15.1.1998
Vanhoja pakinoitsijoita muistellen
Viime viikolla tuli tieto, että kirjailija ja sanomalehtimies Ilmari Turja oli siirtynyt rajan taakse. Vuosiin ei hänestä kuulunut mitään ja tavallaan hän oli nuoremmalle sukupolvelle tuntematon kynänkäyttäjä. Monikaan ei muista hänen parhaita luomiskausiaan ja tuotantoaan.
Muistopuheissa ja kirjoituksissa häntä verrattiin Urho Kekkosen viimeisiin tosikavereihin ja sitä hän olikin. Nivalalaisille hän tuli läheiseksi kahdestakin syystä. Tähän Kekkosen lähipiiriin kuului myös akateemikko Kustaa Vilkuna ja hänen osaksi kauttaan tuli Turja myös nivalalaisten mielenkiinnon kohteeksi.
Toinen ja merkittävämpi ja ennen kaikkea mieliin jäänyt tapahtuma oli Ilmari Turjan ”kissamargariinijuttu”. Turja paljasti, että margariiniteollisuus käyttää eläinrasvoja, johon kelpaa vaikka kissanraadot. Esille nousi Ähtävän Muovi Oy, joka toimi silloin nivalalaisillekin tutussa rakennuksessa (täältä katsoen ennen Kokkolaa oikealla puolella tietä vieläkin pystyssä oleva punaruskea kaksikerroksinen rapattu tiilirakennus.)
Tämä margariinijuttu oli siihen aikaan valtava sensaatio. Margariinin kulutus teki tuloaan ja voin menekki kotimaisessa ruokataloudessa kasvoi. Turjan artikkeli oli sodanjulistus margariiniteollisuudelle ja sai aikaan margariininkulutuksen kertakaikkisen loppumisen ainakin maaseudulla. Kesti vuosikymmenet ennen kuin margariinivalmisteet alkoivat uudelleen tehdä kauppansa.
Nivalassa Ilmari Turjan rohkea tempaus herätti suorastaan hurmaa isäntämiehissä ja he lähettivät Turjalle nelikon voita. Lähettäjinä taisi olla Nivalan Osuusmeijerin hallintoa lähellä olevia silloisia isäntiä.
Joose Vilkuna kertoi kerran, että hän joskus 1920-luvulla meni Helsinkiin kylää veljensä Kustaan luokse. Kustaa vei hänet katsomaan iltasella nuorten ylioppilaitten menoa. Siellä pohjoispohjalaisessa osakunnassa olivat silloin paikalla Kustaa Vilkunan ystävät ja opiskelijakaverit, Kekkonen ja Ilmari Turja ainakin. Joose kertoi silloin tutustuneensa kumpaankin ensimmäisen kerran.
Omaan tyyliinsä Joose turinoi: – Oo, minä jo sillon katton, että mikä se on tämä kalijupää, joka jaksoi koko yön huutaa ja mekastaa ja parantaa maailmaa. No, se tämä Kekkonenhan se oli jo silloin niin vauhissaan.
Ilmari Turja oli jo ylioppilasvuosinaan osoittanut terävät lehtimiestaitonsa. Urho Kekkosesta hän sai hyvän kaverin. Tuo kaveruus kesti läpi elämän. Molemmat olivat iskeviä kirjoittajia ja kantaaottavia.
Turja kertoi eräässä haastattelussa, että kun Kekkonen toimi jonkun aikaa Ylioppilaslehden päätoimittajana, hän hyllytti yhden Turjan pakinan. Kun Turja sitten oli vuorostaan Suomen Kuvalehden päätoimittajana, hän maksoi potut pottuina ja hyllytti erään Kekkosen pakinan. Tästä seurasi tietysti tulinen sananvaihto, mutta Turja muistutti Kekkoselle, että päätoimittaja on se, joka lehdestä vastaa ja on hänenkin pakinansa hyllytetty.
No, se ei rikkonut Känän, jolla nimimerkillä Kekkonen silloin Ylioppilaslehteen kirjoitteli, ja Turjan välejä. Kekkonen kirjoitteli Suomen Kuvalehteen Pekka Peitsenä vuosikymmenet.
Turjan itsenäinen luonne ajoi hänet vastakkain voimakkaiden talousvaikuttajien kanssa ja niin Turja kyllästyi Helsingin herroihin ja perusti oman lehden, Uuden Kuvalehden. Lehti lakkasi, kun ilmoittajat karttoivat Turjan liian kärjekästä kirjoittelua. Tämä on tuttu tarina monen pakinoitsijan kohdalla tässä maassa.
Yksi merkittävimmistä tällaisista pystyyn tapetuista oli Demarin Juntunen, jonka Kairamo joutui potkimaan ulos Kekkosen painostuksesta. Sai nyt Ahtisaarelta synninpäästön ja kunniamerkin. Elinaikanaan kuitenkin.
