Kotieläimet – Nivala-Seura

Karijassa talon kunnia ja suuressa sontatunkijossa.
Ei lehemä sarvistaan lypsä, ruokaa olla pittää.
Poikii ku Holo Kustin lehemä jouluin välissä. (Uuven ja vanhan.)
Se on niin herkkä lypsynen, että saa vaikka aina meijeri alla pyöriä, kehui lehmän myyjä. (Lehmä oli sellainen, aina maito juoksi.)
Vesi juoksee silimissä, niin ku ruokko lehemällä.
Ei oo enempi välijä ku Kinnusen lehemällä, piti tai tappo.
Sonnihan kotuaan nai.
Oli se suunnillla, ku Lanterin sonni.
Mehtittyny kö takahaan vasikka.
Vastahankonen ku Varpulan vasikka.
Punaselle vihanen, niin ku körttisten sonni.
Hevosella eikä millään hakavasikalla.
Luojan suurin olento on Kääriän iso Valakko.
Hevosella hyvällä — rahalla ja jyvällä.
Iso painaa, sano isä vainaa.
Se on menua eikä nykitystä.
Tätä saa päästää ku lintua käjestä.
Se on vain kartano virija. (Toiset hevoset lähti juosten kartanolta.)
Mennä hönkäsi ku Pietarin posti.
No sillä aijaa vaikka leipiä uuniin. (Kehuu nöyrää hevostaan.)
Tämähän on niin vanaha, että pittää teiksi sanua, sano hevosen ostaja.
Mallit riittää.
Seuli iilevä ku Iivarin ori.
Kouvaa se on konin leikki.
Taitaa olla vain apesankolle tiinennä.
On tainnu mennä suusta tauti sissään.
Huoleton ku hevositon poika.
Arkevu ku Mattilan lampaat.
Katu ku Koukelan jäärä, se ku kuoli ja tuli koria kesä.
Lihava ku kinkeri lammas.