja monet muut näillä sihteereillä? Ainakin he ovat niitä yksimielisesti vaatimassa kaikkien muiden mukana.
Mihin unohtui se navettamies Markku Koski, joka oli lähtemässä eduskuntaan vähäosaisia puolustamaan? Ennen kuin kukko kolmasti laulaa, minä kiellän sinut äänestäjäni. Kun puhumalla saatu palkka ei enää riitä, pitää saada lisää.
On käyty keskustelua Suomen turvallisuuspolitiikasta. Koskaan ei ole ollut näillä vuosikymmenillä edustuslaitoksella ja poliitikoilla pallo niin hukassa kuin nyt. Aho pääministerinä ja Väyrynen ulkoministerinä olivat hakemassa Euroopan Unionin jäsenyyttä. Nyt ollaan vastaan, kun ei olla hallituksessa.
Natoon menosta on sovittu. Nyt ollaan äimän käkenä, kun Jeltsin jyrähti. Yksi ihminen sanoi televisiokeskustelussa, että vaara ei uhkaa suomea ulkoa, vaan sisältä.
Tiedättekö, millä Hitler nousi valtaan ja ensimmäisessä julistuksessaan vaati? Hän vaati keskeisesti tuloerojen kaventamista ja kansallista yhtenäisyyttä. Muu oli sitten anarkiaa.
Herrat ei huomaa, että meillä on uhmakasta anarkiaa. Lakeja löysennetään, että vankilatilastot näyttäisivät alhaisilta. Humalassa ihmisen yli ajaminen ei juuri enää ole rikos. Vankilasta karkaaminen ei ole rikos. Yleisellä paikalla juopottelu ja myymälävarkaus ovat asioita, joihin ei virkavalta voi puuttua saatikka vääryyden kohteeksi joutunut.
Meillä on täydellisesti anarkian merkit. Moottoripyöräjengit ja mitä ”sinsetsejä” ne nyt siellä Joensuussa ovat. Laillista yhteiskuntaa vastaan rikotaan, koska on menetetty usko yhteiskuntaan. Tehdään töitä pimeästi. Kierretään leimaveroja ja rikotaan ikkunoita ja koulussa näytetään keskisormea opettajille.
Monella tavoin kansa on pettynyt johtajiinsa ja yhteiskuntaan. Herrat sahaavat omaa oksaansa. Kohta ilmestyy uusi messias tai Hitler.
Tällaisia minä metsässä risusavotassa pohdiskelen, kun luon vesurilla aluskasvillisuutta pois ja jalostan metsää. Tuossa kituvassa, sitkeässä, tiheäsyisessä, puoliksi pystyyn kuivaneessa kuusen näreessä näen itseni. Kouluttamaton körttisenä ja rikkaiden aluskasvillisuudessa henkisesti ja ruumiillisesti kitukasvuisena lyö toisen samanlaisen pois elävien kirjoista. Lyön itseäni. Kipeää tekee.
Jos minulla olisi vähän enemmän metsää, heittäisin hehtaarin harventamatta ja antaisin kaikkien kukkien kukkia. Siihen ei ole minulla varaa, eikä suomalaisella yhteiskunnalla varaa pitää epäsovinnaisia känttyröitä.
9.10.1997
Töllähtänyt olo
Kun seuraa tätä maailmanmenoa ja lukee sanoma- ja aikakauslehtiä ja katsoo television uutisia, tulee pakostakin töllähtänyt olo. Uutisissa on nyt ollut Eeva Vuorta, Sundqvistin Uffea tuutin täydeltä. Toinen puoli uutisia on tilastoja bruttokansantuotteesta.
Aikakauslehtien sisältö on muuttunut täysin pintapuoliseksi. Kerrotaan vain, kenellä näyttelijällä tai missillä on silikonirinnat ja kuka pelaa NHL:ssä. Näillä tiedoilla pärjää tämän päivän julkisessa keskustelussa aivan hyvin ja voi todistaa olevansa valveutunut kansalainen. Nämä asiat lienevät kansalaisille tärkeitä. Eihän niistä muuten kirjoitettaisi niin paljon.
Bruttokansantuotteesta on tullut uusi jumala. Sitä jahdataan ja se on kaiken onnen ja menestyksen mittari. Uusi, parempi elämä on nivottu bruttokansantuotteen kasvuun ja sen nimeen vannovat kaikki, jopa Kosken Markku, Karjulan Kyösti ja Maija-Liisa Veteläinen, jotka äänestettiin pelastajina valtiopäiville. Millaista pelastusta he ovat tuoneet, sopii jokaisen mielessään kysyä.
Kun näitä asioita pohtii, on pakko mennä Veelanninpuhtoon hiljaisuudessa miettimään, mikä tässä elämässä on totta ja tärkeää ihmisen kannalta. Televisio on voimakas mielipiteenmuokkaaja ja manipuloija.