Minne ovat hävinneet hyvät pakinoitsijat? Monet vanhemmat muistavat sellaiset nimet ja nimimerkit Turjan lisäksi kuin Vaasan Jaakkoo (Ikola), Artturi Leinonen, Kalle Väänänen, Veikko Pirilä ja monet muut. Onko niin, että napanuora lehtien kustantajiin eli ilmoittajiin on liian tiukalla. Puolue sitoo ilmoitusmarkkinoiden lisäksi monet kyvyt. Sitä se on Kairamollakin.
Mihin ovat hävinneet myös kantaaottavat ylioppilaslehdet ja teinilehdet? Aikanaan Ylioppilaslehti oli melkoinen maailmanparantaja ja edelläkävijä, mekin tilattiin Urpelan Sepon kanssa kimpassa Ylioppilaslehteä nimenomaan Johnny Walkerin, eli Pekka Haukisen hyvien pakinoiden takia. Pekka Haukinen oli Eeva-Maijan mies ja kuoli valitettavasti nuorena auto-onnettomuudessa.
Oulussakin toimi ylioppilaslehti, liekö enää. Teinikunnat olivat aktiivisia ja Nivalassakin toimi Niva-Teini. Päätoimittajana oli yhteen aikaan Vilkunan Lissu ja hyvinä kirjoittajina Hantulan Veska, Vaaran Pekka ja monet muut. Ei toimi enää.
Vielä tuosta Ilmari Turjasta. Särkelä itte oli niitä paremmin tunnettuja Turjan lastuja, joka elokuvana jäi mieleen. Siinä on kuvattu entisaikojen hyvällä itsetunnolla varustettu isäntämies.
Mihin ovat hävinneet oikeat isäntämiehet? Oikea isannuus ja isäntämies ei ole kiinni hallin pituudesta tai maitokiintiöiden määrästä. Se on aivan muuta. Juurevaa ja ajan virtauksista ja vöyhötyksistä vapaata itsenäistä ajattelua.
Olisikohan Haapaperällä näitä viimeisiä kunnon isäntämiehiä?
3.8.1998
Työ ei luistanut – läksin Livohkaan
Kyllä on ollut kaikinpuolin känänen kevät ja kesä. Kylvötöiden kanssa sai tapella juhannukseen saakka ja kaikki tehty työ näyttää menneen hukkaan. Sinne nukkui nuorena Leila-kaura ja samoin kävi ohralle.
Menneellä viikolla yritin maalata hallin räystäitä, kun kesantojen kunnostamiseen ei ollut märkyyden takia asiaa. No, ei siitä mitään tullut. Aina kun pääsi räystäälle tuli sadekuuro.
Vein auton korjaamoon, kun pakoputken tiiviste on vuotanut. Korjaamolta soitettiin, että koko pakosarja on haljennut. Lähiseudun hajottamoilta ei ole löytynyt varaosaa. Korjaamon omistaja arveli, että Oulusta voisi löytyä. No, onhan tässä aikaa käydä hakemassa tuo varaosa, kun ei muutakaan hommaa pysty tekemään.
Löysin itseni Rovaniemeltä
Tiistaiaamuna tein päätöksen, että lähden hakemaan pakosarjaa Oulusta. Vähän kassiin tavaroita, jos vaikka olisin siskon perheessä yötä Oulussa. Pörisevällä autolla kohti Oulua. En ole käynyt maissa läänin pääkaupungissa ainakaan kymmeneen vuoteen. Ei ole ollut tarpeellista asiaa.
Sain auton parkkiin tuonne teatterin rantaan. Kuumaa oli. Läksin maleksimaan kohti keskustaa. Pitää se nyt Rotuaari katsoa, kun sitä on niin paljon kehuttu. No, ihmisiä lappasi ees taas. Istuin varjoon tarkkailemaan ihmisten hyörinää. On se kumma yhteisö. Muurahaiset ahkeroivat aina ravinnon hankkimisessa tai pesän kunnostamisessa talven varalle. Ihmisillä näyttää olevan aikaa muuten vain pötkistellä. Liekö nämä kaikki sitten eläkeläisiä? Tuskin vaan. Yritin etsiä ihmisjoukosta edes yhtä tuttua. Ei ollut ainakaan minulle tuttuja. Eipä täällä meikäläistä kaivata. Läksin puskemaan auton kanssa Tuiran siltojen kautta pois kaupungista.
Jonkun ajan kuluttua tuli opaste: Kemi 60 kilometriä. Jaa, sitä ollaan pohjoiseen menossa. No, haitanneeko tuo mitään. Nyt olisi Kukkolan koskilla siianlippoamista. Voisi käydä Anttilan Joukolla Haaparannassa kylässä. Sitten tuli viitta, että Rovaniemelle asuntomessuille. No, rattia oikealle.
Ajelin pitkin komeaa Kemijokivartta. On se mahtava joki. Sivuhaaroineen yli 550 kilometriä. Joki on tuonut vaurautta sen ranta-asukkaille. Komeita taloja. Perunapellot vihreitä ja maankattavia. Samoin ohravainiot, joita tosin on harvemmassa kuin Nivalassa. Täällä on säilytetty vanhaa kaunista rakennuskantaa, toisin kuin Nivalassa. Mujurolassa pantiin heinää seipäälle oikein ison väen kanssa. Liekö ollut maaherra Pokan kotitalon peltoja.
