Josef Cajanin vuoden 1918 almanakan herättämiä mietteitä

Osa 1

Papilla ei silloin ollut viikkovapaata

Cajanin almanakan merkinnät osoittavat sen, että maailma on muuttunut. Silloin piti papinkin olla liikkeellä niin kauan kuin pystyssä pysyi. Joutuu ihmettelemään, miten hevospelin aikakaudella ehti niin moneen paikkaan. Vuosilomia ja viikkovapaita ei ainakaan näytä olleen. Kaikille almanakan sivuille on riittänyt merkintöjä. Eihän Nivalassa liene koskaan papilta käyntipaikkoja puuttunut. Jo silloin näyttää perhejuhliin, ei ainoastaan häihin ja hautajaisiin, vaan myös ristiäisiin, läksiäisiin jopa nimipäiviinkin liittyneen papin pitämät hartausseurat.

Lähes jokaisella almanakan sivulla on merkintöjä myös matkoista naapuriseurakuntien puolelle Piippolaan ja Pulkkilaan asti. Tämä oli mahdollista, kun Nivalassa oli jo silloin kaksi pappia. Pitäjänapulaisen virkaa hoiti Lauri Mustakallio, joka Cajanin jälkeen lähes yksimielisesti äänestettiin kirkkoherraksi. Muutamat poiminnot Cajanin almanakan muistiinpanoista osoittavat, että kyllä mies on joutunut rientämään levähtämättä: ”Antti Wähäsalon maahanpanijaiset Sievissä, ”Kontrahtikokous Sievissä”, ”Käräjät Haapaveden nuorisoseuralla”, ”Piippolan käräjät Näsälässä”, ”Pyhäjärven käräjät Wesikoskella”, ”Haapajärven käräjät Leppälässä” Jääkäripidot Lapualla ja Ylistarossa”.

Luja kunto on pitänyt olla lähes 70-vuotiaalla Cajanilla suorittaessaan almanakkaansa merkityt papilliset tehtävät. Niiden lisäksi hän oli mukana erittäin aktiivisesti tärkeissä yhteiskunnallisissa asioissa. Cajan oli esikuvallinen persoona muun muassa 21.11.1917 Niemelän talossa perustetun Nivalan suojeluskunnan alkuvuosien historiassa. Tämän järjestön vaiheisiin liittyviä merkintöjä on erityisesti vuoden 1918 almanakassa. Yhtenä mieliinpainuvana muistona on kuvattu maaliskuun 11 päivän aamulla klo 8.00 Nivalan kirkossa pidettyä tilaisuutta, jossa seurakunta saatteli 107 miestä rintamalle. ”Siellä rovasti Josef Cajan puhui voimallisesti”, ovat muistelleet mukana olleet henkilöt. Näitä saattotilaisuuksia oli Nivalan kirkossa tammi-toukokuun välisenä aikana useita.

Muita yhteiskunnallisiin tehtäviin viittaavia ovat esimerkiksi: ”k 4 jpp kk johtokunnan kokous”, ”Kansanopistokokous Niskasessa”. Yhden kerran näyttää rauhallinen Cajankin olleen kiusaantunut yhtämittaiseen, keskeytymättömään työskentelyynsä. Syyskuun 29 päivän kohdalla on merkittyjen tilaisuuksien jälkeen puhutteleva lisämaininta ”samaa kiirettä”. Siihen sanapariin oli kyllä todellinen aihe. Seitsenpäiväiset työviikot, ylipitkät päivät ja lyhyiksi jääneet lepohetket ilmeisesti olivat karaisemassa kuntoa, kun työvire säilyi niin pitkään.

Sankarihautajaisista

Cajanin vuoden 1918 almanakka kertoo jälkipolville havainnollisesti siitä uhrivalmiudesta, jota tällä seutukunnalla on osoitettu isänmaamme vapautta ja riippumattomuutta kohtaan. Rintamalle lähtevien kunniaksi järjestetyt kirkkojuhlat ja valantekotilaisuudet eivät olleet ainoat, joissa isänmaan asia oli esillä, vaan niitä oli ennen kaikkea sankarihautajaiset, joita Cajanin almanakkamerkintöjen mukaan pidettiin Nivalan kirkossa vapaussodan aikana helmi-toukokuussa viisi kertaa.