Amerikkalainen hömpötys painaa kaikessa päälle hiljaisella, mutta varmasti tappavalla tahdilla. McDonald’s, Coca-Cola, Marlboro, leijonat ja rotaryt leviävät ympäri maailmaa kuin ruttotauti ja amerikkalaiset elokuvat muovaavat suomalaistenkin arvomaailmaa kapitalistiseen hömpänpömppään, josta on tehty ainoa tavoiteltava taivasosuus.
Amerikkalainen mainostus on tullut rajusti meille. Katsokaapa vaikka television ostoskanavaa. Mitä ihmeellisempiä härveleitä kaupataan ostoskanavalla ainoana autuaaksitekevänä. On ihmeöljyä, ihmehylsää ja nyt on pantu myös Jeesus markkinamieheksi.
Katsokaapa vaikka piruuttaan mainospätkä Jeesuksen syntymärististä. Se on ainoa pelastus taivaaseen ja maksaa nopealle tilaajalle vain kolmisensataa. Miettikääpä järjen kanssa tätäkin mainosta, mihin on menty. Kyllä helvetissä on tungosta, jos siellä on kaikki ne syntymäristittömät kuolleet.
Televisiossa on alkanut jokasyksyinen kotimainen näytelmäsarja nimeltä TUPO. Onko se kaiken kattava vai osittainen, ei liene pääasia. Siinä on mukana maan parhaat näyttelijät. Sinne ei kelpaa kuka tahansa. Ei Heikki Kinnunenkaan yllä tähän.
Kamerat seuraavat tarkasti ovista astelevia herroja. Mahtavat, kiiltävät, salaperäiset salkut nostetaan pöydälle ja oikaistaan kravattia. Salkkua kuvataan kuin Aladdinin taikalamppua.
Siellä ne ovat kaikki onnen omenat ja oikeat ratkaisut. On keskitettyä, alakohtaista, kuoppa-, yli-, keski- ja tasokorotusta. Puskurina pahan päivän varalle tietenkin työsuhdeturvaa, sosiaalipolitiikkaa, tossurahaa ja kaikenmaailman hyvää mannaa ja näitä salkkuja kantelee vain Herran harvat valitut.
Heillä on mestarilliset näyttelijänlahjat. Katsokaapa vaikka Ihalaisen kasvoja ja olemusta. Näyttää että mies tikahtaa justiin tuskaansa. Hänen harteillaan on kaikkien suomalaisten hätä ja elämä. Voi noita otsanruttuja ja tuskaista vääntelehtimistä. Hänet on pantu liian paljon vartijaksi ja täytyy näyttää se onnistuneesti kameroiden edessä. Monta minuuttia kestää piina kameroiden edessä, ennen kuin pääsee tormaamaan vessaan päästämään räkäisen naurun, että jaksoinpas ja onnistuihan se.
No, kaikilla näyttelijöillä on hyvät liksat ja se panee pinnistelemään. Kyllä Ihalainenkin nappaa vissiin satatonnia kuussa. Eikä ansiotta. Saivathan työttömätkin peräti kahden markan korotukset peruspäivärahaan. Niin että kyllä vastuuta on riittänyt.
On se kamalaa katsottavaa televisiosta, kun Afrikassa ajetaan heimoja laumoittain aseilla uhaten uusille asuinsijoille. Entisessä Jugoslaviassa ajettiin rotuja aseiden kanssa ja ammuttiin tuhansia. Meillä se tehdään siistimmin.
Keijo Korhonen sanoi, että Euroopan Unionin mukana Suomi häviää osaksi liittovaltiota. Korhonen kertoi nopean kehityksen tähän. Maatalous ajetaan alas ja ensin tyhjentyy Kainuu.
Muutama päivä sitten tuli televisiosta ohjelma, jossa kerrottiin Kainuun rajusta muuttoliikkeestä. Kuhmostakin on jo tämän vuoden aikana lähtenyt kaksi linja-autollista nuoria ihmisiä pääkaupunkiseudulle. Kajaani ei pysty pidättelemään, vaan sieltäkin muutetaan. Kylät ja kunnat tyhjentyvät hirveällä vauhdilla.
Sinne Helsingin asumalähiöihin majoitetaan maaseudun kalvakoita kasvatteja. Kaikki eivät juurru ja selviä. Tilastojen mukaan kolmannes on jo muutaman vuoden kuluttua joko haudassa tai pysyvästi pois pelistä. Siellä he itkevät siltojen alla tai yömajoissa hiljaista itkuaan ja näkevät unta maamon maista, miten ennen Kuhmon Lentiiralla kalaa pyydettiin ja riekkoja ammuttiin.
Kehitys on niin nopeaa, että taitaa jäädä Ahtisaari itsenäisen Suomen viimeiseksi presidentiksi. Liittovaltiossa meillä on vain yksi senaattorin paikka.
