Etusivu / Perinnepankki / Nivalalaisen Antti Marjoniemen Karjalan-retki 1922

Nivalalaisen Antti Marjoniemen Karjalan-retki 1922

Kertomus Antti Antinpoika Marjoniemen traagisesta kohtalosta Karjalan-retkellä vuonna 1922

Marjoniemi. Kuvalähde: JN.

Hanna Nurmiranta s. Marjoniemi (s. 1925 Nivala), jonka setä oli heimosoturi Antti Antinpoika Marjoniemi (s. 24.12.1904 Nivala, k. 20.1.1922 Kiimasjärvellä Itä-Karjalassa), toi Marjoniemen suvun sukukokoukseen 23.7.1994 veljensä Verneri Marjoniemen (1917-1966) aikanaan laatiman ”Vernen tarinan itseensä tutustumiseen” ja luki kokousväelle sen. Vernen tarina on mielenkiintoinen silminnäkijän kuvaus heimosoturi Antti Marjoniemen kodista Marjoniemen talosta Nivalan Karvoskylällä, sen väestä ja tapahtumista 1920- ja 30-luvuilla. Kertoja Verneri Marjoniemi oli Antin lähtiessä Karjalan-retkelle nelivuotias.

Marjoniemen perhettä. Kuvalähde: NSA.

Verne Marjoniemi kertoo:

Talon isäntä Antti (Antti Matinpoika Marjoniemi s. 12.6.1864 Nivala, k. 12.7.1935 Nivala) oli ”körttinen” ja niin oli myöskin emäntä Johanna. Talossa oli kaksi renkiä ja kolme piikaa, ja heidän välityksellään sai seurata kylän raitin rallatukset ja kylätappeluita, joita vielä harrastettiin. Talon lapset (vuosina 1894–1910), 7 tyttöä ja 3 poikaa, joista Vernen isä Arvi Marjoniemi (1894–1965) oli vanhin, kävivät kaikki kristillisen kansanopiston. Sieltä he imivät itseensä kristillisyyttä, mutta myös poliittisia aatteita. Veisasivat kauniisti ja vihasivat kommunistiaatetta, johon vihaan heillä olikin painava syy. Pojista keskimmäinen oli isänmaallisten aatteiden innoittamana lähtenyt ns. Karjalan-retkelle (Karjalan kansannousu 1921–1922) ja jäänyt sinne. Hän Antti Antinpoika oli lähtenyt uudenvuodenpäivänä (1.1.1922) ja hänen muistolleen pidettiin jokaisena uudenvuodenpäivänä seurat. Talo oli pitäjän vauraimpia, eikä näissä muistoseuroissa kitsasteltu, talo tarjosi mitä vain voi tarjota. Oliko syynä antimien runsaus vai tuo seurojen alkusyy, sotaretkelle jäänyt 17-vuotias poika, ne vetivät puoleensa magneetin tavoin läheltä ja kaukaa. Kerran muistan olleen näissä mukana kolmekymmentä pappia.

Vienan-retkelle osallistuivat seuraavat 6 nivalalaista nuorukaista:

  • Marjoniemi Antti Antinp., 17 vuotta
  • Marjoniemi Väinö Antti Tanelinp.
  • Salanne Toivo Herman Hermanninp., 19 vuotta
  • Vuolteenaho Väinö Aukusti Franssinp., 19 vuotta
  • Yliniemi August Augustinp., 19 vuotta
  • Yliniemi Frans Johannes Juhonp., 25 vuotta

Ylärivi vasemmalta: Antti Marjoniemi, Frans Yliniemi, Toivo Salanne. Alarivi vasemmalta: Väinö Antti Marjoniemi, Väinö Vuolteenaho ja August Yliniemi.

Vuonna 1919 Nivalan suojeluskunnasta otetussa valokuvassa on myös Karjalan-retkelle osallistuneita. Kuvalähde: NSA.

Yhtä lukuun ottamatta pojat olivat Karvoskylältä kotoisin.

Antti lähti matkaan ilman vanhempien lupaa. Frans Yliniemi oli ollut jo ensimmäisessä maailmansodassa Venäjän armeijassa ja hän oli osallistunut vapaussotaan 1918 sekä Aunuksen retkelle 1919. Myös muut olivat olleet vapaussodassa Antti Marjoniemeä lukuun ottamatta. Matti Vuolteenahon tietojen mukaan nivalalaisista olivat mukana myös Heikki Jokilehto s.1897, August Ojala s.1899 ja Antti Uusitalo s.1899.

