Nivalalaisista heimosotureista ja hämmästyttävästä huijarista

Osa 1

Suomen ja Venäjän välisissä Tarton rauhanneuvotteluissa oli esillä kysymys Itä-Karjalan (Vienan ja Aunuksen maakuntien) liittämisestä maamme yhteyteen. Keskustelu ei kuitenkaan tuottanut tulosta, vaan heimoveljemme jäivät edelleenkin itärajan taakse.

Neuvosto-Venäjän valtuuskunta lupasi, että Itä-Karjala saa kansallisen autonomian. Sitä lupausta ei kuitenkaan toteutettu. Seurauksena oli Karjalan kansannousu ja ns. heimosodat jatkuivat. Niitä oli käyty Aunuksessa ja Inkerissä jo aikaisemmin vuosina 1918 ja 1919. Näihin sotiin osallistui melkoinen joukko suomalaisia sotureita.

Hallussani olevien tietojen mukaan tähän Itä-Karjalan sotaretkeen 1921–1922 osallistui Nivalasta ainakin kuuden nuorukaisen muodostama vapaaehtoisryhmä, jonka vaiheet aiheuttivat jälkikäteen todellisen julkisuuskohun.

Noin kuusi vuotta Itä-Karjalan sotaretken päättymisen jälkeen kevättalvella 1928 esitettiin Nivalan Karvoskylässä tapahtumasarja, joka vielä yli 70 vuoden jälkeenkin tuntuu uskomattomalta.

Tuntematon kulkumies tekeytyi Vienassa surmatuksi Antti Marjoniemeksi. Tällä reissaajalla varmaan oli ilmiömäinen hypnotisoijan taito, koska äiti ja isä uskoivat kuolleeksi luullun poikansa palanneen takaisin kotiin. Myöhemmin kuitenkin Haapajärven käräjillä todettiin, että kysymyksessä olikin ainoalaatuinen petos.

Tiettävästi samankaltaista huijausta ei milloinkaan muulloin ole Suomessa tehty ja ani harvoin ulkomaillakaan.

Nivalalainen kaukopartioryhmä Itä-Karjalan sodassa

Nuoruuteni Nivalassa Karjala-retken vapaaehtoisryhmästä eli ja teki työtään omassa ammatissaan puolet eli kolme miestä. Jokainen heistä kuului tuttavapiiriini ja keskustelin usein heidän kanssaan, teinpä yhden kanssa kotiseutuhistoriallisesti varsin merkittävää yhteistyötäkin. Pidän näitä miehiä, erityisesti isänmaa-asiassa malliksi sopivina esikuvina. Siksi haluan heidät tässä lyhyesti esitellä.

Antti Marjoniemi s. 1903 eli Sotalan Antti, siis ihan samanniminen kuin Karjala-retkellä surmattu serkkunsa. Tämä Antti kuuluu siihen harvalukuiseen veteraanijoukkoon, joka taisteli tulirintamassa neljässä sodassa: ensin Vaasan rykmentin 3 pataljoonan 12 konekiväärikomppaniassa Vapaussodassa Tampereen ja Viipurin ympäristössä. Osoittaa todellista urheutta, kun 15-vuotias poika on näin kuumissa taisteluissa konekiväärin ajajana.

Toinen sota olikin tämä Itä-Karjalan retki, jossa tehtiin monta jännittävää kaukopartioretkeä. Talvisodasta jäivät mieleen varsinkin Suurperon ja Pienperon taistelut. Jatkosodassa oli tykinjohtajan tehtävät Petroskoissa, Lotinapellossa, Kuuttilassa ja Homorovitsissa sekä Pertjärvellä.

Vielä 1980-luvun loppupuolella, kun Antti oli jo siirtynyt Sotalasta kirkolle asumaan, kävin häntä haastattelemassa ja muisteluiden kohteena oli erityisesti Itä-Karjalan sodan tapahtumat. (Näissä haastatteluissa Antti toisti monta kertaa, että hän tiesi serkkunsa surmatun Kiimasjärvellä, joten kotiintulo oli mahdoton, siis petkutusta.)

Toivo Salanne s. 1902 oli toinen Itä-Karjalan sodan kaukopartiomies. Hän oli ammatiltaan agrologi ja toimi ensin Nivalan maatalousneuvojana ja myöhemmin Osuuspankin johtajana. Salanne oli kotipitäjänsä asiantuntija. Niinpä onkin mainitsemisen arvoinen asia evakkosijoitusluettelon laatimiseni hänen ja toisen Nivala-tuntijan Heikki Niemelän kanssa. Tämän luettelon perusteella kirjoitin syksyllä 1944 sijoitusmääräykset noin tuhannelle lumivaaralaiselle evakolle.

Salanne oli kolmen sodan veteraani. Talvisodassa hän toimi jalkaväkirykmentissä johtajana komentoryhmässä ja jatkosodassa erikoistehtävissä Uhtuan seudulla.

Kolmas kaukopartiomies, jonka kanssa usein juttelin, oli Väinö Vuolteenaho s. 1902, maanviljelijä Nivalan Sarjankylän Hoitopuhdossa. Hän kuului kolme sotaa käyneeseen veteraanijoukkoon, kuten Salannekin. Itä-Karjalan retken lisäksi Väinö taisteli vääpelinä sekä talvi- että jatkosodassa.

