Silmäyksiä Nivalan Sotilaspoikien toimintoihin

Kaksinkertainen merkkivuosi

Marraskuisena yönä 1944 Nivalan Suojeluskunnan arkisto kokonaisuudessaan vietiin pois Suojatuvalta. Samassa yhteydessä sotilaspoikienkin toiminnoista kertovat asiakirjat joutuivat paikkaan, josta minulla ei ole tietoa. Ainoa hallussani oleva kirjallinen dokumentti on valokopio laatimastani suojeluskunnan ja sotilaspoikien toimintakertomuksesta vuodelta 1943. Sain sen noin vuosi sitten kotiseutuneuvos Heikki Sytelän välityksellä. Alkuperäinen asiakirja on talletettuna Nivalan kotiseutuarkistossa.

Tässä kertomani asiat perustuvat omaan muistiini ja sotilaspoikien puhelimessa antamiin kertomuksiin. Lisäksi käytössäni on Nivalan sotilaspoikien perinneyhdistyksen kokouksista laadittujen keskustelupöytäkirjojen kopioita. Niistä on palautunut mieleen moni yksityiskohta. Joitakin henkilökohtaisia kalenterimerkintöjä olen myös käyttänyt tosiasioiden varmistamisessa.

Varsinainen Nivalan Suojeluskunta oli toiminut jo 12 vuotta, kun poikaosasto perustettiin. Vielä varhaisempana sukulaisedeltäjänä voidaan pitää Nivalan Ampumaseuraa, joka syntyi vuosisatamme ensimmäisellä kymmenluvulla. Sen miehiä olivat maanviljelijä, myöhemmin tasavallan presidentti Kyösti Kallio ja seppä Jaakko Pyy. Ampumaseurasta kehittyi ensiksi palokunta, jonka nimi muuttui suojeluskunnaksi marraskuussa 1917 Niemelän talossa pidetyssä kokouksessa.

Sotilaspoikajärjestön arvostettuja vaiheita muistellessa silmien eteen ilmaantuu ylitse muiden kaksi nivalalaista persoonaa, joiden tuki edisti poikatyötä ratkaisevasti. He aloittivat aktiivisen työn jo palokunnassa, olivat suojeluskunnan esikunnan jäseniä alusta loppuun asti ja korkeasta iästään huolimatta toimivat nuorekkaina poikien ystävinä. Nämä miehet olivat Kaisa Kallion veli, maanviljelijä ja myöhemmin kunnallisneuvos Heikki Kivimäki ja ypyäläinen maanviljelijä Erkki Hantula. Ainoastaan heille myönnettiin pitäjässämme suojeluskuntaveteraanin arvonimi.

Kivimäki ohjasi ilmaiseksi kaikki poikaosastolaisten näytelmät ja toimi puheenjohtajana siinä Keski-Pohjanmaan suojeluskuntapiirin viimeisessä kokouksessa, jossa todettiin vallanpitäjien mahtikäskyn päättäneen sotilaspoikatyön. Tämä kokous pidettiin Kokkolan Vartiolinnassa marraskuussa 1944. Olin siellä mukana toisena Nivalan edustajana.

Varmaankin on yksi kaikkein synkimpiä hetkiä historiassamme, kun vierasmaalainen vallanpitäjä, valvontakomissio, antoi pakkomääräyksen, että kaikki isänmaalliset järjestöt on lakkautettava. Tämän elimen puheenjohtajana toimi Josef Stalinin luottomies Andrei Aleksandrovits Sdanov. Hän oli siihen aikaan Suomen pelätyin mies, Nikolai Ivanovits Bobrikovin kaltainen, jonka kenraalikuvernööriaikana alkoi sortokausi 100 vuotta sitten 1899.