Niin siinä vain kävi, että illan kähmässä löysin itseni Rovaniemeltä. Jos sitä nyt voi illaksi sanoa. Aurinko paistaa vielä korkealta samaan aikaan, kun etelässä luetaan jo lampun valossa. Yökortteerin katseluun. Pohjanhovi on täynnä. Vaakunasta löytyi vapaa huone. Vastaanotossa kyllä kerrottiin, että se on diskon päällä, mutta korvatulppia on saatavana täältä.
”Kolmatta linjaa takaisin”
Tuli mieleen tämä Junnu Vainion ikivihreä. Rovaniemi on ollut aikanaan sotien jälkeen kaikkien Suomen jätkien Rooma. Sinne on tiet vieneet. Ensin rakentamaan Saksalaisten polttamaa Lappia. Sitten vuosikymmenet Kemijoen voimalaitoksia rakentamaan, savotoille ja uittoon.
Täältä on minunkin monet nuoruudenmuistot. Ei kai kaikki niin maireita. Ensimmäinen tutustumiskohde on jätkillä Rovaniemen työvoimatoimiston suurikokoinen Lapin kartta. Siinä oli nuppineuloja ja paperilappusia mahdollisista avoimista työpaikoista. Minun reissuni ajoittuvat jo siihen aikaan, kun työtä ei ollut enää valittavissa. Rahattomana Rovaniemellä. Savukosken Martinkylässä olisi metsäojan kaivua. Kämpille pitää varata kahden viikon muona vähintään ja ostaa lapiot ja rautakanget. No, onneksi löytyi silloinkin apu lähempää. Tönning rakensi Savukoskelle koulua ja sinne päästiin töihin.
Eräällä kerralla tapasin Haapaniemen Tenhon Rovaniemen linja-autoasemalla. Tenho arvasi, että ei ole miehellä rahaa ja osti minulle kahvit. Tenho oli herrasmies. Aivan saman näköinen kuin Chaplin uutena. Jenkkikassin päällä oli yhdeksän millin pistooli ja Tenho kertoi ajavansa kerran viikossa Rovaniemen ja Turun välin. Mitäpä minä utelemaan millä asioilla. Tenho oli maailmanmies.
Sillä kertaa löytyi töitä Kemijärven savotoilta Saarijärven kämpiltä. Yhden kesän aikana kierreltiin voimalaitoksilta töitä norkoilemassa. Ei löytynyt minulle. Kaksoisveli pääsi Listimän sahalle ja on sillä reissulla vieläkin. Me palailtiin Kaarlenkasken Heinon kanssa takaisin jokivartta pitkin ja kyseltiin töitä. Heino mopolla ja minä liftaamalla. Sovittiin aina missä tyhjässä parakissa seuraava yö vietetään, jos töitä ei löydy.
Ne on muistoja nuo. Nyt ollaan tässä päivässä. Mitäs sitä sukulaisia ja tuttuja vaivaamaan. Hotellissa komeasti kahden lakanan välissä. Ennen nukuttiin kämpissä puulaverilla korvalehti kaksinkerroin pään alla ja henkselit peittona.
Nyt oli jo hotellihuoneessa television kuvaruudulla komeasti: ”Tervetuloa Jaakko Salmela. Nauttikaa hotellimme palveluista ja sauna on avoinna kello 21 saakka.” Kyllä Herra helpon lykkäsi.
Jaa, muistin, että kotia pitää ilmoittaa missä ollaan. Meinasi unohtua. Vähän ihmetteli kotiväki ja kyseli milloin takaisin. Tuli mieleen Sibelius-vainaa. Voi hyvä Tuula, minä olen toimittaja, enkä ennustaja.
Torkahdin muistoihin
Pällistelin Rovaniemen yöttömän yön katuvilinää. Ei yhtään reppuselkäistä jätkää. Samanlaista, olipa Naantalin Kaivohuoneen terassilla tai Rhodoksella. Väkeä purjehtii katu täynnä vielä puolenyön aikaan. Paljon nuoria rennoissa kesäasuissa. Paljon iäkkäitä ja äveriään näköisiä ulkomaalaisia. Parasta turistiaikaa ja vielä Asuntomessut. Yhdestä juttelukaverista tuli tuttava. Hän oli muuttanut lapsena isänsä mukana Kemijoen voimalaitoksille. Pappa oli Yliniemen Heikki Karvoskylästä ja edesmenneen isän nimi Urho. Tunsi hyvin myös Stenrothin Taunon. Samoissa sähkötöissä IVO:lla.
Jytinä kuului alakerrasta. Siellä nuoriso mekastaa jyskyttävän musiikin tahdissa. Mietin missä sitä huomenna lorvailisi? Olisikohan Palosalmen metsätyömieskodissa vielä elossa tuttuja jätkiä? Saavisen Jussia tai Kasino-Hermannia.