Ensimmäiset sankarihautajaiset Nivalan kirkossa on pidetty helmikuun 8 päivänä 1918. Silloin on siunattu Ylivieskan kahakassa kaatunut Heikki Aho ja Oulun valtauksessa sankarikuoleman saavuttanut Antti Eeli Nivala. Ylivieskan yhteenotto yöllä 28.1.1918 oli ensimmäinen Nivalan vapaussoturien historiassa, jossa käytettiin aseita. Mukana oli opettaja Simstedin kouluttamia ”körttikaartin” sotureita, Kyösti Vilkunan johtamia suojeluskuntalaisia sekä Ylivieskan suojeluskunnan jäseniä. Heikki Aho yöpyi tovereiden kanssa Ylivieskan asemarakennuksessa, kun sala-ampujan kuula lävisti hänen vatsansa. Sota vaati Kalajokilaaksosta ensimmäisen uhrinsa. Tässä kahakassa haavoittuivat Heikki Koutonen ja Heikki Niemelä Nivalasta.

Tampereen taisteluissa kaatui tai haavoihinsa kuoli 8 nivalalaista. Hauhon taistelun uhreina myöskin menetettiin 8 nivalalaista. Vanhat ovat kertoneet, että heidän sankarihautauksensa oli todella liikuttava. Kaikkiaan kaatui tai haavoihinsa kuoli tässä veljessodassa 25 Nivalan soturia. Heidän lisäkseen vuoden 1922 Karjalan retkellä karvoskyläläinen nuorukainen Antti Marjoniemi menehtyi. Täyttä varmuutta Antin viime hetkistä ei ole. Useat retkikunnan jäsenistä, joita olen haastatellut, otaksuvat, että hänet poltettiin punaupseeri Antikaisen määräyksestä Kiimasjärvellä.

Juhannuksena 1918 on Nivalan kirkossa pidetty kiitosjuhla rintamalta palaavien miesten kunniaksi. Siinä juhlassa on papiston lisäksi puhunut silloinen senaattori Kyösti Kallio. Huomionarvoisena asiana on todettava, että mukana olijat ovat muistelleet Kallion jo silloin puhuneen erittäin sovittelevassa hengessä.

Kirjailija Kyösti Vilkuna on Cajanin almanakkamerkintöjen mukaan ollut keskeisin vaikuttaja vuoden 1918 tapahtumissa tällä seutukunnalla. Siellä on muun muassa maininta Vilkunan toimeenpanemasta illanvietosta. Ilmeisesti myös se, että Vilkunan vaikutuksesta Cajan on osallistunut jääkäripitoihin Lapualla ja Ylistarossa asti. Varsinaisia Saksan jääkäreitä Nivalassa oli seitsemän, mutta heidän lisäkseen Vilkuna itsekin oli niin sanottu ”kalterijääkäri”. Värväystoiminnan takia hänet vangittiin ja siirrettiin Pietariin Shpalernajan vankilaan, jonne muutkin aktivistit oli teljetty. Maaliskuun 1917 vallankumouksen pyörteissä he kuitenkin vapautuivat.

Häätavoista Cajanin aikana

Cajanin almanakka antaa hyvin valaisevan kuvan sen ajan perhejuhlista, varsinkin häistä. Merkinnöistä saa sellaisen käsityksen, että hääjuhlan viettoa on kestänyt useissa tapauksissa kaksi päivää. Ainakin silloin, kun morsian ja sulhanen ovat olleet kotoisin samasta seurakunnasta, niin hääseremonioita on riittänyt kumpaiseenkin kotiin.

Huomio tähän entisajan tapaan kiinnittyi erityisesti siksi, että isäni ja äitini vihkiäiset on kirjattu Cajanin almanakkaan. Marraskuun 13 päivän kohdalle rovasti on merkinnyt ”Wähäaholla vihkiäiset ja läksijäiset”. Läksiäisillä tarkoittaneen sitä, että äitini muutti näiden hääjuhlallisuuksien kestäessä Kotilanpään Vähäaholta isäni taloon Sarjankylän Vähäsarjaan. Seuraavan päivän marraskuun 14 päivän kohdalla on merkitty ”Alasarjaan”. En tiedä, lieneekö tämä Alasarja Cajanin kiireessä keksimä nimi, sillä isäni syntymäkotia sanottiin joko Vähäsarjaksi tai Sarjaksi.