Karjalan kansannousu

Epätoivoinen taistelu neuvostovaltaa vastaan alkoi lokakuun lopulla 1921. Bobi Sivénin ajatusten mukaisesti Takkinen esikuntineen katsoi, että nyt oli korkea aika luoda Karjalan kansalle historiaa. Taistelusta, jos apua ei saataisi, voisivat tulevat sukupolvet ammentaa voimaa. Sissit perustivat esikuntansa Kiimasjärvelle.

Ilmarinen kertoo:

Otimme majapaikaksemme Ontropanniemen talot, jotka olivat kylän länsipuolella. Siellä pidimme vartiota ja aloimme suunnitella tulevan toiminnan suuntaviivoja. Kylän suuri ja komea kansakoulu puhdistettiin ja lämmitettiin. Siitä piti tulla toistaiseksi sissien päämaja ja ennen kaikkea hallinnollinen keskus. Varastohuoneistoja tarkastettiin, tutkittiin leivän valmistamismahdollisuuksia, lähikyliin lähetettiin ruokatarpeiden ja vaatteiden kerääjiä sekä kehotus niille asekuntoisille miehille, jotka vielä olivat kylissä, saapua ensi tilassa Kiimaisjärvelle. Vähitellen kertyi miehiä Kiimaisjärvelle niin paljon, että niistä sai kokoon noin 70–80-miehisen komppanian. Siinä oli joukossa miehiä vanhoista sotavanhuksista 17-vuotiaisiin nuorukaisiin asti. Oli kaksi entistä vänrikkiä ja puolikymmentä aliupseeria. Mutta aseita ja ampumatarvikkeita oli vähän, ja aseiden laatu oli hyvin kirjava

Sissien esikunta muutettiin Ontropanniemestä kansakoululle ns. herrain puolelle. Sinne koulun avariin huoneisiin pantiin kuntoon sairaala, keittiö, lähettien asunto ja esikuntahuoneisto, pienempään rakennukseen talousvarasto, jonka päälliköksi tuli aluksi kiimasjärveläinen vänrikki Ontroppainen.

Varastoa sijoitettiin lisäksi Kirkkoniemelle erään kauppiaan taloon. Samalle niemelle järjestettiin myöskin sotilaiden majoitus.

Sotaa Itä-Karjalassa 1921–1922 on eri näkökulmista kutsuttu Karjalan-retkeksi tai kansannousuksi, kapinaksi tai metsäsissisodaksi. Nyt jo väistyneen neuvostotulkinnan mukaan kyseessä oli bandiittikapina.

Antti Isotalo (s. 1895) on tunnetuimpia jääkäreitä. Hänen maineestaan kertovat Vapaussoturin valloituslaulun säkeet:

Tuli Isontalon Antti, Härmästä päin
kera joukkojen rynnistäväin.
Olot Suomessa oli muuttua katalaks,
mut Antti pani kapinoitsijat matalaks.

Kansannousu käynnistyi vihan voimalla ja seurauksia turhan paljon ajattelematta. Kiinni saadut kommunistit yleensä ammuttiin. Näin tapahtui esimerkiksi 6. marraskuuta 1921 Rukajärvellä, jossa sissit vangitsivat joukon lokakuun vallankumouksen neljättä vuosijuhlaa viettämässä olleita neuvostovallan toimihenkilöitä ja asettivat seinää vasten, vaikka Takkinen kertomansa mukaan oli yrittänyt estellä. Varsinaiset sotatoimet aloitettiin loka–marraskuun vaihteessa 1921. Heikoista lähtökohdista huolimatta alku oli menestyksekäs ja nosti henkeä sekä joukoissa että Suomessa. Vienan Rykmentti eteni Oulangan-Pistojärven alueelta Louhen aseman suuntaan. Metsäsissirykmentti puolestaan hyökkäsi Jyskyjärven-Tunkuan suunnalta kohti Sorokkaa. Repolan Pataljoona valtasi Porajärven kirkonkylän jouluaattona.

Metsäsissit uskoivat saavansa apua Suomesta ja ehkä myös muualta. Suojeluskuntien yliesikunnan päällikkö Kaila ilmoitti suojeluskuntien piiripäälliköille, kuinka monta taistelijaa kunkin piirin tuli lähettää Karjalaan. Tavoitteena oli 500–600 miestä, joilla oli alijohtajan pätevyys, hyvä sissisotaan soveltuva fyysinen kunto sekä ehdoton luotettavuus ja innostus asiaan.

Heimosoturien konkareita ilmoittautui vanhasta tottumuksesta myös oma-aloitteisesti Kailalle.