On ollut sadonkorjuun aikaa. Ei entisenlaista. Ennen oli koko kylä yhteisessä puintihommassa ja siinä oli sadonkorjuujuhlan tuntua. Iltahämärissä saunattiin isolla mieslaumalla. Syötiin lihapotut ja riisipuurot ja rusinasopat. Nuori väki jäi vielä kuhnaamaan riihen nurkille ja olkiläjään uuttoja tekemään ja kaikkea muuta mukavaa.
Perunaa otettiin koko kylän voimalla. Mentiin talo talolta ja silloin perunaa oli joka talossa sarkakaupalla. Se oli mukavaa hommaa, kun pyllisteltiin pellolla. Siihen aikaan ei ollut farkkuja ja se lisäsi tietenkin jännitettä poimijoiden keskuudessa. Tehtiin pajusta vipuvarsi ja nakattiin sillä perunaa satoja metrejä.
Oletteko muuten pannut merkille, että perunapellot ovat kadonneet. Isossakin talossa on vain muutama penkinpätkä perunaa. Perunan kulutus on laskenut muutamassa vuosikymmenessä kymmenesosaan siitä, mitä se oli sotien jälkeen.
Peruna on kuitenkin terveellinen ruoka ja sillä on pärjätty siitä saakka, kun merimiehet aikanaan sen meille toivat ja se ohitti nauriin ruokavaliossa. Tulkoon ekut ja unionit, mutta me haistatetaan niillä pitkät. Me ainakin Aution Matin kanssa Veelanninpuhdossa napsitaan muhevia kuoriperunoita. Tuikataan puukon kärellä voinokare potun päälle, ruisleipää kaveriksi ja kylmää piimää päälle. Sillä jaksaa ja tulee riski olo.
Haistakaa vaikka mitä, EU-vouhottajat ja bruttokansantuotteen laskijat. Meitä se ei hetkauta.
20.11.1997
Kohti harvainvaltaa
Konttilan Kalle Sarjanahteelta on ottanut minut parikin kertaa kiinni Nesteen huoltamolla ja tivannut, että hän vaatii kahden kuukauden perimättömistä tilausmaksuista pakinoita tuon 18 markan edestä. No, kun Kalle on niin höveli, että ei halunnut takaisin tuota summaa, niin omistetaan tämä pakina nyt sitten Konttilan Kallelle.
Ei voi muuta kuin ukkeilla, miten Suomen kansa on niin alistettu ja masennettu, että se ei nouse barrikaadeille. Juopa kansan ja poliittisen johtajiston välillä on kasvanut niin rajusti, että sitä jakoa ei ole ollut koskaan aikaisemmin. Sisällissodan aiheetkaan ei olleet niin suuret kuin tällä hetkellä.
Ahtisaari halusi heti virkaan tullessaan oman suihkukoneen, sillä olihan hän tottunut mälläilemään YK:n leivissä holtittoman talouden lukuun. Lipponen on täysin kääntänyt selkänsä Suomen kansalle ja pohjoismaisille naapureille. Norja ei lähtenyt lainkaan mukaan Euroopan tulevaan liittovaltioon. Tanska ja Ruotsi lyövät jarruja päälle, koska kansan enemmistö noissa maissa on vastaan rahaliittoa.
Niin on Suomessakin. vastustajien määrä lienee noin 70 prosenttia. Siitä huolimatta Lipponen, Ahtisaari ja Niinistö ovat kellokkain ja diktaattoreina viemässä Suomea ensimmäisten joukossa rahaliitoon ja uhittelevat naapureille.
Vasemmistoliitto järjestää lippuäänestyksen jäsenistölleen tästä asiasta. Jo gallupit osoittavat, että vastustus on heidänkin leirissään 70 prosentin luokkaa. Eniten ihmetyttää, että Vasemmistoliitto roikkuu hallituksessa, mutta eihän sielläkään ole yhtään ainutta rasvanahkaista duunaria enää mukana Tennilää lukuun ottamatta.
Samoin ovat demarien rivit. Matti Ahde oli viimeinen rasvanahkainen demari, mutta hänet savustettiin politiikasta ulos, kun piti saada herraskainen Sundqvist keulapaikoille.
Lasse Lehtinen kirjoitti, että Aimo Kairamo on viimeinen aatteen demari, joka sammuttelee viimeisenä lyhdyt työväentalolla. Missä on, Aimo, sinun kritiikkisi nykyistä elämänmenoa kohtaan. Työttömien päivärahaa korotettiin kahdella markalla, mutta Liikanen vetää toista miljoonaa vuodessa puhtaana käteen ja EU-parlamentaarikoille laitetaan 110.000 markan suihkuja ja saneerataan edustustiloja.
Veronmaksajille jokainen EU-parlamentaarikko maksaa avustajineen ja kuluineen ainakin viisi miljoonaa vuodessa. Moni nivalalainen joutuu tulemaan toimeen 2.200 markan nettotuloilla kuukaudessa. Sinä, Aimo, olet tainnut istua liikaa pelureiden pöydissä ja olet unohtanut juuresi ja kansan. Täällä pohjoisessa ja kotiseudullasi on aineellista ja henkistä hätää.