Nivalan patriarkan asetovereita

Elämänsä viimeisinä vuosina Josef Cajan tunnettiin ympäristössään ja Etelä-Pohjanmaalla asti nimellä ”Nivalan patriarkka”. Hän kuului oman aikansa vaikutusvaltaisimpien pappien joukkoon ja piti kiinteää yhteyttä muihin tämän herätysliikkeen ”kellokkaisiin”. Hallussani oleva almanakkakin on siinä olevien merkintöjen kautta tätä asiaa todistamassa.

Cajanin uskolliseen ystäväpiiriin kuului muun muassa piispa Juho Rudolf Koskimies, jonka useat päiväkirjamerkinnät ovat siitä todistuksena. Piispa mieltyi aivan erityisesti rovastin leppoisaan huumoriin. Kun hän hyvästeli erään piispantarkastuksen jälkeen pappilan väkeä, niin isäntä lausui: ”Kyllä on hupaista, kun vieraita tulee taloon, jutta sitten vasta on oikein hupaisaa, kun he lähtevät pois”. Koskimies totesi: ”Joose puhuu, mitä tahtoo, muut, mitä tohtivat”.

Uudistuneen herännäisyyden voimakolmikko rehtori Mauno Rosendal, rovasti Vilhelmi Malmivaara ja talollinen Juho Malkamäki, vaikka asuivatkin kaukana Kalajokilaaksosta, halusivat tavata Cajanin aina kuin se oli mahdollista.

Oman seurakunnan maallikoista, joiden ystävyys rovastikunnan kanssa pysyi ehjänä erilaisista luonteenlaaduista huolimatta, mainittakoon Matti Marjoniemi, Paavo Niskanen, Antti Rissanen, Jaakko Koutonen, kirjailijan veljet Arvi, Heikki ja August Vilkuna, Junnu Yliniemi sekä Eemil Stenbäck.

Viimeksi mainittu oli pappilan maiden vuokraaja, lampuoti, yli 10 vuoden ajan. Cajanin ja hänen lampuotinsa ystävyys ja asetoveruus oli esimerkillinen edellisen kuolemaan asti. Yhdessä he tekivät seuramatkoja 18 vuoden ajan. Sanoivat ennen Nivalassa, että nämä miehet eivät milloinkaan sanoneet toisilleen pahaa sanaa.

Osa 2

Edellisessä kirjoituksessani esitin viittauksia Niemelän talossa perustetun Nivalan suojeluskunnan ratkaisevaan merkitykseen itsenäisen Suomen alkuaikojen levottomissa vaiheissa.

Lisäksi toin esille sen tosiasian, että Nivalan papisto oli näkyvämmin kuin heidän virkaveljensä Kalajoen rovastikunnassa mukana aktivistien toiminnassa. Jo Cajanin edeltäjä Nivalan kirkkoherran virassa Klas Emil Hohentahl ja hänen viisi poikaansa tulivat jopa maankuuluiksi helmikuun manifestin nimienkeräyksessä 1899 ja sitä seuranneiden vuosien isänmaan ystävien toimissa sortovaltaa vastaan.

Almanakkamerkintöjen perusteella totesin myös sen kiinteän yhteyden, mikä Cajanilla oli erityisesti Vilkunan veljeksiin ja varsinkin kirjailija Kyösti Vilkunaan, joka oli huomattavin suojeluskuntalainen ja jääkärien värvääjä Kalajokilaaksossa. Siitä onkin aiheellista kertoa eräitä yksityiskohtia itsenäisyytemme 70-vuotisen taipaöeen kunniaksi.

Toisaalta on todettava, että Nivalan vakaa kirkkokansa piti huolen siitä, että heidän sananpalvelijansa eivät kovin näkyvästi osallistuneet aktivistien toimintaan. Valaisevan kuvan sittä antaa Cajanin asetoverin Lauri Mustakallion tapaus. Hänet valittiin Nivalan suojeluskuntaan, mutta siitä piti pyytää ero, kun seurakuntalaiset eivät pitäneet suotavana, että heidän sielunpaimenensa on siinä mukana.