Saavisen Jussi oli likinäköinen. Teki ankarasti puuskan töitä ja kun sai tilin lähti Rovaniemelle. Eli herroiksi muutaman päivän. Osti hienot vaatteet ja asui Pohjanhovissa. Vietti rentoa elämää viikon ja palasi taksilla puolialastomana takaisin vaatteet kanitettuina.
Kasino-Hermanni oli jo vanha ja alistunut. ei pystynyt leikkaamaan puuta niin paljon, että olisi pystynyt syömään joka päivä kahdesti kämppäruokaa. Se maksoi siihen aikaan 700 vanhaa markkaa. Jussi söi iltaisin yläritsillä kauraryynejä pussista ja kulautti vettä päälle. Taisi jäädä sittenkin navastaan savotalle kiinni. Se ei ollut harvinaista. Tuskinpa Jussi ja Hermanni enää viilaavat sahaa Palojoella. Taitavat olla paremmissa savotoissa.
Ne oli niitä vuosikymmeniä. Silloin oli isot isännät remmissä, mutta mitenkäs on nyt niiden minun nuoruuden aikalaisten kohtalo. Stalin on turpeessa. Olin silloin Otamäessä koulua rakentamassa, kun luottamusmies tuli sanomaan, että kaikki ruokalaan. Sydänverellä hän puhui, että suuri esitaistelijamme generalissimus Stalin on kuollut. Vietettiin hiljainen hetki ja kirjoitettiin surunvalitteluadressiin nimet. Se vietäisiin kuulemma Punaiseen mausoleumiin yhdessä Stalinin kanssa.
Ei kerinnyt käydä katsomassa sitä adressia.
Iso-Ässä oli siirtänyt parkkuupukkia
Oli se muuten mahdotonta tarjontaa hotellin aamupalalla. Jos maha vetää vielä aamutuimaan niin kuin ennen, niin kyllä olisi lenheetiä. On puuroja, vellejä, kananhedelmiä, leikkeleitä ja äyriäisiä senkin seitsemää sorttia. Vaan eipä sitä kaikkia kerkiä ja jaksa näykkiä. Tarjolla kyllä olisi ollut.
Nätti-Jussista on jäljellä vain kaupunkijuna. No, pitihän sillä käydä aamutuimaan tunnin kiertoajelu. Kekkonen eli viimeiset vallan vuodet puolihoureessa ja totesi kerrankin Moskovaan tuotuna, että onpas Kajaani muuttunut. Niin on muuttunut Rovaniemikin.
Varovainen oli Nätti-Jussin kuuluttaja puheissaan. Kun kyytillä oli pääosin saksalaisia perheitä, ei puhunut saksalaisten tihutöistä ja Rovaniemen polttamisesta. Raha tekee ihmisen suvaitsevaksi.
Kyydin jälkeen päätin lähteä katsomaan Isoa-Ässää, eli Niskalan Soinia. Jätkä-patsas ei sattunut kiertoajelun varrelle. Kävelin rantaa pitkin, mutta parkkuria ei löytynyt tutulta paikalta. Kysäisin hyvin solidaariselta porukalta asiaa. Siinä viinipullo kiersi ja sopu näytti olevan hyvä. Neuvoivat ylemmäs. Parkkuri oli siirtänyt pukkinsa jokivarresta tulvan tieltä ylemmäs kuivalle penkereelle.
Ei ollut pino kasvanut, vaikka parkki näytti olevan rökösällä. Tällaisena se Kalervo Kallio Niskalan Soinin kuvasi. On siinä kreikkalaisen Herkuleen piirteet. Parempaa mallia ei olisi Kalervo voinut löytää.
On Stenrotheilla työläs kortteeri
Tarkoitus oli tavata Rovaniemellä ainakin kirkkoherra Heikki Karvosenoja ja monitoimimies Tauno Stenroth. Heikki olikin lomailemassa entisessä virkapaikassaan. On siinä entisellä Nivalan pojalla paimentamista. Seurakunnan jäsenmäärä on kolminkertainen Nivalaan verrattuna, kuudentoista papin seurakunta.
Stenrothin Tauno tuli minut hakemaan autolla Vaakunan portailta. Taunon ja Annikin koti on nyt Korkalovaarassa. Kun Taunon tunnen, osasin odottaa jotain erikoista, mutta siltikin se koti oli yllätys. Ruusutarha. Annikki on hortonomi-asiantuntija ja Tauno toteuttaa hänen suunnitelmiaan. Ruusuja kymmeniä lajikkeita ja jos jonkinlaista jorininjuurta hyvällä maulla ja hyvin asetettuina.
Siinä me istuimme terassilla suihkukaivon ääressä kuumana kesäpäivänä. Tuntui, kun olisimme olleet Kultarannassa. Ei se Tauno ole mikään hutilus noissa käsitöissäkään. Olisikohan kuitenkin tuo laatoitus ollut yhdestä kohti millin verran kallellaan. Sisällä oli taideteokset ja pilikkumit ojennuksessa ja niin oli siistiä, että talo näytti asumattomalta. Kun ajattelee tuota puutarhan ja ruusujen hoitoakin, niin on Taunolla ja Annikilla työläs koti asua.