Kun tulet Nivalaan, niin minä kierrätän kaikki Nivalan hautausmaat. Katsotaan, kuinka monta kymmentä nuorta syrjäytynyttä on laskenut itse päiviensä määrän. Kierretään myös kapakat ja katsotaan ne nuoret ihmisrauniot, joille ei ole sijaa tässä tasavallassa.
Tilastojen mukaan Suomessa kaatuu joka vuosi enemmän ihmisiä kuin jatkosodassa vuosittain. Nämä löytyvät itsemurhan tehneistä, viinaan kuolleista ja elämästä täysin syrjäytyneistä ihmisistä. Sinulla olisi, Aimo, taitoa, valtaa ja foorumia, jos vain haluaisit vääryyttä oikaista.
Nyt kaivattaisiin uutta Vennamoa. Uudelle poliittiselle tai uskonnolliselle messiaalle olisi nyt tilaus. Minä olen odottanut, että arkkipiispa edes olisi noussut tätä mafiaa vastaan. Ei näytä uskaltavan valtionkirkon päämiehenä. Haluaa päästä eläkkeelle mukavana ja lepsuna miehenä kuten K. J. Lång. Olen pannut toivoni tämän jälkeen Kuopion piispaan, Ville Riekkiseen. Hän on uskaltanut pariin otteeseen röykyttää herroja.
Tämä hullunlehmäntauti on tullut Suomeen ja tarttunut meidän herroihin. Mafia rehottaa kuin Italiassa. Katsotaanpa vaikka tätä eduskunnan touhua. Sinne äänestettiin rehellisiä ihmisiä ja talonpoikia, kuten Maija-Liisa Veteläistä, Kyösti Karjulaa ja Markku Koskea. Heti kun oli valtakirja saatu, unohtui kansa. Omat kännykät, omat sihteerit ja nyt kauhea lisärakennus sihteereille ja puhemiehistölle.
Ei ole rahasta pulaa niin kauan kuin ulkomailta saadaan lainaa. Eikö edes Karjulan Kyöstin omaatuntoa vihlaissut, kun tällaiselle mafian tielle lähti ja sinäkin Konttilan Kalle olit häntä tukemassa. Kyllä se on niin, että ennen kuin kukko kolmesti laulaa, nämä edustajat kieltävät ja unhoittavat kansan. Ei ole ollut sitten Veikko Pihlajamäen, Väinö Raudaskosken, Hautalan Yrjön ja Linnan Laurin ja Heinon jälkeen yhtään selkärankaista miestä Pohjanmaalta eduskunnassa.
No, tätä menoa ei kestä kauan. Skinheadit ovat ilmeisesti ainoa ryhtiliike Suomessa, joka muistuttaa isänmaallisuudesta. Muistakaa myös, että Hitler nousi aikoinaan valtaan juuri kansan tuloeroja vastaan kampanjoimalla. Nyt jos nousisi sellainen mies, joka julistaisi kansan mielipiteitä, saisi joukot taakseen.
Kansanedustajien määrän voisi laskea sataan ja he tulisivat toimeen kerran kuussa maksettavilla kokouspalkkioilla. Matkustaa heidän tulisi kolmannessa luokassa junassa ja linja-autoilla kansalaisten kanssa. Nyt he linnoittautuvat erilleen kansasta ajelemalla ykkösluokissa ja asumalla sviiteissä rahvaan tavoittamattomissa.
Ei näy nyt meidän kansanedustajia täällä ihmisten parissa. Nouskaa hyvät ihmiset ja soittakaa omille edustajillenne, missä ollaan menossa. Minulta ainakin on edustaja hukassa seuraavia vaaleja varten.
Nyt se herra helpon lykkäs. Pastori Antti Kylliäinen kirjoitti oikein kirjan, jossa hän julistaa, että kaikki pääsevät taivaaseen.
Tämä oli syksyn suuri pommi luterilaiselle kirkolle. Pappisvalan tehnyt pastori uskalsi potkia aisan yli. Yllättävän vähän on tullut julkista palautetta kirkon sisältä. Ei edes kirkolliskokous suoranaisesti käsitellyt asiaa. En ole sattunut Heikki Hurskaisen kanssa nokitusten, että olisi voinut tiedustella, puhuttiinko kirkolliskokouksen kahvikeskusteluissa edes tästä asiasta.
Luterilainen kirkko on valtionkirkkona menettänyt monien mielestä uskottavuutensa. Kirkko lähti 1980-luvulla työmarkkinajohtajien kelkkaan ja siirsi heidän toivomuksestaan sellaisia kirkollisia juhlapäiviä, kuten helatorstain. No, siinä kirkko joutui tulemaan takaisin, sillä silloin vielä oli seurakunnissa jämäkkyyttä ja piispoissakin.
Nyt kirkko ei puutu Suomen kansan kipeimpään ongelmaan, kuten työttömyyteen ja epäkristillisiin tuloeroihin. Suurin osa maaseudun eläkeläisistä ja työttömistä joutuu tulemaan toimeen vajaan 3.000 markan kuukausiansiolla, kun eräät vetävät yli kolmekymmenkertaisen summan puhtaana käteen.