Tunnetuin Vienaan samonnut suomalainen heimosoturi on legendaarinen jääkärivääpeli Antti Isotalo, joka komensi Metsäsissirykmentin hiihtopataljoonaa peitenimeltä Jussi Harri. Aiemmista heimosotaretkistä poiketen Isotalo oli lähtenyt matkaan yksin. Hän ei ollut halunnut värvätä pohjalaisia mukaansa, sillä yrityksellä ei hänen mielestään voinut olla onnistumisen mahdollisuuksia.

Karjalaisia lähti avustamaan kaikkiaan noin 500 vapaaehtoista suomalaista. Ensimmäiset saapuivat Itä-Karjalaan marraskuun lopulla 1921. Takkisen arvion mukaan suomalaisia oli rintamalla yhtäaikaisesti korkeintaan 250. Eniten suomalaisia taisteli Repolan Pataljoonassa, jota komensi aluksi jääkärikapteeni Gustaf Svinhuvud, sitten jääkärimajuri Paavo Talvela. Joulukuun puolivälissä 1921 pataljoonan ohjat käsiinsä ottanut Talvela käytti vuosilomansa Suomen armeijasta sotimiseen naapurimaassa! Ruotsista saapui kapteeni Emil Hiukka, joka otti Takkiselta Metsäsissirykmentin johdon. Reservivänrikki Paul Marttina puolestaan kokosi jo tuttuun tapaan kaukopartion tuhoamaan Muurmannin rataa, mutta yritys epäonnistui melkein alkuunsa.

Vuoden 1921 lopulta alkaen puna-armeija keskitti Karjalaan moninkertaisen ylivoiman: kuusi rykmenttiä (noin 20 000 miestä), tykistöä, konekivääreitä ja joitain lentokoneita, joilla ei kuitenkaan pakkasten vuoksi ollut merkitystä sodankäynnin kannalta. Sota käytiin suksin ja jalan liikkuvien kiväärimiesjoukkojen kesken. Konekivääreillä oli monessa taistelussa ratkaiseva merkitys.

Maaselän asemalla jalkautui junasta 200 miestä. Matka jatkui hiihtomarssina Paateneeseen. Honkaniemestä jatkoi 130 parasta hiihtomiestä. Pieningän salo oli vaikeakulkuista erämaamaastoa, jossa oli suuret korkeuserot. Matkalla Tsolkkaan 14 valkoista jäi vangiksi ja jääkäriluutnantti Lassy kaatui. Matka jatkui Tsolkan ja Repolan kautta Saarenpäähän. Saarenpäästä on Kiimasjärvelle 60 km. Matkalla oli raivoisa lumipyry, pakkasta oli −37 astetta, teitä ei ollut, ja kompassit eivät toimineet. Ylipäällikkö Ilmarinen oli lähettänyt käskyn vänrikki Riutalle, jonka joukkue oli Roukkulassa. Punaiset saivat tämän kuriirin kirjeen haltuunsa 30 km ennen Kiimasjärveä. Kuriirin mukaan Kiimasjärvellä olisi 300 aseistautunutta miestä. Viimeinen pysähdys oli 14 km ennen Kiimasjärveä. Lähtö tapahtui klo 4 aamulla.

Kiimasjärven katastrofi

Suomalaisista kommunisteista koottu 136-miehinen hiihtopataljoona, jota punaupseeri Toivo Antikainen johti, iski yllättäen 20.1.1922 sissien selustaan Kiimasjärven kylään.

Ilmarinen kertoo:

Läksin tammikuun 19. päivänä ajamaan Kiimaisjärveltä Suomeen. Repolan suunnalta olimme saaneet tietää Repolan pataljoonan kokonaan siirtyneen Suomen puolelle. Mutta olimme myöskin saaneet tietää taholta, jota emme voineet epäillä, että punaisilla ei sillä suunnalla ollut suksijoukkoja Repolan ja Porajärven välillä. Repolan suunnalle oli lähetetty Kiimaisjärveltä yksi vahva upseeripartio valvomaan venäläisten aikeita. Kiimaisjärvelle jäi päälliköksi kapteeni Karhuvaara. Ns. kirkon puolen kyläniemelle oli majoitettu reserviosasto vahvuudeltaan 50-60 miestä. Osaston päällikkönä oli komppanianpäällikkö Ostanoinen.

Järven pohjoisrannalla, sissien esikunnassa, oli esikunta-, etappi- ja lähettimiehistöä yhteensä 15-20, lisäksi lievästi haavoittuneita noin 30 (Antti Marjoniemi oli heidän joukossaan). Esikunta- ja etappihenkilökunnalta puuttui useilta aseita. Kun upseeripartiolta ei kuulunut ilmoituksia, lähetti päällikkö ensin 9-miehisen partion, ja kun siltäkään ei kuulunut tietoja, taas toisen partion.