Tauno on monitoimimies ja autotallissa oli hyvä verstas kaikilla puusepän mausteilla. Oli työkalua käsikäyttöistä ja sähköistä joka lähtöön. Oli askartelutavaraa, poronsarvia ja jokapuun kellestä tarvekaluina. Kyllä siellä viihtyy silloin kun ruusut lakastuvat ja Kemijoki kankottuu jäiseksi.
Sattumalta oli kotona käymässä myös perheen kuopus, Jukka. Hän soittelee ammattimuusikkona Teuvo Oinaan orkesterissa. Oli käymässä myös tyttären poika. Annikki huusasi meille syömistä ja Tauno vain tuumaili, että ei talosta lähdetä kuin torpasta. Katselimme Taunon valokuvakokoelmia ja hänen tekemiään suurennuksia. Kyllä jotkut voi olla sitten näppäriä ja ahkeria. Vierivä kivi ei sammaloidu.
Tauno nakkasi minut ja Jukan kaupungille iltapäivällä. Jukan seuraava esiintyminen oli Kemijärvellä saman päivän iltana. Niin siinä sitten kävi, kun täytin illalla henkilökorttia Kemijärven hotellin vastaanotossa, niin Jukka asteli sisään samaan hotelliin. Tuntui ihan kekkosmaiselta. Häntä saatteli suihkukoneet matkalla. Minua Teuvo Oinaan orkesteri.
Mitä nyt vähän heinää poroille
Nyt sain tehdä matkaa kerrankin oman aikataulun mukaan. Jos on Tuulan ja Johannan kanssa liikenteessä, niin kaikki savikuppikaupat ja kirpputorit on koluttava ja minun istuttava kuumassa autossa. Niinkö niitä ei noita kuppeja jo olisi entuudestaan. Keltalan veljeksetkin joi säilykepurkista kahvinsa ja samaa päivää elivät.
Ajelin Rovaniemen asuntomessuille Napapiirin majan tuntumaan. Oli valtava kuumuus. Juili jo rinnassa kuin Simpauttajan Kuunolla. Pakkokos minun on lähteä tuonne rämpimään. En minä enää mitään tupia rakentele.
Pirttikoskella ja Listimän sahan paikoilla sekä Saarijärven savottamailla oli tarkoitus käydä. Ei viitsi palata takaisin. Tykistöleirin, Misin ja Rovajärven kautta Kemijärveä kohti. Kranuja ei tullut kohti, vaikka iltauutisissa kerrottiin, että Rovajärvellä kranut karkailee ja Mullikkorämeen kaivoksella auto palaa tunnelissa.
Paikkakuntalaisia on mukava puhutella. Jossain Misin seutuvilla oltiin heinäpellolla. Se ei ollut kylvöheinää vaan puhdasta luonnonnurmea. Sitä koottiin haasiolta lavan avulla ja vetojuhtana oli Datsun-merkkinen henkilöauto. Hyvin huilasi lava ladolle.
Vanhempi isäntäväki tuumaili vähän alistuneena, että poroille tehdään vähän heinää. Vuosikymmeniin ei ole ollut lehmiä. Yksi karjatila on tämän tien vaikutuspiirissä Rovaniemen ja Kemijärven välillä, totesi isäntä. Ei sitä enää kukaan täällä maata viljele.
Toista samanlaista isäntää puhuttelin Pelkosenniemellä. Vanha veteraani haukkoi henkeään postilaatikolla kuumana kesäpäivänä. Kova näytti olevan veteraanilla hengenahdistus. Katkomalla puhui, että poika vähän poroille tekee heinää. Loppu jää pystyyn. Ennen kuokittiin maata ja peltoa vimmalla sotien jälkeen. Tuolla ne nyt rätköttää asumattomina pellot, puuskutti veteraani.
Kesäyön auringon jouduttavan vaikutuksen näkee täällä selvästi. Jokivarren törmillä on komeat pottupellot. Ja talot hyvin siistejä.
Suvannossa historiaa
Kemijärvellä odotti jälleen hikisen päivän jälkeen virvoittava sauna. Saunassa oli lisäkseni yksi mies ja mikäs siinä kuin juttua yrittämään. Hän oli paikallinen Heikkilän Martti, eli Lähivakuutuksen pomo. Tunsi Martin hyvin terhakkaaksi mieheksi ja erinomaiseksi seuramieheksi. Sitähän se Martti on. Myi minullekin vakuutukset eikä siinä ollut vara vastaan sanoa.
Monesti olen aikonut käydä Halosen Eeron kesäpaikkaa katsomassa Pelkosenniemellä. Yritin Nivalan puhelimella ja kun sieltä ei vastattu, oletin että täällä jossain on Kreetta ja Eero kesämajoilla.