Suojeluskuntataloa, Suojatupaa, ei vielä silloin ollut rakennettu, kun poika-osasto perustettiin. Kokoontumistiloiksi luovutettiin yleensä ilmaiseksi kouluja ja nuorisoseurojen taloja. Merkittävä piristysruiske järjestön työhön saatiin 1936, kun Suojatupa rakennettiin kökkätyöllä, paikallispäällikkönä toimi silloin kauppias U. J. Mäkinen.

Puhelinhaastatteluissa ensimmäisten poikaosastolaisten kanssa on varmistunut, että alkuaikojen poikajohtajina toimivat Leonard Mattila ja Vilho Mantila.

Nivala kuului aluksi Raahen suojeluskuntapiiriin. Piirien rajoja tarkistettiin 1941. Kaikki Kalajokilaakson kunnat siirrettiin Keski-Pohjanmaan piiriin, ja keskuspaikaksi määrättiin Kokkola.

Joitakin vuoden 1929 poikaosastolaisia on vielä elossa. Yksi heistä on rippikoulukaverini, Rautaojantie 85:n talossa asuva Jaakko Häkkilä. Keskustelin hänen kanssaan järjestön alkuaikojen toiminnoista. Vuosikymmenien takaisia asioita muistellessa tulivat esille muun muassa seuraavat yksityiskohdat:

”Olin yhdeksän vuoden ikäinen, kun Nivalaan perustettiin poikaosasto 1929. Alkuvuosina siihen liittyneet pojat olivat etupäässä kirkonkyläläisiä. Tämä johtui siitä, että syrjäkyläläisten oli vaikea matkustaa keskukseen, jossa harjoitukset pääsääntöisesti pidettiin. Esimerkiksi autokyyti oli tuohon aikaan todella harvinaista herkkua. Jalkapatikassa yleensä taipaleet taitettiin, talvella sentään sai suksilla sivakoida.

Innokkaimmat pojat kuitenkin osallistuivat toimintoihin syrjäisistäkin puhtokunnista. Esimerkillisenä jäsenenä on mieleeni iskostunut sarjanahteelainen Jalmari Juusola. Hän oli orpo. Isä oli kaatunut sankarina vapaussodassa. Äiti vielä eli ja kasvatti poikaansa isänmaallisessa hengessä. Hänen kehotuksensa perusteella Jalmari liittyi poika-osaston jäseneksi.

Ylivieskassa järjestettiin 1930 poika-osaston ryhmänjohtajakurssit. Nivalan Suojeluskunta päätti lähettää viisi poikaosastolaista. Kuuluin Jalmarin kanssa tuohon ryhmään. Aluepäällikkö, silloinen luutnantti, myöhemmin majuri Hilkemaa, toimi kurssin johtajana. Pitkiä lenkkejä jaksoimme jo poikakosseina tehdä.

Poikaosaston ohjelmistossa leiritoiminta oli arvostetussa asemassa. Useista maastoharjoituksista mieleen on jäänyt mukavia muistoja. Tuntuu miltei uskomattomalta, että niistä on kulunut jo 70 vuotta.

Ampumarata oli Hiitolassa, tuossa sarjanperän maantien varressa. Poikaosastolaisten erittäin tärkeä tehtävä sijoittui näyttöhautoihin. Suojeluskuntalaiset pitivät kiväärin kenttä- ja kouluammuntakilpailuja, ja me pojat saimme näyttää tulokset.”

Samantapaisia muisteluksia kuin Jaakko Häkkilällä voivat monet entiset poikaosastolaiset esittää. Ajan henki oli aivan erilainen kuin nyt. 1920-luvun lopulla ja 1930 alkupuolella oli aistittavissa ilmapiiri, että jotain poikkeuksellista on tulossa. Istuin kerran Tuiskulan juhlassa, jossa puhuja julisti: ”Tuleva sota, joka varmasti tulee…” Poikanen kuunteli sitä ihmetellen ja epäillen. Marraskuun 30. päivänä 1939 kuitenkin selvisi, että esiintyjä oli oikeassa.