Upseeripartio oli joutunut sellaiseen asemaan, ettei se voinut toimittaa mitään tietoja tarpeeksi ajoissa perille, toiset partiot taas yllätti vastaantuleva suomalainen punainen hiihtokomppania (Toivo Antikaisen hiihtojoukot). Siksi ei Kiimaisjärvelle tullut mitään ilmoituksia.

Aamuhämärissä 20.1.1922 suomalainen hiihtokomppania hyökkäsi kylään. Hyökkääjillä täytyi olla jokseenkin varmat tiedot Kiimasjärven oloista, koska he osasivat ja uskalsivat niin rohkeasti tulla. Nähtävästi joku partioissa vangiksi joutunut sissi oli antanut tietoja.

Ilmarinen jatkaa:

Suomalaiset punaiset tulivat klo 7:30 ap. kylän pohjoispuolella olevalle mäelle. Siellä vartiosotilas huusi heille: ”Seis, tunnussana!”

Hiihtomiehet seisahtuivat ja yksi heistä sanoi suomeksi: ”Emme tänään tiedä tunnussanaa. Olemme vänrikki Riutan joukkoja.” Sitten hän lisäsi: ”Kai saamme mennä?” Vartiomies tiesi, että vänrikki Riutan joukot olivat sillä taholla ja että toisia partioita oli sinne päin myöskin lähetetty, ja enempää tekemättä hän viittasi miehet menemään. Punaiset laskivat mäestä alas lahdelle ja alkoivat hiihtää kohti kylää.

Komppanianpäälliköt menivät ulos ja näkivät noin 40 valkopukuisen miehen laskevan lahdelle. Samalla kuului punaisten komento: ”Ottakaa asemat siitä Kirkkoniemeltä pian!” Kukaan näistä komppanianpäälliköistä ei osannut niin paljon suomea, että olisivat ymmärtäneet komennuksen tarkoituksen. Komppanian vääpeli Trohkima Kornilov oli aikoinaan maailmansodassa menettänyt kuulonsa siksi pahoin, ettei hänkään kuullut. Komppanian miehistö oli vielä nukkumassa.

Komppanian päällikkö Karpov aikoi heti ampua mauserillaan, mutta Ostanoinen kielsi sanoen: ”Älä ammu, jos ovat omia”, ja samalla hän kysyi: ”Keitä olette?” Hiihtäjistä joku vastasi: ”Vänrikki Riutan joukkoja.” Samassa he alkoivat saartaa niemeä idästä päin. Tämän saartamisen huomattuaan komppanian päällikkö alkoi sittenkin epäillä näitä valkoisissa vaipoissa olevia miehiä ja käski vääpelinsä heti hälyttää komppanian toisen osan, itse hän hälytti toisen osan. Rauhassa nukkuneet miehet eivät ehtineet kovinkaan pian ulos, sillä monikaan ei vielä ollut tottunut hälytyksiin. Komppanian päällikön ehdittyä antaa hälytyskäskyn joku juoksi hänelle sanomaan, että Sinon talon kohdalla ajoi jäätä pitkin valkoisia ratsuja. Sinon talo oli komppanian majoituspaikalta noin 300–400 m länteen. Kiimaisjärven lahti pistää sillä kohdin syvälle etelään päin. Näkijä oli huomannut lumivaipoissa tasatahtia lykkiviä hiihtäjiä ja luullut niitä ratsumiehiksi aamuhämärissä. Komppanian päällikkö huomasikin noin 20 suksimiehen hiihtävän jään poikki tietä kohti, joka kulki Ontroppaisen niemen kautta läpi Kiimasjärven jään sissien esikuntaan ja sieltä edelleen Nokeukseen. Silloin antoi komppanian päällikkö käskyn peräytyä jään poikki esikunnan puolelle.

Vääpelin hälyttämästä joukkueesta ei kukaan päässyt rappusia ja pihaa kauemmaksi, ennen kuin suomalaiset punaiset jo olivat saartaneet talon. Syntyi pieni ammunta ja käsikähmä, jossa ulkona olevat helposti voittivat. Vääpeli Kornilov ampui aseensa tyhjäksi ja kerrotaan hänen hyökänneen vielä tyhjä mauseri kädessään, mutta saaneen kiväärin perästä sellaisen iskun poskeensa, että poskilihakset repeytyivät ja hän pyörtyi.