Kaunista on maisema Kemijärven ja Pelkosenniemen välillä. Joki on vieläkin parisataa metriä leveä, vaikka on tultu jokivartta pitkin jo yli 400 kilometriä. Veteraanin opastuksella löysin Suvannonkylän viitan. Sieltä se vihdoin siinteli Kitisen takaa tämä ainoa säilynyt lapinkylä. Museoviraston ja paikallisten asukkaiden toimesta säilytetty ja kunnostettu alkuperäisessä asussaan. Parikymmentä taloa pihapiireineen.
Ajoin pirttikahvilaan ja puhuttelin talonväkeä. Kertoivat juuri eilen Halosen Eeron piipahtaneen kahvilla ja neuvoivat tien taloon. Komea on pytinki ja mahtavat ovat miljööt. Pihalla ärhenteli harmaa karhukoira. Pääsimme sinuiksi. Autoa ei näkynyt ja piha vaikutti hiljaiselta. Ovi oli lukossa.
Kävelin naapuriin tiedustelemaan onko Halosia näkynyt. Kertoivat, että Haloset läksivät pari tuntia sitten ajelemaan Nivalaan. Huonoa tuuria. Pällistelin Eeron tiluksilla. Uskokaa tai älkää, Eerolla on tuuhea rypsivainio. Kuulin, että isäntä tekee niistä poroille tuorerehua.
Piispa Hannes Leinonen totesi kerran Nivalassa Arto Kourille, että sinä oletkin poroporvari, kun omistat Kittilässä korvamerkin. Tämä Eero se vasta poroporvari taitaa olla. Ei ole kertonut porotokkansa kokoa eikä metsätilustensa pinta-aloja.
Matkalla ollaan
Jätin Suvannon kylän haikeissa tunnelmissa. En ollut pohtinut, mihin jatkaa, mutta ainakin Pelkosenniemelle syömään. Kyselin ravintolan väeltä sukulaisiani ja he neuvoivat, että yksi pikkuserkuistani pitää tuossa vieressä kukkakauppaa ja hautaustoimistoa.
Siispä tapaamaan. Esittelin itseni ja pian päästiin selville mitä haaraa ja keitä ollaan. Hän on isäni sedän, Tuomaan, tyttären tytär. Hänen vanhempansa olivat juuri kuolleet keväällä kolmen viikon välein. Siispä en tavannut Väinöä ja hänen puolisoaan.
Tämä pikkuserkkuni oli oikea yrittäjänaisen prototyyppi. Siinä hän hautajaisrekvisiitan keskellä kuori ruusunjuuria ja puhui samalla vuolaasti yrittämisestä. On ollut vuosia paikallisen yrittäjäyhdistyksen puheenjohtajana.
En onneksi kovin tuhmia puhunut, sillä keskustelu kääntyi uskon asioihin. Hän kertoi saaneensa kodin perintönä ja myöhemmin omakohtaisena herätyksen lestadiolaiseen uskoon ja se on hänen voimansa. Kyllä siinä sukulaispoikakin sai tuntea, että matkalla ollaan kahdessakin merkityksessä ja sille pitäisi valmistautua.
Siunaukset ja rukoukset saattelivat matkaani kun vihdoin erosimme. Ei tämä reissu muutenkaan mikään hilpeä huvimatka ollut siihen saakka, mutta Pelkosenniemeltä hautajaisrekvisiitan keskeltä ja raamatun lauseita evääksi saaneena matka kääntyi kotiin päin vähän mietteliäissä tunnelmissa. Mitäpä tässä Savukoskelle entisiä savotoita ja tuttuja tapaamaan. Vastahan minä siellä Tuulan kanssa kävin kolme suvea sitten.
Livohkassa
Ajelin kohti kotia, mutta Posiolla olin vielä yötä. Kyllä on hiljainen kirkonkylä. Olisihan täälläkin ollut tuttuja. Ainakin Myllylän Olavi perheineen. Jos lienevät kuitenkin kesälomareissulla Karvoskylässä.
Kovin on ollut Luoja joskus antelias ja joskus yksitoikkoinen. Kun vertaa Livojärven ja Nivalan maisemia, niin toivoisi jonkinlaista keskiarvoa edes Nivalan osalle. On kuin Punkaharjulla ajelisi, kun ajelee Livojärven tietä Posiolta Taivalkosken suuntaan. Hiekkarantaa kilometritolkulla ja kauniina ja lämpiminä päivinä rannoilla oli myös ihmisiä. Kyllä Suomella on vielä jotain sellaista, jota ei EU-herratkaan voi pois meiltä ottaa. Kuka voi hallita vettä, kuka omistaa tuulen ja ilman – pohti vanha intiaanipäällikkökin.
Täältä löytyy myös Livohka. Jo teiltä on akka tai ukko karkuteillä, niin täällä Posion Livohkasta sitä passaa tulla ensin katselemaan. Muutenkin siellä on hyviä paikannimiä. Vastaan tuli tienviitta, jossa luki KUOLIO. Samassa olikin jo hautausmaa ihan tien vieressä. Piti pysäyttää auto ja panna tupakaksi. Tämä tuntui jo epätodelliselta.