Cajan ja Kyösti Vilkuna

Cajanin almanakkamerkinnät todistavat, että rovasti ja kirjailija olivat todelliset ystävät. Näiden miesten leppoisa suhtautuminen toisiinsa tulee hupaisalla tavalla näkyviin eräistä Vilkunan kirjeistä. Myöskin Vilkunan elämäkerran kirjoittajan maininta on hyvin kuvaava: ”Paljon antaisin, jos saisin olla mukana keskustelussasi rovastin (Cajan) kanssa, sillä arvaanpa siellä esiintyvän mällien lomassa paljon klassillisia käänteitä”.

Vilkunan tiedemiesystävä Gunnar Suolahti on sanonut vierailua Nivalan Pappilassa yhdessä kirjailijan kanssa ikimuistoiseksi hetkeksi. Cajan tarjosi Vilkunalle ja Suolahdelle päivälliset. Simiöän pappilaan oli kokoontunut heränneitä ukkoja, joiden keskellä rovasti liikkui leppoisaan tapaansa jutustellen, niinkuin parhaitten ystävien kuuluukin. Suolahti oli sanonut pappilasta palattaessa Vilkunalle, että Nivalan heränneiden ukkojen leikinlasku on muhoilevan leveää, siitä on pois kaikki kireys ja kuivuus. Kirjailija puolestaan ylistää historoitsijatohtorin (Suolahti) kiitettävää lojaalisuutta. ”Hän viihtyy yhtä hyvin savusaunojen kuumissa löylyissä kuin heränneiden pitkissä hartausseuroissakin.”

Valitettavasti en ole löytänyt mistään yksityiskohtaisia kuvauksia niistä Cajanin ja Vilkunan yhteisistä tilaisuuksista, jotka on kirjoitettu rovastin almanakkaan ”Jääkäripidot Lapualla ja Ylistarossa” ja ”Kyösti Vilkunan iltamat”. Ilmeistä kuitenkin on, että niissääkin isänmaan asia oli keskeisesti esillä. Itsenäisyytemme juhlavuonna, kun me muistelemme menneitten polvien työtä, arvostamme Kalajokilaakson merkkihenkilöistä sitä työtä, jonka Kyösti Kallio teki senaattorina, mutta todella muistamisen arvoista on myös se yhteistyö, jonka Cajan ja Vilkuna kotiseudullamme tekivät.

Vilkuna Spalernajassa kalterijääkärinä

Kyösti Vilkuna asui maalilmansodan syttyessä Etelä-Pohjanmaalla Jurvassa, mutta hän muutti sieltä Nivalaan ja asettui asumaan vanhimman veljensä Arvi Vilkunan taloon Seppälään, joka sijaitsee parin kilometrin päässä Nivalan kirkolta Sarjankylälle päin. Tästä talosta muodostuikin Kalajokilaakson huomattavin jääkärien värväyspaikka.

Kirjailin rivakat toiminnot jääkärien värväämisessä tulivatkin pian viranomaisten tietoon. Tähän nopeaan tietoon lienee osaltaan vaikuttanut sekin, että pari Vilkunan värväämää miestä ei lähtenytkään aiotulle matkalle, vaan rupesivat kirisämään häneltä lisää rahaa. Ainakin toinen heistä antoi Vilkunan ilmi ja hänellä alkoi todelliset kulkurin päivät. Kotona oleskelun esti sekin, että eräät nivalalaiset olivat ruvenneet kirjailijaa vierastamaan.

Eräät ihmiset kehoittivat Vilkunaa tässä vaiheessa poistumaan maasta, sillä he tiesivät santarmien olevan jatkuvasti kintereillä. Kirjailija teki kuitenkin oman ratkaisunsa ja päätti pysyä Suomessa, koska piti tärkeänä olemista perheensä läheisyydessä. Hänellä oli myöskin juuri silloin paras luomisvauhti päällä historiallisen näytelmän kirjoittamisessa, jonka hän halusi saada pian valmiiksi perheensä toimeentulon takia. Siksi hän mieluummin vietti piileskelevää elämää olemalla sukulaistensa ja tuttaviensa luona. On olemassa tietoja siitä, että hän asui tällöin muun muassa veljensä August Vilkunan talossa, joka oli kirjailijankin synnyinkoti. Kuukauden päivät hänen sanotaan vierailleen Utajärvellä Arvi Korhosen kotona. Korhosesta muuten tuli myöhemmin tunnettu historian tutkija ja yliopiston professori.