Neljätoista sissiä pääsi juoksemaan jäälle. Kaksi heistä kaatui heti kirkon luokse ehtineiden punaisten toisesta yhteislaukauksesta. Toiset juoksivat edelleen ensin Ontropanniemelle päin, mutta kun sieltä tullut suksipartio alkoi lähetä, he alkoivat juosta jäätä pitkin suoraan pohjoiselle rannalle. Tämä punainen joukko ei aluksi ampunut, vaan yritti saada sissejä antautumaan vangiksi. Heidän onnistuikin saada kolme seisahtumaan ja nostamaan kätensä. Kun toiset vain juoksivat, alkoivat he vihdoin ampua. Matkalla haavoittui vielä yksireiteen, mutta hänkin pääsi toiselle rannalle.

Punaisilla oli noin 70–80 miestä ja kaksi kevyttä konekivääriä, jotka eivät kuitenkaan toimineet kunnollisesti.

Kirkonniemeltä pelastui toiselle puolelle vain yksitoista miestä, niiden joukossa komppanian päällikkö. Toiset komppanian päälliköt lähtivät kulkemaan heti alussa esikuntaan päin ja ammunnan alettua he olivat jo kaukana ja pääsivät pian rannalle.

Esikunnassa syntyi hämminki, sairaita alettiin kuljettaa hevosilla Nokeukseen. Esikunnan henkilökunta sulloi esikuntavälineitä ja arkistoa kasaan ja hevosiin ja lähti haavoittuneiden jälkeen. Samoin teki etappihenkilökunta.

Kukaan ei ehtinyt kieltää eikä käskeä heitä mihinkään. Kun sitten toiselta puolelta ja Ontroppaisen niemeltä tulleet olivat ehtineet esikuntaan, ei siellä ollut montakaan henkilöä jäljellä. Lopulta viimeisetkin poistuivat Nokeukseen, punaisten hyökätessä kahdelta puolen esikuntaa kohti. Noin 40 miestä joutui vangiksi, monet haavoittuneina. Myöhemmin oli suurin osa surmattu Kiimaisjärven ja Saarenpään kylien välillä.

Antikaisen hiihtojoukkue lähti kuljettamaan saamiaan vankeja selustaan. Marjoniemen lisäksi vankina oli paikallisista karjalaisista koottu komppania, joka yllätyksen hetkellä oli reservissä. Paluumatkalla hiihtoporukka yöpyi nuotioilla. Täällä silminnäkijän kertomuksen mukaan Antikainen oli ryhtynyt kuulustelemaan suojeluskuntapuvussa ollutta Marjoniemeä. Sisukas ja pelkäämätön Nivalan poika ei kuitenkaan antanut Antikaiselle mitään paljastavia tietoja, mikä kiukutti punikkijohtajaa. Saamansa likvidointikäskyn mukaan Antikainen nostatti miehillään Antti Marjoniemen nuotion päälle istumaan ja määräsi muut punikkiloikkarit pitämään pistimin Marjoniemen nuotiossa. Nuori heimosoturi koki tuskallisen kuoleman. (Matti Vuolteenahon tutkimusten mukaan)

Niinistö kertoo:

Sissien vähäisestä määrästä johtuen pitkään rintamalinjaan jäi suuria aukkoja, joita etenkin Toivo Antikaisen suomalaisista punaupseerioppilaista – pääosin entisistä punakaartilaisista – koottu reilun sadan miehen hiihtojoukko käytti hyväkseen Kiimasjärvellä 20. tammikuuta 1922 aiheuttaen vakavaa hämmennystä. Kiimasjärven kansakoululla toiminut sissien esikunta ja Duodecimin sairastupa evakuoitiin samaan aikaan, kun vihollisen luodit ropisivat seinissä ja ikkunat helisivät pirstaleiksi. Potilaille aseet ja ulos! Punaiset olivat onnistuneesti esiintyneet suomalaisina heimosotureina harhauttaen sissien puolustuksen täydellisesti. Ambulanssin välineistö jäi suurelta osin viholliselle, mutta sen henkilökunta pelastui viime hetkillä. Joukko karjalaisia ja yksi potilaista, kuumeen heikentämä vapaaehtoinen nivalaisnuorukainen Antti Marjoniemi jäi punaisten vangiksi. Suojeluskuntapukuista Marjoniemeä kuulusteltiin pistimillä uhaten ja lopulta hänet poltettiin kuoliaaksi nuotiolla. Päävastuu sälytettiin kuulusteluja ja punajoukkoja johtaneelle Antikaiselle.