Onko Suomi demokraattinen ja solidaarinen tasavalta? Ainakaan se ei ole moraalinen, oikeudenmukainen eikä missään nimessä kristillinen. Kirkko vain rukoilee joka sunnuntai esivallan puolesta, joka on unohtanut kansan. Arkkipiispa ei halua nousta presidenttiä ja hallitusta vastaan, vaan haluaa jäädä kilttinä ja lepsuna miehenä eläkkeelle niin kuin K. J. Lång.
Nivalassa tämä Kylliäisen julistus on varmasti puhutellut syvästi. Toisille se on tuonut helpotusta, mutta toisille varmasti tuskaa. Minä luulen, että lestadiolaisten keskuudessa ei niinkään. He ovat vahvoja uskossaan ja pitävät päänsä. Heidänkin kohdallaan on tapahtunut muutosta. Äskettäin tohtoriksi väitellyt pappi totesi, että lestadiolaisuus ei kasva enää ulospäin, vaan ainoastaan sisältä uusien lasten kautta. Liike ei pyri tietoisesti käännytystyöhön.
Oltiin Mantilassa Henna-tytön synttäreillä ja meitä oli uroksia siellä viisi kappaletta. Vetäydyttiin kamarikeskusteluun ja siellä tuli tämä Kylliäisen julistus esille. Lappalaisen Arto olisi ollut heti valmis erottamaan Kylliäisen. Minä, Mantilan veljekset Jaakko ja Heikki sekä Raivion Asko oltiin maltillisempia. Yhdessä todettiin se ikuinen ristiriita raamatun sisällöstä.: Omilla teoillaan ei ihminen voi tulla autuaaksi. Toisaalta Kylliäisen julistukselle löytyy raamatullista pohjaa. Kristus on kuolemallaan sovittanut syntimme ja näin kaikille taivas olisi avoin. Emme luota tähän, vaan mitä ihmeellisempiä temppuja meillä teetetään, että tultaisiin mukamas taivaskelpoiseksi. Se tässä meikäläistäkin jurraa.
Kellään ei tunnu olevan niin vahva usko kuin Poikkimäen Pentillä. Hän julistaa Puustellissakin, että olen vahva keskustalainen ja vahva herännyt. Uskaltaa ottaa ehtoollista ilman leipääkin. Pentti on perinyt Kuoppa-Jaskan manttelin tässä Puustellissa rohkeasti julistavan virassa.
Harvalla on näin vahva usko. Ei ainakaan minulla. Kyllä minä kuulun niihin epäuskoisiin, joka sekin on suuri synti. Armoa täytyy odotella, jos aikoo taivasten valtakuntaan. Hyvää ihmistä ja tosiuskovaista ei minusta kerkiä tulla.
No, tässä tätä jurinaa nyt tuli nurinniskoin ja paatoksella. Pitäisi kenties useammin tuntojaan kirjoitella, että pysyisi kohtuudessa. Jos tämä repostelu päätoimittajan ohittaa, niin eiköhän, Konttilan Kalle, olla nyt sujut. Kirjoita sinäkin joskus ja rökitä Karjulan Kyöstiä ja muita herroja jumalattomasta menosta.
4.12.1997
Ajatuksia itsenäisyyspäivänä
Presidentti Martti Ahtisaari vieraili viikko sitten Venäjällä. Meillä vanhemmilla sukupolvilla on vielä muistissa Paasikiven ja Kekkosen vierailut Neuvostoliittoon. Ne olivat aina kansakunnan kannalta merkittäviä tapahtumia ja niitä seurattiin jännityksellä, eli sydän kinttaanpeukalossa.
Kyllä taso on pudonnut noista ajoista. Silloin neuvoteltiin tiukasti asioista molemmin puolin, vakka Suomi oli sodan hävinnyt piskuinen valtio suuren naapurin rinnalla.
Oli suorastaan surkuhupaisaa, millä ylenkatseella ja omanvoiman tunnolla Jeltsin käsitteli Ahtisaarta kuin pikkupoikaa. Ikään kuin sivumennen hän läimäytti terävästi ja yksipuolisesti meidän presidenttiämme, että Karjala-keskustelut on nyt loppu ja toimittajien pitää pitää suunsa kiinni. Niin on sovittu, vastasi Jeltsin molempien puolesta.
Tämä oli häkellyttävän yksipuolista puhelua. Yllättävän vähällä julkisuudella se on Suomessa ohitettu.
Valmistaudumme itsenäisyytemme 80-vuotisjuhliin. Se on jo miespolven vanha asia. Lyhyt kuitenkin historian kannalta. Olemme olleet osa Ruotsia ja osa Venäjää vuosisadat. Nyt olemme menossa liittovaltioon ja seuraavaa itsenäisyyden vuosikymmentä tuskin juhlitaan.