Vihdoin Vilkuna tuli perheensä luo Seppälään, mutta santarmit olivat kohta kintereillä. Kerrotaan, että paikallinen nimismies olisi varoittanut Vilkunaa uhkaavasta vaarasta ja että kirjailija olisi ollut piilossa Seppälän kellarissa. Sieltä santarmit löysivät hänet ja veivät ensiksi Oulun lääninvankilaan.

Mauno Rosendahl, Kyöstin entinen rehtori ja herännäisyyden johtomies oli alkanut miettiä keinoa entisen oppilaansa vapauttamiseksi. Haapajärven herättäjäjuhlilta palatessaan hän oli neuvotellut asiasta Matti Pesosen, Väinö Malmivaaran ja August Vilkunan kanssa Nivalan Mantilassa pidetyissä seuroissa. Ystävien yritys raukesi kuitenkin tyhjiin ja pian Vilkuna siirrettiin Pietarin Spalernajan vankilaan.

Spalernajan vankilaan koottiin ne suomalaiset, jotka oli pidätetty värväystoiminnan takia. Heitä nimitetään kalterijääkäreiksi. Elävän kuvan tästä suomalaisten isänmaanystävien ahdingon ajasta saamme lukemalla Vilkunan kirjan ”Kahdeksan kuukautta Spalernajassa”.

Vankeusajan sanotaan muodostuneen Kyösti Vilkunalle hiljaiseksi Jumalan kutsumisen ajaksi. Raamattu oli tullut silloin hyvin rakkaaksi kirjaksi. Railonkirjoittamassa Vilkunan elämänkerrassa sanotaan, etää kirjailija kirjoitti Spalernajan vankeudesta kotiväelleen: ”Tavallisen mielialani näkee Jesajan 49 luvun 13 värssyssä”. Tuo raamatun kohta kuuluu: ”Iloitkaa, te taivaat, riemuitse sinä maa, kiittäkäätte vuoret ihastuksella, sillä Herra on kansaansa lohduttanut, ja on raadollisiansa armahtanut”.

Almanakka tilikirjana

Cajan käytti vuoden 1918 almanakkaa seurakuntatyöhön liittyvien merkintöjen lisäksi myöskin tilikirjana, jossa on selostuksia perhekunnan rahatuloista- ja menoista. Liimatuilla lisälehdillä on näkyvissä päivämäärät, jolloin on luovutettu määrätyt rahasummat Arville, Yrjölle, Haamille, Selmalle, Ainolle jne. Samoin löytyy muistiinpanoja käytettävissä olevista käteisvaroista ja pappilan lampuodin Eemil Stenbäckin maksamista vuokrista. Eräälle tilisivulle Cajan on kirjoittanut: ”Tässä summassa on mamman postisäästövarat”.

Ulkonaiset koettelemukset veivät ajoittain Nivalan rovastin talouden jopa ulosmittauksen rajamaille. Siihen oli kaksi syytä: Cajan oli joutunut maksamaan toisten puolesta melko suuria takaussitoumuksia ja tämän vuoksi joutui ottamaan velkaa. Sen lisäksi perheessä esiintyi sairautta, jonka takia yksi lapsista joutui olemaan Helsingissä asti sairaalahoidossa ainakin puoli vuotta. Siihen aikaan sairauskustannukset oli hoidettava omista varoista.

Leppisa Cajan ei hermoillut taloudellisten vaikeuksienkaan edesää. Hän saattoi sellaisestakin asiasta laskea hupaisaa leikkiä. Kerran Haapajärven kirkkoherra Vilhelm Vaurio uteli, kuinka paljon Cajanilla on velkoja. ”En minä niitä ole enää pitkiin aikoihin kyennyt yhteenlaskemaan”, vastasi utelun kohteeksi joutunut hymyillen. Kun Vaurio vain jatkoi urkkimistaan, niin vihdoin Cajan ilmaisi, että olisikohan 20 000 kultamarkkaa. ”Ohhoh, voi, voi, miten sinä saat yöllä nukutuksi”, valitteli Vaurio. Tähän rovasti vastasi tyynesti: Minä olen päättänyt, että nukun ja saamamiehet saavat valvoa.”