Gennadij Fisch kertoo:

Hyökkäys kylästä järven yli esikuntaan (koululle) tapahtui niemestä käsin. Loput kylästä – juuri se, jossa esikunta sijaitsi – oli edessämme järven pohjoisrannalla, suunnilleen 200–250 metriä meistä. Kellarista löytyi 13 ihmistä: 12 punaista vankia ja 1 vartija. Kahden kolmen tunnin päästä meidän oli jätettävä Kiimasjärven kylä. Esikunta oli sijoitettu kylän parhaaseen rakennukseen – koululle. Siellä oli valtavat varastot ampumatarvikkeita, varusteita ja elintarvikkeita. Antikaisen joukot lastasivat näitä mukaansa Kiimasjärveltä 14 hevoskuormaa. Tykistöammusvarasto sytytettiin tuleen, sitten esikunta. Kylästä saatiin 44 vankia. Vangit asetettiin nelijonoon. Esikunnan ullakolle paloi neljä valkoista, jotka olivat piiloutuneet sinne. Saarenpäähän tultiin 21.1. iltapäivällä. 24.1. Antikaisen miehet lähtivät eteläisten joukkojen mukana uudelleen Kiimasjärvelle ja sieltä myöhemmin Pääkönniemelle, joka vallattiin 27.1.

Sissit peräytyivät Nokeukseen. Samaan aikaan Isotalo miehineen majaili Tsholmossa.

Etappilinja oli nyt poikki. Sissit olivat pussissa Tsholmossa ja Kellovaaran suunnalla (IV pataljoona eli Antti Isotalon pataljoona ja myös muut nivalalaiset olivat siellä). Heille oli toimitettu Nokeuksesta tieto tapahtumista ja käsketty IV pataljoonan hyökätä Kiimaisjärvelle.

Tieto Kiimasjärven menetyksestä otettiin järkyttyneenä vastaan, sillä saarrostusvaara oli todellinen. Esikunnasta ei kuitenkaan annettu Tsholmon joukoille lupaa perääntyä. Sen seurauksena sissien taisteluhenki uhkasi mureta: karjalaisia karkaili jo kotikyliinsä, ja suomalaisetkin haikailivat takaisin rajan taakse.


Vuosien kuluttua, helmikuun lopulla 1928, jolloin Antti Marjoniemen veljenpoika Verne oli 10-vuotias, tapahtui Nivalassa seuraavaa:

Juho Jauhiainen. Kuvalähde: HKSA.

Oli perjantai-ilta. Kaikki talossa asuvat nukkuivat. Ikkunaan koputettiin. Verne heräsi ja näki äitinsä kiiruhtavan päästämään koputtajan sisälle. Tuotiin tieto sotaretkelle jääneen Antin paluusta. Vernen isän Arvin piti valjastaa hevonen ja noutaa Antti 12 km:n päässä olevasta sanantuojan kodista. Kaiken piti tapahtua huomaamatta, tämä oli varotoimenpide vanhempien takia. Haluttiin säästää heitä, valmistaa vähitellen, rauhassa vastaanottamaan tämä ilo, ja menetetyksi luultu poika.

Nuori mies ilmoitti olevansa kadonnut ja kuoliaaksi julistettu Antti Marjoniemi. Tulija kertoi haavoittuneensa Kiimasjärvellä ja joutuneensa pietarilaiseen vankilaan, mistä hänet oli vapautettu kesällä 1927. Pian vapautumisensa jälkeen hän oli palannut kotimaahansa ja oleskellut muilla paikkakunnilla ennen kotiin saapumistaan. Paikkakuntalaiset ja monet Marjoniemen rinnalla Karjalan-retkelle osallistuneet epäilivät heti asian todenperäisyyttä, mutta Marjoniemen vanhemmat halusivat uskoa ihmeen todeksi.

Seurasi kaksi ikimuistoista viikkoa, jotka päätti sunnuntai-ilta.

Koko parikymmenhenkinen perhe vietti onnellista sunnuntai-iltaa, kun sisään astui kaksi poliisia ja eräs naapurin isäntä. Tämä palannut Antti istui kiikkutuolissa, vähän vinottain, naapurin isäntä käveli ”Antin” luo, ojensi kätensä ja sanoi: ”Terve Jussi!”. Jos olisi salama iskenyt ja tappanut jonkun huoneessa olijan, ei se olisi saanut aikaan sitä hätää ja tuskaa, minkä nuo sanat ”Terve Jussi” sai. Samana iltana tajusin, että on olemassa käsite: rikos. Voit joutua sen kohteeksi, jos olet liian hyväuskoinen. Loppunäytös näyteltiin oikeudessa. Kysymyksessä oli petos. Keiteleeltä kotoisin ollut Jussi eli Juho Jauhiainen sai 7,5 vuotta kuritushuonetta.