Euroopan nykyisen unionin lipun periaatteet ja malli on otettu Yhdysvaltain tähtilipusta. Siinähän jokainen tähti kuvaa liittovaltioiden määrää. Vain muutama henkilö, Keijo Korhonen ja hiljattain Suomen Pankin johtokuntaan valittu Matti Korhonen uskalsi julkisuudessa todeta, että olemme menossa liittovaltioon ja se merkitsee myös Natoon menoa. Tämän tiesi silloinen pääministeri Esko Aho ja ulkoministeri Väyrynen, kun olivat allekirjoittamassa Kokoomuksen kanssa sopimusta Euroopan Unionista. Ei mitään ehtoja.
Ruotsi ja Tanska saivat Englannin kanssa kuitenkin varauman, että rahaliittoon ei mennä ilman omaa päätöksentekoa. Suomi Pohjoismaista ainoana on menossa mukaan ilman mitään vaatimuksia.
Täytyy palata taaksepäin, että ymmärtää, mistä tämä itsetunnon katoaminen johtuu. Suomessa vaihtui valta vuosikymmenen aikana totaalisesti. Pankkien johtokunnat ja johto uusiutuivat. Selvin esimerkki löytyy Nivalan Säästöpankista. Vanhat sodan ja pula-ajan nähneet luottamusmiehet vaihtuivat tähän sukupolveen, jolla ei ole historia päänupissa. Jalat irtosivat maasta ja pankki lähti fuusioitumaan konkurssikypsään KEP:iin Sitä kautta itsenäinen pankki romahti ja se oli kipeä paikka entisille luottamusmiehille.
Sama oli koko valtakunnan pankkipolitiikassa ja myös politiikassa. Uusi sukupolvi unohti, että tulosta ja pääomaa syntyy vain työllä ja säästämisellä, ei paperien pyörittämisellä. Tehtiin mukamas helppoa rahaa.
Tässä hulinassa meni koko työväenliikkeen punapääoma. Kansa, Elanto, Haka, Työväen Säästöpankki ja monet muut. Eero Rantalalla ja Sundqvistillä oli 130.000 markan kuukausipalkat, mutta ei harmaata aavistusta tai taitoa hoitaa pääomaa.
Tämä täydellinen romahdus lienee ilmeisesti syynä siihen, että koko vasemmisto on nyt täysin lamaantunut ja menettänyt uskonsa pääomatalouteen ja markkinointiin ja hakee turvaa isoista isännistä, eli Euroopan Unionin liittovaltiosta. Tästä romahduksesta kärsi Ainasojan Artun ohella myös monet kymmenet tuhannet uskolliset työväenliikkeen kannattajat, kun heiltä vietiin kolmasosa eläkkeistäkin.
Tämä julkinen keskustelu näyttää jäävän vain allekirjoittaneen ja Eino Sailaksen väliseksi. Taustat meillä on kovin erilaiset ja sen vuoksi kummallekin pitää varata mahdollisuus omiin mielipiteisiin, jotka rajusti poikkeavat toisistaan.
Eino on entinen ammattiyhdistyspoliitikko ja vuosikymmenten työ ei ole mennyt jälkiä jättämättä. Historian valossa voi todeta, että höplästä tulivat katkerasti vedettyä nämä ammattiyhdistysmiehetkin menneinä vuosikymmeninä.
Työväestölle on raha aina merkinnyt paljon. Sitä mitattiin vain palkankorotuksina. Ne olivat menneinä vuosina kestämättömiäkin, mutta markkinatalous pelaa aina omilla ehdoillaan.
Kun kilpailukykyä menetettiin, päästettiin inflaatio irti ja devalvoitiin. Se söi palkankorotukset ja piensäästäjien säästöt, mutta samalla suurteollisuuden ja liikemiesten velat. Valtio keksi aina uusia veroja, että pysyi kehityksen kelkassa mukana. Sota-ajan jälkeen tehdyt rahanleikkaukset olivat perusteltuja, sillä silloin kaikki pantiin maksamaan.
Nyt vaatimukset ammattiyhdistysliikkeellä olivat EU:n sanelemina varsin maltilliset. Palkkapussi ei kuitenkaan nouse yhtään, eikä tuo niin sanottu kasvun tuoma ostovoima. Bensiinin hinnannousu, sähkövero, autovero ja monet muut korotukset vievät kaiken. Lisäksi Nivalan kunnan lepsu politiikka nostaa kunnallisveron määrää. Tämä se on surkuhupaisaa, kun vallassa täällä pitäisi olla keskustaoikeisto.
Muutamia havaintoja viime päivien kommenteista: Miljardööri Soros nauroi partaansa haastattelussa. Euroopan Unioni on todellinen byrokratian paperitiikeri, jolla ei ole tulevaisuutta. Valtakunnan älykkö Paavo Haavikko totesi Suomen politiikasta, että niin sanottu yksimielinen vähemmistö on nyt viemässä Suomea Euroopan liittovaltioon.
