Tästä runokokoelmasta kirjoitti Helmi Setälä 1912 näin: ”Suomen kirjallisuuden keväänä, kansallisuustunteen ensi herätyskautena kajahti tämän pohjalaisen runoilijaneidon, Isa Aspin ääni vienona kuin ensimmäisen kesää ennustavan kevätkiurun. Hänen äänensä ei voi kilpailla myöhempien ja mahtavampien laulajien rinnalla, mutta sittenkin on meillä täysi syy muistella häntä. Sillä hänen nimensä liittyy erottamattomasti suomalaisen taiderunouden syntyyn. Hän oli ensimmäinen nainen, joka suomenkielellä sepitti lyyrillisiä runoja.”
Isa Asp syntyi vuonna 1853 Vaalan Myllyrannassa noin kilometrin päässä nykyisestä kirkonkylästä. Niskakosken haaran, Kortekauvon partaalla oli silloin tunnettu rautaruukki, jonka kirjanpitäjänä oli runoilijan isä Jaakko Asp. Hän oli teräväpäinen ja lahjakas mies, joka itseopiskelun avulla saavutti laajat tiedot.
Jaakko Aspilla oli myös runollisia lahjoja. Joitakin hänen runoistaan julkaistiin ”Oulun viikkosanomissa”.
Aspista sanottiin ympäristössä ”oikea miesten mies, kelpo ja rehellinen”. Hän nautti paikkakuntalaisten keskuudessa suurta arvonantoa ja hänen hoidettavakseen uskottiin monia luottamustoimia, kuten kirkolliskokouksen maallikkoedusmiehen tehtävät. Kun rautaruukkien toiminta Myllyrannassa, Kurimossa ja Ämmässä loppui, Jaakko Asp valittiin Puolangan kunnankirjuriksi.
Synnyinseudun luonto
Niskakoski, jonka partaalla sijaitsi Isa Aspin syntymäkoti, on nykyisin kahlittu. Jylhämän voimalaitos muuttaa vesivoiman sähköenergiaksi. Runoilijan syntymän aikoihin koski ärjyi vapaana. Se lauloi hänelle yötä päivää ikään kuin kehtolaulua. On sanottu, että luonto oli osa hänestä itsestään. Hän rakasti tuota karua kotiseutunsa luontoa enemmän kuin mitään muuta maailmassa.
Kotiseudun luonto antoi Isa Aspin mielikuvitukselle lentoa ja herätti myös hänen runottarensa lentoon. Niskakosken ja Ämmän kuohuvat aallot (perhe muutti Isan lapsuuden aikana Ämmän ruukkiin) ovat ilmeisesti olleet mielessä ”Aallon kehtolaulua” runoiltaessa:
”Nuku, nuku aaltonen,
nuku jo.
Tuolla laulaa humisten kuusisto.
Kehtolaulusi se on,
nuku aalto rauhaton,
nuku jo.”
Jyväskylän seminaariin
Vuonna 1871 Isa Asp haki Jyväskylän seminaariin ja sai kutsun pääsytutkinnoille. Hänen lahjakkuuttaan osoittaa sekin, että hän sai pääsytutkinnossa toiseksi parhaan pistemäärän. Ainoastaan Lucina Hagman, josta myöhemmin tuli tunnettu naisasian esitaistelija, sai tutkinnossa enemmän pisteitä.
Matka seminaarikaupunkiin muodostui kuitenkin Isalle kohtalokkaaksi. Hevoskyydillä noin 500 kilometrin matka Kajaanin, Iisalmen ja Kuopion kautta Jyväskylään kesti useita päiviä.
Matkamiehet yllätti rankkasade, jota kesti pitkään. Läpimärkänä Isa istui rattailla ja vilustui niin pahoin, että seurauksena oli ankara yskä, joka vähitellen muuttui keuhkotaudiksi, joka osoittautui parantumattomaksi.
Toisen seminaarivuotensa syyslukukaudella marraskuun 12 päivänä 1872 ankara verensyöksy katkaisi 19-vuotiaan lahjakkaan lyyrikon elämänlangan.