Muita vapaaehtoisryhmän jäseniä en tavannut. Frans Yliniemi s. 1896 siirtyi Vienan sodan jälkeen kanta-aliupseeriksi ja muutti muualle. Hän kuoli tapaturmaisesti tykistöleirillä jo ennen talvisotaa.

Antti Marjoniemi s. 1904, Sotalan Antin serkku, surmattiin punakapteeni Antikaisen käskystä Kiimasjärvellä. Nivalassa kerrottiin, että viholliset nostivat hänet pyssyjen pistimillä nuotioon ja polttivat.

Kuudennen ryhmän jäsenen nimi on unohduksissa. Muistelen Sotalan Antin kertoneen, että hän oli joku Marjoniemien serkuksista, mutta nimeä en nyt muista, eikä Karvoskylällä elä enää ketään niin iäkästä, jolta voisi asian selvittää.

Jymyuutinen

Olin silloin vasta seitsemän vuoden ikäinen, mutta muistan selkeästi, kun kuulin Antti Marjoniemen kotiinpaluusta. Isäni oli ollut koko viikon kirkolla taksoituslautakunnassa ja saapui lauantaiehtoona kotiin viikonloppua viettämään. Kyllä äitini näytti epäuskoisen hämmentyneeltä, kun isä kertoili tähän tapaan: ”Nyt on Karvoskylässä tapahtunut kummia. Serkkuasi Antti Marjoniemeä ei ole poltettukaan Kiimasjärven jäällä, vaan hän on elävänä saapunut takaisin kotiin. Kovasti ovat kuulema rääkänneet poikaa Venäjän vankeudessa. Vanhan näköiseksikin oli muuttunut, pääkin oli muistuttanut sokeritoppaa.”

Kulkumies, joka tekeytyi Antti Marjoniemeksi, oli niin ovela, että hän ennen Marjonimeen menoaan kävi Karvoskylän laitamilla sijaitsevissa taloissa ja kyseli mahdollisimman paljon niistä tapahtumista, joita kyläkulmalla oli ennen Itä-Karjalan retkeä sattunut.

Ihmisten ja talojen nimet hän painoi visusti mieleensä. Kulkija otti selville ei ainoastaan sisarten ja veljien nimet ikäjärjestyksessä, vaan myöskin kotieläinten; lehmien ja hevosten nimet.

Eräässä Marjoniemen läheisyydessä sijaitsevassa talossa kulkumies kertoo olevansa joku Venäjän vankeudesta vapautunut henkilö ja kyselee arvoituksellisesti, tietääkö talonväki ketä Nivalasta on kadonnut Itä-Karjalassa. Emäntä selitti, että Marjonimen Antinhan ne sanoivat punakaartin nuotiossa polttaneen pistimien varassa ja hänelle on jo pidetty maahanpanijaisetkin, julistettu kuolleeksi. Silloin röyhkeä reissumies kysyy häikäilemättömästi: ”Tuntisitteko Marjoniemen Antin, jos hän ilmestyisi paikkakunnalle?” Talossa sanottiin, että eipä taitaisi näin pitkän ajan kuluttua tuntea, kun siitä on kulunut jo kuusi vuotta, kun Karvoskylän vapaaehtoisryhmä lähti ja Antti oli vasta 17-vuotias. Kyllä Venäjän vankeus muuttaa ihmisen ja kuolleena koko Karvoskylä pitää Anttia.

Nyt pääsee huijari röyhkeytensä huipulle. Hän vakuuttaa: ”Minä olen Marjoniemen Antti ja nyt olen menossa kotiin, mutta en mennyt suoraan sinne, koska minua luullaan kuolleeksi.”

Ihmeteltävä hypnotisoijan taito reissumiehellä oli, sillä taloväki uskoi häntä. Isäntä lähti Marjoniemeen ja ilmoitti siellä: ”Antti ei olekaan kuollut, vaan on nyt meillä, tulkaa hakemaan hänet kotiin.”

Sanottiin siihen aikaan Nivalassa, että jotkut Antin sisaruksista, kuten esimerkiksi Välitalon Arvi, epäilivät petkuttajan olevan kysymyksessä. Mutta todella merkilliseltä tuntuu, että äiti Johanna, isä Antti ja osa omaisista uskoi täydellisesti Antin palanneen kotiin. Hänet otettiin avosylin vastaan ja iloittiin vilpittömästi siitä, että tällainen ihme voi tapahtua.

Tulijassa ei kylläkään ollut hitustakaan kadonneen Antin näköä, mutta siitä huolimatta varsinkin äidin usko oli horjumaton. Petkuttaja sanoi sairastuneensa niin vakavasti, että ulkonäkö on muuttunut, hiukset ovat harventuneet, pää on kasvanut sokeritopan muotoiseksi, toinen jalkateräkin on vihollisen rääkissä katkennut ja tästä kaikesta johtuu, että nuori mies on mennyt näin vanhan näköiseksi.

Marjoniemeen järjestettiin kotiintuloseuratkin, joissa oli tuvantäyteinen kuulijajoukko. Olen soittanut useille nykyisille karvoskyläläisille ja he ovat sanoneet, että joko heidän vanhempansa tai isovanhempansa ovat kertoneet näistä seuroista.