Tämä tapaus kiinnosti lehdistöä kovasti. Kalajokilaaksossa oli 2.3.1928 juttu otsikolla ”Kuolleeksi julistettu palannut kotiinsa” ja 16.3.1928 ”Marjoniemi-Jauhiaisen juttu Nivalassa”. Sama juttu oli myös Kalevassa 10.3.1928.

Sitten tuli tieto Antin lopullisesta kohtalosta. Saatiin pidätettyä suomalainen punakomentaja (Toivo Antikainen 1898–1941). Hän oli saanut Antin vangiksi Kiimasjärven taistelussa ja polttanut hänet. Talon isäntä, Antti, ei kestänyt tätä enää. Vajaa kuukausi tämän jälkeen hän ummisti silmänsä viimeisen kerran.

Murhasiko Antikainen heimosoturin polttamalla?

Niinistö (Heimosotien historia 1918-1922, s.254–255) kertoo:

Neuvosto-Suomea valmisteleviin tehtäviin vihkiytynyt suomalainen kommunisti ja punaupseeri Toivo Antikainen pidätettiin marraskuussa 1934 Kirkkonummella. Häntä syytettiin valtiopetoksesta ja murhasta, nivalalaisen talollisenpoika Antti Marjoniemen (s. 1904) poltattamisesta nuotiolla Kiimasjärvellä 20. tammikuuta 1922. Pitkällinen oikeusprosessi herätti maailmanlaajuista huomiota ja nosti suuria tunteita puolin sekä toisin. Antikainen tuomittiin lopulta elinkautiseen vankeuteen.

Perinteisesti on suomalaisen vasemmiston piirissä haluttu uskoa koko polttomurhajutun olleen Etsivän Keskuspoliisin keksimää. Lisäksi on epäilty sitä, että ihailtu Antikainen voisi ylipäätään olla murhamies. Markku Salomaan mukaan Marjoniemen ja pari muuta Kiimasjärven valloituksessa saatua vankia murhasi retken yhdistettynä komentajana ja komissaarina toimineen Antikaisen käskystä Toivo Vähä, myöhemmin KGB-eversti, viiltämällä heiltä puukolla kaulavaltimot auki. Toisaalta Antikaisen joukoissa palvelleen Hjalmar Frontin muistelmien mukaan Marjoniemi poltettiin. Antikaisen omien miesten keskuudessa asiasta ei ollut mitään epäilystä. Vangeilta puristettiin tiedot keinolla millä hyvänsä. Front ei itse kuitenkaan ollut silminnäkijänä, vaan kertoo ainoastaan kuulleen Marjoniemen tuskanhuudot. Myös mukana olleen Ludvig Arajärven mukaan Marjoniemi poltettiin.

Mikä on totuus Antikaisen jutussa? Varmana voidaan pitää sitä, että metsäsissien selustassa liikkunut reilun sadan miehen punainen hiihtopartio ei ottanut vankeja, vaan heidät tapettiin. Antti Marjoniemen tiedetään jääneen Kiimasjärvellä vangiksi ja tulleen kidutetuksi, mutta tapahtuiko lopulta kuolema nuotiolla, on jo vaikeampi kysymys. Niin ikään on varmaa, että Etsivässä Keskuspoliisissa haluttiin Antikainen telkien taakse. EK haali todisteita täydellä tohinalla, mutta sen päällikkö tuskin oli niin tyhmä, että olisi vaarantanut arvovaltansa väärentämällä niitä. Ottaen huomioon Antikaisen häikäilemättömän kovan luonteen ei polttomurha vaihtoehtoakaan voi suoralta kädeltä sulkea pois pelkkänä kauhutarinaperinteenä. Antikaiselle kun ei esimerkiksi tuottanut ongelmia edes haavoittuneen toverinsa lopettaminen kyseisellä sotaretkellä.

Myöhemmin Antikaisen tiedetään suhtautuneen jokseenkin vastahakoisesti hänestä Kiimasjärven retken perusteella luotuun sankarimyyttiin, kuten Gennady Fischin kirjaan Kiimasjärven valtaus (1934), Armas Äikiän runoelmaan Laulu kotkasta (1936) ja Lenin-filmin spektaakkeliin Neuvostoisänmaan puolesta (1937). Antikainen koki sankarikuoleman makeiluna, koska retkestä oli todellisuudessa ollut romantiikka kaukana: se oli säälimätöntä sotaa keskellä korpea. Armoa ei viholliselle annettu, sillä se olisi ollut porvarillista heikkoutta, johon kunnon luokkataistelijalla ei ollut varaa.