Persoonallisuuksien seminaari
Jyväskylän seminaarin kasvatteina oli 1870-luvun alussa, jolloin Isa Asp siellä opiskeli, useita oppilaita, joista tuli myöhemmin tunnettuja kulttuurihenkilöitä. Runoilijoina saavuttivat mainetta J. H. Erkko, Olli Vuorinen (Berg), Kustaa Killinen ja Hanna Favorin. Aikaisemmin mainittu Lucina Hagman, Helsingin uuden suomalaisen yhteiskoulun johtajatar, tunnettu naisasian lipunkantaja, oli Isan luokkatoveri, samoin Maria Lönnrot, Elias Lönnrotin tytär. Seminaarilaisten ensimmäistä albumia ”Suomen saloilta, joka ilmestyi jouluksi 1871, toimitti yhdessä Isa Aspin kanssa G. Lönnbäck, josta myöhemmin tuli kouluylihallituksen (nyk. kouluhallitus) kansakoulujen ylitarkastaja.
Läheisin ystävä luokkatovereiden joukossa Isalle oli Lydia Lagus, josta sanottiin jo seminaariaikana: ”Jos hän saisi yhtä hyvän koulutuksen kuin Ida Basilier, niin voisi olla vaikea tietää, kuka olisi Suomen suurin laulajatar.” Lydia Laguksesta tulikin myöhemmin tunnettu oopperalaulaja. Hän oli myös Oulun hiippakunnan piispa Juho Rudolf Koskimiehen puoliso.
Isa Asp ja J. H. Erkko
Isa Aspin eräistä säilyneistä muistiinpanoista sekä J. H. Erkon kirjeistä käy selville, että nuo kaksi runoilijaa olivat syvästi kiintyneet toisiinsa. Läheisimmät luokkatoverit ovat esittäneet lausuntoja, joiden mukaan tuo kiintymys olisi ilmeisesti johtanut avioliittoon, ellei Isan elämänlanka olisi katkennut niin varhaisessa vaiheessa.
Käydessään keväällä 1872 neiti Soldanin luona, jonka talossa Erkko seminaariaikanaan asui, Isa näki salin pöydällä runovihon. Äkillisestä mielijohteesta nuori tyttö kirjoitti Erkon nimen alle kolme sanaa: ”Nuorukainen, maasi toivo.” Erkko aavisti, kuka oli nuo sanat kirjoittanut ja hänen ihastuksensa Isaa kohtaan syvenee entisestäänkin. Kesällä 1872 hän Aspille lähettämässään kirjeessä sanoo: ”Arvaamalla pääsin selville, että nuo kolme sanaa olivat Teidän kädestänne lähteneitä. Ne olisivat aivan liian suuret minulle, jolleivät ne samalla innostaisi… toivoisin hartaasti saavani Teidän valokuvanne, ja vieläkin iloisempi olisin, jollette olisi loukkaantunut tästä kirjeestä, ettekä halveksi kirjeenvaihdon jatkamista kanssani…”
Kahden kirjailijan kirjeenvaihto ei kuitenkaan voinut jatkua kuin tuon yhden kesäloman ajan. Seuraavan lukuvuoden alkaessa Isa oli jo niin heikossa kunnossa, ettei hän jaksanut osallistua kaikille oppitunneillekaan, vaan joutui usein ”istumaan neiti Forsbergin asunnossa punaruutuinen shaali hartioillaan.”
Ensimmäisten syyslumien kietoessa maan valkoiseen vaippaansa saattelivat seminaarin opettajat ja oppilaat Isan maalliset jäännökset Jyväskylän hautausmaalla. Kaipaavien ystävien joukossa oli myös J. H. Erkko, joka runossaan ”Isa Aspin haudalla” kuvaa nuorta runoilijaa muun muassa näin:
”Tuoll’ aina missä, Pohjantulten palo
yön synkeydeltä rauhan valloittaa
siell’ yleni se ihmishenki jalo
jon ruumista tuo hauta tallentaa.Jäi laulun ruusut haudalleen ja tänne
jäi ystävät ja siskot suremaan
Vaan hautakumpu kuiskaa: elämänne
valoksi loistakohon synnyinmaan.”
Liitto 25.6.1981
Teksti:
Väinö Vähäsarja