Tämä liitovaltio näyttää toteutuvan kansan vähemmistön ja nykyhallituksen toimin, olimmepa Einon kanssa puolesta tai vastaan. Se pitää kuitenkin tunnustaa, että molemmat joudutaan luopumaan. Sinulle ammattiyhdistysliikkeen entisenä johtajana on varmaan melkoinen pettymys, että ammattiyhdistysliikkeen valta Suomessa murenee liittovaltion toteutuessa.
On niin monenlaista jäsenmaata, kuten esimerkiksi Englanti. Siellä pelataan työelämässä vielä siirtomaavallan politiikalla. Ei ole kesälomia, ei lomaltapaluurahoja, eikä kahdeksan tunnin työpäivää.
Minä en suhtaudu niin vastenmielisesti ay-liikkeeseen kuin moni luulee. Olen ollut vuosikymmenet työnantajan edustajana ja olen aina kehottanut liittymään liittoon. Silloin on selvät säännöt ja kun niitä noudattaa, niin ei synny kahnauksia.
Se, missä me molemmat menetämme tulevaisuudessa, on eläkkeiden leikkaukset. Ainoastaan Suomella, Ruotsilla ja Hollannilla on jonkinlaiset turvaavat eläkerahastot ja meitä on liittovaltiossa vain 15 miljoonaa. Saksalla, Italialla ja Ranskalla ei ole minkäänlaisia rahastoja ja eläketurvaa ja heitäkin on jo 200 miljoonaa. Siihen päälle tulevat köyhät Itä-Euroopan maat, joita on ihmismäärältään myös 200 miljoonaa. Liittovaltiossa eläkkeet, ansiot ja hyvinvointi tai pahoinvointi tasataan ja silloin meidän eläkkeitä leikataan ainakin kolmanneksella.
Tämä kirjoittelu taitaa jäädä meidän väliseksi, kun muut ei uskalla tai viitsi. Karjulan Kyöstikin tunnusti ajaneensa päin voimanpuutetta, vaikka on kansan tuella valittu edusmies. Tämä voimanpuute on muuten kolmijalkainen pukki, jonka päälle kelvottomat ja voimattomat kossit ajoivat savireen, että se kippasi kuorman. Riskit miehet kaatoivat savireen puomilla. Sattuva nimitys.
Sytytetään, Eino, vielä itsenäisyyspäivän kynttilä palomiesten lakosta huolimatta. Hyvää itsenäisyyspäivää kaikille muillekin ja erityisesti harvenevalle veteraanijoukolle.
23.12.1997
Tökeröjen pikkujoulu
Ei se köyhyys ole iloinen asia, vaikka se joskus naurattaa. En tiedä, kuka sen on aikoinaan ensimmäiseksi todennut, mutta edesmennyt serkkuni Reunan Toivo sitä usein lainasi tilanteissa, joihin se erinomaisesti sopi.
Olen itse niitä sota-ajan lapsia, jotka tietävät ainakin jotain todellisesta köyhyydestä. Sekään ei tietenkään ollut mitään suuriin nälkävuosiin ja pula-aikaan verrattuna, jolloin kerjäläisiä kulki talosta taloon leivänpalaa pyytämässä. Maalla oli sentään leipää ja kurria särpimeksi miltei kaikkina päivinä, mutta leivän päälle pantavista lisukkeista ei osattu uneksiakaan.
Sota-aikaan oli puutetta kaikesta, jos sillä köyhyyttä mitataan. Se oli yhteistä kansalle ja kansa oli yhtenäinen. Tänään on kaikkea vapaasti tarjolla, mutta ns. ostovoima, josta on tullut hallitusherrojen keskeinen hokema, ei yllä tasavertaisesti tänäkään jouluna kaikkiin ruokapöytiin ja pukinkontteihin.
Tänään kaikki mitataan aineellisesti. Niin rikkaus kuin köyhyyskin. Se toinen puoli, eli henkinen köyhyys on kuitenkin tappavampi kuin aineellinen puoli. Henkinen köyhyys, turhautuneisuus, turvattomuus ja epäonnistuminen korostuvat juuri joulun aikana, siellä, missä ne ovat ihmisiä lähellä. Joulujuhlaa, jonka pitäisi olla ilon juhla, vietetään tuhansissa kodeissa ahdistuneena, vaikka aineellista aihetta siihen ei juuri olisikaan.
Jouluna muistellaan lapsuuden jouluja. Niihin liittyy muistoja eri aikakausilta. Kerronpa tässä erään pikkujoulutarinan.
Elettiin sota-ajan jälkeistä aikaa maaseudulla. Jotenkin oli selvitty sodan rasituksista ja elettiin uuden toivon ja jopa maaseudun omavoimaisuuden tunnossa. Karvoskylälläkin oli vilkasta aatteellista toimintaa. Oli Maalaisliiton ja Nuoren Keskustana tupailtoja. Oli karjakerhoja, raittiusseuran tupailtoja, kortteliajoja ja kyläotteluita. Tyhtilän Kustaa oli hyvä organisaattori ja hänellä oli hyvät avustajat, kuten Rauhalan Soini ja Koivusaaren Lauri.