Sirniössä puhuttelin kylätoimikunnan pystyyn panemaa näytöstä sysien poltosta. Miilulla jututtelin kyläseppää ja miilunpolttajaa Matti Ala-Sirniötä. Hän kertoili, miten sysimiilu poikkeaa tervahaudasta ja että raaka-aineena on koivu eikä tervaspuu. Kylätoimikunnan kaksi terhakkaa naista kertoivat kylänsä elämästä ja kylätoimikunnan tempauksista.
Periksi ei anneta, vaan järjestetään kaikenlaista tapahtumaa. Syyskuussa on sepänpäivät ja sinne saapuu takojia aina ulkomaita myöten. Kylällä on vielä kuusi lypsykarjaa ja yhtä uutta navettaakin tehdään.
Koko reissun ajan katselin kirkonkyliä ja maaseudun rakentamista. Monella tavoin on kirkonkyliä ja maaseutua pilattu mauttomalla, korskealla rakentamisella, mutta ei Nivalan voittanutta sentään mistään löydy. Kyllä ne meiltä löytyy Suomen karmeimmat rakennukset ja varmasti Halpa-Halli on muidenkin kuin asiantuntijoiden mielestä hirvein rumilus, mitä maa päällään kantaa. Kyllä Haapaperän kuivaamossa on sentään jotain sharmikkuutta.
Taivalkosken kirkonkylässä löysin sitten paikan, jossa sielu viihtyi. Jalavan kauppakartano on vieläkin puhuttelevampi kuin Lipponen tai Kauppa Oy. Jalavan kauppiaalla oli tiedossa molemmat Nivalan paikat ja hän aikoi pikapuoliin tulla tutustumaan.
Jalavan kauppakartano on nykyisin Taivalkosken tunnetuin paikka Päätalon kodin ohella. Jalavan kauppakartanon olivat löytäneet myös Poikkimäen Aaro kaverinsa kanssa. Nuoripari oli menossa kohti Lappia. Ensin Sallan Onkamojärvelle, jossa mekin olemme yhden juhannuksen viettäneet Kontion kesäpaikassa. Onkamojärvellä on Hosionahon tyttäriä emäntinä.
Paluumatkalla poikkesin vielä Päätalon Kallen maisemissa. Ei ihme, jos maisemat ovat saaneet Kallen runosuonen sykkimään. On Kalle maisemansa näköinen mies tuotannossaan.
Jossain Ämmänsaaren yläpuolella pysähdyin kuvaamaan tilataidetta. Aitapaaluista ja heinäseipäistä oli tehty niitylle ihmisiä. Päinä kauramättäät. Taideluomuksen nimi Hiljainen kansa ja tekijänä tanssitaiteilija Pekka Kela. Miettimään pani. Taitaa Keijo Korhosen ennustukset käydä toteen. Nyt on jo tämä vaihe.
Piipahdin parilla hillasuolla. Raakoja olivat. Palasin kotiin ja havaitsin, että ei olisi kannattanut vielä palata. Turha mennä kesantoja rääpimään. Vellinä ovat pellot ja sunnuntain vastaisena yönä vielä satoi kuin kaatamalla.
Pehkana. Muistin, että se pakosarja jäi ostamatta. No, mahtuuhan sitä maailmaan pörinää.
23.12.1998
Sydämen kyllyydestä suu puhuu – joulumuistoja Hiitolan väestä
Joulu tuo mieleen muistoja eletyistä jouluista – tapahtumista ja ihmisten kohtaamisista. Nämä muistot ovat runsaan kahdenkymmenen vuoden takaa. Ihminen hakee sisimpäänsä joulurauhaa tietyistä muistoista ja perinteestä. Minun jouluperinteeseeni kuului 1970-luvulla käynti joulun alla Hiitolan Olgaa ja Väinöä tapaamassa. Pienen vaatimattoman joululahjan vastalahjaksi sain aina sitä hyvää joulumieltä seurustelun sakramentin kautta.
Hiitolan pieni pirtti muuttui Olgan ja Väinön lämpimässä ja aidossa lähimmäisen hoidossa taivaalliseksi kirkkosaliksi, joka sai sydämen sulamaan ja oikean nöyrän joulumielen löytymään omaan kylmään sydämeen.
Perinteiseksi vastavierailuksi tuli sitten Olgan ja Väinön vastavierailu kotiimme joulun ja uudenvuoden välissä. Kun tiesi Olgan ja Väinön toimeentulon rajalliset mahdollisuudet kansaneläkkeen varassa, niin heidän tuomansa lahjat olivat taloudellisestikin suuriarvoiset unohtamatta lahjan antamiseen liittyvää aitoutta ja pyyteettömyyttä. Kahvipaketti, puolikas voita ja vielä pussi kompiaisia.