Toisaalta on tässä yhteydessä syytä kiinnittää huomio siihen erikoispiirteeseen, että Nivalan kirkkokansa ei ainakaan ennen jättänyt pappiaan yksin taistelemaan taloudellisessa ahdingossa, vaan tarvittaessa ojensi auttavan kätensä. Havainnollisen kuvan tästä asiasta saamme esimerkiksi siitä kirjeenvaihdosta, jonka Josef ja Ida Cajan kävivät jo Reisjärvi-aikanaan isoäitini isän Matti Marjoniemen kanssa. Tämä kirjeenvaihto on säilynyt jälkipolville ja siitä eräitä katkelmia:

”Olen ollut rahapulassa, kun kauppias Klemolan perikunta Toholammilta, en tiedä, mistä syystä, on sanonut yös saatavansa minulta 500 markkaa, joita olisi vaikea, miltei mahdoton nyt saada kokoon. Pesän hoitaja J.J.Klemola aikoo panna ulosmittaukseen, jos en pikoihin maksa. Sain kirjeen Juho Yliniemeltä, jossa hän mainitsee, että te haalisitte minulle kokoon kysymyksessä olevat 500 markkaa. Kun minun pitäisi ensi tiistaina saarnata käräjäsaarna, niin minä tulen teille hankittuani ensin takausmiehet. Kyllä olisi hyvä, jos pääsisin läpi tästä reiästä puikahtamaan näin helposti kuin nyt näyttää.

Entahtoisi ainakaan ajallisissa asioissa aivan riippua Jumalan ja ystäväin armosta, mutta pakko sen tekee. Olen ajatellut, että tällainen pakoitettu armonpyyntö on hyvä tuolle isolle sydämelle. Jumala on minusta määrännyt, että meidän pitää järjellämme hoitaa näitä ajallisia. Noh, mitenkä sitä kehtaa luottaa Jumalan armohoitoon, kun olen tahallisessa huolimattomuudessa? Täytyy ulosmittauksen uhalla kehdata. Ja se on kutti, kutti tuolle kankialle sydämelle.

terveisiä nyt kaikille puoliheränneille ja jähtymystänsä tietäville, mutta ei sitä murehtiville.

Heidän veljeltään vaatimattomuudessa Jos Cajan.”

Kirjeitä lukiessa huomaa selvästi, että kaunis huumorinkukka pilkistää vakaidenkin asioiden keskeltä. Cajanien Matti Marjoniemelle lähettämiä kirjeitä on tallella kymmenkunta.

Kirjeistä käy selville, että Cajan maksoi Palosaaren isännälle velkansa useammassa erässä, kuten erään kirjeen kohta osoittaa: ”Taas olen väshän säästänyt, niin että voin lähettää teille täten siitä 500 markan velasta 30 Suomen markkaa”.

Ida Cajan, körttipukuinen ruustinna, oli koulutukseltaan diakonissa. Hän lähetti kerran postitietä Palosaaren kaksi pulloa lääkettä ja kirjoitti nauttimisohjeeksi: ”Alkakaa siitä nolputtaa, jolla on paperi kyljessä. Saatte ottaa kahdeksan kertaa päivässä kolme tai neljä tippaa, ruokalusikka vettä, vuoroon kummastakin. Sanokaa nyt terveiset kaikille Mateille ja sydämelliset kiitokse kaiken rakkauden edestä. Olisihan sitä syytä kiittää korjastikkiin, vaan ei osaa. Herra auttakoon meitä elämässä ja kuolemassa. Ystävyydellä Ida Cajan.”

Vanhat nivalalaiset muistelivat, että Cajanien, sekä ruustinnan että rovastin teeskentelemätön ja vapaa suhtautuminen seurakuntalaisiin kaatoi joutavia raja-aitoja ja poisti turhia epäluuloja. Farisealaisuutta hänen sanottiin erityisesti pelänneen. Itse hän ei milloinkaan tekeytynyt paremmaksi kuin oli. Mutta hengessä köyhää, alatien kristillisyyttä hän kaipasi ja viittasi vanhan virren säkeeseen:

”En kyllin ole köyhtynyt, sä rakkaamp’ oisit muuten nyt, pikemmin sinuss’ kasvaisin, ennemmin rauhaas muistaisin.”