Kerran Kustaa järjesti Palosaarelle tökeröjen pikkujoulun. Se kuvasti jotenkin hyvin ajan henkeä. Rohjettiin jo tavallaan ilkkua sitä ahdasta ja köyhää aikaa, joka oli jäänyt taakse puupohjakenkineen, ostokortteineen, sillakankaineen ja monenlaisine korvikkeineen.
Siihen aikaan ei jumalankiitos ollut vielä televisiota ja radiokin harvassa talossa. Oltiin kanssakäymisissä ja kaikkiin yhteisiin tilaisuuksiin tuli väkeä, kun luettiin ilmoitus Toivolan kaupanseinän ilmoitustaululta ja puskaradio paikkasi loput. Palosaaren tupaan lappasi väkeä ympäri Karvoskylää pimeänä joulunalusviikon iltana.
Pikkujouluvieraiden hilpeys nousi jo korkealle, kun havaittiin Palosaaren tuvan uusi koristelu. Ikkunoissa oli sanomalehdistä tökerösti tehdyt karttiinit ja joulukuusi samalla idealla köyhästi ja tökerösti koristeltu. Toispuoleisen ja harvan kuusen oksilla oli muutama hylätty talousesine koristeena. Parempaan ei ole pystynyt kuin Raivion Asko, jonka kymmenvuotisessa joulupuussa, eli lepässä, roikkuvat samat koristeet, hevosenkenkä ja vesijohtohana rautalangasta killuen.
Tyhtilän Kupe seisoi ovella vieraita vastaanottamassa ja määräsi jokaiselle jonkun ohjelmanumeron ennalta varoittamatta. Muistelen, että yhteislauluna lauletut tutut joululaulutkin soitettiin tahallaan nurkasta väärällä nuotilla ja sehän meitä kosseja tirskutti. Rauhalan Soini ja Sotalan Feeliks oli kuoromiehiä molemmat mutta jotenkin hekin osasivat laulaa penkin alta. Ei arvannut Hirvasojan Kainokaan kaukaa Rutkun perukoilta kilometritolkulla lumessa tarpoessaan, että hän joutuu vielä tänä iltana kuoronjohtajaksi. Niin vain Kaino Kupen kuoroa johti ja tahtipuikon virkaa teki vellikauha.
Sitten kuulutettiin, että ohjelmassa seuraa nokkahuilun soittoa kaksiäänisesti. Yleisön eteen asteli Tyhtilän Kupe ja en muista tarkkaan, olisiko se toinen soittaja Toivoniemen Eli vai Vieno kirkolta. Huiluja ei ollut, mutta huilunvirkaa teki nokat, jotka kummallakin esiintyjällä oli sellaiset, että pystyi vaikka kintaskäessä niistämään. Nenänvartta nykkimällä ja pään sisään puhaltamalla lähti komeat äänet ja Jouluyö, juhlayö tuli riittävän hyvin esitettyä omilla nokkahuiluilla ja sitä vielä kuorona säesti naurava yleisö.
En muista kuka piti puuropuheen, mutta kyllä siinä meni puurot ja vellit sekaisin ja loppujen lopuksi joulupuurona tarjottiin muttia.
Kun sitten pikkujoulusta poistuttiin Palosaaren koivukujaa myöten, niin se oli yhtä naurunkikatusta ja pyrskähtelyä. Aitoa iloa, joka oli tuonut helpotusta monen ihmisen tökeryyden pelolle.
Silloin sitä ei ajatellut niin syvällisesti. Jälkeenpäin olen monesti miettinyt, kuinka helpottavaa ja vapauttavaa meille ihmisille olisi, jos luopuisimme täydellisyyden tavoittelusta. Kuinka moni nuori aviomies saa tuntea nahoissaan tökeryytensä siitä, että nuorikolle ostettu yöpaita oli liian tavanomainen. Ei tarpeeksi lyhyt, paljastava ja seksikäs. Tässä asiassa suomalainen mies tuskin harvoin ylittää itsensä ja vaimonsa odotuksia. Kuinka monelta joulun emännältä kinkku pääsee paistumaan liian kypsäksi tai laatikot epäonnistuvat. Kuinka moni mies kuulee huomautuksen, ettei joulukuusi ole sopiva.
Moni miettii hiljaisena jouluyönä myös syvällisemmin uskonsa taustaa ja omaa vaellustaan. Tuntee tuskaa ja pistosta. Kaikki me olemme vajavaisia ja tökeröitä askareissamme. Toivoisin kaikille tätä tökeröjen pikkujoulujen lapsenmielistä iloa ja anteeksiantoa omien ja ystävien vajavaisuuksista. Joulumieltä ja anteeksiantoa myös tämän töksähtävän ja tökerön pakinan mukana Teille kaikille. Kiitos tuntemattomalle joulupaketista.