Eräänä talvena iäkäs äitini asui kirkonkylässä luonamme. Häneen oli iskenyt täydellisesti elettävän ajan muistinmenetys ja hänestä ei ollut enää yksin eläjäksi.
Olga ja Väinö tulivat tapaninjälkeisenä päivänä vastavierailulle tuliaisineen. Joimme siinä aamukahvit ennen minun töihinlähtöäni. Pian huomasin, että minä olin käynyt tarpeettomaksi. Väinö oli löytänyt äidistäni keskustelukaverin ja Olga istui keittiössä Tuulan kanssa. Kun Olgalle oli aikanaan selvinnyt, että Tuula oli Ruskolta kotoisin, heistä tuli välittömästi sydänystävät.
Olgan ainoa reissu elämän aikana kodin ulkopuolelle oli nuoruusajan palvelusvuodet Ruskon Nikulassa. Varsinkin jouluntienoo suuren kartanon valaistuissa saleissa oli jäänyt ikuisiksi ajoiksi Olgan mieleen herkkänä ja kauniina muistona.
Siinä riitti muistelemista ja Tuulasta löytyi oiva apu muisteloihin, kun tunnistettiin yhdessä paljon samoja ihmisiä. Väinön kohdalla elämä oli kulkenut samalla tavalla. Väinön muistot kohdistuivat vain miehisellä tavalla nuoruusvuosien sotakokemuksiin.
Kahden aikuisen pitkässä avioliitossa alkavat ne samat puheenaiheet tulla niin kolutuiksi, että toinen puoliso on jo niin nihki väsynyt niiden kuunteluun, että ei hänestä ole keskustelukumppaniksi.
Niin oli käynyt Olgan ja Väinönkin kohdalla. Kummankin kohdalla toisen tärkeimmät tapahtumat oli kuunneltu kymmenien vuosien aikana niin monta kertaa, että uutta kiinnostavaa särmää niistä ei enää löytynyt. Jos toinen erehtyi vielä joskus lankeamaan tähän koetun elämän muisteluun, tuli siihen toiselta puolelta tympeähkö vastaus, että minä en jaksa kuunnella noita iänikuisia sotajuttuja ja Nikulan piikavuosia.
Nyt löytyi kiinnostuneet kuulijat ja se oli sydämelle mirhamia, kun sai palata keskusteluissa näihin rakkaisiin aiheisiin, jotka kotona olivat olleet jo kiellettyjä tympeän ja kotirauhaa koettelevan kahnauksen pelossa.
Kävin välillä Nivala-lehdestä kotona syömässä. Tuula oli jo vieraiden kanssa ehtinyt nauttia aterian. Kun pöytä keittiössä oli siivottu, jatkui Tuulan ja Olgan keskustelu keittiön pöydän ääressä yhtä tiiviinä siitä, mihin se oli ennen ruokailua jäänyt. – Joko se Pentti on Nikulassa isäntänä. Silloin se oli vielä pieni poika, kun minä olin palveluksessa, jatkaa Olga.
Olohuoneessa Väinö ja äitini istuivat edelleen vastakkain kuin karjalaiset runonlausujat. Äitini tuskin oli koskaan kuullut puhuttavan tykinlavetista, kuusituumaisesta haupitsista, ampumasektorista ja miten raskas tykki vedetään asemiin ja hakataan ampumasektorit. Se ei keskustelua haitannut.
Äitini osa oli vain vastata sopivin välein buddhalaisen patsaan vakavuudella ja ilmeellä, että joo. Se oli Väinölle kiinnostavuuden merkki, vaikka äitini harhaisissa mielikuvissa saattoi liikkua aivan muut asiat.
Kun palasin viiden jälkeen kotia, keskustelu jatkui samoista aiheista hievahtamatta. Kahvit oli välillä juotu, mutta Nikulan ja Ruskon asioita puitiin keittiössä ja Väinö äitini myönteisellä hyväksymisellä veti tykkiä uusiin asemiin ja antoi ryssille aika moukkuja kuusituumaisella haupitsilla.
Talvinen päivä oli ehtinyt iltaan. Se oli ollut antoisa kaikinpuolin. Äitini tuskin pystyi täysin hyödyntämään ammattimiehen sotahistoriallista kuuden tunnin luentoa suomalaisen tykistön merkityksestä talvi- ja jatkosodassa. Tietämättään hän oli antanut kuitenkin vastalahjan korvaamattoman kuuntelijan muodossa Väinölle sisäistä iloa ja rauhaa pitkäksi aikaa pimeiden talvikuukausien jököttävään yksitoikkoisuuteen ja hiljaisuuteen. Tämä hyvänolon tunne purkautui kotimatkalla autossa molempien tyytyväisyyteen. – Oli ihan niin kuin olisi Ruskolla käynyt, tilitteli Olga. – Se on tuo äitis höyli ihiminen. Raatattiin pitkästä aikaa nuista sota-asioista, myhäili Väinö.
Jansu
- Käytänpä tässä tilaisuutta hyväkseni ja lähetän parhaat jouluterveiseni. Raatataan kun tulee siihen tilaisuus.