Antikainen pidätettiin Suomessa 7. marraskuuta 1934. Oikeudenkäynti, jossa miestä syytettiin valtiopetoksen valmistelusta, alkoi helmikuussa 1935 ja se kesti yli kaksi vuotta. Syyttäjänä toimi Olavi Honka. Hovioikeus tuomitsi Antikaisen kahdeksaksi vuodeksi kuritushuoneeseen. Antikainen tuomittiin myös elinkautiseen vankeuteen murhasta, jonka hänen väitettiin suorittaneen vuonna 1922.

Toivo Antikainen ehti kärsiä elinkautisestaan vain osan, sillä hänet oli ulkoministeri Vjatseslav Molotovin vaatimuksesta luovutettava talvisodan jälkeen Neuvostoliittoon. Vankilassaoloaika todennäköisesti pelasti hänet Stalinin puhdistuksilta. Miltei kaikki ”Kiimasjärven sankarit” oli nimittäin teloitettu valtiollisista rikoksista tuomittuina. Tilanteen toteaminen kiristi Antikaisen hermot katkeamispisteeseen. Hän kuoli 43-vuotiaana lento-onnettomuudessa Arkangelin lähellä lokakuussa 1941.

Metsäsissikapinan lopputulos

Kiimasjärven katastrofi ja sen yhteydessä ilmenneet seikat lopettivat toivon Karjalan vapaustaistelun onnistumisesta. Metsäsissikapina jäi viimeiseksi heimosotaretkeksi. Vihollisen fyysinen ja materiaalinen ylivoima oli joka yrityksellä ollut liian suuri; sitä ei parhainkaan taistelutahto pidemmän päälle voinut korvata.

Jukka Niemen lisäykset

Kirkonkirjojen mukaan isä-Antti eli Antti Matinpoika Marjoniemi kuoli 71-vuotiaana 12.7.1935.

Verneri Marjoniemi muutti isänsä Arvi Marjoniemen perheen kanssa vuoden kuluttua eli 13.7.1936 Ouluun, jossa he asuivat Pikisaaressa. Arvi Marjoniemi toimi koneenhoitajana ja seppänä. Verneri aloitti Oulussa konepajaoppilaana.

Marjoniemen talo jäi nyt ilman isäntää ja myytiin myöhemmin Väinö ja Lyydia Pukarille. Lyydia oli soturi-Antin serkku. Oliko Anttia ehkä ajateltu Marjoniemen tulevaksi isännäksi ja nämä suunnitelmat kariutuivat hänen traagiseen kohtaloonsa Karjalan retkellä.

Verneri Marjoniemi oli sitten koneteknikko ja toimi ensin Outokumpu Oy:n palveluksessa sekä myöhemmin ammattioppilaitosten opettajana Hämeenlinnassa ja Kuopiossa. Vernerin sisko Hanna Nurmiranta asuu nykyisin Kiimingin Jäälissä.

Lähdeluettelo

Kirjallisuus

  • Niinistö, Jussi: Heimosotien historia 1918–1922. Helsinki, Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 2005 (Hämeenlinna: Karisto).
  • Ilmarinen: Metsäsissipäällikön muistelmat, osa 2: Taistelut Karjalan vapauttamiseksi. Porvoo, WSOY, 1931
  • Fisch, Gennadij: Kiimasjärvis erövring, 1974

Muut lähteet

  • Marjoniemen tapauksesta tehty pöytäkirja 1.3.1922. Karjalan kansannousun ark. k. XIV. Kansallisarkisto (KA).
  • Ambulanssin taloudenhoitajana toimineen Vivi Nybergin kertomus. Itä-Karjala k. 12. Heimosota-arkisto (HSA). Sota-arkisto (SArk).
  • J. Lukkarisen kokoelma Pk 251/3-4. Sota-arkisto (SArk). (Jussi Lukkarisen kirjeenvaihtoa vainajan isän kanssa vuonna 1922.)
  • Markku Salomaa: Punaupseeri Toivo Antikaisen toiminta ammattivallankumouksellisena vuosina 1918–1941. Sotahistoriallinen aikakauskirja 14. Jyväskylä 1995.
  • Uljas Vikström: Toiska. Kertomus Toivo Antikaisen elämästä. Petroskoi, 1975
  • Toivo Antikaisen henkilömappi 1523. EK-Valpo, KA
  • Taisto Huuskonen: Laps Suomen. Juva, 1979
  • Suomen Kuvalehti: 1942: 5. Kustaa Vilkuna: Polttouhri ja väärä sankari.
  • Ensio Hiitonen: Vääryyttä oikeuden valekaavussa. Hyvinkää, 1953

Kirjoittaja

Jukka Niemi